Alberto Moravia Valhe – Superintiimi päiväkirja intohimon hiilloksista

Alberto Moravia. Valhe. 

Alberto Moravian Valhe alkaa kertojan prologilla, jossa hän ilmoittaa lukijalle edessä olevan tarinan perustuvan päiväkirjaan. Päiväkirjaa on kirjoittanut kertoja, joka on kerännyt materiaalia tulevaa romaania varten.

Valheessa Moravia tarjoaa lukijalleen, jälleen kerran, superintiimin päähenkilökeskeisen tarinan. Tarinan avainsana on häpeä:

Aluksi menneisyyteni hävetti minua. Tämä häpeä olisi ollut ymmärrettävää jos menneisyydessäni olisi ollut jotain objektiivisesti ottaen häpeällistä. Mutta näin ei ollut, menneisyydessäni ei ollut mitään jota minun olisi täytynyt hävetä.

Lainaus tiivistää hyvin sen, millaiseen kirjaan Valheen lukija on tarttunut. On kyse tunteista ja niiden kieltämisestä. On kyse tulkinnasta ja sen kyseenalaistamisesta. On tarjolla oletuksia ja vastaoletuksia. Moravian Valhe on tunteiden labyrintti etkä välttämättä selvitä sitä ilman suurta päättäväisyyttä.

Jos olet lukenut Alberto Moraviaa aiemmin tiedät jo, millaisesta häpeästä on kyse. Kappas vaan: Sehän liittyy naisiin, seksiin, haluun, pettämiseen ja kieroihin tunteisiin.

Kirjan kertoja Francesco on ollut vasemmistolainen intellektuelli, josta tulee konservatiivilehden ulkomaantoimittaja. Käännynnäisyyteen ei ollut syynä aatteellinen muutos eikä oikeastaan taloudellinenkaan etu vaan halu saada matkatyö. Matkustushalu ei johtunut kiinnostuksesta muihin kulttuureihin vaan halusta pysytellä mahdollisimman paljon poissa kotoa.

Varakas porvarisnuorukainen Francesco on nainut kansannaisen, ompelija/pyykkärinä työskentelevän Coran. Rakkaus Coraan leimahtaa ja sammuu nopeasti. Moravialle rakkaus tarkoittaa halua. Rakkauden musta aukko on Moravialle, tunnetulle voyeristille, katseen kuolema.

Jonkun toisen kirjailijan kirjassa suhde päättyisi tähän. Moravian kirjoissa ei erota vaan pariskunnat kiusaavat toisiaan lukemattomin tavoin. Tarina on pitkittyvä tapaustutkimus aiheesta kuka – miksi – miten – kenen kanssa - valheen tanssi jatkuu läpi sivujen.

Moravia itse oli tunnustuksellinen ja näkyvä vasemmistointellektuelli. Olen ymmärtänyt, että hänen kirjoissaan seksuaalisuus on luokkatietoista. Ehkäpä Valheen yksi paljastus onkin rikkaan luokan epäaitous ja tekopyhyys. Tai Francescon alkuperäinen halu työväenluokkaista Coraa kohtaan oli yhden miehen seksuaalinen protestiliike.

Jo varhaisessa vaiheessa suhteeseen sekaantuu Coran aikuistuva Baba-tytär, isäpuolta viekoitteleva teini-Lolita. Kaikki tämä tapahtuu pitkälti siiinä Ludvig Filipin empiretyyliasunnossa, joka on niin iso ja sokkeloinen, että mahdollistaa pariskunnalle kahdenlaiset elämät.

Konkreettisesti Francesco tuo Coran empireasuntoonsa ja kirjoittaa läpi romaanin tarinaa suhteestaan työväenluokkaiseen vaimoon. Francesco on luonteeltaan tunnekylmä, jopa julma. Ainoa aidon hellyyden kohde kirjan lukemattomien nimeltä mainittujen naisten joukossa on halveksitun vaimon tytär - oma tytärpuoli.

Johtuuko se, ettei tämä Moravian pariskunta koskaan eroa siitä, että katolilaisessa Italiassa ero 1940-luvulla ei ollut niin yksinkertaista? Vai onko miehellä pakkomielteinen tarve kiusata exää ja siitä hän saa perverssiä iloa? Jos avioeroaminen on vaikeaa, sitä ei kyllä ole seksin saaminen: sitä tuntuu olevan tarjolla kaikissa muodoissa ihan koko ajan.

Alberto Moravian Valhe on kirja, jossa kaikki kiinnostava aika lailla sanotaan ja kerrotaan jo prologissa. Millaista on lukea tällaista kirjaa? Raskasta!

Ehkä sen tietää kertojakin, jonka mukaan tarina "aitouden etsimisestä rakkaudesta kansannaiseen oli ehdottomasti epäaito".

On tarina, sen kieltävä metatarina, ja jotenkin joku salainen aidompi tarina. Jos olet sellainen lukija, joka sitä jaksaa metsästää, hyppää ihmeessä tämän tarinan vietäväksi.

Minä olisin palauttanut tämän valheen kirjastoon jo alkumetreillä, jos ei olisi tätä Lue koko Iso K -projekti käynnissä.

Moravia kirjoissa minua on alkanut ahdistaa myös Rooma. Moravian kirjoissa ollaan ikuisessa kaupungissa jollain hyvin vahvalla tavalla, mutta kaikki tapahtuu asunnoissa ja suljetuissa rakennuksissa. Rooma hengittää taustalla houkuttimena, johon ei lainkaan tartuta. Haluaisin heittää nämä tyypit pois asuntojen kulisseista elämää kuhisevan Rooman kaduille.

Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettiin tuollaisia romaaneja...Mies joka elää pää pilvissä, vaimo toimii parittajana, mies saa sen selville...,

ilmoitetaan kirjassa Moravian kertojalle jo vuonna 1966. Vaikka Moravia lisäsi tähän tarinaan psykologisen syväkerroksen, ei vanhasta tutusta tarinasta tullut yhtään sen tuoreempi tai kiinnostavampi.

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja – Vuoden neljäkymmentäyksi tytöt

Sota on aihe, josta on kirjallisuudessa kerrottu loputtomasti. Voisi luulla, ettei toisesta maailmansodastakaan ole enää yhtään kiveä kääntämättä tai tarinaa kertomatta.

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja.

Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on löytänyt maailmansodasta aiheen, joka todellakin oli jäänyt kertomatta. Nämä tarinat tuntuvat raskailta ja melkein uskomattomilta. Tarinoita on monta, sillä yksi kertoja ei rittänyt vaan tarvittiin useita. Ukrainalaisnaisia, jotka olivat taistelleet kommunismin puolesta Saksaa vastaan. Rintamalla miesten keskellä ja heidän kanssaan.

Aleksijevitšin aihetta on pidetty niin tärkeänä, että hän sai siitä Nobelin. Lukuisat sodassa olleista naisista avautuivat Aleksijevitšille kokemuksistaan ensimmäistä kertaa. Kirjassa julkaistiin muistoja, joista monet olivat siihen saakka olleet yksityisiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on kirja, joka ei ole tarina. Se on kokoelma menneisyyden muistoja, kokemuksia ja välähdyksiä.

Minä etsin muuta....Kuljen sielujen elämän jäljillä, kartoitan sielua. Sielu on minulle itse tapahtumaa tärkeämpi....Minua ahdistaa ja minut tekee levottomaksi aivan toinen kysymys: mitä ihmiselle tapahtui siellä.

Kirjassa saa äänen yli 200 toiseen maailmansotaan osallistunutta tyttöä ja naista. Alikersantti, liikenteenjohtaja, kirurgi, viestimies, sotamies, ilmatorjuntasotilas, tarkka-ampu, lentäjä, partisaani.

Meidät oli kasvatettu ajattelemaan, että ilman meitä itseämme ei maassamme olisi mitään. Meidät oli opetettu rakastamaan maatamme...Kun sota kerran oli alkanut, meidän oli voitava auttaa."

Kirjassa naisten tarinoita yhdistää toisiinsa rakenne. Se on sodan aikajana siitä, kun nuoria tyttöjä halutaan sotaan miesten rinnalle. Jos he selviävät hengissä, he palaavat takaisin vieraaksi muuttuneeseen kotimaahan ja Stalinin hirmuhallinnon painajaisiin.

Ensin oltiin nuoria naisia – monesti ei edes täysi-ikäisiä: "Menkää tytöt kotiin kasvamaan...Olette vielä liian nuoria." Usein rintamalle lähtee koko perhe naiset mukaanlukien. Monet tytöistä eivät olleet koskaan nukkuneet poissa kotoa tai matkustaneet yksin. Kokemukset ovat usein kovin yllättäviä:

Sodassa minusta tuli parempi ihminen, koska siellä oli paljon kärsimystä. Siellä katoaa heti kaikki, mikä ei ole tärkeää.

Kirjassa on monia koskettavia hetkiä. Yksi niistä kuului tytölle, jonka ensisuudelma on salaisen rakastetun ruumiin suuteleminen. Tai saksalaisten vangitsemalta naiselta, jonka kidutus rampauttaa, mutta joka ei murru. Hän ei voinut sodan jälkeen edes silittää, sillä sähkötuolissa kitunut ei vankileirin jälkeen voinut kestää sähkövirtaa. Toinen pelkäsi sodan jälkeen taivasta eikä uskaltanut edes nostaa katsettaan.

Kirja on oikeastaan muistamisen aikajana siitä, kun ensin ei saa eikä halua muistella ja myöhemmin ei enää halua lopettaa. Jotkut naisista kieltäytyvät ensin puhumasta, mutta aloitettuaan solmivat Aleksijevitšiin siteen kuin sukulaiseen.

Miksei haluttu muistella? Sodassa naisia oli kohdeltu kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti. Siviilissä sotinut nainen oli henkisesti tahriintunut ja mennyt piloille raaoista kokemuksista. Sanottiin: "Vaimoksi en sellaista ottaisi". Jotkut epäilivät naisten lähtenee sotaan vapaan rakkauden perässä. Siksi ne, jotka menivät sodassa naimisiin olivat usein kaikkein onnellisimpia aviopareja.

Aikoinaan me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä...Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä...mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla...meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään.

Sotineita naisia alettiin juhlia vasta kolmekymmentä vuotta sodan jälkeen.

Ennen sotaa elämä oli jakaantui sotaan ja rauhaan. Sodan jälkeen se jakaantui sotaan ja voittoon. Kun juuri oli opeteltu vihaamaan, oli opeteltava jälleen rakastamaan.

Toiseen maailmansotaan osallistui lähes miljoona neuvostonaista. Aleksijevitš haastatteli yli 800 veteraaninaista. Tuskalliselle aiheelle oli lähes mahdotonta löytää julkaisijaa. Sensuurin lisäksi vaivasi itsesensuuri.  

Sodalla ei ole naisen kasvoja on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Kirjallisuutena siinä ei silti ole mitään ylimaallisen koskettavaa. En oikein ymmärrä, miksi journalistinen ja antropologinen kirja julkaistiin Keltaisessa kirjastossa tai miksi tällainen lajityyppi ansaitsee kirjallisuuden Nobelin. Sellaisille kirjoille löytyy varmasti toisenlaisia tunnustuksia. 

Wole Soyinka Tulkit – Vaikeuksissa itsenäistyneessä Afrikassa

Wole Soyinkan Tulkit -kirjassa ollaan Afrikassa, Nigeriassa 1960-luvulla. Nuoret nigerialaismiehet ovat kouluttautuneet ulkomailla, yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa, ja palanneet takaisin kotimaahan. Työtä pitää löytää, mutta muutoin hengaillaan kavereiden ja satunnaisten tuttavuuksien kanssa.

Ollaan Lagosissa, jokunen vuosi Nigerian itsenäistymisen jälkeen. Maa vilisee edelleen valkoihoisia. Valkoihoiset hännystelevät yläluokkaa, ryhtyvät vaimoiksi tai pelkäävät maasta karkoitusta.

– Enpä ole vielä tavannut afrikkalaista, joka ei olisi loukkaantunut jostain.

– Enpä ole vielä tavannut amerikkalaista, joka ei pitäisi röyhkeyttä sydämmellisyytenä.

Wole Soyinka. Tulkit. 

Ammatiltaan nuoret tyypit ovat taiteilijoita tai luovalla alalla yhtä lukuun ottamatta, joka on juristi. Taiteilijat ovat kiinnostuneita nigerialaisesta nyky- ja poptaiteesta. Lehtimies tekee jonkinlaisia feature-juttuja ja törmää mustaan magiikkaan. Juristi on lähellä valtarakenteita ja korruptoitunutta eliittiä.

Soyinka käsittelee hahmojaan satiirisesti. Ivailun kohteeksi joutuvat poliitikkojen lisäksi muun muassa akateemiset henkilöt: yliopistossa keskitytään opettamisen ja tutkimisen sijaan moralismiin. Valkoihoiset yliopistotyypit tutkivat, no mitäpä muuta kuin, Afrikan historiaa.

Välillä ollaan paikoissa, jotka näyttävät, tuntuvat ja tuoksuvat Keski-Afrikalta. Samealla rämejoella melomassa, hurmoksellisissa kirkonmenoissa, rähjäisessä bambubaarissa tolkuttomassa kännissä, Unescon maailmanperintökohteelta vaikuttavassa saarimaisemassa, korpinmustassa yössä iltakävelyllä tai muuten vain ajelehtimassa suuntaa vailla.

Tulee mieleen juureton sukupolvi, sillä nuoret tai tarina ei oikein kiinnity mihinkään.

On todella paljon dialogia. Soyinkan miehet ovat puheliaita ja taitavia puhumaan.

On uskontoa, uskonmiehiä ja mystiikkaa. "...kaipasin todella pimeyttä. Halusin elämäni olevan äänetöntä, salaperäistä." Kuten kuolleista herännyt Lasarus, joka omien sanojensa mukaan silloin muuttui mustasta albiinoksi.

Välillä esiintyy naisia ja tyttöystäviä, joista tajuaa vasta jonkun ajan päästä, etteivät he olleetkaan miehiä. Naiset ovat statisteja ja rekvisiittaa. Lohduttavia tyttöystäviä tai luksushuoria.

Tulkit -kirjan lukeminen on tuskaisaa. Ei siksi, että Soyinka kirjoittaisi huonosti tai pitkästyttävästi tai siksi, että kirjassa olisi joitain muita selkeitä kirjallisia puutteita. Vaan siksi, että minut tiputettiin afrikkalaisen suurkaupungin kujalle sokeana ilman ennakkovaroitusta!

Tuntui hupaisalta lukea Tulkit-nimistä kirjaa, jota en osannut tulkita lainkaan. Mihin vaikkapa nimi Tulkit viittasi? Olen lukenut toisenkin Soyinkan kirjan, Laittomuuden kauden, ja sen kanssa olin aivan samoissa vaikeuksissa. 

Miksi kirja oli niin vaikeaa? No ensinnäkin siksi, että Tulkit vilisee hahmoja kuin afrikkalainen kylä. On kauhen vaikea päästä perille heidän identiteetistään, suhteesta muihin tai ylipäätään syystä olla tässä kirjassa. Myös yksittäisten kohtausten yhteys toisiinsa pysyi arvoituksena.

Kirjassa oli huikean paljon dialogia, mutta se tuntui sanahälyltä. Mitä esimerkiksi ajattelet tästä: "Tuntematon mies on rikkonut ajan kuoren". Tai tästä: "...he saivat minut todella pelästymään, varsinkin se jolla oli tuonpuoleinen päällysrakennelma." Tai tästä: "...kun opittu kokeneisuutesi todella laskeutuu ja muuttuu osaksi sinua". Sääliksi kävi kääntäjää.

Voihan otsalohkoni – kyllä oli vaikea kirja. Goodreadsissä kirjaa joko rakastetaan tai manataan. Tai ennemmin pelätään, sillä lähes poikkeuksetta sitä pidetään todella vaikeana. 

En tiedä olisiko Tulkit-kirjaa kannattanut kääntää ollenkaan. Tässä on jotain niin sisäpiirimäistä, että se vaatii lukijalta jonkinlaista nigerialaisen kulttuurin ymmärrystä ja vieläpä historiallista, koska kaikki tapahtui melkein 60 vuotta sitten!

Ymmärrän, että ongelmani saattaa olla se, etten lainkaan ymmärrä kontekstia. Mutta käännöskirjallisuuden pitäisi auttaa lukijaa tällä matkalla eikä tehdä siitä vielä vaikeampaa.

Kirja loppuu sanoihin hukkuvan miehen vaihtoehdoista ja ne vaihtoehdot jäävät ilmaan leijumaan. Ehkä ne vaihtoehdot 1960-luvulla itsenäistyneessä Afrikassa todellakin olivat nuorelle miehelle aivan avoinna.

Zaharia Stancu Miten sinua rakastinkaan – Miten menetys meitä koskettaa?

Mitä lukija mahtaa odottaa Zaharia Stancun Miten sinua rakastinkaan -kirjalta? Toivoin, että kirjasta löytyisi samaa vimmaa, johon ihastuin Stancun Hullu metsä -kirjassa. Hullu metsä on maaginen kirja taiteilijuuden synnystä ja melkein yhtä erinomainen kuin James Joycen mestarillinen Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta.

Halusin tietää, ketä kirjassa rakastettiin ja – menneen aikamuodon takia – miten rakkaus päättyi.

Miten sinua rakastinkaan -kirjalla ei ollutkaan mitään tekemistä aiemman rakkauden kanssa. Tai ainakaan tavanomaisen.

Zaharia Stancu. Miten sinua rakastinkaan.

Ketä sitten rakastettiin? Äitiä, kertojapojan äitiä, joka on juuri kuollut.

Mitä me tiedämme kuolleista?...Saamme tietää hiukkasen enemmän kuolleista sitten, kun olemme itse kuolleet, emme voi kertoa eläville siitä minkä kuolleena kuulemme tai näemme.

Kertojapoika on nimeltään Zaricuta. Todennäköisesti siis kirjailija itse. Hän katsoo mennyttä elämää silmät pyoreänä, jotenkin epäuskoisen oloisena ja hämmentyneenä.

Kirjan nimi voisi olla Rakkautta kuoleman jälkeen tai jotain kuolemaan liittyvää, sillä kuolema on tarinassa läsnä joka sivulla. Kaikki ihmiset pelkäävät kuolemaan, mutta ennen kaikkea he pelkäävät yksinäisyyttä: yksinäisyyttä täällä maan päällä ja yksinäisyyttä toisella puolen.

Kirjassa ollaan Romaniassa Omidan kylässä Calmatuilaaksossa. En tiedä ihan tarkkaan koska, mutta veikkaan toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ajanjakso on kuitenkin sillä tavalla repaleinen, että osa uudesta sukupolvesta kaupungistuu ja menettää juurensa – osa jää asuinsijoilleen elämään jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa. Kertojakin asui jo Bukarestissa, työskenteli toimittajana ja kulutti aikansa caféissa ja viinilasillisilla. Ja kävi aniharvoin Omidassa, jossa kahviloiden ja ravintoloiden virkaa toimitti ryyppääminen ja sammuminen luonnon helmaan – vaikka kotoisasti hautausmaalle.

Hautajaisvieraita ei tunnu enää yhdistä muu kuin verisiteen tai yhteinen lapsuus. Kohdataan, kun joku sovusta nai, saa jälkeläisiä tai päättää päivänsä. Ja ollaan kovin vieraita toisilleen jopa sisarusten kesken.

Miten sinua rakastinkaan on hautajaiskansan kollektiivinen suruvirsi. Varmaan niin kuin karjalaisilla aikoinaan. Kun yksi kuolee, niin siinä yhdistyvät muistot muistakin kuolleista. Tulee tilaa kokea omia suruja ja murheita – ehkä myös omaa hiipuvaa elämää.

Kaikista surkein tuntuu olevan naisten kohtalo: Yhäkin riippuvaisia miehistä ja huolissaan lapsikatraan ruokkimisesta ja kasvattamisesta. Joukkoon mahtuu sentään joku tyttönen, joka haluaa kouluttautua insinööriksi.

Yksi kirjan verevimmistä surujoista on köyhä Costadina. Se sama Costadina, jolle Stancu on omistanut kokonaisen kirjan!

Kyläyhteisö itkuvirsineen on kaikkinensa katoavaa kansanperintöä. Sen tunnistaa kaupunkilaistunut kertoja, joka tarkkailee vähän ymmällään kylään jääneitä sukulaisia ja paikallissankareita. Häneltä kysytään:

Saitko selville, mitä on kuolema? – Ei, en ole saanut. No sittempähän olet lukenut turhaan kaikki mitä luit.

Siitä olen sentään hyvilläni, että Stancun kirjan nimessä on rakkaudentunnustus. Äiti-vainaa ei nimittäin sellaisia elinaikanaan pahemmin saanut. Puolisikaan ei sanonut vaimolleen r-sanaa ikinä tämän eläessä – haudalla sitä hoetaankin kaikkien menneiden vuosien edestä.

Kaikista kiinnostavinta Stancun kirjassa on kuoleman kohtaaminen. Tästä näkökulmasta kirja voisi olla kiinnostavaa luettavaa antropologille.

Kolme vuorokautta kuolema hiipii talon ympärillä, pihamaalla, käsikkäin kuolleiden kanssa. Sielu joka on erotettu ruumiista itkee, mutta sielun kyyneleitä ei näy.

Kun ihminen on kuollut, vaeltaa sielu talossa jossa hän asui....Se kuulee kaiken mitä sanotaan ja näkee kaiken mitä tapahtuu. Vasta kolmen päivän ja kolmen yön kuluttua musta enkeli tarrttuu sielua kädestä ja johdattaa sen avaruuden seitsemän portin kautta taivaaseen.

Stancun kirja on hyvin maanläheistä naturalismia: köyhää, hankalaa ja viinanhajuista. Tulee mieleen Ilmari Kianto tai muu ryysykansa. Sellaisia hetkiä minkä tahansa köyhyydestä nousseen maan historiasta, joka jäisi jälkipolville täysin kokematta ilman kirjallisuutta ja taidetta.

Kurt Vonnegut Mestarien aamiainen – Hyvästit masentaville maanantaille

Maanantai tai mikään muukaan päivä ei ole masentava kun lukee Kurt Vonnegutia. Mestarien aamiainen eli hyvästi masentava maanantai toimii erinomaisesti tylsän päivän nauruterapiana. Mestarien aamiainen on käsittämättömän oivaltava tuoretuote vielä 44 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

 Kurt Vonnegut. Mestarien aamiainen. 

Mestarien aamiainen oli Vonnegutin 50-vuotislahja hänelle itselleen. Kirjassa äänekkäästi esiintyvä minäkertoja aikoo laskea vapaaksi kaikki häntä uskollisesti kirjailijanuralla palvelleet henkilöt. Ja anelee: "tee minut nuoreksi!". Kirja ajoittui suunnilleen puoleenväliin Vonnegutin tuotantoa enkä tiedä, rohkeniko hän todella luopua sankareistaan.

Mestarien aamiaisen päähenkilöt ovat muistakin Vonnegutin teoksista tutut kirjailija Kilgore Trout ja midlandcityläinen Dwayne Hoover. Vonnegut on kutsunut murtapartaista Troutia alter egokseen.

Kilgore Troutin tieteistarinoissa on marsilaisten kaltaisia olentoja ja tekstejä julkaistaan pornolehdissä, vaikkei niissä oikeastaan ole pornoa eikä seksiä. Kirjoituksissa elämä oli maailmankaikkeuden luojan koe, joka tuottaa olentoja ja ohjelmoituja robotteja sekaantumaan ihmisten elämään. 

Hoover on Vonnegutin lukijoille tuttu esimerkiksi Kalmasilmästä, jossa hän nai ja hautaa Midland Cityn kaunottaren. Mestarien aamiaisessa autokauppias-miljonääri Hoover muuttuu raivohulluksi kemiallisen aivohäiriön takia. Dwayne ei ole ainoa, jolla on pahoja kemikaaleja sisällään. Hänelle löytyi yllin kyllin seuraa esimerkiksi natsi-Saksasta.

Kirjan alussa Kilgore Trout saa elämänsä ainoan ihailijakirjeen. Sen on lähettänyt Hoover. Kirjassa etenee kohti toista kaksi tarinaa: Troutin liftausmatka Midland Cityyn ja Hooverin katastrofaalisesti etenevä mielenvikaisuus. 

Midland City on Amerikka pienoiskoossa. Siellä kaikki vastustavat kommunismia ja rakastavat autoja. He kahmivat nappulaa eli rahaa eivätkä perusta kulttuurista. Jos he joutuvat poistumaan Midland Citystä, he palaavat aina takaisin. Midland City oli tunnettu Mary Alice -nimisestä perämoottorista, eikun uimarista. Ja tietysti Kurt Vonnegutin kirjoista, sillä USA:n keskilännen Midland City on Vonnegutin ikioma grazyland.

Mestarien aamiaisessa tarina on rikottu luettelomerkein ja harhapoluin aiheeseen jos toiseen. Vonnegut juttelee lukijoilleen kaiken maailman ajankohtaisista aiheista rotusorrosta autokaupppoihin, joten tarinankerronta on erittäin viihdyttävää.

Mestarien aamiaisessa on paljon Amerikka-kritiikkiä. Eurooppalaista toki naurattaa punaniskojen sivistymättömyys ja ahdasmielisyys:

Viisikymmenvuotispäiväni lähestyessä maanmiesteni tekemät idioottimaiset päätökset ovat alkaneet yhä enemmän raivostuttaa ja hämmästyttää minua...Kas tässä syy siihen miksi amerikkalaiset ampuivat toisiaan vähän päästä: Se oli kätevä keino lopettaa novelli tai kirja.

Manifestinomaisuutta on Vonnegutin tokaisussa "aivoissani riitelevät keskenään muiden päähäni laittamat asiat". 

Vonnegutin minä esiintyy kirjassa luojana, joka voi kutistaa maailmankaikkeuden palloksi ja panna sen räjähtämään. Kirjan lopussa räjähtää aivokemikaalien sairastuttaman Hooverin elämä, eikä hänelle jää nappulan nappulaa.

Mestarien aaminen on täynnä kuolemattomia sanontoja. Monet sopivat erityisen hyvin puberteettisanastoon – kuten appoavoin majava. Samaa sarjaa on kuvitus – teini-ikäisen vihkotaidetta kirjailijalta itseltään.

Mestarien aamiainen on paitsi aamiaismuroihin rekisteröity tavaramerkki myös martinin kutsumanimi. Maanantai on masentava päivä, koska amerikkalaisille kotirouville maanantai oli pyykkipäivä. Ja vielä paremmin kirjan nimi sopisi ruokablogille!

John Irving Sirkuksen poika – Kääpiögeeniä jäljittävä tohtori törmää murhiin ja outoihin rintavarustuksiin

John Irving. Sirkuksen poika.

John Irvingin Sirkuksen poika -kirjan perusasetalma on tämä: kuuttakymppiä lähestyvä intialaissyntyinen Tri Farrokh Daruwalla jäljittää kääpiökasvuisuuden perintötekijöitä. Kiinnostuksen kohde vie Daruwallan toistuvasti Intiaan ottamaan verinäytteitä akondroplasiaa sairastavilta henkilöiltä. Heitä löytyy etenkin sirkuksen kääpiöistä.

Päätyökseen Daruwalla hoitaa rampoja ja elelee Torontossa Julia-vaimon kanssa. Toisessa elämässä tohtori seurustelee Bombayssä Duckworth Sport Clubin eliitin kanssa ja jallittaa verinäytteitä. Kolmannessa elämässä Daruwalla kirjoittaa dekkareita, joiden filmatisoinnit aiheuttavat Intiassa paheksuntaa ja skandaaleja. Kirjailijan työtä Daruwalla tekee salanimellä, vaikkakaan ei lukijalta salassa. 

Sirkuksen poika on vaativaa lukemista. Ei vaativaa vaikeaselkoisuuden, aiheen tai taiteellisen vaikutelman takia vaan siksi, että se on sekä paksu että sekava. Uskon lukeneeni lähes kaikki John Irvingit. Tässä joukossa Sirkuksen poika on Irvingiä tyypillisimmillään ja pahimmillaan. Kun kirjailija kuvittelee pystyvänsä pitämään lukijan (suomeksi) lähes 700 sivun mittaisen teoksen pauloissa, pitää kirjasta löytyä joko huipputarina tai muunlaista poikkeuksellista lumovoimaa. Sirkuksen poika on kirjallinen Bombay muutoinkin kuin tapahtumapaikaltaan: vilinää ja kuhinaa on niin yltäkylläisesti, että siitä menee minimalismin ystävä ihan sekaisin.

Kun tartun uuteen Irvingin kirjaan, toivon kahta asiaa: riko John rajojasi ja uskalla tehdä valintoja. Sirkuksen pojasta ei löydy uutta otetta vaan tuttuakin tutumpi kirjaresepti á la John Irving.

Se menee näin:

• Ensin Irving valitsee yhden humaanin keskushahmon, joka on eksentrinen ja tarkkailee elämää ulkopuolisen ottein.
• Seuraavaksi valitaan kulttuurinen konteksti tai useita. Bombay ja Intia on siinä mielessä hyvä valinta, että väenpaljoudesta löytyy jos jonkinlaista taustaa ja tarinaa. Yleensä ei ole pitkästyttävää tutustua uusiin kulttuureihin Irvingin matkassa.
• Sitten kierrätetään tuttuja teemoja: tässä kirjassa uskonnot, sukupuolella leikittely, fyysiset rajoitteet, kulttuuriset ominaispiirteet ja ajankohtaiset teemat. Sirkuksen pojassa mukana muun muassa sukupuolenvaihdokset, homo- ja transseksuaalisuus, hippiys, katolilaisuus vieraassa kulttuurissa, aids ja prostituutio.
• Sitten tarjoillaan joukkio sivuhenkilöitä. Sirkuksen pojassa heistä tärkeimpiä ovat entinen sirkuskääpiö ja nykyinen taksiyrittäjä Vinod. Vinodilla on akrobaattivaimo Deepa, joka sivutoimena pelastaa kerjäläislapsia ja lapsiprostituoituja sirkuksen työntekijöiksi. Sitten on Intian vihatuin Bollywood-näyttelijä John D, joka näyttelee Daruwallan kirjoista tehdyissä elokuvissa komisario Dharia. Myöhemmin joukkoon liittyy John D:n syntymässä erotettu kaksosveli, jesuiitaksi ryhtynyt Martin Mills, joka pestautuu Bombayhin lähetyssaarnaajaksi. Pahis on pahansuopa homopoika Rahul, joka katoaa, mutta palaakin näyttömölle naisena. Tällä sirkusareenalla tavallisimmat tavikset ovat rikostutkija Patel ja Patelin hippivaimo Nancy.
• Lopuksi tarvitaan päätarina. Kaksikymmentä vuotta sitten tohtori Daruwalla tutki lääkärinä Goan kaksoismurhaa. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hän auttaa Patelia selvittämään golfklubilla tapahtunutta murhaa.

Sirkuksen pojassa on peräti 27 lukua ja niillä useita alalukuja. Lue ensiksi sisällysluettelo: Se on hyvä sisäänajo kirjaan. Tohtori pohdiskelee Lady Duckworthin rintavarustusta. Tohtori törmää käynnissä olevaan sukupuolenvaihdokseen. Täydellinen nainen joka vihaa naisia. Väärinkäsitys virtsakourulla. Mahtaako se olla geeneissä. Ja niin edelleen.

Sirkuksen pojan kanteen on kuvattu irvokas norsuhahmo. Norsu liittyy kirjaan siten, että Bombayn kaduilla liikkuu vaarallinen sarjamurhaaja, joka tappaa ilotyttöjä ja piirtää heidän vatsanahkaansa norsuhahmon. Mutta miksi ihmeessä murhaaja on saanut piirroksiin idean tohtorin käsikirjoittamasta komisario Dhar elokuvasta?

Käy ilmi, että tohtori Daruwalla on ollut tekemisissä murhaajan kanssa pari vuosikymmentä sitten. Nyt murhaaja palaa näyttömölle kohteenaan tohtorin "ottopoika" John D.

John Irving ei enää pitkiin aikoihin ole ollut erityisen korkeakulttuurinen kirjailija. Hänen teoksissaan ovat tärkeitä henkilöt ja heidän tarinansa. Valitettavasti Sirkuksen poika oli Vapauttaa karhut -kirjan jälkeen pitkästyttävin John Irving ikinä. Kaoottinen kuin Intia. Ei hurmaavasti vaan sekopäisesti.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta arvostan Irvingin humaania amerikkalaisuutta yli kaiken. Mies on aina syrjittyjen ja erilaisten puolella ja jo se yksinään on arvokasta. 

Nyt olen tietääkseni lukenut kaikki muut Irvingit paitsi Ystäväni Owen Meany ja blogannutkin kahdeksasta. Osa kirjoista on erinomaisia – osa karseita. Näin se menee:

Parhaat John Irvingin kirjat

Oman elämänsä sankari. Suosikki-Irvingini kirjana ja elokuvana.

Garpin maailma

Minä olen monta

Viimeinen yö Twisted Riverillä

Keskisarja

Neljäs käsi 

Leski vuoden verran

Kaikki isäni hotellit. Olen lukenut todella kauan sitten, joten muistikuvat ovat melko hämärät.

Huonoimmat John Irvingin kirjat

Vesimies

Sirkuksen poika

Välisarjan avioliitto

Ihmeiden tie

Vapauttakaa karhut. Kaikkein huonoin John Irving ikinä!

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor – Esineiden vino ja ihmisten hidas elämä

Torgny Lindgren. Taiteilija Klingsor.

Klingsor näki kaltevan lasin kannon päällä ja löysi esineiden sielun. Niitä hänen piti tallentaa elämänsä loppuun saakka. Sen jälkeen hänestä tuli taiteilija. Kirjekurssilla. Piirtäminen I–II ja Maalaaminen I–II.

Taiteilija Klingsor on tutunoloinen Torgny Lindgrenin kirja. Jotenkin liian vaatimaton kirjaksi. Mutta kuitenkin tärkeä kirjoitettavaksi. Vähän samanlainen kuin itse Klingsorkin taiteilijana.

Taiteilija Klingsor oli neljättä polvea Klingsoreiden suvussa. Västerbottenissa asusti torppaa Ukkoklingsor, Muoriklingsor ja Poikaklingsor. Sitten tuli Taitelija ja siihen Klingsorit sitten päättyivät.

Ukkoklingsor oikeastaan herätti pojan taiteilijasielun. Vinoutunut lasi kuului alunperin Ukkoklingsorille. Muoriklingsor oli tärkeä myös. Muori kutoi kirvesmies-miehensä valmistamiin arkkuihin pohjakankaat. Niiden leveys oli aina 48 x 28 senttimetriä ja siitä tuli Taiteilijan maalausten vakiokoko.

Klingsorin taiteessa caput mortuum, ruskehtava ja liejunharmahtava tahdas, oli värien väri. Se oli kaikista väreistä synkin ja määrittelemättömin. Rauenneiden toiveiden ja jäänteiden värejä. Seuraavaksi tärkein oli venetsianpunainen.

Klingsorin päämäärä oli avata maalaustaiteen kirurgialla esineet ja paljastaa niiden sisäinen elämä. Niistä jäi elämään oivallus esineiden hitaasta ja harkitusta elämästä, josta ihmisen elämä ei sittenkään ratkaisevasti eronnut.

Klingsorin maalaamisesta tiedetään, että hän maalasi öljyvärein ja piti yhden 19 taulun näyttelyn. Muusaansa hän tutustui kirjekurssilla. Kirjekurssin opettajatar esiintyi ensin nimellä F, sitten FA, paljastui Fannyksi ja lopulta hänestä tuli vaimo. 19 taulun näyttelyn jälkeen Fanny kuoli auto-onnettomuudessa.

Taitelija itse viskasi elämän loppumetreillä kaikki taulunsa västerbottenilaiseen kaivoon. Häneltä jäi jälkeen vain yksi taulu, Sinijuovainen kahvikuppi.

Kaivoa ovat tulleet etsimään me-muodossa itseään ilmaisevat henkilöt. Kuuluvat Klingsoreiden laajasti levinneeseen sukuun – sukunimioikeutta heillä ei kuitenkaan ole.

Klingsorille maalaaminen oli kaikki kaikessa. Hänen nuoruudessaan oli maailmansota käynnissä ja Euroopassa kaupunkeja pommitettiin maan tasalle. Klingsorin kotikulmille majoitettiin Suomen sotapakolaisia ja sisaret lähetettiin parantolaan. Naapurit kääntyivät helluntailaisiksi. Tästä kaikesta Klingsor ei huomannut mitään vaan haki taas keittiöstä jonkun esineen jota piirtää tai maalata.

Västerbottenista Klingsor lähtee Tukholmaan ja sitten peräti Pariisiin. Siellä hän tutustui toiseksi ainoaan ystäväänsä, joka myös halusi taiteilijaksi. Ystävyys loppui taiteellisiin erimielisyyksiin ja sammutti Klingsorin taiteilijuuden liekin. Toinen Klingsorin ystävä oli halvaantunut ja ainoa ihminen, jonka Klingsor halusi maalata. Ehkä siksi, että Taiteilija tiesi Klingsorien tapaan kuolevansa halvaukseen itsekin.  

Klingsorin hahmo henkii Västerbottenia. Taitaa olla vähän samanlaista kuin kainuulaisuus. Ei sitä itsestä tartte kummempaa numeroa tehdä, vaikka olisi peräti taiteilija.

Sellaisessa omassa maailmassa harvakseen sanotut sanat ovat omia ja ilmaisevia. Kuten Klingsorin krummessata. Se tarkoittaa etsiä umpimähkään omaa alkuperää, kuten esineiden atomit ja molekyylit. Tai siankimara – omaperäinen sisäelin-juurespata on kulmakunnan vieraanvaraisuuden kruunu.

Taitelijana Klingsor kulki oman polkunsa, pääsi pitkälle, muttei koskaan edes halunnut perille. Klingsorin kuoltua me-kertojat jäävät etsimään kadonneita tauluja, joita Klingsor ei ehkä halunnut kenenkään löytävän.

Torgny Lindgrenin kirjojen maailma on outo takamaa, jossa tarinat elävät vaatimattomasti, mutta vaikuttavat vähintäänkin omintakeisilta. Se ei ole lempimaailmani, mutta en hetkeäkään kadu, että olen siihen tutustunut. Vähintään yhden kirjan verran Lindgreniä suosittelen ihan jokaiselle.

Richard Hughes Sattuman kourissa – Merimatka myrskyn silmässä

Richard Hughes. Sattuman kourissa.

Richard Hughes on Ison K:n merimieskirjailijoita ja Sattuman kourissa on Keltaisen kirjaston ensimmäisiä kirjoja – numero 23, ilmestymisvuosi 1938.

Sattuman kourissa on kirja sinulle, joka pidät merenkäynnistä, myrskyistä ja selviytymistarinoista.

Hyörylaiva Archimedes oli hieno rahtilaiva ja omistajasuvun ylpeys. Yksi asia jätettiin kuitenkin hoitamatta ja se oli taloudellinen turvallisuus: Archimedestä ei vakuutettu.

Tiptop kunnossa olevan Archimedeksen matka alkaa aurinkoisena syyspäivänä Norfolkista. Laivassa on satapäinen ja monikansallinen miehistö. Suurin osa miehistöstä on kokeneita merimiehiä, mutta joillekin kyseessä on neitsytmatka.

Archimedeksen kapteeni Edwardes on kerran kokenut kapteenin painajaisen: ohjannut laivan myrskyyn avomerellä. Toinen kerta tapahtuu nyt:

Ja kun nyt huono onni oli tullut toistamiseen ja hän oli vielä kerran joutunut satimeen, ei hänelle ehkä toista kertaa annettaisi anteeksi.

Richard Hughes tietää mistä kirjoittaa. Tarina perustuu tositapahtumiin ja niiden seikkaperäiseen tutkimiseen.

Seuraavat päivät laiva heittelehtii myrkyssä, mastot huuhtoutuvat mereen, hyöryvoimajärjestelmä rikkoutuu ja laiva vaurioituu vakavasti. Sekä laiva että miehistö taistelevat hengestään.

Pelko tavoittaa itse kunkin, jokaisen omalla tavallaan. Miten itse reagoisit myrskyn silmässä? Menisitkö nippuun niin kuin kiinalaiset vai löytäisitkö itsestäsi selviytyjän pelon keskellä kuten ensikertalainen Dick? Hughesin kirjassa pelon psykologia tulee lukijalle tutummaksi:

Heidän yhteinen pelkonsa vahvisti hänen omaansa ja hän alkoi kaivautua heidän alleen kuin haluten päästä kokonaan näkyvistä.

Henkilöistä kiehtovin ja eniten avattu oli kapteeni Edwardes – merellä onnellinen kuin leikkivä lapsi. Hänellä oli käsissään miljoonan punnan arvoinen laiva ja kahdeksankymmenen miehen henki. Vastuun valtava suuruus teki hänen sydämensä keveäksi.

Toinen keskeinen henkilö on neitsytmatkaa tekevä Dick Watchett. Kirjan alussa Dick unelmoi nuoresta Sukiesta, mutta laivamatkan päätteeksi kokee jo kasvaneensa mieheksi, josta Sukien kuuluu unelmoida.

Kaiken kaikkiaan Hughesin henkilöt jäävät lukijalle etäisiksi. Sattuman kourissa on ensisijaisesti seikkailuromaani, luonnonilmiöistä kertovaa extreme-kirjallisuutta. Kirjailija Hughesia kiinnostivat henkilöitä enemmän meriluonnon ääri-ilmiöt, hurrikaanit, säähavainnot ja navigointi.

Sattuman kourissa ei ollut mikään ikimustoinen kirja, vaikka merestä ja purjehtimisestä pidänkin. Jos kirja julkaistaisiin nyt, se todennäköisesti löytyisi nuorisokirjallisuuden hyllystä. Enkä usko, että ainakaan Keltaisesta kirjastosta.

Jevtušenko Kananjumala ja muuta venäläisproosaa – Kun kirjallisuus täytti stadionit

Tiedätkö mikä on kananjumala? Se on pyöreä meren kivi, jonka keskelle on syöpynyt reikä. Kananjumala on onnenamuletti. Erikokoisia kananjumalia voi ripustaa kanalasta omaan kaulaan onnea tuottamaan.

Hans Björkegren (toim.). Kananjumala.

Kananjumala on myös Hans Björkegrenin vuonna 1963 koostaman proosakokoelman nimi. Kananjumalassa on kuusi pientä tarinaa yhtä monelta kirjailijalta. Heitä yhdistää Stalinin jälkeinen aikakausi ja uudistajan status.

Kirjailijat eivät kieltäneet kommunismia, mutta stalinismin kurjaa puolta esitellään siellä täällä. Vankileirejä, pakkoasutusta, sukulaisten outoja kohtaloita. Eikä muuta tarvittu siihen, että poliittinen johto katsoi näitä miehiä pahalla silmällä - ja lännen kulttuurieliitti hurrasi etenkin Jevtušenkolle.

Niimpä: kaikki novelistit ovat miehiä. Ehkä siinä ei 1960-luvulla ollut Hans Björkegrenin mielestä mitään ihmeellistä, mutta nykylukijan mielestä kyllä on. Muutoin kirjailijoita yhdistävät arkiset aiheet ja joko venäläisten klassikoiden tai eurooppalaisten ja amerikkalaisten modernistien ihailu.

Kananjumala -novellin kirjottaja Jevgeni Jevtušenko on kirjoittajista kuuluisin. Jevtušenkon tekstissä merenrannalla lomaileva mies etsii vimmatusti kananjumalaa rantahietikosta.

Otin sen hyvin varovasti, niin kuin onni otetaan silloin, kun ymmärretään, mitä se merkitsee.

Venäjä on iso maa. Tarinoissa ollaan usein matkoilla, käymässä tai lentelemässä paikasta toiseen. Siitä syntyy väliaikaisuuden tunnelma.

Vasili Aksjonovin Kuumatka puolitiessä on roisimpi tarina. Autonkuljettaja kyläilee sattuman oikusta lentokentällä tapaamansa savottakaverin luona, viettää vauhdikkaan miniloman ryypäten ja rakastellen kaverin siskon kanssa. Miehellä on selvästikin piiloteltavana Sahalinin vankileiritausta. Paluulennolla automies ihastuu lentoemäntään ja jäljittää naista lentämällä Habarovskin ja Moskovan väliä niin pitkään kun rahaa riittää. Tarinan päättyessä mies on yhtä lailla tyhjän päällä kuin sen alkaessa.

Vladimir Tendrjakovin Kolmonen, seiska ja ässä -teksi kuvaa metsittynyttä uittoporukkaa. Tukkimiehiä yhdistää omanlainen elämäntapa ja tiivis äijämeinki. Uittoporukkaan soluttautuu itse pirulainen, entinen vanki, jonka uittomiesten työnjohtaja ehkä huonoksi onneksi pelastaa hukkumasta. Yksi uittomiehistä hokee rasittavuuteen saakka "Äh, peripetia". Lopussa sen ymmärtää avainlauseeksi: toveritarinasta tuli tragediaksi.

Olisin hämmästynyt, jos tarinoissa olisi sivuutettu sota. Ei tullut yllätystä. Bulat Okudzavan tekstissä Voi hyvin kahdeksantoistavuotias koulupoika joutuu sotaan ja pelkää osoittautuvansa pelkuriksi.

Sotavuosien aikana sodasta tulee läheinen: "Minä olen tutustunut sinuun, sota". Sota muistetaan kivääritulina, käskytyksinä, taipaleina, hylättyinä kylinä, asetyyppeinä, naissotilaina ja erilaisina välkähdyksinä. Ja kuoleman hetkinä:

Laskemme kaikki hautaan. Huolellisesti. He makaavat takki päällä ja saappaat jalassa. Kaikilla on uudet saappaat jalassa...Teemme kaiken niin kuin pitääkin, kaiken niin kuin pitääkin.

Sota on järisyttävä inhimillinen muutos ja sen tajuaa, kun katsoo taaksepäin:

Lapsuudessa itkin paljon. Poikavuosina vähemmän. Nuoruudessani kaksi kertaa.

Ja sitten katsoo itseä juuri nyt:

Ja minä halusin itkeä...siksi, että ihminen voi itkeä - enkä surusta. Itse, itse. Sinun haavasi ei ole vaarallinen, koulupoika. Sinä saat kestää vielä paljon. Vielä saat elää, ystävä.

Björkegren kokosi kirjaansa uusia tulokkaita, mutta uutuus vanhenee nopeasti. Tähän nostamissani tarinoissa oli kaikissa jotain kiinnostavaa – suosikkini oli ehdottomasti Kuumatka puolitiessä – mutta ne pari muuta olen jo unohtanut.

Tarinoita kiinnostavampaa on miettiä aikakautta, jota Björkegren kutsuu kirjalliseksi suojasääksi. Alkoi uusien lahjakkuuksien esiinmarssi ja fanimäärät kasvoivat huikeiksi. Vieläkö kirjallisuus voisi täyttää stadionit, ylittäisikö yhden kirjallisuuslehden (digilehden tai blogin) levikki puoli miljoonaa tai runokokoelman painosmäärä satatuhatta?

L. P. Hartley Sananviejä – Menneisyys on meille vieras maa

Yksi kirja tulee välittömästi mieleen L. P. Hartleyn Sananviejä -romaanista. Se on D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja. Kummassakin kirjassa rakkaus ylittää luokkarajat ja yläluokkainen nainen tuntee vastustamatonta vetoa maaseudun mieheen.

L.P. Hartley: Sananviejä. 

Sananviejä oli ilmestymisaikanaan (julkaistu 1953) menestysteos. Kirja on ollut ajankohtainen myös viime vuosina, sillä BBC tuotti kirjasta draamaelokuvan The Go-Between vuonna 2016. Elokuvaa on voinut katsoa Yle Areenasta ja ompa harmi, ettei se ole enää mahdollista.

Sananviejissä tutustutaan kiellettyyn suhteeseen nuoren sivustakatsojan silmin. Sananviejä on oikeastaan nuorukaisen minämuotoinen päiväkirja, jota taustoittaa jo iäkkään mieskertojan kehystarina. Kyseessä on koulupojan päiväväkirja vuodelle 1900, uudelle vuosituhannella. Vuosisadalle, joka toivon sijaan toikin kuolemaa ja vihaa sinne, missä oli ennen rakkautta ja elämää.

Nuori kertoja Leo Colston on vuonna 1900 vasta 12-vuotias. Iäkkäämpi Leo Colston on nuorukaista viisikymmentä vuotta vanhempi. Hän on jättäytynyt naimattomaksi, koska koki kesällä 1900 loppuiäksi järkyttäneitä tapahtumia. Tai sitten huomasi, ettei miehen ja naisen rakkaus ole häntä varten. Sananviejää on nimittäin tulkittu myös homoseksuaalisesta näkökulmasta ja kirjailija itse oli homoseksuaali.

Nuori, isätön Leo viettää lukuvuoden sisäoppilaitoksessa. Kesäloman kynnyksellä koulutoveri Marcus kutsuu hänet vieraaksi maaseutuhuvilalle. Luokkakaverin perhe on klassisen yläluokkainen. Kartanoelämään kuuluvat tanssiaiset, kello viiden tee ja yhteiset lounaat, krikettipelit ja kirkossakäynnit sekä hillitty seurustelu paikallisasukkaiden kanssa. Luokkatietoisuus on syvällä jo lasten mielessä - Marcuskin puhuu mielellään ikävästi alemmana yhteiskuntaluokan ihmisistä.

Lyhyeksi aiottu vierailu Brandham Hallissa venyy viikkojen mittaiseksi. Syynä vierailun pitkittymiseen ei ole niinkään koulukavereiden syvenevä ystävyys vaan Marcuksen isosiskon osoittama yllättävä kiintymys Leoa kohtaan. Miriamin lisäksi läheisiksi tulevat neitoa tavoitteleva, sodassa kasvonsa turmellut jalosukuinen lordi Trimingham sekä maanviljelijä Ted Burgess.

Leon kesän kruunaa hänelle järjestetty syntymäpäiväjuhla, jossa Leo saa lahjaksi polkupyörän. Myöhemmin poikaraukka saa huomata, että lahjan takana ei ollut kiintymys vaan viekkaus. Nyt Leo pystyisi hoitaamaan kesän aikana tutuksi tulleita sananviejätehtäviä vielä aiempaa peremmin.

Miriamin ja Tedin välille on syntynyt epäsäätyinen ja kielletty suhde. Se voi jatkua ainoastaan Leon ansiosta, sillä hänestä tuli rakastavaisten ikioma Merkurius, jumalien sanansaattaja:

...älä hiisku sanaakaan, olisin kauhean vihainen sinulle, jos sen tekisit...näetkös, se tuottaisi meille kaiille mitä kamalinta ikävyyttä.

Leo sopii rooliin täydellisesti, koska hän on luonteeltani tiivis kuin osteri.

Kuvittelin kulkevani tietäni Eläinrataa pitkin ja käyväni toisessa tähdessä toisensa jälkeen....Kaksoiselämän viettäminen antaa voimantuntoa ja houkutteli esiin pikku juonittelijan.

Lukijalle Leon viattomuus ja joutuminen aikuisten juonittelun kohteeksi on välillä sydäntäsärkevää, välillä vähän koomista. Leo pukeutuu vapaa-aikanaan Etonin koulupukuun, pitää itseään taikurina, laulaa kuin enkeli ja puhuu sujuvaa ranskaa. Hän on viaton kuin pikkukaritsa eikä tiedä mitään seksistä tai lempimisestä kuten sitä kirjassa kutsutaan. Nykyään vuoden 1900 tietämättömyys taitaisi olla 12-vuotiaalle aika mahdotonta.

Rakkaussuhteen ja petoksen ilmitulo oli nuorelle Leolle traaginen kokemus. Siitä seurasi muistinmenetys.

Menneisyys kirveli minua jatkuvasti, ja minä tiesin että noiden yhdeksäntoista päivän tapahtumat olivat alkaneet liikkua sisimmässäni...Olin pitänyt niitä haudattuna kaikkina näinä vuosina, mutta siellä ne olivat...huolellisesti palsamoituina.

Muistamiseen liittyy myös Sananviejän englanninkieliseksi sanonnaksi muodostunut alkuvirke.

Menneisyys on vieras maa, siellä asiat tehdään toisin.

Tarinana Sananviejä oli hyvin perinteistä luettavaa. Taustoittava kehyskertomus ja siihen sisällytetty kronologinen tarina yhden kertojan näkökulmasta on tyypillistä vanhemmille Ison K:n [Keltainen Kirjasto] kirjoille. Jos Sananviejä kirjoitettaisiin nyt, siinä olisi todennäköisesti monia kertojia ja rikkonaisempi rakenne. Olisin mielelläni kuullut Miriamin ja vaikka Tedin äänet Leon rinnalla.

Kaikken eniten haluaisin tietää, oliko Hartley lukenut Lady Chatterleyn rakastajan. En löytänyt googlaamalla tästä tietoa. Lawrence oli kirjoittanut Lady Chatterleyn rakastajan jo 1928, mutta se julkaistiin uskomattoman tuntuisesti Englannissa vasta 1960. Sananviejä on julkaistu vuonna 1953. On outoa ajatella, kuinka kauan Lady Chatterleyn rakastajaa sensuroitiin ja miten samaan aikaan Sananviejistä tuli menestys.

Toni Morrison Luoja lasta auttakoon – Et ollut sellainen, jonka halusin

Syntyessään Lula Ann Bridewell oli äidilleen katastrofi. Järkytyksen aiheutti tyttösen odottamattoman tumma – yönmusta, sinimusta, sudenmusta – ihonväri.

Parikymppisenä Bride -nimiseksi muuttunut Lula Ann käänsi ihonvärin voitokseen ja teki mustuudesta henkilökohtaisen brändin. Äitiään kauhistuttavasta tuli muotimaailman kadehtima.

Jouduttuaan Brookerin jättämäksi Bride sai kuulla toistamiseen: "Et ole sellainen nainen jonka haluan".

Toni Morrison. Luoja lasta auttakoon. 

Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon on kirja äidin ja tyttären, lasten ja vanhempien kipeistä suhteista, rakkauden kaipuusta ja syyllisyydestä. Se johtaa identiteettimatkalle ja moraaliseen muutokseen.

Suuresti ihailemani Toni Morrison on jo kauan kirjoittanut mustien amerikkalaisnaisten tarinaa orjuudesta eteenpäin. Hän tekee sen armottomasti ja oikeudenmukaisesti ja on valmis arvioimaan kriittisesti myös afro-amerikkalaisia yhteisöjä.

Toni Morrison on viime vuosina tarjonnut lukijoille sivumäärältään tiiviitä tarinoita ja samalla tavoin suppeasivuinen on myös  Luoja lasta auttakoon.

Kirjan myötä Morrison on päässyt nykyaikaan ja hilife-maailmaan. Ja olen sitä mieltä, ettei hän ole näissä piireissä aivan kotonaan.

Morrison ei ole koskaan pelännyt uhmata korkeakielisyyttä, jonka hän todellakin taitaa, vaan hyppää tarvittaessa rohkeasti kielenkin osalta henkilöiden elämään. Mutta minusta kaksikymppisen naisen kieli "hei beibeineen" ei Toni Morrisonin kirjoittamassa kirjassa tuntunut lainkaan kotoisalta.

"Eikä sipaisu GlamGlota totta totisesti tekisi pahaa!"

Aikuisiässä Lula Annista on kuoriutunut ikoninen Bride. Sylvia Inc. kosmetiikkayrityksen aluejohtaja. YOU GIRL -trendimeikin luoja ja keulakuva. Bride ei jäänyt nekrutytöksi vaan teki itsestään syvänmustan kaunottaren. Tyyli-ikoni pisti nimittelijät kuolaamaan kateudesta. On pilvenpiirtäjäbordellia, kultahippuhuulikiiltoa ja alligaattorisaappaita.

Morrisonille tuttu tajunnanvirta on Luoja lasta auttakoon -kirjassa korvautunut moniäänisellä minämuotoisuudella. Tarinaa kuljettavat Briden lisäksi äiti Sweetness, työkaveri Brooklyn ja rakastettu Brooker, rangaistusvanki Sofia ja huoraäidiltä karkaama Rain-tyttö. Valitettavasti kaikki heistä eivät syvennä tarinaa vaan etenkin äiti ja työkaveri jäävät tarpeettomiksi sivuääniksi. 

Kun poikaystävä jättää yllättäen, Briden elämä menee sekaisin. Työltä katoaa merkitys ja pinnallisessa suhteessa ohueksi jääneen poikaystävän persoonallisuus alkaa kaivaa mieltä. Brideä ei ehkä niinkään ahdista rakastetun menetys kuin rakastettavana olemisen menetys. Hilife-neito lähtee etsimään selityksiä miesystävän kotikonnuilta Kalifornian metsistä. 

Seuraa lisää surullisia tarinoita lapsista, joita heitäkään Luoja ei auttanut. Brookerillakin on oma kamala lapsuustarina, joka kohtasi hänen veljeään. Matkalla Bride sairastuu ja taantuu fyysisesti nuoreksi tytöksi kadottaen naiselliset piirteensä. Ja paljastuu Briden oman lapsuuden viiltävä erehdys.

Morrisonin kirjassa lapsi ei pääse äitiään pakoon eikä äiti lastaan. Lapset opettavat toisilleen ja vanhemmilleen jotain olennaista:

...sellaista, mikä mun olis pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee.

Kirjan lopussa muistutetaan elämän kiertokulusta. Yhä uudelleen on lasten vuoro tulla aikuisiksi ja vanhemmiksi. Ja yhä uudelleen he uskovat onnistuvansa suojelemaan lastaan omia vanhempiaan paremmin. 

Lapsi. Uusi elämä. Immuuni pahalle ja sairauksille, suojassa sieppauksilta, selkäsaunoilta, raiskaukselta, rasismilta, loukkauksilta, kivulta, itsensä halveksunnalta, hyökkäykseltä. Virheetön. Silkkaa hyvyyttä, ei vihaa.

Luoja lasta auttakoon ei ole elämää suuremman Toni Morrisonin parhaita kirjoja. Luoja lasta auttakoon saattaa jopa olla hänen huonoin kirjansa. Toni Morrisonin asteikolla huonoin on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Ivo Andrić Neiti – Miss miljoona sijoittajanero

Olen tänä vuonna lukenut Ison K:n ensimmäisiä kirjoja ja tutustunut kirjoihin ja kirjailijoihin, joita kutsutaan unohdetuiksi klassikoiksi.

Ivo Andrić. Neiti.

Kirja nimeltä Neiti kuuluu jo 1800-luvulla syntyneen Ivo Andrićin bosnialaisaiheiseen romaanisarjaan. Sarjan tunnetuin kirja on Drina-joen silta, mikä on minulta vielä lukematta.

Neiti-kirjan aihe on sama kuin Bertolt Brechtin Kerjäläisromaanissa: rahanhimo. Sijoittaminen ja säästäminen ei ole ihan tavallinen tarina 1900-luvun alkuvuosien kirjallisuudessa. Ei varsinkaan kun sijoittaja on nainen - vieläpä yksinasuva ja sijoittajauransa hyvinkin nuorena aloittanut.

Andrićin sijoittajaneiti on nimeltään Rajka Radakovits. Sarajevolaissyntyinen naisihminen löytyi vuonna 1935 belgradilaisesta työläiskorttelista kuolleena. Erikoisen tapauksesta teki sen, että niukasti elänyt ja köyhältä näyttänyt Rajka-neiti oli todellisuudessa miljonääri.

Neiti-kirjassa seurataan Rajkan tarinaa tyttöiästä yksinäiseen kuolemaan. Rajka varttui Sarajevossa varakkaan kauppiaan tyttärenä. Isän kauppiasura päättyi häpeälliseen vararikkoon. Kuolinvuoteella isä pyytää tytärtään toimimaan toisin: "tulosi eivät riipu vaan itsestäsi...mutta säästäväisyys riippuu yksin sinusta".

Neidin elämän suuri johtotähti oli taistelu kuluttamista vastaan. Kuoleta anteliaisuus, sääli ja muut ihanteet. Pidä kurissa omat toiveet ja tarpeet. Säästä, säästä ja aina säästä joka asiassa.

Suurimman onnen tunteen Rajka saavutti katsellessaan tilikirjojen tulosarakkeita. Ja haaveillessa ensimmäisestä miljoonasta.

Kun ensimmäinen miljoona on ansaittu, sen jälkeen kaikki sujuu helposti. Miljoonikoksi pääsee jokainen, jolla on tahto tulla siksi.

Rajkan tarinaa voi lukea monella tasolla. Itse mietin sitä yhdenlaisena sijoittamisen historiana tai oppikirjana. Miten saattoi kasvattaa omaisuutta 1900-luvun alun Balkanilla? Miten sijoittaja selvisi nationalismin ja anarkismin aikakaudella? Kuinka kartuttaa omaisuutta sota-aikana? Ja miten siirrytään ylikansallisille markkinoille kun kotimarkkinat muuttuvat epävakaiksi?

Ja erilaisesta nuoruudesta. Mistä nuoret haaveilevat: rakkaudesta ja huvituksista? Ehkä, mutta Andrićin Miss Sarajevo sulostuttaa elämäänsä keksimällä keinoja ansaita rahaa ja kartuttaa omaisuutta. Täysi-ikäiseksi tultuaan Rajka pääsee käsiksi isän pieneen perintöön. Ja siitä käynnistyy menestyksekäs ja vaiherikas sijoittajatarina.

Andrićin tarina alkaa aikana ennen kommunismia, jolloin Sarajevo tarjoaa porvareille ja liikemiehille monipuolisia mahdollisuuksia. Rajka saa suojatikseen pankinjohtajan, kummisedän ja Sarajevon nuoren kauppiaslupauksen.

Rajka vähät välitti naisille sopivista puuhista vaan uppoutui kirjanpidon ja liikkeenhoidon ihmeelliseen maailmaan. Korkosijoittaminen, koronkiskonta, osto ja myynti, valuuttakauppa, raha- ja luottomarkkinoiden seuranta... Rajka eli rahan maailmassa, voiton ja säästäväisyyden valtakunnassa, joka oli eläjälleen hyvin todellinen ja sädehtivä.

Kulujen minimoinnista tuli elämäntehtävä. Erakkomainen naisihminen näyttäytyi harvoin, seurusteli mahdollisimman vähän sukulaisten ja naapureiden kanssa ja säästi kaikessa missä kykeni. Ei homeinen leivänkannikka tai kymmeneniä kertoja parsittu sukka saanut häntä ostoksille. Loppuvuosinaan neiti eleli kylki kyljessä raha-aarteiden kanssa, joita hän vartioi valppaana kuin käärme.

Neidin tarinan rinnalla kirjassa on toinen taso ja se on Balkanin tarina. Aina väillä kaikkitietävä kertoja hyppää pois neidin hahmosta ja siirtyy analysoimaan lintuperspektiivistä kaupungin ja sen kansojen vaiheita. 

1900-luvun alun Sarajevoa Andrić nimittää rahan ja rahanhimon kaupungiksi. Elämäniloa uhkuvassa kaupungissa oli paljon nautiskelijoita, joten Rajkan tapaisilla koronkiskureilla oli poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet vaurastua. Maailmansodan aikana Rajka ei surrut maanmiestensä tavoin serbien kohtaloa vaan eli sota-aikana omassa satumaassaan, jossa saattoi nopeaälyisenä tarttua uusiin liiketoimintamahdollisuuksiin. Sarajevon laukaukset ja arkkiherttuan murha pakottavat Rajkan muuttamaan Belgradiin vuonna 1919. Suurkaupunkiin muutti ihmisiä, jotka "halusivat päästä pinnalle tai kätkeytyä". 

Andrićin Rajka-neidissä on paljon emansipoituneen naishahmon aineksia. Aikalaiset pitivät neitiä luonnevikaisena hirvionä ja kieroon kasvaneena oikkuna. Samalla hän oli hyvinkin uudenaikainen ja poikkeuksellinen naishahmo, joka eli elämänsä päättäväisesti omalla tyylillään.

Ihmisenä neidissä ei ollut paljon ihailtavaa. Hänen ainoat inhimilliset piirteensä olivat isän uskollinen muistelu ja hatkahdus lempisukulaista muistuttavaan serkkuun - ja tietysti jatkuvasti kuristava pelko, vaikka se koskikin vain rahan menettämistä.

Ivo Andrić on Nobel-kirjailija ja jo siksikin kiintoisa tuttavuus. Yllätyksellisesti kuivakas aihe [sijoittaminen] ei ollut yhtä kuivakasta luettavaa kuin Rajka itse vaan etenkin Balkanin vaiheiden kuvaus toi tarinaan kiinnostavuutta. Neidin perusteella täytyy kuitenkin ihmetellä Nobelia. Ehkäpä Drina-joen silta antaa sillekin selitystä.

Uwe Johnsonin Kolmas kirja Achimista – Löytyikö urheilijasankarista ihminen?

Uwe Johnsonin Kolmas kirja Achimista -kirjassa toimittaja Karsch ylittää Saksojen välisen rajan väärään suuntaan. Ainakin useimpien mielestä. Viisikymmentäluvulla Saksassa, kun yksi kansa oli erotettu kahdeksi valtioksi, harva halusi lännestä itään.

Uwe Johnson. Kolmas kirja Achimista.

Sanomalehtimies Karsch teki poikkeuksen. Hän ohitti muurit, piikkilanka-aidat, tykit ja rajavartijat.

Tosin vierailun alkuperäinen syy oli entinen tyttöystävä Karin. Josta oli tullut palvottu elokuvatähti. Varsinainen syy matkan pidentymiselle oli kuitenkin Achim. Urheilusankari ja pyöräilijä. Sellaisista palvotuista urheilujumalista kannattaa kirjoittaa kirjoja. Vaikka se sitten olisi järjestyksessään kolmas.

Mitä Uwe Johnson itse sanoo kirjasta?

Henkilöt eivät ole todellisia. Tapahtumat eivät viittaa samantapaisiin tapahtumiin vaan rajaan: eroon: välimatkaan ja yritykseen kuvata niitä.

Millainen kirja sitten oli?

Toimittaja Karsch onnistui kirjoittamaan kirjansa. Karsch ei kuitenkaan kerro Achimin tarinaa vaan häneltä kysellään. Joku haluaa ymmärtää, millaista siellä sitten oli? Mistä Karsch sai ajatuksen kirjoittaa kirjan Achimista?

Kolmas kirja Archimista on luettuna pitkä haastattelu. Tai ehkä kuulustelu. Ensin haastattelijaa kiinnostavat juonelliset kysymykset, sitten hän tivaa motiiveja ja lopuksi antaa kertojalle yhä laajemman tilan.

Kolmas kirja Achimista on kokeellinen romaani. Väläyksellinen ja tutkiva. Ei mikään helppo kirja lukea, nauttia tai ymmärtää.

Kuka sitten oli Achim?

Archim T. oli nuori sodan raunioissa. Hän asui maalla, rakensi taloja, polkupyöräili ja siitä valtio auttoi tekemään hänelle ammatin ja elämäntehtävän. Urheilusankaruuden.

Hän ajoi lujaa ja voitti palkintoja. Kaikkialla hän kohtasi palvovia väkijoukkoja Karin käsipuolessaan.

Karsch halusi rakentaa elämänkerran, mutta Achim halusi vain, että häntä katsotaan. Tai halusiko sitäkään?

Miten Karsch koki Saksojen väliset eroavuudet?

Karch ei nähnyt suuria eroja. Hän näki enimmäkseen katukuvan.

Katukuva on yksitoikkoisempi, mutta kun hän yrittää vertailla niitä hän alkaakin yhdistää. Yhteenkuuluvaisuuden illuusio.

Karschilta kysytään: Kun menee rajan yli näyttääkö toinen puoli sunnuntaiselta ja toinen maanantailta? Eikä hän osaa vastata.

Rakastiko Achim valtiota?

Hän näytti rakastavan valtiota ja valtio häntä. Onhan urheilu keino kasvaa sosialismiin. Varmasti pyöräily on portti urheilun ylpeään maailmaan.

Mutta miksi Karsch halusi kirjoittaa kirjan Achimista?

Achimista oli kerrottu vain kilpapyöräilijänä. Puuttui koko ihminen. Miten siihen liittyi neuvostoarmeijan maahanmarssi, uusi talousjärjestelmä ja itäisen kansan elämänilo?

Ja sitten oli niitä tuttuja ja vaiettuja salaisuuksia. Kuuluiko Achim Hitlerjugendiin? Oliko koskaan rakkautta ja miten sille sitten kävi?

Paljasti Achim mitään itsestään?

Saksalainen poika ei pelkää ja tietää, että maailma vain pahuuttaan raunioittaa Saksan kauniita kaupunkeja. Achim pelkäsi.

Ajaessa kone toimii täydellisesti ja pyöräilijä on ajatuksettomassa tilassa. Tiedostamiskyvyllä oli siinä vaiheessa silmälaput. Se Achimille oli opetettu ja sen hän oli oppinut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntui, että hän sellaisina hetkinä muisti lapsuutensa, miten hän ensimmäistä kertaa oli tuntenut ajopelinsä nopeuden ja sen miten hän oli yhtä sen kanssa, sillä tunne ja tunnelma, joka hänellä tässä tilanteessa oli, oli värittynyt samalla lailla kuin silloisten vuosien muisto.

Kolmas kirja Achimista on epäilemättä Ison K:n erikoisimpia kirjoja. Kirjana tarkoituksellisen etäinen. Samalla lailla se on Ison K:n historiaa kuin toisistaan erotetut Saksat ovat yhden Saksan historiaa.

Karschin yritys löytää Achim T:n elämä ja vakaumus epäonnistuu. Ehkä se onkin niin, ettei keinotekoisia rajoja voi ymmärtää.

Samalla tavoin olin hämilläni itse kirjan kanssa. En pitänyt juuri minään, mutta nyt kun siitä kirjoitan, kirja tuntuu arvoitukselta ja jotenkin kiehtovalta.

Sarah Waters Parempaa väkeä – Kertomus luokasta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta

Olipa kerran talo Champion Hillillä. Sarah Watersin Parempaa väkeä voisi alkaa silläkin tavalla.

Sarah Waters. Parempaa väkeä. 

Waters kantaa mielessäni jo vankasti kartanokirjailijan leimaa. Odotan löytäväni hänen kirjastaan sokkeloisen talon, jossa alkaa tapahtua. Talon lisäksi kirjassa on tietty aikakausi, mennyt maailma, ja kiehtovaa historiallista romantiikkaa.

Parempaa väkeä tarjoaa juuri tätä. Frances Wray ja Francesin äiti asuvat hienostoalueella Lontoon kupeessa. Naiskaksikko elelee talossa kahdestaan: Francesin veljen vei ensimmäinen maailmansota ja isän sydänkohtaus.

Jos Parempaa väkeä olisi sosiologinen tutkielma, sen nimi voisi olla "Luokka, supuoli ja seksuaalisuus ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Lontossa".

• Luokkaerot. Kun parempi väki joutuu ottamaan maksullisia vieraita ylläpitääkseen elämäntapansa kulissia.
• Sukupuoli: Frances on 1900-luvun alun suffragetti, joka ottaa sodassa olevien ja sinne tielle jääneiden miesten paikan ja huomaa pystyvänsä samaan itsekin.
• Seksuaalisuus: Frances on homoseksuaalisuudessaan päättäväinen ja intohimoinen.
• Ensimmäisen maailmansodan jälkeen: Ilmassa on hullua riehakkuutta ja sellaista elämänhurmosta, jonka voi kokea vain kun on selvinnyt jostain kamalasta ja ymmärtää elämän hetkellisyyden. 

Sarah Waters on ennenkin kirjoittanut samasta ajasta. Ensimmäisestä maailmansodasta ja sen jälkeisistä vuosista. Silloin sota hämärsi luokkarajoja, työväenluokka vaati muutosta, naiset vapautuivat ja kadoksissa ollut elämisen syke löytyi musiikista, muodista ja huvituksista.

Sellainen aika tuntuu erityisen sopivalta Watersille, homoseksuaalisuuden historiaa tallentavalle kirjailijalle.

Yhteiskunnallisista teemoista huolimatta Parempaa väkeä on klassinen juoniromaani. Wrayn naiskaksikon talous käy niin ahtaalle, että heidän on pakko ottaa alivuokralaisia. Champion Hillin talolle muuttaa Barberin pariskunta - rehvakas vakuutusvirkailija Leonard ja viehkeä kotirouva Lilian. Herra Barber ei ole talossa ainoa, joka tuntee vetoa Lilianiin. Yhtä lailla kaunokaiseen hullaantuu Frances.

Naisten suhde alkaa tyttöjen välisenä ystävyytenä. On helppo käydä kutsuilla ja tarjota naapuriapua. Mutta ainakin Frances haluaa oikean suhteen ja pian siihen taipuu Liliankin. Iso kartano sokkeloineen ja kerroksineen on kuin tehty salasuhteelle. Portaiden alla voi vaihtaa pikasuudelmia ja kirjelappuset livahtavat ovien raoista. Frances peittelee suhdetta äidiltä, jolla on aavistuksia tyttären homoseksuaalisuudesta.

Tarinan jännite syntyy siitä, ettei lukija täysin ymmärrä rakkauden peliä. Kuka ohjailee ketä ja kuka on kenenkin vietävissä? Francesin hullaantuminen on vilpitöntä ja vahvasti kuvattu, mutta miten on Lilianin laita? Onko Lilian vain hyväksikäyttäjä ja nousukas vai aidosti hänelle uudenlaisen rakkauden pauloissa?

Kerronnaltaan Watersin kirjat ovat auttamattoman vanhanaikaisia ja sellaisenaan kiehtoavia. Jazz-ajan tapakulttuuria kuvaillaan taitavasti ja tutuksi käyvät niin vaatteet, kampaukset kuin musiikki. Jos olet ihastunut aikakauteen tai vaikkapa siitä kertoviin brittidraamoihin, nautit kirjasta varmasti.

Kertojana Waters on hyvin perinteinen. Tästä seuraa, että lukemisella on oikeastaan vain yksi motiivi: selvittää selviävätkö naiset vaaralliseksi käyvällä polulla ja kuka joutuu kärsimään.

Tarinakeskeisyydessä ei ole tietenkään mitään vikaa. Silti kronologinen tarinankerronta, historiallinen miljöö tai kiinnostava aikakausi eivät riittäneet lumoamaan minua. Eikä riitä pelkkä murhamysteeri - hups, empä kerro enempää: Jayne-Anne Phillips ja Graham Greene käsittelevät aihetta syvällisemmin. Kiehtovaan rakkaustarinaan ei riitä naistenvälisyys, sillä koskettavampia rakkaustarinoita on Iso K:kin pullollaan. Eikä siihen varsinkaan riitä aikakausien murros, Ison K:n kirjailijoiden suosikkiaikakausi.

Paremman väen ongelma on kosketuksen keveys. Kirjaa lukee oikein mielellään ja tavallaan siitä pitää, mutta syväkosketus lukijaan jää puuttumaan.

Mielelläni sanoisin, että Parempaa väkeä on oikein hyvä kirja. Mutta ei se ole. Sen sijaan kehotan lukemaan Sarah Watersin Vieras kartanossa. Siinä kartano herää henkii kutkuttavasti ja ihmissuhteet ovat ihanasti epäselvässä tilassa.

Bertolt Brecht Kerjäläisooppera – Jalo oisin, jos olouhteet ei käskis toisin!

Bertolt Brecht. Kerjäläisromaani.

Bertolt Brecht on yhteiskuntakriittisen satiirin nimimies ja Kerjäläisromaani lajiityypin klassikko. Monilla on lukemattakin tietoa Kerjäläisromaanin tarinasta ja käsitys Suomessakin oleskelleesta kirjailijasta. Itse kuvittelen Brechtin kirjailijana vakavahenkiseksi aatteen mieheksi, joka pauhaa lukijalle sanomaansa kerronnan kustannuksella.

Aavistelin, ettei nyt ei tarjota helppoa luettavaa. Ja oikeassa olin!

Tammi julkaisi vuonna 1934 ilmestyneen kirjan uudelleen pari vuotta sitten. Klassikon tunnusmerkkihän on pysyvä ajankohtaisuus ja siksi niitä kannattaa kierrättää. Brechtin kapitalismikritiikki on sikäli ajatonta, ettei markkinatalous ole Brechtin ajoista kadonnut minnekkään. Edelleen varallisuus jakaantuu epätasaisesti ja liike-elämän moraalin penkominen on yksi yhteiskuntakriitikoiden ikuisuusaihe.

Jäi jotkut leiviskättä.
Miten heidän sitten käy?
Rivihautaan joutuvat moiset.
kai ilmankin kauppa käy!

Kerjäläisromaanin jokainen luku alkaa teemarunolla, joka kuulostaa korvissa kuorolaululta. Siltä kuuluisalta Kerjäläisoopperalta!

Buurisodan aikana Lontoossa toimii nerokas liikemies J. J. Peachum. Herra Persikka johtaa kerjäläisorganisaatiota ja Lontoo on jaettu kerjuupiireihin. Verstaat ja ompelimot valmistavat organisaatiossa toimiville kerjuurekvisiittaa.

Kerjäläisromaani on yhteiskunnallinen satiiri ja toden totta, kerjäläisbisnes on enemmän hullunkurista kuin hohdokasta. Mutta ehkä Brecht haluaa muistuttaa meitä siitä, että kapitalismi on syvältä olemukseltaan ryöstöbisnestä: työläisten asemaa hän vertaa kerjuuseen ja valitettavasti kerjuukin on edelleen globaalia liiketoimintaa.

Brechtin sanoma on se, että rikkaat tekevät kaikkensa rikastuakseen ja oikeuttavat häikäilemättömyyden olosuhteilla.

Jalo minäkin olisin, hyvä, jos voisin.
Vaan olosuhteet, ne käskevät toisin.

Kun Peachum on vaarassa ajautua vararikkoon, hän on suostuvainen luopumaan kaikesta. Kuten myymään oman tyttärensä.

Niin uskoin kerran, viaton silloin vielä
kenties hän saapuu, joku kosimaan.

Peachumin tytär Polly on tarinan persikankukka - tuoretta kauppatavaraa parhaassa iässä. Isä Peachum löytää hänelle varakkaan sulhasen - solmittuaan ensin sulhasen kanssa liikekumppanuuden.

Mutta viaton persikkainen onkin jo päässyt miesten makuun. Kosijoita tungeksii, tyttö sanoo: ei, siihen saakka kun rahaton hurmuri pistää pään pyörälle. Silloin sanotaan: kyllä ja tuota pikaa Polly-neiti on pikkuisiin päin. Häpeästä pelastuakseen Polly menee salaa vihille Mackheatin - herra Persikan pahimman vihollisen kanssa.

Draama syöksähtää valloilleen, kun liikemiehet taistelevat reviireistä ja kerjäläisbisneksen hallinnasta panoksena liiketoiminnan pelastaminen.

Veristyvät hauen evät
kun se särjen kimppuun käy
Macheat käyttää sormikkaita;
Rikokset ei niissä näy

Macheat on Pollyn puolisoksi täysin mahdoton yhtälö: liian iäkäs, moukkamainen ja pitää hänkin Pollyä naituna saaliina. Macheat, myös puukko-Mackina tunnettu, pyörittää köyhälistön suosimaan H-kauppaketjua, jonka bisnesidea on välittää varastettua tavaraa.

Vaaralliset liiketoimet johtavat murhiin ja lavastuksiin. Poliisi pääsee Macheatin rikosten jäljille apen avustuksella ja Macheat pistetään vankilaan. Käynnistyy pitkä oikeudenkäynti ja sitä tämä kirja itse asiassa olikin. Sivukaupalla jatkuvaa oikeudenkäyntiä, jonka aikana keinotellaan, varastellaan ja käydään kerjäläiskuninkaiden kaksinkamppailu. Ja miten tilanteessa toimii oikeuslaitos, poliisi ja lehdistö.

Tämän kaiken Brecht päätti pukea satiirin muotoon. Kerjäläisoopperan lukiessa oivalluksille, hahmoille tai asetelmille ei naureskella vedet silmissä. Tämä kirja on satiiri, joka sisältää vakavaa poliittista kerrontaa. Kuvaan sopii hyvin, että kirjaan mahtuu myös kommunistien kapina.

Aina lähimmäinen ihminen
lyö, piinaa, nylkee, tallaa maahan
Vain siitä elää, että täysin määrin
unohtaa olevansa ihminen.

Minusta Kerjäläisromaani oli ahdistavaa luettavaa. Jo vakahenkisen sanoman takia, joka kirjassa jyräsi alleen sen kirjallisuuden. Ja kielen takia, joka saksalaisille tyypillisen tapaan oli tiheää ja lakonista ja siksi niin raskasta lukea.

Kerjäläisromaani oli niitä kirjota, joita en olisi halunnut lukea. Ja jonka lukemisen olisin lopettanut heti alkuunsa ilman tätä Iso K-projektia.

Jos kirjailija haluaa aktivoiva lukijoita älyllisesti - mikä sopii minulle mainiosti! - on siihen tänä päivänä tarjolla muitakin muotoja kuin vierannuttava romaanikerronta. Luulen, että tästä syystä kirjasta ei juuri löydy arvioita tai bloggauksia.

Miten Kerjäläisromaani liittyy Kerjäläisooppera-näytelmään? Romaani on oopperan kirjallinen versio. Menisinkö kirjan jälkeen katsomaan näytelmän? Ehkä. Näyttämö saattaisi saada henkilöt elämään. Kunhan ei sentään oopperaa ryhdytä tästä säveltämään!