sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Yashar Kemal Ararat-vuoren legenda – Rakkauskin on erilainen luontoromantikon silmin

Yashar Kemalin Ararat-vuoren legenda on outo pieni kirjanen Keltaisessa kirjastossa, maailmankirjallisuuden klassikkojen joukossa. Oudonoloinen siksi, etten keksi keille kirja on kirjoitettu tai mikä tekee siitä maailmankirjallisuutta. Jos mietin Kemalin mahdollisia motiiveja tulee mieleeni joko Ararat-vuoren ylistys tai halu pelastaa kansantarinoita unohdukselta. Onhan Kemal sekä tunnettu luontoromantikko että vannoutunut katoavan kansanperinteen tallentaja.

Varsinainen legenda Kemalin tarinassa on Ararat-vuori itse. Se oli kuin toinen maailma joka asettui tämän maailman päälle. Vuori saattoi koitua kuolemaksi, sillä rinteiden lohkareet olivat ihmisten kivettyneitä jäännöksiä. Araratin nimeen kirottiin ja sitä palvottiin. Vuoren tahdolla oli väliä, sillä se pystyi joko langettamaan kirouksen tai pelastamaan pulaan joutuneet. Tahtoaan vuori ilmaisi värein tai vaikka kukkasin. 

Yashar Kemal. Ararat-vuoren legenda.

Ararat-vuoden legendan lukee parissa tunnissa. Se on sadunkaltainen tarina tai aikuisten satu, joka sopisi hyvin yläkouluissa luettavaksi. Ehkä Kemal kirjoittikin sen nuorille! 

Sadun tuntua lisäävät kronologinen kerronta ja runsas, ymmärtääkseni kirjailijan itsensä tekemä, viivapiirrosmainen kuvitus. Kirja myös alkaa olipa kerran -tyylisesti vaikkei Kemal täsmälleen noita sanoja käytäkään. Tosin Kemalin sadussa kaikki ei lopussa käänny parhain päin.

Kemalin tarina kertoo turkkilaisesta Ararat-vuoren rinteillä asuvasta heimosta joskus kauan sitten. Tarinan alkaessa ollaan kaivoa muistuttavan ruukkujärven äärellä, ja sinne myös lopussa palataan. Ruukkujärvi tunnetaan omanlaisesta sinisävystä, lasuurista. Kevään tullessa paimenet kokoontuvat järven ympärille soittamaan sävelmää Ararat-vuoren vihasta valkoista lintua odottaen. Sellainen romanttinen tragedia tämä tarina.

Tragedian alkuunpanija on kuriton, mutta majesteetillinen valkoinen arabihevonen. Isännältään karannut hevonen pysähtyy Ahmetin ovelle. Hevonen on köyhälle nuorelle miehelle ruhtinaallinen lahja, josta – kuten Ahmet itsekin arvelee – seuraa ikävyyksiä.

Hevonen, joka tulee ihmisen luokse vapaasta tahdostaan on Jumalan lahja eikä sitä voi olla ottamatta.

Hevosen omistaa Mahmut Khan, Neyazitin pašša. Pašša ei sulata hevosen omapäisyyttä eikä Ahmetin uppiniskaisuutta vaan käskee vangita nuoren miehen vankityrmään. 

Ahmetin tulevaisuus ei vaikuta hyvältä, sillä Mahmut Khan on tunnettu julmasta hallinnosta. Niskoittelevat alamaiset pistetään istumaan takaperin aasin selkään – se tietää teloitusmatkaa. Pää jos toinenkin putoaa linnan tornista väkijuokkojen hurratessa. Paššan itsensä silmät loistavat kirkkautta, kun hänessä puhuu vihan jumala, jonka mahti kaikuu Araratin vuorilta ukkosen jyrinänä ja salaman leimahduksina.

Ahmetia kuitenkin onnistaa, sillä häneen iskee silmänsä Gülbahar, paššan tytär. Vanhan perinteisen tavan mukaan nuorten pitää saada vapautensa ja toisensa. Yhteisössä perimätavat elävät voimakkaina, sillä ne kokovat kansan yhteen. Joukkovoimalla saadaan rakastavaiset vapaiksi.

Ahneus, periaatteet ja hulluksi tekevä rakkaus ovat tämän kirjan aiheet. Niistä seuraa tragedia ja niistä muodostuu paimenten legenda. Joka vuosi kevään puhjetessa kukkaan paimenet soittavat lauluaan Ahmetin ja Gülbaharin tarinan muistolle ja rakkauden valkoinen lintu kastaa siipensä järveen.

Kemalin tarina oli satumaisen suloinen tarina uskosta, joukkovoimasta ja epäuskon tuhoavasta voimasta. Se oli niin perinteisen oloinen, että yllätyin kovasti kun huomasin, että se oli kirjoitettu niinkin myöhään kuin 1970. 

Ararat-vuoren legenda oli sympaattinen pieni tarina sympaattiselta kirjailijalta. Sen lukeminen oli pieni pyrähdys väärään suuntaan lukemiseni maailmankartalla – luettu hetkessä, unohdettu hetkessä. 

lauantai 17. lokakuuta 2020

Sembene Ousmane Jumalan puupalikat – Afrikkalainen lakko, joka jäi historiaan

Sembene Ousmanen Jumalan puupalikat on kirja afrikkalaisesta lakosta. Se on kirjoitettu vuonna 1960. Kirjan aiheena oleva lakko tapahtui vuonna 1947. Sembene Ousmane omisti kirjansa lakkolaistovereilleen, Dakar–Niger -rautatieyhtiön työläisille. Ja koska kyse oli Afrikasta, oli tämäkin lakko siihen osallistuneiden perheiden, sukujen, heimojen ja yhteisön yhteinen asia. 

Ousmane Sembene Jumalan puupalikat
Sembene Ousmane. Jumalan puupalikat.

Olen ymmärtänyt, että Jumalan puupalikat on afrikkalainen, tai vähintäänkin senegalilainen, kirjaklassikko. Ammattiyhdistysliikkeen synty ja työläisten valveutuminen oli yksi vaihe kohti siirtomaavallan murenemista, vaikka Senegal itsenäistyi vasta 1960 – eli samana vuonna kuin Ousmanen kirja julkaistiin.

Ousmane itse taisteli sotavuosina Ranskan joukoissa, mutta toimi sodan jälkeen Marseillessa satamatyöläisenä ja ammattiyhdistysjohtajana. Mahdollisesti yhtä lukeneena ja karismaattisena kuin kirjan lakon johtaja Bakayoko. Ainakin se on tiedossa, että Ousmane osallistui lakkoon itsekin. 

Kirjassa tärkeä Dakar–Niger -rautatielinja kulki Dakarista Senegalista Koulikoroon Maliin. Rautatiellä oli mittaa 1 500 kilometriä ja se palveli yli kahden miljoonan neliökilometrin aluetta Afrikan mantereen itäosassa. Sen varrella asui kansa jos toinenkin. Radan varrella puhuttiin bambaraa, volofia, tukulööriä ja varmasti useaa muutakin kieltä. Siellä ei ainakaan yleisesti puhuttu siirtomaaisäntien käyttämää ranskaa.

Afrikkalaisessa lakossa oli kyse aivan samasta asiasta kuin eurooppalaisissa: afrikkalaiset rautatieläiset lakkoilivat saadakseen samat oikeudet kuin valkoisilla työläisillä oli. Tosin muutamia poikkeusehtojakin oli, sillä eurooppalaista työlainsäädäntöä ei voi aivan suoraviivaisesti soveltaa afrikkalaiseen. Etenkin moniavioisuus ja perhekorvaukset olivat ongelmallisia.

Kun aloin lukea kirjaa, tuntuivat sekä lakkovuosi 1947 että kirjan kirjoittamisvuosi 1960 hyvin kaukaisilta ja historiallisilta. Myös afrikkalainen kirjallisuus on usein tuottanut minulle päänvaivaa kulttuurisen ymmärtämättömyyteni takia. Aiheesta, henkilöistä, sanomasta tai merkityksestä kiinni saaminen on ollut säännöllisesti erittäin vaikeaa.

Jumalan puupalikat alkoi juuri noin hankalasti. Olin aivan ymmälläni ja hyvin turhautunut näiden kymmenien henkilöhahmojen kanssa. Selvisi, että Ousmane oli kerännyt kirjaansa heitä yli 40 kolmeen eri lokaatioon. Keitä he olivat ja miten tämä kaikki liittyi toisiinsa? 

Alkuhankaluuksien takia Jumalan puupalikat on kirja, joka jää vähänkään kärsimättömältä lukijalta helposti kesken. Itse luovutan lukemisen kesken harvoin ja olipa hienoa huomata, että sinnikyys nytkin palkittiin. Alkuhankaluuksien jälkeen asetelmat selkiytyivät. Sisukas lukija sai palkinnoksi upean tarinan yhteisön voimaantumisesta. Itseäni kiinnostivat etenkin kirjan naiskuvat sokeasta selviytyjästä lakkokenraaleihin – Ousmanen feminismi oli uskomattoman modernia jo vuonna 1960! Naiset eivät todellakaan olleet "normandialaisia lehmiä", jotka on ostettavissa parilla kilolla riisiä. Naiset saattoivat olla riippumattomia kuten itseäni eniten kiehtonut Penda – huonomaineinen lakkokenraalitar, urhea kuin kuka tahansa kapinallinen. 

Kirjan henkilöt asuivat Bamakossa, Thièsissä ja Dakarissa. Oli luottamusmiehiä, aktiivijäseniä ja lakkorikkureita, ratavirkailijoita, äitejä, puolisoita ja rakastettuja, oppipoikia ja valveutuneita tyttäriä. Oli ranskalaisia siirtomaatehtävissä ja yhtiön leivissä.

Ja etenkin oli Ibrahima Bakayoka, lakkolaisten puhemies ja luottamusmies. Bakayoko oli se, joka puhui ensin työttömyydestä, opetuksesta, Indokiinan sodasta, Venäjästä, Ranskasta ja työväenliikkeestä. Hän oli mies, joka huomattiin. Bakayokoa Ousmane piilotteli pitkään vain muiden puheissa esiintyvänä, lähes legendanomaisena johtohahmona. Bakayoka saapui kirjaan käännekohdassa ja johdatti joukkonsa kohti loppuhuipennusta – lakkolaisten marssia Thièsistä Dakariin. 

On kirkas päivä ja se päivä jää historiaan,
taivaanrannalta tulee valo.

Ousmane piti huolen siitä, että lukija ymmärtää hänen kirjoittaneen nimenomaan afrikkalaisen kirjan. Afrikka kuiskii kirjan sivuilta minareetteineen, moskeijoineen, okranvärisenä maana, suurina varjostavina puina, kaivojen ympärille kokoontuvina yhdyskuntina. On savimajoja, asumuksia, termiittikekoja ja keskipäivän kuumuuden kuivattama ruoho. On köyhyyttä, asunnottomuutta ja pelkoa ruoan ja juoman loppumisesta.

Naiset ja miehet häärivät raunioiden keskellä. Sinne tänne kohosi seipäitä, laatikoita ja tyhjiä kanistereita kerättiin kasoiksi, mustien pölypilvien keskellä miehet ja naiset lakaisivat, kaivoivat, tonkivat esiin padan tai vuoteen kehikon, ja heidän ympärillään juoksenteli alastomia lapsia joiden iho oli tuhkanvärinen.

Alastomat, jatkuvasti nälkäiset kakarat kuljeksivat siellä lapaluut törröttäen ja vatsat turvoksissa ja tappelivat korppikotkien kanssa haaskojen jäännöksistä.

Afrikkaa kirjassa olivat myös kielet ja tapa käyttää vertauskuvia. Käännökseen oli kiinnostavasti jätetty alkuperäiskielen sanoja. Niitä ei ollut liikaa, mutta ne olivat painavia. Tärkein oli toubabou, ranskalainen.

Kieli luotti myös vertauskuviin. Imettäminen oli puun kastelemista huomista varten ja nukkuessa ruumiin silmät sulkeutuivat, mutta mielen silmät avautuivat. Jumalan puupalikat tarkoitti ihmisiä. Taikauskon vuoksi heitä ei laskettaessa kutsuttu ihmisiksi tai eläviksi olennoiksi ettei heidän elämänkaarensa lyhenisi.

Valkoiset odottivat, että lakko murtuisi nopeasti. Afrikkalaiset työläiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaikka heidät yritettiin näännyttää hengiltä. 

Jumalan puupalikoissa taisteltiin yhdessä rintamassa varmastikin itsenäistymispyrkimysten nosteessa. Se ei antanut todellisuudesta liian samettista kuvaa, sillä lakkoon osallistuminen tarkoitti automaattisesti köyhyyttä ja nälkää. Lakkotuomioistuimissa rikkurit tuomittiin epähumaanein keinoin eivätkä kuolinkohtaukset olleet kaunista luettavaa.

Kirjan kohokohta oli ehdottomasti lakkolaisten marssi Thièsistä Dakariin. Erityisen vaikuttava oli luku, jolla Ousmane kunnioitti marssille osallistuneita naisia. Mukana oli jopa sokea Maimouna. Dakariin saapumisesta alkoi yleislakko, joka pakotti ranskalaiset taipumaan lakkolaisten vaatimuksiin.

Itselleni oli jälleen kerran ällistyttävää huomata, miten teemoiltaan ajankohtaiselta vuodesta 1947 vuonna 1960 julkaistu kirja tuntui. Rotukysymykset, feminismi ja työelämän oikeudenmukaisuus – taistelu näiden puolesta ei ole monessakaan maassa vanhentunut vuosikymmenissä. Jumalan puupalikat oli ehdottomasti sellainen puhutteleva ja ikivihreä kirja, jollaisia odotan Keltaisen kirjaston julkaisevan.

maanantai 28. syyskuuta 2020

Orhan Pamuk Punatukkainen nainen – Poikien pelot ja isien onnettomuudet

Orhan Pamuk on kirjoittanut täydellisiä kirjoja. Minulle täydellisin on ollut mystinen ja poliittinen Lumi. Orhan Pamuk on kirjoittanut myös erittäin hyviä kirjoja. Yksi niistä on yllätyksellinen Punatukkainen nainen.

Orhan Pamuk. Punatukkainen nainen.
Orhan Pamuk. Punatukkainen nainen.

Cülcihan, punatukkainen nainen, on isän rakastajatar ja isän pojan Cemin lapsen äiti. Pojaltaan Enveriltä Cülcihan haluaa tarinan: 

Kirjasi on oltava sekä rehellinen että sadunomainen samaan tapaan kuin minun viimeiset monologini. Se on oltava realistinen kuin eletty tarina mutta myös tarunlailla tuttu.

Pamukin kirja herättää henkiin klassisia myyttejä ja tarinoita. Sen teemoja ovat isänmurha, kohtalonomaiset ihmissuhteet ja klassisen tragedian käsikirjoittama elämä. Siksi poikien pelkuruuskin on vain seurausta aiempien miesten tragedioista. Joita nämäkään miehet eivät muuten kirjoittaneet itse.

Punatukkainen nainen -tarina alkaa uudestaan kolme kertaa. Kirja on erilainen kolme kertaa.

Ensimmäinen osa on aikuisten satu. Inhoan yleensä aikuisten satuja. Siedän sellaisenkin Pamukilta. 

Ensimmäisessä osassa nuori Cem, myöhemmin geologian insinööri ja rakennusurakoitsija, kehystää henkilökohtaisen tragediansa ja muistelee menneisyyttään. 16-vuotiaana isän hylkäämä Cem näki kaivosmestari Mahmutissa isähahmon ja oli onnellinen, kun hän pääsi kesäksi ikiaikaisia työtapoja käyttävän kaivomestarin oppipojaksi.

Kaivostyömaa oli lähellä Öngörenin sotilastukikohtaa. Kaupungilla Cem iski silmänsä keski-ikäiseen farkkunaiseen, jolla oli liehuvat punaiset hiukset.

Iltaisin Cem haaveili punatukkaisesta naisesta ja kuunteli yötaivaan alla mestari Mahmutin Koraanista peräisin olevia tarinoita. Syntyi suhde, jossa isänetsinnällä oli vahva motiivi: – Jos sinä haluat olla hyvä oppipoika, kohtele minua kuin olisit poikani, sanoi Mahmut. – Halusin, että hän välittäisi minusta ja suojelisi minua entistä enemmän, mietti Cem.

Veden löytäminen kaivosta alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. Periksiantamaton kaivomestari jatkoi sinnikkäästi, vaikka hänen olisi kaivauduttava maan keskipisteeseen.

Sitten kaivolla tapahtui pelätty onnettomuus, jonka seurauksena Cem pelkäsi tappaneensa Mahmutin. Onnettomuutta edelsi eroottinen yö punatukkaisen naisen syleilyssä. Säikähtänyt Cem pakeni ikävyyksiä kylästä kiireen vilkkaa.

Toisessa osassa Cem yrittää elää sekä salaisuuden että syyllisyyden kanssa. Pamuk hylkää kronologisen kerronnan ja keskittyy Cemin mielenliikkeisiin. Nuori mies kääntää selkänsä nuoruuden kavereille, keskittyy geologian opiskeluun ja kiinnostuu yhä enemmän klassisista myyteistä. Teemana toisessa osassa ovat itsepetos ja syyllisyyden taakka. 

Cem avioituu, perustaa rakennusliikkeen ja näkee painajaisia, joissa Mahmut jatkaa kaivon kaivamista avaruuteen saakka. Cem tapaa kadonneen isänsä ja pettyy. 

Cem, ja on nyt myös klassisista tarinoista kiinnostunut vaimo, viettää vapaa-aikaa traagisten isämurhatarinoiden kimpussa. Vanhan Testamentin Kuninkaiden kirjasta löytyy Oidipus-teemainen versio Rostamista. Cem käsittelee pakkomiellettään "poika oli isämurhaaja, isä oli poikamurhaaja" -tarinoihin yllättävän analyyttisesti:

Mielestäni rostameja olivat isät, jotka hyväntahtoisuudestaan ja hellyydestään huolimatta herättivät pojissaan pelkoa...Oidipuksia olivat ehkä pojat, jotka kapinoivat isäänsä vastaan ja vihasivat häntä.

Kuvioihin ilmestyy Cemin poika Enver, yllättävä salaisuus. Ja niin paljastuu myös Cemin ja kaivonkaivajan välinen salaisuus. Tarut alkavat elää Cemin elämässä. Historia kävelee Önögörenissä, kun aikuinen Cem monta vuotta myöhemmin tapaa kaivolla tuntemattoman poikansa. 

Kolmas osa on Cülcihanin tarina. Silloin Cem on enää muisto vain.

Läpin kirjan Pamukia kiinnosti isien ja poikien monimutkainen suhde. Koska pojat tarvitsevat isää? Silloinko, kun pitää tehdä raja hyvän ja oikean välille? Vai silloin, kun poikien pitää saada varmistus, etteivät he ole syntisiä tai syyllisiä? Vaiko silloin, kun asiat menevät pieleen ja iskee ahdistus?

Oidipuksen tai Rostamin tarinan kaltaisten myyttien tuominen nykyaikaan on haastava idea. Pamuk onnistui ja hänhän on hieman kuin Euraasian James Joyce eikö vaan! Tämän ymmärsin lopussa.

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Haruki Murakami Rajasta etelään, auringosta länteen – Ainoan lapsen ikävä

– Tiedätkö mitään sopivaa jokea? Kaunista jokea jossain laaksossa. Ei kovin isoa, mutta sellaista, jonka rannoilla on tasaista maata. Sen pitäisi virrata suoraan mereen...Ja virtaus saisi olla mieluummin nopea kuin hidas., kysyy Hajimen elämänmittainen rakkaus Shimamoto, kun he tapaavat yli kymmenvuotisen erossaolon jälkeen.

Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen -kirjassa ollaan samoissa tunnelmissa kuin iki-ihanassa Norwegian Woodissa. Tosin melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta kuka voi viedä ensirakkauden lumon keski-ikäiseltä mieheltä? 

Haruki Murakami. Rajasta etelään, auringosta länteen.

Hajime oli hemmoteltu, heiveröinen ja hirvittävän itsekeskeinen lapsi. Hän oli myös ainoa lapsi ja tunsi siksi itsensä puutteelliseksi läpi elämän.

Hajime löysi koulusta kohtalotoverin, ontuvan mutta itsevarman Shimamoton, josta tulee ainoan lapsen ainoa ystävä.

Näin aloittaa Haruki Murakami kirjansa Rajasta etelään, auringosta länteen. Tästä alusta Murakamin tunteva lukija tietää, että tulossa on herkkä, surumielinen ja mahdollisesti hivenen maaginen tarina menetetystä rakkaudesta.

Teini-iässä ystävyyden ylläpitäminen alkaa tuntua kiusalliselta. Etäisyyden ottaminen ei kuitenkaan estä Hajimea edelleen kaipaamasta Shimamotoa. Poika varttuu, kasvaa nuoreksi aikuiseksi ja saa tyttöystävän. Sydämessä on koko ajan kolo nimeltä Shimamoto. Tulee satunnaista seksiä ja viimein avioliitto. Silti Hajimen sydämessä on edelleen tila Shimamotolle. Miehen sydän on kuin tyhjä ravintolan pöytä varattuna kyltteineen. 

Pretend you're happy when you're blue
It isn't hard to do

Tämä on Nat King Colen laulusta South of Borderia. Tämän musiikin tunnelmista tarina on varmasti ottanut osan inspiraatiostaan. Ja me Murakamin lukijathan tiedämme, että musiikilla on aina tärkeä rooli Murakamin kirjoissa. 

Kronologisesti etenevässä kertomuksessa tulee väistämättä se hetki, kun Hajime viimein kohtaa Shimamoton.

Siinä vaiheessa Hajime on jo kahden tyttären isä ja hienostuneen jazz-baarin omistaja. Elintasostaan hän saa kiittää rakennusbisneksessä toimivaa appeaan.

Hajimen ja Shimamoton rakkaustarina on mystinen, hieman surrealistinen, ja ehdottomasti salaperäinen. Shimamoto ei ole niitä naisia, joiden on helppo avautua. Itsestään puhuessaan hän käyttää salamyhkäisiä viitteitä. Hän on luultavasti ja hetken nainen. Nainen, joka eli enemmän muistoissa kuin maailmassa. Enemmän heijastus itsestään kuin todella läsnä.

Hajimen osalta uudelleenviriävässä suhteessa vetovoima kasvaa niin suureksi, että on aika valita peruuttamattomien ja peruutettavien asioiden välillä. Tarinasta tulee myös kertomus nuoruudesta luopumisesta ja anteeksiannosta. Tuttuja teemoja keski-ikäisten elämässä.

Olen lukenut yhtä suosikkikirjailijaani Harumi Murakamia ahkerasti. Murakamin kirjojen joukossa Rajasta etelään, auringosta länteen saattaa olla yksi vaatimattomammista. Tarinaa voi pitää ankealla tavalla kuluneena, jopa arkisena. Sellaisesta lumovoimasta, jota koin lukiessani IQ84:ää tai Norwegian Woodia ollaan kaukana. 

Kuluneen tarinan pelasti jälleen kerran Murakamin erityinen taito rakentaan tiheitä tunnelmakuvia. Rajasta etelään, auringosta länteen on yksinkertaisesti sympaattinen ja lumoava. Voi taaksejäänyt nuoruus. Mitä se ottaa, mitä se antaa? Ainakin tämän koskettavan Murakamin. Toivon, että se eli nuoruus jättäisi kaikille meille jotain, mutta ainakin se jätti Murakamin.

Toisteisuus on useimmilla kirjailijoilla puuduttava asiantila. Murakamin kohdalla se on odotusarvo. Uskon, että tämän takia hän on kirjailija, jolla on ikuisesti erityinen paikka faniensa sydämissä.

maanantai 7. syyskuuta 2020

Kim Leine Punainen mies, musta mies – Grönlantitrilogian kakkososassa asutetaan siirtomaa, käännytetään pakanoita ja käydään selviytymistaistelua

Kim Leine palaa kirjassa Punainen mies, musta mies takaisin Grönlantiin. Kirja on nimetty myös Grönlantitrilogian kakkososaksi, joten lisää tarinoita Leinen tavaramerkkimaasta on odotettavissa.

Kim Leine Punainen mies, musta mies
Kim Leine. Punainen mies, musta mies.

Trilogian ykkösosan Ikuisuusvuonojen profeetta tavoin Punainen mies, musta mies -kirjassa asutetaan siirtomaata, käännytetään pakanoita ja yritetään uskon, viinan ja irstailun voimin selviytyä hyytävissä olosuhteissa.

Kakkososa on ykkösosan tavoin suurromaani sekä sivumäärältään että aiheeltaan. Ollaan samassa uudisasukkaiden ajanjaksossa. Monisatasivuinen kirja ottaa haltuun yhden ihmisiän verran 1700-lukua ja ison siivun Tanskan siirtomaahistoriaa. Ikuisuusvuonojen profeetasta poiketen kakkososassa on kuitenkin jotain hyvin erilaista ja se on kertojanääneltään erilainen Kim Leine.

Punainen mies, musta mies -tarinassa on useita syitä tai motiiveja päätyä valkealle saarelle, monta grönlantikokemusta ja lukuisia ihmiskohtaloita. Viimekädessä varsinainen tarina seisoo kahden ristiriitaisen keskushenkilön varassa ja he ovat luonnollisesti mies punainen ja mies musta.

Punainen mies Aappaluttoq on asunut aina Grönlannissa ja omista sanoistaan päätellen hän tulee aina siellä asumaan. Ei ole selvää, onko punainen mies verta ja lihaa vai henkiolento – itse valitsen molemmat. Voin käydä kaikkialla...voin vetäytyä itseeni kuin virranpyörre, joka syö itsensä, ja sitten päästän ulos henkeni.

Musta mies, joka on lähetyssaarnaaja Hans Edege, on ottanut kasvatettavakseen punaisen miehen pojan vastoin isän tahtoa. 

Kirjan tarinassa on kyse suunnilleen tästä:

Ykkösosassa Hans Edege lähtee 1721 Grönlantiin. Sillat takanaan polttanut pappismies etsii uutta seurakuntaa. Hän on kuullut saaren muinaisista norjalaisista, mutta löytää ilkikurisen alkuperäiskansan, joka ei ole koskaan kuullutkaan Jeesuksesta. Tämä ei Edegeä lannista: hän näkee mielessään kauppa-aseman, kirkon ja iloisia kristittyjä. Edegen onneksi Tanskan kuningas Fredrik IV haluaa alaisuuteensa uuden siirtokunnan, ja 1728 Grönlantiin lähetetään laivalastillinen armeijakarkureita, pikkurikollisia ja ilotyttöjä uutta Tanskaa rakentamaan. Kauppalaivoja saapuu satamaan säännöllisesti uutta siirtokuntaa vahvistamaan – tosin sillä, mitä saadaan rakennettua on tapana rapautua ihmisen tai luonnon toimesta.

Toisessa osassa perustetaan imperiumia huonolla menestyksellä. Grönlantiin muodostuu siirtokunta, joka on – kuten suurvaltojen siirtomaahistoriasta tiedämme – hallinnollinen ja inhimillinen katastrofi. Siirtokunnassa kuollaan nälkään, keripukkiin, lapsivuoteelle ja kylmyyteen. Vain viinasta ja seksistä ei ole alituiseen puutetta. Pahimman katastrofin tuo mukanaan Tanskasta saapuva kauppa-alus. Tämän katastrofin nimi on isorokko ja se niittää aiemmista koettelemuksista selvinneitä urakalla. 

Alkuperäisasukkaat suhtautuvat uuteen uskoon uteliaan kiinnostuneina, mutta Edegen harmiksi tulkitsevat sitä omalla tavallaan ja soveltavat kristillisiä ohjeita omaperäisesti. Kuten alkuasukasnainen, joka hanakasti auttoi kanssaihmisiä kulkemaan kuoleman portista – hyväntekijähän vain nopetti kärsijöiden pääsyä paratiisiin. Grönlantilaiset tulevat, menevät ja katoavat mielensä mukaan eikä heistä koskaan tule toivotunlaisia alamaisia Tanskan kuninkaalle. 

Te tanskalaiset olette kummallisia...Teidän jumalanne on sekä heikko että vahva, ja se toinen jumala, hänen isänsä, on sekä julma että rakastava, kristityt ovat sekä hyviä että huonoja, ja maamme on yhtä aikaa meidän eikä sittenkään ole meidän.

Omavaltaisesti toimivat myös tanskalaiset. Pastorin vaimo tulkitsee omaa toimenkuvaansa luovasti: hän perustaa pappilaan lastentarhan, jonne hän hyväntekeväisyyden nimissä pakkosiirrättää vastasyntyneet grönlantilaispienokaiset. Saaren lääkäri käyttää asemapaikkaansa testauslaboratoriona. Toimenkuvaan kuuluvat kuolleiden leikkely tutkimustarkoituksiin ja muut kyseenalaiset hoitokokeilut, joiden seurauksena todennäköisimmin kuollaan kuin selvitään hengissä.

Kolmannessa osassa kirjassa esiintyneet isät ja pojat kerää yhteen aiemmin tavattujen henkilöiden tarinat, kun jokainen pääsee vuorollaan kertomaan tarinan omalla tavallaan. Kuten Hans Edegen oma, ja vähemmän pidetty poika Niels ja naurettavan kuninkaallisesti nimetty, punaiselta mieheltä ryöstetty ja eniten rakastettu, Fredrik Christian. Kolmas osa on vakavampi ja henkilökohtaisempi kuin sitä edeltäneet.

Olen lukenut Ikuisuusvuonojen profeetan ja Kuilun ja kiintynyt makaaberiin Leineen. Leinen teksti on melkein kuvottavaa ja lähes fyysisesti vastenmielistä sisäelimineen, eritteineen ja henkilöhahmojen hillittömine elintapoineen. Toisaalta kirjojen henkilöhahmot ovat hyvin henkisiä, ponnistelevat aatteissaan eteenpäin samalla taistellen tositarkoituksella demoneitaan vastaan.

Luin Punainen mies, musta mies -kirjaa, aiheensa puolesta kiinnostavaa, mutta käsittelytavaltaan latteaa, syvästi pettyneenä kunnes sivulla 463 tapahtui suuri muutos. Minulle tämä kirja oikeastaan vasta silloin alkoi, sillä sain takaisin suuresti arvostamani mustanpuhuvan gootti-Leinen. 

Punainen mies, musta mies -kirjassa Leine oli yllättäen muuttunut leikkisäksi ja kepeän sarkastiseksi kööpenhaminalaiselämän ja kuninkaanhöpsötysten kuvaajaksi. Tästä en pitänyt yhtään! Tosissani ikävöin Leinen armottomia henkilökuvia sekä julmaa, raatelevaa ja synkkää kerrontaa – Parahin Kim Leine: Maailma ei tarvitse toista Peter Høegiä!

Parhaiten läpi satojen sivujen piti mielenkiintoani yllä itse Grönlanti. Siirtomaalaisten pahin vastustaja eivät luonnollisestikaan olleet alkuperäisasukkaat vaan jäinen ja jylhä saari, jonka valloittaminen tai alistaminen oli mahdotonta. Se ei taistele avoimesti vaan harjoittaa passiivista vastarintaa. Ja tietää voittavansa. 

Kun kirja loppuu, musta mies lähtee ja punainen mies tietysti jää. Nyt heidät on jaettu kahtia: Niihin, jotka lähtevät ja niihin, jotka jäävät.

Ja kuten odotinkin, tarina päättyi punaisen miehen sanoihin:

Teille Grönlanti on jotakin, millä on alku ja loppu, jotakin minne tullaan ja mistä lähdetään. Mutta sitä se ei ole niille, jotka kuuluvat tänne.

perjantai 14. elokuuta 2020

Dieter Wellershoff Simpanssin kauneus – Ankeuden huippukokemus ja psykologinen rikostarina

Dieter Wellershoffin Simpanssin kauneus on klassista saksalaista angsismia 1970-luvulta. Siltä ajalta, kun oli maa nimeltä Länsi-Saksa ja maa nimeltä Itä-Saksa. Historian mukaan itäsaksalaisilla meni surkeasti. Lukemieni kirjojen mukaan sen paremmin ei mennyt länsisaksalaisillakaan. Heitä nimittäin vaivasivat tuhoisat ajatukset, näköalattomuus ja synkältä näyttävä tulevaisuus.

Dieter Wellershoff Simpanssin kauneus
Dieter Wellershoff. Simpanssin kauneus. 

En ole aiemmin kuullut kirjailijasta nimeltä Dieter Wellershoff. Keltaisen kirjaston yhden kirjan ihmeitä ryhtyy aina lukemaan hieman jännittävissä tunnelmissa. Saattaa löytyä helmi tai saattaa löytyä kummajainen. Nyt löytyi ankeuden huippukokemus ja taitavasti kirjoitettua rikosproosaa. 

Dieter Wellershoff todella osaa kirjoittaa häiriintyneisyyden ja itsetuhoisuuden psykologiaa. Simpanssin kauneus kertoo syvästi mentaalisella tavalla Klaus Jungin ajautumisesta kuilun reunalle ja sen yli. Näin ihminen masentuu, näin hän antaa periksi ja näin hänen päivänsä ovat luetut. 

Ensinnäkin anteeksi, että paljastin Klausista näin paljon jo aluksi. Klausia ei voi kuitenkaan loppuunkäsitellä yhdessä kirja-arviossa, joten kehotan tarttumaan tähän outoon, mutta silti vinksahtaneella tavalla kiinnostavaan kirjaan.

Wellershoff paljastaa tarinan motiivin heti ensimmäisellä sivulla:

Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.

Tarinan alussa selviää, että Klaus Jung on erotettu yliopistosta väärennetyn tutkielman takia. Tutkielma käsitteli tiibetiläistä Kuolleiden kirjaa, johon palataan tekstissä tuon tuostakin. Silti Klaus fantasioi olevansa poikkeuksellinen nero eikä fantasia näytä tyystin katoavan monista epäonnistumisista huolimatta. 

Yliopiston jälkeen Klaus liittyy ryhmään, joka kiertelee kleinbussilla Saksan maaseutua myymässä lehtitilauksia. Ryhmän pomo kohtelee alaisiaan sadistisesti, jopa väkivaltaisesti. 

Siitä lähtien tarinassa on vangitseva nöyryytyksen ja vaanivan väkivallan tunnelma. Vaikka loppuratkaisu on vielä auki, kirjaa ryhtyy lukemaan miettien onko Klaus olosuhteiden vai itsensä uhri? On ilmiselvää, että odottamaton kriisi tai räjähdyspiste on edessä.

Nöyryyttävän kohtauksen jälkeen Klaus pakenee yhdessä pomon ystävättären Ellenin kanssa Teneriffalle. Siellä paistaa aurinko taivaalla, mutta ei sydämissä. Palattuaan Saksaan Ellen ja Klaus menevät jopa naimisiin. Virheliike, sillä alusta saakka Elleniä uskottomaksi epäilevä Jung karttelee vaimoa niin paljon kuin mahdollista. Seuraa paitsi mustasukkaisuutta, myös pahenevaa vieraantuneisuutta. 

Klaus siirtyy uuteen työhön peliautomaattien asentajaksi. Nyt hänen elämänsä pyörii baareissa ja pelihalleissa, rähjäisissä pikkuhotelleissa ja yksinäisissä televisioauloissa. Hän naamioituu hiljaiseksi, rauhalliseksi ja tasaiseksi mieheksi, joka nauttii naamion takaamasta kunnioituksesta.

– Olen ollut jo pitkään umpikujassa, sanoo Klaus itselleen usein. Klaus joutuu oman mielikuvituksensa ansaan ja jotenkin liukuu väärien valintojen puolelle. Hänellä on se kuuluisa eksistentaalinen elämänkriisi ja näistähän on muutama muukin kirja kirjoitettu.

...hänen pitkään vaalima sokeutensa oli päättymässä, sokeus, jonka suojissa hän oli elänyt ja josta hän nyt oli luopumassa, koska hänellä ei ollut enää riittävästi voimia pitää sitä itsellään.

Yhden viikonlopun päätteeksi Klaus tekee radikaalin ratkaisun, jota en tässä paljasta. Kerron vain, että Klaus kuulee pimeyden ja näkee hiljaisuuden. Halu olla kuollut on ollut hänessä valmiina, vaikkei hän ole sanonut sitä ääneen. 

Simpanssin kauneus on sysimusta ja sumunharmaa tarina. Se tapahtuu ankeissa lähiöissä, räkäisissä kuppiloissa, pimeillä maanteillä ja nuhjuisissa huoneissa. Kaikkialla kertoja ikään kuin vaanii Klausia raportoiden hänen pienimmätkin mielenliikkeensä ja eleensä. 

Kai tämä on hyvää proosaa?, on joku aiempi lukija kommentoinut kirjan sivulle. Simpanssin kauneus on outo kirja. Tavallaan surkea. Tavallaan syvällisesti mentaalinen. Tässä kirjassa ei ollut mitään kaunista. Silti minusta se oli hyvää proosaa. Mutta sen tiedän, että tätä kirjaa ei tule ikävä!

Mitä sitten oli simpanssin kauneus? Teneriffalta ostettu patsas, joka mahdollisesti muistuttaa siitä kuinka aina katsomme kuolemaa silmiin.

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Elizabeth Strout Kaikki on mahdollista – Toinen totuus meistä itsestämme

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista ei ole kirja Lucy Bartonista, mutta se on kirja, jota ei olisi ilman Lucy Bartonia. Strout on sijoittanut Kaikki on mahdollista kirjansa Illinoisin Amgashiin, Lucy Bartonin pieneen kotikaupunkiin maissi- ja juurikaspeltojen keskelle. Amgashista ei juurikaan ole kuuluisuuteen ponnistettu, joten siksi on kai luonnollista, että kaikilla on jotain sanottavaa Lucy Bartonista. 

Elizabeth Strout Kaikki on mahdollista
Elizabeth Strout. Kaikki on mahdollista. 

"Kaikki on mahdollista kaikille" ovat Stroutin kirjan loppusanat ja viimeinen totuus. En voi itse olla lukematta niitä vailla ironiaa ja molemminpuolista tulkintaa. Mahdollisesti hyvässä, mutta myös pahassa. Kaikista on yleinen näkemys, mutta mahdollisesti myös toinen totuus.

Luen Stroutissa paljon Alice Munroa enkä taida olla ainoa. Molemmissa on samaa herkkäviritteisyyttä ja poikkeuksellista kykyä kirjoittaa inhimillisesti. Kummankin tekstit ovat liikuttavia ja koskettavia. Kummankin heikkous kirjailijana saattaa olla se, että he toistavat itseään.

Yksi ero naisilla kuitenkin. Munro on mielestäni jo siirtynyt isoäiti-ikäisiin. Strout sen sijaan keskittyy sitä edeltävää sukupolveen ja heidän lapsiinsa. 

Amgashin pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa. Tai luulivat tuntevansa siihen asti, kun arjen tragediat hajottavat perheitä ja pudottelevat kulisseja. Osa pakenee häpeää ja vastuuta ja muuttaa pois. Jäljelle jääneet oivaltavat poikkeuksetta jotain uutta itsestään ja kohtaavat jatkossa muut rehellisemmin ja rohkeammin.

Lucy Barton on kirjan keskipiste siksikin, että hän on juuri julkaissut uuden kirjan. Lucy on esillä kirjakauppojen näyteikkunoissa, kansallisilla kanavilla ja kirjailijakiertueilla. Lucy kirjoittaa tosista asioista mahdollisimman rehellisesti – ei kuitenkaan omistaan. 

Stroutin kirjassa on yhdeksän kertomus ja niistä juuri se on parhain ja kamalin, jossa Lucy tapaa Amgashissa monen vuoden jälkeen siskonsa ja veljensä. Nimeni on Lucy Barton -kirjasta tiedämme, että Lucyn lapsuus oli köyhää. Mutta näin mielenvikaista ja vastenmielisestä lapsuutta en ainakaa minä pystynyt kuvittelemaan. 

Elizabeth Stroutille kurjista asioista kertominen ei ole ongelma. Strout on koulutukseltaan juristi ja siinä ammatissa oppii varmasti yhtä ja toista tragedioista.

Strout pystyy kertomaan teini-ikäisenä tyttöystävänsä tappaneesta pojasta ja tämän asuntovaunussa asuvasta äidistä. Hän pystyy kertomaan kaappihomosta isästä, jonka todellisempi elämä paljastuu vasta dementiavaiheessa. Hän pystyy kertomaan menestyneestä pariskunnasta, joka hankkii yhteistuumin aviomiehelle seksikumppaneita kieroilla tavoilla.

Amerikkalainen köyhyys – siitä ei ole kaunista lukea. Siihen liittyy väkivaltaa, heittelejättöä, henkistä apatiaa, sivistymättömyyttä, eläimellistä seksuaalisuutta, mielen ja ruumiin sairauksia, hyväksikäyttöä, perustarpeiden kieltämistä. – Kukaan ei voi olla niin köyhä, ettei hänellä ole terveyssiteitä, sanoo opettaja. Kyllä voi. Joku voi olla niin väsynyt ja viluinen, että hän jää välitunneiksi nukkumaan patterin viereen. Joku perhe voi olla niin ahdingossa, että lasten vaatteet ommellaan tilkuista. Tosin jonkun äiti saattaa olla niin sekaisin, että tähän päädyttiin, koska äiti ensin leikkeli lapsensa vaatteet. 

– Hänestä tuntui, että tässä maassa kulttuurien erot oli unohdettu. Ja kulttuuriin sisältyivät luokkaerot, vaikkei kukaan niistä tässä maassa puhunut, koska se ei ollut tässä maassa sopivaa, pohtii yksi Stroutin henkilöistä.  

"Ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin", Strout kirjoittaa. Ensin koetaan tragedia ja sitten kehitetään selviytymismekanismeja. Siksi Strout ei synkeistä aiheista huolimatta ole synkeä kirjailija.

On olemassa lohturuokaa ja on olemassa myös lohtukirjallisuutta. Sellaista kirjoittaa Elizabeth Strout. Kun on lukenut hänen ihmisistään alkaa tuntua, ettei salailulla saavuteta mitään. Että on valmis ottamaan vastaan myös muiden tarinat. Että on valmiimpi antamaan anteeksi ja hyväksymään toisia totuuksia meistä ihmisistä.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Alberto Moravia Automaatti – Nyt näen kaiken toisin! Episodit, jotka muuttivat elämäni

Alberto Moravian psykologinen silmä on parhaimmillaan episodimaisissa pikkutarinoissa. Sellaisista koostuu Automaatti. Kirja sisältää peräti 40 muutaman sivun mittaisia tekstiä pienistä dramaattisista käänteistä ihmissuhteissa. Vain muutamassa niistä on varsinainen tarina.

Alberto Moravia. Automaatti. 

Moravia on taitava kuvamaan mikrohetkiä, valtasuhteita, mielenliikkeitä ja intohimon elinkaarta. Kokonaisena kirjana niistä on pitkästyttävää lukea. Minimuodossa ne ovat viiltävän teräviä, välillä jopa huvittavia.

Suurin osa episodeista on oikeastaan saman asetelman toistoa tai siirtämistä toiseen ympäristöön. Ne kertovat siitä, kuinka henkilöt ovat elämässään jollakin perustavalla tavalla vääränlaisessa tilanteessa tai joutumassa tai asettumassa sellaiseen.

Rooma, tai poistuminen ikuisesta kaupungista, on tarinoissa voimakkaasti läsnä. Automaatista löytyy monia kertomuksia roomalaisesta keskiluokasta, varakkaasta porvaristosta, sen rakkauden kaipuusta ja kyvyttömyydestä rakastaa. Jäätävä kyvyttömyys ei ole vieras tunne edes uunituoreessa avioliitossa.

Niminovellissa Guido kokee syvästi ristiriitaisen hetken omana hääpäivänään. Hän tuntee vastustamatonta houkutusta kuolla ja se on surullisen hellä tunne.

Lukiessa tuntui kuin Moravia olisi kehitellyt romaaniensa alkuja. Usein Moravian fiktio nimenomaan alkaa sellaisesta hetkestä, kun ihminen saa uuden näkökulman tuttuun ihmiseen, tilanteeseen tai asetelmaan.

Sellainen virhe saattaa olla avioliitto. Ensimmäiset kuukauden uudessa avioliitossa eivät olekaan Sofialle pumpulissa leijumista. Hänelle kerrotaan miehensä rakastajattaresta iltapäivälörpöttelyjen lomassa. (Hupakot). Sergio löytää vaimonsa rakastajan kuolleena rannalta. Me rakastimme toisiamme...meidän piti tavata tänä aamuna täällä...ja nyt hän on kuollut., päättyy tuoreen avioparin rantapäivästä kertova novelli. (Kohtaus rannalla).

Sanat ovat kuin seinään heitetty pallo, jotka muuttavat hetken merkityksen. Ja näin tulisi jatkumaa koko heidän elämänsä ajan, koska he olivat naimisissa eikä mitään enää ollut tehtävissä.

Tarinat kuvaavat turhien ihmisten turhautumista, turhamaisuutta ja moraalittomuutta. Niissä on myös vastenmielisyyttä ja itseinhoa. Monet tarinat ovat ivallisia, täynnä ivan tuntua.

Tarinoissa on uima-altaita, muotia, tyylikkyyttä, liiallista rikkautta, autoja, ironista dialogia, julmaa rakkautta. 

On opintoja, jotka eivät kiinnostava. Ystäviä, joita ei arvosta. Aviopuoliso, johon ei tunneta vetoa. Hänen täytyy tehdä suuri joukko erehdyksiä ennen sopeutumista. Ja toivoa, että ehkäpä erehdysten jälkeen tulisi jotain oikeaa. (Oudossa maassa).

Mustasukkaisuus ja epäily ovat tunteista tavallisimmat. Ne ovat mielen kalmoja. Joku näkee kuvansa peilissä tai lammen pinnassa ja huudahtaa tuskissaan, kuinka epämiellyttävä hän on. Sanotaan nyt vaikka Giovanni. Koska G-alkuisuus viehättää Moraviaa selvästi, hän saattoi olla myös Guilermo tai Girolamo. Hän panikoi unissaan. Hän epäilee petosta, mutta elää kuitenkin päivänsä, työpäivänsä ja avioliittonsa kuten aina, vaikka sisimmässään inhoaa kaikkia ja kaikkea. Kuitenkin oli elettävä. Hän painoi otsansa ikkunaa vasten ja sulki silmänsä.

Ihmiset huomaavat joutuneensa narrin asemaan ja yrittävät salata sen muilta. Heidät täyttää pelon tunne, kun he tuntevat itsensä amputoiduiksi ja epätäydellisiksi. 

Moravia kokeilee erilaisia kohtauksia puhelinten kanssa. Soittaako tarinan päähenkilö vai soitetaanko hänelle? Kuka haluaa ja kenen seuraa? Moravia kokeilee erilaisia kohtauksia unien kanssa. Sekoittuvatko ne valveilla oloon vai raottavatko ne todellisuuden unenomaista verhoa.

Asianajaja on henkilöiden, siis miesten, tyypillisin ammatti. Miksi tämä ammatti on Moravialle niin läheinen ja mitä se edustaa?

Automaatti oli oivaltava, sukkela ja viihdyttävä kirja lukea. Se ei missään tapauksessa päädy Näitä kirjoja en olisi halunnut Keltaiseen kirjastoon -listalle – toisin kuin suurin osa lukemattomista muista Moravian tuotoksista. 

tiistai 30. kesäkuuta 2020

Bruce Chatwin Erottamattomat – Kaksosuus: side, turvasatama ja liiankin tärkeä ihmissuhde

Lewis on se voimakas ja fyysinen, vielä kahdeksankymppisenä pätevä kirveenkäsittelijä. Benjamin on se ujompi ja teräväkielisempi – se joka hoiti kotityöt ja kirjanpidon ja vastusti muutoksia kuten traktorin hankintaa. He eivät olleet miespariskunta vaan identtiset kaksoset, jotka lapsuudessa vain äiti erotti toisistaan. 

Bruce Chatwinin Erottamattomat on sukutarina ja kertomus kaksosista, jotka eivät eläessään päässeet eroon toisistaan. Benjamin ei halunnutkaan. Lewis halusi ja hänen puolestaan minua harmitti. Kuolemaan asti he nukkuivat yhteisessä huoneessa ja sängyssä, vaikka Lewis kaipasi kovasti omaa vaimoa, lemmiskelyä ja lapsikatrasta. 

Bruce Chatwin Erottamattomat
Bruce Chatwin. Erottamattomat.

Erottamattomat on tarina talon pystyttämisestä ja suvun juurtumisesta. Se on myös tarina elämästä karulla syrjäseudulla ja kyläyhteisöstä sillä universaalilla tavalla, että paikkojen nimet voisi hyvin vaihtaa suomalaisiin. Luulen, että ainoat mietinnän paikat uudelleensijoituksessa olisivat uskontokunnat ja kohtaus, jossa Walesin nuorukaisia värvätään maailmansotaan.

Tapahtumapaikka on kuitenkin oikeasti olemassa. Tila pystytetään karulle Mustalla vuorelle (Black Mountains), joka sijaitsee Englannin Herefordshiren ja Walesin rajamailla, kuitenkin ehdottomasti Walesin puolella. 

Tarina on jämähtänyt walesilaisen kylän verkkaiseen elämänmenoon. Siinä liikutaan vain muutaman kilometrin säteellä. Teemoina ovat uskonnollisuus, ahdasmielisyys, maanviljely, tukahdutettu seksuaalisuus, unelmista luopuminen ja ristiriitaisuus, taantumuksellisuus ja taantuminen. Tärkein teema on kuitenkin kaksosuus, josta muodostuu pojille elämänmittainen side, turvasamatama, joskin Lewisille myös oman elämä estävä ihmissuhde.

Ensin on vuorossa Mary, kirkkoherran ja lähetyssaarnaajan tytär. Hän nai Amoksen, tilattoman maanviljelijän, koska jäi isän kuoltua aivan yksinään ja koska ihastui Amosin vakavaan charmiin.

Kun kultturelli nainen nai reilu vuosisata sitten alempisäätyisen miehen, näyttivät tulevaisuuden tähdet vähintäänkin ennustamattomilta. Maryn kodinpidolliset ja seurusteluun liittyvät yritykset kohtasivat juroa vastarintaa. Katkeruutta lisäsi se, että Maryn suhteiden ansiosta pariskunta sai hankittua vuokratilan ja sittemmin maaomaisuutta. Erimielisyyksistä seurasi kinaa ja perheväkivaltaa, mutta avioparin uskonnollisuus piti kuin pitikin perheen kasassa. 

Heidän tilansa nimi oli Näky. Oli naapuritila, jonka kanssa välit kävivät kovin viileiksi. Tapahtuu sellaista maaseudun naapurikinaa, jossa aiheutetaan harmia elikoille ja tiluksille ja alustetaan koston kierre suvussa seuraaville.

Mary sai onnekseen poikakaksoset ja heistä Benjamin oli äidin lemmikki. Benjamin oli älykäs, mutta nuoruudessa sairastetun keuhkokuumeen jälkeen fyysisesti heiveröinen. Benjamin ei halunnut naimisiin ja kauhisteli veljen sen suuntaisin pyrkimyksiä. Lewisillä puolestaan oli jo nuorena vientiä naispiireissä, mutta äidin ja veljen kieron liiton ansiosta hän ei pystynyt lähtemään Näystä ja jättämään Benjaminia.

Tässä kohtaa astuu kuvaan tukahdutettu seksuaalisuus ja tulee mieleen D.H. Lawrence. Lawrence on muuten suosikkikirjailijani, johon en ikinä rinnastaisi Chatwinia muutoin kuin vaikutteiden antajana. Koska tiedän myös, että Chatwin oli biseksuaali, olisi helppo tulkita tarinan kaksosuutta myös tästä näkökulmasta.

Maryllä ja Amosilla oli myös tyttölapsi, jota äiti surutta laiminlöi. Tytär häipyi Amerikkaan eikä koskaan antanut kuulua itseään. Häneltä jäi kaksosten onneksi jälkeen adoptiotytär ja tyttären poika. Sillä tavalla Näky sai jatkajan ja kaksoset kaipaamansa "poikalapsen".

Erottamattomat on kaunistelematon kuvaus maatilanpidosta. Esimerkiksi Benjaminin lempityö ja taidonnäyte oli lampaiden avustaminen synnytyksessä. Maanviljely oli rankkaa puuhaa karussa ympäristössä Mustilla vuorilla, Walesin Kainuussa.   

Erottamattomat loppuu ikääntyneiden kaksosten syntymäpäiviin. Koko ikänsä lentämisestä kiinnostunut Lewis saa lahjaksi yksityislennon. Ja pääsee aika lailla symbolisesti kokemaan sellaista vapauden tunnetta, josta oli koko elämänsä haaveillut. Ja vähänkös minua ärsytti, ettei hän saanut kokea sitäkään ilman Benjaminia.

Tässäpä oli Chatwinin erottamattomien tarina. Kerroin sen aika kronologisesti, koska niin sen kertoi kirjailija itsekin. Vaikuttaako kiinnostavalta? Minusta ei todellakaan! 

Erottamattomat on niitä kirjoja, joista on pakko kysyä: Mitä se tekee Keltaisessa kirjastossa? Kronologia ja tyylipuhtaasti toteutettu tarinallisuus ovat vaarallisia kerronnan muotoja, koska ne vaativat erityistä hohtoa edes jossain. Vaikkapa henkilöhahmoilta, ajanjaksolta tai tarninalta.

Mitään näistä ei löytynyt Erottamattomista. Erottamattomat oli näitä-olen-lukenut-elämässäni-kymmenittäin -kirja. Sellainen näin-kirjoitettiin-joskus-1900-luvun-alussa -kirja, jonka osalta hämmästyy huomatessaan kirjoittamisvuoden olevan 1982! Sinulta parahin Bruce Chatwin, olisin toivonut kirjailijana reippaasti tuoreempaa otetta.

tiistai 26. toukokuuta 2020

Saul Bellow Yhä useamman sydän pettää – Mikä kaikki voi naisissa miehiä kiinnostaa

– Mietin vain, millaista elämä olisi ollut, jos minulla olisi ihmisiin nähden samanlainen lahja kuin kasveihin, sanoo Saul Bellowin Yhä useamman sydän pettää -kirjan toinen tärkeä henkilö Benn Crader, maineikas kasvitieteilijä.

Saul Bellow. Yhä useamman sydän pettää.

Kasvitieteilijä Benn hallitsee luonnon, mutta ei rakkautta. Sydänasioista hän yrittää tehdä selkoa sisarenpoikansa Kennethin kanssa. Valitettavasti myöskään Kenneth Trachtenbergin erityisalaa eivät ole naiset vaan venäläinen kirjallisuus. Miesten välinen suhde on myös jonkinlainen riippuvuussuhde, sillä kummallakaan ei ole kirjassa muita ystäviä. 

Kennethin ja Bennin juutalainen suku tulee Venäjältä ja Kenneth emigroitui Amerikkaan Pariisin kautta. Sekä Benn että Kenneth ovat akateemisia hahmoja, sellaisia Bellowin kirjoista tuttuja.

Benn esitellään huipputiedemiehenä, eräänlaisena ylimyskastin jäsenä ja supervallan nerona, jonka olemuksen kruunaavat fyysinen kookkaus ja häntäheikin kyvykkyys. 

Kiltti Kenneth on "vaaleansinisen auran ympäröimä mies". Näin kuvailee Kennethiä Tracey, jonka kanssa hänellä on lapsi, mutta joka ei halua Kennethin kanssa naimisiin. Kenneth on jotenkin vinksahtaneesti kiinnostuneempi enosta kuin itsestään, lapsestaan tai rakastamastaan lapsen äidistä. "Viehättävä eno on todellinen resurssi", Kenneth toteaa.

Benn ja Kenneth kuuluvat joutavaan ja joutilaaseen luokkaan, jolta liikenee paljon aikaa keskustelemiseen. Yhä useamman sydän pettää -kirjaa kuvaakin osuvasti takakannesta löytyvä arvostelusitaatti. Sen mukaan Bellowin kirja "ei niinkään ole romaani kuin postmodernin ajan rakkauden anatomiaa...lörpöttelevä kirja". 

Bellow keskittyy kirjassa ensisijaisesti henkilöihin ja hyvin vähän tarinan kasvattamiseen. Sivu toisensa perään eno ja sisarenpoika jutustelevat rakkauselämän käänteistä ja elämänsä naisista teemalla "vuosisadan ajan rakkaus on tehnyt meistä hölmöjä". Kirja muistuttaa, minkälaisia typeryyksiä fiksuimmatkin ihmiset voivat tehdä ihmissuhteissa. 

Bennin naissuhteet ovat osoittautuneet sotkuisiksi miehen ensimmäisen vaimon Lenan kuoleman jälkeen. Bennillä on erikoisia addiktioita ja haasteita seikkailla kasvien ja ihmisten maailman välillä: – Kasvitieteellisesti ei voi sanoa, mikä on rumaa ja mikä kaunista, koska kullakin lajilla on omat mieltymyksensä.

Sana lörpöttely kiteyttää ytimekkäästi myös sen, miksi en yhtään pitänyt Bellowin kirjasta. Kirja on loputonta jaarittelua löyhällä juonella – rakkausaiheisiin diskursseihin ja naissukupuoleen löytyy loputtomasti variaatioita: 

..."Sydänkin voi olla sofisti." "Voitko rekonstruoida keskustelusi? " "Rakkaudella ihminen tunkeutuu olemisen essenssiin."...

Yhä useamman sydän pettää oli rasittava, ärsyttävä ja ennen kaikkea tylsä kirja. En ymmärrä, miksi sivistyneet miehet eivät kykene muuhun, kun pilkkomaan naisia tuhannesosiin. Loppuhuipennuksena sattui skitsopsykologinen (!) käänne, jonka aiheutti Psykon katselu liian leveäharteisen naisen kanssa.

Lisäksi mahtaileva kasvitieteilijä osoittautui pelkuriksi. Toivon, että silloin sisarenpoika sai hankittua edes uuden ystävän, sillä enosta jäivät jälkeen vain Helsingissä asuvan professorin yhteystiedot.

Kirjassaan Bellow halusi varmasti olla satiirinen, tragikoominen tai jotain vastaavaa. Vaikka sanasto oli ihailtavan runsasta, se jäi kauaksi sukkelasta verbaaliakrobatiasta. Minusta Bellowin kieli on elämästä vieraantunutta ja rönsyilee oudolla logiikalla varustettuja kielikuvia tyyliin "Vedämme perässämme omia päämääriämme kuin merilevään sotkeutuvia äyriäisiä".

Minulle Bellowin kirjojen lukeminen tuntuu useimmiten laahustamiselta. Ei olekaan ihme, että Bellow on kirjailija, jonka kirjat saattavat esiintyä useimmin Näitä kirjoja en haluaisi Isoon K:hon -listallani.

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Kazuo Ishiguro Haudattu jättiläinen – Mystinen vaellustarina, joka on kadonneiden muistojen jäljillä

Kazuo Ishiguron mystinen fiktio ja palkittu fantasiaromaani Haudattu jättiläinen herättää henkiin muinaiset Britteinsaaret. Eletään rautakautta, suurten ritarien jälkeistä aikaa, ikävystyneiden jättiläisten ja mielivaltaisten lohikäärmeiden aikakautta.

Kazuo Ishiguro. Haudattu jättiläinen.
Kazuo Ishiguro. Haudattu jättiläinen.

Kuningas Arthur on kuollut, roomalaiset ovat poistuneet Brittein saarilta. Saarivaltakunnassa vallitsee hetkellinen rauha, kun brittien ja saksien väliset sodat ovat ohi. Eletään myöhäistä ritariaikaa ja kyläläiset luottavat edelleen henkiin, haamuihin, keijuihin ja näkyihin.

Haudatussa jättiläisessä on outo, levoton ja odottava, tunnelma. Ihmiset vaikuttavat  noidutuilta, lamaantuneilta ja varsinkin muistamattomilta. Niin myös Ishiguron tarinan päähenkilöt, iäkäs pariskunta, mahdollisilta nimiltään Axl ja Beatrice.

Vallitsee kollektiivinen muistinmenetys, josta kaikki kärsivät yhtä lailla. Ihmisten muistot ovat kadonneet sakeaan sumuun, joka on hiipinyt mieliin kuin usva marskimaiden ympärille. Haluaako Ishiguro saada meidät miettimään, millaista olisi elää ja millaiseksi maailma muotoutuisi ilman muistoja?

Axl ja Beatricekin elävät unen kaltaisessa tilassa, kuin huumattuina. Pariskuntaa vaivaa tunne, ettei kaikki ole kohdallaan. Olivatko he kaksi eläneet aina tällä lailla, yhteisön laitamilla?

Axlin ja Beatricen mielessä risteävät sodat ja rauniot, välillä taas mielikuvat urheasta ja uljaasta pojasta. Onko poika olemassa vai vain toteutumaton toive?

Vanha pariskunta lähtee pitkälle vaellukselle etsimään poikaansa. Aiheeseen sopivalla tavalla Ishiguron kerronta on unenomaista ja runollista. Pariskunta vaeltaa sumussa ja sateessa ohi kylien ja yli kukkuloiden. Väärään suuntaan kääntyminen olisi vaarallista. Se altistaisi eläinten ja yliluonnollisten voimien hyökkäykselle.

Axl kutsuu vaimoaan vain nimellä Prinsessa ja pariskunnan sanailu on kovin lempeää. Pariskunnan söpöilevä dialogi ja hoivalaitosmainen sanailu oli ärsyttävää ja vei liikaa huomiota tarinalta ja sen sanomalta.

Kuningas Arthurin valtakunnan raunioilla pariskunta kohtaa epäileviä ja julmia naapuriheimoja, eksyneitä sotureita, salamyhkäisen lautturin, pahanilkisiä munkkeja, keijuja ja henkiä, lapsisotilaan ja sir Arthurin vanhuuttaan rähjääntyneet ritarit.

Tärkein matkalla kohdattu henkilö on Arthurin legendasta tuttu Sir Gawain. Sir Gawainista on tehty hieman vanhuudenhöperö ja hieman koominen. Hänet pitää hengissä Arthurilta saatu erityistehtävä vapauttaa alue sitä terrorisoivasta lohikäärme Querigista. Oudolla tavalla Querigi liittyy jotenkin "sumuun".

Kun sumu hälvenee, joudutaan esittämään suuria kysymyksiä. Henkilökohtaisia, kuten oliko vuosikymmenet kestänyt rakkaus todellista vai itsepetosta? Kollektiivisia kuten haluammeko unohtaa, vaikka meillä olisi velvollisuus muistaa? Ja jos muistamme, löytyykö siitä syy rakastaa vai vihata?

Muistot kannattelevat meitä, mutta ne voivat olla myös vaarallisia. Muistojen kannattelemien tarinoiden kadotessa voi kadota syy kostaa tai siirtää viha suvussa seuraavalle.

Haudattu jättiläinen oli sikäli yllätyksellinen kirja, että vastoin odotuksia se ei ollutkaan paratiisimainen utopia vaan dystopia kyräilevästä maailmasta. Se rätisi kuin sytyslanka – kohta leimahtaa.

Vaikka Nobel-kirjailija Ishiguro on valinnut tarinalle jälleen kerran hieno aiheen, hän oli mielestäni Haudatussa jättiläisessä  heikoimmillaan. Lakoninen ja etäännyttävä tyyli toimi vähän liiankin hyvin eli sananmukaisesti.

Loppukohtaus eli se suuri muutos teki onneksi lopusta upean. Sillä ilman loppuhuipennusta Haudattu jättiläinen olisi ollut minulle aika valju kirja.

torstai 7. toukokuuta 2020

Hanya Yanagihara Pieni elämä – Kirja joka särkee sydämesi, älä aloita sitä kevein mielin

Hanya Yanagiharan Pieni elämä on mestariteos ja harvinaisen sydäntäsärkevä kirja ystävyydestä ja elämisen vaikeudesta. Se on kirja inhimillisen sietokyvyn rajoista ja lukijalle koettelemus lukemisen sietokyvyn rajoista.

Hanya Yanagihara Pieni elämä
Hanya Yanagihara. Pieni elämä.

Willem, Malcolm, Sophie, Jude, Richard, Andy. He kaikki kuolivat niin nuorina. Kolme ensimmäistä auto-onnettomuudessa viisissäkymmenissä. Jude itsemurhaan parin vuoden päästä, Andy kolmen vuoden kuluttua sydänkohtaukseen, Richard kaksi vuotta myöhemmin aivosyöpään. Lopulta jäivät jäljelle vain Harold, Julia ja JB.

Jude olisi voinut kuolla ensin ja monta kertaa. Juden jokainen elinvuosi oli oikeastaan ihme. Vauvana Jude olisi voinut kuolla, kun hänet hylättiin roskakasaan. Lapsena Jude olisi voinut kuolla väkivaltaan, pedofiliaan ja prostituutioon. Aikuisenakin Jude olisi voinut kuolla väkivallan uhrina, verenmyrkytykseen, viiltelyyn tai itsemurhaan.

Sinua kohdeltiin hirveällä tavalla. Sinä selvisit siitä. Ehkä...Kuolemassa ja kuolemassa. Kaikki me ollaan kuolemassa.

Pienessä elämässä on vaikea pitää elossa Judea, ihmistä, joka ei halua elää eikä uskalla luottaa. Ensin yritetetään vedota syyllisyydentuntoon, sitten uhataan, syytellään, anellaan.Ystävänä Jude oli kuitenkin ensiluokkainen.

Willem onnistui Juden kanssa parhaiten. Onnellisimmat vuodet taisivat olla noin neljästä-viiteenkymmeneen. Silloin parhaat collegekaverit ymmärsivät rakastavansa toisiaan. Tai ajattelen, että se oli syvää kiintymystä, jota Jude oli kaivannut koko elämänsä ja jota Willemillä oli antaa suojeluntarpeessa olevalle läheiselle. Jude oli fyysisesti vammainen ja sisäisesti reikäinen kuten Willemin nuorena kuollut veli.

Pienessä elämässä on muitakin henkilöitä kuin Jude ja Willem. Neljästä miehestä tuli kavereita Lispenard Streetillä, kun he olivat parikymppisiä opiskelijoita. JB oli aloitteleva taidemaalari, Malcolm opiskeli arkkitehdiksi, näyttelijän ammatista haaveileva Willem oli tarjoilija ja Jude opiskeli lakia.

Malcolmin, Willemin ja JB:n, ja kaikkien muidenkin nelikolle läheisten ihmisten, elämään oli mahtunut "normaalikamalia" asioita. Sellaisia kuten lapsen vammaisuus, lapsen tai vanhempien ennenaikaiset kuolemat, tunneköyhää kasvatusta, siirtolaisuutta tai köyhyyttä. Jo näistäkin aiheista on kirjoitettu monta loistavaa tarinaa. 

Alussa he olivat Yanagiharalle tasa-arvoisia, mutta myöhemmin huomio kiinnittyi Willemiin ja vielä enemmän Judeen. Nopeasti käy selväksi, että Juden tarina on kamaluudessaan ylivoimainen. Tässä kauheuksien manalassa Yanagihara vyöryttää niitä aina vaan lisää. Silloin ylittyi se piste, jossa minulta loppui usko, että niistä selvitään. 

Pelkään, että olen sinulle vain inhottavien yllätysten sarja. Näin sanoo älykäs Jude, joka ei koskaan tunne olevansa mitään arvokasta.

Pieni elämä oli kamalaa luettavaa. Miten voi selvitä pedofialista ja lapsiprostituutiosta? Miten voi selvitä manipuloinnista ja minuuden mitätöinnistä? Miten voi selvitä, kun elämä on jo 16-vuotiaana pilalla?

Luke oli opettanut hänelle, miten elämästä löydetään mielihyvää, ja sitten poistanut mielihyvän täydellisesti.

Pieni elämä on kirja siitä, miten lapsesta tulee aikuinen, joka on kyvytön normaaliin ihmisyyteen ja jota riivaa valtaisa epäusko. Vaikka hän saa ihanimmat ystävät ja tarinan yhdessä ihanimmassa kohdassa hänet aikuisadoptoidaan, eivät mitkään keinot vie painajaisia.

Pieni elämä on kirja siitä, kun ei ole koskaan kutsunut ketään isäksi tai äidiksi eikä koskaan ole saanut lämpöä naissuhteista. Ei äidistä, ei sisaresta ei edes opettajasta.

Pieni elämä on kirja viiltelystä ja fyysisistä kivuista. Juden keinot hillitä omia demoneitaan ovat vastenmielisiä, mutta lopulta ymmärrettäviä ja anteeksiannettavia.

Hän oli päättänyt yrittää parantua...elossa oleminen ja siihen usein liittyvä häpeä ja järjettömyys ei ollut hänen ainut vaihtoehtonsa.

Pieni elämä on kirja läheisriippuvuudesta ja huolenpidosta. Myös ihmisinä voimme tarvita heitä, jotka tarvitsevat meitä.

Kun lukee näin intiimiä kirjaa lähes tuhat sivua, pakahtuu melkein itsekin ja tuntee suurta surua. Yanagihara kirjoittaa sydäntäsärkevällä tavalla siitä, miten voi katsoa ihmisten sisään ja mitä voi paljastua.

Pieni elämä on kirja lasten ihmisoikeuksista ja lastensuojelun tarpeellisuudesta. Muistutus siitä, miten tärkeää yhteiskunnan on suojella kaikkein haavoittuvampia.

Pieni elämä oli ikimuistoinen kirja. Se oli tuskallinen kirja lukea. Se oli kirja, jota ei pidä edes aloittaa kevein miettein. 

Kirjan jättämättä surusta huolimatta haluan ottaa siitä muistoksi jotain lohdullista: 

“...things get broken, and sometimes they get repaired, and in most cases, you realize that no matter what gets damaged, life rearranges itself to compensate for your loss, sometimes wonderfully.”

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Paul Auster Timbuktu – Koirasankari Mr Bonesin amerikkalaiset elämät

Paul Austerin Timbuktu on kirja koirien ystäville ja niille, joita viehättää ihmiselämän katsominen eläinperspektiivistä. Yleisesti ottaen ei siis minulle. Mutta Austerin pieni koiratarina oli aika lystikäs, välillä osuvan yhteiskuntakriittinen ja sopivasti surullinenkin. Sen verran kompakti ja taitavasti kasattu, että tarinan lukaisi aivan mielellään. 

Paul Auster. Timbuktu.
Paul Auster. Timbuktu. 

Kirjanen nimentä Timbuktu usuttaa arvioimaan tavanomaisuuksia epätavallisesta vinkkelistä – koirankulmasta. 

Mr Bones, sinä pikku karvaturri, analysoit osuvasti erilaisia perhesuhteita ja eläinrakkauden ilmenemismuotoja. Boheemi newyorkilainen kulkuri, hyväsydäminen siirtolaislapsi vai ydinperhe omalla pihalla – kuka olisikaan koirahenkilön unelmien elämänkumppani?

Mr Bonesin isäntä on vähintäänkin omaperäinen hahmo, rentturunoilija Willy G. Christmas. Mr Bones palvoo suulasta, mutta saamatonta isäntäänsä, joka pitää itseään joulupukin ruumiillistumana ja on ottanut tehtäväkseen tuottaa lähimmäisilleen iloa ystävällisillä teoilla.

 Heittäydy maailman käsivarsille, kyllä se sinua kannattelee, on yksi ote Willyn tekstistä "Kolmekymmentä sääntöä joiden mukaan elää". Willyä kannattelee välillä varakas leskirouva, useammin äitimuori, usein myös huumeet, alkoholi ja baltimorelaisen/brooklyniläisen katuelämän "mukavuudet". Artistinen Willy näkee artistiuden koirassaankin: Willyn mielestä hajutaide käsittelee todellisuutta sellaisena kuin koirat sen tuntevat.

Herra joulupukin elämäntavat eivät ennusta pitää elinikää, ja kun mittarissa on muutenkin merkittävä määrä elinvuosia, edessä on väistämättä se päivä, jolloin isäntä kuukahtaa. Ennen poistumista tästä maailmasta Willy haluaa löytää kodin uskolliselle elämänkumppanille Mr Bonesille ja varustaa koiraseuralaisen suurkaupunkielämän selviytymispakilla. Vältä rankkureita, vältä poliiseja, poliisiautoja ja tunnuksettomia autoja, kiinalaisten keittiöiden kokkeja ja erityisesti vältä niin sanottua eläinsuojeluyhdistystä

Koittaa se päivä, kun Mr Bones, Baltimoren sekarotuinen bardi, jää heittelle ja oma onnensa varaan. Austerin koirahenkilön ymmärrys ja tilannetaju ovat lapsen tai toiskulttuurisen tasolla, joten vaaratilanteita ja väärinymmärryksiä todella riittää.

Tässä kohtaa Austerin tarina muuttuu elämäntavan kuvailuista pienen koiran selviytymis- ja seikkailutarinaksi. Baltimoren kadut eivät todellakaan ole keidas yksinäisille koiraparoille. Mr Bones joutuu huomaamaan, kuinka vaikeaa on löytää huolenpitoa "normaalissa" yhteiskunnassa, joka yllättäen vaikuttaakin paljon turvattomammalta kuin Willyn holtiton boheemielämä. 

Tässä kohti Auster tarjoaa vähän liiankin ilmiselvää yhteiskuntakritiikkiä, sillä onhan selvää, että Mr Bones voisi olla kuka tahansa kodin, hyvinvointipalveluiden ja huolenpidon ulkopuolelle jäänyt elollinen olento. 

Austerin kirjan lajityyppi on ehdottomasti aikuisten satu, joka minusta oli hänelle jotenkin vieras ja yksinäinen poikkeama. Timbuktusta löytyy Austerin tuttuja teemoja identiteetin etsimisestä ja henkilökohtaisesta menetyksestä, mutta ihmiskeskeisen Austerin joukossa koirainnostus tuntuu heppoiselta päähänpistolta. Sellaiselta, jota on kehitelty koiralenkeillä.

Satumainen tunnelma johtuu siitäkin, että Timbuktu oli peittelemättömän tunteellinen ja hellämielinen tarina. Satumaista on myös itse Timbuktussa, joka ei muuten ole paikka Malissa.Timbuktu on tuonpuoleinen maailma, sielujen keidas, joka sijaitsee siinä kohtaa missä meidän maailma loppuu. Kun kirja päättyy, sinne Mr Bones vilistää koiransydän täynnä onnea ja kaipausta rakasta Willyä ja tasa-arvoista maailmaa kohtaan.

Ihmisten elämä on hullunkurista, koiralle tahattomasti vaarallista, mutta saattaa olla vaillinaisenakin koirulaisille parasta mahdollista. 

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Wole Soyinka Laittomuuden kausi – Afrikan Orfeus ja tarina konfliktin synnystä

Wole Soyinkan Laittomuuden kausi -kirjassa ei kerrota tapahtuma-aikaa eikä -paikkaa. Kuitenkin sen tiedetään kertovan Biafran sodan nimellä tunnetun Nigerian sisällissodan, joka alkoi 1967, edeltävistä ajoista. Sisällissotien kaava oli Afrikassa väsyttävän tuttu.

Väkivaltainen hallituksen vaihdos, uudet johtajat kosiskelevat naapurivallan tunnustusta...Ja kansiot joista löytyi salanimet, valokuvat, aikaisempi toiminta...Likaisia juttuja, ikivanhaa kaupankäyntiä ihmislihalla, orjamarkkinat, mustan mantereen välittäjät pelastumassa unohdukselta.

Wole Soyinka. Laittomuuden kausi.
Wole Soyinkasta on tärkeää tietää, että hän on suuri afrikkalainen kirjailija ja nobelisti vuosimallia 1986.

Wole Soyinka on ollut minulle kirjailija, jonka tarinoista en ole ymmärtänyt juuri mitään. Aiemmin lukeani, Tulkit ja Isara, lepattivat yli tajuntani kuin näkymättömät afrikkalaiset yöperhoset. Myös Laittomuuden kausi oli minulle, Nigerian sisällissotaa tuntemattomalle lukijalle, haastava kirja lukea.

Ymmärsinkö siitä riittävästi? Ainakin pystyin seuraamaan tarinaa, sain jonkinlaista selkoa hurjasta henkilögalleriasta ja pysyin matkanteon kyydissä.

Entä vaikutuinko? Nautin Soyinkan runollisesta otteesta. Soyinkan kieli oli runollisen väkivallan kieltä. Koin todellista kauhua ja jännitystä tämän piinaavan intensiivisen tarinan parissa.

Kirjan sivuilla Afrikka hohkaa kuumissa väreissään. Aurinko paistaa oranssina luomien läpi. Tarina on okrankeltainen, liidunvalkea ja indigonsininen. Tropiikin luonto on täynnä kauneutta ja uhkaa, valoa ja pimeänmykkää kauhua.

Laittomuuden kauden päähenkilö on Ofeyi-niminen nuorimies. Ofeyi kouluttautui Euroopassa, ei viihtynyt, ja palasi takaisin synnyinseudulleen.

Mainos- ja suhdetoimintamies Ofeyi on muusikkokaverinsa Zaccheuksen ja naisensa, kuvankauniin Iriyisen, kanssa toteuttanut menestyksekkäästi kaakaon markkinointia. He kehittelevät "Kaakaonpalosta tuli heille ainoa halu" -tyyppisiä kampanjalauluja ja saivat maanmiehensä unelmoimaan kaakaohipiästä ja onnellisista perheaamuista höyryävän kaakaojuoman äärellä. Ofeyin kaakaokampanjan ansiosta kirjan maa tuli kaakaotietoiseksi eikä ollut enää riippuvainen ulkomaanmarkkinoista.

Ofeyi kokee moraalisen herätyksen tutustuttuaan mystiseen hahmoon nimeltä Hammaslääkäri. Hän kääntyy työnantajaansa ja kolonialistista suurta rahaa vastaan.

Hammaslääkärillä on paljon anarkistisia periaatteita kuten se, että mätä hammas pitää poistaa ennen kuin se tartuttaa taudin muihin.Näin puhuu salaperäinen Hammaslääkäri Ofeyille:

– Miksi sinut on koulutettu? Olen tarkkaillut kaakaokampanjoitasi, olen seuraillut kiertuettasi ja olen tullut siihen tulokseen, että sinun elämäntehtäväsi on todella kasvattaminen... Minun näkökantani on yksinkertainen, mutta se sattuu olemaan kokemusteni summa...Minut on koulutettu tappajaksi...En kuvittele yhtään mitään paitsi niiden miesten eliminointia, joiden tiedän olevan turmiollisen pahoja.

Soyinkan tarinassa vastakkain ovat Kartelli ja Aiyérón kyläkokeilu, josta tulee kapinalliskommuuni. Ennen Aiyérón nuoret miehet lähetettiin kaikkialla maailmaan oppimaan ja näkemään toisia tapoja. Levottomat nuoret miehet palasivat aina takaisin.

Nuorisosta tuli vasemmistolainen propagandakoneisto, jota tarvittiin Aiyérón aatteen levittämiseen. Aiyéró, entinen hullunkurinen utopia, oli muuttunut moraaliseksi piikiksi kirjan kansakunnan lihassa.

Ofeyi kiinnostuu Aiyérósta ja Aiyéró hänestä. Ofeyin osalta aiyérólaiset, etenkin Hammaslääkäri ja kommuunin eräänlainen päämies Ahime vanhus, "yrittivät tavoittaa hänen toimivan minänsä takaisin sananhelinän matalasta maasta ja Kartellin harjoittaman riiston vieläkin pahemmasta alennustilasta". Ahime vanhus luovuttaa kylän Ofeyin käyttöön. Ofeyille tarjotaan paikkaa päämiehen seuraajana.

Aiyéróa vastustaja Kartelli edustaa kansainvälistä pääomaa, kolonialismia, korruptoitunutta kansallista valtaa, väkivaltaa ja armeijaa.

Laittomuuden kauden tarina on ymmärrykseni mukaan velkaa klassiselle Orfeuksen manalamatkalle. Orfeusta edustava Ofeyi lähtee selvittämään kansanosansa massamurhaa, kulkee läpi afrikkalaisen helvetin ja etsii vangittua naistaan Iriyiseä (Eurydike).

Apokalyptisessä tarinassa Ofeyi tovereineen kohtaa kaikki ihmissyntyiset vitsaukset. Poltettuja kyliä, raskaana olleita naisia, joiden paisunut vatsa oli viilletty auki. Pakolaiskaravaaneja. Pakokauhun oireita. Kartellin summittainen ampuminen roiskuttaa koululuokan seinälle oppimisesta kuumia aivoja. Kaksikymmenhenkinen perhe, kokonaista kolme sukupolvea pyyhkäistiin olemattomiin yhdessä koston iltapäivässä. Laukaussarjoja, soihtuja yöllä, naamioita tulenkajossa, jatkuva väkivallan uhka.

Ofeyi itse saapui helvetin alueen muodolliselle portille. Hänet vangittiin ja vietiin lebrasairaalaan suljetulle osastolle.

Laittomuuden kausi oli kirja konfliktin synnystä. Se oli kirja väkivallasta, arvojen muuttumisesta ja vallan uusjaosta. Tarina oli täynnä sydäntäsärkeviä orjuuden, epätoivon ja väkivallan näkyjä. Kun kirja loppui, en ollut aivan varma loppuiko kaikki toivo vai vieläkö sitä jäi hitunen jäljelle.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Jennifer Egan Manhattan Beach – Eganin klassinen rikostarina on poikkeuksellisten naisten asialla

Jennifer Eganin Manhattan Beach on perinteitä kunnioittava kertomus tarinan arvoisesta naisesta – satamasukeltaja Anna Kerriganista – aikana, jolloin sukeltaminenkaan ei ollut naisten ammatti. Ja tuskin olisi ollut Annankaan ammatti, elleivät amerikkalaismiehet olisi olleet sotimassa Tyynellämerellä ja Euroopassa.

Jennifer Egan. Manhattan Beach. 
Ennen kuin Annasta tulee sukeltaja, hän on kaksitoistavuotias tyttö, isän lemmikki ja vaikeasti vammaisen Lydian isosisko. Isä ottaa Annan usein mukaan liiketapaamisiin. Manhattan Beach alkaa yhdellä sellaisella. Sen tapaamisen erottaa monista muista ylellinen kohde: Merenrantahuvila Manhattanilla. Huvilan omistaa Dexter Styles -niminen mies. Vasta myöhemmin Annalle selviää, kuinka keskeinen henkilö Dexter oli hänen isänsä elämässä ja kuinka keskeinen henkilö Dexteristä tulee Annan elämässä.

Manhattan Beachissä on kiehtovaa erikoinen naistarina ja poikkeuksellinen aikakausi.

Kirjassa eletään sota-aikaa New Yorkissa. Kaupunki kuhisee gangstereita, keinottelijoita ja ammattiyhdistysaktivisteja. Ihmisten mielissä pyörivät sota-ajan uhraukset ja uhkakuvat. Kaupunkiin jääneet nuoret osallistuvat isänmaallisesti sotaponnistuksiin ja ottavat ilon irti nuoruudesta mahdollisuuksien rajoissa.

Kirjaa lukiessa Manhattanin historia ja niemimaan tarunhohtoinen siluetti melkein muotoutuvat silmissä. Eganin tarinasta jäävät vahvimmin mieleen vielä nuoren metropolin nousevien pilvenpiirtäjien muodot sekä Broadwayn ja Wall Streetin kultakauden alkuhetket. Ensisijaisesti New York oli silti vilkas satamakaupunki ja monille portti uudenlaiseen tulevaisuuteen.

Tarinallisesti nuoren Annan elämä on prologi, joka kehystää varsinaista tarinaa. Vuosia myöhemmin Annan isä on kadonnut ja maailma on sodassa. Anna vastaa taloudellisesti äidistä ja vammaisesta sisaresta ja etenee sotatarviketehtaalta Brooklynin laivastotelakalle.

Sotavuosina 1940-luvulla naisille avautuu yllättäviä mahdollisuuksia, kun nuoret miehet palvelevat armeijassa.

Voisit olla vakooja tai salapoliisi. Kukaan ei tietäisi, kuka sinä todellisuudessa olet ja kenelle työskentelet.

Sinnikkäästä Annasta tulee telakan ensimmäinen naispuolinen sukeltaja. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös vakooja ja salapoliisi kun hän yhtä tarmokkaasti selvittää isänsä kohtaloa.

Poikkeuksellisten naisten tapaan Annassa on tarinanarvoista määrätietoisuutta ja välinpitämättömyyttä. Hän ei suostu sotaheilaksi ja ottaa muutenkin etäisyyttä kotirintaman sankarittarien rooleihin. Toisaalta vammaisesta sisaresta huolehtiva Anna on melkein liian hyväsydäminen herättääkseen muuta kuin sympatiaa ja ihailua.

Egan kuitenkin selättää näppärästi riskin siitä, että sisar tarmokkaasta ja epäitsekkäästä tulisi liian pyhimysmäinen tuomalla Annan elämään pahan miehen. Hän on lapsuudesta tuttu Dexter Styles – hurmaava, ristiriitainen ja jo varattu liikemies. Annalla ja Dexterillä ei pitäisi olla mitään yhteistä varsinkaan, kun luokkaerot aikana, jolloin niillä todella oli merkitystä, rajaavat heidän maailmansa kauas toisistaan. Lisäksi heitä yhdistää epämiellyttävällä tavalla kysymys Annan isän salaperäisestä katoamisesta.

Kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta seuraa tunteita ja paljon seksuaalista vetovoimaa. Dexter on Annalle oudosti vastustamaton ja Anna Dexterille itsenäinen ja haastava nainen.

Jennifer Egan on kirjoittanut Manhattan Beachiin hieman dekkaria ja hieman rakkaustarinaa. Tarinassa rakkautta ei ansaita, se ostetaan tai se varastetaan. Dexter on naimisissa vanhan rahan kanssa, joka kuuluu New Yorkin seurapiirien kaikkein korkeimmalle tasolle "the four hundrediin". Niissä piireissä valta ja vapaus ei ole otettavissa – se on saatu verenperintönä.

Kun tarina loppuu, Anna tietää paljon enemmän itsestään ja elämästä yleensä. Annan elämä on yhden naisen menestystarina traagisilla vivahteilla, sillä hän on saavuttanut taloudellisen itsenäisyyden, uudenlaisen perheen ja rauhan menneisyytensä kanssa. 

Manhattan Beach on helposti lähestyttävää kertomakirjallisuutta, joka on toteutettu suurella taidolla, syvällisellä perehtymisellä yksityiskohtiin ja aikakauteen, mutta minun makuuni liian laimealla tavalla.

Manhattan Beach on klassisella tavalla perinteinen kertomus poikkeuksellisesta naisesta. Jokainen poikkeuksellinen nainen on varmasti tarinansa ansainnut, mutta itse hieman petyin, koska olen pitänyt räväkästä ja kokeilunhaluisesta Eganista. Jos et ole lukenut Suurta hämäystä, tee se, niin ymmärrät mitä tarkoitan.