Alberto Moravia Minä ja hän – Vihainen! Frustroitunut! Alkaa jo Moravia riittää!

Traumatisoitunut! Sellainen olen luettuani taas kerran yhden huonon kirjan Alberto Moravialta. Kirjan nimi on Minä ja hän. Moraviaa lukeneille Minä ja hän on tarinallisesti mitätön kirjanen ja aivan ennalta-arvattava.

Alberto Moravia. Minä ja hän.

Traumatisoitunut! on yksi kirjan lukujen huutomerkkiotsikoista. Se, kuten kaikki muutkin kirjan huutomerkkiotsikot, on lainattu Sigmund Freudilta.

Ensimmäinen luku on otsikoitu Desublimoitunut! Sellainen on seksuaalisten himojen kanssa kamppaileva elokuvaohjaaja Rico. Ricon ura junnaa paikoillaan. Miehen mielestä syy on häntä liiaksi hallitseva viettiosasto. Moravian henkilöt tuntien se saattaa pitää paikkaansa.

Rico haluaa olla Sublimoitunut! Sublimoitunut ihminen ottaa haltuun sisäisen energiansa ja seksuaalisuutensa ja kanavoi sen sosiaalisesti arvostettujen tavoitteiden saavuttamiseen. Tätä viheliäistä sanaa hoetaan ja tulkitaan loputtomiin. Tapaamiaan kollegoita – niitä joiden kanssa hän elokuva-alalla kilpailee rahoituksesta ja käsikirjoituksista – Rico arvioi sublimoitunut–desublimoitunut -akselilla. 

"Hänen" takiaan et ole koskaan voinut päästä sublimoituneeseen kulttuuriin, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin tuottaa lisää kulttuuria, toisin sanoen valtaa.

Rico ei siihen pysty, koska hänellä on "Hän". Koska "Hän" ei ole nainen, ja kyseessä on Moravia, ymmärtää heti, kuka "Hän" on. Pieni mies ja sitäkin suurempi "Hän". Rico on niin Frustroitunut! Ja "Hän" on usein, myös julkisilla paikoilla, niin Paljastettu! Rico on niin epätoivoinen, että yrittää jopa olla Kastraoitu! 

"Hän" lähentelee ketä vaan, ilmestyy missä vaan eikä pedofiliasta alkaen mikään seksuaalisen kiihotuksen muoto ole "Hänelle" vieras. Mies on vaimolleen sika, koska yrittää vapautua "Hänestä". Hän on Ricon paras kaveri ja kirjassa käydään vähemmän eeppisiä peniskeskusteluja. Lopulta "Hän", jota tutustuttaessa käytettiin samalla tavalla kuin useimmat meistä ovat tottuneet käyttämään kättä kätellessä tai katsetta tavatessa, olikin perhearvojen puolella! Olen tästä kaikesta niin Vieraantunut!

Koska Moravia nyt kuitenkin on luokkatietoinen vasemmistolainen ja teoreetikko, piti tähänkin kirjaan löytää syvällisempi konteksti. Freud tulikin jo mainittua, mutta toinen innottaja on Cervantes. Rico on koominen Don Quijote ja "Hän" isäntäänsä ei-niin-sublimoituneisiin päätöksiin ohjaileva Sancho Pancha.

Jos annan jostain kirjalle arvostusta, se on elokuva-alan sisäinen satiiri. Tunnistin osuvan ironian. Miljoonabisneksen kaksinaismoralistisessa maailmassa nokitellaan toisia siitä, kuka on vallankumouksellisin ja miten rahoitusta tarjoavaa mogulia lähestytään vasemmistolaisittain. Niin että oletko porvarillinen sublimoitunut, intellektuelli sublimoitu vai vasemmistolainen sellainen? Jos tunnet itsesi alempiarvoiseksi, oletkin vain desublimoitunut! Tässä pelissä ja näissä keskusteluissa Rico oli pahasti Eksynyt! 

"Hän" nauroi sublimoituneen lempeää hienostunutta naurua jolle desublimoituneen intohimot ovat kaukaisia kuin mikroskoopin linssistä nähdyn basillin raivokkaat kiemurtelut.

Näillä käsitteillä voi tulkita vaikka historiaa, sillä desublimoitunut Mussolinihan sopi diktaattoriksi desublimoituneelle kansalle. 

Kirjasta löytyvät henkilökuvat ovat taas moravialaisen stereotyyppisiä. Tiedän jo, että himon kohteena olevat naiset ovat joskus olleet porttoja eikä päähenkilö anna heille mitään mahdollisuutta luopua sisäisestä portostaan. Tiedän jo, miltä he näyttävät ahnaine silmineen ja ylähuulen päälle kasvavine ohuine karvoituksineen – sekin ilmeisesti enteilee alakerran viidakkomaista pehkoa. 

Aika, yhteiskunta, tasa-arvokeskustelu, globaalit kriisit ja ihan kaikki arvokeskustelut ovat syrjäyttäneet moravialaisen mukavasemmisto-luokkajutut-seksuaalinen vapautuminen-pikkuporvarillinen psykologisointi -tyyliset tekeleet kirjallisuuden kierrätyskeskukseen. Olen näistä naiskuvista ja sukupuoliasetelmista niin Vieraantunut!

Joku voi puolestani kutsua kutsua Minä ja hän -kirjaa seksikomediaksi. Minusta tämä oli tyylitön farssi. Tulin vihaiseksi ihmisenä ja naisena. Veikkaan muuten, ettei Keltainen kirjasto enää julkaisisi tätä kirjaa eettisistäkään syistä.

Minä ja hän saattaa olla huonoin Moravialta suomennettu kirja. Kirjoitin vielä konditionaalin, koska minulla on lukematta Agostino ja Keskipivän aave.

Sara Stridsberg Unelmien tiedekunta – Pyörremyrsky Valerie Solanas

Pyörremyrsky nimeltä Valerie Solanas. Valerie Solanas surfari, kirjailija, melkein psykologian tohtori. Feministi, lesbo, insestin uhri ja huora. Superälykäs nainen, jolla oli loistava huumorintaju. Mahdollisesti mielisairas tai mielisairas ja aineissa. Varaton lukuun ottamatta sitä vuotta, jona sai kustannussopimuksesta ennakon. Valerie Solanas, Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta -kirjan kuumottava keskipiste.

Sara Stridsberg. Unelmien tiedekunta. 

Oikea Valerie Solanas oli radikaalifeminsti. Hän vaikutti 1950-luvulla Marylandissa ja seuraavalla vuosikymmenellä Greenwich Villagessa. Hän kirjoitti feministisen SCUM-manifestin ja Up your Ass -näytelmän miehiä vihaavasta prostituoidusta. Sittemmin hän ampui Andy Warholia, oli mielisairaalassa ja vankilassa.

Kirjassa Stridsberg poimii Valeriesta haluamansa faktat ja sekoittaa ne ronskisti fantasiaan. Tämä sopii siksikin, että oikeasta Valeriesta tiedetään aika vähän. Monin eri tavoin on ymmärretty myös hänen feminismiään, joka näyttää elävän omaa, ameebamaista elämäänsä.

Kirja Valerie Solanasin uskomattomasta elämästä alkaa, kun Valerie kuolee 30. huhtikuuta 1988.

KERTOJA: En halua elää maailmassa jonka lopussa sinä kuolet. Täytyy olla muunlaisia tarinoita. 
VALERIE: Kaikki tarinat loppuvat kuolemaan. Ei ole olemassa onnellisia loppuja.

Kuollut Valerie oli edelleen pieni julkkis Andy Warholin ampumisen takia. Andy ei kuollut tähän ampumiseen.

Ennen kuin Valeriesta tuli SCUM Valerie ja Andyä Ampunut Valerie, hänen nuoruutensa maisemat olivat Georgian aavikkotalo ja Floridan Alligator Reefin laineet. Aavikon Stridsberg keksi tähän kirjaan.

Valerien Dorothy-äidillä oli luokaton miesmaku, kynttilällä sytytetyt hihansuut aina palamassa ja kotiviinihuurussa väljähtäneet aivot. Valerieta Dorothy ehdottomasti rakasti. Saattoi johtua Dorothyn psyykkauksesta, että Valerie uskalsi ajatella isosti.

Valerie Jean Solanasista tulee Amerikan presidentti. 
Tyttö pystyy kaikkeen mitä haluaa.
                      You know I love you.

Dorothyn lisäksi Valerie rakasti kahta. Silkyboyta Alligator Reefillä ja Cosmogirliä Marylandin yliopistossa. Silkyboy, Silkkipoika, pieni narkkaripoika ja pullojenkerääjä. Cosmogirl, universumin loistavin huora.

Kun Valerie oli nuori, Amerikka pudottaa pommin Nagasakiin. Yhdysvallat tekee ydinkoetta Nevadan autiomaassa. Martin Luther King murhataan Memphisissä ja Robert Kennedy Kaliforniassa. Rosenbergien pariskunta teloitetaan Sing Singissä. Rosenbergien pariskunta jatkoi elämää ihmisten painajaisunissa. Heistä on E. L. Doctorow kirjoittanut yhden maailmanhistorian parhaista kirjoista Danielin kirja.

Unelmien tiedekunnassa on paljon räävitöntä seksiä. Miksi Valerie myy itseään? Huoruus on tärkeää, koska yksilön täytyy käydä läpi paljon seksiä päästäkseen antiseksiin. Tämä on lisäys seksuaaliteoriaan.

Valerien kirjoittamassa SCUM-manifestissa oli aina aniliinihuulipunasuukko. Huulten yli vedetty huulipuna oli poliittinen kannanotto. Manifestissa vastuulliset ja seikkailunhaluiset naiset tuhoavat miessukupuolen. Mies, sinä olet biologinen onnettomuus. Koska meillä on Miesten Kiistaton Huonommuus. Y-kromosomista pitää hankkiutua eroon ja se oli Valerien rahoittamatta jääneen tutkimusprojektin tavoite. Valerie on pelkkää vihapuhetta, mutta myöhemmin on kiistelty, oliko se tehokeino vaan.

Andy Warholin Tehtaassa Valerie kohtasi avoimia sylejä, isoja eleitä ja samppanjaa. Sittemmin Valerie oli sitä mieltä, että Andy oli parasiitti, joka imi ideat muiden verisistä muistoista. Tehtaan ja New York -vaiheen jälkeen oli vuorossa Elmhurstin psykiatrinen sairaala.

TOHTORI RUTH COOPER: Pieni pelokas lapsi. Kauhuissaan kaikesta. Täynnä itseinhoa.
VALERIE: Minun vaikutelmani on että sinä olet pieni pelokas miesnainen. Vaikutelmani on että sinä olet yksinkertainen pieni suihinottaja.

Mielisairaalan jälkeen Valerien viimeiset vuoden ovat yksinäinen helvetti. Helvetin nimi on Tenderloin ja se on hotelli. Kun Valerie kuolee, hän kuhisee matoja. "En ole ollut koskaan missään paikassa joka toisi yhtä vahvasti mieleen kuoleman", sanoo Stridsberg siellä käytyään.

Kirjassa Stridsbergille ei Valerien tarinaan riittänyt yksi kerronta- tai aikamuoto. Vimmaisessa, riivittömässa, aika kurjassa, mutta välillä myös tikahduttavan hauskassa kirjassa on näytelmädialogia, proosarunoa, haastatteluja ja päiväkirjamerkintöjä. Aikakin hallusinoi mielivaltaisesti hetkestä seuraavaan.

Sitten on paljon aakkoskerrontaa. Joku aakkosista voisi olla Valerie. Esimerkiksi hän, joka muistuttaa, että vaikka odottaa kuolemaa sydän lyö yhä. Ja se on täynnä vihaa.

Kertojia ovat myös aakkospsykologit. Kaikkien psykologioiden Tohtori Se ja Se. Presidentit aakkosissa: Tyhjä lupaus, equal rights -seurapiirikerho, National Organisation for Women. Aakkosten tuolla puolen on kuolema – kuoleman aakkoset.

Kaikki nämä asiat on lainattu tai sanottu Sara Stridsbergin estetiikaltaan upeassa ja toteutukseltaan poikkeuksellisessa esikoiskirjassa, joka kertoo Valerie Jean Solanasista.

"Aurinko surfailee taivaalla ja sinä maalaat huulesi syvän aniliininpunaisesti ja katsot kuvaasi haljenneesta peilistä. Amerikan kaunein yhdeksänvuotias. Alligator Reefin nopein surfaaja. University of Marylandin tähtiopiskelija. Nainen joka ei onnistunut tappamaan Andy Warholia."

Valerie – hän oli joillekin unelmien tiedekunta. Nainen, jonka mekkoihin oli ommeltu kulta- ja hopealankoja. Nainen, joka kaikesta annetusta, koetusta ja itseaiheutetusta kurjuudesta huolimatta yritti aina pysytellä aurinkoisella puolella.

Joseph Brodsky Ei oikein ihminenkään – Lapsuus mielivaltaisessa maailmassa

Olipa kerran pieni poika. Hän asui maailman epäoikeudenmukaisimmassa maassa. Hän asui maailman kauneimmassa kaupungissa. Joka päivä hän asettuu pulpettiinsa ja valmistautuu kuulemaan hölynpölyä.

Pienen pojan nimi on Joseph Brodsky. Hän syntyi vuonna 1940 Leningradiin.

 Joseph Brodsky. Ei oikein ihminenkään.

Vuonna 1986 Brodsky asui Yhdysvalloissa, kirjoitti englanniksi kotimaasta, lapsuudesta ja nuoruudesta ja oli sitä mieltä, että "Menneen ajan muisteleminen on... tyypillinen hukkayritys".

Tässä kirjassa on kaksi novellia Brodskyn lapsuus- ja nuoruusvuosista. Ei oikein ihminenkään ja Puolitoista huonetta. Koska menneen muisteleminen on Brodskylle vaikeaa, ovat muistelot kuin tuokioita vain...

Kun Brodsky syntyi, pommituksista rokonarpisen Leningradin julkisivut säkenöivät yhä prameina. Leningradia ei oikein kukaan oppinut sillä nimellä kutsumaan – olihan nimi pelkkää Lenin-propagandaa. Leninin kaikkialla patsastelevia kasvoja ja kuvia Brodsky katsoi inhoten jo lapsena.

Brodskylle Leningrad oli kafkamainen kosmos. Joku olisi voinut muistella aikaa pelolla tai surulla. Brodsky teki sen Finnish nightmares -tyyliin. Absurdius oli keino käsitellä ankeutta ja kyttäyskulttuuria. Tyylivalinta oli kirjailijalle keino suojella Neuvostoliittoon jääneitä vanhempia.

Kirjan takakansitekstiin on poimittu Brodskyn sanoneen, että ambivalenssi oli kansakuntani hallitsevin luoteenpiirre. Ambivalenssi tarkoittaa sitä, ettei elämä ole hyvää eikä pahaa vaan mielivaltaista.

Jos oli elämä Neuvostoliitossa mielivaltaista slaaveille, saattoi se olla sitä vielä enemmän vähemmistökansoille. Brodskyt olivat juutalaisia isä-Stalinin "suojeluksessa".  Juutalaisuuden kanssa oli Brodskyn perheen pärjäiltävä kuten joidenkin huonojen arvosanojen kanssa...Juutalaisuuden takia isä erotettiin laivastosta eikä poika päässyt sukellusveneakatemiaan.

Ei oikein ihminenkään -novelli on täynnä teräviä ja vahvoja tuokiokuvia siitä, miltä tuntui olla juutalainen koulupoika, tehtaantyöläinen ja poliittinen vanki Neuvostoliitossa. Siinä ohessa Brodsky luonnehti poliittista järjestelmää ja kulttuuri-ilmapiiriä, Neuvostoliiton roolia maailmanpolitiikassa, sen johtajia ja venäläistä kansanluonnetta.

Puolitoista huonetta -novelli on tarina kahden vanhemman ja yhden pojan puolestatoista huoneesta. Kaihoisa ja lämmin kuvaus kertoi yhteisasumisesta pienessä huoneistossa, johon nuori mies alkoi rakentaa omaa tilaa tiilin, laudoin, matkalaukkujen ja kirjahyllyn avulla, mutta kuitenkin siten, etteivät tarkastajat voineet tulkita uudelleenjärjestettyä tilaa sääntöjenvastaisesti kahden huoneen huoneistoksi. "Tilanpuute on kansan lähin vihollinen", Brodsky kirjoittaa.

Novelleissaan Brodsky tekee viiltäviä havaintoja Neuvostoliiton keskusjohtoisesta valtiosta. Muistaa sen, mitä sellaisesta elämästä voi muistaakaan...Tylsyyttä ja yksinkertaista elämää, jota nakertaa kansallinen alemmuuskompleksi. Kansasta, jolle maistuu kaikki mikä ei vaadi mielikuvitusta.

Brodskyn ikäiset nuoret pelasti kaunokirjallisuus – sieltä poimittiin kaikki eettiset valinnat. "Olimme Venäjän historian etiikaltaan kirjallisin sukupolvi ja siitä jumalalle kiitos!". Sukupolvi, jolle merkitsi enemmän kirjallinen sivistys kuin toiminta, jokapäiväinen leipä tai jokaöinen syleily.

Kun lukee Brodskyn novelleja tuntuu, että niille on tarkoitettu vain kahden hengen yleisö. He ovat Brodskyn vanhemmat, jotka eivät joko päässeet tai sittenkään halunneet lähteä poikansa perässä Yhdysvaltoihin. Novellien kirjoittamisen aikoihin he eivät olleet nähneet toisiaan 12 vuoteen. He olivat kolmikko, joka ei koskaan uskaltanut myöntää toisilleen olevansa onnekas pieni perhe.

Kirja oli Brodskyn lahja vanhemmilleen. Kirjoittamalla heistä englanniksi Brodsky oli halunnut turvata vapauden synnyinmaansa kahleista ja kuolemanjälkeisen elämän. Tai Brodskyn omin sanoin "pakotien valtion krematorion savupiipuista".

Brodskyn tarinat koostuvat varastetuista hetkistä ja osuvista huomioista. Ne ovat intiimejä ja melkein liian yksityisiä. Tämä oli älykäs kirja hyvin tutuista aiheista, johon mahtuu paljon kauneutta ja vielä enemmän epäoikeudenmukaisuutta. Ja sellaista lopullisen eron tuntua, että melkein kuulen enkelinsiipien lepattavan.

Robertson Davies Viides rooli – Sattuma, joka muutti elämän käsikirjoituksen

Robertson Daviesin Viiden rooli -kirjalla on tarinaan poikkeuksellisen hyvin sopiva nimi. Tiedätkö, mikä viides rooli on?

Niitä osia, jotka eivät olleet sankarin tai sankarittaren...mutta jotka ovat silti oivalluksen tai loppuratkaisun esiin tuomisen takia olennaisia...

Tällainen osa on Viidennen roolin kertojalla Dunstable "Dunstan" Ramsayllä. Viidensiä rooleja kannattaa tarkkailla muuallakin kuin näytelmissä ja kirjallisuudessa, sillä tärkeä sivurooli voi ajoittain ottaa kuin varkain pääroolin aseman. Tarinan lopussa Dunstan sanoo olevansa pistooli ohimolla – nyt häntä ei enää sivuuteta!

Robertson Davies. Viides rooli. 

Dunstan eleli lapsuuttaan vuosikymmen sitten pienessä Deptford -nimisessä kanadalaiskylässä. Yhtenä tavallisista talvipäivistä Percy "Boyd" Stanton heitti Dunstania lumipallolla. Sen sisällä oli pieni kivi. Lumipallo osui raskaana olevaan rouva Dempsteriin. Rouva sai keskenmenon, lievän aivovamman ja Dunstan eliniäkseen huonon omantunnon.

Joillekin sattuma muuttaa elämän käsikirjoituksen. Toiset pääsevät pälkähästä kuin koirat veräjästä. Tai siltä ainakin vaikuttaa.

Tarinan lopussa lumipallon sisällä ollut kivi palaa uudelleen näyttämölle. Vuosikymmenet käsipainona palvelleesta kivestä tulee tulkinnasta riippuen koston tai sovituksen välikappale.

Loppuratkaisua odotellessa lukija saa seurata Dunstanin ja Boydin elämänvaiheita. Lumipallotragedia sitoi deptfordilaiskaksikon toisiinsa eliniäksi. Miehet lähtivät yhdessä opiskelemaan ja tavoittelivat Deptfordin kaunottaren kättä. Kaksikosta Boyd oli se, jolla oli varakkaat lähtökohdat, henkilökohtaista charmia ja itseriittoinen maailmankuva – eli hän, joka veti kaikessa pitemmän korren. Boyd menestyi liikemiehenä ja poliitikkona. Dunstanin hän otti suojelukseensa, tai oikeammin oman elämänsä olkapääksi.

Tarinan edetessä selviää, että Viides rooli onkin Dunstanin muistelmat. Kaiken lisäksi nuukahtanut historianopettaja ja vaisu poikamies on salassa elänyt seikkailullisemman elämän. "Kuoleman jälkeen edes yksi ihminen tietää minusta totuuden ja tekee minulle oikeutta", on Dunstanin motiivi muistelmilleen.

Dunstanin intohimo ovat myytit, historia ja ennen kaikkea pyhimykset. Dunstan tunnustautuu bollandistiksi. Bollandistit ovat jesuiittiryhmä, joka kirjoitti pyhimystarinoita ja tutki hagiografiaa eli pyhimysten elämästä kertovaa kirjallisuutta.

Dunstania kiinnostaa erityisesti se, miten kullakin aikakaudella päästään pyhimykseksi. Hänestä tulee mies vailla pyhimystä! Mistä sellaisen löytäisi? No lapsuudesta – hänhän on lumipallotragedian uhri rouva Dempster! Pyhimysasiantuntijana Dunstan tietää, etteivät kaikki pyhimykset ole ihmeidentekijöitä. Hänen omansa on "hupsupyhimys". Hupsupyhimys onnistuu pyhimyksellisestä lempeydestään huolimatta turmelemaan kaiken joko älyn puutteesta tai muuten vain kompastelemalla.

Pyhimysten lisäksi kirjassa sukelletaan taikuuden ja illuusioiden maailmaan. Dunstan kiinnostuu taikatempuista, ei tule koskaan tarpeeksi hyväksi taikatemppuilijaksi, mutta opettaa niitä rouva Dempsterin pojalle Paulille, josta tulee menestyksekäs taikuri ja silmänkääntäjä. Tästä käänteestä herra Viides Rooli saa myöhemmin kiittää tarinaan sisältyvää sovitusta.

Mikset kerrankin lyö kättä oman paholaisesi kanssa...Mikset sinä kerrankin tee jotain selittämätöntä, järjenvastaista, paholaisen käskystä, tai vain omaksi huviksesi?

Näihin tunnelmiin päättyy vuonna 1970 kirjoitettu kirja, joka oli julkaisuvuottaan vanhanaikaisemman oloinen. Ehkä se johtui päähenkilön, ja myös tarinan, nuhruisesta tweedtakkimäisyydestä. Robertson Davies on Saul Bellowin tavoin Keltaisessa kirjastossa seniorimpien setämiesten asialla eikä tämä näkökulma vetoa minuun lainkaan.

Graham Greene Etusivun uutinen – Kaaoksen keskipiste

Graham Greene kirjoitti Etusivun uutisen 1930-luvun alussa. Kirjassa Englanti on kaaoksessa. Kärsitään talouslamasta, on poliittisia levottomuuksia, kommunistien ja konservatiivien väkivaltaisiakin yhteydenottoja. On inhimillistä surua ja tuskaa, mutta myös vahvoja arvoja ja rohkeutta ilmaista mielipiteitä.

Graham Greene. Etusivun uutinen.

Kaiken tämän Greene pilkkoo sekä poliittiseksi peliksi että inhmillisiksi kokemukseksi, kärsimykseksi ja sankaruudeksi. Näin hän näyttää kaaoksen monet kasvot ja kohtalot.

Etusivun uutisissa on hurja määrä henkilöitä, joiden suhteita ja motiiveja on ajoittain vaikea seurata. Kirjan henkilöasetelman hahmottamista auttaa, kun ymmärtää, että heitä kaikki yhdistää etusivun uutinen, bussikuski Jim Drover. Drover itse on vankilassa ja odottaa lopullista päätöstä kohtalostaan. Aktivistikommunisti Drover tappoi, vahingossa, mielenosoituksessa poliisin.

Joskus ihan tavalliselle bussikuskille voi käydä kuin Droverille. Hänestä tulee poliittinen pelinappula, se ratkaiseva shakkisiirto. Räjähdysherkässä tilanteessa mies on poliittista arsenikkia: päätöksestä riippumatta jossain varmasti räjähtää. Droverin kohtaloa arpovat niin Scotland Yardsin apulaispoliisipäällikkö, tähtireportteri ja poliitikot, jotka kulissien takana saattavat hyvinkin osoittautua kuuden lapsen masentuneiksi esikaupunkilaisisiksi tai Lontoon sumuisilla kaduilla laahustaviksi yksinäisiksi sieluiksi.

Greene kuvaa taitavasti massoja, jotka hurmioituvat kommunistien kokouksissa ja mielenosoituksissa. Aatteissa ja tulevaisuusfantasiossa on huima seksuaalinen jännite. Droverin vaimo Milly kierii öisin rakkauden nälässä vankilassa olevaa miestään fantasioiden – samanaikaisesti Millyn sisar Kay liitelee kokouksesta ja miehen sylistä seuraavaan.

Greene on tunnettu kyynikko ja kyseenalaistaja, jonka henkilökuvat ovat kalseita. Greenen maailma ei koskaan ole kaunis eivätkä henkilöt puhtaita tai pyyteettömiä. Näihin kuuluu vankilassa olevan Jimin veli, joka himoitsee veljen elämää vaimoa myöten. Greenen maailmassa kauneinkin onnen hetki sisältää raakaa tuskaa ja sääliä:

kun hän tunsi Millyn vavahtelevan, hän aavisti hämärästi että jompikumpi heistä oli tehnyt toiselle korvaamattoman vahingon...mutta se ei ollut heidän syynsä.

Etusivun uutisissa Greenen kieli on niin kaunista, että koskee. Milly, Kay ja kaikki heidän elämänsä miehet melkein kärventyvät elämäntuskassa ja lohduttomuudessa. Samanaikaisesti kieli on kerronnallisesti jännällä tavalla sekavaa – tällainen on hioutunut pois Greenen myöhemmistä kirjoista.

Erikoisinta oli ymmärtää, että Etusivu uutinen olisi voitu kirjoittaa juuri nyt. Se olisi voitu kirjoittaa kuplista, nationalismista, peloista, ilmastouhista ja turvallisuuden järkkymisestä. Tänäänkin ihmisillä on tarve ja halu ilmaista mielipidettä ja valita puolensa. Ja sen kaiken keskellä etsiä rakkautta ja lohdullisuutta.

Boris Pasternak Viimeinen kesä – Kadota, niin voit löytää. Pasternakin elämä katkelmina

Boris Pasternakin Viimeinen kesä on kokoelma monentyylisiä tekstejä. Näistä kansista löytyy pari upeaa novellia. Niiden lisäksi on omaelämänkerrallisia katkelmia, yritelmiä omaelämänkerraksi, kirjailijan jälkisanat sekä ymmärtääkseni suomentajan oikaisuja kirjailijan väärinmuistamiin tapahtumiin tai päivämääriin.

Boris Pasternak. Viimeinen kesä. 

Jälkisanoissa Pasternak itse on sitä mieltä, että hän on elämässään kirjoittanut vain yhden romaanin, johon hän on täysin tyytyväinen. Se kirja on tietysti upea klassikko Tohtori Živago. Olisikohan näin itsekriittinen kirjailija itse ollut ylpeä tästä sekakokoelmasta, jonka tekstien pirstaleita ei saa ilman kirjailijan elämää koskevaa taustatyötä liittymään toisiinsa.

Oliko Pasternak Živagon, Nobelin palkinnon ja Neuvostoliitossa kokemiensa vaikeuksien takia niin kiinnostava henkilö, että tällaiselle ylijäämäpakille löytyi Suomessa lukijoita? Toki lopputuloksena rakentuu jonkinlainen kirjailijakuva.

Sain tietää, että Pasternak oli ensin säveltäjä. Hän ahdistui absoluuttisen sävelkorvan puuttumisesta sen verran paljon, että luopui haaveesta. Sen jälkeen Pasternak lähti Marburgiin Saksaan opiskelemaan oikeustiedettä ja innostui filosofiasta. Kirjailijana hän oli ensin runoilija. En tunne Pasternakin runoja, mutta niitä pidetään hyvin vaikeaselkoisina.

Viimeinen kesä alkaa upeilla novelleilla Ljuversin lapsuus ja Viimeinen kesä. Niitä lukiessani uppouduin Pasternakin kaihoisaan ja lyyriseen maailmaan, jossa henkilöt lipuvat elämänsä läpi itseään suuremman kohtalon vietävinä. Tarinoista puuttuivat lähes kokonaan dramaattiset käänteet, mikä ei haittaa, kun Pasternak osaa kirjoittaa taidetta mistä vaan. Vaikka keväästä "kevätilma harhaili horjuvin jaloin loassa aivan kuin olisi vasta opetellut kävelemään".

Ljuversin lapsuus -novellissa ollaan Permissä, jossa lapsuutta elävät Zenja ja hänen veljensä Serjoza. Oli kotiopettajatar, äkkivihastuvan isän jatkuvat poislähdöt, häilyvä, mutta tunteikas äiti, ja ne hauraat vuodet lapsuuden ja nuoreksi naiseksi varttumisen välillä. "Aluksi he itkivät – myöhemmin pelko muuttui heissä vihamielisyydeksi". Talvet olivat ankaria ja ne vietettiin turkistaljoissa – keväät olivat leveitä ja anteliaita. Kaksijakoisessa tarinassa perhe muuttaa Permistä Jekaterinburgiin ja Aasian rajan ylitys oli vertauskuvallista lapsuuden ja nuoruuden välivaiheessa.

Viimeinen kesä oli vuonna 1919, kun Serjoza saapui sisarensa luo ja lähti sen jälkeen rintamalle.

Niin poistuivat ihmiset sinä viimeisenä kesänä, jolloin elämä vielä näytti kääntyvän yksilöiden puoleen ja jolloin rakastaminen millä hinnalla hyvänsä maailmassa oli helpompaa ja luonnollisempaa kuin vihaaminen.

Novelleja seuraavista tekstikatkelmista saan tietää muun muassa, että Boris Pasternak syntyi Moskovassa 1890 ja kasvoi taiteilijaperheessä. Isä Leonid oli nimekäs taidemaalari ja äiti Rosa Kauffmann pianisti. Perheen tuttavapiiri käsitti huikaisevan nimekkäitä taiteilijoita ja älykköjä. Nuoren Boriksen idoli, säveltäjä Aleksandr Skrjabin, oli perhetuttu. Perheen luona piipahti itse Leo Tolstoi ja he osallistuivat Rilken Moskova-vierailuun. Myöhemmin Pasternak kiinnostui Vladimir Majakovskista ja futuristiryhmästä, mutta jätti heidät pian. Majakovskin loisteliasta, mutta itsemurhaan päättyneestä, elämästä kerrotaan kirjassa myös.

Pasternakin ainoa oikea yritys kirjoittaa omaelämänkerta oli Viimeisestä kesästä löytyvä Turvakirja. Turvakirjassa hän erittelee niitä elämän olosuhteita, jotka tekivät Boriksesta hänet.

Elämässä on kadottaminen tärkeämpää kuin löytäminen. Siemen ei kanna hedelmää, ellei se kuole.

Turvakirjassa nuori mies opiskelee ahkerasti Marburgissa. "Ylläni kohosi päätähuimaava rinne, jolla kolmena kerroksena riippuivat yliopiston, raatihuoneen ja kahdeksansataa vuotta vanhan linnan kiviset mallit." Hän on taloudellisesti ahtaalla ja saa katkerat rukkaset nuoruudenihastukselta. Marburgiin hän palasi vain kerran maailmansodan jälkeen ja ajatteli pommitetun Saksan ojentelevan käsiään kuin almuja anoen...

Turvakirja päättyy dramaattisesti Tolstoin kuolemaan, jota koko Neuvostoliitto itkee. Tolstoi oli niin mahtava, että hänessä ruumiillistui valtio ja uusi aika. Pasternak oli näkevinään "ikkunan alla hänen elämänsä, joka kuului nyt menneisyyteen...Ja aivan seinän vieressa seisoi valtiomme joka suin päin ryntää vuosisatoihin ja hyväksytään niihin ainaiseksi...Juuri hänellä oli tuo uusi aika veressään. Tulevaisuus oli hemmotellut häntä jo lapsuudesta asti".

Tällaisia hajatelmia tästä kirjasta. En tiedä kenelle Viimeistä kesää suosittelisin. Tosifaneille? Venäläisestä kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille?

Keltaisten kirjojen joukossa Viimeinen kesä on yksi haastavimpia, koska se ei ole edes kokoelma tarinoita vaan nippu fragmentteja. Kaksi ensimmäistä novellia kannattaa lukea. Sen jälkeen kehotan suuntaamaan suorinta reittiä kohti venäläiskirjallisuuden parasta a-luokkaa eli Tohtori Živagon pariin.

Michael Frayn Vakoojat – Nuorena liian vakavasti otetut asiat

Nuorena ihmiset ottavat asiat kirjaimellisesti. Nuoret ihmiset saattavat aiheuttaa aikuisille harkitsemattaan tahatonta harmia. Nuorena ihmiset saattavat sotkeutua asioihin tavalla, joka jää vaivaamaan loppuelämän ajaksi.

Michael Frayn Vakoojat on kirja muistosta, jonka lapsuuden ja nuoruuden rajamailla roikkuva Stephen mieluummin unohtaisi. Ja niin nyt jo vanhempi Stephen tekikin, kunnes likusteria-aidan tuttu tuoksu palauttaa mieleen hämmentävän muiston.

Jälleen se tuoksahtaa kesäisessä tuulenvireessä, ja minä tiedän että haluaisin matkata takaisin lapsuuteeni.

Michael Frayn. Vakoojat.

Vakoojat tuntuu tunnustukselta tai ripiltä, johon on lisätty selittävä kehyskertomus. Asetelma on tuttuakin tutumpi: kaikkitietävä kertoja puolustamassa nuorta ja ymmärtämätöntä itseään.

Kaksi brittipoikaa, Stephen ja Keith, elää toisen maailmansodan aikaista kesää rauhallisessa esikaupungissa. Sota on enemmän olosuhde ja mielentila kuin akuutti vaaratilanne. Öisten pommitusten vähäisiä jälkiä, tavarapulaa ja lapsiinkin tarttuvaa maanpuolustuksellista asennetta. Britit pelkäsivät, että saksalaiset vievät heiltä kaiken. Ja millaiseksi muuttuu ihminen, jolla on saksalaista sukutaustaa tai ihmissuhteita saksalaisiin? Salaisuudeksi itsekin.

Sota-aikana pojat leikkivät tietysti sotaleikkejä. Stephenille ja Keithille leikkiminen tarkoittaa etenkin tiettyä likusteriapensasta, jonne he perustavat vakoilukeskuksen.

Vakoojien tarinassa on yksi erityinen käännekohta – totuuden hämärtymisen uhkaava hetki. Sitä Stephen analysoi aikuisena näin:

Minusta tuntuu kaikkein luultavimmalta, että Keithin sanat tulivat täysin tyhjästä, että ne syntyivät spontaanisti lausumishetkellä. Että ne olivat silkkaa mielikuvituksen lentoa.

Keith paljastaa Stephenille saksalaisten soluttautuneen hänen perheeseensä! Keithin mukaan koko seutu on täynnä salakäytäviä ja maanalaisia laboratorioita, joissa piileksii salaisia agentteja. Yksi heistä on Keithin puuhakas ja mystisellä tavalla etäinen äiti.

Nuori Stephen vastaanottaa Keithin fantasian faktana. Stephen oli kiusattu, yksinäinen työväenluokkainen lapsi, jolle ihaillun ystävän salaisuus oli palvottu aarre.

Luokkayhteiskunta onkin olennainen selitys kaikelle myöhemmin kerrotulle. Luokkayhteiskunta ryhmitteli pojat jo lapsena niihin, jotka johtavat ja niihin, jotka heiluttavat iloisesti häntää uskollisina seurakoirina. Stephen tuntee pakahduttavaa ylpeyttä saatuaan roolin – vaikka sitten statistin – Keithin elämässä.

Poikien fantasioima agenttimaailma alkaakin näyttää pelottavan todelliselta. Arvoitukset, joihin he törmäävät, eivät ole leikillisiä vaan aikuisten maailman pulmallisia ja kiusallisia salaisuuksia. Kaikkea varjostava sota-ajan ahdistus ohjaili poikien toimintaa arvaamattomilla tavoilla.

Vakoojat edustaa rakenteeltaan klassista ja tarinaltaan taidokasta kerronnan perinnettä. Jos Frayn Vakoojia mainostettaisiin, mainosteksti olisi: Jos rakastit McEwanin Sovitusta, pidät myös tästä. Näin siksi, että nuoruuden väärinkäsitysten traagiset seuraukset ja kertojan viisaamman aikuisen näkökulma on pelkkä kopio maailmankirjallisuuden ehkä tavallisimmasta tarinasta!

Vakoojat muistuttaa Sovituksen lisäksi Hartleyn Sananviejiä. Vakoojat on yksi niistä kirjoista, joiden nimeksi sopisi Lapsuuden loppu.

Ainoa syy olla ärtymättä plagioinnista on kirjan tunnelma. Kertojapojan ahdistus ja karmiva huipennus menee taatusti tunteisiin. Sen takia kirjasta jäi ristiriitainen olo – ihastuinko vai vihastuinko?

Michael Chabon Kuunkajo – Voiko kirja olla liian valovoimainen?

Fiktiossa avaruuden valloitus on yhtä ikoninen aihe kuin maailmansodat. Kuunkajo -kirjalla Michael Chabon liittyy avaruusaiheista inspiroituneiden kirjailijoiden joukkoon. Vaikka avaruus on Kuunkajossa kaiken keskipiste, se ei ole lähimainkaan kirjan ainoa liikkuva elementti. Varaudu lukemaan ällistyttävän monikerroksinen ja moniääninen tarina, joka sinkoilee kaikkiin ilmansuuntiin kuin kieppuva galaksi.

Michael Chabon. Kuunkajo. 

Kuunkajon päähenkilö on insinööri, joka lupasi viedä vaimonsa kuuhun. Hän on isoisä, joka haaveili urasta rakettiteollisuudessa ja todisti toisessa maailmansodassa V2-ohjuksen aikaansaamaa tuhoa.

Insinööri-isoisän pirtapiirit toimivat näin, kun hän kohtasi isoäidin:

Hän ei ollut ikinä ollut niin lähellä tunnetta, jota voisi kutsua onnellisuudeksi. Mutta sillä hetkellä vielä yhdet y-koordinaatit estivät asymptoottisesti isoisää risteämästä tuon koskemattoman x-akselin kanssa.

Insinöörin vaimo ja isoäiti oli holokaustista selvinnyt primadonna, joka sairasti skitsofreniaa. Isoäiti sepitti ennustuskorteilla kiehtovia tarinoita ja pukeutui teatteriasusteisiin draamahahmoja näytellen. Isoäidin elämään kuului nyljetty hevonen -vainoharha, synnytyksen jälkeinen masennus, luostariaikoja, itsemurha-ajatuksia, sisaruusfantasioita ja prostituutiota.

Uupuneita päiviä, unettomia öitä. Kauheita unia, joiden sisältöä isoäiti ei suostunut paljastamaan vaan nielaisi ne kokonaisina herätessään kuin vangitsemista pelkäävä vakooja.

Kolmas päähenkilö on nimeämättömien isovanhempien tarinan kertova tyttärenpoika Mike.

Mike, josta tarkoituksellisesti tulee mieleen Michael Chabon, tallentaa isoisänsä kuolinvuoteella isovanhempien uskomattomia elämänvaiheita Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Älä erehdy luulemaan, että Kuunkajo olisi autofiktiota. Avaussanoissa Chabon kertoo tallentaneensa totuuden sellaisena kuin hän sen ymmärtää ja ottaneensa vapauksia hyvinkin vallattomasti. Itse en aikanaan pitänyt Kuunkajoa erityisen omaelämänkerrallisena. Sen sijaan luin tarinaa monikerrollisena fantasiana, jossa olikin sulattelemista!

Chabonin kirjan lukemattomista aiheista keskeisin on avaruusaika ja insinööriksi kouluttautuvan isoisän näkökulma. Isoisä oli aluksi yksi niistä avaruudesta lumoutuneista, jotka unohtivat, että avaruusajassa oli pohjimmiltaan kyse sotateollisuuden kylmästä sodasta. Aluksi kisaa ei johtanut Neuvostoliitto eikä Yhdysvallat vaan Saksa. Yhdysvaltojen Apollo-ohjelma onnistui, koska siinä jatkokehitettiin natsi-Saksan toisessa maailmansodassa testaamaa V2-ohjusta.

Toiseen maailmansotaan osallistunut yhdysvaltalainen isoisä metsästää pakkomielteisesti V2-ohjuksen kehittänyttä Wernher von Braunia. Hänelle die Wahrheit Braunista paljastuu, kun isoisä saapuu Mittelwerkin ohjustehtaalle. Ohjusten rakennushankkeissa oli kuollut enemmän ihmisiä, ja ensisijaisesti juutalaisia, kuin aseet itsessään pystyvät tappamaan.

Kuunkajossa traumatisoiduttiin toisesta maailmansodasta monin tavoin, oltiin omintakeisia amerikanjuutalaisia, keksijöitä, kauhunäyttelijöitä ja televisiokokkeja, rakennettiin raketteja ja pommeja, kasvatettiin sitoutumiseen kykenemätön tytär, kuoltiin rintasyöpään ja löydettiin uusi rakkaus floridilalaisena eläkeläisenä. Sekä kohdattiin jo ikääntynyt von Braun latautuneessa konferenssikohtauksessa.

Kun elämä koostui tällaisista aineksista, siitä katosi idealismi. Kauniiksi lopuksi siitä seurasi lämminhenkinen ja elämänmittainen rakkaustarina, johon mahtui vankeusrangaistus, pienen perheen vastentahtoinen erottaminen, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, sairaalajaksoja, psykiatriaa, todellisuustajun katoamista ja surullisia salaisuuksia.

Kuunkajossa kiinnostavimmat teemat liittyivät tunnistamiseen, salaamiseen ja totuuden vääristelyyn. Puhuttelevin kohtaus kirjassa oli isoäidin mielenterveyden laadun paljastuminen. Ymmärsin, että vaikka paljon oli tarinoitu, läheskään kaikkea ei oltu kerrottu.

Siksi ehdotan Chabonille Kuunkajon uudelleenkirjoittamista. Tekisipä kertojana taitava Chabon kirjaparin, jossa toisessa kerrotaan isoäidin ja toisessa isoisän tarina. Tai antaisi heille tarinassa tasavertaiset äänet. Tai ehkä Chabon voisi tehdä Kuunkajolle jatko-osa isoäidin näkökulmasta. Siinä kyseenalaistetaan ensimmäisen osan tulkinta isoäidistä.

Uudelleenkirjoittaminen kannattaisi siksikin, että Kuunkajon valovoima oli aivan liiallista yksiin kansiin paketoitavaksi. Kuunkajo oli, ikävä kyllä, kuin John Irvingin pahimmillaan – uuvuttava ja hengästyttävä. Valitettavasti pidin siitä vain paikoitellen ja lähinnä silloin, kun Chabonin vilistävä kerronta pysähtyi hetkien ympärille.

Isaac Bashevis Singer Kuin oma poika – Vanhempien herrojen sinkkuelämää

Isaac Bashevis Singerin Kuin oma poika -kirja pitää sisällään kymmenkunta tarinaa holokaustista selvinneistä puolanjuutalaisista. Heille uusi maailma on Yhdysvallat, useimmiten New York, joskus Miami. New Yorkissa puolalaiset, landsleidit, viihtyvät parhaiten Central Parkin tietämillä.

Isaac Bashevis Singer. Kuin oma poika.

Uusi maa olisi voinut olla myös Neuvostoliitto, jonne vasemmistoradikaalit juutalaiset pelastautuivat. Heistä Amerikan valinneet landsleidit puhuvat säälien.

Kuin oma poika -kirjan kertomukset Singer on julkaisssut vuosien 1958–1985 aikana. Vanhempien, sisarusten, lapsien ja lähisukulaisten kuolemat natsivainoissa on koettu omakohtaisesti. Osa kertojista on jopa itse ollut keskitysleirillä. Ymmärrettävästi kuolema on kertomuksissa keskeistä eivätkä itsemurhat ole harvinaisia. Kun Singerin henkilöt kävelevät Broadwayllä, kadulla liikkuu yhtä lailla elämä kuin kuolema.

Kuin oma poika on rinnakkaisateos Singerin Vanhaa rakkautta -novellikokoelmalle. Vanhan rakkauden novelleissa vielä Puolassa asuvat juutalaiset pitävät kiinni uskonnollisista perinteistä, joskin ovat samalla hämmentävän taikauskoisia. Kuin oma poika -kirjassa suurkapunki on jo modernisoinut elämäntapoja ja uskonnollisuus muuttuu telepatiaksi, spiritismiksi ja muiksi henkimaailman jutuiksi.

Kielen säilyttämisestä tulee monelle ammatti ja  elämäntehtävä. Tyypillisin kertoja on jiddišinkielisen sanomalehden toimittaja, tai jiddišin kielellä julkaiseva kirjailija, jolle riittää kysyntää luennoitsijana Pohjois-Amerikan juutalaisyhteisöissä. Tältä osin novelleissa taitaa olla paljon Singeriä itseään. Isaac Bashevis itse muutti New Yorkiin vuonna 1935  ja toimitti siellä jiddišinkielistä sanomalehteä.

Millaisia Singerin jo vuosikymmeniä sitten kirjoittamat novellit ovat? Nyt kun olen lukenut yli 400 Keltaisen kirjaston kirjaa, olin ensimmäisen novellin perusteella valmis leimaamaan Kuin oman pojan kirjavarastokirjaksi, joka voi kiinnostaa vain tosifaneja. Ensimmäinen kertomus Frampolin suutarisuvusta kun oli lähinnä slaavilainen satu loruineen kaikkineen. Sijoittaisin lastenosastolle.

Olin todella väärässä! Kehnoa alkua seuraavat novellit olivat taitavan tarinallisia, osuvia ihmiskuvia ja monet hullunhauskoja. Riipaisevan Shoshan takia traagisena pitämäni Singer paljastaa sisäisen veitikkansa ja vastuttamattoman kyvyn itseironiaan. Tilannekomiikka on niin laadukasta, että sarjana näissä olisi ainesta vanhempien herrojen sinkkuelämäksi. Sitä sarjaa katsoisin!

Singerin henkilöt löytävät itsensä tyypillisesti pulmallisesta tilanteesta, joihin heidät on johdattanut sotkuinen taustatarina. Kertoja on usein vanheneva mies. Hiukset ovat harvenneet, mutta unet sykkivät vilkkaina. Tai jos tarinasta löytyy nuorempi mies, on elämä yhtä mutkikasta, koska se taitaa olla jonkun toisen omaisuutta.

Olento jonka kanssa puhut, on pahemmin ymmällään kuin kukaan toinen joka on koskaan kulkenut maan päällä.

Kahvila -novellissa kirjailija pistäytyy säännöllisesti juutalaisten aikamiespoikien kokoontumispaikassa. Kahvilaan piipahtava nuori Esther saa cafeternikkien päät pyörälle – myös kirjailijan. Molemminpuolinen viehätys ei johda sovittuja tapaamisia pidemmälle. Viimein nekin loppuvat. Keskitysleiriltä Amerikkaan selvinnyt Ester olisi ainakin minusta ansainnut elämässään hitusen enemmän rakkautta kuin vain "tosifanille" tarjottuja tuokioita. Vuosien mittaan kirjailija näkee Esterin kuihtuvan elävien maailmasta Broadwaytä käveleväksi enkeliksi.

Ymmällä -novellissa kirjailija nautiskelee pikasuhteista lukijoidensa kanssa. Kun luentomatkoilla aina joku nainen lyöttäytyy seuraan, lausahtaa kirjailija vakiorepliikkinsä: "Jos satut poikkeamaan New Yorkiin, tule katsomaan minua, jos olen vielä elossa." Ja viimein koittaa se pelätty päivä, kun yksi heistä seisoo kirjailijan oven takana.

Pila -novellissa kuuluisa tiedemies houkuttelee Euroopasta Amerikkaan naisen, jolle hän on esittäytynyt upporikkaana perijänä. Kirjeiden Casanovalla on samaan aikaa vireillä joukkio samanaikaisia naissuhteita.

Singerin kertomukset avasivat näkymän minulle ennestään tuntemattomaan Amerikassa asuvien puolalaisjuutalaisten maailmaan. Vaikka puolalaisyhteisö ei ole yhtä tunnettu kuin New Yorkista löytyvät  italialaisten, kiinalaisten tai puertoricolaisten yhteisöt, sain selville puolalaisten olevan yksi kaupungin suurimpia eurooppalaisia siirtolaisyhteisöjä.

Millaisilta he vaikuttivat? Parapsykologialla ja telepatialla oli suunnaton merkitys jopa oppineille. Niiden neuvosta solmittiin avioliittoja, tehtiin elämän merkittävimpiä päätöksiä ja ylläpidettiin ihmissuhteita. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitomuoto: useilla tarinoiden henkilöillä on huikea kirjeenvaihtoverkosto joko "tindermielessä" tai fanipostina.

He ovat seksuaalisesti yllättävän vapaamielisiä – sekä miehet että naiset. Avioituminen ei ole prioriteetti – vapaa rakkaus viehättää enemmän. Jos toinen kiinnostaa, se kerrotaan suoraan ja sanoista seuraa joutuisasti tekoja. Keskitysleiriltä pelastuneet ovat päättäneet ottaa maallisen rakkauden ilolla vastaan, sillä onhan kuolema aina elämän seuralainen.

Olin itsekin ihmeissäni siitä, kuinka paljon pidin Singerin tarinoista. Ne ovat inhimillisiä, sydämellisiä ja todenoloisia. Ehkä hieman ironisia, mutta ehdottomasti ymmärtäväisiä tarinoita siirtolaisista uudessa maassa – tai Singeristä itsestään.

Singeriä tunnetusti ylistetään tarinankertojana. Aiheesta. Tarinankerronasta kiinnostuneille suosittelen novelleja oppimismielessä.

Petina Gappah Muistojen kirja – Kertojana murhasta syytetty Memory, zimbabwelainen albiinonainen

Petina Gappah. Muistojen kirja. 

On aina erityisen hienoa, kun Keltaisessa kirjastossa julkaistaan kirjailijoita, jotka eivät ole länsieurooppalaisia tai pohjoisamerikkalaisia. Ja ovat kaiken lisäksi naisia. Pidän Keltaisesta kirjastosta siksikin, että se yksi omista globetrottereistani ja ihmisoikeuksien puolella. Ja siksi, että se julkaisee zimbabwelaisen Petina Gappahin Muistojen kirja -kaltaisia kirjoja.

Miten voisin ilman kirjallisuutta tuntea edes aavistusta siitä, millaista on albiinona syntyneen köyhän zimbabwelaisnaisen elämä? Tai millaista on asua vuosia vankilayhteisössä ja pitää olotilaa lohdullisena? Tai miten politiikka, muuttoliike, taloussuhdanteet ja taikausko voivat vaikuttaa yhden pienen tytön elämään eteläisessä Afrikassa?

Albiinotytön, ja kirjan edetessä naisen, nimi on Mnemosyne eli Memory. Shonan kielessä – se on Memoryn lapsuuden kieli – asenteet ja asema ilmaistaan substantiiviluokissa. Memory on murungudunhuna, musta nainen, jota leimaa dunhun, naurettavuuden ja teeskentelyn aavemainen valkoisuus.

Albiinon katse voi tappaa. Tällaista taikauskoa Memoryn yhteisössä liitetään värittömiin. Siksipä Memory käyttää suurimman osan ajastaan yritykseen olla näkymätön. Edes myöhemmin asuessaan Lontoossa hän ei sulaudu väkijoukkoon.

Olisin voinut ottaa Whizin (kierot) silmät, Lavinian ontumisen ja lisätä siihen vielä Nhaun arven ja Juopon puhetavan, jos olisin saanut iholleni hieman väriä.

Memory viettää lapsuutensa kahden huoneen talossa Hararen Mufakossa osoitteessa Mharapara Street 1468. Yhdeksänvuotiaana vanhemmat myyvät hänet valkoiselle miehelle. Kirjan alussa Memory odottaa vankilassa oikeuskäsittelyä, jossa häntä syytetään kasvatti-isän murhasta.

Memoryn tarina hypähtelee vankilasta vanhempien ja sisarusten luokse Mharapara Streetille, kasvatti-isän Summer Madnessin kartanosta Lontooseen. Vaikka siirtymiä on paljon, niitä on vaivaton seurata. Kysymykseen Memoryn syyllisyydestä vastataan vasta loppupuolella – Gappah tietää, mistä tarinan jännite syntyy.

Memoryn lapsuudessa Mharapara Streetille ei ollut auringonvalolta suojaavia jakandroja tai liekkipuita. Pieni tyttö osaa ulkoa lasten leikit ja laulujen sanat, mutta ei voi niihin osallistua.

Mharapara Streetille kotiutunut kristillisyys ei estä asukkaita uskomasta esi-isiin ja taikoihin, joiden tehtävä on suojella onnettomuuksilta, murheilta ja sairauksilta. Niiden avulla meediot voivat vaihtaa ihmisen sukupuolta ilman leikkauksia tai hormonihoitoja. Tehdä kaikkea muuta, paitsi muuttaa albiinon ihon edes hitusen tummemmaksi.

Kasvatti-isän Lloydin koti, Summer Madnessin kartano, on Mharapara Streetin vastakohta. Mharapara Streetillä sykki arjen sinfonia – kaikki inhimillinen oli yhteisön omaisuutta. Summer Madnesissa doorialaisten pylväiden keskellä ei äänikään värähdä. "Kartanoissa kärsitään murheista jopa enemmän kuin pölyisillä kaduilla, koska siellä niille on liikaa tilaa", Memory epäilee.

Kasvatti-isä tarjoaa Memorylle yläluokan brittiläisen sivistyksen ja elitistisen koulutuksen. Valkoisen miehen ja nuoremman albiinonaisen yhteiselo herättää tietysti ihmetystä. Haasteista huolimatta heille rakentuu lämmin ihmissuhde. Joka päättyy siihen, kun Lloyd löydetään kuivapesulasta murhattuna.

Oikeudessa Memorya epäillään olleen Lloydin omaisuuden kavaltanut rakastajatar. Oikeuskäytäntö noudattaa kaikkia tunnettuja rasistisia ja seksistisiä ennakkoluuloja varallisuudesta, sukupuolesta ja rodusta. Memoryn tilannetta ei auta se, että Zimbabwen oikeuslaitos kieltää lapsikaupan olemassaolon.

Talouskriisikin vaikuttaa oikeuslaitoksen toimintakykyyn. Kuolemaantuomittujen oikeudenkäynnit pitkittyvät, koska maasta puuttuu pyöveli!

Gappahin kirja on poliittinen kaikilla tasoilla. On ihan pakko tuntea feminististä inhoa siitä, että  Zimbabwessa(kin) lehmän varastamisesta saa vankeustuomion – raiskaamisesta selviää sakoilla. Toisaalta korruptioon ja kavallukseen syyllistynyt naisvanki voi laittaa olympialiikkeen polvilleen – eikä tunne siitä katumusta. Rikkaiden valkoisten rahat ovat peräisin uuden talouden timantti- ja teräskaupoista. Vasta itsenäistyneessä maassa kaikki värilliset eivät tätä sulata. Poliittisten ja taloudellisten ongelmien takia muuttoliike on eteläisessä Afrikassa laajaa. Gappahin Zimbabwe tuntuu enemmän sulatusuunilta, kuin perinteisessä mielessä kansallisvaltiolta.

Memory saa kiittää tarinansa kertomisesta toista naista. Amerikkalainen journalisti kiinnostui afrikkalaisalbiinon tapauksesta ja pyysi Memorya kirjoittamaan tarinansa muistikirjaan.

Muistojen kirjassa on monia käänteitä. Niistä yllättävimpiä on muistojen kuperkeikka:

Miten voi aloittaa elämänsä uudelleen, kun on saanut tietää, että kaikki mitä piti totena olikin jotain muuta?
Kuinka voi alkaa ymmärtää elämäänsä uudelleen?

Kaikesta tästä Gappah kirjoittaa kirkkaasti ja sydämellisesti. Hurjaa aihetta on lähestytty hygieenisesti, karmimiskynnys ei missään kohti ylity eikä julmuus nosta silmiin vihan kyyneleitä – tässähän edesmennyt Toni Morrison oli mestari.

Oikeastaan päinvastoin: Lopussa Gappah tarjoaa lukijalle lohtua ja Memorylle selityksiä selittämättömälle. Ne ylittävät odotukseni, sillä kolonialismin, kansanvaellusten, taikauskon ja ihmismielen syövereistä löytyy kirouksia, joita ei länsimaalainen lukija välttämättä olisi omin aivoin kyennyt päättelemään.

Muistojen kirja oli aiheeltaan hyvin suuri kirja. Ilmestyessään se kuitenkin noteerattiin hillitymmin kuin hurjan aiheen perusteella olisi uskonut. Jos Gappah olisi kertonut tarinansa rosoisemmin ja villlimmällä otteella uskon, että Memoryn tarinasta olisi voinut tulla ainakin ilmestymisvuotensa puheenaihe.

W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus – Saksalaisen kirjallisuuden hävettävä muistinmenetys

W. G. Sebald. Ilmasota ja kirjallisuus.

Ensinnäkin varoitus. W. G. Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus ei ole fiktio vaan esseekokoelma, jonka voisin kuvitella kuulevani luentona kirjallisuusseminaarissa. Näin tapahtuikin: Sebald piti 1990-luvun lopulla Zürichissä luentoja samalla teemalla.

Ilmasodan ja kirjallisuuden aihe on sävähdyttävä: Toinen maailmansota tavallisten saksalaisten näkökulmasta. Toisessa maailmansodassa Saksassa kuoli 600 000 siviiliä ja 7,5 miljoonaa menetti kotinsa. Liittoutuneet pommittivat yli 130 saksalaista kaupunkia – monet maan tasalle. On karmivaa ajatella, kuinka Saksan talousihme nousi miljoonien ruumiiden raunioille.

Kaupungeista kuutiometreissä mitattuna pahoin kärsivät esimerkiksi Köln ja Dresden. Tuttuun tyyliin kirjasta löytyy ennen ja jälkeen -kuvia. Yksi hätkähdyttävimmistä on kuvapari Frankfurtista 1947 ja puoli vuosisataa myöhemmin.

Frankfurt 1947 ja 1997.

Ilmasodan ja kirjallisuuden ydinviesti on syytös: 

Saksan kirjallisuudesta yhä puuttuu suuri eepos, joka kertoisi sodanaikaisista ja sodanjälkeisistä vuosista.

Sebaldin mielestä kolmanteen valtakuntaan jääneet kirjailijat vaikenivat sodan inhimillisistä kärsimyksistä ikään kuin he kärsisivät kollektiivisesta muistinmenetyksestä. Tämä on ollut myös ilmasotaa harjoittaneiden liittoutuneiden intressi.

"Muistamattomuuden" lisäksi Sebald luettelee saksalaiskirjailijoita, jota ovat "korjailleet" historiaa jälkikäteen. Rankimman käsittelyn saa Alfred Andersch, joka nimesi itsensä kolmannen valtakunnan kirjallisuuden "terveimmäksi ja omintakeisimmaksi kyvyksi". Luennoista saamansa palautteen takia Sebald päättelee joidenkin kärsivän muistinmenetyksestä edelleen. 

Oma saksalaisen kirjallisuuden tuntemukseni on tietysti paljon vaatimattomampaa kuin itävaltalaisen ja saksankielisen Sebaldin. Silti olen Sebaldin kanssa osittain samaa mieltä. Kukapa ei taiteen ja historian kautta tuntisi juutalaisten, kommunistien, miehitysvaltioiden, liittoutuneiden tai vastarintaliikkeisiin osallistuneiden kohtaloita. Keltaisessa kirjastossakin aiheet ovat suosituimpien joukossa. Eikä varmasti ole yhtään toiseen maailmansotaan osallistunutta maata, josta ei löytyisi Tuntemattoman sotilaan kaltaista, sotaklassikon asemaan noussutta kirjaa.

Toisaalta itsekin olen lukenut rauniokirjallisuutta. Niissä kansakunnan tragediat viedään ihmisten kokemuksiksi. Keltainen kirjasto on julkaissut Heinrich Bölliä. Sebaldilta saavat synninpäästön minulle täysin tuntemattomat Herman Kasack, Hans Erich Nossack, Arno Schmidt ja Peter de Mendelssohn. 

Yksittäisistä poikkeuksista huolimatta Sebaldin mielestä Saksassa: 

...kokonainen saksalaiskirjailijoiden sukupolvi oli kykenemätön kuvaamaan näkemäänsä ja kokemaan ja säilömään sitä kansakunnan muistiin.

Tyrmistynyt Sebald kysyy: Mistä johtuu aavemainen hiljaisuus? Kirjasta löytyvän psykologilausunnon mukaan ihmisillä on luontainen halu kertoa kokemastaan, mutta traumaattisissa tilanteissa meiltä voi kadota psyykkinen voima. Katastrofin kohdatessamme turvaudumme ilmiselviin fraaseihin kuten "helvetti on irti, yö oli kohtalokas tai he jäivät liekkien saaliiksi".

Käsittelemättömyyden lisäksi saksalaiset yrittivät kaikin tavoin jatkaa porvarillista elämäänsä – iltapäivän kahvikutsuja vietetään raunioituneiden talojen parvekkeilla ihan kuin ennenkin. Samaan aikaan katutasolla kärsitään nälästä. Tunteeton eloonjäämisvietti on tyypillistä hyönteisyhdyskunnille, mutta ihmisille vierasta. Miltä sinusta tuntuisi jäädä lähes ainoana henkiin katastrofista? Miten itse toimisit?

Sebald tekee parhaansa, jotta alunperin kuulija, mutta nyt siis lukija, pystyisi sijoittamaan itsensä pommitusten aikaiseen tai raunioituneeseen Saksaan. Rauniorotat vilistävät, kaikkialla leijuu savun katku ja kalman haju, jäseniin imeytyy loisia. Hän kuvaa häitä pommitusten keskellä. Myöhemmin raunioista kaivetaan hääseurueen ruumiit.

Sebaldilla on painavaa sanottavaa kollektiivisesta muistinmenetyksestä, eikä tämä "oireyhtymä" tietenkään ole globaalissa mittakaavassa saksalaisten yksinoikeus. Siitä huolimatta en haluaisi lukea Keltaisesta kirjastosta esseitä enkä kaikkea sitä, mitä jo kuolleiden kirjailijoiden jäämistöistä saadaan raavittua kasaan.

Itselle tuntemattomien kirjailijoiden nimeäminen ja analysointi teki mielipiteen muodostamisesta vaikeampaa ja lukemisesta raskasta. Jos et tunne saksalaista kirjallisuutta hyvin – ja minua paremmin – en suosittele Ilmasotaa ja kirjallisuutta.

Se, että Sebald on pysäyttävä ja erityinen tajunnanvirran mestari ei tarkoita sitä, että kaikki mitä hänen kynästään on lähtenyt, on maailmanluokan fiktiota. Ja eikö sen pitäisi olla Keltaisen kirjaston julkaisukriteeri? Nämäkin luennot olisi voinut julkaista kuunneltavina artikkeleina tai taustoittavina sarjana jossain digiformaatissa. 

Alberto Moravia Tyhjä kangas – Tarina pitkäveteisyydestä ja ikävystymisestä

Alberto Moravia. Tyhjä kangas.

Tässä sitä ollaan taas: Kirjoittamassa arviota iki-inhokkini Alberto Moravian kirjasta. Moravialta on syntynyt upea Kaksi naista, mutta muutoin hän jatkaa samoista aiheista ja näkökulmista kirjasta toiseen. Moravian lukeminen on yllätyksetöntä ja pitkästyttävää!

Nyt luin Moravian kirjan nimeltä Tyhjä kangas. Kirjan nimi on italiaksi La Noia – ikävystyminen tai pitkäveteisyys. Siinäpä vasta kirjailijalle haaste: Kuinka kirjoittaa pitkäveteisyydestä ilman, että ikävystyttää lukijan.

Moravian kirjoilla on usein hänelle tunnusomainen rakenne. Tarinaa kehystää minämuotoinen taustoittava esipuhe, joka valitettavasti kertoo niin paljon, että kirjan lukeminen tuntuu lähes turhalta. Näin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Tyhjän kankaan päähenkilö, rikas Dino, on ikävystynyt kaikkeen. Ikävä ei ole Dinolle elämänilon vastakohta vaan pimeyden musta aukko, elämänhalun katoaminen. Nykyisin olotilaa kutsutaan masennukseksi.

Niin pitkälle kuin muistini yltää, on minua aina vaivannut ikävä, kyllästys.

Dino on jopa yrittänyt kirjoittaa ikävän maailmanhistoriaa. Sen alussa Jumala loi Aatamin ja Eevan pelastuakseen ikävältä ja yhä jatkoi maailmankaikkeuden rikastamista samasta syystä.

Tyhjä kangas on kirja olemassaolon kriisistä. Minusta se on rikkaiden ylellisyyttä. Vaikka Dino halveksii äitinsä yltäkylläistä elämäntyyliä äidistä puhumattakaan, ei hänelle ole mikään ongelma olla äitinsä elätti vielä 35 vuotiaana. Ehkä tämäkin oli provokatiivista 1960-luvulla ikonisen mammarakkauden maassa.

Ammatiltaan Dino on taiteilija. Hänen aikansa kuluu sätkiä polttaessa ja arvuutellessa, kuinka monta naista hänen viriilillä naapurillaan, Balestrieri-nimisellä vanhalla taiteilijalla on.

Vaikka Dino on olevinaan maalari, Via Marguttan ateljeessa taulukangas pysyy tyhjänä. Balestrierin kuoltua Dino houkuttelee mallikseen kuolleen taiteilijan mallin Cecilian. Cecilian seura on tasan yhtä ikävystyttävää kuin Dinon muukin maailma.

Lukiessa mietin onko Cecilian vaiteliais yksinkertaisuus tylsämielisyyttä vai laskelmoitua arvoituksellisuutta. Mietiskelyn lomassa sain lukea Keltaisen kirjaston ankeimpia dialogeja. Kuten:

- Miltä sinusta tuntuu, kun sinun on ikävä?
- Minun on ikävä?
- Mitä ikävä sitten on?
- Miten minä sellaista voisin selittää? Ikävä on ikävä.

Tyhjässä kankaassa vastaan tulee taas se tuttu ja ikivanha tarina, jossa mies kehittää pakkomielteen nuoreen naiseen.

...ja minä tahdon mennä naimisiin kanssasi, jotta minun olisi ikävä sinun seurassasi, jotta minä en enää rakastaisi sinua ja jottei sinua enää yleensä olisi olemassa ajatuksissani.

Dinon elämä ilman Ceciliaa olisi yksinkertaisesti täysin toimetonta – toimeliaaksi sitä ei saa taivaallisinkaan muusa. Suhteen edetessä sattuu sentään jotain, kuten petollisuutta, itsemurhayritys ja auto-onnettomuus – eikä kangaskaan pysy ikuisesti tyhjänä.

Moravia oli vuosikymmeniä sitten kiinnostava kirjailija, joka porautui päähenkilöiden alitajuntaan, ei kaihtanut inhimillisiä pakkomielteitä ja kirjoitti seksuaalisuudesta rohkeasti. Parhaimmillaan hän on aistillinen ja arvoituksellinen sekä etevä amatööripsykologi.

Sekä mies- että naiskuvat vaan ovat tylsiä ja yksiulotteisia. Usein myös vastenmielisiä. Seksuaalisuuden poliittisuus on onneksi nykyään jo muutakin kuin luokkakysymys.

Eksistelialistiseen tyyliin tarinassa ei tapahdu vaihtelua tai muutosta, on vain kerrontaa ja olotiloja toisensa perään. Ehkä Dinon kannalta suurin muutos on se, että vaikka hän on lopussa edelleen masentunut, hän ei ole masentunut yhtä paljon. Oma kiinnostukseni sen sijaan hiipui hiipumistaan – tällaisten kirjojen parissa voisi omakin mielentila ankeutua vakavasti.

Christiane Rochefort Soturin lepo – Näin joutui tyttö hunningolle!

Christiane Rochefort. Soturin lepo. 

Mitä kaikkea mitättömistä erehdyksistä saattaa seurata? Esimerkiksi jos avaa vahingossa väärän hotellihuoneen oven, voi pelastaa jonkun itsemurhalta. Ja sen jälkeen voi nuori nainen joutua hunningolle!

– Voinhan minä loppujen lopuksi uhrata yhden päivän miehelle, joka on juuri tappanut itsensä., järkeilee nuori opiskelija Geneviève. Ja päättää pikapäissään omistaa alkoholistille nimeltä Renauld Sarti aika monta lisäpäivää.

Niin nopeasti syttyy pahaa tekevä rakkaus, jota Rochefort kuvailee "Lämmin eläin on asettunut vatsaani muutama minuutti sitten ja nyt se vie kaiken tilan, peto laajenee..." Genevièven pelastama Renauld Sarti ei valitettavasti ole millään mittapuulla pelastajattarensa arvoinen. 

Christiane Rochefortin Soturin lepo -romaani on saanut nimensä monologista. Siinä Renaud kuvaa suhdettaan Genevièveen:

Rakkaus on se mikä on mahdotonta. Minä olen hyvin väsynyt. Lepää. Sinä olet soturin lepo, väsyneen soturin, pelkurimaisen soturin lepo: Pyhä äiti, joka suojelet kaikkia luopioita, armahda minua. Minä tahdon nukkua, kuolla, ja siinä systeemissä nainen on paras. Rakkaus on tuskaton kuolema.

Soturin lepo on Rochefortin esikoiskirja vuodelta 1958. Sen teemoja ovat alkoholismi, manipulointi, itsetuhoisuus ja luokkayhteiskunta. Kirja kertoo varakkaampien piirien naisen seksuaalisesta riippuvuudesta rappioalkoholistiin. 

Mielipiteeni tästä kirjasta on yksiselitteisesti se, ettei ranskalainen kirjallisuus olisi menettänyt mitään, jos Rochefortin Soturin lepo olisi jäänyt julkaisematta. Keltaisen kirjaston kustantaja olisi voinut miettiä tarkemmin, keitä (nais)kirjailijoita se nostaa sarjaansa. Oli pitkästyttävää, ja valitettavasti myös säälittävää, lukea nuoren naisen puuduttavaa monologia yksipuolisesta rakkaudesta.

Mitä tulee tarinaan, näitä asioita romaanissa tapahtuu:

Soturin lepo jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa Genevièven intohimoista, vastarakkautta vaille jäävää rakkautta ja hänen nöyrtymistään yhä syvemmälle Renaudin oikkujen edessä. 

Nuori nainen ylittää kaikki rappion rajapyykit."Jotkut ihmiset näkevä pahoja unia. Minä elän pahat uneni."

Mies sai itsemurhayrityksestä palkakseen leppoisan elämän, elättäjän, asunnon, viinatrokarin ja kaikkeen valmiin rakastajattaren. Kiitokseksi mies poistaa naiselta menneisyyden ja tulevaisuuden ja jättää vain säälittävän nykyhetken.

Ensimmäinen luku päättyy Genevièven romahdukseen, hylkäämiseen ja huolestunut äiti pelastaa tyttärensä parantolaan. 

Toisen osan alussa henkisesti epävakaa Renaud tunnustaa rakkautensa ja pariskunta juonii Genevièven ulos sairaalasta. Geneviève tulee jopa raskaaksi.

Pystyykö Geneviève ryhdistäytymään ja heivaamaan niljakkeen, oli ainakin minulle ainoa kiinnostava syy lukea tämä kirja. 

Olen polttanut sillat takanani. Olen kaivanut maan jalkojeni alta. Ei ole hyvä kääntyä katsomaan raunioita, en tiedä enää minne olen menossa. 

Lopputapahtumien perusteella ei ole itsestään selvää, miten ensimmäisen kappaleen tulkitsee. 

Soturin lepo herätti ilmestyessään vuonna 1958 pahennusta seksuaalisuuden kuvauksella. Aika kesyä sekin on nykylukijalle. Vähän kuin yrittäisi järkyttyä Alberto Moraviasta vuosien päästä. Ei onnistu enää. 

Aikanaan moderni aihe ei valitettavasti tarkoittanut kekseliästä kerrontaa. Kirja on täynnä tylsää dialogia ja Genevièven melodramaattista paatosta – vain huutomerkit puuttuvat. 

Jotakuta saattaa kiinnostaa hullu ensirakkaus ja hyväksikäytön mahdollisuus. Minua ei. Kirja on henkistä bulimiaa ja naiskuvaltaan mitätöivä. Rochefort oli hyvin luokkatietoinen, joten siksikään en yhtään ymmärrä hänen motiivejaan. 

Soturin levosta on tehty elokuva ja sen katsoisin kyllä. Näytellen voi välittää pakkomielteitä ja seksuaalista värinää Rochefortin melodramaattista kerrontaa paremmin. Jospa tarina nousi silloin tasolle, jolle se ei kirjoitettuna yltänyt. 

Marek Hlasko Viikon kahdeksas päivä – Viikon toivottomin päivä

Marek Hlasko. Viikon kahdeksas päivä.

Viikon kahdeksas päivä on toinen lukemani Marek Hlasko. Tämä kirja sisältää kaksi miniromaania, joista Viikon kahdeksas päivä on se tunnetumpi ja Silmukka se vähemmän tunnettu.

Puolalainen Marek Hlasko on synkkyyden kertoja. Tarinoiden lukeminen on aidosti masentavaa enkä missään nimessä suosittele niiden lukemista, jos podet oman elämäsi surkeinta, eli kahdeksatta, päivää. Toisaalta Hlasko on hyvin kaurismäkeläinen kertoja ja tyylilajissaan taitava.

Hlaskon aiheita ovat iloton nuoruus ja tulevaisuus vailla vaihtoehtoja. Kirjan tekstit on julkaistu vuonna 1958 ja sen kertomukset itkevät sodan jälkeistä puutetta ja kommunismin varjostaman nuoruuden katkeruutta. Varsova on sodan jälkeen raunioina, ihmiset apaattisia tai impulsiivisen väkivaltaisia.

Ihmisillä ei nykyisin ole aikaa suurille tunteille...Elämä ei anna mitään takeita tulevaisuudesta.

Viikon kahdeksas päivä taitaa olla nimitys elämän toivottomimmalle päivälle. Hlaskon ihmisten elämässä toivottomia päiviä vain on jatkuvasti. Jos toivo pilkahtaa, se pilkahtaa hätäisesti. Jos sunnuntaina paistaa aurinko ja sade lakkaa, perheen isä pääsee kalaan. Ei onnistu. Jos poikaystävän kaveri kerrankin antaa lainaksi asuntoaan, päästään tyttöystävän kanssa rakastamaan. Ei tapahdu. Jos alkoholistin raittiuslupaus kestää kahdeksan tuntia, saadaan aloitettua vieroitushoito. Ei tule kestämään. Jos lopulta ihmiset lakkaisivat sanomasta minua juopoksi. Se päivä ei koita.

Varsova on rähjäisten kapakoiden kaupunki ja niissä ryyppää itsensä sammuksiin jokainen nuori mies. Ja niistä käyvät siskot, vaimot ja äidit poimimassa miehensä valomerkin jälkeen. Aina palaa hämärä, himmeä valo ja porttikäytävissä lymyävät likaiset rähisijät. Elämä loppuu, kun saa potkut puolueesta ja työpaikasta – ensimmäinen on toista pahempi.

Hlaskon kirjassa elämä sosialistisessa valtiossa on todellakin niin harmaansävyistä kuin millaiseksi se pahimmillaan on kuvattu. Tarinoissa on syksy harmaassa Varsovassa ja kuravettä sataa niskaan niin taivaasta kuin ihmisiltä. Tarinoiden kertojat Agnieszka ja Kuba ovat ensisijaisesti köyhiä ja toivottomia. Agnieszkan ja Kuban hyvät pyrkimykset ovat heikkoja ja huuhtoutuvat pois loputtoman tihkusateen lailla.

Varsovalaisnuorten elämä on rumaa, likaista ja rakkaussuhteet epätoivoisia. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa elämän pahimmassa vaiheessa. Mitähän siitäkin tulee, ei ainakaan rakkautta. Hlasko käyttää sellaisia vertauksia kuin "elämä on pieni helvetti".

Jos Romeo ja Julia olisivat tavanneet toisensa Varsovassa vuonna viisikymmentäkuusi, he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan.

Naiset ehkä jaksavat odottaa päivää, jona kaikki vielä järjestyy kommunistisessa Puolassa. Mutta se päivä on kaukana ja odottamiseen tarvitaan voimia. Joskus maailma on täynnä naisen naurua, jota kukaan muu ei kuule. Eivät ainakaan loppuunkäytetyt miehet, jotka sota, puolue ja huono ravinto lannistivat ennen aikojaan. Silmukassa Kuba on saanut paremman vaimon kun ansaitsee. Hlasko on lainannut alkuun sananpartta, jonka mukaan hyvä vaimo karkottaa murheet. No ei nainen siinä onnistu.

Hlaskon tarinoissa on aikalailla kyse siitä, voiko ihminen uskoa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen. Jatkuuko surkeus, vai koittaako joskus kauniimpi päivä.

Olen haaska. Haluan tuhota kaiken, olen saanut kaikesta kurkkua myöten tarpeekseni. En halua katua mitään enkä jättää mitään jälkeeni.

Viikon kahdeksas päivä oli aidosti masentava kirja. Etenevää rappeutumista seuraa kohtaaminen enkelten kanssa tai rauennut rakkaus. Viikon kahdeksas päivä ei kuitenkaan ole huono kirja, sillä Hlasko on puistattavan taitava naturalisti. Jos sodanjälkeisen arjen ankeus koskettaa, suosittelen lukemaan myös Heinrich Böllin rauniokirjallisuutta. Löysin näistä kirjailijoista paljon samaa.

Ja jos vielä lukaisee lisätietoja oman käden kautta nuorena kuolleesta Marek Hlaskosta, löytää näistä tarinoista kirjailijaa itseään.

Yashar Kemal Memedin kosto – Legenda jättää jäähyväiset

Memedin kosto on Yashar Kemalin pääteoksen, Ohdaketrilogian, viimeinen osa. Myös Hoikka Memedinä ja Haukka Memedinä tunnettu Ince Memed on kurdien ikioma Robin Hood. Tätä hänestä kerrotaan sarjan aiemmissa osissa:

• Haukkani Memed kertoo Chukurovan sankarin ja Tauruksen lainsuojattoman nuoruusvuosista.
• Ohdakkeet palavat näyttää Memedin inhimillisen puolen ja kyseenalaistaa sankarimyytin.

Ohdaketrilogian päätösosassa Ince Memedin taru jatkuu ja myös loppuu legendan vaatimalla tavalla.

Yashar Kemal. Memedin kosto.

Jos et tunne Memediä, esittelen hänet sinulle. Memedistä piti tulla maanviljelijä ja vuohipaimen, joka viettää loppuelämän Chukurovan ohdaketasangolla ja menee naimisiin jo lapsuuden leikeistä tutun Hatcen kanssa. Kielletty rakkaus ajaa Memedin pois kotikylästä. Koska nuoren miehen vaihtoehdot ovat vähissä, hän ryhtyy lainsuojattomaksi ja soluttautuu vuorilla toimiviin rosvojengeihin.

Jos et tunne Memediä sinun on hyvä tietää, että legenda Memedistä on suurempi kuin mies itse. Memed on sankari kohtalon oikusta ja muiden päätöksestä. Oikea Memed säälii itseään ja elämäänsä ja jos vain olisi löytynyt keino, hän olisi jättänyt lainsuojattoman elämän sikseen.

Memedin tarina alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja jatkui siitä eteenpäin epämääräisen ajan. Silloin suurmaanomistajat tyrannisoivat Anatoliaa – suurmaanomistajien valtakausi ei Turkissa jäänyt 1800-luvulle. Maanomistajat himoitsivat Anatolian hedelmällisimpiä alueita, valtasivat ne itselleen, terrorisoivat kurdeja ja estivät heitä palaamasta paimentolaisiksi vuorille.

Memedin kosto alkaa siitä, kun Memed on tappanut yhden herroista, Ali Safa beyn. Beyt, agat ja Istanbulin virkamiehet vapisevat:

Koko Chukurova on joutunut varkaan käsiin. Kohta hän panee kätensä alle koko Turkin. Koska kukaan ei ole tarpeeksi mahtava uhatakseen häntä, hän jatkaa agojen tappamista....Kohta hänet julistetaan kansallissankariksi ja hänelle järjestetään voittojuhlia.

Memedin kosto on sikäli aiempia erilainen, että siinä äänessä ovat Memediä jahtaavat agat ja toisaalta monet hänen ystävistään – etenkin talonpojat, heimot ja rosvot. Harva on Memediä tavannut, mutta kaikki tietävät hänestä kaiken. Memedille ihmisenä jää pieni sivurooli.

Memedin perään usutetaan kapteeni Faruk ja pahamaineinen jälkiennuuskija Lisko-Ali. Tapahtumiin osallistuvat lisäksi muun muassa pelkurimainen Murtaza aĝa, uskollinen ja taitava Rampa Ali, äidinkorvike ”pikkuäiti” Sultane sekä Memedin uljas ja haavoittumaton raudikko. Aiempia osia enemmän äänessä ovat myös voimakkaat ja uskolliset naiset.

Jos tunnet Memedin tiedät, että hän on lyhyenläntä talonpoika ja pakolaisvuosien takia melko kapinen. Jos Memed itse saisi päättää, hän haluaisi vain elää rauhassa kauniin Seyraninsa –  nuoruudenrakkaus Hatce on jo suruksemme kuollut – kanssa.

Miten paljon ihminen arvostaa omaa elämäänsä ja miten pitkälle monet, ehkä suurin osa ihmisistä, alentuvatkaan väistääkseen kuoleman....Mitä oikein onkaan tämä pelottava toimintatarmo, rajaton itsepäisyys, tämä kyky kestää hirvittävintä hävitystä vain sen vuoksi että saa elää?

Memed on taistelemassa niin suurta vihollista vastaan ja niin merkittävien elämänarvojen puolesta, ettei sellaista taistelua voi yksi mies voittaa.

Kun mieheen kertyy sankaripölyä ja tarunhohtoa, nostetaan hänet itseään suuremmaksi.

On hänenlaisten miesten ansiota, ettei maailma ole vielä täysin sortunut mielivallan ja vääryyden alle.

Enemmän kuin Hoikasta Memedistä itsestään, Memedin kosto kertoo Memedistä kerrottavista tarinoista, toisiaan seuraavien sankaritarinoiden ketjusta. Tämän ymmärtäminen vapautti Incen itsensä. Kun kirja loppuu Ince Memediä ei enää Anatoliassa tavata.

Minun on pakko myöntää, että Ohdaketrilogian kolmannen osan lukeminen oli raskas kokemus. Kemalin jo nykylukijalle turhan perinteinen kertojanääni on tullut liiankin tutuksi. Anatolian luonto on varmasti ihmeellistä, agojen ahneus kyltymätöntä ja kurdit elämässään intohimoisia. Mutta kun olet lukenut tätä kaikkea 1 500 sivua, alkaa ehdottomasti riittää!

Ohdaketrilogian lukeminen oli työvoitto. Kannattiko se lukea? Kannatti kunnianosoituksena jokaisen alistetun kansan Memedeille, rohkeille köyhien puolesta taisteleville lainsuojattomille. Ymmärrän hyvin, miten aikanaan Kemal antoi äänen äänettömille ja miksi hän oli monesti ehdolla nobelistiksi.

Trilogian viimeisen osan myötä jätän ilomielin jäähyväiset tätieni ja setieni kirjahyllyjen suosikkikirjalle, Suuren Suomalaisen Kirjakerhon ilmeiselle hittikäännökselle. Ja nyt tiedän, ettei Memed ollut haukka vaan tarunhohtoinen kurdi, joka on ansainnut paikkansa Robin Hoodien, Jesse Jamesien ja Billy the Kidien eli legendaaristen lainsuojattomien rivistössä.