sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Jennifer Egan Manhattan Beach – Eganin klassinen rikostarina on poikkeuksellisten naisten asialla

Jennifer Eganin Manhattan Beach on perinteitä kunnioittava kertomus tarinan arvoisesta naisesta – satamasukeltaja Anna Kerriganista – aikana, jolloin sukeltaminenkaan ei ollut naisten ammatti. Ja tuskin olisi ollut Annankaan ammatti, elleivät amerikkalaismiehet olisi olleet sotimassa Tyynellämerellä ja Euroopassa.

Jennifer Egan. Manhattan Beach. 
Ennen kuin Annasta tulee sukeltaja, hän on kaksitoistavuotias tyttö, isän lemmikki ja vaikeasti vammaisen Lydian isosisko. Isä ottaa Annan usein mukaan liiketapaamisiin. Manhattan Beach alkaa yhdellä sellaisella. Sen tapaamisen erottaa monista muista ylellinen kohde: Merenrantahuvila Manhattanilla. Huvilan omistaa Dexter Styles -niminen mies. Vasta myöhemmin Annalle selviää, kuinka keskeinen henkilö Dexter oli hänen isänsä elämässä ja kuinka keskeinen henkilö Dexteristä tulee Annan elämässä.

Manhattan Beachissä on kiehtovaa erikoinen naistarina ja poikkeuksellinen aikakausi.

Kirjassa eletään sota-aikaa New Yorkissa. Kaupunki kuhisee gangstereita, keinottelijoita ja ammattiyhdistysaktivisteja. Ihmisten mielissä pyörivät sota-ajan uhraukset ja uhkakuvat. Kaupunkiin jääneet nuoret osallistuvat isänmaallisesti sotaponnistuksiin ja ottavat ilon irti nuoruudesta mahdollisuuksien rajoissa.

Kirjaa lukiessa Manhattanin historia ja niemimaan tarunhohtoinen siluetti melkein muotoutuvat silmissä. Eganin tarinasta jäävät vahvimmin mieleen vielä nuoren metropolin nousevien pilvenpiirtäjien muodot sekä Broadwayn ja Wall Streetin kultakauden alkuhetket. Ensisijaisesti New York oli silti vilkas satamakaupunki ja monille portti uudenlaiseen tulevaisuuteen.

Tarinallisesti nuoren Annan elämä on prologi, joka kehystää varsinaista tarinaa. Vuosia myöhemmin Annan isä on kadonnut ja maailma on sodassa. Anna vastaa taloudellisesti äidistä ja vammaisesta sisaresta ja etenee sotatarviketehtaalta Brooklynin laivastotelakalle.

Sotavuosina 1940-luvulla naisille avautuu yllättäviä mahdollisuuksia, kun nuoret miehet palvelevat armeijassa.

Voisit olla vakooja tai salapoliisi. Kukaan ei tietäisi, kuka sinä todellisuudessa olet ja kenelle työskentelet.

Sinnikkäästä Annasta tulee telakan ensimmäinen naispuolinen sukeltaja. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös vakooja ja salapoliisi kun hän yhtä tarmokkaasti selvittää isänsä kohtaloa.

Poikkeuksellisten naisten tapaan Annassa on tarinanarvoista määrätietoisuutta ja välinpitämättömyyttä. Hän ei suostu sotaheilaksi ja ottaa muutenkin etäisyyttä kotirintaman sankarittarien rooleihin. Toisaalta vammaisesta sisaresta huolehtiva Anna on melkein liian hyväsydäminen herättääkseen muuta kuin sympatiaa ja ihailua.

Egan kuitenkin selättää näppärästi riskin siitä, että sisar tarmokkaasta ja epäitsekkäästä tulisi liian pyhimysmäinen tuomalla Annan elämään pahan miehen. Hän on lapsuudesta tuttu Dexter Styles – hurmaava, ristiriitainen ja jo varattu liikemies. Annalla ja Dexterillä ei pitäisi olla mitään yhteistä varsinkaan, kun luokkaerot aikana, jolloin niillä todella oli merkitystä, rajaavat heidän maailmansa kauas toisistaan. Lisäksi heitä yhdistää epämiellyttävällä tavalla kysymys Annan isän salaperäisestä katoamisesta.

Kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta seuraa tunteita ja paljon seksuaalista vetovoimaa. Dexter on Annalle oudosti vastustamaton ja Anna Dexterille itsenäinen ja haastava nainen.

Jennifer Egan on kirjoittanut Manhattan Beachiin hieman dekkaria ja hieman rakkaustarinaa. Tarinassa rakkautta ei ansaita, se ostetaan tai se varastetaan. Dexter on naimisissa vanhan rahan kanssa, joka kuuluu New Yorkin seurapiirien kaikkein korkeimmalle tasolle "the four hundrediin". Niissä piireissä valta ja vapaus ei ole otettavissa – se on saatu verenperintönä.

Kun tarina loppuu, Anna tietää paljon enemmän itsestään ja elämästä yleensä. Annan elämä on yhden naisen menestystarina traagisilla vivahteilla, sillä hän on saavuttanut taloudellisen itsenäisyyden, uudenlaisen perheen ja rauhan menneisyytensä kanssa. 

Manhattan Beach on helposti lähestyttävää kertomakirjallisuutta, joka on toteutettu suurella taidolla, syvällisellä perehtymisellä yksityiskohtiin ja aikakauteen, mutta minun makuuni liian laimealla tavalla.

Manhattan Beach on klassisella tavalla perinteinen kertomus poikkeuksellisesta naisesta. Jokainen poikkeuksellinen nainen on varmasti tarinansa ansainnut, mutta itse hieman petyin, koska olen pitänyt räväkästä ja kokeilunhaluisesta Eganista. Jos et ole lukenut Suurta hämäystä, tee se, niin ymmärrät mitä tarkoitan.

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Alberto Moravia Agostino – Äiti- ja poikaparat! Moravian jännittävä tulkinta lapsuuden lopusta

Vuonna 1959 Keltaisessa kirjastossa julkaistu Alberto Moravian Agostino (vuodelta 1942) on sarjan ensimmäisiä kirjoja. Ja Alberto Moravia, harmikseni, sarjan suosikkikirjailijoita. Agostinon aihe on äidin ja pojan suhde – yksi psykologisen kirjallisuuden klassisia teemoja ja Moravian suosikkiaiheita.

Alberto Moravia. Agostino. 
Agostino ei onneksi tarjoillut tarinaltaan ja näkökulmaltaan minua eniten ärsyttävää Moraviaa. Kirja ei helpotuksekseni ollut miespäähenkilön hyperseksuaalinen, eksistentiaalinen, syväpsykologinen ja äitivihamielinen tilitys – Miksiköhän psykologit tällaista äiti-poikasuhdetta kutsuvat? Toki näitäkin teemoja Agistonosta löytyy, mutta koska päähenkilö on vasta 13-vuotias, ne esiintyvät hienovaraisemmassa muodossa.

Ehkä Agostino on moravialaisen mieshahmon luomistarina.Tällaisissa olosuhteissa, kylmissä yläluokkaisissa kodeissa, fyysisesti läheisten, mutta henkisesti etäisten äitien hoteissa ja isien poissaollessa, ne Moravian mieshenkilöt luovat nahkansa.

Agostino on nopeasti lukaistu coming-of-age -tyyppinen tarina. Kesän aikana poika nimeltä Agostino tajuaa niitä asioita, joita 13 vuotiaat pojat alkavat tajuta. Sellaisia kuten seksuaalinen herääminen, murrosiän alkaminen ja henkinen irtautuminen perhepiiristä.

Äiti ja poika viettävät kesälomaa kahdestaan Vespuccin kylpylärannalla. Isä on olemassa viittauksina – tarinaan hän ei kesän aikan ilmesty. Alkukesästä Agostino ja hänen äitinsä aloittavat loma-aamunsa souturetkellä.

Agostino nautti suuresti saadessaan soutaa varhaisaamun tyynellä ja läpikuultavalla merellä äidin istuessa häntä vastapäätä...jutellen hiljaisesti Agostinon kanssa, aivan kuin tämä olisi aikuinen eikä kolmetoistavuotias poika.

Moraviaa kutkuttavat nämä ambivalentit äitipoikakuviot. Agostino harmistuu suuresti, kun kertojan sanoin "vielä vuosiensa kukassa" oleva äiti löytää miehisempää soutu- ja lomanviettoseuraa. Agostino ei olekaan "mies äidin rinnalla" vaan lapsistatisti!

Taas tekee mieleni kysyä, mitä käsitteitä psykologit käyttävätkään näistä universaaleihin kokemuksiin kuuluvista hetkistä, joissa lapset saavat ensiaavistuksia aikuisten seksuaalisuudesta? Ne hetket riistävät pojilta lapsuuden äidin. Agostinosta kokemus tuntui väkivaltaiselta.

Hänellä oli hämärä tunne siitä, että hän tänä kohtalokkaana päivänä oli siirtynyt uuteen, vaikeuksien ja viheliäisyyden täyttämään ikäkauteen.

Kesän aikana Agostino pyörii epämääräisessä seurassa, maistelee alkoholia ja tajuaa jotain siitä, mitä miehenä oleminen saattaa tarkoittaa.

Agostinon hengailu epämääräisessä poikajengissä on ahdistavaa luettavaa. Varasteleva rantapummilauma on aivan eri maailmasta kuin rikas ja palvelusväen kanssa asuva Agostino. Lukiessa jännitin riittääkö poikajengille pelkkä pilailu tietämättömän Agostinon kustannuksella – vai seuraako epäsuhtaisesta kaveeramisesta kiusaamista, väkivaltaa tai jopa sitäkin järkyttävämpää draamaa. Agostinolla ei ole hajuakaan siitä, millaiseen vaaraa hän itsensä ajaa – vaaran voi ymmärtää vain aikuisen lukijan kokemusten ansiosta.

Psykologisessa romaanissa käydään tarkkaan läpi Agostinon monet motiivikonfliktit. Sellaisia tilanteita, kun ei itsekään pysty päättämään, mikä on pahaa ja mikä hyvää, mikä likaista, kiehtovaa tai liian tuskallista, muuttuuko kiintymys mustasukkaisuudeksi tai haavoittaako uteliaisuus.

Kirja loputtua äiti ei enää kohtele poikaa kuin lasta vaan lupaa kohdella hän kuin miestä. "Kuin olisin mies", hän mietti. Mutta eihän hän ollut mies, ja paljon vaikeata aikaa ehtisi kulua, ennen kuin hänestä se tulisi.

Lapsuuden loppu -kuvaukset ovat kirjallisuuden vakioaiheita. Niitä mahtuu Keltaiseen kirjastoonkin monia. Moravian versio klassisesta teemasta on jännitteinen, jopa jännittävä, mutta miksikään lajityypin keulakuvaksi se ei nouse. Aikoinaan kirja joutui fasistien seusuroimaksi – nykylukijasta, tai ainakin minusta, tarina ja sen toteutus tuntuu hyvinkin perinteiseltä. 

maanantai 3. helmikuuta 2020

Peter Høeg Kertomuksia yöstä – Rakkauden, tieteen ja taiteen teoria on parasta Høegia ikinä!

Peter Høegin parhaita ansioita kirjailijana ovat aina olleet mielikuvitus ja kekseliäisyys. Jos sinäkin odotat Høegia lukiessasi herkullisten kohtausten ja tapahtumien ilotulitusta, Kertomuksia yöstä täyttää toiveesi.

Peter Høeg. Kertomuksia yöstä. 
Kertomuksia yöstä -kirjasta löytyy kahdeksan novellia, joita yhdistää aika ja aihe. Kaikissa tapahtuu jotakin 19. maaliskuuta 1929, joskin myös pidempiä henkilöihin liittyviä ajanjaksoja käsitellään. Niissä tanskalaiset etsivät itseään ja kutsumustaan monista maailman ja maan kolkista.

Novellit kertovat paljon viime vuosisadan Tanskasta, sen aatteista ja arvoista. Suurkaupungistumisesta, uskosta tieteelliseen ja koneelliseen maailmankuvaan, kolonialismista, kunnianhimosta saavuttaa oma suuruudenhullukin unelma, itsekkyydestä ja ahneudesta ja myös porvariston heräävästä myötätunnosta lapsuutta kohtaan.

Kukin kertomus liittyy johonkin klassiseen tieteen- tai taiteenalaan: matematiikkaan, fysiikkaan, tähtitieteeseen, juridiikkaan, tanssiin, musiikkiin, teatteriin, insönöörialaan.

Kirjassa sanotaan esimerkiksi seismologiastaSeismologia on tiede joka tutkii maapallon pinnanalaisten jännitteiden synnyttämiä järistyksiä pintakerroksissa. Rakkauden tutkimus on persoonallisuuden ja inhimillisen yhteyden seismologiaa.

Ja mitä tulee rakkauteen – sitä käsitellään tarinoissa hyvin moninaisissa muodoissa.

Rakkaus matematiikkaan. Ensimmäisessä tarinassa Kongossa avataan 3 000 kilometrin mittainen rautatie Afrikan halki. Junassa kohtaavat matemaatikko David ja kirjailija Joseph K – eli se kaikkien tuntema Joseph Conrad. Davidin sydän on särkynyt rakkaudesta matematiikkaan. Davidin mielestä maailman luomissuunnitelmaa kannattaa etsiä aritmetiikasta, vaikka matematiikan ja luonnontieteiden logiikka on alkanut muistuttaa Pisan kaltevaa tornia. Joseph K on kirjoittanut Afrikan länsimaisiin sydämiin ja se on pimeä paikka, josta löytyy sielun yksinäisyys. Kun kohtaa Afrikan pimeyden, sielu saa muutaman naarmun. (Matka pimeään sydämeen).

Novelleissa tavataan seikkailijoita ja maailmankansalaisia edustamassa jotain itseään suurempaa. Maagista realismia kyllä, mutta minulle sopivalla proosallisemmalla kulmalla.

Rakkaudesta fysiikkaan. Tämä novelli oli oma suosikkini. Ajattelen sitä Høegin omana kielellisenä kokeena, jossa rakkautta ja arkielämää yritetään kuvata fysikaalisena ilmiönä. Naisfyysikko haaveilee mullistavasta kokeesta, jossa hän todentaa rakkauden fysiologian ja siihen liittyvät energiakuviot. Empiirisesti hän onnistuu. Ei-luonnontieteellisin kriteerein hän ei onnistu. Kumpi näkökulma ratkaisee? (Tutkimus rakkauden kestävyydestä).

Høegin kertomuksissa ei mikään ole sitä miltä näyttää. Kaikki kertomukset ovat peilejä. Peiliteoria on ihanne maailman heijastumisesta, mutta myös heijastumisen jatkuvasta muuttumisesta.

Rakkaudesta insinööritieteeseen. Peilikonstruktioita valmistavalle insinöörille todellisuus, ja myös rakkaus, muuttuu illuusioksi. Peili näyttää maailman joka virtaa. Se, mikä on olemassa on peilin luoma valokonstruktio. Siitä kaikesta mitä maailma nimittää tunteeksi minä tunnustan omakseni vain yhden. Lievän suuttumuksen. (Peilikuvia nuoresta miehestä tasapainossa).

On muitakin kertomuksia yöstä ja rakkaudesta. Kaksi miestä ajelehtii kohti Lissabonia merikelvottomassa pikku veneessä kuin tämän vuosikymmenen venepakolaiset. Oikeuslaitoksen korkea virkamies kertoo elämänsä tarkimmin varjellun salaisuuden pojalleen hääiltana. Pieni vauras kaupunki linnoittautuu muurien taakse varjellakseen lapsensa tappavalta kulkutaudilta. Siitähän tulee mieleen Korona.

Jos sanojen määrä maailmankaikkeudessa olisi vakio, olisi Høeg jo käyttänyt oman osansa. Varsinkin kaikkein suurimmista käsitteistä kuten maailmankaikkeus, avaruus, vuosisadat tai Tanskan historia. Jos taas kieli on mahdollisuus kertoa, mihin asti maailma ulottuu, ei Høegin maailmalla ole rajoja.

Lisäksi tiedoksenne, etten todellakaan pidä Peter Høegista! Kertomuksia yöstä palautti uskoni: Puhutteleva, kyseenalaistava ja kiehtovaa luettavaa. Ja irrallaan kaikesta totutusta: Joskus yö tulee – ikään kuin – selän takaa. Lempi-Høegini – ehdottomasti!

perjantai 3. tammikuuta 2020

Alice Munro Jupiterin kuut – Arkisen surun ja onnen muistelmia

Jupiterin kuut on vuonna 2017 suomennettu novellikokoelma ajalta – 1980-luvun alusta – jolloin Alice Munro ei vielä ollut maailmankuulu. Kun kirjailija tekee kansainvälisen läpimurron, saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja on lukijoiden rakastama, käynnistyy usein julkaisuprosessi, jossa häneltä etsitään jatkuvasti uutta suomennettavaa.

Alice Munro. Jupiterin kuut. 
Näin on Keltaisessa kirjastossa käynyt vaikkapa W. G. Sebaldille. Näin näyttää käyneen myös Alice Munrolle. En ole ollenkaan varma, onko se kirjailijan maineelle edullista tai lukijoille mieluista. Itse huomaan, valitettavasti, pitäväni Munron novelleista aina vaan vähemmän.

Miksi näin? Tiedän Alice Munrosta jo liikaa. Tiedän, kuinka hänen novellinsa ja tarinansa limittyvät hänen elämäänsä, varattomaan lapsuuteen Kanadan maaseudulla Huronissa Ontariossa, Laidlawien siirtolaissukuun, luokkanousuun ja -häpeään, rohkaistumiseen kokeilla mahdollisuuksia kirjailijana, pettymykseen ja pyristelyyn avioliitossa ja onnellisempaan elämänvaiheeseen. Naisten arkisiin valintoihin ja haaveisiin sekä näistä aiheista rakentuviin tarinoihin.

Olen kirjoittanut Munrosta, että hänen lukemisensa tuntuu kuin olisi sunnuntaiteellä isoäidin seurassa. Munro saattaa asetella leskensä muistelemaan korttipelin lomassa tai hautausmaalle. Hänen tarinoissaan on ylipäätään vahva muistelemisen tunne.

Jupiterin kuiden isoäiti oli jo kertonut mehukkaimmat tarinansa. Jupiterin kuuhun oli jäänyt jäljelle yksitoista vaatimattomampaa tarinaa. 

Jupiterin kuiden novelleissa:
  • Tapaan äidin, jonka mielestä isän suku on outo ja isän, joka ajattelee toisinpäin. Suvut ovat Munron novelleissa ylipäätäänkin iso ihmettelyn aihe.
  • Tutustun naimattomiin naisiin, joita kutsutaan ikäneidoiksi. Muhkeisiin ja äänekkäisiin korsettiserkkuihin. He kyläilevät laumoina. He ovat taipuvaisia dramatisoimaan oman elämänsä onnettomuuksia, ihmissuhteita ja työjuttuja. Se ensimmäinen mies Richard puhuu heistä ikävästi aivan kuin he olisivat pahanmakuista ruokaa.
  • Kohtaan keski-ikäisiä naisia siinä elämänvaiheessa, kun he lakkaavat herättämästä huomiota. He matkustavat yksin lomamatkoille ja miettivät, millaisia heidän tapaamansa miehet olivat tai olisivat olleet rakastajina.
Sitten hän ja Duncan toiveikkaina ja luottavaisina ja vanhoja muistelematta palaisivat yhteen, löytäisivät uudestaan sen rikkumattoman onnen, jonka olivat alussa kokeneet, ennen kuin alkoivat käyttää toisiaan hyväksi.

Neljätoistavuotiaana tyttönä voi työskennellä kalkkunasuolistajana. Työura voi alkaa muusikinopettajana ja vakava rakkauselämä salasuhteessa vasemmistoaatteisiin kallellaan olevan kanadansuomalaisen kanssa.

Nimikkonovellissa Jupiterin kuut jo lapsistaan etääntynyt tytär pitää seuraa sydänleikkausta odottavalle isälle. He keskustelevat Jupiterin kuista, jotka olivat ensimmäiset kaukoputkella havaitut taivaankappaleet.

Munron naiset ovat tyyniä ja analyyttisiä. He puhuvat ajatuksissaan mieluummin kuin muiden kanssa. Elämä on eleetöntä ja aika arkistakin. Moni harmittelee sitä, ettei uskaltanut ottaa riittävästi riskejä. Moni näkee nykyisyydestään selvemmin menneisyyden käännekohdat.

Munron naiset ovat tiedonhaluisia. Heidän tiedonhalunsa kohdistuu sukuihin, sukuhistoriaan, hautausmaihin, arkistoihin, rakennuksiin ja paikkakuntiin, joissa jokin muutos tai merkityksellinen tapahtui heille tai heidän suvuilleen.

Munron tarinoiden herkullisimmat hetket ovat yleensä lopun ironiset käänteet. Yhdessä Jupiterin kuiden novelleista ärsytetty vaimo heittää nokkavaa miestään kakkulautasella päähän. Koska tunnen Munroni tiesin jo, että se enteili ensimmäisen avioliiton alamäkeä. Juuri se oli sellainen pienieleinen käännös draaman kaaressa, joissa Munro on mestari, mutta miksi ne loistivat poissaolollaan muissa latteiksi hiipuvissa tarinoissa?

Kerroinkin jo, että Jupiterin kuita oli outo lukea. Näin siksi, että minusta tuntui kuin isoäiti olisi jo kertonut ne merkitykselliset tarinansa ja enää olisivat jäljellä vain ne pienemmät muistot. Tämän on vain harhakuvitelmaa, sillä Munron oikealla kirjailijanuralla Jupiterin kuun novellit kuuluvat varhaistuotantoon. Oliko sittenkin niin, ettei niissä Munro ollut vielä tarpeeksi rohkea ja vain tyytyi vihjailevampaan tyyliin?

Valitettavasti minulle Jupiterin kuut -kokoelman novellit eivät jättäneet juuri mitään muisteltavaa. Liian arkista, liian pikkuruista, liian päiväkahvijutustelun oloista.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Don DeLillo Nolla kelviniä – Määrittele elämä, määrittele kuolema

Don DeLillon tarinat ovat tiivistymiä siitä, millaisiksi länsimaiset yhteiskunnat ovat seuraavina vuosikymmeninä muuttumassa. DeLillolla on 2000-luvun oraakkelin ääni. Se on katastrofin ääni. Henkilökohtaisen ja valtiollisen. Aluksi kaikki tuntuu scifimäiseltä, mutta kun tarinat etenevät, tuntuu nykyhetkeltä.

Don DeLillo. Nolla kelviniä. 
Nollan kelviniä -kirjan suuri kysymys kuuluu: Ikuinen elämä, sitäkö todella haluamme? Millainen olisi maailma, johon sinä haluaisit palata? Mikä on sinun suhteesi elämään ja kuolemaan?

Nolla kelviniä alkaa tutkimuslaitoksesta Tšeljabinskissa. Laitoksessa testataan ikuisen elämän mahdollisuutta. Jokainen haluaa omistaa maailmanlopun. Laitos on syväjäädytyskammio, jossa tiedemiehet haluavat kyseenalaistaa kuoleman käsitteen. Kun teknologia kehittyy, voidaan jäädytetyt ruumiit herättää eloon.

Nollan kelvinin päähenkilön Jeffrey Lockhartin isä Ross on miljonääri. Jeffreyn äitipuoli Artis on vakavasti sairas. Hän valmistautuu jäädytettäväksi, koska nykyelämässään arkeologina työskennellyt Artis haluaa olla myös tulevaisuuden arkeologi.

Olemme täällä ajatellaksemme uudelleen kaikkea, mikä liittyy elämän päättymiseen. Me haluamme kirjoittaa uudelleen tulevaisuuden.

Kustantajan mukaan Nolla kelviniä -kirjaa sanotaan Valkoisen kohinan sisarosaksi. Valkoinen kohina oli Don DeLillon kirjallinen läpimurto. Valkoinen kohina on edelleen hyvin kiinnostava, vaikka se käsittelee massakulttuuria, joka on jo historiaa.

Kummassakin kirjassa on kaksi yhteistä teemaa: Perhe ja kuolema. Aiheiden käsittely ja kokeminen ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet perusteellisesti. Valkoisessa kohinassa pelättiin kuolemaa. Nollassa kelvinissä koko kuoleman käsite on metafysiikkaa.

Valkoisessa kohinassa on screeni, joka on televisio. Nollassa kelvinissä on mobiiliteknologia ja valkoinen screeni, joka tuntee sinun elämäsi paremmin kuin sinä itse. Screeniltä voi lukea kaikki vaaran ja uhan ainekset sekä historiaan koodatut katastrofin ainekset.

Valkoisessa kohinassa tunnettiin perherakkautta. Nollassa kelvinissä tunnetaan tunteiden kaltaisia tunteita. Nollassa kelvinissä tunteet olivat yhtä jäädytettyjä kuin Artisin ruumis. Jeffreyn ja Rossin suhde on ristiriitainen ja jossain heidän välissään on pojan äiti, jonka nimeä Ross ei enää suostu sanomaan. Väljänoloinen ihmissuhde löytyy myös Jeffreyn ja hänen naisystävänsä Emman väliltä.

Yksi nykyajan kirjallisuuden suurimpia teemoja ovat kaikki ne suuret vaarat ja riskit, joita vanhempina otamme. Kun kaikki informaatio ja verkostot ovat vain kännykän päässä, ei enää pelätä vain teinien paheellisia seurapiirejä vaan globaalisti radikaaleja yhteisöjä. Tätä kaikkea tapahtuu Rossin naisystävälle Emmalle, joka on adoptoinut ottopojan Ukrainasta.

Maailman pimeys kohtaa jokapäiväisen elämän. En tiedä onko se kaunis, vai onko se vain olemassa.

Kun pimeys on täydellinen, seison vaan odottamassa, teen kaikkeni jotta en ajattelisi mitään.

Nollassa kelvinissä maailma on jo ohittanut globalisaation. Nollassa kelvinissä kaikki on trans jotakin –transkansallista ja transuskonnollista.

Nollassa kelvinissä leikitään nimeämis- ja määrittelyleikkiä. Määrittelyssä on kyseessä pakkomielle löytää sanojen ydin, avata sanojen arvoitus. Nollassa kelvinissä määritellään minä, koska minä en välttämättä ole se joka olin.

On kuin olisin keinotekoinen itseni. Olen joku jonka on määrä olla minä.

Ihailen DeLilloa, koska hän on hyvin poliittinen kirjailija olematta lainkaan kuivakas. Hän on hyvin messiaaninen olematta pateettinen. Häntä lukiessa aivojen pitää olla teräskunnossa ja vireystilan kohdillaan, jos haluaa pärjätä dialogissa kirjailijan henkilöiden kanssa.

Don DeLillo on jäätävän upea kirjailija monesta muustakin syystä. DeLillon teksti on kristallinkirkasta – kaikki särmät on hiottu pois. Hän välittää sanomansa ja tarinansa näkyvän pinnan kautta. Ihailuni DeLilloa kohtaan vahvistuu kirja ja kirja kerrallaan. Nolla kelviniä oli taas yksi mestariteos monien muiden joukossa.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Amos Oz Mieheni Mikael – Myyntimenestys ja avioliittokuvaus, jossa vastakohdat eivät täydennä toisiaan

Amos Ozin kirja Mieheni Mikael on vaimon nimeltä Hanna kirja miehestään tai miehelleen. Se on päiväkirjalta tuntuva tallenne avioparin ensimmäisestä vuosikymmenestä. Mahdollisesti myös viimeistä.

Amos Oz. Mieheni Mikael. 
Mieheni Mikael on tarina siitä, millaiseksi voi muodostua kahden mahdollisesti liian erilaisen ja todennäköisesti liian pikaisesti avioituneen nuoren elämä. Mieheni Mikael on naisen, Hannan, tarina. Hannaa voi kuvata herkäksi ja neuroottiseksi. – Vahvat ihmiset pystyvät tekemään miltei mitä he haluavat...Minä en ole erityisen vahva, kuvaa Hanna itseään.

Mieheni Mikael oli nuoren Amos Ozin ensimmäisiä kirjoja ja ilmestymisvuonnaan 1968 Israelissa bestseller. Tässä kirjassa Oz kuvaa poikkeuksellisella herkkyydellä ja myötätunnolla nuoren naisen tuntoja.

Jos Hannan tarinan irrottaa kontekstista, vuosikymmenestä ja maantieteestä, se voisi olla kenen tahansa herkän nuoren naisen tarina hiipuvasta rakkaudesta ja mielen järkkymisestä. Sillä tavalla ajaton ja aina ajankohtainen. Mieheni Mikael ei kuitenkaan olisi kummoinenkaan tarina ilman kontekstia. Ikuista ja ristiriitaista Jerusalemia ja valintaa siitä, onko elämässään tulevaisuuden puolella vai sitä vastaan.

Mieheni Mikael voi hyvinkin olla klassinen sukupolvitarina 1950-luvun Israelista. Kyse taitaa olla vuonna 1948 perustetun uuden valtion ensimmäisestä sen ensimmäisellä vuosikymmenellä täysi-ikäistyneestä sukupolvesta.

Hannan ja Mikaelin tavoin nuoret ja heidän vanhempansa ovat saapuneet ties mistä maailmankolkista. Heidän suhteissaan ja suvuissaan kohtaavat juutalalaisvainot ja luvattuun maahan ladattu toive ihmisarvoisemmasta tulevaisuudesta. Vanhempi sukupolvi on juurtunut juutalaisuuteen. Nuoret ovat kokeneet itsenäisyystaistelun, mutta eivät antisemitismiä sen kauheimmissa muodoissa.

Jotkut heistä ovat asuneet Palestiinan alueella ja kokeneet naapuruutta ja ystävyyttä arabien kanssa.

Tuoreessa valtiossa rinnakkaiselo ei enää ole mahdollista. Vaikka kallistuisitkin pasifismin puolelle, kuten Hannan mies Mikael, joudut aseharjoituksiin ja rintamalle. Ja todistat, kuinka lapsestasi kasvaa kylmäpäinen nationalisti – melkein kuin vanhemmistaan erilaista rotua.

Mikael on Hannaa vanhempi, vaitelias ja järkevä geologi. Hanna opiskelee kirjallisuutta ja käy jatkuvaa kamppailua tunteellisuutensa kanssa. Taloudellisesti tiukka elämä ei estä Mikaelia etenemästä sinnikkäästi akateemisia urarappusia. Hanna lopettaa opintonsa ja hyllyttää omat haaveensa – ei siksi, että mies niin vaatisi vaan silkasta väsymyksestä yrittämiseen.

Järkevyys ja haaveilu. Vastakohdat eivät tässä avioliitossa pitkään täydennä toisiaan. Hannan arki on pysähtynyttä, yksitoikkoista ja unelmiin pakenemista. Kun annat unelmille ylivallan, voi käydä kuten Hannalle. Fantasia voi syrjäyttää todellisen elämän eikä uneksiminen pysy enää hallinnassa. Tätä kutsutaan myös melankoliaksi tai neuroottisuudeksi.

Israel valmistautuu sotaan palestiinalaisten kanssa. Hannan sota on hänen mielessään, jossa väkivalta ja seksuaalisuus sekoittuvat uniin ja fantasioihin. Hanna näkee seksuaalisia unia ja näkyjä, uneksii nöyryytyksestä ja kuolemasta. Hän uneksii olevansa mies, joka käsittelee vaarasta kiihtyneenä räjähdysaineita, sytystylankoja, patruunavöitä.

Mikaelille Hannan tunteilu on pelkästään tuskallista. Hanna kokee olevansa vain oikku miehensä ajatuksissa. Mikael tekee kaikkensa, jottei panisi Hannan päähän epävarmoja unelmia. Niiden särkymisestä voi seurata pettymyksiä. Hanna tarvitsee unelmansa ja vaihtoehtoiset maailmat.

Näinä vuosina muisti ja aika vehkeilevät Hannaa vastaan. Näinä vuosina Mikaelin kasvoilla on levollinen ilme aivan kuin kaikki hänen toiveensa olisivat täyttyneet.

Parisuhdekuvauksen lisäksi Mieheni Mikael on todentuntuisin kirja Jerusalemista, jonka olen lukenut. Jerusalem on lumoava historiallinen kaupunki. Väkivaltainen ja nostalginen. Jaettu kaupunki. Ikivanhojen mäntyjen ja ohdakkeiden kaupunki. Kivikortteleista ja -kujista rakentuva kaupunki, jonka takapihoille, parvekkeille ja kivimuureista vapaalle maalle kyhätään asuntopulan takia väliaikaisia asumuksia. Kaikkialla vallitsee liikkumaton ja kuumeinen jännitys. Yksittäisiä laukauksia kajahtelee taistelualueilta.

Tunsin todella vahvasti, millaista olisi voinut olla nuoren parin elämä 1950-luvun Jerusalemissa. Oz antaa Hannan kertoa tarinaansa koskettavan intiimistä. Tarinan lopussa Hannalle jäivät vain sanat, joita hän ei enää pystynyt edes sanomaan ääneen. Vain kirjoittamaan.

Lujilla erehtymättömillä sormillaan Aika hajottaa hiljalleen elottomia esineitä. Miksei myös elollisia, koska sen armoilla ovat kaikki.

Mieheni Mikael ei missään tapauksessa ole Amos Ozin parhaita kirjoja. Oz kirjoitti Mieheni Mikaelin alle kolmekymppisenä ja sen huomaa. Kirja on vähän hiomaton sekä paljon intohimoisempi kuin Ozin tarinat yleensä. Raastava, psykoanalyyttinen eikä lainkaan sellainen hienovaraisen tunteellinen jollaisena olen Ozia tottunut pitämään. Ei mikään taideteos, mutta repivyydessään mukaansatempaava, iloinen yllätys. 

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Alberto Moravia Minä ja hän – Vihainen! Frustroitunut! Alkaa jo Moravia riittää!

Traumatisoitunut! Sellainen olen luettuani taas kerran yhden huonon kirjan Alberto Moravialta. Kirjan nimi on Minä ja hän. Moraviaa lukeneille Minä ja hän on tarinallisesti mitätön kirjanen ja aivan ennalta-arvattava.

Alberto Moravia. Minä ja hän.
Traumatisoitunut! on yksi kirjan lukujen huutomerkkiotsikoista. Se, kuten kaikki muutkin kirjan huutomerkkiotsikot, on lainattu Sigmund Freudilta.

Ensimmäinen luku on otsikoitu Desublimoitunut! Sellainen on seksuaalisten himojen kanssa kamppaileva elokuvaohjaaja Rico. Ricon ura junnaa paikoillaan. Miehen mielestä syy on häntä liiaksi hallitseva viettiosasto. Moravian henkilöt tuntien se saattaa pitää paikkaansa.

Rico haluaa olla Sublimoitunut! Sublimoitunut ihminen ottaa haltuun sisäisen energiansa ja seksuaalisuutensa ja kanavoi sen sosiaalisesti arvostettujen tavoitteiden saavuttamiseen. Tätä viheliäistä sanaa hoetaan ja tulkitaan loputtomiin. Tapaamiaan kollegoita – niitä joiden kanssa hän elokuva-alalla kilpailee rahoituksesta ja käsikirjoituksista – Rico arvioi sublimoitunut–desublimoitunut -akselilla. 

"Hänen" takiaan et ole koskaan voinut päästä sublimoituneeseen kulttuuriin, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin tuottaa lisää kulttuuria, toisin sanoen valtaa.

Rico ei siihen pysty, koska hänellä on "Hän". Koska "Hän" ei ole nainen, ja kyseessä on Moravia, ymmärtää heti, kuka "Hän" on. Pieni mies ja sitäkin suurempi "Hän". Rico on niin Frustroitunut! Ja "Hän" on usein, myös julkisilla paikoilla, niin Paljastettu! Rico on niin epätoivoinen, että yrittää jopa olla Kastraoitu! 

"Hän" lähentelee ketä vaan, ilmestyy missä vaan eikä pedofiliasta alkaen mikään seksuaalisen kiihotuksen muoto ole "Hänelle" vieras. Mies on vaimolleen sika, koska yrittää vapautua "Hänestä". Hän on Ricon paras kaveri ja kirjassa käydään vähemmän eeppisiä peniskeskusteluja. Lopulta "Hän", jota tutustuttaessa käytettiin samalla tavalla kuin useimmat meistä ovat tottuneet käyttämään kättä kätellessä tai katsetta tavatessa, olikin perhearvojen puolella! Olen tästä kaikesta niin Vieraantunut!

Koska Moravia nyt kuitenkin on luokkatietoinen vasemmistolainen ja teoreetikko, piti tähänkin kirjaan löytää syvällisempi konteksti. Freud tulikin jo mainittua, mutta toinen innottaja on Cervantes. Rico on koominen Don Quijote ja "Hän" isäntäänsä ei-niin-sublimoituneisiin päätöksiin ohjaileva Sancho Pancha.

Jos annan jostain kirjalle arvostusta, se on elokuva-alan sisäinen satiiri. Tunnistin osuvan ironian. Miljoonabisneksen kaksinaismoralistisessa maailmassa nokitellaan toisia siitä, kuka on vallankumouksellisin ja miten rahoitusta tarjoavaa mogulia lähestytään vasemmistolaisittain. Niin että oletko porvarillinen sublimoitunut, intellektuelli sublimoitu vai vasemmistolainen sellainen? Jos tunnet itsesi alempiarvoiseksi, oletkin vain desublimoitunut! Tässä pelissä ja näissä keskusteluissa Rico oli pahasti Eksynyt! 

"Hän" nauroi sublimoituneen lempeää hienostunutta naurua jolle desublimoituneen intohimot ovat kaukaisia kuin mikroskoopin linssistä nähdyn basillin raivokkaat kiemurtelut.

Näillä käsitteillä voi tulkita vaikka historiaa, sillä desublimoitunut Mussolinihan sopi diktaattoriksi desublimoituneelle kansalle. 

Kirjasta löytyvät henkilökuvat ovat taas moravialaisen stereotyyppisiä. Tiedän jo, että himon kohteena olevat naiset ovat joskus olleet porttoja eikä päähenkilö anna heille mitään mahdollisuutta luopua sisäisestä portostaan. Tiedän jo, miltä he näyttävät ahnaine silmineen ja ylähuulen päälle kasvavine ohuine karvoituksineen – sekin ilmeisesti enteilee alakerran viidakkomaista pehkoa. 

Aika, yhteiskunta, tasa-arvokeskustelu, globaalit kriisit ja ihan kaikki arvokeskustelut ovat syrjäyttäneet moravialaisen mukavasemmisto-luokkajutut-seksuaalinen vapautuminen-pikkuporvarillinen psykologisointi -tyyliset tekeleet kirjallisuuden kierrätyskeskukseen. Olen näistä naiskuvista ja sukupuoliasetelmista niin Vieraantunut!

Joku voi puolestani kutsua kutsua Minä ja hän -kirjaa seksikomediaksi. Minusta tämä oli tyylitön farssi. Tulin vihaiseksi ihmisenä ja naisena. Veikkaan muuten, ettei Keltainen kirjasto enää julkaisisi tätä kirjaa eettisistäkään syistä.

Minä ja hän saattaa olla huonoin Moravialta suomennettu kirja. Kirjoitin vielä konditionaalin, koska minulla on lukematta Agostino ja Keskipivän aave.

perjantai 15. marraskuuta 2019

Sara Stridsberg Unelmien tiedekunta – Pyörremyrsky Valerie Solanas

Pyörremyrsky nimeltä Valerie Solanas. Valerie Solanas surfari, kirjailija, melkein psykologian tohtori. Feministi, lesbo, insestin uhri ja huora. Superälykäs nainen, jolla oli loistava huumorintaju. Mahdollisesti mielisairas tai mielisairas ja aineissa. Varaton lukuun ottamatta sitä vuotta, jona sai kustannussopimuksesta ennakon. Valerie Solanas, Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta -kirjan kuumottava keskipiste.

Sara Stridsberg. Unelmien tiedekunta. 
Oikea Valerie Solanas oli radikaalifeminsti. Hän vaikutti 1950-luvulla Marylandissa ja seuraavalla vuosikymmenellä Greenwich Villagessa. Hän kirjoitti feministisen SCUM-manifestin ja Up your Ass -näytelmän miehiä vihaavasta prostituoidusta. Sittemmin hän ampui Andy Warholia, oli mielisairaalassa ja vankilassa.

Kirjassa Stridsberg poimii Valeriesta haluamansa faktat ja sekoittaa ne ronskisti fantasiaan. Tämä sopii siksikin, että oikeasta Valeriesta tiedetään aika vähän. Monin eri tavoin on ymmärretty myös hänen feminismiään, joka näyttää elävän omaa, ameebamaista elämäänsä.

Kirja Valerie Solanasin uskomattomasta elämästä alkaa, kun Valerie kuolee 30. huhtikuuta 1988.

KERTOJA: En halua elää maailmassa jonka lopussa sinä kuolet. Täytyy olla muunlaisia tarinoita. 
VALERIE: Kaikki tarinat loppuvat kuolemaan. Ei ole olemassa onnellisia loppuja.

Kuollut Valerie oli edelleen pieni julkkis Andy Warholin ampumisen takia. Andy ei kuollut tähän ampumiseen.

Ennen kuin Valeriesta tuli SCUM Valerie ja Andyä Ampunut Valerie, hänen nuoruutensa maisemat olivat Georgian aavikkotalo ja Floridan Alligator Reefin laineet. Aavikon Stridsberg keksi tähän kirjaan.

Valerien Dorothy-äidillä oli luokaton miesmaku, kynttilällä sytytetyt hihansuut aina palamassa ja kotiviinihuurussa väljähtäneet aivot. Valerieta Dorothy ehdottomasti rakasti. Saattoi johtua Dorothyn psyykkauksesta, että Valerie uskalsi ajatella isosti.

Valerie Jean Solanasista tulee Amerikan presidentti. 
Tyttö pystyy kaikkeen mitä haluaa.
                      You know I love you.

Dorothyn lisäksi Valerie rakasti kahta. Silkyboyta Alligator Reefillä ja Cosmogirliä Marylandin yliopistossa. Silkyboy, Silkkipoika, pieni narkkaripoika ja pullojenkerääjä. Cosmogirl, universumin loistavin huora.

Kun Valerie oli nuori, Amerikka pudottaa pommin Nagasakiin. Yhdysvallat tekee ydinkoetta Nevadan autiomaassa. Martin Luther King murhataan Memphisissä ja Robert Kennedy Kaliforniassa. Rosenbergien pariskunta teloitetaan Sing Singissä. Rosenbergien pariskunta jatkoi elämää ihmisten painajaisunissa. Heistä on E. L. Doctorow kirjoittanut yhden maailmanhistorian parhaista kirjoista Danielin kirja.

Unelmien tiedekunnassa on paljon räävitöntä seksiä. Miksi Valerie myy itseään? Huoruus on tärkeää, koska yksilön täytyy käydä läpi paljon seksiä päästäkseen antiseksiin. Tämä on lisäys seksuaaliteoriaan.

Valerien kirjoittamassa SCUM-manifestissa oli aina aniliinihuulipunasuukko. Huulten yli vedetty huulipuna oli poliittinen kannanotto. Manifestissa vastuulliset ja seikkailunhaluiset naiset tuhoavat miessukupuolen. Mies, sinä olet biologinen onnettomuus. Koska meillä on Miesten Kiistaton Huonommuus. Y-kromosomista pitää hankkiutua eroon ja se oli Valerien rahoittamatta jääneen tutkimusprojektin tavoite. Valerie on pelkkää vihapuhetta, mutta myöhemmin on kiistelty, oliko se tehokeino vaan.

Andy Warholin Tehtaassa Valerie kohtasi avoimia sylejä, isoja eleitä ja samppanjaa. Sittemmin Valerie oli sitä mieltä, että Andy oli parasiitti, joka imi ideat muiden verisistä muistoista. Tehtaan ja New York -vaiheen jälkeen oli vuorossa Elmhurstin psykiatrinen sairaala.

TOHTORI RUTH COOPER: Pieni pelokas lapsi. Kauhuissaan kaikesta. Täynnä itseinhoa.
VALERIE: Minun vaikutelmani on että sinä olet pieni pelokas miesnainen. Vaikutelmani on että sinä olet yksinkertainen pieni suihinottaja.

Mielisairaalan jälkeen Valerien viimeiset vuoden ovat yksinäinen helvetti. Helvetin nimi on Tenderloin ja se on hotelli. Kun Valerie kuolee, hän kuhisee matoja. "En ole ollut koskaan missään paikassa joka toisi yhtä vahvasti mieleen kuoleman", sanoo Stridsberg siellä käytyään.

Kirjassa Stridsbergille ei Valerien tarinaan riittänyt yksi kerronta- tai aikamuoto. Vimmaisessa, riivittömässa, aika kurjassa, mutta välillä myös tikahduttavan hauskassa kirjassa on näytelmädialogia, proosarunoa, haastatteluja ja päiväkirjamerkintöjä. Aikakin hallusinoi mielivaltaisesti hetkestä seuraavaan.

Sitten on paljon aakkoskerrontaa. Joku aakkosista voisi olla Valerie. Esimerkiksi hän, joka muistuttaa, että vaikka odottaa kuolemaa sydän lyö yhä. Ja se on täynnä vihaa.

Kertojia ovat myös aakkospsykologit. Kaikkien psykologioiden Tohtori Se ja Se. Presidentit aakkosissa: Tyhjä lupaus, equal rights -seurapiirikerho, National Organisation for Women. Aakkosten tuolla puolen on kuolema – kuoleman aakkoset.

Kaikki nämä asiat on lainattu tai sanottu Sara Stridsbergin estetiikaltaan upeassa ja toteutukseltaan poikkeuksellisessa esikoiskirjassa, joka kertoo Valerie Jean Solanasista.

"Aurinko surfailee taivaalla ja sinä maalaat huulesi syvän aniliininpunaisesti ja katsot kuvaasi haljenneesta peilistä. Amerikan kaunein yhdeksänvuotias. Alligator Reefin nopein surfaaja. University of Marylandin tähtiopiskelija. Nainen joka ei onnistunut tappamaan Andy Warholia."

Valerie – hän oli joillekin unelmien tiedekunta. Nainen, jonka mekkoihin oli ommeltu kulta- ja hopealankoja. Nainen, joka kaikesta annetusta, koetusta ja itseaiheutetusta kurjuudesta huolimatta yritti aina pysytellä aurinkoisella puolella.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Joseph Brodsky Ei oikein ihminenkään – Lapsuus mielivaltaisessa maailmassa

Olipa kerran pieni poika. Hän asui maailman epäoikeudenmukaisimmassa maassa. Hän asui maailman kauneimmassa kaupungissa. Joka päivä hän asettuu pulpettiinsa ja valmistautuu kuulemaan hölynpölyä.

Pienen pojan nimi on Joseph Brodsky. Hän syntyi vuonna 1940 Leningradiin.

 Joseph Brodsky. Ei oikein ihminenkään.
Vuonna 1986 Brodsky asui Yhdysvalloissa, kirjoitti englanniksi kotimaasta, lapsuudesta ja nuoruudesta ja oli sitä mieltä, että "Menneen ajan muisteleminen on... tyypillinen hukkayritys".

Tässä kirjassa on kaksi novellia Brodskyn lapsuus- ja nuoruusvuosista. Ei oikein ihminenkään ja Puolitoista huonetta. Koska menneen muisteleminen on Brodskylle vaikeaa, ovat muistelot kuin tuokioita vain...

Kun Brodsky syntyi, pommituksista rokonarpisen Leningradin julkisivut säkenöivät yhä prameina. Leningradia ei oikein kukaan oppinut sillä nimellä kutsumaan – olihan nimi pelkkää Lenin-propagandaa. Leninin kaikkialla patsastelevia kasvoja ja kuvia Brodsky katsoi inhoten jo lapsena.

Brodskylle Leningrad oli kafkamainen kosmos. Joku olisi voinut muistella aikaa pelolla tai surulla. Brodsky teki sen Finnish nightmares -tyyliin. Absurdius oli keino käsitellä ankeutta ja kyttäyskulttuuria. Tyylivalinta oli kirjailijalle keino suojella Neuvostoliittoon jääneitä vanhempia.

Kirjan takakansitekstiin on poimittu Brodskyn sanoneen, että ambivalenssi oli kansakuntani hallitsevin luoteenpiirre. Ambivalenssi tarkoittaa sitä, ettei elämä ole hyvää eikä pahaa vaan mielivaltaista.

Jos oli elämä Neuvostoliitossa mielivaltaista slaaveille, saattoi se olla sitä vielä enemmän vähemmistökansoille. Brodskyt olivat juutalaisia isä-Stalinin "suojeluksessa".  Juutalaisuuden kanssa oli Brodskyn perheen pärjäiltävä kuten joidenkin huonojen arvosanojen kanssa...Juutalaisuuden takia isä erotettiin laivastosta eikä poika päässyt sukellusveneakatemiaan.

Ei oikein ihminenkään -novelli on täynnä teräviä ja vahvoja tuokiokuvia siitä, miltä tuntui olla juutalainen koulupoika, tehtaantyöläinen ja poliittinen vanki Neuvostoliitossa. Siinä ohessa Brodsky luonnehti poliittista järjestelmää ja kulttuuri-ilmapiiriä, Neuvostoliiton roolia maailmanpolitiikassa, sen johtajia ja venäläistä kansanluonnetta.

Puolitoista huonetta -novelli on tarina kahden vanhemman ja yhden pojan puolestatoista huoneesta. Kaihoisa ja lämmin kuvaus kertoi yhteisasumisesta pienessä huoneistossa, johon nuori mies alkoi rakentaa omaa tilaa tiilin, laudoin, matkalaukkujen ja kirjahyllyn avulla, mutta kuitenkin siten, etteivät tarkastajat voineet tulkita uudelleenjärjestettyä tilaa sääntöjenvastaisesti kahden huoneen huoneistoksi. "Tilanpuute on kansan lähin vihollinen", Brodsky kirjoittaa.

Novelleissaan Brodsky tekee viiltäviä havaintoja Neuvostoliiton keskusjohtoisesta valtiosta. Muistaa sen, mitä sellaisesta elämästä voi muistaakaan...Tylsyyttä ja yksinkertaista elämää, jota nakertaa kansallinen alemmuuskompleksi. Kansasta, jolle maistuu kaikki mikä ei vaadi mielikuvitusta.

Brodskyn ikäiset nuoret pelasti kaunokirjallisuus – sieltä poimittiin kaikki eettiset valinnat. "Olimme Venäjän historian etiikaltaan kirjallisin sukupolvi ja siitä jumalalle kiitos!". Sukupolvi, jolle merkitsi enemmän kirjallinen sivistys kuin toiminta, jokapäiväinen leipä tai jokaöinen syleily.

Kun lukee Brodskyn novelleja tuntuu, että niille on tarkoitettu vain kahden hengen yleisö. He ovat Brodskyn vanhemmat, jotka eivät joko päässeet tai sittenkään halunneet lähteä poikansa perässä Yhdysvaltoihin. Novellien kirjoittamisen aikoihin he eivät olleet nähneet toisiaan 12 vuoteen. He olivat kolmikko, joka ei koskaan uskaltanut myöntää toisilleen olevansa onnekas pieni perhe.

Kirja oli Brodskyn lahja vanhemmilleen. Kirjoittamalla heistä englanniksi Brodsky oli halunnut turvata vapauden synnyinmaansa kahleista ja kuolemanjälkeisen elämän. Tai Brodskyn omin sanoin "pakotien valtion krematorion savupiipuista".

Brodskyn tarinat koostuvat varastetuista hetkistä ja osuvista huomioista. Ne ovat intiimejä ja melkein liian yksityisiä. Tämä oli älykäs kirja hyvin tutuista aiheista, johon mahtuu paljon kauneutta ja vielä enemmän epäoikeudenmukaisuutta. Ja sellaista lopullisen eron tuntua, että melkein kuulen enkelinsiipien lepattavan.

lauantai 2. marraskuuta 2019

Robertson Davies Viides rooli – Sattuma, joka muutti elämän käsikirjoituksen

Robertson Daviesin Viiden rooli -kirjalla on tarinaan poikkeuksellisen hyvin sopiva nimi. Tiedätkö, mikä viides rooli on?

Niitä osia, jotka eivät olleet sankarin tai sankarittaren...mutta jotka ovat silti oivalluksen tai loppuratkaisun esiin tuomisen takia olennaisia...

Tällainen osa on Viidennen roolin kertojalla Dunstable "Dunstan" Ramsayllä. Viidensiä rooleja kannattaa tarkkailla muuallakin kuin näytelmissä ja kirjallisuudessa, sillä tärkeä sivurooli voi ajoittain ottaa kuin varkain pääroolin aseman. Tarinan lopussa Dunstan sanoo olevansa pistooli ohimolla – nyt häntä ei enää sivuuteta!

Robertson Davies. Viides rooli. 
Dunstan eleli lapsuuttaan vuosikymmen sitten pienessä Deptford -nimisessä kanadalaiskylässä. Yhtenä tavallisista talvipäivistä Percy "Boyd" Stanton heitti Dunstania lumipallolla. Sen sisällä oli pieni kivi. Lumipallo osui raskaana olevaan rouva Dempsteriin. Rouva sai keskenmenon, lievän aivovamman ja Dunstan eliniäkseen huonon omantunnon.

Joillekin sattuma muuttaa elämän käsikirjoituksen. Toiset pääsevät pälkähästä kuin koirat veräjästä. Tai siltä ainakin vaikuttaa.

Tarinan lopussa lumipallon sisällä ollut kivi palaa uudelleen näyttämölle. Vuosikymmenet käsipainona palvelleesta kivestä tulee tulkinnasta riippuen koston tai sovituksen välikappale.

Loppuratkaisua odotellessa lukija saa seurata Dunstanin ja Boydin elämänvaiheita. Lumipallotragedia sitoi deptfordilaiskaksikon toisiinsa eliniäksi. Miehet lähtivät yhdessä opiskelemaan ja tavoittelivat Deptfordin kaunottaren kättä. Kaksikosta Boyd oli se, jolla oli varakkaat lähtökohdat, henkilökohtaista charmia ja itseriittoinen maailmankuva – eli hän, joka veti kaikessa pitemmän korren. Boyd menestyi liikemiehenä ja poliitikkona. Dunstanin hän otti suojelukseensa, tai oikeammin oman elämänsä olkapääksi.

Tarinan edetessä selviää, että Viides rooli onkin Dunstanin muistelmat. Kaiken lisäksi nuukahtanut historianopettaja ja vaisu poikamies on salassa elänyt seikkailullisemman elämän. "Kuoleman jälkeen edes yksi ihminen tietää minusta totuuden ja tekee minulle oikeutta", on Dunstanin motiivi muistelmilleen.

Dunstanin intohimo ovat myytit, historia ja ennen kaikkea pyhimykset. Dunstan tunnustautuu bollandistiksi. Bollandistit ovat jesuiittiryhmä, joka kirjoitti pyhimystarinoita ja tutki hagiografiaa eli pyhimysten elämästä kertovaa kirjallisuutta.

Dunstania kiinnostaa erityisesti se, miten kullakin aikakaudella päästään pyhimykseksi. Hänestä tulee mies vailla pyhimystä! Mistä sellaisen löytäisi? No lapsuudesta – hänhän on lumipallotragedian uhri rouva Dempster! Pyhimysasiantuntijana Dunstan tietää, etteivät kaikki pyhimykset ole ihmeidentekijöitä. Hänen omansa on "hupsupyhimys". Hupsupyhimys onnistuu pyhimyksellisestä lempeydestään huolimatta turmelemaan kaiken joko älyn puutteesta tai muuten vain kompastelemalla.

Pyhimysten lisäksi kirjassa sukelletaan taikuuden ja illuusioiden maailmaan. Dunstan kiinnostuu taikatempuista, ei tule koskaan tarpeeksi hyväksi taikatemppuilijaksi, mutta opettaa niitä rouva Dempsterin pojalle Paulille, josta tulee menestyksekäs taikuri ja silmänkääntäjä. Tästä käänteestä herra Viides Rooli saa myöhemmin kiittää tarinaan sisältyvää sovitusta.

Mikset kerrankin lyö kättä oman paholaisesi kanssa...Mikset sinä kerrankin tee jotain selittämätöntä, järjenvastaista, paholaisen käskystä, tai vain omaksi huviksesi?

Näihin tunnelmiin päättyy vuonna 1970 kirjoitettu kirja, joka oli julkaisuvuottaan vanhanaikaisemman oloinen. Ehkä se johtui päähenkilön, ja myös tarinan, nuhruisesta tweedtakkimäisyydestä. Robertson Davies on Saul Bellowin tavoin Keltaisessa kirjastossa seniorimpien setämiesten asialla eikä tämä näkökulma vetoa minuun lainkaan.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Graham Greene Etusivun uutinen – Kaaoksen keskipiste

Graham Greene kirjoitti Etusivun uutisen 1930-luvun alussa. Kirjassa Englanti on kaaoksessa. Kärsitään talouslamasta, on poliittisia levottomuuksia, kommunistien ja konservatiivien väkivaltaisiakin yhteydenottoja. On inhimillistä surua ja tuskaa, mutta myös vahvoja arvoja ja rohkeutta ilmaista mielipiteitä.

Graham Greene. Etusivun uutinen.
Kaiken tämän Greene pilkkoo sekä poliittiseksi peliksi että inhmillisiksi kokemukseksi, kärsimykseksi ja sankaruudeksi. Näin hän näyttää kaaoksen monet kasvot ja kohtalot.

Etusivun uutisissa on hurja määrä henkilöitä, joiden suhteita ja motiiveja on ajoittain vaikea seurata. Kirjan henkilöasetelman hahmottamista auttaa, kun ymmärtää, että heitä kaikki yhdistää etusivun uutinen, bussikuski Jim Drover. Drover itse on vankilassa ja odottaa lopullista päätöstä kohtalostaan. Aktivistikommunisti Drover tappoi, vahingossa, mielenosoituksessa poliisin.

Joskus ihan tavalliselle bussikuskille voi käydä kuin Droverille. Hänestä tulee poliittinen pelinappula, se ratkaiseva shakkisiirto. Räjähdysherkässä tilanteessa mies on poliittista arsenikkia: päätöksestä riippumatta jossain varmasti räjähtää. Droverin kohtaloa arpovat niin Scotland Yardsin apulaispoliisipäällikkö, tähtireportteri ja poliitikot, jotka kulissien takana saattavat hyvinkin osoittautua kuuden lapsen masentuneiksi esikaupunkilaisisiksi tai Lontoon sumuisilla kaduilla laahustaviksi yksinäisiksi sieluiksi.

Greene kuvaa taitavasti massoja, jotka hurmioituvat kommunistien kokouksissa ja mielenosoituksissa. Aatteissa ja tulevaisuusfantasiossa on huima seksuaalinen jännite. Droverin vaimo Milly kierii öisin rakkauden nälässä vankilassa olevaa miestään fantasioiden – samanaikaisesti Millyn sisar Kay liitelee kokouksesta ja miehen sylistä seuraavaan.

Greene on tunnettu kyynikko ja kyseenalaistaja, jonka henkilökuvat ovat kalseita. Greenen maailma ei koskaan ole kaunis eivätkä henkilöt puhtaita tai pyyteettömiä. Näihin kuuluu vankilassa olevan Jimin veli, joka himoitsee veljen elämää vaimoa myöten. Greenen maailmassa kauneinkin onnen hetki sisältää raakaa tuskaa ja sääliä:

kun hän tunsi Millyn vavahtelevan, hän aavisti hämärästi että jompikumpi heistä oli tehnyt toiselle korvaamattoman vahingon...mutta se ei ollut heidän syynsä.

Etusivun uutisissa Greenen kieli on niin kaunista, että koskee. Milly, Kay ja kaikki heidän elämänsä miehet melkein kärventyvät elämäntuskassa ja lohduttomuudessa. Samanaikaisesti kieli on kerronnallisesti jännällä tavalla sekavaa – tällainen on hioutunut pois Greenen myöhemmistä kirjoista.

Erikoisinta oli ymmärtää, että Etusivu uutinen olisi voitu kirjoittaa juuri nyt. Se olisi voitu kirjoittaa kuplista, nationalismista, peloista, ilmastouhista ja turvallisuuden järkkymisestä. Tänäänkin ihmisillä on tarve ja halu ilmaista mielipidettä ja valita puolensa. Ja sen kaiken keskellä etsiä rakkautta ja lohdullisuutta.

lauantai 19. lokakuuta 2019

Boris Pasternak Viimeinen kesä – Kadota, niin voit löytää. Pasternakin elämä katkelmina

Boris Pasternakin Viimeinen kesä on kokoelma monentyylisiä tekstejä. Näistä kansista löytyy pari upeaa novellia. Niiden lisäksi on omaelämänkerrallisia katkelmia, yritelmiä omaelämänkerraksi, kirjailijan jälkisanat sekä ymmärtääkseni suomentajan oikaisuja kirjailijan väärinmuistamiin tapahtumiin tai päivämääriin.

Boris Pasternak. Viimeinen kesä. 
Jälkisanoissa Pasternak itse on sitä mieltä, että hän on elämässään kirjoittanut vain yhden romaanin, johon hän on täysin tyytyväinen. Se kirja on tietysti upea klassikko Tohtori Živago. Olisikohan näin itsekriittinen kirjailija itse ollut ylpeä tästä sekakokoelmasta, jonka tekstien pirstaleita ei saa ilman kirjailijan elämää koskevaa taustatyötä liittymään toisiinsa.

Oliko Pasternak Živagon, Nobelin palkinnon ja Neuvostoliitossa kokemiensa vaikeuksien takia niin kiinnostava henkilö, että tällaiselle ylijäämäpakille löytyi Suomessa lukijoita? Toki lopputuloksena rakentuu jonkinlainen kirjailijakuva.

Sain tietää, että Pasternak oli ensin säveltäjä. Hän ahdistui absoluuttisen sävelkorvan puuttumisesta sen verran paljon, että luopui haaveesta. Sen jälkeen Pasternak lähti Marburgiin Saksaan opiskelemaan oikeustiedettä ja innostui filosofiasta. Kirjailijana hän oli ensin runoilija. En tunne Pasternakin runoja, mutta niitä pidetään hyvin vaikeaselkoisina.

Viimeinen kesä alkaa upeilla novelleilla Ljuversin lapsuus ja Viimeinen kesä. Niitä lukiessani uppouduin Pasternakin kaihoisaan ja lyyriseen maailmaan, jossa henkilöt lipuvat elämänsä läpi itseään suuremman kohtalon vietävinä. Tarinoista puuttuivat lähes kokonaan dramaattiset käänteet, mikä ei haittaa, kun Pasternak osaa kirjoittaa taidetta mistä vaan. Vaikka keväästä "kevätilma harhaili horjuvin jaloin loassa aivan kuin olisi vasta opetellut kävelemään".

Ljuversin lapsuus -novellissa ollaan Permissä, jossa lapsuutta elävät Zenja ja hänen veljensä Serjoza. Oli kotiopettajatar, äkkivihastuvan isän jatkuvat poislähdöt, häilyvä, mutta tunteikas äiti, ja ne hauraat vuodet lapsuuden ja nuoreksi naiseksi varttumisen välillä. "Aluksi he itkivät – myöhemmin pelko muuttui heissä vihamielisyydeksi". Talvet olivat ankaria ja ne vietettiin turkistaljoissa – keväät olivat leveitä ja anteliaita. Kaksijakoisessa tarinassa perhe muuttaa Permistä Jekaterinburgiin ja Aasian rajan ylitys oli vertauskuvallista lapsuuden ja nuoruuden välivaiheessa.

Viimeinen kesä oli vuonna 1919, kun Serjoza saapui sisarensa luo ja lähti sen jälkeen rintamalle.

Niin poistuivat ihmiset sinä viimeisenä kesänä, jolloin elämä vielä näytti kääntyvän yksilöiden puoleen ja jolloin rakastaminen millä hinnalla hyvänsä maailmassa oli helpompaa ja luonnollisempaa kuin vihaaminen.

Novelleja seuraavista tekstikatkelmista saan tietää muun muassa, että Boris Pasternak syntyi Moskovassa 1890 ja kasvoi taiteilijaperheessä. Isä Leonid oli nimekäs taidemaalari ja äiti Rosa Kauffmann pianisti. Perheen tuttavapiiri käsitti huikaisevan nimekkäitä taiteilijoita ja älykköjä. Nuoren Boriksen idoli, säveltäjä Aleksandr Skrjabin, oli perhetuttu. Perheen luona piipahti itse Leo Tolstoi ja he osallistuivat Rilken Moskova-vierailuun. Myöhemmin Pasternak kiinnostui Vladimir Majakovskista ja futuristiryhmästä, mutta jätti heidät pian. Majakovskin loisteliasta, mutta itsemurhaan päättyneestä, elämästä kerrotaan kirjassa myös.

Pasternakin ainoa oikea yritys kirjoittaa omaelämänkerta oli Viimeisestä kesästä löytyvä Turvakirja. Turvakirjassa hän erittelee niitä elämän olosuhteita, jotka tekivät Boriksesta hänet.

Elämässä on kadottaminen tärkeämpää kuin löytäminen. Siemen ei kanna hedelmää, ellei se kuole.

Turvakirjassa nuori mies opiskelee ahkerasti Marburgissa. "Ylläni kohosi päätähuimaava rinne, jolla kolmena kerroksena riippuivat yliopiston, raatihuoneen ja kahdeksansataa vuotta vanhan linnan kiviset mallit." Hän on taloudellisesti ahtaalla ja saa katkerat rukkaset nuoruudenihastukselta. Marburgiin hän palasi vain kerran maailmansodan jälkeen ja ajatteli pommitetun Saksan ojentelevan käsiään kuin almuja anoen...

Turvakirja päättyy dramaattisesti Tolstoin kuolemaan, jota koko Neuvostoliitto itkee. Tolstoi oli niin mahtava, että hänessä ruumiillistui valtio ja uusi aika. Pasternak oli näkevinään "ikkunan alla hänen elämänsä, joka kuului nyt menneisyyteen...Ja aivan seinän vieressa seisoi valtiomme joka suin päin ryntää vuosisatoihin ja hyväksytään niihin ainaiseksi...Juuri hänellä oli tuo uusi aika veressään. Tulevaisuus oli hemmotellut häntä jo lapsuudesta asti".

Tällaisia hajatelmia tästä kirjasta. En tiedä kenelle Viimeistä kesää suosittelisin. Tosifaneille? Venäläisestä kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille?

Keltaisten kirjojen joukossa Viimeinen kesä on yksi haastavimpia, koska se ei ole edes kokoelma tarinoita vaan nippu fragmentteja. Kaksi ensimmäistä novellia kannattaa lukea. Sen jälkeen kehotan suuntaamaan suorinta reittiä kohti venäläiskirjallisuuden parasta a-luokkaa eli Tohtori Živagon pariin.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Michael Frayn Vakoojat – Nuorena liian vakavasti otetut asiat

Nuorena ihmiset ottavat asiat kirjaimellisesti. Nuoret ihmiset saattavat aiheuttaa aikuisille harkitsemattaan tahatonta harmia. Nuorena ihmiset saattavat sotkeutua asioihin tavalla, joka jää vaivaamaan loppuelämän ajaksi.

Michael Frayn Vakoojat on kirja muistosta, jonka lapsuuden ja nuoruuden rajamailla roikkuva Stephen mieluummin unohtaisi. Ja niin nyt jo vanhempi Stephen tekikin, kunnes likusteria-aidan tuttu tuoksu palauttaa mieleen hämmentävän muiston.

Jälleen se tuoksahtaa kesäisessä tuulenvireessä, ja minä tiedän että haluaisin matkata takaisin lapsuuteeni.

Michael Frayn. Vakoojat.
Vakoojat tuntuu tunnustukselta tai ripiltä, johon on lisätty selittävä kehyskertomus. Asetelma on tuttuakin tutumpi: kaikkitietävä kertoja puolustamassa nuorta ja ymmärtämätöntä itseään.

Kaksi brittipoikaa, Stephen ja Keith, elää toisen maailmansodan aikaista kesää rauhallisessa esikaupungissa. Sota on enemmän olosuhde ja mielentila kuin akuutti vaaratilanne. Öisten pommitusten vähäisiä jälkiä, tavarapulaa ja lapsiinkin tarttuvaa maanpuolustuksellista asennetta. Britit pelkäsivät, että saksalaiset vievät heiltä kaiken. Ja millaiseksi muuttuu ihminen, jolla on saksalaista sukutaustaa tai ihmissuhteita saksalaisiin? Salaisuudeksi itsekin.

Sota-aikana pojat leikkivät tietysti sotaleikkejä. Stephenille ja Keithille leikkiminen tarkoittaa etenkin tiettyä likusteriapensasta, jonne he perustavat vakoilukeskuksen.

Vakoojien tarinassa on yksi erityinen käännekohta – totuuden hämärtymisen uhkaava hetki. Sitä Stephen analysoi aikuisena näin:

Minusta tuntuu kaikkein luultavimmalta, että Keithin sanat tulivat täysin tyhjästä, että ne syntyivät spontaanisti lausumishetkellä. Että ne olivat silkkaa mielikuvituksen lentoa.

Keith paljastaa Stephenille saksalaisten soluttautuneen hänen perheeseensä! Keithin mukaan koko seutu on täynnä salakäytäviä ja maanalaisia laboratorioita, joissa piileksii salaisia agentteja. Yksi heistä on Keithin puuhakas ja mystisellä tavalla etäinen äiti.

Nuori Stephen vastaanottaa Keithin fantasian faktana. Stephen oli kiusattu, yksinäinen työväenluokkainen lapsi, jolle ihaillun ystävän salaisuus oli palvottu aarre.

Luokkayhteiskunta onkin olennainen selitys kaikelle myöhemmin kerrotulle. Luokkayhteiskunta ryhmitteli pojat jo lapsena niihin, jotka johtavat ja niihin, jotka heiluttavat iloisesti häntää uskollisina seurakoirina. Stephen tuntee pakahduttavaa ylpeyttä saatuaan roolin – vaikka sitten statistin – Keithin elämässä.

Poikien fantasioima agenttimaailma alkaakin näyttää pelottavan todelliselta. Arvoitukset, joihin he törmäävät, eivät ole leikillisiä vaan aikuisten maailman pulmallisia ja kiusallisia salaisuuksia. Kaikkea varjostava sota-ajan ahdistus ohjaili poikien toimintaa arvaamattomilla tavoilla.

Vakoojat edustaa rakenteeltaan klassista ja tarinaltaan taidokasta kerronnan perinnettä. Jos Frayn Vakoojia mainostettaisiin, mainosteksti olisi: Jos rakastit McEwanin Sovitusta, pidät myös tästä. Näin siksi, että nuoruuden väärinkäsitysten traagiset seuraukset ja kertojan viisaamman aikuisen näkökulma on pelkkä kopio maailmankirjallisuuden ehkä tavallisimmasta tarinasta!

Vakoojat muistuttaa Sovituksen lisäksi Hartleyn Sananviejiä. Vakoojat on yksi niistä kirjoista, joiden nimeksi sopisi Lapsuuden loppu.

Ainoa syy olla ärtymättä plagioinnista on kirjan tunnelma. Kertojapojan ahdistus ja karmiva huipennus menee taatusti tunteisiin. Sen takia kirjasta jäi ristiriitainen olo – ihastuinko vai vihastuinko?

maanantai 30. syyskuuta 2019

Michael Chabon Kuunkajo – Voiko kirja olla liian valovoimainen?

Fiktiossa avaruuden valloitus on yhtä ikoninen aihe kuin maailmansodat. Kuunkajo -kirjalla Michael Chabon liittyy avaruusaiheista inspiroituneiden kirjailijoiden joukkoon. Vaikka avaruus on Kuunkajossa kaiken keskipiste, se ei ole lähimainkaan kirjan ainoa liikkuva elementti. Varaudu lukemaan ällistyttävän monikerroksinen ja moniääninen tarina, joka sinkoilee kaikkiin ilmansuuntiin kuin kieppuva galaksi.

Michael Chabon. Kuunkajo. 
Kuunkajon päähenkilö on insinööri, joka lupasi viedä vaimonsa kuuhun. Hän on isoisä, joka haaveili urasta rakettiteollisuudessa ja todisti toisessa maailmansodassa V2-ohjuksen aikaansaamaa tuhoa.

Insinööri-isoisän pirtapiirit toimivat näin, kun hän kohtasi isoäidin:

Hän ei ollut ikinä ollut niin lähellä tunnetta, jota voisi kutsua onnellisuudeksi. Mutta sillä hetkellä vielä yhdet y-koordinaatit estivät asymptoottisesti isoisää risteämästä tuon koskemattoman x-akselin kanssa.

Insinöörin vaimo ja isoäiti oli holokaustista selvinnyt primadonna, joka sairasti skitsofreniaa. Isoäiti sepitti ennustuskorteilla kiehtovia tarinoita ja pukeutui teatteriasusteisiin draamahahmoja näytellen. Isoäidin elämään kuului nyljetty hevonen -vainoharha, synnytyksen jälkeinen masennus, luostariaikoja, itsemurha-ajatuksia, sisaruusfantasioita ja prostituutiota.

Uupuneita päiviä, unettomia öitä. Kauheita unia, joiden sisältöä isoäiti ei suostunut paljastamaan vaan nielaisi ne kokonaisina herätessään kuin vangitsemista pelkäävä vakooja.

Kolmas päähenkilö on nimeämättömien isovanhempien tarinan kertova tyttärenpoika Mike.

Mike, josta tarkoituksellisesti tulee mieleen Michael Chabon, tallentaa isoisänsä kuolinvuoteella isovanhempien uskomattomia elämänvaiheita Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Älä erehdy luulemaan, että Kuunkajo olisi autofiktiota. Avaussanoissa Chabon kertoo tallentaneensa totuuden sellaisena kuin hän sen ymmärtää ja ottaneensa vapauksia hyvinkin vallattomasti. Itse en aikanaan pitänyt Kuunkajoa erityisen omaelämänkerrallisena. Sen sijaan luin tarinaa monikerrollisena fantasiana, jossa olikin sulattelemista!

Chabonin kirjan lukemattomista aiheista keskeisin on avaruusaika ja insinööriksi kouluttautuvan isoisän näkökulma. Isoisä oli aluksi yksi niistä avaruudesta lumoutuneista, jotka unohtivat, että avaruusajassa oli pohjimmiltaan kyse sotateollisuuden kylmästä sodasta. Aluksi kisaa ei johtanut Neuvostoliitto eikä Yhdysvallat vaan Saksa. Yhdysvaltojen Apollo-ohjelma onnistui, koska siinä jatkokehitettiin natsi-Saksan toisessa maailmansodassa testaamaa V2-ohjusta.

Toiseen maailmansotaan osallistunut yhdysvaltalainen isoisä metsästää pakkomielteisesti V2-ohjuksen kehittänyttä Wernher von Braunia. Hänelle die Wahrheit Braunista paljastuu, kun isoisä saapuu Mittelwerkin ohjustehtaalle. Ohjusten rakennushankkeissa oli kuollut enemmän ihmisiä, ja ensisijaisesti juutalaisia, kuin aseet itsessään pystyvät tappamaan.

Kuunkajossa traumatisoiduttiin toisesta maailmansodasta monin tavoin, oltiin omintakeisia amerikanjuutalaisia, keksijöitä, kauhunäyttelijöitä ja televisiokokkeja, rakennettiin raketteja ja pommeja, kasvatettiin sitoutumiseen kykenemätön tytär, kuoltiin rintasyöpään ja löydettiin uusi rakkaus floridilalaisena eläkeläisenä. Sekä kohdattiin jo ikääntynyt von Braun latautuneessa konferenssikohtauksessa.

Kun elämä koostui tällaisista aineksista, siitä katosi idealismi. Kauniiksi lopuksi siitä seurasi lämminhenkinen ja elämänmittainen rakkaustarina, johon mahtui vankeusrangaistus, pienen perheen vastentahtoinen erottaminen, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, sairaalajaksoja, psykiatriaa, todellisuustajun katoamista ja surullisia salaisuuksia.

Kuunkajossa kiinnostavimmat teemat liittyivät tunnistamiseen, salaamiseen ja totuuden vääristelyyn. Puhuttelevin kohtaus kirjassa oli isoäidin mielenterveyden laadun paljastuminen. Ymmärsin, että vaikka paljon oli tarinoitu, läheskään kaikkea ei oltu kerrottu.

Siksi ehdotan Chabonille Kuunkajon uudelleenkirjoittamista. Tekisipä kertojana taitava Chabon kirjaparin, jossa toisessa kerrotaan isoäidin ja toisessa isoisän tarina. Tai antaisi heille tarinassa tasavertaiset äänet. Tai ehkä Chabon voisi tehdä Kuunkajolle jatko-osa isoäidin näkökulmasta. Siinä kyseenalaistetaan ensimmäisen osan tulkinta isoäidistä.

Uudelleenkirjoittaminen kannattaisi siksikin, että Kuunkajon valovoima oli aivan liiallista yksiin kansiin paketoitavaksi. Kuunkajo oli, ikävä kyllä, kuin John Irvingin pahimmillaan – uuvuttava ja hengästyttävä. Valitettavasti pidin siitä vain paikoitellen ja lähinnä silloin, kun Chabonin vilistävä kerronta pysähtyi hetkien ympärille.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Isaac Bashevis Singer Kuin oma poika – Vanhempien herrojen sinkkuelämää

Isaac Bashevis Singerin Kuin oma poika -kirja pitää sisällään kymmenkunta tarinaa holokaustista selvinneistä puolanjuutalaisista. Heille uusi maailma on Yhdysvallat, useimmiten New York, joskus Miami. New Yorkissa puolalaiset, landsleidit, viihtyvät parhaiten Central Parkin tietämillä.

Isaac Bashevis Singer. Kuin oma poika.
Uusi maa olisi voinut olla myös Neuvostoliitto, jonne vasemmistoradikaalit juutalaiset pelastautuivat. Heistä Amerikan valinneet landsleidit puhuvat säälien.

Kuin oma poika -kirjan kertomukset Singer on julkaisssut vuosien 1958–1985 aikana. Vanhempien, sisarusten, lapsien ja lähisukulaisten kuolemat natsivainoissa on koettu omakohtaisesti. Osa kertojista on jopa itse ollut keskitysleirillä. Ymmärrettävästi kuolema on kertomuksissa keskeistä eivätkä itsemurhat ole harvinaisia. Kun Singerin henkilöt kävelevät Broadwayllä, kadulla liikkuu yhtä lailla elämä kuin kuolema.

Kuin oma poika on rinnakkaisateos Singerin Vanhaa rakkautta -novellikokoelmalle. Vanhan rakkauden novelleissa vielä Puolassa asuvat juutalaiset pitävät kiinni uskonnollisista perinteistä, joskin ovat samalla hämmentävän taikauskoisia. Kuin oma poika -kirjassa suurkapunki on jo modernisoinut elämäntapoja ja uskonnollisuus muuttuu telepatiaksi, spiritismiksi ja muiksi henkimaailman jutuiksi.

Kielen säilyttämisestä tulee monelle ammatti ja  elämäntehtävä. Tyypillisin kertoja on jiddišinkielisen sanomalehden toimittaja, tai jiddišin kielellä julkaiseva kirjailija, jolle riittää kysyntää luennoitsijana Pohjois-Amerikan juutalaisyhteisöissä. Tältä osin novelleissa taitaa olla paljon Singeriä itseään. Isaac Bashevis itse muutti New Yorkiin vuonna 1935  ja toimitti siellä jiddišinkielistä sanomalehteä.

Millaisia Singerin jo vuosikymmeniä sitten kirjoittamat novellit ovat? Nyt kun olen lukenut yli 400 Keltaisen kirjaston kirjaa, olin ensimmäisen novellin perusteella valmis leimaamaan Kuin oman pojan kirjavarastokirjaksi, joka voi kiinnostaa vain tosifaneja. Ensimmäinen kertomus Frampolin suutarisuvusta kun oli lähinnä slaavilainen satu loruineen kaikkineen. Sijoittaisin lastenosastolle.

Olin todella väärässä! Kehnoa alkua seuraavat novellit olivat taitavan tarinallisia, osuvia ihmiskuvia ja monet hullunhauskoja. Riipaisevan Shoshan takia traagisena pitämäni Singer paljastaa sisäisen veitikkansa ja vastuttamattoman kyvyn itseironiaan. Tilannekomiikka on niin laadukasta, että sarjana näissä olisi ainesta vanhempien herrojen sinkkuelämäksi. Sitä sarjaa katsoisin!

Singerin henkilöt löytävät itsensä tyypillisesti pulmallisesta tilanteesta, joihin heidät on johdattanut sotkuinen taustatarina. Kertoja on usein vanheneva mies. Hiukset ovat harvenneet, mutta unet sykkivät vilkkaina. Tai jos tarinasta löytyy nuorempi mies, on elämä yhtä mutkikasta, koska se taitaa olla jonkun toisen omaisuutta.

Olento jonka kanssa puhut, on pahemmin ymmällään kuin kukaan toinen joka on koskaan kulkenut maan päällä.

Kahvila -novellissa kirjailija pistäytyy säännöllisesti juutalaisten aikamiespoikien kokoontumispaikassa. Kahvilaan piipahtava nuori Esther saa cafeternikkien päät pyörälle – myös kirjailijan. Molemminpuolinen viehätys ei johda sovittuja tapaamisia pidemmälle. Viimein nekin loppuvat. Keskitysleiriltä Amerikkaan selvinnyt Ester olisi ainakin minusta ansainnut elämässään hitusen enemmän rakkautta kuin vain "tosifanille" tarjottuja tuokioita. Vuosien mittaan kirjailija näkee Esterin kuihtuvan elävien maailmasta Broadwaytä käveleväksi enkeliksi.

Ymmällä -novellissa kirjailija nautiskelee pikasuhteista lukijoidensa kanssa. Kun luentomatkoilla aina joku nainen lyöttäytyy seuraan, lausahtaa kirjailija vakiorepliikkinsä: "Jos satut poikkeamaan New Yorkiin, tule katsomaan minua, jos olen vielä elossa." Ja viimein koittaa se pelätty päivä, kun yksi heistä seisoo kirjailijan oven takana.

Pila -novellissa kuuluisa tiedemies houkuttelee Euroopasta Amerikkaan naisen, jolle hän on esittäytynyt upporikkaana perijänä. Kirjeiden Casanovalla on samaan aikaa vireillä joukkio samanaikaisia naissuhteita.

Singerin kertomukset avasivat näkymän minulle ennestään tuntemattomaan Amerikassa asuvien puolalaisjuutalaisten maailmaan. Vaikka puolalaisyhteisö ei ole yhtä tunnettu kuin New Yorkista löytyvät  italialaisten, kiinalaisten tai puertoricolaisten yhteisöt, sain selville puolalaisten olevan yksi kaupungin suurimpia eurooppalaisia siirtolaisyhteisöjä.

Millaisilta he vaikuttivat? Parapsykologialla ja telepatialla oli suunnaton merkitys jopa oppineille. Niiden neuvosta solmittiin avioliittoja, tehtiin elämän merkittävimpiä päätöksiä ja ylläpidettiin ihmissuhteita. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitomuoto: useilla tarinoiden henkilöillä on huikea kirjeenvaihtoverkosto joko "tindermielessä" tai fanipostina.

He ovat seksuaalisesti yllättävän vapaamielisiä – sekä miehet että naiset. Avioituminen ei ole prioriteetti – vapaa rakkaus viehättää enemmän. Jos toinen kiinnostaa, se kerrotaan suoraan ja sanoista seuraa joutuisasti tekoja. Keskitysleiriltä pelastuneet ovat päättäneet ottaa maallisen rakkauden ilolla vastaan, sillä onhan kuolema aina elämän seuralainen.

Olin itsekin ihmeissäni siitä, kuinka paljon pidin Singerin tarinoista. Ne ovat inhimillisiä, sydämellisiä ja todenoloisia. Ehkä hieman ironisia, mutta ehdottomasti ymmärtäväisiä tarinoita siirtolaisista uudessa maassa – tai Singeristä itsestään.

Singeriä tunnetusti ylistetään tarinankertojana. Aiheesta. Tarinankerronasta kiinnostuneille suosittelen novelleja oppimismielessä.