lauantai 19. lokakuuta 2019

Boris Pasternak Viimeinen kesä – Kadota, niin voit löytää. Pasternakin elämä katkelmina

Boris Pasternakin Viimeinen kesä on kokoelma monentyylisiä tekstejä. Näistä kansista löytyy pari upeaa novellia. Niiden lisäksi on omaelämänkerrallisia katkelmia, yritelmiä omaelämänkerraksi, kirjailijan jälkisanat sekä ymmärtääkseni suomentajan oikaisuja kirjailijan väärinmuistamiin tapahtumiin tai päivämääriin.

Boris Pasternak. Viimeinen kesä. 
Jälkisanoissa Pasternak itse on sitä mieltä, että hän on elämässään kirjoittanut vain yhden romaanin, johon hän on täysin tyytyväinen. Se kirja on tietysti upea klassikko Tohtori Živago. Olisikohan näin itsekriittinen kirjailija itse ollut ylpeä tästä sekakokoelmasta, jonka tekstien pirstaleita ei saa ilman kirjailijan elämää koskevaa taustatyötä liittymään toisiinsa.

Oliko Pasternak Živagon, Nobelin palkinnon ja Neuvostoliitossa kokemiensa vaikeuksien takia niin kiinnostava henkilö, että tällaiselle ylijäämäpakille löytyi Suomessa lukijoita? Toki lopputuloksena rakentuu jonkinlainen kirjailijakuva.

Sain tietää, että Pasternak oli ensin säveltäjä. Hän ahdistui absoluuttisen sävelkorvan puuttumisesta sen verran paljon, että luopui haaveesta. Sen jälkeen Pasternak lähti Marburgiin Saksaan opiskelemaan oikeustiedettä ja innostui filosofiasta. Kirjailijana hän oli ensin runoilija. En tunne Pasternakin runoja, mutta niitä pidetään hyvin vaikeaselkoisina.

Viimeinen kesä alkaa upeilla novelleilla Ljuversin lapsuus ja Viimeinen kesä. Niitä lukiessani uppouduin Pasternakin kaihoisaan ja lyyriseen maailmaan, jossa henkilöt lipuvat elämänsä läpi itseään suuremman kohtalon vietävinä. Tarinoista puuttuivat lähes kokonaan dramaattiset käänteet, mikä ei haittaa, kun Pasternak osaa kirjoittaa taidetta mistä vaan. Vaikka keväästä "kevätilma harhaili horjuvin jaloin loassa aivan kuin olisi vasta opetellut kävelemään".

Ljuversin lapsuus -novellissa ollaan Permissä, jossa lapsuutta elävät Zenja ja hänen veljensä Serjoza. Oli kotiopettajatar, äkkivihastuvan isän jatkuvat poislähdöt, häilyvä, mutta tunteikas äiti, ja ne hauraat vuodet lapsuuden ja nuoreksi naiseksi varttumisen välillä. "Aluksi he itkivät – myöhemmin pelko muuttui heissä vihamielisyydeksi". Talvet olivat ankaria ja ne vietettiin turkistaljoissa – keväät olivat leveitä ja anteliaita. Kaksijakoisessa tarinassa perhe muuttaa Permistä Jekaterinburgiin ja Aasian rajan ylitys oli vertauskuvallista lapsuuden ja nuoruuden välivaiheessa.

Viimeinen kesä oli vuonna 1919, kun Serjoza saapui sisarensa luo ja lähti sen jälkeen rintamalle.

Niin poistuivat ihmiset sinä viimeisenä kesänä, jolloin elämä vielä näytti kääntyvän yksilöiden puoleen ja jolloin rakastaminen millä hinnalla hyvänsä maailmassa oli helpompaa ja luonnollisempaa kuin vihaaminen.

Novelleja seuraavista tekstikatkelmista saan tietää muun muassa, että Boris Pasternak syntyi Moskovassa 1890 ja kasvoi taiteilijaperheessä. Isä Leonid oli nimekäs taidemaalari ja äiti Rosa Kauffmann pianisti. Perheen tuttavapiiri käsitti huikaisevan nimekkäitä taiteilijoita ja älykköjä. Nuoren Boriksen idoli, säveltäjä Aleksandr Skrjabin, oli perhetuttu. Perheen luona piipahti itse Leo Tolstoi ja he osallistuivat Rilken Moskova-vierailuun. Myöhemmin Pasternak kiinnostui Vladimir Majakovskista ja futuristiryhmästä, mutta jätti heidät pian. Majakovskin loisteliaasta, mutta itsemurhaan päättyneestä, elämästä kerrotaan kirjassa myös.

Pasternakin ainoa oikea yritys kirjoittaa omaelämänkerta oli Viimeisestä kesästä löytyvä Turvakirja. Turvakirjassa hän erittelee niitä elämän olosuhteita, jotka tekivät Boriksesta hänet.

Elämässä on kadottaminen tärkeämpää kuin löytäminen. Siemen ei kanna hedelmää, ellei se kuole.

Turvakirjassa nuori mies opiskelee ahkerasti Marburgissa. "Ylläni kohosi päätähuimaava rinne, jolla kolmena kerroksena riippuivat yliopiston, raatihuoneen ja kahdeksansataa vuotta vanhan linnan kiviset mallit." Hän on taloudellisesti ahtaalla ja saa katkerat rukkaset nuoruudenihastukselta. Marburgiin hän palasi vain kerran maailmansodan jälkeen ja ajatteli pommitetun Saksan ojentelevan käsiään kuin almuja anoen...

Turvakirja päättyy dramaattisesti Tolstoin kuolemaan, jota koko Neuvostoliitto itkee. Tolstoi oli niin mahtava, että hänessä ruumiillistui valtio ja uusi aika. Pasternak oli näkevinään "ikkunan alla hänen elämänsä, joka kuului nyt menneisyyteen...Ja aivan seinän vieressa seisoi valtiomme joka suin päin ryntää vuosisatoihin ja hyväksytään niihin ainaiseksi...Juuri hänellä oli tuo uusi aika veressään. Tulevaisuus oli hemmotellut häntä jo lapsuudesta asti".

Tällaisia hajatelmia tästä kirjasta. En tiedä kenelle Viimeistä kesää suosittelisin. Tosifaneille? Venäläisestä kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille?

Keltaisten kirjojen joukossa Viimeinen kesä on yksi haastavimpia, koska se ei ole edes kokoelma tarinoita vaan nippu fragmentteja. Kaksi ensimmäistä novellia kannattaa lukea. Sen jälkeen kehotan suuntaamaan suorinta reittiä kohti venäläiskirjallisuuden parasta a-luokkaa eli Tohtori Živagon pariin.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Michael Frayn Vakoojat – Nuorena liian vakavasti otetut asiat

Nuorena ihmiset ottavat asiat kirjaimellisesti. Nuoret ihmiset saattavat aiheuttaa aikuisille harkitsemattaan tahatonta harmia. Nuorena ihmiset saattavat sotkeutua asioihin tavalla, joka jää vaivaaman loppuelämän ajaksi.

Michael Frayn Vakoojat on kirja muistosta, jonka lapsuuden ja nuoruuden rajamailla roikkuva Stephen mieluummin unohtaisi. Ja niin nyt jo vanhempi Stephen tekikin, kunnes likusteria-aidan tuttu tuoksu palauttaa mieleen hämmentävän muiston.

Jälleen se tuoksahtaa kesäisessä tuulenvireessä, ja minä tiedän että haluaisin matkata takaisin lapsuuteeni.

Michael Frayn. Vakoojat.
Vakoojat tuntuu tunnustukselta tai ripiltä, johon on lisätty selittävä kehyskertomus. Asetelma on tuttuakin tutumpi: kaikkitietävä kertoja puolustamassa nuorta ja ymmärtämätöntä itseään.

Kaksi brittipoikaa, Stephen ja Keith, elää toisen maailmansodan aikaista kesää rauhallisessa esikaupungissa. Sota on enemmän olosuhde ja mielentila kuin akuutti vaaratilanne. Öisten pommitusten vähäisiä jälkiä, tavarapulaa ja lapsiinkin tarttuvaa maanpuolustuksellista asennetta. Britit pelkäsivät, että saksalaiset vievät heiltä kaiken. Ja millaiseksi muuttuu ihminen, jolla on saksalaista sukutaustaa tai ihmissuhteita saksalaisiin? Salaisuudeksi itsekin.

Sota-aikana pojat leikkivät tietysti sotaleikkejä. Stephenille ja Keithille leikkiminen tarkoittaa etenkin tiettyä likusteriapensasta, jonne he perustavat vakoilukeskuksen.

Vakoojien tarinassa on yksi erityinen käännekohta – totuuden hämärtymisen uhkaava hetki. Sitä Stephen analysoi aikuisena näin:

Minusta tuntuu kaikkein luultavimmalta, että Keithin sanat tulivat täysin tyhjästä, että ne syntyivät spontaanisti lausumishetkellä. Että ne olivat silkkaa mielikuvituksen lentoa.

Keith paljastaa Stephenille saksalaisten soluttautuneen hänen perheeseensä! Keithin mukaan koko seutu on täynnä salakäytäviä ja maanalaisia laboratorioita, joissa piileksii salaisia agentteja. Yksi heistä on Keithin puuhakas ja mystisellä tavalla etäinen äiti.

Nuori Stephen vastaanottaa Keithin fantasian faktana. Stephen oli kiusattu, yksinäinen työväenluokkainen lapsi, jolle ihaillun ystävän salaisuus oli palvottu aarre.

Luokkayhteiskunta onkin olennainen selitys kaikelle myöhemmin kerrotulle. Luokkayhteiskunta ryhmitteli pojat jo lapsena niihin, jotka johtavat ja niihin, jotka heiluttavat iloisesti häntää uskollisina seurakoirina. Stephen tuntee pakahduttavaa ylpeyttä saatuaan roolin – vaikka sitten statistin – Keithin elämässä.

Poikien fantasioima agenttimaailma alkaakin näyttää pelottavan todelliselta. Arvoitukset, joihin he törmäävät, eivät ole leikillisiä vaan aikuisten maailman pulmallisia ja kiusallisia salaisuuksia. Kaikkea varjostava sota-ajan ahdistus ohjaili poikien toimintaa arvaamattomilla tavoilla.

Vakoojat edustaa rakenteeltaan klassista ja tarinaltaan taidokasta kerronnan perinnettä. Jos Frayn Vakoojia mainostettaisiin, mainosteksti olisi: Jos rakastit McEwanin Sovitusta, pidät myös tästä. Näin siksi, että nuoruuden väärinkäsitysten traagiset seuraukset ja kertojan viisaamman aikuisen näkökulma on pelkkä kopio maailmankirjallisuuden ehkä tavallisimmasta tarinasta!

Vakoojat muistuttaa Sovituksen lisäksi Hartleyn Sananviejiä. Vakoojat on yksi niistä kirjoista, joiden nimeksi sopisi Lapsuuden loppu.

Ainoa syy olla ärtymättä plagioinnista on kirjan tunnelma. Kertojapojan ahdistus ja karmiva huipennus menee taatusti tunteisiin. Sen takia kirjasta jäi ristiriitainen olo – ihastuinko vai vihastuinko?

maanantai 30. syyskuuta 2019

Michael Chabon Kuunkajo – Voiko kirja olla liian valovoimainen?

Fiktiossa avaruuden valloitus on yhtä ikoninen aihe kuin maailmansodat. Kuunkajo -kirjalla Michael Chabon liittyy avaruusaiheista inspiroituneiden kirjalijoiden joukkoon. Vaikka avaruus on Kuunkajossa kaiken keskipiste, se ei ole lähimainkaan kirjan ainoa liikkuva elementti. Varaudu lukemaan ällistyttävän monikerroksinen ja moniääninen tarina, joka sinkoilee kaikkiin ilmansuuntiin kuin kieppuva galaksi.

Michael Chabon. Kuunkajo. 
Kuunkajon päähenkilö on insinööri, joka lupasi viedä vaimonsa kuuhun. Hän on isoisä, joka haaveili urasta rakettiteollisuudessa ja todisti toisessa maailmansodassa V2-ohjuksen aikaansaamaa tuhoa.

Insinööri-isoisän pirtapiirit toimivat näin, kun hän kohtasi isoäidin:

Hän ei ollut ikinä ollut niin lähellä tunnetta, jota voisi kutsua onnellisuudeksi. Mutta sillä hetkellä vielä yhdet y-koordinaatit estivät asymptoottisesti isoisää risteämästä tuon koskemattoman x-akselin kanssa.

Insinöörin vaimo ja isoäiti oli holokaustista selvinnyt primadonna, joka sairasti skitsofreniaa. Isoäiti sepitti ennustuskorteilla kiehtovia tarinoita ja pukeutui teatteriasusteisiin draamahahmoja näytellen. Isoäidin elämään kuului nyljetty hevonen -vainoharha, synnytyksen jälkeinen masennus, luostariaikoja, itsemurha-ajatuksia, sisaruusfantasioita ja prostituutiota.

Uupuneita päiviä, unettomia öitä. Kauheita unia, joiden sisältöä isoäiti ei suostunut paljastamaan vaan nielaisi ne kokonaisina herätessään kuin vangitsemista pelkäävä vakooja.

Kolmas päähenkilö on nimeämättömien isovanhempien tarinan kertova tyttärenpoika Mike.

Mike, josta tarkoituksellisesti tulee mieleen Michael Chabon, tallentaa isoisänsä kuolinvuoteella isovanhempien uskomattomia elämänvaiheita Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Älä erehdy luulemaan, että Kuunkajo olisi autofiktiota. Avaussanoissa Chabon kertoo tallentaneensa totuuden sellaisena kuin hän sen ymmärtää ja ottaneensa vapauksia hyvinkin vallattomasti. Itse en aikanaan pitänyt Kuunkajoa erityisen omaelämänkerrallisena. Sen sijaan luin tarinaa monikerrollisena fantasiana, jossa olikin sulattelemista!

Chabonin kirjan lukemattomista aiheista keskeisin on avaruusaika ja insinööriksi kouluttautuvan isoisän näkökulma. Isoisä oli aluksi yksi niistä avaruudesta lumoutuneista, jotka unohtivat, että avaruusajassa oli pohjimmiltaan kyse sotateollisuuden kylmästä sodasta. Aluksi kisaa ei johtanut Neuvostoliitto eikä Yhdysvallat vaan Saksa. Yhdysvaltojen Apollo-ohjelma onnistui, koska siinä jatkokehitettiin natsi-Saksan toisessa maailmansodassa testaamaa V2-ohjusta.

Toiseen maailmansotaan osallistunut yhdysvaltalainen isoisä metsästää pakkomielteisesti V2-ohjuksen kehittänyttä Wernher von Braunia. Hänelle die Wahrheit Braunista paljastuu, kun isoisä saapuu Mittelwerkin ohjustehtaalle. Ohjusten rakennushankkeissa oli kuollut enemmän ihmisiä, ja ensisijaisesti juutalaisia, kuin aseet itsessään pystyvät tappamaan.

Kuunkajossa traumatisoiduttiin toisesta maailmansodasta monin tavoin, oltiin omintakeisia amerikanjuutalaisia, keksijöitä, kauhunäyttelijöitä ja televisiokokkeja, rakennettiin raketteja ja pommeja, kasvatettiin sitoutumiseen kykenemätön tytär, kuoltiin rintasyöpään ja löydettiin uusi rakkaus floridilalaisena eläkeläisenä. Sekä kohdattiin jo ikääntynyt von Braun latautuneessa konferenssikohtauksessa.

Kun elämä koostui tällaisista aineiksista, siitä katosi idealismi. Kauniiksi lopuksi siitä seurasi lämminhenkinen ja elämänmittainen rakkaustarina, johon mahtui vankeusrangaistus, pienen perheen vastentahtoinen erottaminen, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, sairaalajaksoja, psykiatriaa, todellisuustajun katoamista ja surullisia salaisuuksia.

Kuunkajossa kiinnostavimmat teemat liittyivät tunnistamiseen, salaamiseen ja totuuden vääristelyyn. Puhuttelevin kohtaus kirjassa oli isoäidin mielenterveyden laadun paljastuminen. Ymmärsin, että vaikka paljon oli tarinoitu, läheskään kaikkea ei oltu kerrottu.

Siksi ehdotan Chabonille Kuunkajon uudelleenkirjoittamista. Tekisipä kertojana taitava Chabon kirjaparin, jossa toisessa kerrotaan isoäidin ja toisessa isoisän tarina. Tai antaisi heille tarinassa tasavertaiset äänet. Tai ehkä Chabon voisi tehdä Kuunkajolle jatko-osa isoäidin näkökulmasta. Siinä kyseenalaistetaan ensimmäisen osan tulkinta isoäidistä.

Uudelleenkirjoittaminen kannattaisi siksikin, että Kuunkajon valovoima oli aivan liiallista yksiin kansiin paketoitavaksi. Kuunkajo oli, ikävä kyllä, kuin John Irvingin pahimmillaan – uuvuttava ja hengästyttävä. Valitettavasti pidin siitä vain paikoitellen ja lähinnä silloin, kun Chabonin vilistävä kerronta pysähtyi hetkien ympärille.

sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Isaac Bashevis Singer Kuin oma poika – Vanhempien herrojen sinkkuelämää

Isaac Bashevis Singerin Kuin oma poika -kirja pitää sisällään kymmenkunta tarinaa holokaustista selvinneistä puolanjuutalaisista. Heille uusi maailma on Yhdysvallat, useimmiten New York, joskus Miami. New Yorkissa puolalaiset, landsleidit, viihtyvät parhaiten Central Parkin tietämillä.

Isaac Bashevis Singer. Kuin oma poika.
Uusi maa olisi voinut olla myös Neuvostoliitto, jonne vasemmistoradikaalit juutalaiset pelastautuivat. Heistä Amerikan valinneet landsleidit puhuvat säälien.

Kuin oma poika -kirjan kertomukset Singer on julkaisssut vuosien 1958–1985 aikana. Vanhempien, sisarusten, lapsien ja lähisukulaisten kuolemat natsivainoissa on koettu omakohtaisesti. Osa kertojista on jopa itse ollut keskitysleirillä. Ymmärrettävästi kuolema on kertomuksissa keskeistä eivätkä itsemurhat ole harvinaisia. Kun Singerin henkilöt kävelevät Broadwayllä, kadulla liikkuu yhtä lailla elämä kuin kuolema.

Kuin oma poika on rinnakkaisateos Singerin Vanhaa rakkautta -novellikokoelmalle. Vanhan rakkauden novelleissa vielä Puolassa asuvat juutalaiset pitävät kiinni uskonnollisista perinteistä, joskin ovat samalla hämmentävän taikauskoisia. Kuin oma poika -kirjassa suurkapunki on jo modernisoinut elämäntapoja ja uskonnollisuus muuttuu telepatiaksi, spiritismiksi ja muiksi henkimaailman jutuiksi.

Kielen säilyttämisestä tulee monelle ammatti ja  elämäntehtävä. Tyypillisin kertoja on jiddišinkielisen sanomalehden toimittaja, tai jiddišin kielellä julkaiseva kirjailija, jolle riittää kysyntää luennoitsijana Pohjois-Amerikan juutalaisyhteisöissä. Tältä osin novelleissa taitaa olla paljon Singeriä itseään. Isaac Bashevis itse muutti New Yorkiin vuonna 1935  ja toimitti siellä jiddišinkielistä sanomalehteä.

Millaisia Singerin jo vuosikymmeniä sitten kirjoittamat novellit ovat? Nyt kun olen lukenut yli 400 Keltaisen kirjaston kirjaa, olin ensimmäisen novellin perusteella valmis leimaamaan Kuin oman pojan kirjavarastokirjaksi, joka voi kiinnostaa vain tosifaneja. Ensimmäinen kertomus Frampolin suutarisuvusta kun oli lähinnä slaavilainen satu loruineen kaikkineen. Sijoittaisin lastenosastolle.

Olin todella väärässä! Kehnoa alkua seuraavat novellit olivat taitavan tarinallisia, osuvia ihmiskuvia ja monet hullunhauskoja. Riipaisevan Shoshan takia traagisena pitämäni Singer paljastaa sisäisen veitikkansa ja vastuttamattoman kyvyn itseironiaan. Tilannekomiikka on niin laadukasta, että sarjana näissä olisi ainesta vanhempien herrojen sinkkuelämäksi. Sitä sarjaa katsoisin!

Singerin henkilöt löytävät itsensä tyypillisesti pulmallisesta tilanteesta, joihin heidät on johdattanut sotkuinen taustatarina. Kertoja on usein vanheneva mies. Hiukset ovat harvenneet, mutta unet sykkivät vilkkaina. Tai jos tarinasta löytyy nuorempi mies, on elämä yhtä mutkikasta, koska se taitaa olla jonkun toisen omaisuutta.

Olento jonka kanssa puhut, on pahemmin ymmällään kuin kukaan toinen joka on koskaan kulkenut maan päällä.

Kahvila -novellissa kirjailija pistäytyy säännöllisesti juutalaisten aikamiespoikien kokoontumispaikassa. Kahvilaan piipahtava nuori Esther saa cafeternikkien päät pyörälle – myös kirjailijan. Molemminpuolinen viehätys ei johda sovittuja tapaamisia pidemmälle. Viimein nekin loppuvat. Keskitysleiriltä Amerikkaan selvinnyt Ester olisi ainakin minusta ansainnut elämässään hitusen enemmän rakkautta kuin vain "tosifanille" tarjottuja tuokioita. Vuosien mittaan kirjailija näkee Esterin kuihtuvan elävien maailmasta Broadwaytä käveleväksi enkeliksi.

Ymmällä -novellissa kirjailija nautiskelee pikasuhteista lukijoidensa kanssa. Kun luentomatkoilla aina joku nainen lyöttäytyy seuraan, lausahtaa kirjailija vakiorepliikkinsä: "Jos satut poikkeamaan New Yorkiin, tule katsomaan minua, jos olen vielä elossa." Ja viimein koittaa se pelätty päivä, kun yksi heistä seisoo kirjailijan oven takana.

Pila -novellissa kuuluisa tiedemies houkuttelee Euroopasta Amerikkaan naisen, jolle hän on esittäytynyt upporikkaana perijänä. Kirjeiden Casanovalla on samaan aikaa vireillä joukkio samanaikaisia naissuhteita.

Singerin kertomukset avasivat näkymän minulle ennestään tuntemattomaan Amerikassa asuvien puolalaisjuutalaisten maailmaan. Vaikka puolalaisyhteisö ei ole yhtä tunnettu kuin New Yorkista löytyvät  italialaisten, kiinalaisten tai puertoricolaisten yhteisöt, sain selville puolalaisten olevan yksi kaupungin suurimpia eurooppalaisia siirtolaisyhteisöjä.

Millaisilta he vaikuttivat? Parapsykologialla ja telepatialla oli suunnaton merkitys jopa oppineille. Niiden neuvosta solmittiin avioliittoja, tehtiin elämän merkittävimpiä päätöksiä ja ylläpidettiin ihmissuhteita. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitomuoto: useilla tarinoiden henkilöillä on huikea kirjeenvaihtoverkosto joko "tindermielessä" tai fanipostina.

He ovat seksuaalisesti yllättävän vapaamielisiä – sekä miehet että naiset. Avioituminen ei ole prioriteetti – vapaa rakkaus viehättää enemmän. Jos toinen kiinnostaa, se kerrotaan suoraan ja sanoista seuraa joutuisasti tekoja. Keskitysleiriltä pelastuneet ovat päättäneet ottaa maallisen rakkauden ilolla vastaan, sillä onhan kuolema aina elämän seuralainen.

Olin itsekin ihmeissäni siitä, kuinka paljon pidin Singerin tarinoista. Ne ovat inhimillisiä, sydämellisiä ja todenoloisia. Ehkä hieman ironisia, mutta ehdottomasti ymmärtäväisiä tarinoita siirtolaisista uudessa maassa – tai Singeristä itsestään.

Singeriä tunnetusti ylistetään tarinankertojana. Aiheesta. Tarinankerronasta kiinnostuneille suosittelen novelleja oppimismielessä.

perjantai 16. elokuuta 2019

Petina Gappah Muistojen kirja – Kertojana murhasta syytetty Memory, zimbabwelainen albiinonainen

Petina Gappah. Muistojen kirja. 
On aina erityisen hienoa, kun Keltaisessa kirjastossa julkaistaan kirjailijoita, jotka eivät ole länsieurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia. Ja ovat kaiken lisäksi naisia. Pidän Keltaisesta kirjastosta siksikin, että se yksi omista globetrottereistani ja ihmisoikeuksien puolella. Ja siksi, että se julkaisee zimbabwelaisen Petina Gappahin Muistojen kirja -kaltaisia kirjoja.

Miten voisin ilman kirjallisuutta tuntea edes aavistusta siitä, millaista on albiinona syntyneen köyhän zimbabwelaisnaisen elämä? Tai millaista on asua vuosia vankilayhteisössä ja pitää olotilaa lohdullisena? Tai miten politiikka, muuttoliike, taloussuhdanteet ja taikausko voivat vaikuttaa yhden pienen tytön elämään eteläisessä Afrikassa?

Albiinotytön, ja kirjan edetessä naisen, nimi on Mnemosyne eli Memory. Shonan kielessä – se on Memoryn lapsuuden kieli – asenteet ja asema ilmaistaan substantiiviluokissa. Memory on murungudunhuna, musta nainen, jota leimaa dunhun, naurettavuuden ja teeskentelyn aavemainen valkoisuus.

Albiinon katse voi tappaa. Tällaista taikauskoa Memoryn yhteisössä liitetään värittömiin. Siksipä Memory käyttää suurimman osan ajastaan yritykseen olla näkymätön. Edes myöhemmin asuessaan Lontoossa hän ei sulaudu väkijoukkoon.

Olisin voinut ottaa Whizin (kierot) silmät, Lavinian ontumisen ja lisätä siihen vielä Nhaun arven ja Juopon puhetavan, jos olisin saanut iholleni hieman väriä.

Memory viettää lapsuutensa kahden huoneen talossa Hararen Mufakossa osoitteessa Mharapara Street 1468. Yhdeksänvuotiaana vanhemmat myyvät hänet valkoiselle miehelle. Kirjan alussa Memory odottaa vankilassa oikeuskäsittelyä, jossa häntä syytetään kasvatti-isän murhasta.

Memoryn tarina hypähtelee vankilasta vanhempien ja sisarusten luokse Mharapara Streetille, kasvatti-isän Summer Madnessin kartanosta Lontooseen. Vaikka siirtymiä on paljon, niitä on vaivaton seurata. Kysymykseen Memoryn syyllisyydestä vastataan vasta loppupuolella – Gappah tietää, mistä tarinan jännite syntyy.

Memoryn lapsuudessa Mharapara Streetille ei ollut auringonvalolta suojaavia jakandroja tai liekkipuita. Pieni tyttö osaa ulkoa lasten leikit ja laulujen sanat, mutta ei voi niihin osallistua.

Mharapara Streetille kotiutunut kristillisyys ei estä asukkaita uskomasta esi-isiin ja taikoihin, joiden tehtävä on suojella onnettomuuksilta, murheilta ja sairauksilta. Niiden avulla meediot voivat vaihtaa ihmisen sukupuolta ilman leikkauksia tai hormonihoitoja. Tehdä kaikkea muuta, paitsi muuttaa albiinon ihon edes hitusen tummemmaksi.

Kasvatti-isän Lloydin koti, Summer Madnessin kartano, on Mharapara Streetin vastakohta. Mharapara Streetillä sykki arjen sinfonia – kaikki inhimillinen oli yhteisön omaisuutta. Summer Madnesissa doorialaisten pylväiden keskellä ei äänikään värähdä. "Kartanoissa kärsitään murheista jopa enemmän kuin pölyisillä kaduilla, koska siellä niille on liikaa tilaa", Memory epäilee.

Kasvatti-isä tarjoaa Memorylle yläluokan brittiläisen sivistyksen ja elitistisen koulutuksen. Valkoisen miehen ja nuoremman albiinonaisen yhteiselo herättää tietysti ihmetystä. Haasteista huolimatta heille rakentuu lämmin ihmissuhde. Joka päättyy siihen, kun Lloyd löydetään kuivapesulasta murhattuna.

Oikeudessa Memoryä epäillään olleen Lloydin omaisuuden kavaltanut rakastajatar. Oikeuskäytäntö noudattaa kaikkia tunnettuja rasistisia ja seksistisiä ennakkoluuloja varallisuudesta, sukupuolesta ja rodusta. Memoryn tilannetta ei auta se, että Zimbabwen oikeuslaitos kieltää lapsikaupan olemassaolon.
Talouskriisikin vaikuttaa oikeuslaitoksen toimintakykyyn. Kuolemaantuomittujen oikeudenkäynnit pitkittyvät, koska maasta puuttuu pyöveli!

Gappahin kirja on poliittinen kaikilla tasoilla. On ihan pakko tuntea feminististä inhoa siitä, että  Zimbabwessa(kin) lehmän varastamisesta saa vankeustuomion – raiskaamisesta selviää sakoilla. Toisaalta korruptioon ja kavallukseen syyllistynyt naisvanki voi laittaa olympialiikkeen polvilleen – eikä tunne siitä katumusta. Rikkaiden valkoisten rahat ovat peräisin uuden talouden timantti- ja teräskaupoista. Vastaitsenäistyneessä maassa kaikki värilliset eivät tätä sulata. Poliittisten ja taloudellisten ongelmien takia muuttoliike on eteläisessä Afrikassa laajaa. Gappahin Zimbabwe tuntuu enemmän sulatusuunilta, kuin perinteisessä mielessä kansallisvaltiolta.

Memory saa kiittää tarinansa kertomisesta toista naista. Amerikkalainen journalisti kiinnostui afrikkalaisalbiinon tapauksesta ja pyysi Memoryä kirjoittamaan tarinansa muistikirjaan.

Muistojen kirjassa on monia käänteitä. Niistä yllättävimpiä on muistojen kuperkeikka:

Miten voi aloittaa elämänsä uudelleen, kun on saanut tietää, että kaikki mitä piti totena olikin jotain muuta?
Kuinka voi alkaa ymmärtää elämäänsä uudelleen?

Kaikesta tästä Gappah kirjoittaa kirkkaasti ja sydämellisesti. Hurjaa aihetta on lähestytty hygieenisesti, karmimiskynnys ei missään kohti ylity eikä julmuus nosta silmiin vihankyyneleitä – tässähän edesmennyt Toni Morrison oli mestari.

Oikeastaan päinvastoin: Lopussa Gappah tarjoaa lukijalle lohtua ja Memorylle selityksiä selittämättömälle. Ne ylittävät odotukseni, sillä kolonialismin, kansanvaellusten, taikauskon ja ihmismielen syövereistä löytyy kirouksia, joita ei länsimaalainen lukija välttämättä olisi omin aivoin kyennyt päättelemään.

Muistojen kirja oli aiheeltaan hyvin suuri kirja. Ilmestyessään se kuitenkin noteerattiin hillitymmin kuin hurjan aiheen perusteella olisi uskonut. Jos Gappah olisi kertonut tarinansa rosoisemmin ja villlimmällä otteella uskon, että Memoryn tarinasta olisi voinut tulla ainakin ilmestymisvuotensa puheenaihe.

keskiviikko 14. elokuuta 2019

W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus – Saksalaisen kirjallisuuden hävettävä muistinmenetys

W. G. Sebald. Ilmasota ja kirjallisuus.
Ensinnäkin varoitus. W. G. Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus ei ole fiktio vaan esseekokoelma, jonka voisin kuvitella kuulevani luentona kirjallisuusseminaarissa. Näin tapahtuikin: Sebald piti 1990-luvun lopulla Zürichissä luentoja samalla teemalla.

Ilmasodan ja kirjallisuuden aihe on sävähdyttävä: Toinen maailmansota tavallisten saksalaisten näkökulmasta. Toisessa maailmansodassa Saksassa kuoli 600 000 siviiliä ja 7,5 miljoonaa menetti kotinsa. Liittoutuneet pommittivat yli 130 saksalaista kaupunkia – monet maan tasalle. On karmivaa ajatella, kuinka Saksan talousihme nousi miljoonien ruumiiden raunioille.

Kaupungeista kuutiometreissä mitattuna pahoin kärsivät esimerkiksi Köln ja Dresden. Tuttuun tyyliin kirjasta löytyy ennen ja jälkeen -kuvia. Yksi hätkähdyttävimmistä on kuvapari Frankfurtista 1947 ja puoli vuosisataa myöhemmin.

Frankfurt 1947 ja 1997.
Ilmasodan ja kirjallisuuden ydinviesti on syytös: 

Saksan kirjallisuudesta yhä puuttuu suuri eepos, joka kertoisi sodanaikaisista ja sodanjälkeisistä vuosista.

Sebaldin mielestä kolmanteen valtakuntaan jääneet kirjailijat vaikenivat sodan inhimillisistä kärsimyksistä ikään kuin he kärsisivät kollektiivisesta muistinmenetyksestä. Tämä on ollut myös ilmasotaa harjottaneiden liittoutuneiden intressi.

"Muistamattomuuden" lisäksi Sebald luettelee saksalaiskirjailijoita, jota ovat "korjailleet" historiaa jälkikäteen. Rankimman käsittelyn saa Alfred Andersch, joka nimesi itsensä kolmannen valtakunnan kirjallisuuden "terveimmäksi ja omintakeisimmaksi kyvyksi". Luennoista saamansa palautteen takia Sebald päättelee joidenkin kärsivän muistinmenetyksestä edelleen. 

Oma saksalaisen kirjallisuuden tuntemukseni on tietysti paljon vaatimattomampaa kuin itävaltalaisen ja saksankielisen Sebaldin. Silti olen Sebaldin kanssa osittain samaa mieltä. Kukapa ei taiteen ja historian kautta tuntisi juutalaisten, kommunistien, miehitysvaltioiden, liittoutuneiden tai vastarintaliikkeisiin osallistuneiden kohtaloita. Keltaisessa kirjastossakin aiheet ovat suosituimpien joukossa. Eikä varmasti ole yhtään toiseen maailmansotaan osallistunutta maata, josta ei löytyisi Tuntemattoman sotilaan kaltaista, sotaklassikon asemaan nousutta kirjaa.

Toisaalta itsekin olen lukenut rauniokirjallisuutta. Niissä kansakunnan tragediat viedään ihmisten kokemuksiksi. Keltainen kirjasto on julkaissut Heinrich Bölliä. Sebaldilta saavat synninpäästön minulle täysin tuntemattomat Herman Kasack, Hans Erich Nossack, Arno Schmidt ja Peter de Mendelssohn. 

Yksittäisistä poikkeuksista huolimatta Sebaldin mielestä Saksassa: 

...kokonainen saksalaiskirjailijoiden sukupolvi oli kykenemätön kuvaamaan näkemäänsä ja kokemaan ja säilömään sitä kansakunnan muistiin.

Tyrmistynyt Sebald kysyy: Mistä johtuu aavemainen hiljaisuus? Kirjasta löytyvän psykologilausunnon mukaan ihmisillä on luontainen halu kertoa kokemastaan, mutta traumaattisissa tilanteissa meiltä voi kadota psyykkinen voima. Katastrofin kohdatessamme turvaudumme ilmiselviin fraaseihin kuten "helvetti on irti, yö oli kohtalokas tai he jäivät liekkien saaliiksi".

Käsittelemättömyyden lisäksi saksalaiset yrittivät kaikin tavoin jatkaa porvarillista elämäänsä – iltapäivän kahvikutsuja vietetään raunioituneiden talojen parvekkeilla ihan kuin ennenkin. Samaan aikaan katutasolla kärsitään nälästä. Tunteeton eloonjäämisvietti on tyyppillistä hyönteisyhdyskunnille, mutta ihmisille vierasta. Miltä sinusta tuntuisi jäädä lähes ainoana henkiin katastrofista? Miten itse toimisit?

Sebald tekee parhaansa, jotta alunperin kuulija, mutta nyt siis lukija, pystyisi sijoittamaan itsensä pommitusten aikaiseen tai raunioituneeseen Saksaan. Rauniorotat vilistävät, kaikkialla leijuu savunkatku ja kalmanhaju, jäseniin imeytyy loisia. Hän kuvaa häitä pommitusten keskellä. Myöhemmin raunioista kaivetaan hääseurueen ruumiit.

Sebaldilla on painavaa sanottavaa kollektiivisesta muistinmenetyksestä, eikä tämä "oireyhtymä" tietenkään ole globaalissa mittakaavassa saksalaisten yksinoikeus. Siitä huolimatta en haluaisi lukea Keltaisesta kirjastosta esseitä enkä kaikkea sitä, mitä jo kuolleiden kirjailijoiden jäämistöistä saadaan raavittua kasaan.

Itselle tuntemattomien kirjailijoiden nimeäminen ja analysointi teki mielipiteen muodostamisesta vaikeampaa ja lukemisesta raskasta. Jos et tunne saksalaista kirjallisuutta hyvin – ja minua paremmin – en suosittele Ilmasotaa ja kirjallisuutta.

Se, että Sebald on pysäyttävä ja erityinen tajunnanvirran mestari ei tarkoita sitä, että kaikki mitä hänen kynästään on lähtenyt, on maailmanluokan fiktiota. Ja eikö sen pitäisi olla Keltaisen kirjaston julkaisukriteeri? Nämäkin luennot olisi voinut julkaista kuunneltavina artikkeleina tai taustoittavana sarjana jossain digiformaatissa. 

lauantai 3. elokuuta 2019

Alberto Moravia Tyhjä kangas – Tarina pitkäveteisyydestä ja ikävystymisestä

Alberto Moravia. Tyhjä kangas.
Tässä sitä ollaan taas: Kirjoittamassa arviota iki-inhokkini Alberto Moravian kirjasta. Moravialta on syntynyt upea Kaksi naista, mutta muutoin hän jatkaa samoista aiheista ja näkökulmista kirjasta toiseen. Moravian lukeminen on yllätyksetöntä ja pitkästyttävää!

Nyt luin Moravian kirjan nimeltä Tyhjä kangas. Kirjan nimi on italiaksi La Noia – ikävystyminen tai pitkäveteisyys. Siinäpä vasta kirjailijalle haaste: Kuinka kirjoittaa pitkäveteisyydestä ilman, että ikävystyttää lukijan.

Moravian kirjoilla on usein hänelle tunnusomainen rakenne. Tarinaa kehystää minämuotoinen taustoittava esipuhe, joka valitettavasti kertoo niin paljon, että kirjan lukeminen tuntuu lähes turhalta. Näin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Tyhjän kankaan päähenkilö, rikas Dino, on ikävystynyt kaikkeen. Ikävä ei ole Dinolle elämänilon vastakohta vaan pimeyden musta aukko, elämänhalun katoaminen. Nykyisin olotilaa kutsutaan masennukseksi.

Niin pitkälle kuin muistini yltää, on minua aina vaivannut ikävä, kyllästys.

Dino on jopa yrittänyt kirjoittaa ikävän maailmanhistoriaa. Sen alussa Jumala loi Aatamin ja Eevan pelastuakseen ikävältä ja yhä jatkoi maailmankaikkeuden rikastamista samasta syystä.

Tyhjä kangas on kirja olemassaolon kriisistä. Minusta se on rikkaiden ylellisyyttä. Vaikka Dino halveksii äitinsä yltäkylläistä elämäntyyliä äidistä puhumattakaan, ei hänelle ole mikään ongelma olla äitinsä elätti vielä 35 vuotiaana. Ehkä tämäkin oli provokatiivista 1960-luvulla ikonisen mammarakkauden maassa.

Ammatiltaan Dino on taiteilija. Hänen aikansa kuluu sätkiä polttaessa ja arvuutellessa, kuinka monta naista hänen viriilillä naapurillaan, Balestrieri-nimisellä vanhalla taiteilijalla on.

Vaikka Dino on olevinaan maalari, Via Marguttan ateljeessa taulukangas pysyy tyhjänä. Balestrierin kuoltua Dino houkuttelee mallikseen kuolleen taiteilijan mallin Cecilian. Cecilian seura on tasan yhtä ikävystyttävää kuin Dinon muukin maailma.

Lukiessa mietin onko Cecilian vaiteliais yksinkertaisuus tylsämielisyyttä vai laskelmoitua arvoituksellisuutta. Mietiskelyn lomassa sain lukea Keltaisen kirjaston ankeimpia dialogeja. Kuten:

- Miltä sinusta tuntuu, kun sinun on ikävä?
- Minun on ikävä?
- Mitä ikävä sitten on?
- Miten minä sellaista voisin selittää? Ikävä on ikävä.

Tyhjässä kankaassa vastaan tulee taas se tuttu ja ikivanha tarina, jossa mies kehittää pakkomielteen nuoreen naiseen.

...ja minä tahdon mennä naimisiin kanssasi, jotta minun olisi ikävä sinun seurassasi, jotta minä en enää rakastaisi sinua ja jottei sinua enää yleensä olisi olemassa ajatuksissani.

Dinon elämä ilman Ceciliaa olisi yksinkertaisesti täysin toimetonta – toimeliaaksi sitä ei saa taivaallisinkaan muusa. Suhteen edetessä sattuu sentään jotain, kuten petollisuutta, itsemurhayritys ja auto-onnettomuus – eikä kangaskaan pysy ikuisesti tyhjänä.

Moravia oli vuosikymmeniä sitten kiinnostava kirjailija, joka porautui päähenkilöiden alitajuntaan, ei kaihtanut inhimillisiä pakkomielteitä ja kirjoitti seksuaalisuudesta rohkeasti. Parhaimmillaan hän on aistillinen ja arvoituksellinen sekä etevä amatööripsykologi.

Sekä mies- että naiskuvat vaan ovat tylsiä ja yksiulotteisia. Usein myös vastenmielisiä. Seksuaalisuuden poliittisuus on onneksi nykyään jo muutakin kuin luokkakysymys.

Eksistelialistiseen tyyliin tarinassa ei tapahdu vaihtelua tai muutosta, on vain kerrontaa ja olotiloja toisensa perään. Ehkä Dinon kannalta suurin muutos on se, että vaikka hän on lopussa edelleen masentunut, hän ei ole masentunut yhtä paljon. Oma kiinnostukseni sen sijaan hiipui hiipumistaan – tällaisten kirjojen parissa voisi omakin mielentila ankeutua vakavasti.

perjantai 2. elokuuta 2019

Christiane Rochefort Soturin lepo – Näin joutui tyttö hunningolle!

Christiane Rochefort. Soturin lepo. 
Mitä kaikkea mitättömistä erehdyksistä saattaa seurata? Esimerkiksi jos avaa vahingossa väärän hotellihuoneen oven, voi pelastaa jonkun itsemurhalta. Ja sen jälkeen voi nuori nainen joutua hunningolle!

– Voinhan minä loppujen lopuksi uhrata yhden päivän miehelle, joka on juuri tappanut itsensä., järkeilee nuori opiskelija Geneviève. Ja päättää pikapäissään omistaa alkoholistille nimeltä Renauld Sarti aika monta lisäpäivää.

Niin nopeasti syttyy pahaa tekevä rakkaus, jota Rochefort kuvailee "Lämmin eläin on asettunut vatsaani muutama minuutti sitten ja nyt se vie kaiken tilan, peto laajenee..." Genevièven pelastama Renauld Sarti ei valitettavasti ole millään mittapuulla pelastajattarensa arvoinen. 

Christiane Rochefortin Soturin lepo -romaani on saanut nimensä monologista. Siinä Renaud kuvaa suhdettaan Genevièveen:

Rakkaus on se mikä on mahdotonta. Minä olen hyvin väsynyt. Lepää. Sinä olet soturin lepo, väsyneen soturin, pelkurimaisen soturin lepo: Pyhä äiti, joka suojelet kaikkia luopioita, armahda minua. Minä tahdon nukkua, kuolla, ja siinä systeemissä nainen on paras. Rakkaus on tuskaton kuolema.

Soturin lepo on Rochefortin erikoiskirja vuodelta 1958. Sen teemoja ovat alkoholismi, manipulointi, itsetuhoisuus ja luokkayhteiskunta. Kirja kertoo varakkaampien piirien naisen seksuaalisesta riippuvuudesta rappioalkoholistiin. 

Mielipiteeni tästä kirjasta on yksiselitteisesti se, ettei ranskalainen kirjallisuus olisi menettänyt mitään, jos Rochefortin Soturin lepo olisi jäänyt julkaisematta. Keltaisen kirjaston kustantaja olisi voinut miettiä tarkemmin, keitä (nais)kirjailijoita se nostaa sarjaansa. Oli pitkästyttävää, ja valitettavasti myös säälittävää, lukea nuoren naisen puuduttavaa monologia yksipuolisesta rakkaudesta.

Mitä tulee tarinaan, näitä asioita romaanissa tapaahtuu:

Soturin lepo jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa Genevièven intohimoista, vastarakkautta vaille jäävää rakkautta ja hänen nöyrtymistään yhä syvemmälle Renaudin oikkujen edessä. 

Nuori nainen ylittää kaikki rappion rajapyykit."Jotkut ihmiset näkevä pahoja unia. Minä elän pahat uneni."

Mies sai itsemurhayrityksestä palkakseen leppoisan elämän, elättäjän, asunnon, viinatrokarin ja kaikkeen valmiin rakastajattaren. Kiitokseksi mies poistaa naiselta menneisyyden ja tulevaisuuden ja jättää vain säälittävän nykyhetken.

Ensimmäinen luku päättyy Genevièven romahdukseen, hylkäämiseen ja huolestunut äiti pelastaa tyttärensä parantolaan. 

Toisen osan alussa henkisesti epävakaa Renaud tunnustaa rakkautensa ja pariskunta juonii Genevièven ulos sairaalasta. Geneviève tulee jopa raskaaksi.

Pystyykö Geneviève ryhdistäytymään ja heivaamaan niljakkeen, oli ainakin minulle ainoa kiinnostava syy lukea tämä kirja. 

Olen polttanut sillat takanani. Olen kaivanut maan jalkojeni alta. Ei ole hyvä kääntyä katsomaan raunioita, en tiedä enää minne olen menossa. 

Lopputapahtumien perusteella ei ole itsestäänselvää, miten ensimmäisen kappaleen tulkitsee. 

Soturin lepo herätti ilmestyessään vuonna 1958 pahennusta seksuaalisuuden kuvauksella. Aika kesyä sekin on nykylukijalle. Vähän kuin yrittäisi järkyttyä Alberto Moraviasta vuosien päästä. Ei onnistu enää. 

Aikanaan moderni aihe ei valitettavasti tarkoittanut kekseliästä kerrontaa. Kirja on täynnä tylsää dialogia ja Genevièven nmelodramaattista paatosta – vain huutomerkit puuttuvat. 

Jotakuta saattaa kiinnostaa hullu ensirakkaus ja hyväksikäytön mahdollisuus. Minua ei. Kirja on henkistä bulimiaa ja naiskuvaltaan mitätöivä. Rochefort oli hyvin luokkatietoinen, joten siksikään en yhtään ymmärrä hänen motiivejaan. 

Soturin levosta on tehty elokuva ja sen katsoikin kyllä. Näytellen voi välittää pakkomielteitä ja seksuaalista värinää Rochefortin melodramattista kerrontaa paremmmin. Jospa tarina nousi silloin tasolle, jolle se ei kirjoitettuna yltänyt. 

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Marek Hlasko Viikon kahdeksas päivä – Viikon toivottomin päivä

Marek Hlasko. Viikon kahdeksas päivä.
Viikon kahdeksas päivä on toinen lukemani Marek Hlasko. Tämä kirja sisältää kaksi miniromaania, joista Viikon kahdeksas päivä on se tunnetumpi ja Silmukka se vähemmän tunnettu.

Puolalainen Marek Hlasko on synkkyyden kertoja. Tarinoiden lukeminen on aidosti masentavaa enkä missään nimessä suosittele niiden lukemista, jos podet oman elämäsi surkeinta, eli kahdeksatta, päivää. Toisaalta Hlasko on hyvin kaurismäkeläinen kertoja ja tyylilajissaan taitava.

Hlaskon aiheita ovat iloton nuoruus ja tulevaisuus vailla vaihtoehtoja. Kirjan tekstit on julkaistu vuonna 1958 ja sen kertomukset itkevät sodan jälkeistä puutetta ja kommunismin varjostaman nuoruuden katkeruutta. Varsova on sodan jälkeen raunioina, ihmiset apaattisia tai impulsiivisen väkivaltaisia.

Ihmisillä ei nykyisin ole aikaa suurille tunteille...Elämä ei anna mitään takeita tulevaisuudesta.

Viikon kahdeksas päivä taitaa olla nimitys elämän toivottomimmalle päivälle. Hlaskon ihmisten elämässä toivottomia päiviä vain on jatkuvasti. Jos toivo pilkahtaa, se pilkahtaa hätäisesti. Jos sunnuntaina paistaa aurinko ja sade lakkaa, perheen isä pääsee kalaan. Ei onnistu. Jos poikaystävän kaveri kerrankin antaa lainaksi asuntoaan, päästään tyttöystävän kanssa rakastamaan. Ei tapahdu. Jos alkoholistin raittiuslupaus kestää kahdeksan tuntia, saadaan aloitettua vieroitushoito. Ei tule kestämään. Jos lopulta ihmiset lakkaisivat sanomasta minua juopoksi. Se päivä ei koita.

Varsova on rähjäisten kapakoiden kaupunki ja niissä ryyppää itsensä sammuksiin jokainen nuori mies. Ja niistä käyvät siskot, vaimot ja äidit poimimassa miehensä valomerkin jälkeen. Aina palaa hämärä, himmeä valo ja porttikäytävissä lymyävät likaiset rähisijät. Elämä loppuu, kun saa potkut puolueesta ja työpaikasta – ensimmäinen on toista pahempi.

Hlaskon kirjassa elämä sosialistisessa valtiossa on todellakin niin harmaansävyistä kuin millaiseksi se pahimmillaan on kuvattu. Tarinoissa on syksy harmaassa Varsovassa ja kuravettä sataa niskaan niin taivaasta kuin ihmisiltä. Tarinoiden kertojat Agnieszka ja Kuba ovat ensisijaisesti köyhiä ja toivottomia. Agnieszkan ja Kuban hyvät pyrkimykset ovat heikkoja ja huuhtoutuvat pois loputtoman tihkusateen lailla.

Varsovalaisnuorten elämä on rumaa, likaista ja rakkaussuhteet epätoivoisia. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa elämän pahimmassa vaiheessa. Mitähän siitäkin tulee, ei ainakaan rakkautta. Hlasko käyttää sellaisia vertauksia kuin "elämä on pieni helvetti".

Jos Romeo ja Julia olisivat tavanneet toisensa Varsovassa vuonna viisikymmentäkuusi, he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan.

Naiset ehkä jaksavat odottaa päivää, jona kaikki vielä järjestyy kommunistisessa Puolassa. Mutta se päivä on kaukana ja odottamiseen tarvitaan voimia. Joskus maailma on täynnä naisen naurua, jota kukaan muu ei kuule. Eivät ainakaan loppuunkäytetyt miehet, jotka sota, puolue ja huono ravinto lannistivat ennen aikojaan. Silmukassa Kuba on saanut paremman vaimon kun ansaitsee. Hlasko on lainannut alkuun sananpartta, jonka mukaan hyvä vaimo karkottaa murheet. No ei nainen siinä onnistu.

Hlaskon tarinoissa on aikalailla kyse siitä, voiko ihminen uskoa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen. Jatkuuko surkeus, vai koittaako joskus kauniimpi päivä.

Olen haaska. Haluan tuhota kaiken, olen saanut kaikesta kurkkua myöten tarpeekseni. En halua katua mitään enkä jättää mitään jälkeeni.

Viikon kahdeksas päivä oli aidosti masentava kirja. Etenevää rappeutumista seuraa kohtaaminen enkelten kanssa tai rauennut rakkaus. Viikon kahdeksas päivä ei kuitenkaan ole huono kirja, sillä Hlasko on puistattavan taitava naturalisti. Jos sodan jälkeinen arjen ankeus koskettaa, suosittelen lukemaan myös Heinrich Böllin rauniokirjallisuutta. Löysin näistä kirjailijoista paljon samaa.

Ja jos vielä lukaisee lisätietoja oman käden kautta nuorena kuolleesta Marek Hlaskosta, löytää näistä tarinoista kirjailijaa itseään.

torstai 30. toukokuuta 2019

Yasunari Kawabata Vuoren jyly – Muilta kätketty voihke

Ogata Shingolla on huolia. Shingo on tokiolainen liikemies, kuudenkymmenenkahden. Huolta Shingolle aiheuttavat sotatraumat ja lasten kovin erilainen arvomaailma. Kuolemakin pelottaa.

Yasunari Kawabata. Vuoren jyly. 
Yasunari Kawabatan Vuoren jyly on samassa taloudessa asuvien, mutta eri sukupolviin kuuluvien, japanilaisten perhe-elämän kuvaus vanhuuden rajamaille astuneen Shingon kertomana. Tunnelmissa on haikeutta: sotakokemukset muuttavat miehen, sukupolvet ja yhteiskunnan. Ystävät ympärillä kuolevat – huikeaa ajatella, miten elinikä on noussut kun kuusikymmentä alkoi olla elämän loppuhetkiä vielä puoli vuosisataa sitten. Omaa vaimoa ei viitsi enää edes halata ja lasten tilanne ahdistaa kovasti.

Sodan kasvattamilla lapsilla on hyvin toisenlaiset arvot kuin samuraiperinteitä kunnioittavalla Shingolla. Tytär jättää miehensä, muuttaa pienten lasten kanssa takaisin lapsuudenkotiin ja unelmoi omasta kaupasta. Pojan rakastajatar tulee raskaaksi eikä poika suostu tunnustamaan lasta omakseen. Oman vaimon kanssa lasta ei näytä tulevan.

Päivästä toiseen Shingo huokailee, miksei poika tullut eilenkään yöksi kotiin. Muille ei kannata kertoa huolistaan, koska kukaan ei voi puuttua toisten asioihin. Aivan yhtä vaikeaa on puuttua edes oman pojan tai tyttären ongelmiin.

Sodan jälkeen Shingo kadotti kiinnostuksensa naisiin siihen saakka, kun perheen elämää saapui sulostuttamaan nuori miniä Kikuko.

Kikukon ja Shingon suhde on hämmentävä. Missä heidän välillään kulkee huolenpidon, kiintymyksen ja rakkauden raja? Etenkin kun Kikuko muistuttaa Shingon vaimon nuorena kuollutta sisarta, johon mies oli kenenkään tietämättä kovin rakastunut.

Kikuko puhuu Shingolle intiimimpiä asioita kuin oma tytär. Appi rakastaa miniää unessa, ehkä salaa myös oikeassa elämässä. Ja Kikuko vastaa: "Jos jättäisin poikasi, haluaisin kuitenkin palvella sinua."

Tuona päivänä, jolloin Shingo toi naamiot kotiin, hän oli ollut vähällä suudella jidon korallinpunaisia huulia. Hänen sydäntään poltti kielletyn rakkauden liekki.
Sydän kukkii, vaikka sen pitäisi olla muuttunut jo puuksi

Vanheneva mies on lähempänä kuolemaa kuin elämän kukoistuskautta – silti unissa ja unelmissa hän nauttii aistillisuudesta ja nuoruuden raikkaudesta. Ystävien kuoleminen on luonnollista, mutta nuoren miniän tekemä abortti luonnotonta.

Vuoren jyly on sellaista yhden miehen ja yhden perheen elämän minimalistista tallentamista, johon olen Keltaisen kirjaston modernissa japanilaiskirjallisuudessa tottunut. Tiedäthän nämä kirjat: Ne ovat kuin meditaatiota tai kokoelma tuokiokuvia. Hieman hankalasti avautuvien haikujen kaltaisia, mutta joka tapauksessa kovin kauniita.

Vuoren jyly on pittoreski kertomus ilman suurta draaman kaarta. Shingon elämä on sarja vaikutelmia ja hetkiä, joita Kawabata tarjoilee kultalautasella yksi kerrallaan. Kuuntele, tässä on viimeöinen uneni. Katso, on niin rauhallista, etteivät edes saniaisen lehdet heilu portaan alla. Ihmettele, kuinka kaunis onkaan miniäni kaulan kaari.

Kaikenlaiset vuodenkiertoon liittyvät vertauskuvat ovat kirjan ydintä. Shingon mielestä ihminen elää tyhjyydessä, jos hän ei huomaa vuodenaikojen pieniä vaihteluita.

Ainoa oikea vuodenaika lukea Kawabatan kaltaisia kirjailijoita on muutoksen aika kevät tai syksy. Kirja herkisti tarkkailemaan versomista ja vihertymistä – sain lukemisen lomasta seurata omasta ikkunasta saarnien lehtien runsastumista ja koristeomenapuiden kukintojen aukeamista.

Vuoren jyly on täynnä vertauskuvia: auringonkukat kantavat päätään kuin ylväät ihmiset, aikuisille lapsille kotiin jääminen on virran pohjaan kätkeytymistä. Vertauskuvallisia ovat myös kirjan lukujen nimet kuten vuoren jyly (avaus), kaskaan siivet, liekehtivät pilvet, haavan jälkeen.

Ei ole ihme, että Vuoren jyly on Eeva-Liisa Mannerin suomentama. Tällaisen lyyrisen kerronnan kääntäminen sopii runoilijalle erinomaisesti.

Kawabatan kirjoitustyyli on kuitenkin aika veikeä sikäli, että melkein ylitsevuotavan kauneuden välissä kirjalija päätyy kuvaamaan vaimon kuorsaustaipumusta tai siivoamisen kaltaisia kovin arkisia aiheita.

Japanilaisen kulttuurin tuntijalle kirja avautuu takuuvarmasti minua enemmän. Se oli täynnä symboleita, traditioita ja viittauksia. Joku oli niitä kirjastosta lainaamaani kirjaan merkkaillutkin.

Miten tämä kovin ei-dramaattinen kirja päättyi? Vastaukseksi Kawabata tarjosi Kikukolle ajatuksen: Jospa ihminen voi olla vapaa kuin taivaan lintu?

Lopuksi on tietysti pakko kysyä, millaista on kun vuori jylisee? Se muistuttaa tuulen ääntä, mutta siinä on maan vapinan kätketty voihke. Tunnistat varmaan tämän tunteen?

lauantai 4. toukokuuta 2019

Don DeLillo Alamaailma – Kohta me kuollaan kaikki!

Alamaailma on suuresti ihailemani Don DeLillon kunnianhimoinen pääteos, kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu, moniulotteisesti puhutteleva kirjajärkäle. Suomennettuna yli 900 sivua painavaa sanottavaa kylmän sodan ja atomiajan Yhdysvalloista sekä niitä seuranneista vuosikymmenistä.

Asteikot loppuvat, kun yritän kertoa kuinka häikäisevä kirja Alamaailma on.

Don DeLillo. Alamaailma.
Alamaailma alkaa 1950-luvulta ja sen sivuille kirjoitetaan puoli vuosisataa Amerikan historiaa. Alamaailma on suuri kertomus, jolla on paljon sanottavaa, muttei varsinaista sanomaa. Se on postmodernismia aidoimmillaan ja pirtaleisen todellisuuden suuri rekonstruktio.

Alamaailmassa kaduntasoiset ja maailmanlaajuiset asiat ovat samanarvoisia. Kirjan sivuilla lukija kohtaa aids-potilaat, nunnat, amerikansiirtolaiset, pari rokkikukkoa ja Yhdysvaltain presidentin. Tapahtumapaikat vaihtuvat Bronxin kattoterasseilta autiomaahan, Tshernobylistä Vietnamiin, esikaupunkilähiöiden perhepäivällisiltä kaatopaikoille ja ydinjätteen loppusijoituskeskuksiin. Alamaailmassa katsotaan Eisensteinin Underweltiä – elokuvaa, joka on täynnä barokkimaisia näkyjä, vastakkainasetteluja ja konflikteja.

Kuinka käsittämättömän kyvykäs kirjailijan täytyykin olla, että hän pystyy pitämään polveilevan ja ultramaratonin mittaisen teoksen kasassa!

Alamaailman tapahtumien starttipaikka on New York Giantsin baseball-stadion. Kirjan ensimmäiset 65 sivua on omistettu stadionilla 1951 käydylle legendaariselle ottelulle, jonka viimeisessä vuoroparissa Bobby Thomson löi Giantsille sensaatiomaisen voittojuoksun.

New York Timesin etusivua hallitsee kaksi kolmipalstaista otsikkoa. Vasemmalla puolella Giants voittaa mestaruuden. Oikealla puolella symmetrisesti aseteltuna, samankokoisena, samalla rivimäärällä, Neuvostoliitto räjäyttää atomipommin.

Ydintuho ja kolmannen maailmansodan uhka painavat amerikkalaisten mieliä. Ohjuksia löytyy Kuubasta aivan oman olkapään takaa –  kohta me kuollaan kaikki!

Hirviöpaukut ja koeräjäytykset ovat tässä kirjassa unelmia ja estetiikkaa – onnellinen se, joka sellaisen lumottaren on saanut omin silmin todistaa.

Alamaailman sydän on Bronx italosiirtolaisineen. Siirtolaisten lapsi DeLillo on kasvanut Bronxissa ja on sanonut, että tuntee olevansa Alamaailman sivuilla hieman itsekin.

DeLillolle Bronx on paikka, jossa "historia ei juokse valtoimenaan". Bronxia ovat katupelit, katutappelut, kujien seksi ja pikkurikollisuus. Helteestä hohkaavat kadut, bileet katoilla kuumina kesäöinä, aids-potilaista ja narkkareista huolehtivat nunnat, jesuiittakouluja käyvät lapset, ilmarata Bronxin ja Manhattanin välillä.

Bronxissa kehnot isät särkevät poikiensa sydämet. He katoavat vedonlyöntivelkoineen ja jättävät naisille hylätyn häpeän ja pojille isättömyyden trauman. Siitä seuraa läpi elämän kestävä emotionaalinen itsepetos.

Bronxissa on syntynyt ja kasvanut kirjan ainoa minäkertoja Nick Shay. Bronxissa asuu vuonna 1951 myös Cotter-poika, joka onnistuu nappaamaan voittojuoksun tuoneen baseball-pallon – samainen pallo päätyy monivaiheisesti Nickin haltuun.

Nickin vaimo Marian on etuoikeutetun kasvatuksen saanut ja siksi itsensä osattomaksi tuntema – hyvin amerikkalainen ilmiö. Marian halusi kuulla Nickin tarinoita rikoksista ja väkivallasta eikä Nick osannut saatella Mariania nuoruutensa vuosiin. "Miten toinen oli sanonut ei, kun hän kysyi, oliko ase ladattu". Aina kun Nick kertasi käänteentekevän hetken, oli lopputulos sama – hän oli ampunut miehen ja istunut siitä hyvästä nuorisovankilassa.

Aidon postmodernin "päähenkilön" tapaan Nickin kokemukset hajoavat eikä hän voi tulkita elämää edes omasta puolestaan. Spiraalimainen kerronta yhdistää Nickiin kymmenet henkilöhahmot, joskin syy heidän esiintymiseensä kertomuksessa valkenee useimmiten vasta kirjan lopussa.

Nickillä on shakkineroveli Matt, josta tulee ydinaseinsinööri, äiti Rosemary, joka ei suostu muuttamaan pois Bronxista, nuoruuden salarakas vanhempi Klara, josta tulee kuuluisa taidemaalari, Klaran ensimmäinen mies opettaja-Albert, joka Nickin tietämättä puhuu hänelle ja Mattille collegepaikat, jesuiittakoulun opettaja nunna Edgar, joka opetti Nickin etsimään asioiden piileviä merkityksiä ja syvempiä yhteyksiä ja Nickin yhtiökumppani Brian, joka pettää häntä Marianin kanssa. Postmodernia on se, että samassa kirjassa voi puhua Bronxin nilkki ja Yhdysvaltain presidentti ja arvaat varmaan, kumpaa kuumottaa enemmän! Edgar J. Hoover on tämän kirjan parodioiduin hahmo.

Alamaailma koostuu kymmenistä episodeista. Jotkut niistä jäävät pakostikin mieleen muita paremmin. Kuten lenkkaritossuinen Esmeralda, enkeli jo 12-vuotiaana. Kuten Mattin työpaikka New Meksikon autiomaassa aseteollisuuden leivissä. Mattin työtä on tehdä seurausanalyysiä ydinonnettomuuksista ja konfliktien seurauksista. Hän on ehkä alustamassa kolmatta maailmasotaa – tai sitten ei.

Jos jokin on tyypillistä DeLillon kirjoille, se on kulttuurin ja väkivallan kohtaamisen sattumanvaraisuus. Don DeLillosta on sanottu, että hän näkee ja kuulee maataan katutasolta kuin ei kukaan https://www.theguardian.com/books/2015/aug/03/100-best-novels-underworld-don-delillo

Nickin yrityksen toimiala on jäte. "Me olemme jätteenkäsittelijöitä, jätteenkauppiaita, jätteen kosmetologeja". Jäte on uskon asia, sillä sitä haudataan vaarallisiin paikkoihin pelon ja kunnioituksen vallassa. Atomiajan kirjassa Nickin firma hoitaa myös atomi- ja plutoniumjätteen käsittelyn.

Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu Alamaailma on käsittämättömän ajankohtainen kirja. Kierrätystalous, globaalit ongelmat, poliittisen johdon kyvyttömyys minkään todella haastavan edessä, eriarvoistuminen, köyhyys.

Kemianteollisuus tekee tuotteistamme parempia – aseteollisuus estää meitä kuolemasta aina yhden päivän pidempään.

Tässä helvetin massa on syötävää jätettä, parempaa syötävää kuin monien maiden ruokapöydässä. Tässä maassa voi jätteillä kalustaa talon ja ruokkia kakarat...Meidän aikanamme oma kuonamme palaa takaisin tuhoamaan meidät.

Alamaailma on todella haastava kirja lukea, eikä tässä ole mitään pitkästyttävää. Alamaailmaa ei voi vain kuluttaa vaan siihen syvennytään. DeLillon kieli on merkityksiä tulvillaan – tällainen karu proosarunous ei kaikilta onnistu.

Kaipaan Alamaailmaan takaisin jo nyt kuten Nick kaipaa nuoruuttaan:

Juuri sitä minä kaipaan, rauhan rikkoutumista, epäjärjestyksen päiviä, jolloin kävelin oikeita katuja ja tein asioita suinpäin ja olin koko ajan vihainen ja valmis, vaara muille ja kaukainen arvoitus itselleni.

Olen lukenut jo yli 400 Keltaisen kirjaston kirjaa. Tällä kokemuksella vakuutan, että Alamaailma on yksi parhaista. Haluaisin aloittaa kirjan uudelleen, koska jäi niin paljon selvitettävää tarinan ja henkilöiden kesken. Ja varmasti näin vielä joskus teenkin – alkuperäiskielellä.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kurt Vonnegut Piruparka – Maailman mitättömin Watergate-rikollinen

Kurt Vonnegut. Piruparka.
Kurt Vonnegut on kirjailija, jonka kirjojen pariin en enää koskaan uskonut palaavani. Eihän keskenkasvuisten huumori naurata enää aikuisena. Tai miksi vuosikymmenet sitten kirjoitettu yhteiskuntasatiiri vielä puhuttelisi?

Yllättävän hupaisaa on silti ollut varsinkin yhden Vonnegutin kanssa: Mestarien aamiainen eli hyvästi masentava maanantai.

Nyt oli vuorossa Kurt Vonnegutin Piruparka. Mitenkäs sen kanssa kävi?

Ennen tarinan alkua tapaan tutun hahmon. Kilgore Trout on palannut jo alkusanoissa. Vonnegutin teksteissä alinomaan vilahteleva Trout on epäonninen scifi-kirjailija. Ja ilmeisesti myös scifiä alkuaikoina kirjoitelleen Vonnegutin alter ego – vaikkakin Vonnegutin ura eteni sittemmin maailmanmaineeseen.

Piruparassa Kilgore on välillä kertoja, välillä sivulause, välillä sotilas. Välillä Trout kirjoittaa science fiction -romaania talousjärjestelmästä. Piruparassa Kilgore Trout on toistuva, mutta sekava, ilmestys. Sekava on itse kirjakin.

Piruparan päähenkilö ei ole Trout vaan mies nimeltä Walter F. Starbuck. Piruparka on kertomus Watergate-tuomituista ja amerikkalaisista kommunisteista. Valkokaulusrikollisista, kapitalistisen ja demokraattisen luottamuksen väärinkäyttäjistä. Sekä Harvardin miehistä.

Päähenkilö Walter F. Starbuck käy Harvardin, kääntyy kommunismiin ja päätyy pikkuvirkaan Nixonin nuorisoasiain neuvonantajaksi. Walterin työhuoneesta löytyy kätkettyjä Watergate-rahoja ja siihen asti näkymätön hallintohenkilö joutuu muiden Watergate-tuomittujen kaveriksi vankilaan. 

Walter on varmasti maailmanhistorian mitättömin Watergate-rikollinen. Englanniksi Jailbird, suomeksi visertäjä. Viimeksi mainitun nimen hän saa, kun hän narauttaa entisen opiskelukaverinsa kommunistimenneisyyden takia.

Watergaten ohella Vonnegut irvailee Ivy league -klaaneille, kommunistipelolle, isänmaallisuudelle, hallinnolle, Vietnamin sodalle, asevarustelulle ja Amerikan hassunkurisille kummajaisille.

Esimerkiksi Walterin aineyhdistelmä oli humanismia, historiaa ja kansantaloustiedettä. Asema presidentin palveluksessa voi toki olla arvostettu, mutta ehkä ei ole, jos päätyy raportoimaan nuorisosta nuortenlehtiä lukemalla.

Vankilassa muuten vilisee Harvardin miehiä. Ja Watergatessa tuomittuja. Ja ex-kommunisteja. Eli sellainen Amerikka oli 1970-luvun vaihteessa.

Walter pääsee pois vankilasta 66-vuoden kunniakkaassa iässä. Ja uskoo edelleen, että rauha, runsaus ja onnellisuus on saavutettavissa. Ja tietää olevansa hölmö. Walter yrittää tyhjentää mielensä, koska menneisyys on niin kiusallista ja tulevaisuus niin kauhistuttavaa. Hän tuntee itsensä hylätyksi. Samalta tuntuu minusta, kun taas (!) luen tuomitun tunnustusta. Edellinen kirja oli nimittäin John Banvillen Todistajan kirja.

Vapautunut Walter lähtee Manhattanille. New Yorkin Avenueille hän tapaa monensortin hahmoja: Watergate-bongareita, miehen, jonka hän kavalsi kommunistina sekä "kassialmana" rikkauksiaan piilottelevan Mary Kathleenin, yhden neljästä todella rakastaneestaan naisesta. Walterin outo vaellus päättyy pestiin RAMJAC corporationin varatoimitusjohtajaksi Mary Kathleenin yllättävän testamentin ansiosta.

Piruparka on kokoelma Walterille ja muille henkilöille tapahtuvia sattumuksia. Henkilöt pompsahtavat hetkeksi heittelemään sukkeluuksiaan. Opiskelijoina he veistelevät vitsejä persposkista ja piereskelevistä naisista. Aikuisena he viskovat viisauksia: "Amerikassa menestyneet ihmiset eivät koskaan ajattele pieniä asioita". Ja katoavat jälleen. "En ole ikinä tavannut ketään, jolla olisi yhtä kova hinku olla yökötys kuten sinulla.", sanoo vankilakaveri Larkin, ent. Nixonin hallinnon virkamies ja Harvardin käynyt hänkin. Ja katoaa tarinasta. "En enää halua nähdä sinua.", sanoo poika Walterille ja katoaa kuvioista.

Vahvat on jutut, toteaa Walter: "Niinpä minä jätin sanomatta mitään vakavaa."

Piruparka oli ikävystyttävä kirja. Mutta minkäs teet, sillä "ikävystymiselle eivät mahda jumalatkaan mitään." Eikä mahtanut Kurt Vonnegutkaan.

tiistai 19. helmikuuta 2019

John Banville Todistajan kirja – Vahinkomurhaajan vangitseva tunnustus

John Banvillen Todistajan kirja on niitä Keltaisen kirjaston kirjoja, joiden lukemiseen ei tahdo löytyä yhtään syytä. Banville on suomalaisille tuntematon, eikä Todistajan kirjastakaan löytynyt yhtään suomenkielistä bloggausta. Nyt löytyy.

John Banville. Todistajan kirja. 
Tämä on harmi, koska John Banville on Booker-palkittu, myös Todistajan kirja löytyy ehdokaslistalta, eli erinomainen kirjailija. Todistajan kirja ansaitsisi lukijansa. Kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisu kirja on intensiivinen ja rivi riviltä yhä vangitsevampi tarina rikoksesta, joka oli todennäköisesti lopultakin vain kurja sattuma.
Kuvittelen olevani jonkinlainen kyltymätön toukka, joka tyynesti ja järjestelmällisesti syö tulevaisuutta, siis sitä mitä ulkomaailma nimittää tulevaisuudeksi.
Todistajan kirja on minäkertojan monologia alusta loppuun. Tuomiolle vietävä rikollinen puhuttelee tuomaria ja kirjoittaa omaa tunnustusta ennen oikeudenkäyntiä.

Todistajan kirjassa Frederick Charles St John Vandervelt Montgomery, lyhyemmin Freddie, kertoo rikoksestaan totuuden, koko totuuden ja ainoastaan totuuden. Tai sitten ei.

Todistuksessaan Freddie selostaa lähes päättömien tapahtumien kulun ja samalla avaa elämänsä taustatarinan. Freddie tappoi naisen hups vaan sattumalta. Sitä ennen hän varasti taideteoksen yhtä yllättäen. Sattumusten kurja lopputulos vai kierolla logiikalla ennustettava tapahtumaketju?

Freddie Montgomeryssä on joka tapauksessa huijarin tuntua eikä patologinen persoonallisuuskaan välttämättä olisi väärä analyysi.

Freddie on Yhdysvalloissa opiskellut irlantilaissyntyinen tiedemies, joka ryhtyy viettämään kiertelevää elämää Välimeren saarilla. Mukana miehellä on tylsämielinen vaimo Daphne.

Jo alkumetreillä selviää, että Freddien minäkuva on pahasti vinksallaan. Freddie paljastaa olleensa jo lapsena synkkä ja vailla läheisiä tunnesiteitä. Tämä johtui toistuvasta käytöshäiriöstä, jota Freddie itse kutsui synkkyyden puuskiksi. Puuskat myrkyttivät ilmapiirin ja saivat seurassa olijat kavahtamaan. Äidilleen Freddie oli "ivallinen virne suupielessä" ja myöhemmin kadotettu lapsi. Kuvaan sopii, että  Freddie hylki omaa lastaan kuten äitiään.

Daphnen seurasta ja uusista ympyröissä Freddien kertoo: "saatoin hetkeksi unohtaa mitä olin: mitätön, hauras olento...pakahtumaisillani kaipauksesta ja ylenkatseesta...yksinäinen ja peloissani, epäilysten riivaama."

Kreikassa Freddie tapaa varakkaan amerikkalaisen Randolphin, jolta hän huijaa rahaa. Freddie pelastautuu velkojia synkeille kotikonnuilleen Irlantiin. Tai niin hän luulee, sillä nopeasti selviää, ettei häntä kaivattu nimeksikään.

Miten voi nuori mies laittaa itsensä sellaiseen satimeen, että hän varastaa keskiaikaisen taideaarteen turistiryhmän selän takaa, kidnappaa silminnäkijäksi osuneen palvelustytön ja surmaa tämän raa’asti?

Vankilassa oikeudenkäyntiä odottava Freddie käy läpi outoa elämäänsä, tapahtumien kulkua ja motiiveja. Tuomioistuin varmasti tuomitsee Freddien, mutta entäpä lukija? Viimeisiksi sanoiksi jää jäljelle häpeä, mutta onko se aito tunne vai vaan Freddien keino puhutella yleisöä?

Tarina sinänsä oli sikäli klassinen, että intensiteetti voimistui pitkin matkaa ja tarina jaksoi kiinnostaa uteliasta lukijaa. Freddien vimmainen ja maaninen tunnustus hypähtelee taitavasti elämänkerrasta rikokseen rikkoen tapahtumien kronologian. Minäkertoja tuskailee, miten köyhästi kieli kykenee ilmaisemaan pahuutta kun se yrittää manata esiin kammottavia voimia.
Sisälläni asuva olento oli viimein syöksynyt ulos, se raakimus tässä nyt puuskutti eteenpäin sitruunankeltaisessa valossa, verinen vyö uumillaan, ja minä roikuin avuttomana hänen selässään.
Kun järjestää itsensä kiipeliin, tapahtumista tulee mieletön uni, jossa tuntee itsensä kolmannen luokan filmitähdeksi. Häpeä on koukeroinen mörkö, joka venyttelee lonkeroitaan rauhattomasti

John Banvillen tuntemattomuus ei ehkä ole ainoa syy, miksi Todistajan kirja uskoakseni harvoin tulee lainatuksi tai muiden kuin Keltaisen kirjaston harrastajien hankkimaksi. Kirjan kansi on harvinaisen epäonnistunut ja vastenmielinen tekele. Lenin-patsaan näköinen mies polttelee sikaria irti leikatuiden Nefertitin-näköisten päiden keskellä. Olen nähnyt muun kielisiä painoksia, joiden kannessa on maalaus naisesta kädessään vaalea hansikas. Siis se varastetuksi joutunut onneton taulu. Tai mies, jossa ei ole lainkaan Leninin ilkeäkatseista näköä vaan aito hämmästys itseaiheutetusta onnettomuudesta.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Tomas Tranströmer Kootut teokset 1954–2004 – Me olemme unissakävelijöitä ja ajelehtivia kuita

Päivän ensimmäisinä tunteina tietoisuus voi sulkea sisäänsä maailman
niin kuin käsi tarttuu auringonlämpöiseen kiveen.


Tämä on ruotsalaisen nobelistin ja runoilijan Tomas Tranströmerin Koottujen teosten 1954–2004 preludi, alkusoitto.
Tomas Tranströmer. Kootut teokset 1954-2004.
Tranströmer viihtyi luonnossa ja kaupungissa, Tukholmassa, saaristossa ja ulkomailla. Hänestä piti tulla luonnontieteilijä, mutta tuli psykologi ja lopuksi ihan vaan runoilija. Hän kierteli museoissa ja inspiroitui maalaustaiteesta.

Caj Westerberg on suomentanut koottuihin poimintoja Tomas Tranströmerin runoudesta 40 vuoden ajalta. Runojen lisäksi kirjasta löytyy pätkä, kovin hienovarainen, Tranströmerin omia muistelmia ja suomentajan jälkisanat ystävästään.

Kun Tranströmer sai aivoverenvuoron, puoli ruumista halvaantui ja hänestä tuli afaatikko. Hämmästyttävällä tavalla hän silti kykeni kommunikoimaan runoin.

Pianomusiikki oli Tranströmerille rakasta ja se kuuluu runoissa useasti. Lumisade soi C-duurissa. C on kompassi, jota kohti kaikki matkaa. Haydnin allegro tahtoo rauhaa, eikä antaudu. Kun Schubertin jouset soittavat voi tuntea, mitä kasvit ajattelevat.

Kun Lizt soitti tänä iltana, hän polkee meripedalin alas
niin että meren vihreä voima nousee lattian lävitse ja sulautuu
rakennuksen kaikkeen kiveen.
– Surugondoli n:o 2

Omien sanojensa mukaan Tranströmer, lempinimeltään Tranan, näki elämän arvoituksena. Runoissa on usein yksi kuva, joka säkenöi moniin ulottuvuuksiin.

Tranströmerin runot ovat puhtaita ja eleettömiä. Varhaisimmat runot saaristosta uppoavat helpoiten, kun rakastan saaristoa itsekin. Aallot kiipeävät kuin ilvekset ja lumeton meri on sukua harmaalle vuoriseudulle.

Matkojen varrelta löytyi salaisuuksia. Siesta on hautaanlasku hautuvassa valossa. Mies Beninistä on kolmen kansan vaiettu lähettiläs. Suuri osa runoista oli inspiraatiota matkojen varrelta aina Ruotsin maaseudulta melkein kaikille mantereille.

Runoilijan yksi elämän ajan mukana kulkeva aihe ovat taiteilijat, säveltäjät ja maalarit. Klassisessa musiikissa soivat säveltäjien kohtalot hän siirtää sulavasti runoihin. Omat runonsa saavat Thoreau – kaupungin jättänyt, vehreyteen paennut – ja Gogol, Pietarin pimeyden polttama.

Välillä Tranan oli tavallinen perheenisä pohjoisen pääkaupungin valoisissa ja pimeissä maisemissa. Joskus sivuttiin jopa politiikkaa.

Luonto oli Tranströmeniä lähellä – sekä meri että taivas. Meri- ja taivasruno ovat suosikkejani. Ne tulevat lähelle, koska rakastan katsella kumpaakin ja haaveilla.
Me olemme unissakävelijöitä. Ajelehtivia kuita...Me olemme kallellamme vapauteen.
– Vuorelta.

Hevonen puhui: Minä olen Ainoa.
Tyhjyyden, joka ratsasti minulla, olen heittänyt selästäni.
Tämä on tallini. Minä kasvan hitaasti.
Ja syön täällä kaiken hiljaisuuden.
– Palatsi

Niin kuin alus kulkee sumun läpi 
sumuun huomaamatta. Hiljaisuus.
– Epilogi.

Luen runoja nykyään harvoin – liian harvoin. Runot ovat vaativa asia: niihin pitää uppoutua eikä lueskella viikkojen ajan vähän sieltä ja täältä niin kuin nyt kävi.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Kim Leine Kuilu – Ihmismielen psykoanalyytikko päästää demonit harhailemaan

Kim Leinen Kuilu on se kirja, jossa tanskalaiskaksoset Kaj ja Ib Gottlieb lähtevät vapaaehtoisina taistelemaan Suomen sisällissotaan.

Romaanin idea on saanut alkunsa nuorena Suomen sisällissotaan osallistuneesta Peter de Hemmer Gudmesta, jonka elämäntarinaan Leine tutustui kirjoittaessaan elokuvakäsikirjoitusta. Myöhemmin toisen maailmansodan aikana Gudme toimi vastarintaliikkeessä. Niin myös Leinen kirjassa kaksoset Kaj ja Ib.

Kim Leine. Kuilu.
Elämänkerrallisesta taustasta huolimatta Kim Leine itse kertoo kuvailevansa kirjassa elämänkaarta, ei tallentavansa elämäntarinaa.

Leinen elämänkaaressa on kolme vaihetta. Niissä siirrytään pudotuksesta nousuun ja hyppyyn. Niissä eletään matka maailmansodasta maailmansotaan ja sillä matkalla kuluvat veljesten vuosikymmenet.

Tai niinkuin veljeksistä enemmän etualalla oleva Kaj lopussa toteaa: Matka koostuu kolmesta osasta: lähtemisestä, hakeutumisesta ja saapumisesta.

Leine pohjustaa tarinaa ja sodasta toiseen siirtyvää Eurooppaa Johanneksen ilmestyksen säkeillä. Keino on aika lailla tuttu ja metaforaltaan selkeä: aika jakaantuu villeihin ja vauhdikkaisiin vuosiin, riettaita vuosia seuraa rappio ja lopuksi tulee tuho laajamittaisen ymmärtämättömyyden takia.

Kuilun alussa pudotusosassa nuoret miehet Kaj ja Ib matkaavat intoa puhkuen sotatantereelle. Se, mikä innostaa pojat sotimaan, ja peräti osallistumaan toisen maan sisällissotaan, ei oikein käy selväksi.

Suomen sisällissota on suomalaislukijalle Leinen kirjan apein vaihe. Suomalaisina olemme lukeneet ja nähneet sisällissodasta niin väkeviä tarinoita, ettei Leine yllä samalle tasolle. Sisällissodasta tuli aivan liian pitkä prologi. Toisaalta sota on tarinan käännekohta ja ainakin minulle tämä monisatasivuinen kertomus lähti vasta sodan jälkeen lentoon.

Sotakokemusten seuraukset ovat avain Kajn ja Ibin myöhempiin vaiheisiin. Ilman omaa kokemustakin ymmärtää, ettei soodasta palata poikakultina takaisin: Eräänä yönä pari kuukautta kotiinpaluuni jälkeen heräsin ja huomasin, että huoneeni oli täynnä kuolleita ihmisiä!


Upeasta Ikuisuusvuonojen profeetat -kirjasta tiedän, että Kim Leineä kiinnostaa ihmisen pahuus. Leine on mentaliteetiltaan Baudelairen sukua ja ihmismielen psykoanalyytikko. Hän avaa pahuuden haavat ja päästää mielet demonit harhailemaan.

Kaksospari on looginen valinta kirjan päähenkilöiksi: heidän avullaan voi osoittaa moraalin molemmat puolet. Veljeksistä nuorempi Ib on se myrkyllisempi. Ei tosin Kajkaan selviä elämästään ilman moraalisesti kyseenalaisia tekoja. Lopussa veljekset sentään ovat samalla, ja paremmalla, puolella: taistelemassa vastarintaliikkeessä natsimiehitystä vastaan.

Sodanjälkeinen Tanska on ihan jotain muuta kuin sisällissodasta toipuva Suomi. Veljesten elämä ampaisee nousukiitoon – ajanjakso on vapaamielinen, moraaliton, villi ja vauhdikas. Tanskalaisnuoret ovat valistuneita ja eroottisia. Plussaa sille, että naiset myös. Kajsta kuoriutuu jumalaton teologi, joka vaihtaa uskonnon journalismiin. Näinä vuosina elämän ykkösaihe on seksuaalisuuden ihmematka.

Opiskelijana ja myöhemmin ulkomaantoimittajana Kajlle aukeavat Euroopan ovet. Ulkomaanmatkoista mieleenpainuvimpia ovat opiskeluvuodet Berliinissä, jossa Kaj saa "kielikoulutusta" Gestapoon kuuluvan miehen juutalaiselta vaimolta. Myöhemmin mukaan tulee useampia naisia, aika monia vaimoja, joitakin lapsia ja ura ulkomaantoimittajana. Sekä velanteko natsien kanssa, joille Kaj kavaltaa naisista vilpittömimmän.

Ibin matka on mutkaisempi. Synkeä nuori mies opiskelee lääkäriksi ja salakavalasti toteuttaa potilailla lääketieteellisiä kokeita. Biseksuaali Ibin halu miehiä kohtaan johtaa sadomasokismiin. Ibin vastenmielisyys saavuttaa kliimaksin kirjan lopussa, kun paljastuu miehen sisällissodan aikainen päiväkirja. Miehen suomalainen sotakaveri Mikko onkin kulkenut Ibn matkassa koko kirjan ajan – jätän kertomatta miten.

Silti ilman Ibiä kirjan ihminen olisi vain tylsä puolikas:

Täytyy syleillä sitä mitä ei voi ymmärtää, Ib sanoo. Ja täytyy syleillä pahuutta, myös sitä mikä on sisällämme. Sitten voi saada rauhan.

Kirjan lopussa aikakausi vaihtuu. Kaj palaa jälleen kerran Suomeen sotakirjeenvaihtajana raportoimaan talvisodasta. Kiinnostuksen painopiste vaihtuu, kun natsit siirtyvät  hyökkäysvaiheeseen monella rintamalla. Kun Saksa miehittää Tanskan, katoavat veljekset maan alle suomalaisine peitenimineen.

Nuoruus on takana ja kaksoset ovat jo viisikymppisiä. Elämä on edelleen arvokas, mutta silti pitää kysyä: Mikä siinä onkaan niin suurenmoista?

Kun luin Kuilua, oli marraskuu. Se on sama kuukausi, jonka Leine valitsi lopulle. Kaj kysyy: Mikä kuukausi? Marraskuu...Hän tietää sen nyt. Hän ei selviä tästä kuusta hengissä.

Leinen Kuilu on tarina, joka herättää henkiin epämoraaliset, virheelliset ja typerät teot, joita hahmot yrittävät vältellä. Onko niin, että kun on kerran tutustunut vereen ja kuoleman muotoihin, solahtavat kuolemiset osaksi omaa elämistä automaattisesti?

Tai niin kuin Chopania soittava pianisti tietää kertoa: Sota on paholaisen kvintetti, pirun ja jumalan parittelua.

Leine on mielenkiintoinen tanskalaiskirjailija. En osaisi kuvitella häntä kirjoittamassa nykyajasta tai tarjoamassa tarinaa, jossa ei ole vahvoja henkilötarinoita. Kuilu oli yllätysten kirja. Se oli kirja sodasta sekä ihmisen pahoista ja lämpimämmistä puolista.