Sara Stridsberg Rakkauden Antarktis – Olin toivonut loppua ja se hetki oli nyt

Sara Stridsberg kirjoittaa kauniista aiheista, joissa ei ole totuttu näkemään kauneutta. Mielisairauksista, aineista, prostituutiosta, sopeutumattomuudesta. Elämisen ja kuolemisen yhdentekevyydestä. Ihmisistä, jotka ovat aina jonkun sellaisen lapsia, joita ei ole siunattu kyvyllä huolehtia lapsistaan.

En tiedä onko Rakkauden Antarktis Stridsbergin toistaisesti rankin kirja, mutta ainakin se on rankin suomennetuista. En oikeastaan koskaan ahdistu kirjoista, mutta nyt ahdistuin ja jätin Rakkauden Antarktiksen lepäämään kuukaudeksi. Kun kevät ja valoisammat ajat koittivat, pystyin lukemaan kirjan  loppuun.

Sara Stridsberg. Rakkauden Antarktis.

Rakkauden Antarktiksen aluksi nuori nainen nimeltä Inni kuvailee, kuinka hänen ruumiinsa silvotaan seitsemään osaan ja levitetään ympäri Ruotsinmaata. Kirjan avausluvun nimi on Luominen ja juuri siinä murha tapahtuu. 

Eläessään Inni oli narkomaani ja prostituoitu. Hänet murhattiin järkyttävällä tavalla, mutta kuoleman ajatus ei ollut Innille vieras eikä vaikea. 

– Haluan vain olla lähellä sinua, tunnistamattomaksi jäävä murhaaja toistelee. – Olin toivonut loppua ja se hetki oli nyt, Inni sanoo. 

Kuollut Inni haluaa kerrata yhä uudestaan kuolemansa yksityiskohtia. Kuoleman hetki ja ruumiin silpomisen yksityiskohdat iskostuvat mieleen, kun kertoja palaa niihin  toistuvasti. Yhä uudelleen Innin ruumis paloitellaan, raiskataan, ruuminnesteet valuvat, ruumiinosia piilotetaan ja niitä löydetään oudoista paikoista. Pitääkö paikkaansa, että paloittelumurhaaja yleensä hankkiutuu eroon ensin päästä, koska katseen kohtaaminen on kamalinta?

Stridsbergin kertoja on kuollut, mutta kuitenkin läsnä, sillä hän ei ihan vielä malta jättää elämää taakseen. Jostain ajan ja tilan hämärästä Inni katselee läheistensä elämänkaarta ja kertaa omaansa. Hän oli äiti, joka ei kuolleena lakkaa häiritsemästä lapsiaan, koska hänestä ei kuitenkaan rakkaus kuollut. 

Stridsbergille tuttuu tapaan Inninkin tarinassa köyhyys ja syrjäytyneisyys kulkeutuvat sukupolvilta toiselle. Vanhempien köyhyys ja alkoholismi muuntuvat seuraavalla sukupolvella huumeiksi ja kodittomuudeksi. Kolmannessa sukupolvessa perustunne on syvä yksinäisyys eikä vanhemmuus enää ole mahdollista. Sen tilalle on kai äidinmaidosta periytynyt kuolemisen kaipuu. 

– Perheemme yllä lepäsi kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen, kertoja tietää.

Kirjassa ollaan usein Herkulesgatanilla, jolta poimitaan tyttöjä kyytiin. Kirjassa tavataan Innin pois otettu lapsi Valle ja pois annettu tytär Solveig. 

"Solveig tietää, että hän syntyi susien lapseksi ja että ihmisperhe on hyvyydessään ottanut hänet huomaansa."

Valle ei osannut koskaan antaa elämälle mahdollisuutta. "En estä sinua, jos et oikeasti halua elää, mutta olisin tietysti tosi iloinen, jos päättäisit elää."

Kirjassa puhui myös alkoholisoitunut jonkinsortin kampaaja Raksha, Innin äiti. Innillä oli eläessään narkkarimies Shane, jolle Inni oli oma bambi.

Tässä todellisuudessa "rakkaus on kuin lunta, se kietoo maailman valoonsa ja katoaa sitten." Kun kirja loppuu, jää muistoksi kysymys: Palaako Inni elämän ja jälleensyntymisen ketjuun vai tuleeko hänestä tuhkaa ja tähtipölyä?

Sara Stridsbergin tavassa kirjoittaa lyyrisesti shokeeraavista aiheista on hitunen goottiromantiikkaa tai kuolemisen romantisointia. Vähän samanlaista kuin kuuluisilla saksalaisilla romantikoilla aikoinaan.  Suomennettuja Stridsbergejä yhdistää myös vahva naishahmo, jota elämän hylkääminen houkuttaa. Kerronnallisesti kokeellisen ja erittäin onnistuneeseen pyörremyrskyyn nimeltä Valerie Solanas tai sydäntäsärkevän kauniiseen Niin raskas on rakkaus verrattuna Rakkauden Antarktis ja Inni jäivät minulle välikokemukseksi ja väliinputoajakirjaksi. 

Svetlana Aleksijevitš Tšernobylistä nousee rukous – Radioaktiivinen kohde, kiiltomato ja muiden mielestä mutantit

On aina yhtä mykistävää lukea kirja, jossa menneisyyden tragedioista kerrotaan uusilla äänillä ja yllättävistä näkökulmista. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on tällainen kirja. Siinä Tšernobylin ydinvoimalakatastrofista puhuvat aikalaiset. 

Svetlana Aleksijevitš.Tšernobylistä nousee rukous.

Tšernobylin ydinvoimala räjähti 26. huhtikuuta 1986. Räjähdystä seurasi tulipalo, jota ei saatu sammutettua. Tulipalo sulatti yhden reaktoreista ja radioaktiivinen savusumu pääsi leviämään esteettä ilmakehään.

Toisin kuin itsekin muistin, Tšernobyl ei ollut katastrofi ainoastaan Ukrainalle ja ukrainalaisille. Onnettomuudessa syntyneistä radioaktiivisista nuklideista 70 prosenttia laskeutui tuulten mukana Valko-Venäjälle. Aleksijevitšin Tšernobyl-kirjan aiheena ovatkin onnettomuuden vaikutukset valkovenäläisiin.

Aleksijevitš kirjoitti kirjansa vuosikymmen onnettomuuden jälkeen. Silloin joka viides valkovenäläinen asui saastuneella maalla. Näillä alueilla sairastettiin ja kuoltiin säteilyonnettomuuden jälkisairauksiin. Syöpää, epämuodostuneisuutta, henkistä jälkeenjääneisyyttä, perinnöllisiä poikkeamia, taloudellisia menetyksiä ja henkistä häpeää. Nämä ihmiset, ja heidän aikalaisensa, jakavat Aleksijevitšin yhteisöromaanissa Tšernobyl-muistonsa ja kertovat Tšernobyl-kohtaloista. Ne ovat järjestään sekä kamalia että lohduttomia.

Tšernobylistä nousee rukous on moniääninen, haastatteluista koottu dokumenttiromaani. Aleksijevitš tarjoaa tarinat pääasiassa monologeina yksi ihminen kerrallaan. 

Mukana on monologi epämuodostuneesta lapsesta, jota kuitenkin tullaan rakastamaan.

– En ole pitkään aikaan nähnyt raskaana olevia naisia, jotka olisivat onnellisia.

Mukana on haave saada kuolla tavallinen kuolema.

– Pelko ei ole abstraktio eikä päätelmä vaan henkilökohtainen tunne.

Mukana on monologi fysiikasta, johon he kaikki olivat rakastuneita.

– Tšernobyl on venäläisen mentaliteetin katastrofi...Reaktorin mukana räjähti koko entinen arvojärjestelmä.

Aleksijevitš itse sanoo, ettei hänen kirjansa kerro Tšernobylistä vaan Tšernobylin maailmasta. Hän yritti tallentaa tavallisen ihmisen päivänä, jonka piti olla tavallinen. Aleksijevitšin mukaan monilla ei ollut sanoja ilmaisemaan, mitä he kokivat. Useat eivät ymmärtäneet, ja moni myös kieltäytyi koko ikänsä uskomasta tai ymmärtämästä: – Ihmiset eivät halua kuulla kuolemasta. Eivät mistään pelottavasta.

Mukana on kuolleen palomiehen leski, jonka avioliitto oli vasta alkamassa. Tutkijoita, sotilaita, palomiehiä, lääkäreitä. Sairaita ja evakkoja. Ilman suojavarusteita työskennelleitä raivaajia. Radioaktiivisia kohteita, joiden kesken rakkauskin oli kielletty.

Mukana on muutama kuoro. Sotilainden kuoro, palomiesten kuoro, lasten kuoro – joukkoina ja Neuvostoliiton "armeijana" toimineiden kuorot. 

Oli yllättävää käsittää, kuinka tietämättömiä valkovenäläiset olivat ukrainalaisiin verrattuna – tai oikeammin, kuinka tietämättöminä heidän annettiin jatkaa elämäänsä. Kun ensimmäiset kuukaudet Ukrainassa oltiin hädissään, Valko-Venäjällä kylvötyöt jatkuivat jokakeväiseen tapaan. Atomiajasta oltiin ylpeitä. Tšernobylin atomiakin oli nimitetty rauhanomaiseksi ahertajaksi. 

Pelottavat asiat tapahtuvat hiljaa ja huomaamatta. Tšernobyliläisistä tuli säteilevä ja geneettisesti epäilyttävä paarialuokka. Neuvostoliiton loistava ydinfysiikka lauloi joutsenlaulun.

– Me emme voi uskoa niin kuin Tšehovin henkilöt, että sadan vuoden kuluttua ihminen on suurenmoinen!

Tiedeuskon kadottanut tiedemies, lisääntymiskyvyn menettänyt nuori, kodistaan ajettu kansalainen, sammutustöissä terveytensä uhrannut sotilas tai kiiltomadoksi kutsuttu lapsi. Aleksijevitšin haastattelut ja niiden tarinat kattavat murheen ja katkeruuden koko asteikon.

Ymmärsin myös, etteivät kaikki valkovenäläiset halua nähdä itseään tieteiskatastrofin uhreina tai kuulla itsestään puhuttavan mutantteina. Kun taidenäyttelyssä esitellään katastrofikuvia kahdeksanjalkaisista hirvistä tai kärsänenäisistä lapsista, käy näyttelyssä Moskovassa ja Pietarissa laumoittain väkeä, mutta Valko-Venäjällä näyttelysalissa on hiljaista. 

Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja oli koskettava kirja tärkeästä aiheesta. Siksi tuntuu moraalisesti kyseenalaiselta olla pitämättä karmaisevasta kirjasta lukukokemuksena mitenkään erityisen paljon. Pitkälti hämmennys johtuu genrestä – Aleksijevitšhan on aika lailla luokittelematon. Luokittelemattomuuden ei pitäisi häiritä, mutta kun näin dokumentaarinen teksti julkaistaan fiktiona hämmennyn, koska en tunnista fiktiota mistään. Pitäisikö tunnistaa?

Kirjan lukeminen muistuttaa, millaista inhimillistä kärsimystä voi aiheuttaa vastuuton tiede ja teknologiausko. Svetlana Aleksijevitšin valkovenäläisille kyse oli heidän elämästään, ei tieteellisistä kokeiluista. Heidän tarinansa oli täynnä surullisia ihmisiä, joiden onni oli jäänyt toiseen elämään.

Kirjan loputtua oli, totta kai, pakko selvittää, mitä katastrofikaupungille kuuluu nyt. Kulkukoiria, villieläimiä ja Tšernobyl-turismia (!).

Haruki Murakami Tanssi tanssi tanssi – Delfiinihotellissa joku itkee takiasi

Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi alkaa näyllä Delfiinihotellista. Nimettömäksi jäävä kertoja sulautuu hotelliin ja tunnistaa sieltä jotain menettämäänsä, mutta itselleen tärkeää. Tärkeää ovat yhteydet muihin ihmisiin, ja ne ovat pahasti katki.

Haruki Murakami. Tanssi tanssi tanssi.

Tanssi tanssi tanssi on Suuren lammasseikkailun itsenäiseksi kuvattu jatko-osa, murhamysteeri ja tarina yksinäisen miehen eksistentiaalisesta kriisistä.

Nimettomäksi jäävältä mieheltä ei oikein mikään onnistu. Hänen luotaan lähtevät kaikki ennemmin tai myöhemmin. Yksi luovuttaa, toinen pettyy, kolmas vaikenee. Hän on mies, jonka kohtalo on kokea ero eron jälkeen. 

Mies, iältään 34, on freelancerina työskentelevä ruokatoimittaja. Ammattiaan mies kutsuu kulttuuriseksi lumenluonniksi. 

Murakamin kirjassa vietetään paljon aikaa Delfiinihotelli. Delfiinihotelli on niin tärkeä, että sen olisi voinut poimia vaikka kirjan nimeksi. 

Delfiinihotelli sijaitsee lumisessa Sapporossa. Siellä mies tapasi joskus Kikin, herkkäkorvaisen escort-tytön. Siellä joku itkee miehen perään. Siellä miehen elämään tulee yllättäen kaksi naista: viehättävä silmälasipäinen hotellivirkailija Yumiyoshi ja teini-ikäinen, vanhempiensa vähälle huolenpidolle jättämä Yuki-tyttö.

Yumiyoshin kanssa mies harrastaa onnistuneesti eroottista lumenluontia. Yukin seuralaisena hänestä tulee psykedeelisessä perheessä epävireessä olevan tyttären seuranpitäjä Tokiosta aina Hawajille saakka.

Teemaltaan Tanssi tanssi tanssi on unenomaisesti kerrottu tarina kytköksistä. Nimenomaan kytköksistä, tai ennemmin niiden puutteesta, Murakami kirjoittaa paljon. 

Kytköksiä analysoidaan Delfiinihotellissa. Hotelli on rakennettu toisen päälle ja sen sisältä löytyy museo. Delfiinihotellissa asuu Lammasmies. Oletan, että hän on palannut Suuresta lammasseikkailusta, vaikka sitä kirjaa en ole vielä lukenut. Lammasmies saa aikaa kytköksiä, jotka olivat mieheltä hukassa. 

Näky hotellissa itkevästä naisesta toimii myös johdatuksena murhamysteeriin. "Väkivallan hippusia leijaili pimeydessä ympärilläni. Enkä minä pystynyt edes näkemään, kuinka ne merikäärmeiden tavoin luikertelivat yhä lähemmäs."

Murhamysteeriin liittyy Kiki, joka kuului luksusprostituutiorinkiin. Ringissä tapahtuu selvittämättömiä henkirikoksia. Kuka on syyllinen ja miten mies siihen liittyy? Onko mies itse osallinen ja kuinka tapahtumiin liittyy entinen koulukaveri ja nykyisin menestynyt näyttelijä Gotanda?

Tanssia Murakami käyttää kirjassaan elämän metaforana. Elämää on niin kauan kuin tanssii ja musiikki soi. Kirjassa soi koko ajan 1980-luvun musiikki: Alan Parsons Project, Phil Collins, Human League, Roxy Music...

Otan vain tanssiaskelia, yhden toisensa jälkeen. Jäseneni muistavat tanssin kuviot, joten pystyn jatkamaan....Yhteiskunnallisesti olen täysin nolla...En saisi edes asuntolanaa.

Jos olet lukenut blogiani tiedät, että Haruki Murakami on yksi suurista suosikeistani. Tanssi tanssi tanssi ei kuitenkaan ole Murakamia parhaimmillaan. 

Kirjassa maaginen realismi oli liiaksi pelkästään salamyhkäisiä kohtauksia ja kliseisiä tarinallisia valintoja, pintakerrosta ja näppäriä juonen käänteitä. Vanhan hotellin kummitteleva sielu, oudosti katoavia henkilöitä sekä vertauskuva elämästä tanssin vietävänä.

Kieli oli jokseenkin vaisua. "Hohhoijaa. Taidan olla hiukan poissa tolaltani. Kaikki on kytköksissä. Olet tosiaan pöljä, sanoi teinityttö usein."

Tuttuun tapaansa Murakami käyttää sivukaupalla tilaa kuvatessaan miehen yksityisiä tapoja musiikin kuuntelusta hiusten leikkaamisiin, ostoksiin, ruoanlaittoon ja automallien vertailuun. Calvin Klinen farkkujen pukemisesta sellerin valmistukseen. Tarinassa on hyvin paljon 1980-lukua ja se saattaa tuntua vieraannuttavalta, jos vuosikymmen ei ole tuttu tai kiinnostava. Entä mitä sanot lukijaa tuijottavasta kasetista kirjan kansikuvana? Minusta ei mitenkään onnistunut toteutus kiinnostuksen herättäjänä.

Kaikesta huolimatta luin Tanssi tanssi tanssin mielelläni. Tarina ei ollut varsinaisesti huono vaan ajoittain jopa viihdyttävä. Tosin ajoittain myös pitkästyttävä.

Siitä olin iloinen, että tolaltaan olevalta, elämänsä solmukohdassa seisovalta mieheltä viimein jokin onnistui. Eikä aika-avaruus enää ollut tarinan lopussa aivan sekaisin.  

Silti kaipasin, mutten löytänyt, sitä lumoavaa todellisuuden näkemistä toisin, josta lukijan pää menee ihanasti sekaisin. Sitä Kafkaa rannalla ja 1Q84:ää.

William Faulkner Voittamattomat – Kun Etelän ihanteet katoavat, jää jäljelle kunnia

William Faulkner on kirjailija, joka kirjoitti erinomaisia kirjoja kirja toisensa jälkeen. Voittamattomat on yksi näistä erinomaisista kirjoista: nostalginen, lumoava ja mieleenpainuva tarina Faulkneria lukeneille tutusta Mississippissä asuneesta Sartorisin suvusta. 

Amerikan sisällissodan loppu- ja jälkivaiheille sijoitettu tarina rakentuu dramaattisille käännekohdille: Ajan kuluessa lähes kaikki asetelmat ja ennakko-odotukset muuttuvat. Tekniikka on klassikko, mutta Faulknerin taika on tunnelmassa ja käsittelytavassa. Musertavat hetket haihtuvat sittenkin pois kuin hetkeksi huumaavan verbenan tuoksu.

William Faulkner. Voittamattomat.

Voittamattomat kertoo Sartoriseista seitsemän tarinan verran. Suvussa kulkivat verenperintönä vanhan Etelän ihanteet: rohkeus, kunniallisuus ja vastuuntunto.

– Ei ole kovin turvallista elää lähellä elämää...Se on kuin pistooli jossa on herkkä liipaisin; jos sitä kantaa mukanaan riittävän pitkään joku joutuu aina kärsimään. Mutta jos se on hyvä unelma, se on sen arvoinen.

Etelä hävisi sisällissodan ja miehiä lakoaa, joten en ole ole varma, kuka on Faulknerin voittamaton. Ehkäpä suvun kunnia? 

Voittomattomia on kuvattu johdatukseksi modernin kirjallisuuden uudistajan Faulknerin maailmaan. Itse en aloittaisi Faulknereiden lukemista Voittamattomista kepein perustein, sillä tarina on pirstaleinen ja tarjoaa lukijalle faulknerilaisittain tuttuun tapaan paljon päänvaivaa. 

Voittamattomat on tyypillistä Faulkneria sikäli, että kirjassa henkilöt jäävät salaperäisiksi, vaikka ovatkin painokkaita. Tarinan edetessä suvun päämiehen paikka siirtyy eversti John Sartorisilta hänen pojalleen Bayardille vain 24-vuotiaana. Nuoreksi mieheksi kasvava Byard joutui itse ottamaan kantaa suvun ihanteisiin ja puolustamaan niitä omakohtaisesti. Sartorisien vastapariksi kohoaa Ab Snopes, nousukassuvun kantaisä. Bayardin ja Snopesien myöhemmistä vaiheista voi lukea Faulknerin Snopes-trilogiasta Kylä, Kaupunki, Kartano. 

Muita tärkeitä henkilöitä ovat edellisten lisäksi Bayardin tummaihoinen kasvukumppani Ringo, isoäiti, perheen matriarkka Rosa Millard sekä itsenäinen ja itsepäinen Drusilla-serkku, joka mielellään pitäisi hiukset lyhyina ja pukisi päälleen sotaunivormun leningin sijasta.

– Kuka nyt haluaisi nukkua, kun tapahtuu niin paljon, on niin paljon nähtävää? Aikaisemmin elämä oli niin ikävää., sanoo Drusilla.

Voittamattomat alkaa poikaperspektiivistä, muuttuu veijaritarinaksi ja lopulta tragediaksi. Tarinan alussa Etelä on voittamaton. Sota on Byardille ja hänen kasvukumppanilleen Ringolle leikkiä ja aikamiehille seikkailu. Sotaleikeissä Ringo voi olla kenraali Pemberton ja Byard kenraali Grant. Ringo ja Bayard ovat niin läheisiä, että kummallekin Byardin isoäiti on mummi. 

Tarinan lopussa musta ja valkoinen Etelä ovat erillään ja uusi aikakausi alkanut. Maan kahtiajako paheni. Sodan jälkeen pohjoisvaltiolaisia kohdeltiin Etelässä muukalaisina ja sotarosvoina. 

– Pimeyteen haudatut ihmiset on nyt kaivettu vapauteen, sanoo Ringo, jonka ystävyydelle Bayardin kanssa tulivat rajat vastaan viimeisen palveluksen jälkeen.

– Mä lähden pois. Mut on vapautettu; Jumalan oma enkeli julisti mut vapaaksi ja vie mut nyt Jordan-virralle. Mä en enää kuulu John Sartorikselle; mä kuulun mulle itselle ja Jumalalle., sanoo Sartorisien plantaasin jättävä entinen neekeriorja.

Voittamattomissa, kuten monissa Faulknerin kirjoissa, on teemana Etelän aristokratian romanttisen ja  ihanteellisen ajattelutavan konflikti Pohjoisen demokratiaihanteiden kanssa. Lukijana ei ollut helppoa valita omaa joukkoaan, vaikka tietysti olenkin rotujen tasa-arvon puolella. Etelän ihanteissa on niissäkin suurta vetovoimaa.

Päällimmäisenä mieleen tarinasta jäi lopun voimakkaasti kuvattu kadonneen elämäntavan menetys. Sen kuvaksi nousi vahvasti tuoksuva verbena, Drusillan tuoksu. Ainoa tuoksu, jonka saattoi tuntea hevosten ja rohkeuden hajun läpi.

– On pahempiakin asioita kuin tappaminen...On pahempiakin asioita kuin tulla tapetuksi., sanoi Drusilla eikä kumpikaan heistä tiennyt, että kahden kuukauden päästä Bayardin isä olisi kuollut.

Faulkner oli kirjailija, joka luotti lukijan päättelykykyyn ja kykyyn tajuta myötätuntoa. Faulkneria luetaan loogisesti, ei tunteella, mutta kun aihe selkenee kumpikin aivopuolisko järisee.

Tämä maailma. Tämä aikakausi. Se meni, mutta jätti jälkensä. Ja niin on jättänyt Faulkner myös minuun. Voittamattomat ei luonnollisesti ollut Faulknerin pääteos, mutta se oli erittäin, erittäin hienoa kirjallisuutta. Ja valitettavasti viimeinen Faulknerilta suomennettu kirja, jota en ollut vielä lukenut. 

Andre Malraux Toivo – Malrauxin sotakirja liputtaa aatteelle ja on Keltaisen kirjaston poliittisin kirja?

Andre Malrauxin Toivo on kirja Espanjan sisällissodasta. Fasistidiktaattori Francon voittoon päättynyttä sotaa pidetään toisen maailmansodan alkusoittona. Se voimisti Euroopassa fasistien, länsivaltojen ja vasemmiston rajalinjoja. 

Malrauxin Toivoa on kuvattu sotasinfoniaksi, jolla on selkeästi pasifistinen tavoite. Malraux itse sympatisoi vasemmistoa eikä peittele sitä lainkaan. Toivo onkin yksi Keltaisen kirjaston poliittisimmista kirjoista – lukemistani sarjan kirjoista mahdollisesti kaikkein aatteellisin ja asenteellisin.

Andre Malraux. Toivo. 

Malraux oli itsekin sodassa puolustamassa tasavaltaa. Tasavaltalaiset olivat ryhmittäytyneet heppoisesti organisoiduksi ja taustaltaan monenkirjavaksi kansanarmeijaksi. Taistelu Francoa vastaan yhdisti anarkistit, kommunistit, sosialistit, demokraatit ja tasavallan kannattajat. Taustaltaan he olivat työläisiä, pienviljelijöitä, metallityöläisiä, partureita, leipureita, älykköjä...Tasavaltalaisia vastaan taistelivat Francon johtamat fasistijoukot, koulutetut sotilaat, tukenaan Hitler ja Mussolini. 

Andre Malraux itse johti heinäkuusta 1936 maaliskuuhun 1937 saakka ulkomaisten vapaaehtoisten lentäjien laivuetta. Samassa tehtävässä ovat romaanissa Magnin-niminen ranskalainen, jota pidetään Malrauxin alter egona, ja häntä nuorempi espanjalainen elokuvaäänittäjä Manuel.

Kirjan alussa kenraalien ja sotilaiden fasistikapina on jo käynnissä. Kenraalien vallankumouksen oli suunnitelmien mukaan määrä alkaa 18. heinäkuuta 1936. Marokossa palvelevat sotilashenkilöt aloittivat kuitenkin kumouksellisen toimintansa hieman etuajassa, jo edellisenä päivänä, ja nämä salaliittolaiset nousivat kapinaan myös Cadizissa ja Sevillassa. 

Toivo alkaa proosallisesti sillä, kun Manuel yrittää selvittää, mitkä kaupungit ovat pysyneet hallitukselle uskollisina, mitkä taas joutuneet kapinallisten valtaan. Näitä sitten luetellaan ja käydään läpi aivan kuin kyseessä olisi sotareportaasi. 

Alussa Barcelona oli yksi keskeisimmistä paikoista, koska juuri sen salaliittolaiset pyrkivät saamaan hallintaansa. Samanaikaisesti Espanjan tasavaltalainen hallitus menetti päiviä kiistellessään siitä, pitäisikö kansalaisille jakaa aseita. Salaliittolaiset käyttivät hyväkseen epäröintiä ja ottivat valtaansa 23 kaupunkia.  

Kirjassa sota etenee monella rintamalla samanaikaisesti ja tapahtumapaikat vaihtuvat tiheään. Tapahtumia setvittäessä keskustellaan toisaalta sodan järjettömyydestä, toisaalta väkivallan oikeutuksesta laillisen tasavallan puolustamiseksi. Kirjasta löytyy paljon kuvauksia pommituslennoista ja taisteluista pelottavia Junkerseja vastaan. Taistelussa Madridista ilmavoimilla oli keskeinen osa fasistien hyökkäysvaunujen vyöryessä kohti kaupunkia.

Kirjassa kertoja ottaa silminnäkijän rooliin selostaessana sotatapahtumien vyöryä eri kaupungeissa ja eri rintamilla samanaikaisesti. Mailraux oli myös toimittaja, joten ei ole ihme, että tekstistä välittyy reportaasinomainen tunnelma. 

Sota etenee monessa pisteessä ja kirja etenee episodeissa. Ideana on yksinkertaisesti se, että yksi lyhyt episodi kuvaa yhtä taistelujaksoa tai muuta kohtausta. Sen lopuksi yleensä joku kymmenistä taistelijoista menettää henkensä, raajansa, aistinsa tai joukkonsa. Lisäksi raportoidaan muista menetyksistä kuten osumista, miestuhoista tai palavista kaupungeista.

Sodassa ovat miehillä mielessä sotataktiikka, asemalinjat ja seuraavan päivän operaatiot. Niistä Malraux kirjoittaa lakonisesti ja dokumentoiden. Vasta viimeisessä luvussa päästiin pikaisesti näkemään sotaa Espanjan kansan näkökulmasta ja taistelijoiden ajatukset tekivät pikakäväisyjä siviilimaailmaan.

Toivo raportoi, ja myös ihannoi, Espanjan kansan taistelua ihmisarvoisesta elämästä ja tasavaltalaisten aatteiden puolesta. Kansa oli köyhää ja alakynnessä, mutta veljeyden aatteen ravitsemaa. Tekstin kohokohta ja veljeyden ylistys oli lopun kuvaus haavoittuneiden lentäjien pelastamisesta joukkoponnistuksena. 

Ajallisesti Toivo kattaa Espanjan sisällissodan kahdeksan ensimmäistä kuukautta. Itse luin Toivoa kuukauden. Lukeminen oli niin toivottoman oloinen urakka, että kirjan nimi jopa hymyilytti.

Tiedän, että Malrauxin Toivo on maailmansotiin liittyvien sotakirjojen klassikoita. On hienoa myös ajatella, että Malraux sai kirjan julki vuonna 1937 Espanjan sisällissodan yhä jatkuessa – sellainen maailmanpoliittinen voima painettu kirjallisuus on joskus ollut. 

Silti tapahtumiin keskittyvä sotakirjallisuus ilman inhimillistä ulottuvuutta on minulle äärimmäisen raskas genre lukea. Toivo oli hyvin synkkä, pimeäsävyinen, erittäin kyyninen ja täysin tunteeton. Voin onnitella itseäni siitä, että sain luettua tämän oman lajinsa, aiheensa ja aikakautensa klassikon siitä huolimatta, että sen lukeminen oli lyijynraskasta ja aika lailla vastenmielistä. 

Yashar Kemal Ararat-vuoren legenda – Rakkauskin on erilainen luontoromantikon silmin

Yashar Kemalin Ararat-vuoren legenda on outo pieni kirjanen Keltaisessa kirjastossa, maailmankirjallisuuden klassikkojen joukossa. Oudonoloinen siksi, etten keksi keille kirja on kirjoitettu tai mikä tekee siitä maailmankirjallisuutta. Jos mietin Kemalin mahdollisia motiiveja tulee mieleeni joko Ararat-vuoren ylistys tai halu pelastaa kansantarinoita unohdukselta. Onhan Kemal sekä tunnettu luontoromantikko että vannoutunut katoavan kansanperinteen tallentaja.

Varsinainen legenda Kemalin tarinassa on Ararat-vuori itse. Se oli kuin toinen maailma joka asettui tämän maailman päälle. Vuori saattoi koitua kuolemaksi, sillä rinteiden lohkareet olivat ihmisten kivettyneitä jäännöksiä. Araratin nimeen kirottiin ja sitä palvottiin. Vuoren tahdolla oli väliä, sillä se pystyi joko langettamaan kirouksen tai pelastamaan pulaan joutuneet. Tahtoaan vuori ilmaisi värein tai vaikka kukkasin. 

Yashar Kemal. Ararat-vuoren legenda.

Ararat-vuoden legendan lukee parissa tunnissa. Se on sadunkaltainen tarina tai aikuisten satu, joka sopisi hyvin yläkouluissa luettavaksi. Ehkä Kemal kirjoittikin sen nuorille! 

Sadun tuntua lisäävät kronologinen kerronta ja runsas, ymmärtääkseni kirjailijan itsensä tekemä, viivapiirrosmainen kuvitus. Kirja myös alkaa olipa kerran -tyylisesti vaikkei Kemal täsmälleen noita sanoja käytäkään. Tosin Kemalin sadussa kaikki ei lopussa käänny parhain päin.

Kemalin tarina kertoo turkkilaisesta Ararat-vuoren rinteillä asuvasta heimosta joskus kauan sitten. Tarinan alkaessa ollaan kaivoa muistuttavan ruukkujärven äärellä, ja sinne myös lopussa palataan. Ruukkujärvi tunnetaan omanlaisesta sinisävystä, lasuurista. Kevään tullessa paimenet kokoontuvat järven ympärille soittamaan sävelmää Ararat-vuoren vihasta valkoista lintua odottaen. Sellainen romanttinen tragedia tämä tarina.

Tragedian alkuunpanija on kuriton, mutta majesteetillinen valkoinen arabihevonen. Isännältään karannut hevonen pysähtyy Ahmetin ovelle. Hevonen on köyhälle nuorelle miehelle ruhtinaallinen lahja, josta – kuten Ahmet itsekin arvelee – seuraa ikävyyksiä.

Hevonen, joka tulee ihmisen luokse vapaasta tahdostaan on Jumalan lahja eikä sitä voi olla ottamatta.

Hevosen omistaa Mahmut Khan, Neyazitin pašša. Pašša ei sulata hevosen omapäisyyttä eikä Ahmetin uppiniskaisuutta vaan käskee vangita nuoren miehen vankityrmään. 

Ahmetin tulevaisuus ei vaikuta hyvältä, sillä Mahmut Khan on tunnettu julmasta hallinnosta. Niskoittelevat alamaiset pistetään istumaan takaperin aasin selkään – se tietää teloitusmatkaa. Pää jos toinenkin putoaa linnan tornista väkijuokkojen hurratessa. Paššan itsensä silmät loistavat kirkkautta, kun hänessä puhuu vihan jumala, jonka mahti kaikuu Araratin vuorilta ukkosen jyrinänä ja salaman leimahduksina.

Ahmetia kuitenkin onnistaa, sillä häneen iskee silmänsä Gülbahar, paššan tytär. Vanhan perinteisen tavan mukaan nuorten pitää saada vapautensa ja toisensa. Yhteisössä perimätavat elävät voimakkaina, sillä ne kokovat kansan yhteen. Joukkovoimalla saadaan rakastavaiset vapaiksi.

Ahneus, periaatteet ja hulluksi tekevä rakkaus ovat tämän kirjan aiheet. Niistä seuraa tragedia ja niistä muodostuu paimenten legenda. Joka vuosi kevään puhjetessa kukkaan paimenet soittavat lauluaan Ahmetin ja Gülbaharin tarinan muistolle ja rakkauden valkoinen lintu kastaa siipensä järveen.

Kemalin tarina oli satumaisen suloinen tarina uskosta, joukkovoimasta ja epäuskon tuhoavasta voimasta. Se oli niin perinteisen oloinen, että yllätyin kovasti kun huomasin, että se oli kirjoitettu niinkin myöhään kuin 1970. 

Ararat-vuoren legenda oli sympaattinen pieni tarina sympaattiselta kirjailijalta. Sen lukeminen oli pieni pyrähdys väärään suuntaan lukemiseni maailmankartalla – luettu hetkessä, unohdettu hetkessä. 

Sembene Ousmane Jumalan puupalikat – Afrikkalainen lakko, joka jäi historiaan

Sembene Ousmanen Jumalan puupalikat on kirja afrikkalaisesta lakosta. Se on kirjoitettu vuonna 1960. Kirjan aiheena oleva lakko tapahtui vuonna 1947. Sembene Ousmane omisti kirjansa lakkolaistovereilleen, Dakar–Niger -rautatieyhtiön työläisille. Ja koska kyse oli Afrikasta, oli tämäkin lakko siihen osallistuneiden perheiden, sukujen, heimojen ja yhteisön yhteinen asia. 

Sembene Ousmane. Jumalan puupalikat.

Olen ymmärtänyt, että Jumalan puupalikat on afrikkalainen, tai vähintäänkin senegalilainen, kirjaklassikko. Ammattiyhdistysliikkeen synty ja työläisten valveutuminen oli yksi vaihe kohti siirtomaavallan murenemista, vaikka Senegal itsenäistyi vasta 1960 – eli samana vuonna kuin Ousmanen kirja julkaistiin.

Ousmane itse taisteli sotavuosina Ranskan joukoissa, mutta toimi sodan jälkeen Marseillessa satamatyöläisenä ja ammattiyhdistysjohtajana. Mahdollisesti yhtä lukeneena ja karismaattisena kuin kirjan lakon johtaja Bakayoko. Ainakin se on tiedossa, että Ousmane osallistui lakkoon itsekin. 

Kirjassa tärkeä Dakar–Niger -rautatielinja kulki Dakarista Senegalista Koulikoroon Maliin. Rautatiellä oli mittaa 1 500 kilometriä ja se palveli yli kahden miljoonan neliökilometrin aluetta Afrikan mantereen itäosassa. Sen varrella asui kansa jos toinenkin. Radan varrella puhuttiin bambaraa, volofia, tukulööriä ja varmasti useaa muutakin kieltä. Siellä ei ainakaan yleisesti puhuttu siirtomaaisäntien käyttämää ranskaa.

Afrikkalaisessa lakossa oli kyse aivan samasta asiasta kuin eurooppalaisissa: afrikkalaiset rautatieläiset lakkoilivat saadakseen samat oikeudet kuin valkoisilla työläisillä oli. Tosin muutamia poikkeusehtojakin oli, sillä eurooppalaista työlainsäädäntöä ei voi aivan suoraviivaisesti soveltaa afrikkalaiseen. Etenkin moniavioisuus ja perhekorvaukset olivat ongelmallisia.

Kun aloin lukea kirjaa, tuntuivat sekä lakkovuosi 1947 että kirjan kirjoittamisvuosi 1960 hyvin kaukaisilta ja historiallisilta. Myös afrikkalainen kirjallisuus on usein tuottanut minulle päänvaivaa kulttuurisen ymmärtämättömyyteni takia. Aiheesta, henkilöistä, sanomasta tai merkityksestä kiinni saaminen on ollut säännöllisesti erittäin vaikeaa.

Jumalan puupalikat alkoi juuri noin hankalasti. Olin aivan ymmälläni ja hyvin turhautunut näiden kymmenien henkilöhahmojen kanssa. Selvisi, että Ousmane oli kerännyt kirjaansa heitä yli 40 kolmeen eri lokaatioon. Keitä he olivat ja miten tämä kaikki liittyi toisiinsa? 

Alkuhankaluuksien takia Jumalan puupalikat on kirja, joka jää vähänkään kärsimättömältä lukijalta helposti kesken. Itse luovutan lukemisen kesken harvoin ja olipa hienoa huomata, että sinnikyys nytkin palkittiin. Alkuhankaluuksien jälkeen asetelmat selkiytyivät. Sisukas lukija sai palkinnoksi upean tarinan yhteisön voimaantumisesta. Itseäni kiinnostivat etenkin kirjan naiskuvat sokeasta selviytyjästä lakkokenraaleihin – Ousmanen feminismi oli uskomattoman modernia jo vuonna 1960! Naiset eivät todellakaan olleet "normandialaisia lehmiä", jotka on ostettavissa parilla kilolla riisiä. Naiset saattoivat olla riippumattomia kuten itseäni eniten kiehtonut Penda – huonomaineinen lakkokenraalitar, urhea kuin kuka tahansa kapinallinen. 

Kirjan henkilöt asuivat Bamakossa, Thièsissä ja Dakarissa. Oli luottamusmiehiä, aktiivijäseniä ja lakkorikkureita, ratavirkailijoita, äitejä, puolisoita ja rakastettuja, oppipoikia ja valveutuneita tyttäriä. Oli ranskalaisia siirtomaatehtävissä ja yhtiön leivissä.

Ja etenkin oli Ibrahima Bakayoka, lakkolaisten puhemies ja luottamusmies. Bakayoko oli se, joka puhui ensin työttömyydestä, opetuksesta, Indokiinan sodasta, Venäjästä, Ranskasta ja työväenliikkeestä. Hän oli mies, joka huomattiin. Bakayokoa Ousmane piilotteli pitkään vain muiden puheissa esiintyvänä, lähes legendanomaisena johtohahmona. Bakayoka saapui kirjaan käännekohdassa ja johdatti joukkonsa kohti loppuhuipennusta – lakkolaisten marssia Thièsistä Dakariin. 

On kirkas päivä ja se päivä jää historiaan,

taivaanrannalta tulee valo.

Ousmane piti huolen siitä, että lukija ymmärtää hänen kirjoittaneen nimenomaan afrikkalaisen kirjan. Afrikka kuiskii kirjan sivuilta minareetteineen, moskeijoineen, okranvärisenä maana, suurina varjostavina puina, kaivojen ympärille kokoontuvina yhdyskuntina. On savimajoja, asumuksia, termiittikekoja ja keskipäivän kuumuuden kuivattama ruoho. On köyhyyttä, asunnottomuutta ja pelkoa ruoan ja juoman loppumisesta.

Naiset ja miehet häärivät raunioiden keskellä. Sinne tänne kohosi seipäitä, laatikoita ja tyhjiä kanistereita kerättiin kasoiksi, mustien pölypilvien keskellä miehet ja naiset lakaisivat, kaivoivat, tonkivat esiin padan tai vuoteen kehikon, ja heidän ympärillään juoksenteli alastomia lapsia joiden iho oli tuhkanvärinen.

Alastomat, jatkuvasti nälkäiset kakarat kuljeksivat siellä lapaluut törröttäen ja vatsat turvoksissa ja tappelivat korppikotkien kanssa haaskojen jäännöksistä.

Afrikkaa kirjassa olivat myös kielet ja tapa käyttää vertauskuvia. Käännökseen oli kiinnostavasti jätetty alkuperäiskielen sanoja. Niitä ei ollut liikaa, mutta ne olivat painavia. Tärkein oli toubabou, ranskalainen.

Kieli luotti myös vertauskuviin. Imettäminen oli puun kastelemista huomista varten ja nukkuessa ruumiin silmät sulkeutuivat, mutta mielen silmät avautuivat. Jumalan puupalikat tarkoitti ihmisiä. Taikauskon vuoksi heitä ei laskettaessa kutsuttu ihmisiksi tai eläviksi olennoiksi ettei heidän elämänkaarensa lyhenisi.

Valkoiset odottivat, että lakko murtuisi nopeasti. Afrikkalaiset työläiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaikka heidät yritettiin näännyttää hengiltä. 

Jumalan puupalikoissa taisteltiin yhdessä rintamassa varmastikin itsenäistymispyrkimysten nosteessa. Se ei antanut todellisuudesta liian samettista kuvaa, sillä lakkoon osallistuminen tarkoitti automaattisesti köyhyyttä ja nälkää. Lakkotuomioistuimissa rikkurit tuomittiin epähumaanein keinoin eivätkä kuolinkohtaukset olleet kaunista luettavaa.

Kirjan kohokohta oli ehdottomasti lakkolaisten marssi Thièsistä Dakariin. Erityisen vaikuttava oli luku, jolla Ousmane kunnioitti marssille osallistuneita naisia. Mukana oli jopa sokea Maimouna. Dakariin saapumisesta alkoi yleislakko, joka pakotti ranskalaiset taipumaan lakkolaisten vaatimuksiin.

Itselleni oli jälleen kerran ällistyttävää huomata, miten teemoiltaan ajankohtaiselta vuodesta 1947 vuonna 1960 julkaistu kirja tuntui. Rotukysymykset, feminismi ja työelämän oikeudenmukaisuus – taistelu näiden puolesta ei ole monessakaan maassa vanhentunut vuosikymmenissä. Jumalan puupalikat oli ehdottomasti sellainen puhutteleva ja ikivihreä kirja, jollaisia odotan Keltaisen kirjaston julkaisevan.

Orhan Pamuk Punatukkainen nainen – Poikien pelot ja isien onnettomuudet

Orhan Pamuk on kirjoittanut täydellisiä kirjoja. Minulle täydellisin on ollut mystinen ja poliittinen Lumi. Orhan Pamuk on kirjoittanut myös erittäin hyviä kirjoja. Yksi niistä on yllätyksellinen Punatukkainen nainen.

Orhan Pamuk. Punatukkainen nainen.

Cülcihan, punatukkainen nainen, on isän rakastajatar ja isän pojan Cemin lapsen äiti. Pojaltaan Enveriltä Cülcihan haluaa tarinan: 

Kirjasi on oltava sekä rehellinen että sadunomainen samaan tapaan kuin minun viimeiset monologini. Se on oltava realistinen kuin eletty tarina mutta myös tarunlailla tuttu.

Pamukin kirja herättää henkiin klassisia myyttejä ja tarinoita. Sen teemoja ovat isänmurha, kohtalonomaiset ihmissuhteet ja klassisen tragedian käsikirjoittama elämä. Siksi poikien pelkuruuskin on vain seurausta aiempien miesten tragedioista. Joita nämäkään miehet eivät muuten kirjoittaneet itse.

Punatukkainen nainen -tarina alkaa uudestaan kolme kertaa. Kirja on erilainen kolme kertaa.

Ensimmäinen osa on aikuisten satu. Inhoan yleensä aikuisten satuja. Siedän sellaisenkin Pamukilta. 

Ensimmäisessä osassa nuori Cem, myöhemmin geologian insinööri ja rakennusurakoitsija, kehystää henkilökohtaisen tragediansa ja muistelee menneisyyttään. 16-vuotiaana isän hylkäämä Cem näki kaivosmestari Mahmutissa isähahmon ja oli onnellinen, kun hän pääsi kesäksi ikiaikaisia työtapoja käyttävän kaivomestarin oppipojaksi.

Kaivostyömaa oli lähellä Öngörenin sotilastukikohtaa. Kaupungilla Cem iski silmänsä keski-ikäiseen farkkunaiseen, jolla oli liehuvat punaiset hiukset.

Iltaisin Cem haaveili punatukkaisesta naisesta ja kuunteli yötaivaan alla mestari Mahmutin Koraanista peräisin olevia tarinoita. Syntyi suhde, jossa isänetsinnällä oli vahva motiivi: – Jos sinä haluat olla hyvä oppipoika, kohtele minua kuin olisit poikani, sanoi Mahmut. – Halusin, että hän välittäisi minusta ja suojelisi minua entistä enemmän, mietti Cem.

Veden löytäminen kaivosta alkoi näyttää yhä epätodennäköisemmältä. Periksiantamaton kaivomestari jatkoi sinnikkäästi, vaikka hänen olisi kaivauduttava maan keskipisteeseen.

Sitten kaivolla tapahtui pelätty onnettomuus, jonka seurauksena Cem pelkäsi tappaneensa Mahmutin. Onnettomuutta edelsi eroottinen yö punatukkaisen naisen syleilyssä. Säikähtänyt Cem pakeni ikävyyksiä kylästä kiireen vilkkaa.

Toisessa osassa Cem yrittää elää sekä salaisuuden että syyllisyyden kanssa. Pamuk hylkää kronologisen kerronnan ja keskittyy Cemin mielenliikkeisiin. Nuori mies kääntää selkänsä nuoruuden kavereille, keskittyy geologian opiskeluun ja kiinnostuu yhä enemmän klassisista myyteistä. Teemana toisessa osassa ovat itsepetos ja syyllisyyden taakka. 

Cem avioituu, perustaa rakennusliikkeen ja näkee painajaisia, joissa Mahmut jatkaa kaivon kaivamista avaruuteen saakka. Cem tapaa kadonneen isänsä ja pettyy. 

Cem, ja on nyt myös klassisista tarinoista kiinnostunut vaimo, viettää vapaa-aikaa traagisten isämurhatarinoiden kimpussa. Vanhan Testamentin Kuninkaiden kirjasta löytyy Oidipus-teemainen versio Rostamista. Cem käsittelee pakkomiellettään "poika oli isämurhaaja, isä oli poikamurhaaja" -tarinoihin yllättävän analyyttisesti:

Mielestäni rostameja olivat isät, jotka hyväntahtoisuudestaan ja hellyydestään huolimatta herättivät pojissaan pelkoa...Oidipuksia olivat ehkä pojat, jotka kapinoivat isäänsä vastaan ja vihasivat häntä.

Kuvioihin ilmestyy Cemin poika Enver, yllättävä salaisuus. Ja niin paljastuu myös Cemin ja kaivonkaivajan välinen salaisuus. Tarut alkavat elää Cemin elämässä. Historia kävelee Önögörenissä, kun aikuinen Cem monta vuotta myöhemmin tapaa kaivolla tuntemattoman poikansa. 

Kolmas osa on Cülcihanin tarina. Silloin Cem on enää muisto vain.

Läpin kirjan Pamukia kiinnosti isien ja poikien monimutkainen suhde. Koska pojat tarvitsevat isää? Silloinko, kun pitää tehdä raja hyvän ja oikean välille? Vai silloin, kun poikien pitää saada varmistus, etteivät he ole syntisiä tai syyllisiä? Vaiko silloin, kun asiat menevät pieleen ja iskee ahdistus?

Oidipuksen tai Rostamin tarinan kaltaisten myyttien tuominen nykyaikaan on haastava idea. Pamuk onnistui ja hänhän on hieman kuin Euraasian James Joyce eikö vaan! Tämän ymmärsin lopussa.

Haruki Murakami Rajasta etelään, auringosta länteen – Ainoan lapsen ikävä

– Tiedätkö mitään sopivaa jokea? Kaunista jokea jossain laaksossa. Ei kovin isoa, mutta sellaista, jonka rannoilla on tasaista maata. Sen pitäisi virrata suoraan mereen...Ja virtaus saisi olla mieluummin nopea kuin hidas., kysyy Hajimen elämänmittainen rakkaus Shimamoto, kun he tapaavat yli kymmenvuotisen erossaolon jälkeen.

Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen -kirjassa ollaan samoissa tunnelmissa kuin iki-ihanassa Norwegian Woodissa. Tosin melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta kuka voi viedä ensirakkauden lumon keski-ikäiseltä mieheltä? 

Haruki Murakami. Rajasta etelään, auringosta länteen.

Hajime oli hemmoteltu, heiveröinen ja hirvittävän itsekeskeinen lapsi. Hän oli myös ainoa lapsi ja tunsi siksi itsensä puutteelliseksi läpi elämän.

Hajime löysi koulusta kohtalotoverin, ontuvan mutta itsevarman Shimamoton, josta tulee ainoan lapsen ainoa ystävä.

Näin aloittaa Haruki Murakami kirjansa Rajasta etelään, auringosta länteen. Tästä alusta Murakamin tunteva lukija tietää, että tulossa on herkkä, surumielinen ja mahdollisesti hivenen maaginen tarina menetetystä rakkaudesta.

Teini-iässä ystävyyden ylläpitäminen alkaa tuntua kiusalliselta. Etäisyyden ottaminen ei kuitenkaan estä Hajimea edelleen kaipaamasta Shimamotoa. Poika varttuu, kasvaa nuoreksi aikuiseksi ja saa tyttöystävän. Sydämessä on koko ajan kolo nimeltä Shimamoto. Tulee satunnaista seksiä ja viimein avioliitto. Silti Hajimen sydämessä on edelleen tila Shimamotolle. Miehen sydän on kuin tyhjä ravintolan pöytä varattuna kyltteineen. 

Pretend you're happy when you're blue
It isn't hard to do

Tämä on Nat King Colen laulusta South of Borderia. Tämän musiikin tunnelmista tarina on varmasti ottanut osan inspiraatiostaan. Ja me Murakamin lukijathan tiedämme, että musiikilla on aina tärkeä rooli Murakamin kirjoissa. 

Kronologisesti etenevässä kertomuksessa tulee väistämättä se hetki, kun Hajime viimein kohtaa Shimamoton.

Siinä vaiheessa Hajime on jo kahden tyttären isä ja hienostuneen jazz-baarin omistaja. Elintasostaan hän saa kiittää rakennusbisneksessä toimivaa appeaan.

Hajimen ja Shimamoton rakkaustarina on mystinen, hieman surrealistinen, ja ehdottomasti salaperäinen. Shimamoto ei ole niitä naisia, joiden on helppo avautua. Itsestään puhuessaan hän käyttää salamyhkäisiä viitteitä. Hän on luultavasti ja hetken nainen. Nainen, joka eli enemmän muistoissa kuin maailmassa. Enemmän heijastus itsestään kuin todella läsnä.

Hajimen osalta uudelleenviriävässä suhteessa vetovoima kasvaa niin suureksi, että on aika valita peruuttamattomien ja peruutettavien asioiden välillä. Tarinasta tulee myös kertomus nuoruudesta luopumisesta ja anteeksiannosta. Tuttuja teemoja keski-ikäisten elämässä.

Olen lukenut yhtä suosikkikirjailijaani Harumi Murakamia ahkerasti. Murakamin kirjojen joukossa Rajasta etelään, auringosta länteen saattaa olla yksi vaatimattomammista. Tarinaa voi pitää ankealla tavalla kuluneena, jopa arkisena. Sellaisesta lumovoimasta, jota koin lukiessani IQ84:ää tai Norwegian Woodia ollaan kaukana. 

Kuluneen tarinan pelasti jälleen kerran Murakamin erityinen taito rakentaan tiheitä tunnelmakuvia. Rajasta etelään, auringosta länteen on yksinkertaisesti sympaattinen ja lumoava. Voi taaksejäänyt nuoruus. Mitä se ottaa, mitä se antaa? Ainakin tämän koskettavan Murakamin. Toivon, että se eli nuoruus jättäisi kaikille meille jotain, mutta ainakin se jätti Murakamin.

Toisteisuus on useimmilla kirjailijoilla puuduttava asiantila. Murakamin kohdalla se on odotusarvo. Uskon, että tämän takia hän on kirjailija, jolla on ikuisesti erityinen paikka faniensa sydämissä.

Kim Leine Punainen mies, musta mies – Grönlantitrilogian kakkososassa asutetaan siirtomaa, käännytetään pakanoita ja käydään selviytymistaistelua

Kim Leine palaa kirjassa Punainen mies, musta mies takaisin Grönlantiin. Kirja on nimetty myös Grönlantitrilogian kakkososaksi, joten lisää tarinoita Leinen tavaramerkkimaasta on odotettavissa.

Kim Leine. Punainen mies, musta mies.

Trilogian ykkösosan Ikuisuusvuonojen profeetta tavoin Punainen mies, musta mies -kirjassa asutetaan siirtomaata, käännytetään pakanoita ja yritetään uskon, viinan ja irstailun voimin selviytyä hyytävissä olosuhteissa.

Kakkososa on ykkösosan tavoin suurromaani sekä sivumäärältään että aiheeltaan. Ollaan samassa uudisasukkaiden ajanjaksossa. Monisatasivuinen kirja ottaa haltuun yhden ihmisiän verran 1700-lukua ja ison siivun Tanskan siirtomaahistoriaa. Ikuisuusvuonojen profeetasta poiketen kakkososassa on kuitenkin jotain hyvin erilaista ja se on kertojanääneltään erilainen Kim Leine.

Punainen mies, musta mies -tarinassa on useita syitä tai motiiveja päätyä valkealle saarelle, monta grönlantikokemusta ja lukuisia ihmiskohtaloita. Viimekädessä varsinainen tarina seisoo kahden ristiriitaisen keskushenkilön varassa ja he ovat luonnollisesti mies punainen ja mies musta.

Punainen mies Aappaluttoq on asunut aina Grönlannissa ja omista sanoistaan päätellen hän tulee aina siellä asumaan. Ei ole selvää, onko punainen mies verta ja lihaa vai henkiolento – itse valitsen molemmat. Voin käydä kaikkialla...voin vetäytyä itseeni kuin virranpyörre, joka syö itsensä, ja sitten päästän ulos henkeni.

Musta mies, joka on lähetyssaarnaaja Hans Edege, on ottanut kasvatettavakseen punaisen miehen pojan vastoin isän tahtoa. 

Kirjan tarinassa on kyse suunnilleen tästä:

Ykkösosassa Hans Edege lähtee 1721 Grönlantiin. Sillat takanaan polttanut pappismies etsii uutta seurakuntaa. Hän on kuullut saaren muinaisista norjalaisista, mutta löytää ilkikurisen alkuperäiskansan, joka ei ole koskaan kuullutkaan Jeesuksesta. Tämä ei Edegeä lannista: hän näkee mielessään kauppa-aseman, kirkon ja iloisia kristittyjä. Edegen onneksi Tanskan kuningas Fredrik IV haluaa alaisuuteensa uuden siirtokunnan, ja 1728 Grönlantiin lähetetään laivalastillinen armeijakarkureita, pikkurikollisia ja ilotyttöjä uutta Tanskaa rakentamaan. Kauppalaivoja saapuu satamaan säännöllisesti uutta siirtokuntaa vahvistamaan – tosin sillä, mitä saadaan rakennettua on tapana rapautua ihmisen tai luonnon toimesta.

Toisessa osassa perustetaan imperiumia huonolla menestyksellä. Grönlantiin muodostuu siirtokunta, joka on – kuten suurvaltojen siirtomaahistoriasta tiedämme – hallinnollinen ja inhimillinen katastrofi. Siirtokunnassa kuollaan nälkään, keripukkiin, lapsivuoteelle ja kylmyyteen. Vain viinasta ja seksistä ei ole alituiseen puutetta. Pahimman katastrofin tuo mukanaan Tanskasta saapuva kauppa-alus. Tämän katastrofin nimi on isorokko ja se niittää aiemmista koettelemuksista selvinneitä urakalla. 

Alkuperäisasukkaat suhtautuvat uuteen uskoon uteliaan kiinnostuneina, mutta Edegen harmiksi tulkitsevat sitä omalla tavallaan ja soveltavat kristillisiä ohjeita omaperäisesti. Kuten alkuasukasnainen, joka hanakasti auttoi kanssaihmisiä kulkemaan kuoleman portista – hyväntekijähän vain nopetti kärsijöiden pääsyä paratiisiin. Grönlantilaiset tulevat, menevät ja katoavat mielensä mukaan eikä heistä koskaan tule toivotunlaisia alamaisia Tanskan kuninkaalle. 

Te tanskalaiset olette kummallisia...Teidän jumalanne on sekä heikko että vahva, ja se toinen jumala, hänen isänsä, on sekä julma että rakastava, kristityt ovat sekä hyviä että huonoja, ja maamme on yhtä aikaa meidän eikä sittenkään ole meidän.

Omavaltaisesti toimivat myös tanskalaiset. Pastorin vaimo tulkitsee omaa toimenkuvaansa luovasti: hän perustaa pappilaan lastentarhan, jonne hän hyväntekeväisyyden nimissä pakkosiirrättää vastasyntyneet grönlantilaispienokaiset. Saaren lääkäri käyttää asemapaikkaansa testauslaboratoriona. Toimenkuvaan kuuluvat kuolleiden leikkely tutkimustarkoituksiin ja muut kyseenalaiset hoitokokeilut, joiden seurauksena todennäköisimmin kuollaan kuin selvitään hengissä.

Kolmannessa osassa kirjassa esiintyneet isät ja pojat kerää yhteen aiemmin tavattujen henkilöiden tarinat, kun jokainen pääsee vuorollaan kertomaan tarinan omalla tavallaan. Kuten Hans Edegen oma, ja vähemmän pidetty poika Niels ja naurettavan kuninkaallisesti nimetty, punaiselta mieheltä ryöstetty ja eniten rakastettu, Fredrik Christian. Kolmas osa on vakavampi ja henkilökohtaisempi kuin sitä edeltäneet.

Olen lukenut Ikuisuusvuonojen profeetan ja Kuilun ja kiintynyt makaaberiin Leineen. Leinen teksti on melkein kuvottavaa ja lähes fyysisesti vastenmielistä sisäelimineen, eritteineen ja henkilöhahmojen hillittömine elintapoineen. Toisaalta kirjojen henkilöhahmot ovat hyvin henkisiä, ponnistelevat aatteissaan eteenpäin samalla taistellen tositarkoituksella demoneitaan vastaan.

Luin Punainen mies, musta mies -kirjaa, aiheensa puolesta kiinnostavaa, mutta käsittelytavaltaan latteaa, syvästi pettyneenä kunnes sivulla 463 tapahtui suuri muutos. Minulle tämä kirja oikeastaan vasta silloin alkoi, sillä sain takaisin suuresti arvostamani mustanpuhuvan gootti-Leinen. 

Punainen mies, musta mies -kirjassa Leine oli yllättäen muuttunut leikkisäksi ja kepeän sarkastiseksi kööpenhaminalaiselämän ja kuninkaanhöpsötysten kuvaajaksi. Tästä en pitänyt yhtään! Tosissani ikävöin Leinen armottomia henkilökuvia sekä julmaa, raatelevaa ja synkkää kerrontaa – Parahin Kim Leine: Maailma ei tarvitse toista Peter Høegiä!

Parhaiten läpi satojen sivujen piti mielenkiintoani yllä itse Grönlanti. Siirtomaalaisten pahin vastustaja eivät luonnollisestikaan olleet alkuperäisasukkaat vaan jäinen ja jylhä saari, jonka valloittaminen tai alistaminen oli mahdotonta. Se ei taistele avoimesti vaan harjoittaa passiivista vastarintaa. Ja tietää voittavansa. 

Kun kirja loppuu, musta mies lähtee ja punainen mies tietysti jää. Nyt heidät on jaettu kahtia: Niihin, jotka lähtevät ja niihin, jotka jäävät.

Ja kuten odotinkin, tarina päättyi punaisen miehen sanoihin:

Teille Grönlanti on jotakin, millä on alku ja loppu, jotakin minne tullaan ja mistä lähdetään. Mutta sitä se ei ole niille, jotka kuuluvat tänne.

Dieter Wellershoff Simpanssin kauneus – Ankeuden huippukokemus ja psykologinen rikostarina

Dieter Wellershoffin Simpanssin kauneus on klassista saksalaista angsismia 1970-luvulta. Siltä ajalta, kun oli maa nimeltä Länsi-Saksa ja maa nimeltä Itä-Saksa. Historian mukaan itäsaksalaisilla meni surkeasti. Lukemieni kirjojen mukaan sen paremmin ei mennyt länsisaksalaisillakaan. Heitä nimittäin vaivasivat tuhoisat ajatukset, näköalattomuus ja synkältä näyttävä tulevaisuus.

Dieter Wellershoff. Simpanssin kauneus. 

En ole aiemmin kuullut kirjailijasta nimeltä Dieter Wellershoff. Keltaisen kirjaston yhden kirjan ihmeitä ryhtyy aina lukemaan hieman jännittävissä tunnelmissa. Saattaa löytyä helmi tai saattaa löytyä kummajainen. Nyt löytyi ankeuden huippukokemus ja taitavasti kirjoitettua rikosproosaa. 

Dieter Wellershoff todella osaa kirjoittaa häiriintyneisyyden ja itsetuhoisuuden psykologiaa. Simpanssin kauneus kertoo syvästi mentaalisella tavalla Klaus Jungin ajautumisesta kuilun reunalle ja sen yli. Näin ihminen masentuu, näin hän antaa periksi ja näin hänen päivänsä ovat luetut. 

Ensinnäkin anteeksi, että paljastin Klausista näin paljon jo aluksi. Klausia ei voi kuitenkaan loppuunkäsitellä yhdessä kirja-arviossa, joten kehotan tarttumaan tähän outoon, mutta silti vinksahtaneella tavalla kiinnostavaan kirjaan.

Wellershoff paljastaa tarinan motiivin heti ensimmäisellä sivulla:

Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.

Tarinan alussa selviää, että Klaus Jung on erotettu yliopistosta väärennetyn tutkielman takia. Tutkielma käsitteli tiibetiläistä Kuolleiden kirjaa, johon palataan tekstissä tuon tuostakin. Silti Klaus fantasioi olevansa poikkeuksellinen nero eikä fantasia näytä tyystin katoavan monista epäonnistumisista huolimatta. 

Yliopiston jälkeen Klaus liittyy ryhmään, joka kiertelee kleinbussilla Saksan maaseutua myymässä lehtitilauksia. Ryhmän pomo kohtelee alaisiaan sadistisesti, jopa väkivaltaisesti. 

Siitä lähtien tarinassa on vangitseva nöyryytyksen ja vaanivan väkivallan tunnelma. Vaikka loppuratkaisu on vielä auki, kirjaa ryhtyy lukemaan miettien onko Klaus olosuhteiden vai itsensä uhri? On ilmiselvää, että odottamaton kriisi tai räjähdyspiste on edessä.

Nöyryyttävän kohtauksen jälkeen Klaus pakenee yhdessä pomon ystävättären Ellenin kanssa Teneriffalle. Siellä paistaa aurinko taivaalla, mutta ei sydämissä. Palattuaan Saksaan Ellen ja Klaus menevät jopa naimisiin. Virheliike, sillä alusta saakka Elleniä uskottomaksi epäilevä Jung karttelee vaimoa niin paljon kuin mahdollista. Seuraa paitsi mustasukkaisuutta, myös pahenevaa vieraantuneisuutta. 

Klaus siirtyy uuteen työhön peliautomaattien asentajaksi. Nyt hänen elämänsä pyörii baareissa ja pelihalleissa, rähjäisissä pikkuhotelleissa ja yksinäisissä televisioauloissa. Hän naamioituu hiljaiseksi, rauhalliseksi ja tasaiseksi mieheksi, joka nauttii naamion takaamasta kunnioituksesta.

– Olen ollut jo pitkään umpikujassa, sanoo Klaus itselleen usein. Klaus joutuu oman mielikuvituksensa ansaan ja jotenkin liukuu väärien valintojen puolelle. Hänellä on se kuuluisa eksistentaalinen elämänkriisi ja näistähän on muutama muukin kirja kirjoitettu.

...hänen pitkään vaalima sokeutensa oli päättymässä, sokeus, jonka suojissa hän oli elänyt ja josta hän nyt oli luopumassa, koska hänellä ei ollut enää riittävästi voimia pitää sitä itsellään.

Yhden viikonlopun päätteeksi Klaus tekee radikaalin ratkaisun, jota en tässä paljasta. Kerron vain, että Klaus kuulee pimeyden ja näkee hiljaisuuden. Halu olla kuollut on ollut hänessä valmiina, vaikkei hän ole sanonut sitä ääneen. 

Simpanssin kauneus on sysimusta ja sumunharmaa tarina. Se tapahtuu ankeissa lähiöissä, räkäisissä kuppiloissa, pimeillä maanteillä ja nuhjuisissa huoneissa. Kaikkialla kertoja ikään kuin vaanii Klausia raportoiden hänen pienimmätkin mielenliikkeensä ja eleensä. 

Kai tämä on hyvää proosaa?, on joku aiempi lukija kommentoinut kirjan sivulle. Simpanssin kauneus on outo kirja. Tavallaan surkea. Tavallaan syvällisesti mentaalinen. Tässä kirjassa ei ollut mitään kaunista. Silti minusta se oli hyvää proosaa. Mutta sen tiedän, että tätä kirjaa ei tule ikävä!

Mitä sitten oli simpanssin kauneus? Teneriffalta ostettu patsas, joka mahdollisesti muistuttaa siitä kuinka aina katsomme kuolemaa silmiin.

Elizabeth Strout Kaikki on mahdollista – Toisen totuus meistä itsestämme ja Lucy Bartonista

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista ei ole kirja Lucy Bartonista, mutta se on kirja, jota ei olisi ilman Lucy Bartonia. Strout on sijoittanut Kaikki on mahdollista kirjansa Illinoisin Amgashiin, Lucy Bartonin pieneen kotikaupunkiin maissi- ja juurikaspeltojen keskelle. Amgashista ei juurikaan ole kuuluisuuteen ponnistettu, joten siksi on kai luonnollista, että kaikilla on jotain sanottavaa Lucy Bartonista. 

Elizabeth Strout. Kaikki on mahdollista. 

"Kaikki on mahdollista kaikille" ovat Stroutin kirjan loppusanat ja viimeinen totuus. En voi itse olla lukematta niitä vailla ironiaa ja molemminpuolista tulkintaa. Mahdollisesti hyvässä, mutta myös pahassa. Kaikista on yleinen näkemys, mutta mahdollisesti myös toinen totuus.

Luen Stroutissa paljon Alice Munroa enkä taida olla ainoa. Molemmissa on samaa herkkäviritteisyyttä ja poikkeuksellista kykyä kirjoittaa inhimillisesti. Kummankin tekstit ovat liikuttavia ja koskettavia. Kummankin heikkous kirjailijana saattaa olla se, että he toistavat itseään.

Yksi ero naisilla kuitenkin. Munro on mielestäni jo siirtynyt isoäiti-ikäisiin. Strout sen sijaan keskittyy sitä edeltävää sukupolveen ja heidän lapsiinsa. 

Amgashin pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa. Tai luulivat tuntevansa siihen asti, kun arjen tragediat hajottavat perheitä ja pudottelevat kulisseja. Osa pakenee häpeää ja vastuuta ja muuttaa pois. Jäljelle jääneet oivaltavat poikkeuksetta jotain uutta itsestään ja kohtaavat jatkossa muut rehellisemmin ja rohkeammin.

Lucy Barton on kirjan keskipiste siksikin, että hän on juuri julkaissut uuden kirjan. Lucy on esillä kirjakauppojen näyteikkunoissa, kansallisilla kanavilla ja kirjailijakiertueilla. Lucy kirjoittaa tosista asioista mahdollisimman rehellisesti – ei kuitenkaan omistaan. 

Stroutin kirjassa on yhdeksän kertomus ja niistä juuri se on parhain ja kamalin, jossa Lucy tapaa Amgashissa monen vuoden jälkeen siskonsa ja veljensä. Nimeni on Lucy Barton -kirjasta tiedämme, että Lucyn lapsuus oli köyhää. Mutta näin mielenvikaista ja vastenmielisestä lapsuutta en ainakaa minä pystynyt kuvittelemaan. 

Elizabeth Stroutille kurjista asioista kertominen ei ole ongelma. Strout on koulutukseltaan juristi ja siinä ammatissa oppii varmasti yhtä ja toista tragedioista.

Strout pystyy kertomaan teini-ikäisenä tyttöystävänsä tappaneesta pojasta ja tämän asuntovaunussa asuvasta äidistä. Hän pystyy kertomaan kaappihomosta isästä, jonka todellisempi elämä paljastuu vasta dementiavaiheessa. Hän pystyy kertomaan menestyneestä pariskunnasta, joka hankkii yhteistuumin aviomiehelle seksikumppaneita kieroilla tavoilla.

Amerikkalainen köyhyys – siitä ei ole kaunista lukea. Siihen liittyy väkivaltaa, heittelejättöä, henkistä apatiaa, sivistymättömyyttä, eläimellistä seksuaalisuutta, mielen ja ruumiin sairauksia, hyväksikäyttöä, perustarpeiden kieltämistä. – Kukaan ei voi olla niin köyhä, ettei hänellä ole terveyssiteitä, sanoo opettaja. Kyllä voi. Joku voi olla niin väsynyt ja viluinen, että hän jää välitunneiksi nukkumaan patterin viereen. Joku perhe voi olla niin ahdingossa, että lasten vaatteet ommellaan tilkuista. Tosin jonkun äiti saattaa olla niin sekaisin, että tähän päädyttiin, koska äiti ensin leikkeli lapsensa vaatteet. 

– Hänestä tuntui, että tässä maassa kulttuurien erot oli unohdettu. Ja kulttuuriin sisältyivät luokkaerot, vaikkei kukaan niistä tässä maassa puhunut, koska se ei ollut tässä maassa sopivaa, pohtii yksi Stroutin henkilöistä.  

"Ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin", Strout kirjoittaa. Ensin koetaan tragedia ja sitten kehitetään selviytymismekanismeja. Siksi Strout ei synkeistä aiheista huolimatta ole synkeä kirjailija.

On olemassa lohturuokaa ja on olemassa myös lohtukirjallisuutta. Sellaista kirjoittaa Elizabeth Strout. Kun on lukenut hänen ihmisistään alkaa tuntua, ettei salailulla saavuteta mitään. Että on valmis ottamaan vastaan myös muiden tarinat. Että on valmiimpi antamaan anteeksi ja hyväksymään toisia totuuksia meistä ihmisistä.

Alberto Moravia Automaatti – Nyt näen kaiken toisin! Episodit, jotka muuttivat elämäni

Alberto Moravian psykologinen silmä on parhaimmillaan episodimaisissa pikkutarinoissa. Sellaisista koostuu Automaatti. Kirja sisältää peräti 40 muutaman sivun mittaisia tekstiä pienistä dramaattisista käänteistä ihmissuhteissa. Vain muutamassa niistä on varsinainen tarina.

Alberto Moravia. Automaatti. 

Moravia on taitava kuvamaan mikrohetkiä, valtasuhteita, mielenliikkeitä ja intohimon elinkaarta. Kokonaisena kirjana niistä on pitkästyttävää lukea. Minimuodossa ne ovat viiltävän teräviä, välillä jopa huvittavia.

Suurin osa episodeista on oikeastaan saman asetelman toistoa tai siirtämistä toiseen ympäristöön. Ne kertovat siitä, kuinka henkilöt ovat elämässään jollakin perustavalla tavalla vääränlaisessa tilanteessa tai joutumassa tai asettumassa sellaiseen.

Rooma, tai poistuminen ikuisesta kaupungista, on tarinoissa voimakkaasti läsnä. Automaatista löytyy monia kertomuksia roomalaisesta keskiluokasta, varakkaasta porvaristosta, sen rakkauden kaipuusta ja kyvyttömyydestä rakastaa. Jäätävä kyvyttömyys ei ole vieras tunne edes uunituoreessa avioliitossa.

Niminovellissa Guido kokee syvästi ristiriitaisen hetken omana hääpäivänään. Hän tuntee vastustamatonta houkutusta kuolla ja se on surullisen hellä tunne.

Lukiessa tuntui kuin Moravia olisi kehitellyt romaaniensa alkuja. Usein Moravian fiktio nimenomaan alkaa sellaisesta hetkestä, kun ihminen saa uuden näkökulman tuttuun ihmiseen, tilanteeseen tai asetelmaan.

Sellainen virhe saattaa olla avioliitto. Ensimmäiset kuukauden uudessa avioliitossa eivät olekaan Sofialle pumpulissa leijumista. Hänelle kerrotaan miehensä rakastajattaresta iltapäivälörpöttelyjen lomassa. (Hupakot). Sergio löytää vaimonsa rakastajan kuolleena rannalta. Me rakastimme toisiamme...meidän piti tavata tänä aamuna täällä...ja nyt hän on kuollut., päättyy tuoreen avioparin rantapäivästä kertova novelli. (Kohtaus rannalla).

Sanat ovat kuin seinään heitetty pallo, jotka muuttavat hetken merkityksen. Ja näin tulisi jatkumaa koko heidän elämänsä ajan, koska he olivat naimisissa eikä mitään enää ollut tehtävissä.

Tarinat kuvaavat turhien ihmisten turhautumista, turhamaisuutta ja moraalittomuutta. Niissä on myös vastenmielisyyttä ja itseinhoa. Monet tarinat ovat ivallisia, täynnä ivan tuntua.

Tarinoissa on uima-altaita, muotia, tyylikkyyttä, liiallista rikkautta, autoja, ironista dialogia, julmaa rakkautta. 

On opintoja, jotka eivät kiinnostava. Ystäviä, joita ei arvosta. Aviopuoliso, johon ei tunneta vetoa. Hänen täytyy tehdä suuri joukko erehdyksiä ennen sopeutumista. Ja toivoa, että ehkäpä erehdysten jälkeen tulisi jotain oikeaa. (Oudossa maassa).

Mustasukkaisuus ja epäily ovat tunteista tavallisimmat. Ne ovat mielen kalmoja. Joku näkee kuvansa peilissä tai lammen pinnassa ja huudahtaa tuskissaan, kuinka epämiellyttävä hän on. Sanotaan nyt vaikka Giovanni. Koska G-alkuisuus viehättää Moraviaa selvästi, hän saattoi olla myös Guilermo tai Girolamo. Hän panikoi unissaan. Hän epäilee petosta, mutta elää kuitenkin päivänsä, työpäivänsä ja avioliittonsa kuten aina, vaikka sisimmässään inhoaa kaikkia ja kaikkea. Kuitenkin oli elettävä. Hän painoi otsansa ikkunaa vasten ja sulki silmänsä.

Ihmiset huomaavat joutuneensa narrin asemaan ja yrittävät salata sen muilta. Heidät täyttää pelon tunne, kun he tuntevat itsensä amputoiduiksi ja epätäydellisiksi. 

Moravia kokeilee erilaisia kohtauksia puhelinten kanssa. Soittaako tarinan päähenkilö vai soitetaanko hänelle? Kuka haluaa ja kenen seuraa? Moravia kokeilee erilaisia kohtauksia unien kanssa. Sekoittuvatko ne valveilla oloon vai raottavatko ne todellisuuden unenomaista verhoa.

Asianajaja on henkilöiden, siis miesten, tyypillisin ammatti. Miksi tämä ammatti on Moravialle niin läheinen ja mitä se edustaa?

Automaatti oli oivaltava, sukkela ja viihdyttävä kirja lukea. Se ei missään tapauksessa päädy Näitä kirjoja en olisi halunnut Keltaiseen kirjastoon -listalle – toisin kuin suurin osa lukemattomista muista Moravian tuotoksista. 

Bruce Chatwin Erottamattomat – Kaksosuus: side, turvasatama ja liiankin tärkeä ihmissuhde

Lewis on se voimakas ja fyysinen, vielä kahdeksankymppisenä pätevä kirveenkäsittelijä. Benjamin on se ujompi ja teräväkielisempi – se joka hoiti kotityöt ja kirjanpidon ja vastusti muutoksia kuten traktorin hankintaa. He eivät olleet miespariskunta vaan identtiset kaksoset, jotka lapsuudessa vain äiti erotti toisistaan. 

Bruce Chatwinin Erottamattomat on sukutarina ja kertomus kaksosista, jotka eivät eläessään päässeet eroon toisistaan. Benjamin ei halunnutkaan. Lewis halusi ja hänen puolestaan minua harmitti. Kuolemaan asti he nukkuivat yhteisessä huoneessa ja sängyssä, vaikka Lewis kaipasi kovasti omaa vaimoa, lemmiskelyä ja lapsikatrasta. 

Bruce Chatwin. Erottamattomat.

Erottamattomat on tarina talon pystyttämisestä ja suvun juurtumisesta. Se on myös tarina elämästä karulla syrjäseudulla ja kyläyhteisöstä sillä universaalilla tavalla, että paikkojen nimet voisi hyvin vaihtaa suomalaisiin. Luulen, että ainoat mietinnän paikat uudelleensijoituksessa olisivat uskontokunnat ja kohtaus, jossa Walesin nuorukaisia värvätään maailmansotaan.

Tapahtumapaikka on kuitenkin oikeasti olemassa. Tila pystytetään karulle Mustalla vuorelle (Black Mountains), joka sijaitsee Englannin Herefordshiren ja Walesin rajamailla, kuitenkin ehdottomasti Walesin puolella. 

Tarina on jämähtänyt walesilaisen kylän verkkaiseen elämänmenoon. Siinä liikutaan vain muutaman kilometrin säteellä. Teemoina ovat uskonnollisuus, ahdasmielisyys, maanviljely, tukahdutettu seksuaalisuus, unelmista luopuminen ja ristiriitaisuus, taantumuksellisuus ja taantuminen. Tärkein teema on kuitenkin kaksosuus, josta muodostuu pojille elämänmittainen side, turvasamatama, joskin Lewisille myös oman elämä estävä ihmissuhde.

Ensin on vuorossa Mary, kirkkoherran ja lähetyssaarnaajan tytär. Hän nai Amoksen, tilattoman maanviljelijän, koska jäi isän kuoltua aivan yksinään ja koska ihastui Amosin vakavaan charmiin.

Kun kultturelli nainen nai reilu vuosisata sitten alempisäätyisen miehen, näyttivät tulevaisuuden tähdet vähintäänkin ennustamattomilta. Maryn kodinpidolliset ja seurusteluun liittyvät yritykset kohtasivat juroa vastarintaa. Katkeruutta lisäsi se, että Maryn suhteiden ansiosta pariskunta sai hankittua vuokratilan ja sittemmin maaomaisuutta. Erimielisyyksistä seurasi kinaa ja perheväkivaltaa, mutta avioparin uskonnollisuus piti kuin pitikin perheen kasassa. 

Heidän tilansa nimi oli Näky. Oli naapuritila, jonka kanssa välit kävivät kovin viileiksi. Tapahtuu sellaista maaseudun naapurikinaa, jossa aiheutetaan harmia elikoille ja tiluksille ja alustetaan koston kierre suvussa seuraaville.

Mary sai onnekseen poikakaksoset ja heistä Benjamin oli äidin lemmikki. Benjamin oli älykäs, mutta nuoruudessa sairastetun keuhkokuumeen jälkeen fyysisesti heiveröinen. Benjamin ei halunnut naimisiin ja kauhisteli veljen sen suuntaisin pyrkimyksiä. Lewisillä puolestaan oli jo nuorena vientiä naispiireissä, mutta äidin ja veljen kieron liiton ansiosta hän ei pystynyt lähtemään Näystä ja jättämään Benjaminia.

Tässä kohtaa astuu kuvaan tukahdutettu seksuaalisuus ja tulee mieleen D.H. Lawrence. Lawrence on muuten suosikkikirjailijani, johon en ikinä rinnastaisi Chatwinia muutoin kuin vaikutteiden antajana. Koska tiedän myös, että Chatwin oli biseksuaali, olisi helppo tulkita tarinan kaksosuutta myös tästä näkökulmasta.

Maryllä ja Amosilla oli myös tyttölapsi, jota äiti surutta laiminlöi. Tytär häipyi Amerikkaan eikä koskaan antanut kuulua itseään. Häneltä jäi kaksosten onneksi jälkeen adoptiotytär ja tyttären poika. Sillä tavalla Näky sai jatkajan ja kaksoset kaipaamansa "poikalapsen".

Erottamattomat on kaunistelematon kuvaus maatilanpidosta. Esimerkiksi Benjaminin lempityö ja taidonnäyte oli lampaiden avustaminen synnytyksessä. Maanviljely oli rankkaa puuhaa karussa ympäristössä Mustilla vuorilla, Walesin Kainuussa.   

Erottamattomat loppuu ikääntyneiden kaksosten syntymäpäiviin. Koko ikänsä lentämisestä kiinnostunut Lewis saa lahjaksi yksityislennon. Ja pääsee aika lailla symbolisesti kokemaan sellaista vapauden tunnetta, josta oli koko elämänsä haaveillut. Ja vähänkös minua ärsytti, ettei hän saanut kokea sitäkään ilman Benjaminia.

Tässäpä oli Chatwinin erottamattomien tarina. Kerroin sen aika kronologisesti, koska niin sen kertoi kirjailija itsekin. Vaikuttaako kiinnostavalta? Minusta ei todellakaan! 

Erottamattomat on niitä kirjoja, joista on pakko kysyä: Mitä se tekee Keltaisessa kirjastossa? Kronologia ja tyylipuhtaasti toteutettu tarinallisuus ovat vaarallisia kerronnan muotoja, koska ne vaativat erityistä hohtoa edes jossain. Vaikkapa henkilöhahmoilta, ajanjaksolta tai tarninalta.

Mitään näistä ei löytynyt Erottamattomista. Erottamattomat oli näitä-olen-lukenut-elämässäni-kymmenittäin -kirja. Sellainen näin-kirjoitettiin-joskus-1900-luvun-alussa -kirja, jonka osalta hämmästyy huomatessaan kirjoittamisvuoden olevan 1982! Sinulta parahin Bruce Chatwin, olisin toivonut kirjailijana reippaasti tuoreempaa otetta.

Saul Bellow Yhä useamman sydän pettää – Mikä kaikki voi naisissa miehiä kiinnostaa

– Mietin vain, millaista elämä olisi ollut, jos minulla olisi ihmisiin nähden samanlainen lahja kuin kasveihin, sanoo Saul Bellowin Yhä useamman sydän pettää -kirjan toinen tärkeä henkilö Benn Crader, maineikas kasvitieteilijä.

Saul Bellow. Yhä useamman sydän pettää.

Kasvitieteilijä Benn hallitsee luonnon, mutta ei rakkautta. Sydänasioista hän yrittää tehdä selkoa sisarenpoikansa Kennethin kanssa. Valitettavasti myöskään Kenneth Trachtenbergin erityisalaa eivät ole naiset vaan venäläinen kirjallisuus. Miesten välinen suhde on myös jonkinlainen riippuvuussuhde, sillä kummallakaan ei ole kirjassa muita ystäviä. 

Kennethin ja Bennin juutalainen suku tulee Venäjältä ja Kenneth emigroitui Amerikkaan Pariisin kautta. Sekä Benn että Kenneth ovat akateemisia hahmoja, sellaisia Bellowin kirjoista tuttuja.

Benn esitellään huipputiedemiehenä, eräänlaisena ylimyskastin jäsenä ja supervallan nerona, jonka olemuksen kruunaavat fyysinen kookkaus ja häntäheikin kyvykkyys. 

Kiltti Kenneth on "vaaleansinisen auran ympäröimä mies". Näin kuvailee Kennethiä Tracey, jonka kanssa hänellä on lapsi, mutta joka ei halua Kennethin kanssa naimisiin. Kenneth on jotenkin vinksahtaneesti kiinnostuneempi enosta kuin itsestään, lapsestaan tai rakastamastaan lapsen äidistä. "Viehättävä eno on todellinen resurssi", Kenneth toteaa.

Benn ja Kenneth kuuluvat joutavaan ja joutilaaseen luokkaan, jolta liikenee paljon aikaa keskustelemiseen. Yhä useamman sydän pettää -kirjaa kuvaakin osuvasti takakannesta löytyvä arvostelusitaatti. Sen mukaan Bellowin kirja "ei niinkään ole romaani kuin postmodernin ajan rakkauden anatomiaa...lörpöttelevä kirja". 

Bellow keskittyy kirjassa ensisijaisesti henkilöihin ja hyvin vähän tarinan kasvattamiseen. Sivu toisensa perään eno ja sisarenpoika jutustelevat rakkauselämän käänteistä ja elämänsä naisista teemalla "vuosisadan ajan rakkaus on tehnyt meistä hölmöjä". Kirja muistuttaa, minkälaisia typeryyksiä fiksuimmatkin ihmiset voivat tehdä ihmissuhteissa. 

Bennin naissuhteet ovat osoittautuneet sotkuisiksi miehen ensimmäisen vaimon Lenan kuoleman jälkeen. Bennillä on erikoisia addiktioita ja haasteita seikkailla kasvien ja ihmisten maailman välillä: – Kasvitieteellisesti ei voi sanoa, mikä on rumaa ja mikä kaunista, koska kullakin lajilla on omat mieltymyksensä.

Sana lörpöttely kiteyttää ytimekkäästi myös sen, miksi en yhtään pitänyt Bellowin kirjasta. Kirja on loputonta jaarittelua löyhällä juonella – rakkausaiheisiin diskursseihin ja naissukupuoleen löytyy loputtomasti variaatioita: 

..."Sydänkin voi olla sofisti." "Voitko rekonstruoida keskustelusi? " "Rakkaudella ihminen tunkeutuu olemisen essenssiin."...

Yhä useamman sydän pettää oli rasittava, ärsyttävä ja ennen kaikkea tylsä kirja. En ymmärrä, miksi sivistyneet miehet eivät kykene muuhun, kun pilkkomaan naisia tuhannesosiin. Loppuhuipennuksena sattui skitsopsykologinen (!) käänne, jonka aiheutti Psykon katselu liian leveäharteisen naisen kanssa.

Lisäksi mahtaileva kasvitieteilijä osoittautui pelkuriksi. Toivon, että silloin sisarenpoika sai hankittua edes uuden ystävän, sillä enosta jäivät jälkeen vain Helsingissä asuvan professorin yhteystiedot.

Kirjassaan Bellow halusi varmasti olla satiirinen, tragikoominen tai jotain vastaavaa. Vaikka sanasto oli ihailtavan runsasta, se jäi kauaksi sukkelasta verbaaliakrobatiasta. Minusta Bellowin kieli on elämästä vieraantunutta ja rönsyilee oudolla logiikalla varustettuja kielikuvia tyyliin "Vedämme perässämme omia päämääriämme kuin merilevään sotkeutuvia äyriäisiä".

Minulle Bellowin kirjojen lukeminen tuntuu useimmiten laahustamiselta. Ei olekaan ihme, että Bellow on kirjailija, jonka kirjat saattavat esiintyä useimmin Näitä kirjoja en haluaisi Isoon K:hon -listallani.