keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

John Banville Todistajan kirja – Vahinkomurhaajan vangitseva tunnustus

John Banvillen Todistajan kirja on niitä Keltaisen kirjaston kirjoja, joiden lukemiseen ei tahdo löytyä yhtään syytä. Banville on suomalaisille tuntematon, eikä Todistajan kirjastakaan löytynyt yhtään suomenkielistä bloggausta. Nyt löytyy.

John Banville. Todistajan kirja. 
Tämä on harmi, koska John Banville on Booker-palkittu, myös Todistajan kirja löytyy ehdokaslistalta, eli erinomainen kirjailija. Todistajan kirja ansaitsisi lukijansa. Kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaisu kirja on intensiivinen ja rivi riviltä yhä vangitsevampi tarina rikoksesta, joka oli todennäköisesti lopultakin vain kurja sattuma.
Kuvittelen olevani jonkinlainen kyltymätön toukka, joka tyynesti ja järjestelmällisesti syö tulevaisuutta, siis sitä mitä ulkomaailma nimittää tulevaisuudeksi.
Todistajan kirja on minäkertojan monologia alusta loppuun. Tuomiolle vietävä rikollinen puhuttelee tuomaria ja kirjoittaa omaa tunnustusta ennen oikeudenkäyntiä.

Todistajan kirjassa Frederick Charles St John Vandervelt Montgomery, lyhyemmin Freddie, kertoo rikoksestaan totuuden, koko totuuden ja ainoastaan totuuden. Tai sitten ei.

Todistuksessaan Freddie selostaa lähes päättömien tapahtumien kulun ja samalla avaa elämänsä taustatarinan. Freddie tappoi naisen hups vaan sattumalta. Sitä ennen hän varasti taideteoksen yhtä yllättäen. Sattumusten kurja lopputulos vai kierolla logiikalla ennustettava tapahtumaketju?

Freddie Montgomeryssä on joka tapauksessa huijarin tuntua eikä patologinen persoonallisuuskaan välttämättä olisi väärä analyysi.

Freddie on Yhdysvalloissa opiskellut irlantilaissyntyinen tiedemies, joka ryhtyy viettämään kiertelevää elämää Välimeren saarilla. Mukana miehellä on tylsämielinen vaimo Daphne.

Jo alkumetreillä selviää, että Freddien minäkuva on pahasti vinksallaan. Freddie paljastaa olleensa jo lapsena synkkä ja vailla läheisiä tunnesiteitä. Tämä johtui toistuvasta käytöshäiriöstä, jota Freddie itse kutsui synkkyyden puuskiksi. Puuskat myrkyttivät ilmapiirin ja saivat seurassa olijat kavahtamaan. Äidilleen Freddie oli "ivallinen virne suupielessä" ja myöhemmin kadotettu lapsi. Kuvaan sopii, että  Freddie hylki omaa lastaan kuten äitiään.

Daphnen seurasta ja uusista ympyröissä Freddien kertoo: "saatoin hetkeksi unohtaa mitä olin: mitätön, hauras olento...pakahtumaisillani kaipauksesta ja ylenkatseesta...yksinäinen ja peloissani, epäilysten riivaama."

Kreikassa Freddie tapaa varakkaan amerikkalaisen Randolphin, jolta hän huijaa rahaa. Freddie pelastautuu velkojia synkeille kotikonnuilleen Irlantiin. Tai niin hän luulee, sillä nopeasti selviää, ettei häntä kaivattu nimeksikään.

Miten voi nuori mies laittaa itsensä sellaiseen satimeen, että hän varastaa keskiaikaisen taideaarteen turistiryhmän selän takaa, kidnappaa silminnäkijäksi osuneen palvelustytön ja surmaa tämän raa’asti?

Vankilassa oikeudenkäyntiä odottava Freddie käy läpi outoa elämäänsä, tapahtumien kulkua ja motiiveja. Tuomioistuin varmasti tuomitsee Freddien, mutta entäpä lukija? Viimeisiksi sanoiksi jää jäljelle häpeä, mutta onko se aito tunne vai vaan Freddien keino puhutella yleisöä?

Tarina sinänsä oli sikäli klassinen, että intensiteetti voimistui pitkin matkaa ja tarina jaksoi kiinnostaa uteliasta lukijaa. Freddien vimmainen ja maaninen tunnustus hypähtelee taitavasti elämänkerrasta rikokseen rikkoen tapahtumien kronologian. Minäkertoja tuskailee, miten köyhästi kieli kykenee ilmaisemaan pahuutta kun se yrittää manata esiin kammottavia voimia.
Sisälläni asuva olento oli viimein syöksynyt ulos, se raakimus tässä nyt puuskutti eteenpäin sitruunankeltaisessa valossa, verinen vyö uumillaan, ja minä roikuin avuttomana hänen selässään.
Kun järjestää itsensä kiipeliin, tapahtumista tulee mieletön uni, jossa tuntee itsensä kolmannen luokan filmitähdeksi. Häpeä on koukeroinen mörkö, joka venyttelee lonkeroitaan rauhattomasti

John Banvillen tuntemattomuus ei ehkä ole ainoa syy, miksi Todistajan kirja uskoakseni harvoin tulee lainatuksi tai muiden kuin Keltaisen kirjaston harrastajien hankkimaksi. Kirjan kansi on harvinaisen epäonnistunut ja vastenmielinen tekele. Lenin-patsaan näköinen mies polttelee sikaria irti leikatuiden Nefertitin-näköisten päiden keskellä. Olen nähnyt muun kielisiä painoksia, joiden kannessa on maalaus naisesta kädessään vaalea hansikas. Siis se varastetuksi joutunut onneton taulu. Tai mies, jossa ei ole lainkaan Leninin ilkeäkatseista näköä vaan aito hämmästys itseaiheutetusta onnettomuudesta.

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Tomas Tranströmer Kootut teokset 1954–2004 – Me olemme unissakävelijöitä ja ajelehtivia kuita

Päivän ensimmäisinä tunteina tietoisuus voi sulkea sisäänsä maailman
niin kuin käsi tarttuu auringonlämpöiseen kiveen.


Tämä on ruotsalaisen nobelistin ja runoilijan Tomas Tranströmerin Koottujen teosten 1954–2004 preludi, alkusoitto.
Tomas Tranströmer. Kootut teokset 1954-2004.
Tranströmer viihtyi luonnossa ja kaupungissa, Tukholmassa, saaristossa ja ulkomailla. Hänestä piti tulla luonnontieteilijä, mutta tuli psykologi ja lopuksi ihan vaan runoilija. Hän kierteli museoissa ja inspiroitui maalaustaiteesta.

Caj Westerberg on suomentanut koottuihin poimintoja Tomas Tranströmerin runoudesta 40 vuoden ajalta. Runojen lisäksi kirjasta löytyy pätkä, kovin hienovarainen, Tranströmerin omia muistelmia ja suomentajan jälkisanat ystävästään.

Kun Tranströmer sai aivoverenvuoron, hänen halvaantui oikealta puolelta ja hänestä tuli afaatikko. Hämmästyttävällä tavalla hän silti kykeni kommunikoimaan runoin.

Pianomusiikki oli Tranströmerille rakasta ja se kuuluu runoissa useasti. Lumisade soi C-duurissa. C on kompassi, jota kohti kaikki matkaa. Haydnin allegro tahtoo rauhaa, eikä antaudu. Kun Schubertin jouset soittavat voi tuntea, mitä kasvit ajattelevat.

Kun Lizt soitti tänä iltana, hän polkee meripedalin alas
niin että meren vihreä voima nousee lattian lävitse ja sulautuu
rakennuksen kaikkeen kiveen.
– Surugondoli n:o 2

Omien sanojensa mukaan Tranströmer, lempinimeltään Tranan, näki elämän arvoituksena. Runoissa on usein yksi kuva, joka säkenöi moniin ulottuvuuksiin.

Tranströmerin runot ovat puhtaita ja eleettömiä. Varhaisimmat runot saaristosta uppoavat helpoiten, kun rakastan saaristoa itsekin. Aallot kiipeävät kuin ilvekset ja lumeton meri on sukua harmaalle vuoriseudulle.

Matkojen varrelta löytyi salaisuuksia. Siesta on hautaanlasku hautuvassa valossa. Mies Beninistä on kolmen kansan vaiettu lähettiläs. Suuri osa runoista oli inspiraatiota matkojen varrelta aina Ruotsin maaseudulta melkein kaikille mantereille.

Runoilijan yksi elämän ajan mukana kulkeva aihe ovat taiteilijat, säveltäjät ja maalarit. Klassisessa musiikissa soivat säveltäjien kohtalot hän siirtää sulavasti runoihin. Omat runonsa saavat Thoreau – kaupungin jättänyt, vehreyteen paennut – ja Gogol, Pietarin pimeyden polttama.

Välillä Tranan oli tavallinen perheenisä pohjoisen pääkaupungin valoisissa ja pimeissä maisemissa. Joskus sivuttiin jopa politiikkaa.

Luonto oli Tranströmeniä lähellä – sekä meri että taivas. Meri- ja taivasruno ovat suosikkejani. Ne tulevat lähelle, koska rakastan katsella kumpaakin ja haaveilla.
Me olemme unissakävelijöitä. Ajelehtivia kuita...Me olemme kallellamme vapauteen.
– Vuorelta.

Hevonen puhui: Minä olen Ainoa.
Tyhjyyden, joka ratasasti minulla, olen heittänyt selästäni.
Tämä on tallini. Minä kasvan hitaasti.
Ja syön täällä kaiken hiljaisuuden.
– Palatsi

Niin kuin alus kulkee sumun läpi 
sumuun huomaamatta. Hiljaisuus.
– Epilogi.

Luen runoja nykyään harvoin – liian harvoin. Runot ovat vaativa asia: niihin pitää uppoutua eikä lueskella viikkojen ajan vähän sieltä ja täältä niin kuin nyt kävi.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Kim Leine Kuilu – Ihmismielen psykoanalyytikko päästää demonit harhailemaan

Kim Leinen Kuilu on se kirja, jossa tanskalaiskaksoset Kaj ja Ib Gottlieb lähtevät vapaaehtoisina taistelemaan Suomen sisällissotaan.

Romaanin idea on saanut alkunsa nuorena Suomen sisällissotaan osallistuneesta Peter de Hemmer Gudmesta, jonka elämäntarinaan Leine tutustui kirjoittaessaan elokuvakäsikirjoitusta. Myöhemmin toisen maailmansodan aikana Gudme toimi vastarintaliikkeessä. Niin myös Leinen kirjassa kaksoset Kaj ja Ib.

Kim Leine. Kuilu.
Elämänkerrallisesta taustasta huolimatta Kim Leine itse kertoo kuvailevansa kirjassa elämänkaarta, ei tallentavansa elämäntarinaa.

Leinen elämänkaaressa on kolme vaihetta. Niissä siirrytään pudotuksesta nousuun ja hyppyyn. Niissä eletään matka maailmansodasta maailmansotaan ja sillä matkalla kuluvat veljesten vuosikymmenet.

Tai niinkuin veljeksistä enemmän etualalla oleva Kaj lopussa toteaa: Matka koostuu kolmesta osasta: lähtemisestä, hakeutumisesta ja saapumisesta.

Leine pohjustaa tarinaa ja sodasta toiseen siirtyvää Eurooppaa Johanneksen ilmestyksen säkeillä. Keino on aika lailla tuttu ja metaforaltaan selkeä: aika jakaantuu villeihin ja vauhdikkaisiin vuosiin, riettaita vuosia seuraa rappio ja lopuksi tulee tuho laajamittaisen ymmärtämättömyyden takia.

Kuilun alussa pudotusosassa nuoret miehet Kaj ja Ib matkaavat intoa puhkuen sotatantereelle. Se, mikä innostaa pojat sotimaan, ja peräti osallistumaan toisen maan sisällissotaan, ei oikein käy selväksi.

Suomen sisällissota on suomalaislukijalle Leinen kirjan apein vaihe. Suomalaisina olemme lukeneet ja nähneet sisällissodasta niin väkeviä tarinoita, ettei Leine yllä samalle tasolle. Sisällissodasta tuli aivan liian pitkä prologi. Toisaalta sota on tarinan käännekohta ja ainakin minulle tämä monisatasivuinen kertomus lähti vasta sodan jälkeen lentoon.

Sotakokemusten seuraukset ovat avain Kajn ja Ibin myöhempiin vaiheisiin. Ilman omaa kokemustakin ymmärtää, ettei soodasta palata poikakultina takaisin: Eräänä yönä pari kuukautta kotiinpaluuni jälkeen heräsin ja huomasin, että huoneeni oli täynnä kuolleita ihmisiä!


Upeasta Ikuisuusvuonojen profeetat -kirjasta tiedän, että Kim Leineä kiinnostaa ihmisen pahuus. Leine on mentaliteetiltaan Baudelairen sukua ja ihmismielen psykoanalyytikko. Hän avaa pahuuden haavat ja päästää mielet demonit harhailemaan.

Kaksospari on looginen valinta kirjan päähenkilöiksi: heidän avullaan voi osoittaa moraalin molemmat puolet. Veljeksistä nuorempi Ib on se myrkyllisempi. Ei tosin Kajkaan selviä elämästään ilman moraalisesti kyseenalaisia tekoja. Lopussa veljekset sentään ovat samalla, ja paremmalla, puolella: taistelemassa vastarintaliikkeessä natsimiehitystä vastaan.

Sodanjälkeinen Tanska on ihan jotain muuta kuin sisällissodasta toipuva Suomi. Veljesten elämä ampaisee nousukiitoon – ajanjakso on vapaamielinen, moraaliton, villi ja vauhdikas. Tanskalaisnuoret ovat valistuneita ja eroottisia. Plussaa sille, että naiset myös. Kajsta kuoriutuu jumalaton teologi, joka vaihtaa uskonnon journalismiin. Näinä vuosina elämän ykkösaihe on seksuaalisuuden ihmematka.

Opiskelijana ja myöhemmin ulkomaantoimittajana Kajlle aukeavat Euroopan ovet. Ulkomaanmatkoista mieleenpainuvimpia ovat opiskeluvuodet Berliinissä, jossa Kaj saa "kielikoulutusta" Gestapoon kuuluvan miehen juutalaiselta vaimolta. Myöhemmin mukaan tulee useampia naisia, aika monia vaimoja, joitakin lapsia ja ura ulkomaantoimittajana. Sekä velanteko natsien kanssa, joille Kaj kavaltaa naisista vilpittömimmän.

Ibin matka on mutkaisempi. Synkeä nuori mies opiskelee lääkäriksi ja salakavalasti toteuttaa potilailla lääketieteellisiä kokeita. Biseksuaali Ibin halu miehiä kohtaan johtaa sadomasokismiin. Ibin vastenmielisyys saavuttaa kliimaksin kirjan lopussa, kun paljastuu miehen sisällissodan aikainen päiväkirja. Miehen suomalainen sotakaveri Mikko onkin kulkenut Ibn matkassa koko kirjan ajan – jätän kertomatta miten.

Silti ilman Ibiä kirjan ihminen olisi vain tylsä puolikas:

Täytyy syleillä sitä mitä ei voi ymmärtää, Ib sanoo. Ja täytyy syleillä pahuutta, myös sitä mikä on sisällämme. Sitten voi saada rauhan.

Kirjan lopussa aikakausi vaihtuu. Kaj palaa jälleen kerran Suomeen sotakirjeenvaihtajana raportoimaan talvisodasta. Kiinnostuksen painopiste vaihtuu, kun natsit siirtyvät  hyökkäysvaiheeseen monella rintamalla. Kun Saksa miehittää Tanskan, katoavat veljekset maan alle suomalaisine peitenimineen.

Nuoruus on takana ja kaksoset ovat jo viisikymppisiä. Elämä on edelleen arvokas, mutta silti pitää kysyä: Mikä siinä onkaan niin suurenmoista?

Kun luin Kuilua, oli marraskuu. Se on sama kuukausi, jonka Leine valitsi lopulle. Kaj kysyy: Mikä kuukausi? Marraskuu...Hän tietää sen nyt. Hän ei selviä tästä kuusta hengissä.

Leinen Kuilu on tarina, joka herättää henkiin epämoraaliset, virheelliset ja typerät teot, joita hahmot yrittävät vältellä. Onko niin, että kun on kerran tutustunut vereen ja kuoleman muotoihin, solahtavat kuolemiset osaksi omaa elämistä automaattisesti?

Tai niin kuin Chopania soittava pianisti tietää kertoa: Sota on paholaisen kvintetti, pirun ja jumalan parittelua.

Leine on mielenkiintoinen tanskalaiskirjailija. En osaisi kuvitella häntä kirjoittamassa nykyajasta tai tarjoamassa tarinaa, jossa ei ole vahvoja henkilötarinoita. Kuilu oli yllätysten kirja. Se oli kirja sodasta sekä ihmisen pahoista ja lämpimämmistä puolista.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Ludvík Vaculík Marsut – Absurdin ajan elämää marsuvaltiossa

Jos unohtaa laskuista Kafkan ja Kunderan, tsekkiläistä kirjallisuutta päätyy lukemaan ani harvoin. Ludvík Vaculíkin Marsut -kirja on kurkistus tšekkiläisen kirjallisuuden maailmaan ja lukukokemuksena positiivinen yllätys.

Huumori on tunnetusti haastava laji kirjallisuudessakin. Ludvík Vaculíkille kirjoittaminen pilke silmäkulmassa sopii mainiosti. Marsut on hassunhauska kertomus marsuperheestä. Kirjaa lukiessa saa kiherrellä Vaculíkin kertojaäänelle ja ihmetellä tarinan absurdeja käänteitä. Jos pääsisin Vaculíkin kanssa tšekkioluelle, kuuntelisin mielelläni hänen oudonhauskoja juttujaan oluenjuonnin lomassa.

Ludvík Vaculík. Marsut.
Marsut -kirjan tarina on erikoinen: kertomus marsulemmikkien kanssa elämisestä. Kun astuu tarinan yläpuolelle, huomaa ilmeiseltä tuntuvan metatarinan. Hauska tarina saa edetessään synkempiä sävyjä – Kafkaa lukenut ei voi olla muistamatta Linnaa.

Marsut -kirjaa ei voi oikein lukea muuna kuin yhteiskunnallisena allegoriana kommunistisesta Tšekkoslovakiasta. Onhan sen kirjoittamisvuosikin 1970. Tällaisia kirjailijoita, kuten Daniil Harms, pulpahteli Itä-Euroopasta kommunistiaikaan. Näiden kirjojen parissa kyllä viihtyy, mutta aikalaiset lukivat niistä piiloon kirjoitettua yhteiskuntakritiikkiä. Tällaiset kirjat ovat täynnä symboliikkaa, vertauskuvia ja verhottuja viestejä.

Marsut -kirjassa elelee Prahassa sympaattinen tšekkiläinen ydinperhe. Nelihenkinen perhe haaveilee paluusta maalle. Äiti-Evassa (hän on opettaja, mikä ei kuitenkaan haittaa) ja kahdessa kouluikäisessä pojassa ei ole mitään epätavallista, mutta en ole tainnut koskaan törmätä kommunistiajan kirjoissa pankkiirikertojaan. Tämä pankkiirierikoisuus on valtionpankin virkailija Vašek.

Vašekin pankki on yhtä korruptoitunut kuin yhteiskunta. Raha liikkuu enemmän kassasta taskuihin ja käsistä käsiin kuin tililtä tilille. Varastaminen on pankkiirien työsuhde-etu ja kiinnijäämisestä aiheutuvat rangaistukset minimaaliset.

Pankissa rahan arvoituksellinen kierto sisältää kiertovälineet jotka yritämme varastaa, mutta jotka takavarikoidaan meiltä niin ettei niistä näy sen koomin jälkeäkään.

Vašekin mukaan elämää kommunistisessa Tšekissä kuvataan elämäksi miellyttävien ja lempeiden tapahtumien keskellä, jossa jonkun toisenlaisen elämän odottelu on lopetettu ja muiden tarkkailu lakkautettu.

Muutoin nelihenkisen perheen elämä on tavanomaisen oloista. Vanhemmat käyvät työssä ja lapset koulussa. Poikia kiinnostavat rakennukset, varsinkin keskeneräiset, kiskoilla kulkevat liikennevälineet ja maanalainen putkiverkosto. Joululahjaksi hankitaan toiselle pojalle marsu.

Joulu oli tulossa ja meillä pohdiskeltiin lahjoja. Ajattelin marsua. Neuvottelin Evan kanssa, olisiko se oikea lahja pojillemme, lääkettä Pavelin kaipuuseen ja hyvä vastaveto Vašekin kirpuille. Eva hylkäsi marsun ehdottomasti, se kuulemma inhotti häntä. Niinpä menin heti seuraavana aamuna ostamaan sen.

Pankissa Vašek oppii ihmisten psykologiaa, marsujen – todellakin: marsut ovat lisääntyvä laji – kanssa testaillaan eläinten käyttäytymistä.

Hyvin tulee selväksi, että marsu on sosialistisen kansalaisen vertauskuva. Marsut ovat harmittomia. Ne eivät ole uteliaita eivätkä kaipaa olinpaikan vaihdosta. Ne viihtyvät sisällä häkissä eivätkä opi temppuja.

Yllättäen tšekkiläisillä marsuilla on yliluonnollista voimaa yli ihmishenkien: ne käynnistävät outojen tapahtumien kierteen.

Ensin tapahtuu kummia pankissa. Ikälopulla ekonomi Maelströmillä on huone 706 katonrajassa ja puutarhamökki laitakaupungilla. Evan luokalla on höyrypäinen tyttö, joka ennustaa kuolemaa. Perhe löytää unelmatalonsa maalta, mutta sosialistinen unelma-asunto ei välttämättä ole paratiisi.

Marsujen lopussa Vašekille käy huonosti. Mutta kuten absurdin ajan elämälle on tyypillisistä perhe jatkaa elämää, vaikkei isää välttämättä enää näy kotona.

Minulle Vaculíkin Marsut edustaa kirjallisuutta, joka onneksi ei enää ole lisääntymiskykyinen. Jos joku tarina on aikalaiskirjallisuutta, se on tämä. Silti aika marsujen parissa ei mennyt hukkatunkiolle vaan lukaisin kirjan ihan mielelläni.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

James Salter Kiitävät vuodet – Täydellisinkin elämä on vain sarja sirpaleita

James Salter. Kiitävät vuodet.
James Salterin Kiitävät vuodet on runollinen ja pirstaleinen kirja elämän hetkellisyydestä. Aika kiitää, hetket lehahtavat ohi kuin perhoset.

Se käy hetkessä. Vain yksi pitkä päivä, yksi loputon iltapäivä, ystävät jättävät meidät, jäämme seisomaan rannalle.

Joku hetkistä on muita tärkeämpi, jotkut muistaa läpi elämän. Kiitävissä vuosissa kaikki tapahtuu otoksina.

Täydellistä elämää ei olekaan. On vain sirpaleita.

Viri on keskinkertainen arkkitehti ja sellaiseksi hän jää. Nedra on ylväs vaimo, mutta tunteissaan salaperäinen. Nedra on hienostunut, terävä ja joskus hiukan kujeellinen...Mies on herkempi ja vähempään tyytyväinen. Kaksi tytärtä Franca ja Danny, seitsemän ja viiden vanhoja. Asutaan isossa vanhassa talossa Hudsonjoen rannalla New Yorkista pohjoiseen.

Hän uneksi anivarhain aamulla, talossa joen varrella. Oli syksy, hän oli yksin unessaan, huoneet tuntuivat viileiltä, hylätyiltä. Hudsonilta puhaltava tuuli pesi häntä kuin ruumista.

Järjestetään rentoja illallisia, tapaillaan hyviä ystäviä, joista saattaa tulla rakastajia. Seurapiireissä Saul Bellowkin näyttäytyy.

Mitä avioparin välillä tapahtuu yhteisen elämän loputtomina tunteina? Elämä on säätila, elämä on ateria, elämä on perhe. Elämä on ääni puhelimessa, joka kysyy "Nedra?" ja se muuttaa kaiken.

Entä koska kysytään se suuri kysymys – Oletko sinä onnellinen? – ja mistä hetkestä lähtien siitä tulee käänteentekevä?

Kun elämä kiitää kohti keski-ikää vapaudenjanoisempi Nedra lähtee pois. Heillä kummallakin oli rakkaussuhteita, mutta Euroopassa Nedra päättää lopullisesti. Sittemmin Viri ja Nedra ovat erillään, mutta elämän yhdistämiä. Kirjan lopussa tyttäret ovat aikuisia ja äitinsä menettäneitä.

Salterin Kiitävät vuodet -kirjalle on hymistelty monesta suunnasta. Että se on tarina varakkaista keskiluokkaisista ihmisistä, joiden pienet murheet eivät lopultakaan ole todellisia vaikeuksia. Paitsi se, osoittaudunko vain juhlien kaunistukseksi, mutten sittenkään keskipisteeksi. Tai jäänkö vain hyväksi arkkitehdiksi, josta ei koskaan tule suurinta. Tai elänkö yltäkylläistä elämää, mutta pelkään kivettyväni arkeen ja elämän kiiruhtavan ohitseni.

Ja sitten on nyrpistelty hienostelevalle, osin vanhahtavallekin, kielelle tai arvosteltu etäisiä keskushenkilöitä ikään kuin hekin olisivat liian omanarvontuntuisia avautuakseen kelle tahansa lukijalle.

Salter kirjoittaa menestyneistä, varakkaista ja koulutetuista ihmisistä 1960–70 -luvuilla. Näin on, mutta miksei keskiluokkaisuus kelpaa romaanin aiheeksi? Minulle Kiitävät vuodet on kirja valinnoista, joita teemme juuri nyt. Siksi se on niin puhutteleva ja ajaton. 

Kiitävät vuodet on vastustamattoman kauniisti kirjoitettu. Ehkä rakastankin lyyristä minimalismia tajunnanvirran ohella eniten. Kun sanottava on tiputettu minimiin ja silti on niin paljon ilmassa. Sitä kutsutaan omaksi tulkinnaksi.

Salterin teksti tihkuu metaforia. Päivä on valkea kuin paperi. Onko se talvinen vai vielä kirjoittamaton? Kesä viivähtää pikaisesti kuin hyvästeiksi. Päättyykö vain kesä vai valoisa vaihe elämässä?

Arvet jakavat elämän niin kuin vuosirenkaat puun.

Minulle James Salterin Kiitävät vuodet oli viiden tähden tarina. Kiitävät vuodet on kirja, johon voin vaivatta kiintyä intohimoisesti.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Saul Bellow Sadekuningas – Tahdon, tahdon Afrikkaan!

Sadekuningas on taas yksi Saul Bellowin kirja, jonka kertojana puhkuu 50+ newyorkilainen, lievästi alkoholisoitunut eliittisuvun vesa ja Ivy League-kasvatti. Herra Henderson on eronnut, uudesti avioitunut, monilapsinen ja perintörikas ilman omaa ansiotaan.

Saul Bellow. Sadekuningas.
Bellowin kirjassa mies näistä lähtökohdista päätyy ensin sikatilalliseksi ja sitten sadekuninkaaksi Afrikkaan.

Ensin on syytä tietää, että Henderson on paskapää ja moukka päästä jalkoihin. Tämän hän kertoo itsekin. Käyttäytymismalleihin kuuluu uhkailla perhettä itsemurhalla ja puhua ohi suunsa. Sosiaalisesti kömpelö Henderson on myös pituuden puolesta poikkeuksellisen suurikokoinen, joten henkilönä hän ei taatusti jää seinäruusuksi

Minulla on jalkapallopelaajan ruho ja mustalaisen värit ja minä kiroan ja kiljun ja näytän hampaitani ja ravistelen harjaani.

Vaikka kirjassa esiintyy Hendersonin vaimoja, lapsia ja todennäköisiä ystäviä, on herra Henderson kaiken keskipiste. Minäkertojaksi hän on hyvin hallitseva ja uuvuttavan äänekäs. Mies hiljenee vasta Afrikassa, jonne hänet johdattaa päänsisäinen tahdon, tahdon -sivuääni.

Miljonääri lähtee Afrikkaan tuulettamaan väljähtynyttä elämäänsä. Afrikassa hänestä tulee Sungo ja vähemmän vastenmielinen.

Bellowin tarina on eräänlainen kasvutarina. Ja vähemmän satiirinen ja enemmän sydämellinen kuin Bellow yleensä. Taustalta iskee silmää kertojan positiivinen elämänkatsomus: keski-ikäisetkin voivat muuttua kun epätavallisella koetellaan.

Afrikassa Henderson kyllästyy seurueensa Afrikka-turismiin ja palkkaa palvelijakseen Arnew-heimoon kuuluvan Romilayun.

Arnewit kärsivät nälänhädästä ja juomakelpoisen veden puutteesta. Henderson tarjoaa apua, mutta tunaroi perinpohjaisesti heimolle-puhdasta-vettä -yrityksissään.

Seuraavan heimon, Wararien, parissa sujuu alkajaisiksi paremmin. Wararien länsimaisesti sivistynyt ja Syyriassa lääketiedettä opiskellut kuningas Dahfu mieltyy Hendersoniin ja Henderson häneen.

Kenian eristyksissä elävien heimojen keskuudesta löytyy kielitaitoisia filosofeja – etenkin kuninkaan kanssa Henderson vaihtaa ajatuksia sujuvasti. Dahfu johdattaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä sekä afrikkalaisten ja länsimaisten maailmankatsomusten eroista:

Sielu kuolee jos se ei voi panna jotakin toista kärsimään minkä se itse kärsii.

Dahfu elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa. Kuningas on varma, että leijonat ovat hänen kuolleiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Pian Hendersonia koetellaan: Dahfu haluaa vihkiä hänetkin leijonaleikkeihin. Entinen sikatilallinen on matkalla ihmisleijonaksi eikä muodonmuutos suinkaan ole vaaraton. Mitähän symboliikkaa on siinä, että afrikkalaiskuningas on leijonan kaltainen, kun taas valkoinen mies samaistuu sikaan?

Warijakson huipentuma on Hendersonin initoiminen sadekuninkaaksi, Sungoksi. Saattaa olla jopa vaarana, että valkoinen mies julistetaan uudeksi kuninkaaksi.

Tarinan lopussa Henderson pakenee wararien luota henkensä kaupalla uskollinen opas Romilayu apunaan.

Bellowin kuvailemasta Afrikasta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta naturalistista vai kliseistä -äänestyksessä valitsen jälkimmäisen. En tiedä millaisia tulkintoja Bellow odotti kirjalleen, mutta jos päähenkilö olisi nuorempi ja vähemmän minäkeskeinen, kirja sujahtaisi helposti perinteisten seikkailuromaanien kategoriaan. Tämä siitäkin huolimatta, että Bellow kirjoittaa heimojen traditioista perehtyneen oloisesti ja oli matkaillut Afrikan safareilla itsekin.

Sadekuningas tuntuu parodialta, joskin positiivisempi tulkinta on ajatella sitä keski-ikäisen miehen parodiana itsestään. Kirja on kirjoitettu 1958 ja sivulauseissa Henderson kaipailee sotaa ja ihailee sotilastaitoja. Pitäisikö ajatella, että Afrikan matka on sodan jälkeen suurin seikkailu, johon mies voi päätyä?

Bellow on yleensä kirjailijana kuivakas, mutta Sadekuninkaassa hän osoittaa olevansa riehakas ja itseironinen. Sen takia Sadekuningas ei ollut paljon lukevalle ollenkaan raskasta luettavaa. Mutta jos luet vähän ja harkitusti en keksi yhtään syytä suositella Sadekuningasta edes syksykirjaksi.

Enkä suosittele kirjailijaakaan. Monta Saul Bellowia on jo takana, enkä pidä yhtään kirjailijan sosiaalisesti kömpelöiden parempien piirien satiirista.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Takeshi Kaiko Kesän pimeys – Vieraina toisilleen, kodittomina kaikkialla

Takeshi Kaiko. Kesän pimeys.
Takeshi Kaikon Kesän pimeys on outo ja ajoittain jopa käsittämätön kirja.

Keski-ikäinen japanilaismies kokee muutaman kuukauden mittaisen rakkaustarinan. Hänellä on ollut naisen kanssa menneisyydessä suhde, jonka päätyttyä he ovat pitäneet yhteyttä kirjeitse.

Mies on ulkomaankirjeenvaihtaja, joka on viimeksi ollut komennuksella Vietnamissa. Nainen on ulkomaille asettunut tutkija, jonka ura Japanissa tyssäsi akateemisiin klikkeihin. Nainen teeskentelee orpoa ja vihaa Japania. Mies on masentunut ja nainen pyrkii parantamaan hänet rakkaudella ja elämänilolla.

Ympäri maailmaa on verisiä rähinöitä...mutta niistä ei puhuta mitään... Ei sinun kannata kantaa yksityistä vastuuta, itse asiassa kyse on historian kulutustavarasta.

Jos luet Kesän pimeyden varaudu siihen, että saat lukea sivukaupalla juurettomuudesta, syömisestä, juomisesta, viinistä, erotiikasta, vanhenemisesta, kalastamisesta, unista, nukkumisesta ja sohvan vastustamattomasta vetovoimasta.

Mies on esimerkiksi fiksoitunut kaikkeen paskaan. Mies ja nainen kutsuvat toisiaan sontiaiseksi ja pikku paskiaiseksi.

Mies on loppuun kulunut ja elinvoimansa menettänyt. Hän filosofoi sängyn pohjalta unen ja nukkumisen taiteesta: elämä on täydellistä vain unessa, mutta miksi elämää heräämisen ja nukahtamisen välillä arvostetaan nukkumista enemmän?

Kun depressio on pahimmillaan, mies nousee sohvalta vain naimaan, syömään tai vessa-asioille.

On myös valoisampia hetkiä. Eniten erotiikan saralla: fyysisen rakkauden maailmassa suhde ei ole koskaan tuuliajolla.

Syöminen ja ruoka ovat etenkin naiselle tärkeitä ja kirjassa isossa roolissa. Nainen sekoittaa ruokaan intohimonsa ja toiveensa. Kesän pimeys onkin kulinaristisesti herkullinen kirja: ruokaa, juomaa ja niihin sisältyvää mielihyvää kuvataan perinpohjaisesti.

Suurimmaksi osaksi Kesän pimeys on kuitenkin pitkäveteinen kirja. Se velloo tapahtumattomuuden syvissä vesissä. Se on vihastuttava ja ärsyttävä kirja. Se on sekä vastenmielisen masentava että samalla syvällinen.

Kesän pimeys on täynnä sellaista maailmantuskaa ja surumielisyyttä, jota ei poista ihanimmankaan ihmisen rakkaus.

Japanilaisella parilla on sopeutumattoman ja vieraantuneen ihmisen menneisyys. Yhden kesän he yrittävät rakastaa toisiaan, mutta surun musta aukko vetää puoleensa. He matkustelevat Italiassa ja Saksassa, Berliinissä ja maaseudulla kalastamassa. Mutta menevätpä he minne tahansa, sisäinen tyhjyys seuraa kintereillä.

Kirja on tyylipuhdasta eksistentialismia. Tältä tuntuu fataali ulkopuolisuus. Naisen tuskaa Kaiko kuvaa näin: tuska oli olennaista hänessä, hän oli täynnä sitä ytimiään myöten, se on kuin hänen vartalonsa tuoksu.

Kun jatkoin lukemista sitkeästi läpi tylsyyden, ymmärrys kasvoi ja aloin tuntea pohjatonta surua miehen ja naisen puolesta. En heistä yhdessä vaan kummastakin erikseen.

Tässä vaiheessa oli jo mukaan vedetty Vietnamin sota, oopiumiluolat, saasta ja järjetön sissisota. Siitä itsekin sotakirjeenvaihtajana toimineella kirjailija Kaikolla oli painavaa sanottavaa. Ja sitten paljastui naisen salattu, todennäköisesti ei-japanilainen syntyperä, josta Japanissa seurasi väistämättä ulkopuolisuus.

Pariskunnan yhteinen kesä mätänee sen sijan että kypsyy. Niin näivettyy rakkauskin. Liettyy niin kuin haalea vesi. Osoittautuu mahdottomaksi ylläpitää.

Lopussa ollaan Berliinissä junassa idän ja lännen välissä. Mies lähtee uudistamaan suhteensa sodan kauhuihin. Huomenaamulla kello kymmenen päättyy pimeä kesä.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Françoise Mallet-Joris Kahvila Taivasten valtakunta – Pidätkö kahvilakeskusteluista ja suhdesotkuista?

Odessa-katu on asukkaidensa mielestä hyvin suosittu, huoleton ja iloinen. Vieri viereen ahdettujen liikkeiden vilkkaasti värittämä. Kadulla kohtaavat köyhät, taiteilijat, prostituoidut, pikkuliikkeiden myyjättäret. Kadun varrella on myös hämäriä piilopaikkoja, tori ja metroasema, joka kunniakkaasti hohtaa vanhentunutta loistoa.

Ollaan Pariisin Montparnassella vuonna 1958. Taiteen ja filosofian, boheemin ja romantisoidun köyhyyden korttelissa.

Françoise Mallet-Joris. Kahvila Taivasten valtakunta.
Odessa-kadun päässä on asuintaloksi muutettu hotelli. Hotellin alakerrasta löytyy Kahvila Taivasten valtakunta.

Kahvila taivasten valtakunta on yksi belgialais-ranskalaisen Françoise Mallet-Jorisin nuoruusvuosinaan kirjoittamista kirjoista. Kirjan ilmestyessä 28-vuotias Mallet-Joris oli jo saanut julkaistua useita teoksia ja häntä pidettiin feministisenä kirjailijana.

Kahvilassa tapaa toisensa säännöllisesti, ja etenkin maanantaisin, kymmenkunta talon asukasta.

On kahvilan omistava portinvartijarouva Prêtre, jonka elämän päämäärä on kauniin Sylvia-tyttären arvon lunastaminen avioliittomarkkinoilla. Sylvia itse on lapsekas haaveilija eikä kovin taitava hyödyntämään naisellisia sulojaan. Keskinkertainen taidemaalari esittelee maanantaikokouksissa taulujaan ja antiikkikaupan omistava vanhapoika ihastelee vilpittömästi suojattinsa saavutuksia. On kreikkalainen kokki sekä sisarukset leski ja naimaton sekä pari muuta.

Kahvilassa soittaa säännöllisesti Stéphane Morani trioineen. Keski-ikäinen Stéphane on säilyttänyt karismansa ja on pienen seurueen luontainen keskipiste. Stéphane viihdyttää väljähtänyttä avioliittoa ystävättärillä: nyt vuorossa on nuori myyjätär Martine.

Kahvila taivasten valtakunta -kirjalla ei ole jäsentynyttä rakennetta. Runsaslukuinen henkilöjoukko pelmahtelee esille omilla kappaleillaan. Kirjassa keskustellaan paljon ja rakennekin on näyttämöllinen: nyt on vuorossa Stéphane, sitten kommentoi vaimo Louise ja äkkiä ollaankin jonkun kolmannen sanoissa ja ajatuksissa.

Sekavan rakenteen keskeltä alkaa kirjan edetessä erottua Stéphanen, Louisen ja Martinen kolmoisdraama. Martine haluaa Stéphanelta enemmän kuin ihailua, Louise löytää uudelleen nuoruudenrakkaudena ja heittäytyy miehen rakastajattareksi. Louise on sodan jälkeen ollut prostituoitu, jonka Stéphane pelasti. Martinella ei ole vielä koskaan ollut seksisuhdetta. Hän on vaatemyyjätär, joka inhoaa työtään, uneksii konttorityöstä ja oikeasta rakastajasta. Etenkin Stéphane Moranista.

Mallet-Joris kiertää tasa-arvoiseen tapaan läpi kaikki henkilöt. Etenkin nuorempien henkilöiden kohdalla hän valottaa henkilökohtaisia huolia ja pelkoja. Etenkin keski-ikäisten henkilöiden osalta nuoruuden valintoja ja rakkauksia.

Mallet-Jorisin kertoja on psykologisesti kiinnostunut henkilöidensä persoonista ja sosiologin lailla heidän käyttäytymismalleistaan. Stéphanessa on narsistin vikaa, Martine on äkäisen katkera ja heikkoluontoinen Sylvia altis hyväksikäytölle.

Kirja tapahtuu suurimmaksi osaksi kahvilassa. Taivasten valtakunnassa keskustellaan taiteesta ja filosofiasta. Todella korkeakulttuurisesti pitkästyttävillä dialogeilla. Epäsuorin sanakääntein oudoilla lauserakenteilla. Enimmäkseen kahvilalaiset – kyllä: he kutsuvat toisiaan klikkinimellä kyttäilevät toisiaan ja juoruilevat rakkaussuhteista. Eikä tässä pakahduttavassa kerrostalokyttäilyssä ole kenenkään mielestä mitään paheksuttavaa – päinvastoin lomaillessaankin he kaipaavat pikkupiirinsä seuraa.

Kirjassa tapahtuu lopultakin hyvin vähän – mitä nyt muutama suhde syttyy ja sammuu. Vähän käydään kesälomilla ja sitten taas palataan kahvilaan jorisemaan ja talon asukkaita kyttäilemään.

Odessa-kadun asukkaat ovat seksuaalisesti hyvin vapaamielisiä. Kaikilla on rakkaussuhteita, portinvartijaeukko etsii tyttärelleen petikumppania tositarkoituksella, mies tapailee rakastajatartaan aivan avoimesti vaimon silmien edessä.

Joten voisi olettaa, että Kahvila taivasten valtakunta on riehakas ja aistillinen tarina. Lopputulos on kuitenkin tässä mielessä vaatimaton. Täysi mysteeri minulle miten puhtaasti henkilökeskeinen ja seksuaalisesti vapaamielinen tarina voi olla näin viileän etäinen.

Keskusteluromaanin tarinantyngässä on loppuhuipennus – joskaan ei kovin dramaattinen tai mielenpainuva:

Hän nousee portaita eikä mene baariin, missä on vain hänelle mielenkiinnottomia ihmisiä.

Hän tulee rakastamaan sanoja ja eleitä ja sitä että on Martine, jonka vapautti eräs, jonka nimeä hän ei enää muista.

Mietin, onko minun ollut koskaan yhtä vaikeaa kirjoittaa arviota mistään kirjasta kuin Kahvila Taivasten valtakunnasta? Oliko kirja filosofiaa vai ironiaa? Olisiko tämä pitänyt ottaa tosissaan ja mikä siinä oli ihailtavaa?

Jos kirja on huono, voin olla sarkastinen. Mutta jos kirja on lattea, kuten Kahvila Taivasten valtakunta, sille antaa helposti nolla tähteä ja siitä syntyy nolla sanaa. Jos haluaa nauttia Isosta K:sta [Keltainen kirjasto] vain herkkupalat, ei kannata ainakaan poiketa tähän kahvilaan.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Yashar Kemal Haukkani Memed – Chukurovan sankarin ja Tauruksen lainsuojattoman nuoruusvuodet

Lukiessani Yashar Kemalin Ohdaketrilogiaa minulle sattui lukutapaturma. Luin vahingossa kakkososan Ohdakkeet palavat ennen Haukkani Memed -nimistä ykkösosaa. Siten tutustuin kurdien ikiomaan Robin Hoodiin kesken aikuiselämän ja tiedän hänestä jo aika paljon.

Yashar Kemal. Haukkani Memed.
Trilogian ensimmäisessä osassa kerrotaan Memedin lapsuus, ensirakkaus ja se, miten hurja maine syntyi. Miten hoikkana tunnetusta Ince Memedistä tuli haukka ja lainsuojaton.

Alun perin pojasta piti tulla maanviljelijä ja vuohipaimen, joka elää loppuelämänsä kotikylässä Chukurovan ohdaketasangoilla ja menee naimisiin nuoruudenrakastetun Hatcen kanssa.

Onnettomien käänteiden takia Memed pakenee vuorille, ryöstää Hatcen, liittyy rosvojoukkoon ja perustaa myöhemmin oman. Taistelee ja tappaa. Menettää Hatcen ja kadottaa elämänhalun.

Memedistä tulee laajasti tunnettu ja pelätty, mutta myös arvostettu, lainsuojaton.

Pari vuotta sitten kuollut Yashar Kemal kirjoitti yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja nosti esille etenkin kurdien heikosti tunnetun historian. Haukkani Memedin kohdalla ei jää epäselväksi, että kertojan sympatia on Memedin ja köyhien puolella.

Haukkani Memed -kirjassa ollaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä ajassa eteläisessä Anatoliassa – ehkä 1920-luvulla. Ihmisten elämä on sidottu maahan. Viljelijät raivaavat suota ja ruovikkoa pelloiksi. Kaikki ovat velkaantuneita vuokraviljelijöitä. Maan omistavat suurmaanomistajat agat. Agat kasvattavat maaomaisuutta terrorilla, lainsäädäntöä hyväksikäyttämällä ja verotuksella. He ylläpitävät etuvartionaan rosvojoukkoja, jotka taistelevat keskenään vuorilla.

Kun Memed asettuu vastustamaan kylänsä agaa Abdia, hänen ainoa vaihtoehtonsa on paeta vuorille ja liittyvä rosvojoukkoon.

Rosvoilla on omat sääntönsä, heiltä odotetaan arvokkuutta. Kunnioitus on hankittava. Memediä neuvotaan:

Johtajat elävät kuin ihmiset, muut kuin koirat. Sinun täytyy olla johtaja. Mutta älä kohtele muita kuin orjia. Anna sen olla elämäsi salaisuus.

Urheaa ja rehellistä rosvoa ihannoidaan. Kemalin turkkilaisversio Robin Hoodista ei ole kuitenkaan lapsille sopivaa luettavaa, sillä Memed oppii taistelemaan ja tappamaan henkensä ja kunniansa puolesta. Ajoittain lukeminen on karmivaa, sillä Kemal ei kaihda kuvata väkivaltaa.

Luonto on Kemalin tarinoissa osa ihmistä. Se on vaativaa ja kitsasta, mutta välttämätöntä. Memedin tarinan tapahtumapaikkana ovat Chukurovan laaksot ja laaksoa reunustava Taurus-vuoristo. Luonto on villiä ja karua, ilmasto raakaa ja rankkaa. Luonnon ja olosuhteiden tärkeys käy selville jo ensimmäisessä luvussa, jossa Dikenlin ohdaketasankoa ja maanomistusjärjestelyjä taustoitetaan lukijalle. Ohdakkeet pyritään kesyttämään pelloiksi, vaikka niitä kasvaa niin tiheästi "ettei käärmekään pääsisi kiemurtelemaan niiden välistä". Seudulla ei ole peltoja, ei viinitarhoja eikä puutarhoja – vain ohdakkeita.

Haukkani Memed ja ohdaketrilogia ovat turkkilaisen, tai pitäisikö sanoa kurdilaisen, kirjallisuuden klassinen sankaritarina. Kyläläisten ja rosvojen sosiaaliset suhteet ovat äärimmäisen tärkeitä ja siksi tarinassa on paljon dialogia. Kieli on värikästä ja vahvaa. Tunteet kuohahtelevat herkästi. Memedin tarina etenee kronologisesti ja vetävästikin, mutta tavalla, josta arvaa kirjoitusvuoden olevan aika kaukana.

Kemalin tarina on sydäntäsärkevä. Missä on maailman oikeudenmukaisuus! Se ei ole ainakaan Memediä tavannut. Hatce tuomitaan vankeuteen sulhasensa taposta – perusteettomasti. Memedin äidiltä viedään koko kesän viljasato pojan takia. Memediä jahdataan perättömien huhujen takia. Niiden mukaan "nuori verenhimoinen rosvo hallitsee vuoristoa, tappaa lapsia, ryöstää naisia ja vaikutusvalta kasvaa koko ajan."

Ohdaketrilogian ensimmäisen osa lopussa Memed on murtunut nuori mies, joskin uskomatonta kyllä yhä hengissä:

Hän käänsi hevosensa kohti Alidagia, laukkasi kylän läpi kuin musta pilvi ja katosi...Hoikasta Memedistä ei koskaan enää kuultu. Hänestä ei löydetty minkäänlaista merkkiä tai jälkeä.

Kunnes jälleen kakkososassa Ohdakkeet palavat -kakkososassa legenda palaa ihmisten pariin.

lauantai 25. elokuuta 2018

Naguib Mahfouz Palatsikatu, Intohimon palatsi, Sokerikuja – Kairo-trilogia Egyptin murrosvuosista ja loistava sukusaaga

Egyptiläinen Naguib Mahfouz julkaisi 1950-luvulla kolme kirjaa kairolaisen Sayyid al-Ahmadin suvusta: Palatsikatu, Intohimon palatsi ja Sokerikuja. Kolmikko tunnetaan nimellä Kairo-trilogia.

Maguib Mahfouz. Palatsikatu.
Suosittelen Kairo-trilogiaa aivan jokaiselle. Se on upea kuvaus Egyptin murroskaudesta islamilaisesta siirtomaasta länsimaistuvan ja itsenäistyvän valtion syntyvuosiin. Vuosikymmeniin mahtuu paljon draamaa sekä aatteiden kirjoa ja paloa. Kairo-trilogia vie lukijan mennessään ja todennäköisesti onnistuu lukemisen lomassa lisäämään ymmärrystä ja murtamaan muutaman ennakkoluulon.

Trilogiasta on tehty Egyptissä vuosikymmeniä elokuvateattereissa pyörinyt hittisarja. Sen menisin itsekin oitis katsomaan, sillä Mahfouz kirjoittaa vetävän viihdyttävästi. On rakkautta, intohimoa ja särkyneitä toiveita. On vahvoja hahmoja historian, Egyptin itsenäistymispyrkimysten, pyörteissä. Mahfouz on selvästi valinnut hahmonsa edustamaan ajalle tyypillisiä aatteita tai ideologioita, mutta onnistunut kuitenkin tekemään heistä helposti samaistuttavia.

Jo alusta saakka on selvää, että Mahfouzin tarkoitus on ollut kirjoittaa eeppinen teos Egyptin itsenäistymistä edeltäneistä vuosista. Jokainen kansakunta tarvitsee Mahfouzinsa: Sen hullunrohkean kirjailijan, joka uskoo tähän kykenevänsä. Mahfouz onnistuu loistavasti.

Tarinan alkaessa 1910-luvulla Egypti on brittien miehittämä. Kauppias Sayyidin perheessä arki kuluu perheenpäätä palvellen, hänen tahtoaan noudattaen ja ikiaikaisia muslimioppeja noudattaen. Naisen elämä on valmistautumista avioliittoon ja naimisiin mentyä palvella puolisoa. Mies vastaa perheen elättämisestä ja kunniasta ja nauttii siitä hyvästä rajattomista vapauksista. Naisen elämä tuntuu kirjaimellisesti paluulta pimeälle – kodista ei poistuta – keskiajalle.

Vuosikymmenen kuluessa itsenäisyysliike voimistuu Egyptissä ja Sayyidin liikkeen toimintaan osallistunut poika Fahmi kuolee mielenosoituksessa.

Naguib Mahfouz. Intohimon palatsi.
Fahmin kuoleman jälkeen Sayydin kunnianhimo kohdistuu muihin poikiin Jassiniin ja Kamaliin. Heistä ei isän pettymykseksi tule lääkäreitä eikä tuomareita vaan laiska virkamies (Jassin) ja humanismin pilvilinnoissa liihotteleva opettaja (Kamal). Nuoremmassa pojassa Kamalissa nähdään, kuinka uudenajan tieteelliset aatteet muuttuvat Egyptissä yksinäisten sielujen romantisoinniksi. Toinen veli Jassin keskittyy isänsä tapaan elosteluun, kuitenkin vailla isänsä ammatillista tarmoa, ja päätyy monien nolojenkin vaiheiden kautta tasapainoiseen avioliittoon oman isän entisen rakastajattaren kanssa!

Vimeisssä osassa Sayydin Khadiza-tyttären ja Jassinin pojat ovat löytäneet omat intohimonsa. Jassinin poika Ridwan osoittautuu uraraketiksi, joka kohoaa juristina nopeasti eliittien suosioon. Tässä auttaa nuorukaisen komea ulkonäkö ja sopivat suhteet – tällä kertaa homoseksuaalien eliittiklikki. Kirjan lopussa Khadizan pojat ovat politisoituneet ja istuvat vankilassa, joskin täysin eri syystä: Abd al-Munim muslimiveljeskunnan jäsenenä ja Ahmad kommunistisena journalistina.

Kairo-trilogiaa lukiessa joutuu miettimään toistuvasti, kuinka ihmiset pääsevät suruistaan. Kuinka kauan murhe ahdistaa sydäntä? Miten siitä selvitään? Sayydin perheen elämä on täynnä draamaa, menetystä, surua ja muutosta. Isorokko vie toisen tyttären miehen ja pojat. Lopulta vielä tytär kuolee synnytykseen. Kamalin rakkaustarinat raastavat sydäntä tuli mieleeni murheellinen Ricardo Reis.

Draaman kaaren käsittelijänä Mahfouz on kirjailijana parhaimmillaan. Käännekohta saapuu kuin myrskyaalto, mutta Mahfouz jättää surun kokemisen lukijalle ja keskittyy siihen, kuinka dramaattiset kokemukset muuttavat ihmistä ja miten niistä selvitään. Sayyid joutuu usein kysymään itseltään: Miten hän voisi olla onneton, kun tulevaisuudessa on tarjolla niin paljon lohtua?

Kaiken onnettomuuden keskellä Kairo-trilogia on optimistinen tarina toivosta. Perhe pitää yhtä ja on ylä- ja alamäessä toisilleen kaikki kaikissa – perherakkaus onkin kirjassa kaunista luettavaa.

Naguid Mahfouz. Sokerikuja. 
Itseni on pakko tunnustaa, että lukiessani sorruin useita kertoja ankeaan moralismiin. Nolottaa myöntää, kuinka nopeasti olin valmis tuomitsemaan Mahfoudzin sankarit. Sayyid oli tietysti pahin: perheeltään ehdotonta kuuliaisuutta vaativa pelottava tyranni. Toinen inhokkini oli isänsä jalanjälkiä seuraava elostelija Jassin, joka varsinkin nuorena miehenä oli himojensa orja ja aivan kaikkiruokainen – kaikki Kairon naiset varokaa! Jassinia kutsuttaisiin nykyään raiskaajaksi ja hän joutuisi hoitoon ylivirittyneen seksuaalisuutensa takia.

Kairo-trilogiassa naiset jäävät statisteiksi eikä heistä monikaan saavuta hyvää elämää. Vaikka monet asiat Sayyidin perheessä muuttuvat ajan mittaan omien arvojeni mukaan paremmiksi surin vaikkapa sitä, ettei tytöillä ollut lopussakaan mahdollisuus kouluttautua.

Kirjoissa kertoja ei moralisoi ketään vaan antaa jokaisen kohdata omat rajansa. Siitä seurasi inhimillistä kasvua ja uskon, että ilman sitä en voisi olla trilogialle ja Mahfouzille näin suopea. Välillä oli pakko tutkiskella myös omia arvoja ja muistaa, ettei maailma ole mustavalkoinen.

Kun Kairo-trilogia loppuu, ajan ratas on pyörähtänyt kolme kierrosta Sayyid al-Ahmadin perheen elämässä. Tarina etenee toisen maailmansodan kautta kohti Egyptin lopullista itsenäistymistä. Sekä Sayyidille että hänen vaimolleen Aminalle on koittanut elämän iltahämärä ja lopussa he väistyvät toiseen todellisuuteen.

Mahfouzin mahtava trilogia on upea jäsen suurten sukuromaanien sarjassa. Samalla se on länsimaiselle lukijalle kurkistusikkuna sisälle maailmaan, josta nostetaan usein esiin vain köyhyys, epätasa-arvo ja uskonnollinen ahdasmielisyys.

lauantai 4. elokuuta 2018

Heinrich Böll Ei sanonut sanaakaan – Sodan jälkeen jäi vain tyhjyys ja rauniot

Heinrich Böll. Ei sanonut sanaakaan.
Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan on minimalistista kirjallisuutta. Ostetaan makkaroita, kinutaan savukkeita, yritetään lainata rahaa, halutaan tavata ja vuokrata hotellihuone, juodaan kuppi kahvia ja piipahdetaan iltamessussa. Kaikki muu on turhaa paitsi Fred ja Käte, vaikka valitettavasti heidänkin suhteensa on melkein yhtä raunioina kuin toisen maailmansodan jälkeinen Köln.

Koko sinun elämäsi, koko meidän elämämme on alusta asti kulunut makkarabaareissa, gulassibaareissa, siivottomissa kapakoissa, viidennen luokan hotelleissa, tivoleissa, ja tässä likaisessa kopissa, jossa olemme asuneet kahdeksan vuotta.

Köyhyys, sodanvastaisuus, myötätunto. Suuria aiheita sisältyy kirjan arkisiin ja kurjiin aiheisiin.

Olen viime aikoina lukenut monta – liian monta – sotakirjaa, joissa sotakokemukset ovat läsnä, mutta niistä ei puhuta. Ei sanonut sanaakaan -kirjassa sodasta puhutaan ja hyvä niin, sillä mies ja hänen elämänsä menee sodasta rikki.

Ei sanonut sanaakaan (kirjoitettu 1953) on upea kirja kuolemalta pelastuneiden elämän tuskasta.

Sodassa rikkoutunut Fred Bogner on jonkun verran yli nelikymppinen. Fredillä on harmaat kasvot ja katseessa lohduttomuus. Hän on mies, joka on sotinut natsi-Saksan riveissä ja palannut pommitettuun Kölniin vieraalta tuntuvaan aviomiehen arkeen. Elämästä ei saa otetta, vaikka vaimo on rakas ja lapset ryntäävät syliin aina kun tavataan. Fred tuskin tulee selviämään sotamuistoista, mutta elättelen toivoa, että hän alkaisi huolehtia edes Kätestä.

Fredillä ja Kätellä on paljon yhteistä uskosta rakkauteen, mutta yhdessä on vaikea elää, jos mies pelkää itseään. Kirjassa he kertovat rinnatusten joka toinen luku -periaatteella, mutta oikeassa elämässä he eivät mahdu saman katon alle.

Tuntui kauhealta, kun en voinut kenellekään puhua, kenellekään selittää, miten asian laita todellisuudessa oli - minä tarvitsin rahaa, tarvitsin rahaa vain nukkuakseni yhdessä vaimoni kanssa.

Ei Kätekään selvinnyt sodasta helpolla. Häneltä kuolivat ummehtuneessa pommisuojassa kaksoset. Se sodan voittanut maa oli Kätelle vain tuntematon syöpäläisarmeija, joka toi kuoleman hänen lapsilleen.

Sodan jälkeen Käte jatkaa taistelua kurjuutta vastaan. Omaisuus liukeni inflaatioon. Hän asuu lapsineen pienessä ja kosteassa huoneistossa, jossa seinät rapisevat ja kalkkipöly peittää huonekalut.

Tähän kohtaan liittäisin mielelläni kuvan pommitetusta Kölnistä. Kuvassa voisi näkyä raunioita ja rumasti paikkailtuja kortteleiden julkisivuja. Luhistuneiden julkisivujen välistä pilkistää katukojuja ja niiden edessä näkyy jonottavia asiakkaita. .

Kun Fred ramppaa yksinään Kölnin katuja, katujen rumuus puistattaa jokaisella sivulla. Heinrich Böllin sanotaan kirjoittaneen rauniokirjallisuutta. Rauniokirjoissa lyhyet kertomukset käsittelivät pienen ihmisen näkökulmasta suuria inhimillisiä kokemuksia.

Usko ja epäusko ovat tässä Böllin tarinassa yhtä vankassa roolissa kuin Graham Greenen kirjoissa. Niissä miespuoliset päähenkilöt etsivät Jumalaa ja armahdusta epätoivoonsa ripistä ja muista katolisen kirkon uskon rituaaleista.

Fred ei tunnu saavan synnynpäästä, sillä hän on jatkuvasti vihainen. Häntä vaivaa väkivallan himo kuten hillitön halu lyödä jotakuta kasvoihin. Sellaisen miehen lapset ovat etääntyneitä, nimettömiä ja kuuliaisia. Hillittyyn käytökseen tottuneet lapset eivät riehaannu edes silloin, kun se on sallittua.

Ei sanonut sanaakaan on poikkeuksellisen koskettava kirja. Vähäeleisyydessään liikuttava ja hyvin inhimillinen. Böll kertoo tarkkaillen, eleettömästi ja yksityiskohtiin tarttuen. Romaanin nimi tulee muinaisesta orjien laulusta. Joskus sanomatta jättäminen voi olla vaikuttavampaa kuin sanominen.

Ei sanonut sanaakaan on upea osoitus siitä, ettei hieno fiktio aina tarvitse tarinaa. Böll antoi yksityiskohtien kuvata rauniokaupungin lohduttomuus eikä luonut tarinankaarta turhille unelmilla.

Loppujen lopuksi Fredin elämän tyhjäksi syövyttämät kasvot olivat niin tyhjät ja kunnianhimo niin mitätöntä, että hän tuskin kykeni tarttumaan itseään niskasta kiinni. Näiden monien sodan traumatisoimien "Fredien" takia tuntuukin käsittämättömältä, että seuraavan sukupolven Saksa sai aikaan talousihmeen. Uuden sukupolven luomisvoima on aina maagista, vaikka tässäkin tapauksessa vanhemman sukupolven traumoja tulvillaan.

Toivon silti Fredille ja Kätelle kaikkea hyvää. Ja palasithan kotiin Fred, palasithan?

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Orhan Pamuk Kummallinen mieleni – Maailman onnellisin mies on istanbulilainen ja katukaupias

Kun olen lukenut Orhan Pamukin viimeisimmät kirjat – Viattomuuden museo ja Kummallinen mieleni – en voi olla miettimättä mitä tapahtuu, kun kirjailija vanhenee. Joskus tarinat syvenevät, joskus tuoreus katoaa. Joillekin käy kuten Pamukille. He herkistyvät ja muuttuvat nostalgisiksi.

Orhan Pamuk. Kummallinen mieleni.
Kummallinen mieleni saattaa olla sympaattisin kaupungille omistettu kirja, jonka olen koskaan lukenut. Kummallinen mieleni on aidonoloista kaupunkinostalgiaa katutasolta siten kuin katukauppiaiden jaloon ammattikuntaan kuulunut Mevlut Karatas sen koki.  

Mevlut syntyi vuonna 1957 Aasian läntisimmällä laidalla, köyhässä keskianatolialaisessa kylässä. Hän muutti seuraavalla vuosikymmenellä joukkomaaltamuuton aikoihin isänsä kanssa kasvavaan Istanbuliin. Mevlutin äiti ja siskot jäävät maaseudulle, mutta muu suku seurasi miespuolisia setiä ja serkkuja pääkaupunkiin. 

Mevlut. Bozakauppias.
Mevlut pärjäilee koulussa aluksi hyvin ja haaveilee yliopistosta, mutta lukutaidottoman isän ohjailema poika viehättyy kadusta koulua enemmän. Vähävaraisen pojan isä myy kadulla alkoholipitoista joguttijuomaa bozaa. Mevlutista tulee bozakauppias toisessa sukupolvessa: ei ehkä niinkään kohtalon sanelemana vaan rakkaudesta Istanbulin katuihin ja sen ihmisiin. Hän myy bozaa kahdenkymmenenviiden vuoden ajan kaikkina talvi-iltoina.

Myöhemmin Mevlut kokeilee monia ammatteja. Hän työskentelee pilahvikauppiaana, osakkaana Lankomiesten bozapuodissa, Binbom-kioskin päällysmiehenä ja pysäköinninvalvojana, mutta aina miehen kummallinen mieli haikailee kaupustelemaan Istanbulin kaduille. Sukulaismiehet rikastuvat kuljetus- ja rakennushankeissa tai kiinteistökeinottelussa, mutta Mevlut ei halunnut ottaa vastaan toisten neuvoja tai almuja. 

Pamukin Istanbul-saagan sivut vilisevät Mevlutin sukua. Jo kirjan alkusivuille on piirretty mittava sukupuu. Monet sukulaisista pääsevät selostamaan tapahtumia Mevlutin rinnalle. Löytyy miespuoliset serkukset, vaurastunut Korkut ja Süleyman, jonka mielitietty Samiha karkasi toisen kanssa. On kotikylästä tuttu Kyrmyniska Abdullah Efendi, jonka kolme tytärtä anastaa suuren roolin Mevlutin suvun miesten elämässä. Isänä Kyrmyniska on melkein 70-luvun radikaali:  "Tyttäreni eivät ole myytävänä", hokee Mevlutin tuleva appi ja samaa mieltä on myöhemmin kahden tyttären isä Mevlut. 

Kävi niin, että Korkut nai Kyrmyniska efendin vanhimman tyttären. Näissä häissä Mevlut rakastui efendin toiseen tyttäreen ja kirjoitti neidolle rakkauskirjeitä vuosien ajan. Silmistäsi sinkoavat lumoavat nuolet. Kahdenkymmenviiden ikäisenä hän ryösti neidon kotikylästä, mutta serkkunsa juonen takia ryöstetyksi tuli väärä sisar Rayiha.

Mevlutin suurin elämänlahja lienee ollut taito kääntää vaistoinkäymiset voitoiksi. Epäonni on Mevlutille aina lahja ja tämän takia ajoittain kovaonnista miestä ei kannata sääliä. Sillä Mevlut ei säälipisteitä kaivannut. Väärästä naisestakin tuli elämän rakkaus. Mevlut ja Rayiha. Maailman onnellisin mies – maailman onnellisin aviopari. Ja kirjan lopuksi viisikymmentäviisivuotias Mevlut avaa sydämensä Istanbulille: "Olen rakastanut tässä maailmassa kaikkein eniten Rayihaa."

Kummallinen mieleni on kertomus Istanbulin muutoksesta ja yhden miehen mittaisen elämän lähihistoria 1960-luvilta vuoteen 2012. Ensin Istanbuliin muuttaneet "mevlutit" asettuivat kukkulakaupungin hökkeleihin ei-kenenkään maalle. Mevlutinkin isä oli tarmokas ihminen, joka rakensi talon tyhjälle maalle. Vuosikymmenten aikana Istanbul laajenee. Kaavoitetut tontit armahdetaan ja äkkiä slummihökkelit ovat käypää valuuttaa ylikuumenneilla rakennusmarkkinoilla. Asuinalueet eriytyvät ja tällä vuosikymmenellä yhä useampi löytää itsensä kerrostalosta modernien mukavuuksien keskeltä.

Mevlutille tuli mieleen, että hänen senhetkinen näkökulmansa kaupunkiin oli sama kuin silloin kun hän vasta oli muuttanut Kültepeen ja isä oli vienyt hänet yksin kukkulan huipulle. Sieltä näkyivät silloin, neljäkymmentä vuotta takaperin, tehtaat ja toiset kukkulat, joita slummihökkelit alkoivat kovaa vauhtia peittää alleen alhaalta ylöspäin. Nyt Mevlut näki vain erikokoisten kerrostalojen valtameren...Mevlut sekä kavahti kaupunkia että halusi loikata tämän silmiä kuhisevan taloviidakon uumeniin....Näiden kaikkien uusien ja korkeiden rakennusten muodostaman eräänlaisen betoniverhon taustalla oli aavistettavissa vanhan Istanbulin varjo.

Näillä Istanbulin kaduilla Mevlut vietti elämänsä. Nuoruudessa hän radikalisoitui kommunismista, mutta palasi vanhemmiten moskeijan huomiin. Nai väärän siskon, mutta rakastui tähän tulisesti. Kokeili monia ammatteja, mutta illan tullen lähti aina vaeltelemaan Istanbulin katuja bozaanza kaupaten.

Se Mevlutin tarinassa olikin kaunista: Ei ole parempia tai huonompia valintoja. On vain elämää.

Muutoin Kummallinen mieleni on keskinkertainen kirja eikä läheskään yhtä vaikuttava, kuin Orhan Pamukin toinen kotikaupunkiylistys – nimeltään Istanbul. Minun ihailemani Pamuk ei ole tällainen herkistelijä. Hän on sydäntäsärkevän koskettava, radikaali ja kovia kokenut. Hän on kirjoittanut Lumi -nimisen mestariteoksen.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Alberto Moravia Valhe – Superintiimi päiväkirja intohimon hiilloksista

Alberto Moravia. Valhe. 
Alberto Moravian Valhe alkaa kertojan prologilla, jossa hän ilmoittaa lukijalle edessä olevan tarinan perustuvan päiväkirjaan. Päiväkirjaa on kirjoittanut kertoja, joka on kerännyt materiaalia tulevaa romaania varten.

Valheessa Moravia tarjoaa lukijalleen, jälleen kerran, superintiimin päähenkilökeskeisen tarinan. Tarinan avainsana on häpeä:

Aluksi menneisyyteni hävetti minua. Tämä häpeä olisi ollut ymmärrettävää jos menneisyydessäni olisi ollut jotain objektiivisesti ottaen häpeällistä. Mutta näin ei ollut, menneisyydessäni ei ollut mitään jota minun olisi täytynyt hävetä.

Lainaus tiivistää hyvin sen, millaiseen kirjaan Valheen lukija on tarttunut. On kyse tunteista ja niiden kieltämisestä. On kyse tulkinnasta ja sen kyseenalaistamisesta. On tarjolla oletuksia ja vastaoletuksia. Moravian Valhe on tunteiden labyrintti etkä välttämättä selvitä sitä ilman suurta päättäväisyyttä.

Jos olet lukenut Alberto Moraviaa aiemmin tiedät jo, millaisesta häpeästä on kyse. Kappas vaan: Sehän liittyy naisiin, seksiin, haluun, pettämiseen ja kieroihin tunteisiin.

Kirjan kertoja Francesco on ollut vasemmistolainen intellektuelli, josta tulee konservatiivilehden ulkomaantoimittaja. Käännynnäisyyteen ei ollut syynä aatteellinen muutos eikä oikeastaan taloudellinenkaan etu vaan halu saada matkatyö. Matkustushalu ei johtunut kiinnostuksesta muihin kulttuureihin vaan halusta pysytellä mahdollisimman paljon poissa kotoa.

Varakas porvarisnuorukainen Francesco on nainut kansannaisen, ompelija/pyykkärinä työskentelevän Coran. Rakkaus Coraan leimahtaa ja sammuu nopeasti. Moravialle rakkaus tarkoittaa halua. Rakkauden musta aukko on Moravialle, tunnetulle voyeristille, katseen kuolema.

Jonkun toisen kirjailijan kirjassa suhde päättyisi tähän. Moravian kirjoissa ei erota vaan pariskunnat kiusaavat toisiaan lukemattomin tavoin. Tarina on pitkittyvä tapaustutkimus aiheesta kuka – miksi – miten – kenen kanssa - valheen tanssi jatkuu läpi sivujen.

Moravia itse oli tunnustuksellinen ja näkyvä vasemmistointellektuelli. Olen ymmärtänyt, että hänen kirjoissaan seksuaalisuus on luokkatietoista. Ehkäpä Valheen yksi paljastus onkin rikkaan luokan epäaitous ja tekopyhyys. Tai Francescon alkuperäinen halu työväenluokkaista Coraa kohtaan oli yhden miehen seksuaalinen protestiliike.

Jo varhaisessa vaiheessa suhteeseen sekaantuu Coran aikuistuva Baba-tytär, isäpuolta viekoitteleva teini-Lolita. Kaikki tämä tapahtuu pitkälti siiinä Ludvig Filipin empiretyyliasunnossa, joka on niin iso ja sokkeloinen, että mahdollistaa pariskunnalle kahdenlaiset elämät.

Konkreettisesti Francesco tuo Coran empireasuntoonsa ja kirjoittaa läpi romaanin tarinaa suhteestaan työväenluokkaiseen vaimoon. Francesco on luonteeltaan tunnekylmä, jopa julma. Ainoa aidon hellyyden kohde kirjan lukemattomien nimeltä mainittujen naisten joukossa on halveksitun vaimon tytär - oma tytärpuoli.

Johtuuko se, ettei tämä Moravian pariskunta koskaan eroa siitä, että katolilaisessa Italiassa ero 1940-luvulla ei ollut niin yksinkertaista? Vai onko miehellä pakkomielteinen tarve kiusata exää ja siitä hän saa perverssiä iloa? Jos avioeroaminen on vaikeaa, sitä ei kyllä ole seksin saaminen: sitä tuntuu olevan tarjolla kaikissa muodoissa ihan koko ajan.

Alberto Moravian Valhe on kirja, jossa kaikki kiinnostava aika lailla sanotaan ja kerrotaan jo prologissa. Millaista on lukea tällaista kirjaa? Raskasta!

Ehkä sen tietää kertojakin, jonka mukaan tarina "aitouden etsimisestä rakkaudesta kansannaiseen oli ehdottomasti epäaito".

On tarina, sen kieltävä metatarina, ja jotenkin joku salainen aidompi tarina. Jos olet sellainen lukija, joka sitä jaksaa metsästää, hyppää ihmeessä tämän tarinan vietäväksi.

Minä olisin palauttanut tämän valheen kirjastoon jo alkumetreillä, jos ei olisi tätä Lue koko Iso K -projekti käynnissä.

Moravia kirjoissa minua on alkanut ahdistaa myös Rooma. Moravian kirjoissa ollaan ikuisessa kaupungissa jollain hyvin vahvalla tavalla, mutta kaikki tapahtuu asunnoissa ja suljetuissa rakennuksissa. Rooma hengittää taustalla houkuttimena, johon ei lainkaan tartuta. Haluaisin heittää nämä tyypit pois asuntojen kulisseista elämää kuhisevan Rooman kaduille.

Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettiin tuollaisia romaaneja...Mies joka elää pää pilvissä, vaimo toimii parittajana, mies saa sen selville...,

ilmoitetaan kirjassa Moravian kertojalle jo vuonna 1966. Vaikka Moravia lisäsi tähän tarinaan psykologisen syväkerroksen, ei vanhasta tutusta tarinasta tullut yhtään sen tuoreempi tai kiinnostavampi.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja – Vuoden neljäkymmentäyksi tytöt

Sota on aihe, josta on kirjallisuudessa kerrottu loputtomasti. Voisi luulla, ettei toisesta maailmansodastakaan ole enää yhtään kiveä kääntämättä tai tarinaa kertomatta.

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja.
Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on löytänyt maailmansodasta aiheen, joka todellakin oli jäänyt kertomatta. Nämä tarinat tuntuvat raskailta ja melkein uskomattomilta. Tarinoita on monta, sillä yksi kertoja ei rittänyt vaan tarvittiin useita. Ukrainalaisnaisia, jotka olivat taistelleet kommunismin puolesta Saksaa vastaan. Rintamalla miesten keskellä ja heidän kanssaan.

Aleksijevitšin aihetta on pidetty niin tärkeänä, että hän sai siitä Nobelin. Lukuisat sodassa olleista naisista avautuivat Aleksijevitšille kokemuksistaan ensimmäistä kertaa. Kirjassa julkaistiin muistoja, joista monet olivat siihen saakka olleet yksityisiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on kirja, joka ei ole tarina. Se on kokoelma menneisyyden muistoja, kokemuksia ja välähdyksiä.
Minä etsin muuta....Kuljen sielujen elämän jäljillä, kartoitan sielua. Sielu on minulle itse tapahtumaa tärkeämpi....Minua ahdistaa ja minut tekee levottomaksi aivan toinen kysymys: mitä ihmiselle tapahtui siellä.
Kirjassa saa äänen yli 200 toiseen maailmansotaan osallistunutta tyttöä ja naista. Alikersantti, liikenteenjohtaja, kirurgi, viestimies, sotamies, ilmatorjuntasotilas, tarkka-ampu, lentäjä, partisaani.
Meidät oli kasvatettu ajattelemaan, että ilman meitä itseämme ei maassamme olisi mitään. Meidät oli opetettu rakastamaan maatamme...Kun sota kerran oli alkanut, meidän oli voitava auttaa."
Kirjassa naisten tarinoita yhdistää toisiinsa rakenne. Se on sodan aikajana siitä, kun nuoria tyttöjä halutaan sotaan miesten rinnalle. Jos he selviävät hengissä, he palaavat takaisin vieraaksi muuttuneeseen kotimaahan ja Stalinin hirmuhallinnon painajaisiin.

Ensin oltiin nuoria naisia – monesti ei edes täysi-ikäisiä: "Menkää tytöt kotiin kasvamaan...Olette vielä liian nuoria." Usein rintamalle lähtee koko perhe naiset mukaanlukien. Monet tytöistä eivät olleet koskaan nukkuneet poissa kotoa tai matkustaneet yksin. Kokemukset ovat usein kovin yllättäviä:
Sodassa minusta tuli parempi ihminen, koska siellä oli paljon kärsimystä. Siellä katoaa heti kaikki, mikä ei ole tärkeää.
Kirjassa on monia koskettavia hetkiä. Yksi niistä kuului tytölle, jonka ensisuudelma on salaisen rakastetun ruumiin suuteleminen. Tai saksalaisten vangitsemalta naiselta, jonka kidutus rampauttaa, mutta joka ei murru. Hän ei voinut sodan jälkeen edes silittää, sillä sähkötuolissa kitunut ei vankileirin jälkeen voinut kestää sähkövirtaa. Toinen pelkäsi sodan jälkeen taivasta eikä uskaltanut edes nostaa katsettaan.

Kirja on oikeastaan muistamisen aikajana siitä, kun ensin ei saa eikä halua muistella ja myöhemmin ei enää halua lopettaa. Jotkut naisista kieltäytyvät ensin puhumasta, mutta aloitettuaan solmivat Aleksijevitšiin siteen kuin sukulaiseen.

Miksei haluttu muistella? Sodassa naisia oli kohdeltu kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti. Siviilissä sotinut nainen oli henkisesti tahriintunut ja mennyt piloille raaoista kokemuksista. Sanottiin: "Vaimoksi en sellaista ottaisi". Jotkut epäilivät naisten lähtenee sotaan vapaan rakkauden perässä. Siksi ne, jotka menivät sodassa naimisiin olivat usein kaikkein onnellisimpia aviopareja.
Aikoinaan me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä...Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä...mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla...meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään.
Sotineita naisia alettiin juhlia vasta kolmekymmentä vuotta sodan jälkeen.

Ennen sotaa elämä oli jakaantui sotaan ja rauhaan. Sodan jälkeen se jakaantui sotaan ja voittoon. Kun juuri oli opeteltu vihaamaan, oli opeteltava jälleen rakastamaan.

Toiseen maailmansotaan osallistui lähes miljoona neuvostonaista. Aleksijevitš haastatteli yli 800 veteraaninaista. Tuskalliselle aiheelle oli lähes mahdotonta löytää julkaisijaa. Sensuurin lisäksi vaivasi itsesensuuri.  

Sodalla ei ole naisen kasvoja on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Kirjallisuutena siinä ei silti ole mitään ylimaallisen koskettavaa. En oikein ymmärrä, miksi journalistinen ja antropologinen kirja julkaistiin Keltaisessa kirjastossa tai miksi tällainen lajityyppi ansaitsee kirjallisuuden Nobelin. Sellaisille kirjoille löytyy varmasti toisenlaisia tunnustuksia. 

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Wole Soyinka Tulkit – Vaikeuksissa itsenäistyneessä Afrikassa

Wole Soyinkan Tulkit -kirjassa ollaan Afrikassa, Nigeriassa 1960-luvulla. Nuoret nigerialaismiehet ovat kouluttautuneet ulkomailla, yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa, ja palanneet takaisin kotimaahan. Työtä pitää löytää, mutta muutoin hengaillaan kavereiden ja satunnaisten tuttavuuksien kanssa.

Ollaan Lagosissa, jokunen vuosi Nigerian itsenäistymisen jälkeen. Maa vilisee edelleen valkoihoisia. Valkoihoiset hännystelevät yläluokkaa, ryhtyvät vaimoiksi tai pelkäävät maasta karkoitusta.

Enpä ole vielä tavannut afrikkalaista, joka ei olisi loukkaantunut jostain.
 Enpä ole vielä tavannut amerikkalaista, joka ei pitäisi röyhkeyttä sydämmellisyytenä.

Wole Soyinka. Tulkit. 
Ammatiltaan nuoret tyypit ovat taiteilijoita tai luovalla alalla yhtä lukuun ottamatta, joka on juristi. Taiteilijat ovat kiinnostuneita nigerialaisesta nyky- ja poptaiteesta. Lehtimies tekee jonkinlaisia feature-juttuja ja törmää mustaan magiikkaan. Juristi on lähellä valtarakenteita ja korruptoitunutta eliittiä.

Soyinka käsittelee hahmojaan satiirisesti. Ivailun kohteeksi joutuvat poliitikkojen lisäksi muun muassa akateemiset henkilöt: yliopistossa keskitytään opettamisen ja tutkimisen sijaan moralismiin. Valkoihoiset yliopistotyypit tutkivat, no mitäpä muuta kuin, Afrikan historiaa.

Välillä ollaan paikoissa, jotka näyttävät, tuntuvat ja tuoksuvat Keski-Afrikalta. Samealla rämejoella melomassa, hurmoksellisissa kirkonmenoissa, rähjäisessä bambubaarissa tolkuttomassa kännissä, Unescon maailmanperintökohteelta vaikuttavassa saarimaisemassa, korpinmustassa yössä iltakävelyllä tai muuten vain ajelehtimassa suuntaa vailla.

Tulee mieleen juureton sukupolvi, sillä nuoret tai tarina ei oikein kiinnity mihinkään.

On todella paljon dialogia. Soyinkan miehet ovat puheliaita ja taitavia puhumaan.

On uskontoa, uskonmiehiä ja mystiikkaa. "...kaipasin todella pimeyttä. Halusin elämäni olevan äänetöntä, salaperäistä.Kuten kuolleista herännyt Lasarus, joka omien sanojensa mukaan silloin muuttui mustasta albiinoksi.

Välillä esiintyy naisia ja tyttöystäviä, joista tajuaa vasta jonkun ajan päästä, etteivät he olleetkaan miehiä. Naiset ovat statisteja ja rekvisiittaa. Lohduttavia tyttöystäviä tai luksushuoria.

Tulkit -kirjan lukeminen on tuskaisaa. Ei siksi, että Soyinka kirjoittaisi huonosti tai pitkästyttävästi tai siksi, että kirjassa olisi joitain muita selkeitä kirjallisia puutteita. Vaan siksi, että minut tiputettiin afrikkalaisen suurkaupungin kujalle sokeana ilman ennakkovaroitusta!

Tuntui hupaisalta lukea Tulkit-nimistä kirjaa, jota en osannut tulkita lainkaan. Mihin vaikkapa nimi Tulkit viittasi? Olen lukenut toisenkin Soyinkan kirjan, Laittomuuden kauden, ja sen kanssa olin aivan samoissa vaikeuksissa. 

Miksi kirja oli niin vaikeaa? No ensinnäkin siksi, että Tulkit vilisee hahmoja kuin afrikkalainen kylä. On kauhen vaikea päästä perille heidän identiteetistään, suhteesta muihin tai ylipäätään syystä olla tässä kirjassa. Myös yksittäisten kohtausten yhteys toisiinsa pysyi arvoituksena.

Kirjassa oli huikean paljon dialogia, mutta se tuntui sanahälyltä. Mitä esimerkiksi ajattelet tästä: "Tuntematon mies on rikkonut ajan kuoren". Tai tästä: "...he saivat minut todella pelästymään, varsinkin se jolla oli tuonpuoleinen päällysrakennelma." Tai tästä: "...kun opittu kokeneisuutesi todella laskeutuu ja muuttuu osaksi sinua". Sääliksi kävi kääntäjää.

Voihan otsalohkoni – kyllä oli vaikea kirja. Goodreadsissä kirjaa joko rakastetaan tai manataan. Tai ennemmin pelätään, sillä lähes poikkeuksetta sitä pidetään todella vaikeana. 

En tiedä olisiko Tulkit-kirjaa kannattanut kääntää ollenkaan. Tässä on jotain niin sisäpiirimäistä, että se vaatii lukijalta jonkinlaista nigerialaisen kulttuurin ymmärrystä ja vieläpä historiallista, koska kaikki tapahtui melkein 60 vuotta sitten!

Ymmärrän, että ongelmani saattaa olla se, etten lainkaan ymmärrä kontekstia. Mutta käännöskirjallisuuden pitäisi auttaa lukijaa tällä matkalla eikä tehdä siitä vielä vaikeampaa.

Kirja loppuu sanoihin hukkuvan miehen vaihtoehdoista ja ne vaihtoehdot jäävät ilmaan leijumaan. Ehkä ne vaihtoehdot 1960-luvulla itsenäistyneessä Afrikassa todellakin olivat nuorelle miehelle aivan avoinna.