Petina Gappah Muistojen kirja – Kertojana murhasta syytetty Memory, zimbabwelainen albiinonainen

Petina Gappah. Muistojen kirja. 

On aina erityisen hienoa, kun Keltaisessa kirjastossa julkaistaan kirjailijoita, jotka eivät ole länsieurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia. Ja ovat kaiken lisäksi naisia! Pidän Keltaisesta kirjastosta siksikin, että se yksi omista globetrottereistani ja ihmisoikeuksien puolella. Ja siksi, että se julkaisee zimbabwelaisen Petina Gappahin Muistojen kirja -kaltaisia kirjoja.

Miten voisin ilman kirjallisuutta tuntea edes aavistusta siitä, millaista on albiinona syntyneen köyhän zimbabwelaisnaisen elämä? Tai millaista on asua vuosia vankilayhteisössä ja pitää olotilaa lohdullisena? Tai miten politiikka, muuttoliike, taloussuhdanteet ja taikausko voivat vaikuttaa yhden pienen tytön elämään eteläisessä Afrikassa?

Albiinotytön, ja kirjan edetessä naisen, nimi on Mnemosyne eli Memory. Shonan kielessä – se on Memoryn lapsuuden kieli – asenteet ja asema ilmaistaan substantiiviluokissa. Memory on murungudunhuna, musta nainen, jota leimaa dunhun, naurettavuuden ja teeskentelyn aavemainen valkoisuus. Perinteen mukaan esittäytyminen aloitetaan aina kertomalla asema perheessä – ei omalla etunimellä.

Albiinouuteen liittyy mystiikkaa ja taikauskoa – esimerkiksi sellaista, että albiinon katse voi tappaa. Memory käyttää suurimman osan ajastaan yritykseen olla näkymätön. Edes myöhemmin Lontoossa asuessaaan hän ei sulaudu väkijoukkoon.

Olisin voinut ottaa Whizin (kierot) silmät, Lavinian ontumisen ja lisätä siihen vielä Nhaun arven ja Juopon puhetavan, jos olisin saanut iholleni hieman väriä

Memory viettää lapsuutensa kahden huoneen talossa Hararen Mufakossa osoitteessa Mharapara Street 1468. Yhdeksänvuotiaana vanhemmat myyvät hänet valkoiselle miehelle. Kirjan alussa Memory odottaa vankilassa oikeuskäsittelyä, jossa häntä syytetään kasvatti-isän murhasta.

Memoryn tarina hypähtelee vankilasta vanhempien ja sisarusten luokse Mharapara Streetille, kasvatti-isän Summer Madnessin kartanosta aina Lontooseen. Vaikka siirtymiä on paljon, niitä on vaivaton seurata. Kysymykseen Memoryn syyllisyydestä vastataan vasta loppupuolella – Gappah tietysti tietää, mistä tarinan jännite syntyy:

Memoryn lapsuudessa Mharapara Streetille ei ollut auringonvalolta suojaavia jakandroja tai liekkipuita. Pieni tyttö osaa uskoa lasten leikit ja laulujen sanat, mutta ei voi niihin osallistua.

Mharapara Streetille kotiutunut kristillisyys ei estä asukkaita uskomasta esi-isiin ja taikoihin, joiden tehtävä on suojella onnettomuuksilta, murheilta ja sairauksilta. Niiden avulla meediot voivat vaihtaa ihmisen sukupuolta ilman leikkauksia tai hormonihoitoja. Tehdä kaikkea muuta, paitsi muuttaa albiinon ihon edes hitusen tummemmaksi.

Kasvatti-isän Lloydin koti, Summer Madnessin kartano, on niin kaukana kuin mahdollista Mharapara Streetistä maantieteellisesti ja elinolosuhteilta. Mharapara Streetillä sykki arjen sinfonia – kaikki inhimilliset äänet olivat kaikkien kuultavina. Summer Madnesissa doorialaisten pylväiden keskellä ei äänikään värähdä. "Kartanoissa kärsitään murheista jopa enemmän kuin pölyisillä kaduilla, koska siellä niille on liikaa tilaa", Memory epäilee.

Memoryä kalvaa hylätyn lapsen viha, vaikka toisaalta etuisuuksia on tarjolla. Kasvatti-isä tarjoaa yläluokan brittiläisen sivistyksen ja elitistisen koulutuksen. Valkoisen miehen ja nuoremman albiinonaisen yhteiselo herättää tietysti ihmetystä. Tästä huolimatta he onnistuvat rakentamaan ylä- ja alamäkien jälkeen lämpimän ihmissuhteen. Joka päättyy siihen, kun Lloyd löydetään kuivapesulasta murhattuna.

Oikeudessa Memoryä epäillään Lloydin rakastajattareksi ja omaisuuden kavaltajaksi. Oikeuslaitoksen oikeuskäytäntö noudattaa kaikkia tunnettuja rasistisia ja seksistisiä ennakkoluuloja varallisuudesta, sukupuolesta ja rodusta. Memoryn tilannetta ei auta se, että Zimbabwen oikeuslaitos kieltää lapsikaupan olemassaolon.

Myös Zimbabwen talouskriisi vaikuttaa oikeuslaitoksen toimintakykyyn. Kuolemaantuomittujen oikeudenkäynnit pitkittyvät, koska maasta puuttuu pyöveli!

Gappahin kirja on poliittinen kaikilla tasoilla. On ihan pakko tuntea feminististä inhoa siitä, että  Zimbabwessa(kin) lehmän varastamisesta saa vankeustuomion – raiskaamisesta selviää sakoilla. Toisaalta korruptioon ja kavallukseen syyllistynyt naisvanki voi laittaa olympialiikkeen polvilleen – eikä tunne siitä katumusta. Rikkaiden valkoisten rahat ovat peräisin uuden talouden timantti- ja teräskaupoista. Vastaitsenäistyneessä Zimbabwessa kaikki värilliset eivät tätä sulata. Poliitisten ja taloudellisten ongelmien seurauksena eteläisessä Afrikassa on laaja muuttoliike. Gappahin Zimbabwe tuntuu enemmän sulatusuunilta, kuin perinteisessä mielessä kansallisvaltiolta.

Memory saa kiittää tarinansa kertomisesta toista naista. Amerikkalainen journalisti kiinnostui afrikkalaisalbiinon tapauksesta ja pyysi Memoryä kirjoittamaan tarinansa muistikirjaan.

Muistojen kirjassa on monia käänteitä. Niistä yllättävimpiä on muistojen kuperkeikka:

Miten voi aloittaa elämänsä uudelleen, kun on saanut tietää, että kaikki mitä piti totena olikin jotain muuta?
Kuinka voi alkaa ymmärtää elämäänsä uudelleen?

Kaikesta tästä Gappah kirjoittaa kirkkaasti ja sydämellisesti. Hurjaa aihetta on lähestytty hygieenisesti, sillä karmimiskynnys ei missään kohti ylity eikä julmuus nosta silmiin vihankyyneleitä – tässähän edesmennyt Toni Morrison oli mestari.

Oikeastaan päinvastoin: Lopussa Gappah tarjoaa lukijalle lohtua ja Memorylle selityksiä selittämättömälle. Ne ylittävät ainakin kaikki omat odotukseni, sillä kolonialismin, kansanvaellusten, taikauskon ja ihmismielen syövereistä löytyy kirouksia, joita ei länsimaalainen lukija välttämättä olisi omin aivoin kyennyt päättelemään.

Muistojen kirja oli aiheeltaan hyvin suuri kirja. Ilmestyessään se kuitenkin noteerattiin hillitymmin kuin hurjan aiheen perusteella olisi uskonut. Jos Gappah olisi kertonut tarinansa rosoisemmin ja villlimmällä otteella uskon, että Memoryn tarinasta olisi voinut tulla ainakin ilmestymisvuotensa puheenaihe.

W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus – Saksalaisen kirjallisuuden kollektiivinen muistinmenetys

W. G. Sebald. Ilmasota ja kirjallisuus.

Ensinnäkin varoitus. W. G. Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus ei ole fiktio vaan esseekokoelma, jonka voisin kuvitella kuulevani luentona kirjallisuusseminaarissa. Näin tapahtuikin: Sebald piti 1990-luvun lopulla Zürichissä luentoja samalla teemalla.

Ilmasodan ja kirjallisuuden aihe on sävähdyttävä: Toinen maailmansota tavallisten saksalaisten näkökulmasta. Toisessa maailmansodassa Saksassa kuoli 600 000 siviiliä ja 7,5 miljoonaa menetti kotinsa. Liittoutuneet pommittivat yli 130 saksalaista kaupunkia – monet maan tasalle. On karmivaa ajatella, kuinka Saksan talousihme nousi miljoonien ruumiiden raunioille.

Kaupungeista kuutiometreissä mitattuna pahoin kärsivät esimerkiksi Köln ja Dresden. Tuttuun tyyliin kirjasta löytyy ennen ja jälkeen -kuvia. Yksi hätkähdyttävimmistä on kuvapari Frankfurtista 1947 ja puoli vuosisataa myöhemmin.

Frankfurt 1947 ja 1997.

Ilmasodan ja kirjallisuuden ydinviesti on syytös: 

Saksan kirjallisuudesta yhä puuttuu suuri eepos, joka kertoisi sodanaikaisista ja sodanjälkeisistä vuosista.

Sebaldin mielestä kolmanteen valtakuntaan jääneet kirjailijat vaikenivat sodan inhimillisistä kärsimyksistä ikään kuin he kärsisivät kollektiivisesta muistinmenetyksestä. Tämä on ollut myös ilmasotaa harjottaneiden liittoutuneiden intressi.

"Muistamattomuuden" lisäksi Sebald luettelee saksalaiskirjailijoita, jota ovat "korjailleet" historiaa jälkikäteen. Rankimman käsittelyn saa Alfred Andersch, joka nimesi itsensä kolmannen valtakunnan kirjallisuuden "terveimmäksi ja omintakeisimmaksi kyvyksi". Luennoista saamansa palautteen takia Sebald päättelee joidenkin kärsivän muistinmenetyksestä edelleen. 

Oma saksalaisen kirjallisuuden tuntemukseni on tietysti paljon vaatimattomampaa kuin itävaltalaisen ja saksankielisen Sebaldin. Silti olen Sebaldin kanssa osittain samaa mieltä. Kukapa ei taiteen ja historian kautta tuntisi juutalaisten, kommunistien, miehitysvaltioiden, liittoutuneiden tai vastarintaliikkeisiin osallistuneiden kohtaloita. Keltaisessa kirjastossakin aiheet ovat suosituimpien joukossa. Eikä varmasti ole yhtään toiseen maailmansotaan osallistunutta maata, josta ei löytyisi Tuntemattoman sotilaan kaltaista, sotaklassikon asemaan nousutta kirjaa.

Toisaalta itsekin olen lukenut rauniokirjallisuutta. Niissä kansakunnan tragediat viedään ihmisten kokemuksiksi. Keltainen kirjasto on julkaissut Heinrich Bölliä. Sebaldilta saavat synninpäästön minulle täysin tuntemattomat Herman Kasack, Hans Erich Nossack, Arno Schmidt ja Peter de Mendelssohn. 

Yksittäisistä poikkeuksista huolimatta Sebaldin mielestä Saksassa: 

...kokonainen saksalaiskirjailijoiden sukupolvi oli kykenemätön kuvaamaan näkemäänsä ja kokemaan ja säilömään sitä kansakunnan muistiin.

Tyrmistynyt Sebald kysyy: Mistä johtuu aavemainen hiljaisuus? Kirjasta löytyvän psykologilausunnon mukaan ihmisillä on luontainen halu kertoa kokemastaan, mutta traumaattisissa tilanteissa meiltä voi kadota psyykkinen voima. Katastrofin kohdatessamme turvaudumme ilmiselviin fraaseihin kuten "helvetti on irti, yö oli kohtalokas tai he jäivät liekkien saaliiksi".

Käsittelemättömyyden lisäksi saksalaiset yrittivät kaikin tavoin jatkaa porvarillista elämäänsä – iltapäivän kahvikutsuja vietetään raunioituneiden talojen parvekkeilla ihan kuin ennenkin. Samaan aikaan katutasolla kärsitään nälästä. Tunteeton eloonjäämisvietti on tyyppillistä hyönteisyhdyskunnille, mutta ihmisille vierasta. Miltä sinusta tuntuisi jäädä lähes ainoana henkiin katastrofista? Miten itse toimisit?

Sebald tekee parhaansa, jotta alunperin kuulija, mutta nyt siis lukija, pystyisi sijoittamaan itsensä pommitusten aikaiseen tai raunioituneeseen Saksaan. Rauniorotat vilistävät, kaikkialla leijuu savunkatku ja kalmanhaju, jäseniin imeytyy loisia. Hän kuvaa häitä pommitusten keskellä. Myöhemmin raunioista kaivetaan hääseurueen ruumiit.

Sebaldilla on painavaa sanottavaa kollektiivisesta muistinmenetyksestä, eikä tämä "oireyhtymä" tietenkään ole globaalissa mittakaavassa saksalaisten yksinoikeus. Siitä huolimatta en haluaisi lukea Keltaisesta kirjastosta esseitä enkä kaikkea sitä, mitä jo kuolleiden kirjailijoiden jäämistöistä saadaan raavittua kasaan.

Itselle tuntemattomien kirjailijoiden nimeäminen ja analysointi teki mielipiteen muodostamisesta vaikeampaa ja lukemisesta raskasta. Jos et tunne saksalaista kirjallisuutta hyvin – ja minua paremmin – en suosittele Ilmasotaa ja kirjallisuutta.

Se, että Sebald on pysäyttävä ja erityinen tajunnanvirran mestari ei tarkoita sitä, että kaikki mitä hänen kynästään on lähtenyt, on maailmanluokan fiktiota. Ja eikö sen pitäisi olla Keltaisen kirjaston julkaisukriteeri? Nämäkin luennot olisi voinut julkaista kuunneltavina artikkeleina tai taustoittavana sarjana jossain digiformaatissa. 

Alberto Moravia Tyhjä kangas – Tarina pitkäveteisyydestä ja ikävystymisestä

Alberto Moravia. Tyhjä kangas.

Tässä sitä ollaan taas: Kirjoittamassa arviota iki-inhokkini Alberto Moravian kirjasta. Moravialta on syntynyt upea Kaksi naista, mutta muutoin hän jatkaa samoista aiheista ja näkökulmista kirjasta toiseen. Moravian lukeminen on yllätyksetöntä ja pitkästyttävää!

Nyt luin Moravian kirjan nimeltä Tyhjä kangas. Kirjan nimi on italiaksi La Noia – ikävystyminen tai pitkäveteisyys. Siinäpä vasta kirjailijalle haaste: Kuinka kirjoittaa pitkäveteisyydestä ilman, että ikävystyttää lukijan.

Moravian kirjoilla on usein hänelle tunnusomainen rakenne. Tarinaa kehystää minämuotoinen taustoittava esipuhe, joka valitettavasti kertoo niin paljon, että kirjan lukeminen tuntuu lähes turhalta. Näin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Tyhjän kankaan päähenkilö, rikas Dino, on ikävystynyt kaikkeen. Ikävä ei ole Dinolle elämänilon vastakohta vaan pimeyden musta aukko, elämänhalun katoaminen. Nykyisin olotilaa kutsutaan masennukseksi.

Niin pitkälle kuin muistini yltää, on minua aina vaivannut ikävä, kyllästys.

Dino on jopa yrittänyt kirjoittaa ikävän maailmanhistoriaa. Sen alussa Jumala loi Aatamin ja Eevan pelastuakseen ikävältä ja yhä jatkoi maailmankaikkeuden rikastamista samasta syystä.

Tyhjä kangas on kirja olemassaolon kriisistä. Minusta se on rikkaiden ylellisyyttä. Vaikka Dino halveksii äitinsä yltäkylläistä elämäntyyliä äidistä puhumattakaan, ei hänelle ole mikään ongelma olla äitinsä elätti vielä 35 vuotiaana. Ehkä tämäkin oli provokatiivista 1960-luvulla ikonisen mammarakkauden maassa.

Ammatiltaan Dino on taiteilija. Hänen aikansa kuluu sätkiä polttaessa ja arvuutellessa, kuinka monta naista hänen viriilillä naapurillaan, Balestrieri-nimisellä vanhalla taiteilijalla on.

Vaikka Dino on olevinaan maalari, Via Marguttan ateljeessa taulukangas pysyy tyhjänä. Balestrierin kuoltua Dino houkuttelee mallikseen kuolleen taiteilijan mallin Cecilian. Cecilian seura on tasan yhtä ikävystyttävää kuin Dinon muukin maailma.

Lukiessa mietin onko Cecilian vaiteliais yksinkertaisuus tylsämielisyyttä vai laskelmoitua arvoituksellisuutta. Mietiskelyn lomassa sain lukea Keltaisen kirjaston ankeimpia dialogeja. Kuten:

- Miltä sinusta tuntuu, kun sinun on ikävä?
- Minun on ikävä?
- Mitä ikävä sitten on?
- Miten minä sellaista voisin selittää? Ikävä on ikävä.

Tyhjässä kankaassa vastaan tulee taas se tuttu ja ikivanha tarina, jossa mies kehittää pakkomielteen nuoreen naiseen.

...ja minä tahdon mennä naimisiin kanssasi, jotta minun olisi ikävä sinun seurassasi, jotta minä en enää rakastaisi sinua ja jottei sinua enää yleensä olisi olemassa ajatuksissani.

Dinon elämä ilman Ceciliaa olisi yksinkertaisesti täysin toimetonta – toimeliaaksi sitä ei saa taivaallisinkaan muusa. Suhteen edetessä sattuu sentään jotain, kuten petollisuutta, itsemurhayritys ja auto-onnettomuus – eikä kangaskaan pysy ikuisesti tyhjänä.

Moravia oli vuosikymmeniä sitten kiinnostava kirjailija, joka porautui päähenkilöiden alitajuntaan, ei kaihtanut inhimillisiä pakkomielteitä ja kirjoitti seksuaalisuudesta rohkeasti. Parhaimmillaan hän on aistillinen ja arvoituksellinen sekä etevä amatööripsykologi.

Sekä mies- että naiskuvat vaan ovat tylsiä ja yksiulotteisia. Usein myös vastenmielisiä. Seksuaalisuuden poliittisuus on onneksi nykyään jo muutakin kuin luokkakysymys.

Eksistelialistiseen tyyliin tarinassa ei tapahdu vaihtelua tai muutosta, on vain kerrontaa ja olotiloja toisensa perään. Ehkä Dinon kannalta suurin muutos on se, että vaikka hän on lopussa edelleen masentunut, hän ei ole masentunut yhtä paljon. Oma kiinnostukseni sen sijaan hiipui hiipumistaan – tällaisten kirjojen parissa voisi omakin mielentila ankeutua vakavasti.

Christiane Rochefort Soturin lepo – Näin joutui tyttö hunningolle!

Christiane Rochefort. Soturin lepo. 

Mitä kaikkea mitättömistä erehdyksistä saattaa seurata? Esimerkiksi jos avaa vahingossa väärän hotellihuoneen oven, voi pelastaa jonkun itsemurhalta. Ja sen jälkeen voi nuori nainen joutua hunningolle!

– Voinhan minä loppujen lopuksi uhrata yhden päivän miehelle, joka on juuri tappanut itsensä., järkeilee nuori opiskelija Geneviève. Ja päättää pikapäissään omistaa alkoholistille nimeltä Renauld Sarti aika monta lisäpäivää.

Niin nopeasti syttyy pahaa tekevä rakkaus, jota Rochefort kuvailee "Lämmin eläin on asettunut vatsaani muutama minuutti sitten ja nyt se vie kaiken tilan, peto laajenee..." Genevièven pelastama Renauld Sarti ei valitettavasti ole millään mittapuulla pelastajattarensa arvoinen. 

Christiane Rochefortin Soturin lepo -romaani on saanut nimensä monologista. Siinä Renaud kuvaa suhdettaan Genevièveen:

Rakkaus on se mikä on mahdotonta. Minä olen hyvin väsynyt. Lepää. Sinä olet soturin lepo, väsyneen soturin, pelkurimaisen soturin lepo: Pyhä äiti, joka suojelet kaikkia luopioita, armahda minua. Minä tahdon nukkua, kuolla, ja siinä systeemissä nainen on paras. Rakkaus on tuskaton kuolema.

Soturin lepo on Rochefortin erikoiskirja vuodelta 1958. Sen teemoja ovat alkoholismi, manipulointi, itsetuhoisuus ja luokkayhteiskunta. Kirja kertoo varakkaampien piirien naisen seksuaalisesta riippuvuudesta rappioalkoholistiin. 

Mielipiteeni tästä kirjasta on yksiselitteisesti se, ettei ranskalainen kirjallisuus olisi menettänyt mitään, jos Rochefortin Soturin lepo olisi jäänyt julkaisematta. Keltaisen kirjaston kustantaja olisi voinut miettiä tarkemmin, keitä (nais)kirjailijoita se nostaa sarjaansa. Oli pitkästyttävää, ja valitettavasti myös säälittävää, lukea nuoren naisen puuduttavaa monologia yksipuolisesta rakkaudesta.

Mitä tulee tarinaan, näitä asioita romaanissa tapaahtuu:

Soturin lepo jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa Genevièven intohimoista, vastarakkautta vaille jäävää rakkautta ja hänen nöyrtymistään yhä syvemmälle Renaudin oikkujen edessä. 

Nuori nainen ylittää kaikki rappion rajapyykit."Jotkut ihmiset näkevä pahoja unia. Minä elän pahat uneni."

Mies sai itsemurhayrityksestä palkakseen leppoisan elämän, elättäjän, asunnon, viinatrokarin ja kaikkeen valmiin rakastajattaren. Kiitokseksi mies poistaa naiselta menneisyyden ja tulevaisuuden ja jättää vain säälittävän nykyhetken.

Ensimmäinen luku päättyy Genevièven romahdukseen, hylkäämiseen ja huolestunut äiti pelastaa tyttärensä parantolaan. 

Toisen osan alussa henkisesti epävakaa Renaud tunnustaa rakkautensa ja pariskunta juonii Genevièven ulos sairaalasta. Geneviève tulee jopa raskaaksi.

Pystyykö Geneviève ryhdistäytymään ja heivaamaan niljakkeen, oli ainakin minulle ainoa kiinnostava syy lukea tämä kirja. 

Olen polttanut sillat takanani. Olen kaivanut maan jalkojeni alta. Ei ole hyvä kääntyä katsomaan raunioita, en tiedä enää minne olen menossa. 

Lopputapahtumien perusteella ei ole itsestäänselvää, miten ensimmäisen kappaleen tulkitsee. 

Soturin lepo herätti ilmestyessään vuonna 1958 pahennusta seksuaalisuuden kuvauksella. Aika kesyä sekin on nykylukijalle. Vähän kuin yrittäisi järkyttyä Alberto Moraviasta vuosien päästä. Ei onnistu enää. 

Aikanaan moderni aihe ei valitettavasti tarkoittanut kekseliästä kerrontaa. Kirja on täynnä tylsää dialogia ja Genevièven nmelodramaattista paatosta – vain huutomerkit puuttuvat. 

Jotakuta saattaa kiinnostaa hullu ensirakkaus ja hyväksikäytön mahdollisuus. Minua ei. Kirja on henkistä bulimiaa ja naiskuvaltaan mitätöivä. Rochefort oli hyvin luokkatietoinen, joten siksikään en yhtään ymmärrä hänen motiivejaan. 

Soturin levosta on tehty elokuva ja sen katsoikin kyllä. Näytellen voi välittää pakkomielteitä ja seksuaalista värinää Rochefortin melodramattista kerrontaa paremmmin. Jospa tarina nousi silloin tasolle, jolle se ei kirjoitettuna yltänyt. 

Marek Hlasko Viikon kahdeksas päivä – Viikon toivottomin päivä

Marek Hlasko. Viikon kahdeksas päivä.

Viikon kahdeksas päivä on toinen lukemani Marek Hlasko. Tämä kirja sisältää kaksi miniromaania, joista Viikon kahdeksas päivä on se tunnetumpi ja Silmukka se vähemmän tunnettu.

Puolalainen Marek Hlasko on synkkyyden kertoja. Tarinoiden lukeminen on aidosti masentavaa enkä missään nimessä suosittele niiden lukemista, jos podet oman elämäsi surkeinta, eli kahdeksatta, päivää. Toisaalta Hlasko on hyvin kaurismäkeläinen kertoja ja tyylilajissaan taitava.

Hlaskon aiheita ovat iloton nuoruus ja tulevaisuus vailla vaihtoehtoja. Kirjan tekstit on julkaistu vuonna 1958 ja sen kertomukset itkevät sodan jälkeistä puutetta ja kommunismin varjostaman nuoruuden katkeruutta. Varsova on sodan jälkeen raunioina, ihmiset apaattisia tai impulsiivisen väkivaltaisia.

Ihmisillä ei nykyisin ole aikaa suurille tunteille...Elämä ei anna mitään takeita tulevaisuudesta.

Viikon kahdeksas päivä taitaa olla nimitys elämän toivottomimmalle päivälle. Hlaskon ihmisten elämässä toivottomia päiviä vain on jatkuvasti. Jos toivo pilkahtaa, se pilkahtaa hätäisesti. Jos sunnuntaina paistaa aurinko ja sade lakkaa, perheen isä pääsee kalaan. Ei onnistu. Jos poikaystävän kaveri kerrankin antaa lainaksi asuntoaan, päästään tyttöystävän kanssa rakastamaan. Ei tapahdu. Jos alkoholistin raittiuslupaus kestää kahdeksan tuntia, saadaan aloitettua vieroitushoito. Ei tule kestämään. Jos lopulta ihmiset lakkaisivat sanomasta minua juopoksi. Se päivä ei koita.

Varsova on rähjäisten kapakoiden kaupunki ja niissä ryyppää itsensä sammuksiin jokainen nuori mies. Ja niistä käyvät siskot, vaimot ja äidit poimimassa miehensä valomerkin jälkeen. Aina palaa hämärä, himmeä valo ja porttikäytävissä lymyävät likaiset rähisijät. Elämä loppuu, kun saa potkut puolueesta ja työpaikasta – ensimmäinen on toista pahempi.

Hlaskon kirjassa elämä sosialistisessa valtiossa on todellakin niin harmaansävyistä kuin millaiseksi se pahimmillaan on kuvattu. Tarinoissa on syksy harmaassa Varsovassa ja kuravettä sataa niskaan niin taivaasta kuin ihmisiltä. Tarinoiden kertojat Agnieszka ja Kuba ovat ensisijaisesti köyhiä ja toivottomia. Agnieszkan ja Kuban hyvät pyrkimykset ovat heikkoja ja huuhtoutuvat pois loputtoman tihkusateen lailla.

Varsovalaisnuorten elämä on rumaa, likaista ja rakkaussuhteet epätoivoisia. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa elämän pahimmassa vaiheessa. Mitähän siitäkin tulee, ei ainakaan rakkautta. Hlasko käyttää sellaisia vertauksia kuin "elämä on pieni helvetti".

Jos Romeo ja Julia olisivat tavanneet toisensa Varsovassa vuonna viisikymmentäkuusi, he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan.

Naiset ehkä jaksavat odottaa päivää, jona kaikki vielä järjestyy kommunistisessa Puolassa. Mutta se päivä on kaukana ja odottamiseen tarvitaan voimia. Joskus maailma on täynnä naisen naurua, jota kukaan muu ei kuule. Eivät ainakaan loppuunkäytetyt miehet, jotka sota, puolue ja huono ravinto lannistivat ennen aikojaan. Silmukassa Kuba on saanut paremman vaimon kun ansaitsee. Hlasko on lainannut alkuun sananpartta, jonka mukaan hyvä vaimo karkottaa murheet. No ei nainen siinä onnistu.

Hlaskon tarinoissa on aikalailla kyse siitä, voiko ihminen uskoa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen. Jatkuuko surkeus, vai koittaako joskus kauniimpi päivä.

Olen haaska. Haluan tuhota kaiken, olen saanut kaikesta kurkkua myöten tarpeekseni. En halua katua mitään enkä jättää mitään jälkeeni.

Viikon kahdeksas päivä oli aidosti masentava kirja. Etenevää rappeutumista seuraa kohtaaminen enkelten kanssa tai rauennut rakkaus. Viikon kahdeksas päivä ei kuitenkaan ole huono kirja, sillä Hlasko on puistattavan taitava naturalisti. Jos sodan jälkeinen arjen ankeus koskettaa, suosittelen lukemaan myös Heinrich Böllin rauniokirjallisuutta. Löysin näistä kirjailijoista paljon samaa.

Ja jos vielä lukaisee lisätietoja oman käden kautta nuorena kuolleesta Marek Hlaskosta, löytää näistä tarinoista kirjailijaa itseään.

Yasunari Kawabata Vuoren jyly – Muilta kätketty voihke

Ogata Shingolla on huolia. Shingo on tokiolainen liikemies, kuudenkymmenenkahden. Huolta Shingolle aiheuttavat sotatraumat ja lasten kovin erilainen arvomaailma. Kuolemakin pelottaa.

Yasunari Kawabata. Vuoren jyly. 

Yasunari Kawabatan Vuoren jyly on samassa taloudessa asuvien, mutta eri sukupolviin kuuluvien, japanilaisten perhe-elämän kuvaus vanhuuden rajamaille astuneen Shingon kertomana. Tunnelmissa on haikeutta: sotakokemukset muuttavat miehen, sukupolvet ja yhteiskunnan. Ystävät ympärillä kuolevat – huikeaa ajatella, miten elinikä on noussut kun kuusikymmentä alkoi olla elämän loppuhetkiä vielä puoli vuosisataa sitten. Omaa vaimoa ei viitsi enää edes halata ja lasten tilanne ahdistaa kovasti.

Sodan kasvattamilla lapsilla on hyvin toisenlaiset arvot kuin samuraiperinteitä kunnioittavalla Shingolla. Tytär jättää miehensä, muuttaa pienten lasten kanssa takaisin lapsuudenkotiin ja unelmoi omasta kaupasta. Pojan rakastajatar tulee raskaaksi eikä poika suostu tunnustamaan lasta omakseen. Oman vaimon kanssa lasta ei näytä tulevan.

Päivästä toiseen Shingo huokailee, miksei poika tullut eilenkään yöksi kotiin. Muille ei kannata kertoa huolistaan, koska kukaan ei voi puuttua toisten asioihin. Aivan yhtä vaikeaa on puuttua edes oman pojan tai tyttären ongelmiin.

Sodan jälkeen Shingo kadotti kiinnostuksensa naisiin siihen saakka, kun perheen elämää saapui sulostuttamaan nuori miniä Kikuko.

Kikukon ja Shingon suhde on hämmentävä. Missä heidän välillään kulkee huolenpidon, kiintymyksen ja rakkauden raja? Etenkin kun Kikuko muistuttaa Shingon vaimon nuorena kuollutta sisarta, johon mies oli kenenkään tietämättä kovin rakastunut.

Kikuko puhuu Shingolle intiimimpiä asioita kuin oma tytär. Appi rakastaa miniää unessa, ehkä salaa myös oikeassa elämässä. Ja Kikuko vastaa: "Jos jättäisin poikasi, haluaisin kuitenkin palvella sinua."

Tuona päivänä, jolloin Shingo toi naamiot kotiin, hän oli ollut vähällä suudella jidon korallinpunaisia huulia. Hänen sydäntään poltti kielletyn rakkauden liekki.
Sydän kukkii, vaikka sen pitäisi olla muuttunut jo puuksi

Vanheneva mies on lähempänä kuolemaa kuin elämän kukoistuskautta – silti unissa ja unelmissa hän nauttii aistillisuudesta ja nuoruuden raikkaudesta. Ystävien kuoleminen on luonnollista, mutta nuoren miniän tekemä abortti luonnotonta.

Vuoren jyly on sellaista yhden miehen ja yhden perheen elämän minimalistista tallentamista, johon olen Keltaisen kirjaston modernissa japanilaiskirjallisuudessa tottunut. Tiedäthän nämä kirjat: Ne ovat kuin meditaatiota tai kokoelma tuokiokuvia. Hieman hankalasti avautuvien haikujen kaltaisia, mutta joka tapauksessa kovin kauniita.

Vuoren jyly on pittoreski kertomus ilman suurta draaman kaarta. Shingon elämä on sarja vaikutelmia ja hetkiä, joita Kawabata tarjoilee kultalautasella yksi kerrallaan. Kuuntele, tässä on viimeöinen uneni. Katso, on niin rauhallista, etteivät edes saniaisen lehdet heilu portaan alla. Ihmettele, kuinka kaunis onkaan miniäni kaulan kaari.

Kaikenlaiset vuodenkiertoon liittyvät vertauskuvat ovat kirjan ydintä. Shingon mielestä ihminen elää tyhjyydessä, jos hän ei huomaa vuodenaikojen pieniä vaihteluita.

Ainoa oikea vuodenaika lukea Kawabatan kaltaisia kirjailijoita on muutoksen aika kevät tai syksy. Kirja herkisti tarkkailemaan versomista ja vihertymistä – sain lukemisen lomasta seurata omasta ikkunasta saarnien lehtien runsastumista ja koristeomenapuiden kukintojen aukeamista.

Vuoren jyly on täynnä vertauskuvia: auringonkukat kantavat päätään kuin ylväät ihmiset, aikuisille lapsille kotiin jääminen on virran pohjaan kätkeytymistä. Vertauskuvallisia ovat myös kirjan lukujen nimet kuten vuoren jyly (avaus), kaskaan siivet, liekehtivät pilvet, haavan jälkeen.

Ei ole ihme, että Vuoren jyly on Eeva-Liisa Mannerin suomentama. Tällaisen lyyrisen kerronnan kääntäminen sopii runoilijalle erinomaisesti.

Kawabatan kirjoitustyyli on kuitenkin aika veikeä sikäli, että melkein ylitsevuotavan kauneuden välissä kirjalija päätyy kuvaamaan vaimon kuorsaustaipumusta tai siivoamisen kaltaisia kovin arkisia aiheita.

Japanilaisen kulttuurin tuntijalle kirja avautuu takuuvarmasti minua enemmän. Se oli täynnä symboleita, traditioita ja viittauksia. Joku oli niitä kirjastosta lainaamaani kirjaan merkkaillutkin.

Miten tämä kovin ei-dramaattinen kirja päättyi? Vastaukseksi Kawabata tarjosi Kikukolle ajatuksen: Jospa ihminen voi olla vapaa kuin taivaan lintu?

Lopuksi on tietysti pakko kysyä, millaista on kun vuori jylisee? Se muistuttaa tuulen ääntä, mutta siinä on maan vapinan kätketty voihke. Tunnistat varmaan tämän tunteen?

Don DeLillo Alamaailma – Kohta me kuollaan kaikki!

Alamaailma on suuresti ihailemani Don DeLillon kunnianhimoinen pääteos, kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu, moniulotteisesti puhutteleva kirjajärkäle. Suomennettuna yli 900 sivua painavaa sanottavaa kylmän sodan ja atomiajan Yhdysvalloista sekä niitä seuranneista vuosikymmenistä.

Asteikot loppuvat, kun yritän kertoa kuinka häikäisevä kirja Alamaailma on.

Don DeLillo. Alamaailma.

Alamaailma alkaa 1950-luvulta ja sen sivuille kirjoitetaan puoli vuosisataa Amerikan historiaa. Alamaailma on suuri kertomus, jolla on paljon sanottavaa, muttei varsinaista sanomaa. Se on postmodernismia aidoimmillaan ja pirtaleisen todellisuuden suuri rekonstruktio.

Alamaailmassa kaduntasoiset ja maailmanlaajuiset asiat ovat samanarvoisia. Kirjan sivuilla lukija kohtaa aids-potilaat, nunnat, amerikansiirtolaiset, pari rokkikukkoa ja Yhdysvaltain presidentin. Tapahtumapaikat vaihtuvat Bronxin kattoterasseilta autiomaahan, Tshernobylistä Vietnamiin, esikaupunkilähiöiden perhepäivällisiltä kaatopaikoille ja ydinjätteen loppusijoituskeskuksiin. Alamaailmassa katsotaan Eisensteinin Underweltiä – elokuvaa, joka on täynnä barokkimaisia näkyjä, vastakkainasetteluja ja konflikteja.

Kuinka käsittämättömän kyvykäs kirjailijan täytyykin olla, että hän pystyy pitämään polveilevan ja ultramaratonin mittaisen teoksen kasassa!

Alamaailman tapahtumien starttipaikka on New York Giantsin baseball-stadion. Kirjan ensimmäiset 65 sivua on omistettu stadionilla 1951 käydylle legendaariselle ottelulle, jonka viimeisessä vuoroparissa Bobby Thomson löi Giantsille sensaatiomaisen voittojuoksun.

New York Timesin etusivua hallitsee kaksi kolmipalstaista otsikkoa. Vasemmalla puolella Giants voittaa mestaruuden. Oikealla puolella symmetrisesti aseteltuna, samankokoisena, samalla rivimäärällä, Neuvostoliitto räjäyttää atomipommin.

Ydintuho ja kolmannen maailmansodan uhka painavat amerikkalaisten mieliä. Ohjuksia löytyy Kuubasta aivan oman olkapään takaa –  kohta me kuollaan kaikki!

Hirviöpaukut ja koeräjäytykset ovat tässä kirjassa unelmia ja estetiikkaa – onnellinen se, joka sellaisen lumottaren on saanut omin silmin todistaa.

Alamaailman sydän on Bronx italosiirtolaisineen. Siirtolaisten lapsi DeLillo on kasvanut Bronxissa ja on sanonut, että tuntee olevansa Alamaailman sivuilla hieman itsekin.

DeLillolle Bronx on paikka, jossa "historia ei juokse valtoimenaan". Bronxia ovat katupelit, katutappelut, kujien seksi ja pikkurikollisuus. Helteestä hohkaavat kadut, bileet katoilla kuumina kesäöinä, aids-potilaista ja narkkareista huolehtivat nunnat, jesuiittakouluja käyvät lapset, ilmarata Bronxin ja Manhattanin välillä.

Bronxissa kehnot isät särkevät poikiensa sydämet. He katoavat vedonlyöntivelkoineen ja jättävät naisille hylätyn häpeän ja pojille isättömyyden trauman. Siitä seuraa läpi elämän kestävä emotionaalinen itsepetos.

Bronxissa on syntynyt ja kasvanut kirjan ainoa minäkertoja Nick Shay. Bronxissa asuu vuonna 1951 myös Cotter-poika, joka onnistuu nappaamaan voittojuoksun tuoneen baseball-pallon – samainen pallo päätyy monivaiheisesti Nickin haltuun.

Nickin vaimo Marian on etuoikeutetun kasvatuksen saanut ja siksi itsensä osattomaksi tuntema – hyvin amerikkalainen ilmiö. Marian halusi kuulla Nickin tarinoita rikoksista ja väkivallasta eikä Nick osannut saatella Mariania nuoruutensa vuosiin. "Miten toinen oli sanonut ei, kun hän kysyi, oliko ase ladattu". Aina kun Nick kertasi käänteentekevän hetken, oli lopputulos sama – hän oli ampunut miehen ja istunut siitä hyvästä nuorisovankilassa.

Aidon postmodernin "päähenkilön" tapaan Nickin kokemukset hajoavat eikä hän voi tulkita elämää edes omasta puolestaan. Spiraalimainen kerronta yhdistää Nickiin kymmenet henkilöhahmot, joskin syy heidän esiintymiseensä kertomuksessa valkenee useimmiten vasta kirjan lopussa.

Nickillä on shakkineroveli Matt, josta tulee ydinaseinsinööri, äiti Rosemary, joka ei suostu muuttamaan pois Bronxista, nuoruuden salarakas vanhempi Klara, josta tulee kuuluisa taidemaalari, Klaran ensimmäinen mies opettaja-Albert, joka Nickin tietämättä puhuu hänelle ja Mattille collegepaikat, jesuiittakoulun opettaja nunna Edgar, joka opetti Nickin etsimään asioiden piileviä merkityksiä ja syvempiä yhteyksiä ja Nickin yhtiökumppani Brian, joka pettää häntä Marianin kanssa. Postmodernia on se, että samassa kirjassa voi puhua Bronxin nilkki ja Yhdysvaltain presidentti ja arvaat varmaan, kumpaa kuumottaa enemmän! Edgar J. Hoover on tämän kirjan parodioiduin hahmo.

Alamaailma koostuu kymmenistä episodeista. Jotkut niistä jäävät pakostikin mieleen muita paremmin. Kuten lenkkaritossuinen Esmeralda, enkeli jo 12-vuotiaana. Kuten Mattin työpaikka New Meksikon autiomaassa aseteollisuuden leivissä. Mattin työtä on tehdä seurausanalyysiä ydinonnettomuuksista ja konfliktien seurauksista. Hän on ehkä alustamassa kolmatta maailmasotaa – tai sitten ei.

Jos jokin on tyypillistä DeLillon kirjoille, se on kulttuurin ja väkivallan kohtaamisen sattumanvaraisuus. Don DeLillosta on sanottu, että hän näkee ja kuulee maataan katutasolta kuin ei kukaan https://www.theguardian.com/books/2015/aug/03/100-best-novels-underworld-don-delillo

Nickin yrityksen toimiala on jäte. "Me olemme jätteenkäsittelijöitä, jätteenkauppiaita, jätteen kosmetologeja". Jäte on uskon asia, sillä sitä haudataan vaarallisiin paikkoihin pelon ja kunnioituksen vallassa. Atomiajan kirjassa Nickin firma hoitaa myös atomi- ja plutoniumjätteen käsittelyn.

Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu Alamaailma on käsittämättömän ajankohtainen kirja. Kierrätystalous, globaalit ongelmat, poliittisen johdon kyvyttömyys minkään todella haastavan edessä, eriarvoistuminen, köyhyys.

Kemianteollisuus tekee tuotteistamme parempia – aseteollisuus estää meitä kuolemasta aina yhden päivän pidempään.

Tässä helvetin massa on syötävää jätettä, parempaa syötävää kuin monien maiden ruokapöydässä. Tässä maassa voi jätteillä kalustaa talon ja ruokkia kakarat...Meidän aikanamme oma kuonamme palaa takaisin tuhoamaan meidät.

Alamaailma on todella haastava kirja lukea, eikä tässä ole mitään pitkästyttävää. Alamaailmaa ei voi vain kuluttaa vaan siihen syvennytään. DeLillon kieli on merkityksiä tulvillaan – tällainen karu proosarunous ei kaikilta onnistu.

Kaipaan Alamaailmaan takaisin jo nyt kuten Nick kaipaa nuoruuttaan:

Juuri sitä minä kaipaan, rauhan rikkoutumista, epäjärjestyksen päiviä, jolloin kävelin oikeita katuja ja tein asioita suinpäin ja olin koko ajan vihainen ja valmis, vaara muille ja kaukainen arvoitus itselleni.

Olen lukenut jo yli 400 Keltaisen kirjaston kirjaa. Tällä kokemuksella vakuutan, että Alamaailma on yksi parhaista. Haluaisin aloittaa kirjan uudelleen, koska jäi niin paljon selvitettävää tarinan ja henkilöiden kesken. Ja varmasti näin vielä joskus teenkin – alkuperäiskielellä.

Kurt Vonnegut Piruparka – Maailman mitättömin Watergate-rikollinen

Kurt Vonnegut. Piruparka.

Kurt Vonnegut on kirjailija, jonka kirjojen pariin en enää koskaan uskonut palaavani. Eihän keskenkasvuisten huumori naurata enää aikuisena. Tai miksi vuosikymmenet sitten kirjoitettu yhteiskuntasatiiri vielä puhuttelisi?

Yllättävän hupaisaa on silti ollut varsinkin yhden Vonnegutin kanssa: Mestarien aamiainen eli hyvästi masentava maanantai.

Nyt oli vuorossa Kurt Vonnegutin Piruparka. Mitenkäs sen kanssa kävi?

Ennen tarinan alkua tapaan tutun hahmon. Kilgore Trout on palannut jo alkusanoissa. Vonnegutin teksteissä alinomaan vilahteleva Trout on epäonninen scifi-kirjailija. Ja ilmeisesti myös scifiä alkuaikoina kirjoitelleen Vonnegutin alter ego – vaikkakin Vonnegutin ura eteni sittemmin maailmanmaineeseen.

Piruparassa Kilgore on välillä kertoja, välillä sivulause, välillä sotilas. Välillä Trout kirjoittaa science fiction -romaania talousjärjestelmästä. Piruparassa Kilgore Trout on toistuva, mutta sekava, ilmestys. Sekava on itse kirjakin.

Piruparan päähenkilö ei ole Trout vaan mies nimeltä Walter F. Starbuck. Piruparka on kertomus Watergate-tuomituista ja amerikkalaisista kommunisteista. Valkokaulusrikollisista, kapitalistisen ja demokraattisen luottamuksen väärinkäyttäjistä. Sekä Harvardin miehistä.

Päähenkilö Walter F. Starbuck käy Harvardin, kääntyy kommunismiin ja päätyy pikkuvirkaan Nixonin nuorisoasiain neuvonantajaksi. Walterin työhuoneesta löytyy kätkettyjä Watergate-rahoja ja siihen asti näkymätön hallintohenkilö joutuu muiden Watergate-tuomittujen kaveriksi vankilaan. 

Walter on varmasti maailmanhistorian mitättömin Watergate-rikollinen. Englanniksi Jailbird, suomeksi visertäjä. Viimeksi mainitun nimen hän saa, kun hän narauttaa entisen opiskelukaverinsa kommunistimenneisyyden takia.

Watergaten ohella Vonnegut irvailee Ivy league -klaaneille, kommunistipelolle, isänmaallisuudelle, hallinnolle, Vietnamin sodalle, asevarustelulle ja Amerikan hassunkurisille kummajaisille.

Esimerkiksi Walterin aineyhdistelmä oli humanismia, historiaa ja kansantaloustiedettä. Asema presidentin palveluksessa voi toki olla arvostettu, mutta ehkä ei ole, jos päätyy raportoimaan nuorisosta nuortenlehtiä lukemalla.

Vankilassa muuten vilisee Harvardin miehiä. Ja Watergatessa tuomittuja. Ja ex-kommunisteja. Eli sellainen Amerikka oli 1970-luvun vaihteessa.

Walter pääsee pois vankilasta 66-vuoden kunniakkaassa iässä. Ja uskoo edelleen, että rauha, runsaus ja onnellisuus on saavutettavissa. Ja tietää olevansa hölmö. Walter yrittää tyhjentää mielensä, koska menneisyys on niin kiusallista ja tulevaisuus niin kauhistuttavaa. Hän tuntee itsensä hylätyksi. Samalta tuntuu minusta, kun taas (!) luen tuomitun tunnustusta. Edellinen kirja oli nimittäin John Banvillen Todistajan kirja.

Vapautunut Walter lähtee Manhattanille. New Yorkin Avenueille hän tapaa monensortin hahmoja: Watergate-bongareita, miehen, jonka hän kavalsi kommunistina sekä "kassialmana" rikkauksiaan piilottelevan Mary Kathleenin, yhden neljästä todella rakastaneestaan naisesta. Walterin outo vaellus päättyy pestiin RAMJAC corporationin varatoimitusjohtajaksi Mary Kathleenin yllättävän testamentin ansiosta.

Piruparka on kokoelma Walterille ja muille henkilöille tapahtuvia sattumuksia. Henkilöt pompsahtavat hetkeksi heittelemään sukkeluuksiaan. Opiskelijoina he veistelevät vitsejä persposkista ja piereskelevistä naisista. Aikuisena he viskovat viisauksia: "Amerikassa menestyneet ihmiset eivät koskaan ajattele pieniä asioita". Ja katoavat jälleen. "En ole ikinä tavannut ketään, jolla olisi yhtä kova hinku olla yökötys kuten sinulla.", sanoo vankilakaveri Larkin, ent. Nixonin hallinnon virkamies ja Harvardin käynyt hänkin. Ja katoaa tarinasta. "En enää halua nähdä sinua.", sanoo poika Walterille ja katoaa kuvioista.

Vahvat on jutut, toteaa Walter: "Niinpä minä jätin sanomatta mitään vakavaa."

Piruparka oli ikävystyttävä kirja. Mutta minkäs teet, sillä "ikävystymiselle eivät mahda jumalatkaan mitään." Eikä mahtanut Kurt Vonnegutkaan.

John Banville Todistajan kirja – Vahinkomurhaajan vangitseva tunnustus

John Banvillen Todistajan kirja on niitä Keltaisen kirjaston kirjoja, joiden lukemiseen ei tahdo löytyä yhtään syytä. Banville on suomalaisille tuntematon, eikä Todistajan kirjastakaan löytynyt yhtään suomenkielistä bloggausta. Nyt löytyy.

John Banville. Todistajan kirja. 

Tämä on harmi, koska John Banville on Booker-palkittu, myös Todistajan kirja löytyy ehdokaslistalta, eli erinomainen kirjailija. Todistajan kirja ansaitsisi lukijansa. Kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisu kirja on intensiivinen ja rivi riviltä yhä vangitsevampi tarina rikoksesta, joka oli todennäköisesti lopultakin vain kurja sattuma.

Kuvittelen olevani jonkinlainen kyltymätön toukka, joka tyynesti ja järjestelmällisesti syö tulevaisuutta, siis sitä mitä ulkomaailma nimittää tulevaisuudeksi.

Todistajan kirja on minäkertojan monologia alusta loppuun. Tuomiolle vietävä rikollinen puhuttelee tuomaria ja kirjoittaa omaa tunnustusta ennen oikeudenkäyntiä.

Todistajan kirjassa Frederick Charles St John Vandervelt Montgomery, lyhyemmin Freddie, kertoo rikoksestaan totuuden, koko totuuden ja ainoastaan totuuden. Tai sitten ei.

Todistuksessaan Freddie selostaa lähes päättömien tapahtumien kulun ja samalla avaa elämänsä taustatarinan. Freddie tappoi naisen hups vaan sattumalta. Sitä ennen hän varasti taideteoksen yhtä yllättäen. Sattumusten kurja lopputulos vai kierolla logiikalla ennustettava tapahtumaketju?

Freddie Montgomeryssä on joka tapauksessa huijarin tuntua eikä patologinen persoonallisuuskaan välttämättä olisi väärä analyysi.

Freddie on Yhdysvalloissa opiskellut irlantilaissyntyinen tiedemies, joka ryhtyy viettämään kiertelevää elämää Välimeren saarilla. Mukana miehellä on tylsämielinen vaimo Daphne.

Jo alkumetreillä selviää, että Freddien minäkuva on pahasti vinksallaan. Freddie paljastaa olleensa jo lapsena synkkä ja vailla läheisiä tunnesiteitä. Tämä johtui toistuvasta käytöshäiriöstä, jota Freddie itse kutsui synkkyyden puuskiksi. Puuskat myrkyttivät ilmapiirin ja saivat seurassa olijat kavahtamaan. Äidilleen Freddie oli "ivallinen virne suupielessä" ja myöhemmin kadotettu lapsi. Kuvaan sopii, että  Freddie hylki omaa lastaan kuten äitiään.

Daphnen seurasta ja uusista ympyröissä Freddien kertoo: "saatoin hetkeksi unohtaa mitä olin: mitätön, hauras olento...pakahtumaisillani kaipauksesta ja ylenkatseesta...yksinäinen ja peloissani, epäilysten riivaama."

Kreikassa Freddie tapaa varakkaan amerikkalaisen Randolphin, jolta hän huijaa rahaa. Freddie pelastautuu velkojia synkeille kotikonnuilleen Irlantiin. Tai niin hän luulee, sillä nopeasti selviää, ettei häntä kaivattu nimeksikään.

Miten voi nuori mies laittaa itsensä sellaiseen satimeen, että hän varastaa keskiaikaisen taideaarteen turistiryhmän selän takaa, kidnappaa silminnäkijäksi osuneen palvelustytön ja surmaa tämän raa’asti?

Vankilassa oikeudenkäyntiä odottava Freddie käy läpi outoa elämäänsä, tapahtumien kulkua ja motiiveja. Tuomioistuin varmasti tuomitsee Freddien, mutta entäpä lukija? Viimeisiksi sanoiksi jää jäljelle häpeä, mutta onko se aito tunne vai vaan Freddien keino puhutella yleisöä?

Tarina sinänsä oli sikäli klassinen, että intensiteetti voimistui pitkin matkaa ja tarina jaksoi kiinnostaa uteliasta lukijaa. Freddien vimmainen ja maaninen tunnustus hypähtelee taitavasti elämänkerrasta rikokseen rikkoen tapahtumien kronologian. Minäkertoja tuskailee, miten köyhästi kieli kykenee ilmaisemaan pahuutta kun se yrittää manata esiin kammottavia voimia.

Sisälläni asuva olento oli viimein syöksynyt ulos, se raakimus tässä nyt puuskutti eteenpäin sitruunankeltaisessa valossa, verinen vyö uumillaan, ja minä roikuin avuttomana hänen selässään.

Kun järjestää itsensä kiipeliin, tapahtumista tulee mieletön uni, jossa tuntee itsensä kolmannen luokan filmitähdeksi. Häpeä on koukeroinen mörkö, joka venyttelee lonkeroitaan rauhattomasti

John Banvillen tuntemattomuus ei ehkä ole ainoa syy, miksi Todistajan kirja uskoakseni harvoin tulee lainatuksi tai muiden kuin Keltaisen kirjaston harrastajien hankkimaksi. Kirjan kansi on harvinaisen epäonnistunut ja vastenmielinen tekele. Lenin-patsaan näköinen mies polttelee sikaria irti leikatuiden Nefertitin-näköisten päiden keskellä. Olen nähnyt muun kielisiä painoksia, joiden kannessa on maalaus naisesta kädessään vaalea hansikas. Siis se varastetuksi joutunut onneton taulu. Tai mies, jossa ei ole lainkaan Leninin ilkeäkatseista näköä vaan aito hämmästys itseaiheutetusta onnettomuudesta.

Tomas Tranströmer Kootut teokset 1954–2004 – Me olemme unissakävelijöitä ja ajelehtivia kuita

Päivän ensimmäisinä tunteina tietoisuus voi sulkea sisäänsä maailman
niin kuin käsi tarttuu auringonlämpöiseen kiveen.

Tämä on ruotsalaisen nobelistin ja runoilijan Tomas Tranströmerin Koottujen teosten 1954–2004 preludi, alkusoitto.

Tomas Tranströmer. Kootut teokset 1954-2004.

Tranströmer viihtyi luonnossa ja kaupungissa, Tukholmassa, saaristossa ja ulkomailla. Hänestä piti tulla luonnontieteilijä, mutta tuli psykologi ja lopuksi ihan vaan runoilija. Hän kierteli museoissa ja inspiroitui maalaustaiteesta.

Caj Westerberg on suomentanut koottuihin poimintoja Tomas Tranströmerin runoudesta 40 vuoden ajalta. Runojen lisäksi kirjasta löytyy pätkä, kovin hienovarainen, Tranströmerin omia muistelmia ja suomentajan jälkisanat ystävästään.

Kun Tranströmer sai aivoverenvuoron, puoli ruumista halvaantui ja hänestä tuli afaatikko. Hämmästyttävällä tavalla hän silti kykeni kommunikoimaan runoin.

Pianomusiikki oli Tranströmerille rakasta ja se kuuluu runoissa useasti. Lumisade soi C-duurissa. C on kompassi, jota kohti kaikki matkaa. Haydnin allegro tahtoo rauhaa, eikä antaudu. Kun Schubertin jouset soittavat voi tuntea, mitä kasvit ajattelevat.

Kun Lizt soitti tänä iltana, hän polkee meripedalin alas

niin että meren vihreä voima nousee lattian lävitse ja sulautuu

rakennuksen kaikkeen kiveen.

– Surugondoli n:o 2

Omien sanojensa mukaan Tranströmer, lempinimeltään Tranan, näki elämän arvoituksena. Runoissa on usein yksi kuva, joka säkenöi moniin ulottuvuuksiin.

Tranströmerin runot ovat puhtaita ja eleettömiä. Varhaisimmat runot saaristosta uppoavat helpoiten, kun rakastan saaristoa itsekin. Aallot kiipeävät kuin ilvekset ja lumeton meri on sukua harmaalle vuoriseudulle.

Matkojen varrelta löytyi salaisuuksia. Siesta on hautaanlasku hautuvassa valossa. Mies Beninistä on kolmen kansan vaiettu lähettiläs. Suuri osa runoista oli inspiraatiota matkojen varrelta aina Ruotsin maaseudulta melkein kaikille mantereille.

Runoilijan yksi elämän ajan mukana kulkeva aihe ovat taiteilijat, säveltäjät ja maalarit. Klassisessa musiikissa soivat säveltäjien kohtalot hän siirtää sulavasti runoihin. Omat runonsa saavat Thoreau – kaupungin jättänyt, vehreyteen paennut – ja Gogol, Pietarin pimeyden polttama.

Välillä Tranan oli tavallinen perheenisä pohjoisen pääkaupungin valoisissa ja pimeissä maisemissa. Joskus sivuttiin jopa politiikkaa.

Luonto oli Tranströmeniä lähellä – sekä meri että taivas. Meri- ja taivasruno ovat suosikkejani. Ne tulevat lähelle, koska rakastan katsella kumpaakin ja haaveilla.
Me olemme unissakävelijöitä. Ajelehtivia kuita...Me olemme kallellamme vapauteen.

– Vuorelta.

Hevonen puhui: Minä olen Ainoa.

Tyhjyyden, joka ratsasti minulla, olen heittänyt selästäni.

Tämä on tallini. Minä kasvan hitaasti.

Ja syön täällä kaiken hiljaisuuden.

– Palatsi

Niin kuin alus kulkee sumun läpi 

sumuun huomaamatta. Hiljaisuus.

– Epilogi.

Luen runoja nykyään harvoin – liian harvoin. Runot ovat vaativa asia: niihin pitää uppoutua eikä lueskella viikkojen ajan vähän sieltä ja täältä niin kuin nyt kävi.

Kim Leine Kuilu – Ihmismielen psykoanalyytikko päästää demonit harhailemaan

Kim Leinen Kuilu on se kirja, jossa tanskalaiskaksoset Kaj ja Ib Gottlieb lähtevät vapaaehtoisina taistelemaan Suomen sisällissotaan.

Romaanin idea on saanut alkunsa nuorena Suomen sisällissotaan osallistuneesta Peter de Hemmer Gudmesta, jonka elämäntarinaan Leine tutustui kirjoittaessaan elokuvakäsikirjoitusta. Myöhemmin toisen maailmansodan aikana Gudme toimi vastarintaliikkeessä. Niin myös Leinen kirjassa kaksoset Kaj ja Ib.

Kim Leine. Kuilu.

Elämänkerrallisesta taustasta huolimatta Kim Leine itse kertoo kuvailevansa kirjassa elämänkaarta, ei tallentavansa elämäntarinaa.

Leinen elämänkaaressa on kolme vaihetta. Niissä siirrytään pudotuksesta nousuun ja hyppyyn. Niissä eletään matka maailmansodasta maailmansotaan ja sillä matkalla kuluvat veljesten vuosikymmenet.

Tai niinkuin veljeksistä enemmän etualalla oleva Kaj lopussa toteaa: Matka koostuu kolmesta osasta: lähtemisestä, hakeutumisesta ja saapumisesta.

Leine pohjustaa tarinaa ja sodasta toiseen siirtyvää Eurooppaa Johanneksen ilmestyksen säkeillä. Keino on aika lailla tuttu ja metaforaltaan selkeä: aika jakaantuu villeihin ja vauhdikkaisiin vuosiin, riettaita vuosia seuraa rappio ja lopuksi tulee tuho laajamittaisen ymmärtämättömyyden takia.

Kuilun alussa pudotusosassa nuoret miehet Kaj ja Ib matkaavat intoa puhkuen sotatantereelle. Se, mikä innostaa pojat sotimaan, ja peräti osallistumaan toisen maan sisällissotaan, ei oikein käy selväksi.

Suomen sisällissota on suomalaislukijalle Leinen kirjan apein vaihe. Suomalaisina olemme lukeneet ja nähneet sisällissodasta niin väkeviä tarinoita, ettei Leine yllä samalle tasolle. Sisällissodasta tuli aivan liian pitkä prologi. Toisaalta sota on tarinan käännekohta ja ainakin minulle tämä monisatasivuinen kertomus lähti vasta sodan jälkeen lentoon.

Sotakokemusten seuraukset ovat avain Kajn ja Ibin myöhempiin vaiheisiin. Ilman omaa kokemustakin ymmärtää, ettei soodasta palata poikakultina takaisin: Eräänä yönä pari kuukautta kotiinpaluuni jälkeen heräsin ja huomasin, että huoneeni oli täynnä kuolleita ihmisiä!


Upeasta Ikuisuusvuonojen profeetat -kirjasta tiedän, että Kim Leineä kiinnostaa ihmisen pahuus. Leine on mentaliteetiltaan Baudelairen sukua ja ihmismielen psykoanalyytikko. Hän avaa pahuuden haavat ja päästää mielet demonit harhailemaan.

Kaksospari on looginen valinta kirjan päähenkilöiksi: heidän avullaan voi osoittaa moraalin molemmat puolet. Veljeksistä nuorempi Ib on se myrkyllisempi. Ei tosin Kajkaan selviä elämästään ilman moraalisesti kyseenalaisia tekoja. Lopussa veljekset sentään ovat samalla, ja paremmalla, puolella: taistelemassa vastarintaliikkeessä natsimiehitystä vastaan.

Sodanjälkeinen Tanska on ihan jotain muuta kuin sisällissodasta toipuva Suomi. Veljesten elämä ampaisee nousukiitoon – ajanjakso on vapaamielinen, moraaliton, villi ja vauhdikas. Tanskalaisnuoret ovat valistuneita ja eroottisia. Plussaa sille, että naiset myös. Kajsta kuoriutuu jumalaton teologi, joka vaihtaa uskonnon journalismiin. Näinä vuosina elämän ykkösaihe on seksuaalisuuden ihmematka.

Opiskelijana ja myöhemmin ulkomaantoimittajana Kajlle aukeavat Euroopan ovet. Ulkomaanmatkoista mieleenpainuvimpia ovat opiskeluvuodet Berliinissä, jossa Kaj saa "kielikoulutusta" Gestapoon kuuluvan miehen juutalaiselta vaimolta. Myöhemmin mukaan tulee useampia naisia, aika monia vaimoja, joitakin lapsia ja ura ulkomaantoimittajana. Sekä velanteko natsien kanssa, joille Kaj kavaltaa naisista vilpittömimmän.

Ibin matka on mutkaisempi. Synkeä nuori mies opiskelee lääkäriksi ja salakavalasti toteuttaa potilailla lääketieteellisiä kokeita. Biseksuaali Ibin halu miehiä kohtaan johtaa sadomasokismiin. Ibin vastenmielisyys saavuttaa kliimaksin kirjan lopussa, kun paljastuu miehen sisällissodan aikainen päiväkirja. Miehen suomalainen sotakaveri Mikko onkin kulkenut Ibn matkassa koko kirjan ajan – jätän kertomatta miten.

Silti ilman Ibiä kirjan ihminen olisi vain tylsä puolikas:

Täytyy syleillä sitä mitä ei voi ymmärtää, Ib sanoo. Ja täytyy syleillä pahuutta, myös sitä mikä on sisällämme. Sitten voi saada rauhan.

Kirjan lopussa aikakausi vaihtuu. Kaj palaa jälleen kerran Suomeen sotakirjeenvaihtajana raportoimaan talvisodasta. Kiinnostuksen painopiste vaihtuu, kun natsit siirtyvät  hyökkäysvaiheeseen monella rintamalla. Kun Saksa miehittää Tanskan, katoavat veljekset maan alle suomalaisine peitenimineen.

Nuoruus on takana ja kaksoset ovat jo viisikymppisiä. Elämä on edelleen arvokas, mutta silti pitää kysyä: Mikä siinä onkaan niin suurenmoista?

Kun luin Kuilua, oli marraskuu. Se on sama kuukausi, jonka Leine valitsi lopulle. Kaj kysyy: Mikä kuukausi? Marraskuu...Hän tietää sen nyt. Hän ei selviä tästä kuusta hengissä.

Leinen Kuilu on tarina, joka herättää henkiin epämoraaliset, virheelliset ja typerät teot, joita hahmot yrittävät vältellä. Onko niin, että kun on kerran tutustunut vereen ja kuoleman muotoihin, solahtavat kuolemiset osaksi omaa elämistä automaattisesti?

Tai niin kuin Chopania soittava pianisti tietää kertoa: Sota on paholaisen kvintetti, pirun ja jumalan parittelua.

Leine on mielenkiintoinen tanskalaiskirjailija. En osaisi kuvitella häntä kirjoittamassa nykyajasta tai tarjoamassa tarinaa, jossa ei ole vahvoja henkilötarinoita. Kuilu oli yllätysten kirja. Se oli kirja sodasta sekä ihmisen pahoista ja lämpimämmistä puolista.

Ludvík Vaculík Marsut – Absurdin ajan elämää marsuvaltiossa

Jos unohtaa laskuista Kafkan ja Kunderan, tsekkiläistä kirjallisuutta päätyy lukemaan ani harvoin. Ludvík Vaculíkin Marsut -kirja on kurkistus tšekkiläisen kirjallisuuden maailmaan ja lukukokemuksena positiivinen yllätys.

Huumori on tunnetusti haastava laji kirjallisuudessakin. Ludvík Vaculíkille kirjoittaminen pilke silmäkulmassa sopii mainiosti. Marsut on hassunhauska kertomus marsuperheestä. Kirjaa lukiessa saa kiherrellä Vaculíkin kertojaäänelle ja ihmetellä tarinan absurdeja käänteitä. Jos pääsisin Vaculíkin kanssa tšekkioluelle, kuuntelisin mielelläni hänen oudonhauskoja juttujaan oluenjuonnin lomassa.

Ludvík Vaculík. Marsut.

Marsut -kirjan tarina on erikoinen: kertomus marsulemmikkien kanssa elämisestä. Kun astuu tarinan yläpuolelle, huomaa ilmeiseltä tuntuvan metatarinan. Hauska tarina saa edetessään synkempiä sävyjä – Kafkaa lukenut ei voi olla muistamatta Linnaa.

Marsut -kirjaa ei voi oikein lukea muuna kuin yhteiskunnallisena allegoriana kommunistisesta Tšekkoslovakiasta. Onhan sen kirjoittamisvuosikin 1970. Tällaisia kirjailijoita, kuten Daniil Harms, pulpahteli Itä-Euroopasta kommunistiaikaan. Näiden kirjojen parissa kyllä viihtyy, mutta aikalaiset lukivat niistä piiloon kirjoitettua yhteiskuntakritiikkiä. Tällaiset kirjat ovat täynnä symboliikkaa, vertauskuvia ja verhottuja viestejä.

Marsut -kirjassa elelee Prahassa sympaattinen tšekkiläinen ydinperhe. Nelihenkinen perhe haaveilee paluusta maalle. Äiti-Evassa (hän on opettaja, mikä ei kuitenkaan haittaa) ja kahdessa kouluikäisessä pojassa ei ole mitään epätavallista, mutta en ole tainnut koskaan törmätä kommunistiajan kirjoissa pankkiirikertojaan. Tämä pankkiirierikoisuus on valtionpankin virkailija Vašek.

Vašekin pankki on yhtä korruptoitunut kuin yhteiskunta. Raha liikkuu enemmän kassasta taskuihin ja käsistä käsiin kuin tililtä tilille. Varastaminen on pankkiirien työsuhde-etu ja kiinnijäämisestä aiheutuvat rangaistukset minimaaliset.

Pankissa rahan arvoituksellinen kierto sisältää kiertovälineet jotka yritämme varastaa, mutta jotka takavarikoidaan meiltä niin ettei niistä näy sen koomin jälkeäkään.

Vašekin mukaan elämää kommunistisessa Tšekissä kuvataan elämäksi miellyttävien ja lempeiden tapahtumien keskellä, jossa jonkun toisenlaisen elämän odottelu on lopetettu ja muiden tarkkailu lakkautettu.

Muutoin nelihenkisen perheen elämä on tavanomaisen oloista. Vanhemmat käyvät työssä ja lapset koulussa. Poikia kiinnostavat rakennukset, varsinkin keskeneräiset, kiskoilla kulkevat liikennevälineet ja maanalainen putkiverkosto. Joululahjaksi hankitaan toiselle pojalle marsu.

Joulu oli tulossa ja meillä pohdiskeltiin lahjoja. Ajattelin marsua. Neuvottelin Evan kanssa, olisiko se oikea lahja pojillemme, lääkettä Pavelin kaipuuseen ja hyvä vastaveto Vašekin kirpuille. Eva hylkäsi marsun ehdottomasti, se kuulemma inhotti häntä. Niinpä menin heti seuraavana aamuna ostamaan sen.

Pankissa Vašek oppii ihmisten psykologiaa, marsujen – todellakin: marsut ovat lisääntyvä laji – kanssa testaillaan eläinten käyttäytymistä.

Hyvin tulee selväksi, että marsu on sosialistisen kansalaisen vertauskuva. Marsut ovat harmittomia. Ne eivät ole uteliaita eivätkä kaipaa olinpaikan vaihdosta. Ne viihtyvät sisällä häkissä eivätkä opi temppuja.

Yllättäen tšekkiläisillä marsuilla on yliluonnollista voimaa yli ihmishenkien: ne käynnistävät outojen tapahtumien kierteen.

Ensin tapahtuu kummia pankissa. Ikälopulla ekonomi Maelströmillä on huone 706 katonrajassa ja puutarhamökki laitakaupungilla. Evan luokalla on höyrypäinen tyttö, joka ennustaa kuolemaa. Perhe löytää unelmatalonsa maalta, mutta sosialistinen unelma-asunto ei välttämättä ole paratiisi.

Marsujen lopussa Vašekille käy huonosti. Mutta kuten absurdin ajan elämälle on tyypillisistä perhe jatkaa elämää, vaikkei isää välttämättä enää näy kotona.

Minulle Vaculíkin Marsut edustaa kirjallisuutta, joka onneksi ei enää ole lisääntymiskykyinen. Jos joku tarina on aikalaiskirjallisuutta, se on tämä. Silti aika marsujen parissa ei mennyt hukkatunkiolle vaan lukaisin kirjan ihan mielelläni.

James Salter Kiitävät vuodet – Täydellisinkin elämä on vain sarja sirpaleita

James Salter. Kiitävät vuodet.

James Salterin Kiitävät vuodet on runollinen ja pirstaleinen kirja elämän hetkellisyydestä. Aika kiitää, hetket lehahtavat ohi kuin perhoset.

Se käy hetkessä. Vain yksi pitkä päivä, yksi loputon iltapäivä, ystävät jättävät meidät, jäämme seisomaan rannalle.

Joku hetkistä on muita tärkeämpi, jotkut muistaa läpi elämän. Kiitävissä vuosissa kaikki tapahtuu otoksina.

Täydellistä elämää ei olekaan. On vain sirpaleita.

Viri on keskinkertainen arkkitehti ja sellaiseksi hän jää. Nedra on ylväs vaimo, mutta tunteissaan salaperäinen. Nedra on hienostunut, terävä ja joskus hiukan kujeellinen...Mies on herkempi ja vähempään tyytyväinen. Kaksi tytärtä Franca ja Danny, seitsemän ja viiden vanhoja. Asutaan isossa vanhassa talossa Hudsonjoen rannalla New Yorkista pohjoiseen.

Hän uneksi anivarhain aamulla, talossa joen varrella. Oli syksy, hän oli yksin unessaan, huoneet tuntuivat viileiltä, hylätyiltä. Hudsonilta puhaltava tuuli pesi häntä kuin ruumista.

Järjestetään rentoja illallisia, tapaillaan hyviä ystäviä, joista saattaa tulla rakastajia. Seurapiireissä Saul Bellowkin näyttäytyy.

Mitä avioparin välillä tapahtuu yhteisen elämän loputtomina tunteina? Elämä on säätila, elämä on ateria, elämä on perhe. Elämä on ääni puhelimessa, joka kysyy "Nedra?" ja se muuttaa kaiken.

Entä koska kysytään se suuri kysymys – Oletko sinä onnellinen? – ja mistä hetkestä lähtien siitä tulee käänteentekevä?

Kun elämä kiitää kohti keski-ikää vapaudenjanoisempi Nedra lähtee pois. Heillä kummallakin oli rakkaussuhteita, mutta Euroopassa Nedra päättää lopullisesti. Sittemmin Viri ja Nedra ovat erillään, mutta elämän yhdistämiä. Kirjan lopussa tyttäret ovat aikuisia ja äitinsä menettäneitä.

Salterin Kiitävät vuodet -kirjalle on hymistelty monesta suunnasta. Että se on tarina varakkaista keskiluokkaisista ihmisistä, joiden pienet murheet eivät lopultakaan ole todellisia vaikeuksia. Paitsi se, osoittaudunko vain juhlien kaunistukseksi, mutten sittenkään keskipisteeksi. Tai jäänkö vain hyväksi arkkitehdiksi, josta ei koskaan tule suurinta. Tai elänkö yltäkylläistä elämää, mutta pelkään kivettyväni arkeen ja elämän kiiruhtavan ohitseni.

Ja sitten on nyrpistelty hienostelevalle, osin vanhahtavallekin, kielelle tai arvosteltu etäisiä keskushenkilöitä ikään kuin hekin olisivat liian omanarvontuntuisia avautuakseen kelle tahansa lukijalle.

Salter kirjoittaa menestyneistä, varakkaista ja koulutetuista ihmisistä 1960–70 -luvuilla. Näin on, mutta miksei keskiluokkaisuus kelpaa romaanin aiheeksi? Minulle Kiitävät vuodet on kirja valinnoista, joita teemme juuri nyt. Siksi se on niin puhutteleva ja ajaton. 

Kiitävät vuodet on vastustamattoman kauniisti kirjoitettu. Ehkä rakastankin lyyristä minimalismia tajunnanvirran ohella eniten. Kun sanottava on tiputettu minimiin ja silti on niin paljon ilmassa. Sitä kutsutaan omaksi tulkinnaksi.

Salterin teksti tihkuu metaforia. Päivä on valkea kuin paperi. Onko se talvinen vai vielä kirjoittamaton? Kesä viivähtää pikaisesti kuin hyvästeiksi. Päättyykö vain kesä vai valoisa vaihe elämässä?

Arvet jakavat elämän niin kuin vuosirenkaat puun.

Minulle James Salterin Kiitävät vuodet oli viiden tähden tarina. Kiitävät vuodet on kirja, johon voin vaivatta kiintyä intohimoisesti.

Saul Bellow Sadekuningas – Tahdon, tahdon Afrikkaan!

Sadekuningas on taas yksi Saul Bellowin kirja, jonka kertojana puhkuu 50+ newyorkilainen, lievästi alkoholisoitunut eliittisuvun vesa ja Ivy League-kasvatti. Herra Henderson on eronnut, uudesti avioitunut, monilapsinen ja perintörikas ilman omaa ansiotaan.

Saul Bellow. Sadekuningas.

Bellowin kirjassa mies näistä lähtökohdista päätyy ensin sikatilalliseksi ja sitten sadekuninkaaksi Afrikkaan.

Ensin on syytä tietää, että Henderson on paskapää ja moukka päästä jalkoihin. Tämän hän kertoo itsekin. Käyttäytymismalleihin kuuluu uhkailla perhettä itsemurhalla ja puhua ohi suunsa. Sosiaalisesti kömpelö Henderson on myös pituuden puolesta poikkeuksellisen suurikokoinen, joten henkilönä hän ei taatusti jää seinäruusuksi

Minulla on jalkapallopelaajan ruho ja mustalaisen värit ja minä kiroan ja kiljun ja näytän hampaitani ja ravistelen harjaani.

Vaikka kirjassa esiintyy Hendersonin vaimoja, lapsia ja todennäköisiä ystäviä, on herra Henderson kaiken keskipiste. Minäkertojaksi hän on hyvin hallitseva ja uuvuttavan äänekäs. Mies hiljenee vasta Afrikassa, jonne hänet johdattaa päänsisäinen tahdon, tahdon -sivuääni.

Miljonääri lähtee Afrikkaan tuulettamaan väljähtynyttä elämäänsä. Afrikassa hänestä tulee Sungo ja vähemmän vastenmielinen.

Bellowin tarina on eräänlainen kasvutarina. Ja vähemmän satiirinen ja enemmän sydämellinen kuin Bellow yleensä. Taustalta iskee silmää kertojan positiivinen elämänkatsomus: keski-ikäisetkin voivat muuttua kun epätavallisella koetellaan.

Afrikassa Henderson kyllästyy seurueensa Afrikka-turismiin ja palkkaa palvelijakseen Arnew-heimoon kuuluvan Romilayun.

Arnewit kärsivät nälänhädästä ja juomakelpoisen veden puutteesta. Henderson tarjoaa apua, mutta tunaroi perinpohjaisesti heimolle-puhdasta-vettä -yrityksissään.

Seuraavan heimon, Wararien, parissa sujuu alkajaisiksi paremmin. Wararien länsimaisesti sivistynyt ja Syyriassa lääketiedettä opiskellut kuningas Dahfu mieltyy Hendersoniin ja Henderson häneen.

Kenian eristyksissä elävien heimojen keskuudesta löytyy kielitaitoisia filosofeja – etenkin kuninkaan kanssa Henderson vaihtaa ajatuksia sujuvasti. Dahfu johdattaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä sekä afrikkalaisten ja länsimaisten maailmankatsomusten eroista:

Sielu kuolee jos se ei voi panna jotakin toista kärsimään minkä se itse kärsii.

Dahfu elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa. Kuningas on varma, että leijonat ovat hänen kuolleiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Pian Hendersonia koetellaan: Dahfu haluaa vihkiä hänetkin leijonaleikkeihin. Entinen sikatilallinen on matkalla ihmisleijonaksi eikä muodonmuutos suinkaan ole vaaraton. Mitähän symboliikkaa on siinä, että afrikkalaiskuningas on leijonan kaltainen, kun taas valkoinen mies samaistuu sikaan?

Warijakson huipentuma on Hendersonin initoiminen sadekuninkaaksi, Sungoksi. Saattaa olla jopa vaarana, että valkoinen mies julistetaan uudeksi kuninkaaksi.

Tarinan lopussa Henderson pakenee wararien luota henkensä kaupalla uskollinen opas Romilayu apunaan.

Bellowin kuvailemasta Afrikasta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta naturalistista vai kliseistä -äänestyksessä valitsen jälkimmäisen. En tiedä millaisia tulkintoja Bellow odotti kirjalleen, mutta jos päähenkilö olisi nuorempi ja vähemmän minäkeskeinen, kirja sujahtaisi helposti perinteisten seikkailuromaanien kategoriaan. Tämä siitäkin huolimatta, että Bellow kirjoittaa heimojen traditioista perehtyneen oloisesti ja oli matkaillut Afrikan safareilla itsekin.

Sadekuningas tuntuu parodialta, joskin positiivisempi tulkinta on ajatella sitä keski-ikäisen miehen parodiana itsestään. Kirja on kirjoitettu 1958 ja sivulauseissa Henderson kaipailee sotaa ja ihailee sotilastaitoja. Pitäisikö ajatella, että Afrikan matka on sodan jälkeen suurin seikkailu, johon mies voi päätyä?

Bellow on yleensä kirjailijana kuivakas, mutta Sadekuninkaassa hän osoittaa olevansa riehakas ja itseironinen. Sen takia Sadekuningas ei ollut paljon lukevalle ollenkaan raskasta luettavaa. Mutta jos luet vähän ja harkitusti en keksi yhtään syytä suositella Sadekuningasta edes syksykirjaksi.

Enkä suosittele kirjailijaakaan. Monta Saul Bellowia on jo takana, enkä pidä yhtään kirjailijan sosiaalisesti kömpelöiden parempien piirien satiirista.

Takeshi Kaiko Kesän pimeys – Vieraina toisilleen, kodittomina kaikkialla

Takeshi Kaiko. Kesän pimeys.

Takeshi Kaikon Kesän pimeys on outo ja ajoittain jopa käsittämätön kirja.

Keski-ikäinen japanilaismies kokee muutaman kuukauden mittaisen rakkaustarinan. Hänellä on ollut naisen kanssa menneisyydessä suhde, jonka päätyttyä he ovat pitäneet yhteyttä kirjeitse.

Mies on ulkomaankirjeenvaihtaja, joka on viimeksi ollut komennuksella Vietnamissa. Nainen on ulkomaille asettunut tutkija, jonka ura Japanissa tyssäsi akateemisiin klikkeihin. Nainen teeskentelee orpoa ja vihaa Japania. Mies on masentunut ja nainen pyrkii parantamaan hänet rakkaudella ja elämänilolla.

Ympäri maailmaa on verisiä rähinöitä...mutta niistä ei puhuta mitään... Ei sinun kannata kantaa yksityistä vastuuta, itse asiassa kyse on historian kulutustavarasta.

Jos luet Kesän pimeyden varaudu siihen, että saat lukea sivukaupalla juurettomuudesta, syömisestä, juomisesta, viinistä, erotiikasta, vanhenemisesta, kalastamisesta, unista, nukkumisesta ja sohvan vastustamattomasta vetovoimasta.

Mies on esimerkiksi fiksoitunut kaikkeen paskaan. Mies ja nainen kutsuvat toisiaan sontiaiseksi ja pikku paskiaiseksi.

Mies on loppuun kulunut ja elinvoimansa menettänyt. Hän filosofoi sängyn pohjalta unen ja nukkumisen taiteesta: elämä on täydellistä vain unessa, mutta miksi elämää heräämisen ja nukahtamisen välillä arvostetaan nukkumista enemmän?

Kun depressio on pahimmillaan, mies nousee sohvalta vain naimaan, syömään tai vessa-asioille.

On myös valoisampia hetkiä. Eniten erotiikan saralla: fyysisen rakkauden maailmassa suhde ei ole koskaan tuuliajolla.

Syöminen ja ruoka ovat etenkin naiselle tärkeitä ja kirjassa isossa roolissa. Nainen sekoittaa ruokaan intohimonsa ja toiveensa. Kesän pimeys onkin kulinaristisesti herkullinen kirja: ruokaa, juomaa ja niihin sisältyvää mielihyvää kuvataan perinpohjaisesti.

Suurimmaksi osaksi Kesän pimeys on kuitenkin pitkäveteinen kirja. Se velloo tapahtumattomuuden syvissä vesissä. Se on vihastuttava ja ärsyttävä kirja. Se on sekä vastenmielisen masentava että samalla syvällinen.

Kesän pimeys on täynnä sellaista maailmantuskaa ja surumielisyyttä, jota ei poista ihanimmankaan ihmisen rakkaus.

Japanilaisella parilla on sopeutumattoman ja vieraantuneen ihmisen menneisyys. Yhden kesän he yrittävät rakastaa toisiaan, mutta surun musta aukko vetää puoleensa. He matkustelevat Italiassa ja Saksassa, Berliinissä ja maaseudulla kalastamassa. Mutta menevätpä he minne tahansa, sisäinen tyhjyys seuraa kintereillä.

Kirja on tyylipuhdasta eksistentialismia. Tältä tuntuu fataali ulkopuolisuus. Naisen tuskaa Kaiko kuvaa näin: tuska oli olennaista hänessä, hän oli täynnä sitä ytimiään myöten, se on kuin hänen vartalonsa tuoksu.

Kun jatkoin lukemista sitkeästi läpi tylsyyden, ymmärrys kasvoi ja aloin tuntea pohjatonta surua miehen ja naisen puolesta. En heistä yhdessä vaan kummastakin erikseen.

Tässä vaiheessa oli jo mukaan vedetty Vietnamin sota, oopiumiluolat, saasta ja järjetön sissisota. Siitä itsekin sotakirjeenvaihtajana toimineella kirjailija Kaikolla oli painavaa sanottavaa. Ja sitten paljastui naisen salattu, todennäköisesti ei-japanilainen syntyperä, josta Japanissa seurasi väistämättä ulkopuolisuus.

Pariskunnan yhteinen kesä mätänee sen sijan että kypsyy. Niin näivettyy rakkauskin. Liettyy niin kuin haalea vesi. Osoittautuu mahdottomaksi ylläpitää.

Lopussa ollaan Berliinissä junassa idän ja lännen välissä. Mies lähtee uudistamaan suhteensa sodan kauhuihin. Huomenaamulla kello kymmenen päättyy pimeä kesä.