sunnuntai 11. marraskuuta 2018

James Salter Kiitävät vuodet – Täydellisinkin elämä on vain sarja sirpaleita

James Salter. Kiitävät vuodet.
James Salterin Kiitävät vuodet on runollinen ja pirstaleinen kirja elämän hetkellisyydestä. Aika kiitää, hetket lehahtavat ohi kuin perhoset.

Se käy hetkessä. Vain yksi pitkä päivä, yksi loputon iltapäivä, ystävät jättävät meidät, jäämme seisomaan rannalle.

Joku hetkistä on muita tärkeämpi, jotkut muistaa läpi elämän. Kiitävissä vuosissa kaikki tapahtuu otoksina.

Täydellistä elämää ei olekaan. On vain sirpaleita.

Viri on keskinkertainen arkkitehti ja sellaiseksi hän jää. Nedra on ylväs vaimo, mutta tunteissaan salaperäinen. Nedra on hienostunut, terävä ja joskus hiukan kujeellinen...Mies on herkempi ja vähempään tyytyväinen. Kaksi tytärtä Franca ja Danny, seitsemän ja viiden vanhoja. Asutaan isossa vanhassa talossa Hudsonjoen rannalla New Yorkista pohjoiseen.

Hän uneksi anivarhain aamulla, talossa joen varrella. Oli syksy, hän oli yksin unessaan, huoneet tuntuivat viileiltä, hylätyiltä. Hudsonilta puhaltava tuuli pesi häntä kuin ruumista.

Järjestetään rentoja illallisia, tapaillaan hyviä ystäviä, joista saattaa tulla rakastajia. Seurapiireissä Saul Bellowkin näyttäytyy.

Mitä avioparin välillä tapahtuu yhteisen elämän loputtomina tunteina? Elämä on säätila, elämä on ateria, elämä on perhe. Elämä on ääni puhelimessa, joka kysyy "Nedra?" ja se muuttaa kaiken.

Entä koska kysytään se suuri kysymys – Oletko sinä onnellinen? – ja mistä hetkestä lähtien siitä tulee käänteentekevä?

Kun elämä kiitää kohti keski-ikää vapaudenjanoisempi Nedra lähtee pois. Heillä kummallakin oli rakkaussuhteita, mutta Euroopassa Nedra päättää lopullisesti. Sittemmin Viri ja Nedra ovat erillään, mutta elämän yhdistämiä. Kirjan lopussa tyttäret ovat aikuisia ja äitinsä menettäneitä.

Salterin Kiitävät vuodet -kirjalle on hymistelty monesta suunnasta. Että se on tarina varakkaista keskiluokkaisista ihmisistä, joiden pienet murheet eivät lopultakaan ole todellisia vaikeuksia. Paitsi se, osoittaudunko vain juhlien kaunistukseksi, mutten sittenkään keskipisteeksi. Tai jäänkö vain hyväksi arkkitehdiksi, josta ei koskaan tule suurinta. Tai elänkö yltäkylläistä elämää, mutta pelkään kivettyväni arkeen ja elämän kiiruhtavan ohitseni.

Ja sitten on nyrpistelty hienostelevalle, osin vanhahtavallekin, kielelle tai arvosteltu etäisiä keskushenkilöitä ikään kuin hekin olisivat liian omanarvontuntuisia avautuakseen kelle tahansa lukijalle.

Salter kirjoittaa menestyneistä, varakkaista ja koulutetuista ihmisistä 1960–70 -luvuilla. Näin on, mutta miksei keskiluokkaisuus kelpaa romaanin aiheeksi? Minulle Kiitävät vuodet on kirja valinnoista, joita teemme juuri nyt. Siksi se on niin puhutteleva ja ajaton. 

Kiitävät vuodet on vastustamattoman kauniisti kirjoitettu. Ehkä rakastankin lyyristä minimalismia tajunnanvirran ohella eniten. Kun sanottava on tiputettu minimiin ja silti on niin paljon ilmassa. Sitä kutsutaan omaksi tulkinnaksi.

Salterin teksti tihkuu metaforia. Päivä on valkea kuin paperi. Onko se talvinen vai vielä kirjoittamaton? Kesä viivähtää pikaisesti kuin hyvästeiksi. Päättyykö vain kesä vai valoisa vaihe elämässä?

Arvet jakavat elämän niin kuin vuosirenkaat puun.

Minulle James Salterin Kiitävät vuodet oli viiden tähden tarina. Kiitävät vuodet on kirja, johon voin vaivatta kiintyä intohimoisesti.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Saul Bellow Sadekuningas – Tahdon, tahdon Afrikkaan!

Sadekuningas on taas yksi Saul Bellowin kirja, jonka kertojana puhkuu 50+ newyorkilainen, lievästi alkoholisoitunut eliittisuvun vesa ja Ivy League-kasvatti. Herra Henderson on eronnut, uudesti avioitunut, monilapsinen ja perintörikas ilman omaa ansiotaan.

Saul Bellow. Sadekuningas.
Bellowin kirjassa mies näistä lähtökohdista päätyy ensin sikatilalliseksi ja sitten sadekuninkaaksi Afrikkaan.

Ensin on syytä tietää, että Henderson on paskapää ja moukka päästä jalkoihin. Tämän hän kertoo itsekin. Käyttäytymismalleihin kuuluu uhkailla perhettä itsemurhalla ja puhua ohi suunsa. Sosiaalisesti kömpelö Henderson on myös pituuden puolesta poikkeuksellisen suurikokoinen, joten henkilönä hän ei taatusti jää seinäruusuksi

Minulla on jalkapallopelaajan ruho ja mustalaisen värit ja minä kiroan ja kiljun ja näytän hampaitani ja ravistelen harjaani.

Vaikka kirjassa esiintyy Hendersonin vaimoja, lapsia ja todennäköisiä ystäviä, on herra Henderson kaiken keskipiste. Minäkertojaksi hän on hyvin hallitseva ja uuvuttavan äänekäs. Mies hiljenee vasta Afrikassa, jonne hänet johdattaa päänsisäinen tahdon, tahdon -sivuääni.

Miljonääri lähtee Afrikkaan tuulettamaan väljähtynyttä elämäänsä. Afrikassa hänestä tulee Sungo ja vähemmän vastenmielinen.

Bellowin tarina on eräänlainen kasvutarina. Ja vähemmän satiirinen ja enemmän sydämellinen kuin Bellow yleensä. Taustalta iskee silmää kertojan positiivinen elämänkatsomus: keski-ikäisetkin voivat muuttua kun epätavallisella koetellaan.

Afrikassa Henderson kyllästyy seurueensa Afrikka-turismiin ja palkkaa palvelijakseen Arnew-heimoon kuuluvan Romilayun.

Arnewit kärsivät nälänhädästä ja juomakelpoisen veden puutteesta. Henderson tarjoaa apua, mutta tunaroi perinpohjaisesti heimolle-puhdasta-vettä -yrityksissään.

Seuraavan heimon, Wararien, parissa sujuu alkajaisiksi paremmin. Wararien länsimaisesti sivistynyt ja Syyriassa lääketiedettä opiskellut kuningas Dahfu mieltyy Hendersoniin ja Henderson häneen.

Kenian eristyksissä elävien heimojen keskuudesta löytyy kielitaitoisia filosofeja – etenkin kuninkaan kanssa Henderson vaihtaa ajatuksia sujuvasti. Dahfu johdattaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä sekä afrikkalaisten ja länsimaisten maailmankatsomusten eroista:

Sielu kuolee jos se ei voi panna jotakin toista kärsimään minkä se itse kärsii.

Dahfu elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa. Kuningas on varma, että leijonat ovat hänen kuolleiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Pian Hendersonia koetellaan: Dahfu haluaa vihkiä hänetkin leijonaleikkeihin. Entinen sikatilallinen on matkalla ihmisleijonaksi eikä muodonmuutos suinkaan ole vaaraton. Mitähän symboliikkaa on siinä, että afrikkalaiskuningas on leijonan kaltainen, kun taas valkoinen mies samaistuu sikaan?

Warijakson huipentuma on Hendersonin initoiminen sadekuninkaaksi, Sungoksi. Saattaa olla jopa vaarana, että valkoinen mies julistetaan uudeksi kuninkaaksi.

Tarinan lopussa Henderson pakenee wararien luota henkensä kaupalla uskollinen opas Romilayu apunaan.

Bellowin kuvailemasta Afrikasta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta naturalistista vai kliseistä -äänestyksessä valitsen jälkimmäisen. En tiedä millaisia tulkintoja Bellow odotti kirjalleen, mutta jos päähenkilö olisi nuorempi ja vähemmän minäkeskeinen, kirja sujahtaisi helposti perinteisten seikkailuromaanien kategoriaan. Tämä siitäkin huolimatta, että Bellow kirjoittaa heimojen traditioista perehtyneen oloisesti ja oli matkaillut Afrikan safareilla itsekin.

Sadekuningas tuntuu parodialta, joskin positiivisempi tulkinta on ajatella sitä keski-ikäisen miehen parodiana itsestään. Kirja on kirjoitettu 1958 ja sivulauseissa Henderson kaipailee sotaa ja ihailee sotilastaitoja. Pitäisikö ajatella, että Afrikan matka on sodan jälkeen suurin seikkailu, johon mies voi päätyä?

Bellow on yleensä kirjailijana kuivakas, mutta Sadekuninkaassa hän osoittaa olevansa riehakas ja itseironinen. Sen takia Sadekuningas ei ollut paljon lukevalle ollenkaan raskasta luettavaa. Mutta jos luet vähän ja harkitusti en keksi yhtään syytä suositella Sadekuningasta edes syksykirjaksi.

Enkä suosittele kirjailijaakaan. Monta Saul Bellowia on jo takana, enkä pidä yhtään kirjailijan sosiaalisesti kömpelöiden parempien piirien satiirista.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Takeshi Kaiko Kesän pimeys – Vieraina toisilleen, kodittomina kaikkialla

Takeshi Kaiko. Kesän pimeys.
Takeshi Kaikon Kesän pimeys on outo ja ajoittain jopa käsittämätön kirja.

Keski-ikäinen japanilaismies kokee muutaman kuukauden mittaisen rakkaustarinan. Hänellä on ollut naisen kanssa menneisyydessä suhde, jonka päätyttyä he ovat pitäneet yhteyttä kirjeitse.

Mies on ulkomaankirjeenvaihtaja, joka on viimeksi ollut komennuksella Vietnamissa. Nainen on ulkomaille asettunut tutkija, jonka ura Japanissa tyssäsi akateemisiin klikkeihin. Nainen teeskentelee orpoa ja vihaa Japania. Mies on masentunut ja nainen pyrkii parantamaan hänet rakkaudella ja elämänilolla.

Ympäri maailmaa on verisiä rähinöitä...mutta niistä ei puhuta mitään... Ei sinun kannata kantaa yksityistä vastuuta, itse asiassa kyse on historian kulutustavarasta.

Jos luet Kesän pimeyden varaudu siihen, että saat lukea sivukaupalla juurettomuudesta, syömisestä, juomisesta, viinistä, erotiikasta, vanhenemisesta, kalastamisesta, unista, nukkumisesta ja sohvan vastustamattomasta vetovoimasta.

Mies on esimerkiksi fiksoitunut kaikkeen paskaan. Mies ja nainen kutsuvat toisiaan sontiaiseksi ja pikku paskiaiseksi.

Mies on loppuun kulunut ja elinvoimansa menettänyt. Hän filosofoi sängyn pohjalta unen ja nukkumisen taiteesta: elämä on täydellistä vain unessa, mutta miksi elämää heräämisen ja nukahtamisen välillä arvostetaan nukkumista enemmän?

Kun depressio on pahimmillaan, mies nousee sohvalta vain naimaan, syömään tai vessa-asioille.

On myös valoisampia hetkiä. Eniten erotiikan saralla: fyysisen rakkauden maailmassa suhde ei ole koskaan tuuliajolla.

Syöminen ja ruoka ovat etenkin naiselle tärkeitä ja kirjassa isossa roolissa. Nainen sekoittaa ruokaan intohimonsa ja toiveensa. Kesän pimeys onkin kulinaristisesti herkullinen kirja: ruokaa, juomaa ja niihin sisältyvää mielihyvää kuvataan perinpohjaisesti.

Suurimmaksi osaksi Kesän pimeys on kuitenkin pitkäveteinen kirja. Se velloo tapahtumattomuuden syvissä vesissä. Se on vihastuttava ja ärsyttävä kirja. Se on sekä vastenmielisen masentava että samalla syvällinen.

Kesän pimeys on täynnä sellaista maailmantuskaa ja surumielisyyttä, jota ei poista ihanimmankaan ihmisen rakkaus.

Japanilaisella parilla on sopeutumattoman ja vieraantuneen ihmisen menneisyys. Yhden kesän he yrittävät rakastaa toisiaan, mutta surun musta aukko vetää puoleensa. He matkustelevat Italiassa ja Saksassa, Berliinissä ja maaseudulla kalastamassa. Mutta menevätpä he minne tahansa, sisäinen tyhjyys seuraa kintereillä.

Kirja on tyylipuhdasta eksistentialismia. Tältä tuntuu fataali ulkopuolisuus. Naisen tuskaa Kaiko kuvaa näin: tuska oli olennaista hänessä, hän oli täynnä sitä ytimiään myöten, se on kuin hänen vartalonsa tuoksu.

Kun jatkoin lukemista sitkeästi läpi tylsyyden, ymmärrys kasvoi ja aloin tuntea pohjatonta surua miehen ja naisen puolesta. En heistä yhdessä vaan kummastakin erikseen.

Tässä vaiheessa oli jo mukaan vedetty Vietnamin sota, oopiumiluolat, saasta ja järjetön sissisota. Siitä itsekin sotakirjeenvaihtajana toimineella kirjailija Kaikolla oli painavaa sanottavaa. Ja sitten paljastui naisen salattu, todennäköisesti ei-japanilainen syntyperä, josta Japanissa seurasi väistämättä ulkopuolisuus.

Pariskunnan yhteinen kesä mätänee sen sijan että kypsyy. Niin näivettyy rakkauskin. Liettyy niin kuin haalea vesi. Osoittautuu mahdottomaksi ylläpitää.

Lopussa ollaan Berliinissä junassa idän ja lännen välissä. Mies lähtee uudistamaan suhteensa sodan kauhuihin. Huomenaamulla kello kymmenen päättyy pimeä kesä.

lauantai 22. syyskuuta 2018

Françoise Mallet-Joris Kahvila Taivasten valtakunta – Pidätkö kahvilakeskusteluista ja suhdesotkuista?

Odessa-katu on asukkaidensa mielestä hyvin suosittu, huoleton ja iloinen. Vieri viereen ahdettujen liikkeiden vilkkaasti värittämä. Kadulla kohtaavat köyhät, taiteilijat, prostituoidut, pikkuliikkeiden myyjättäret. Kadun varrella on myös hämäriä piilopaikkoja, tori ja metroasema, joka kunniakkaasti hohtaa vanhentunutta loistoa.

Ollaan Pariisin Montparnassella vuonna 1958. Taiteen ja filosofian, boheemin ja romantisoidun köyhyyden korttelissa.

Françoise Mallet-Joris. Kahvila Taivasten valtakunta.
Odessa-kadun päässä on asuintaloksi muutettu hotelli. Hotellin alakerrasta löytyy Kahvila Taivasten valtakunta.

Kahvila taivasten valtakunta on yksi belgialais-ranskalaisen Françoise Mallet-Jorisin nuoruusvuosinaan kirjoittamista kirjoista. Kirjan ilmestyessä 28-vuotias Mallet-Joris oli jo saanut julkaistua useita teoksia ja häntä pidettiin feministisenä kirjailijana.

Kahvilassa tapaa toisensa säännöllisesti, ja etenkin maanantaisin, kymmenkunta talon asukasta.

On kahvilan omistava portinvartijarouva Prêtre, jonka elämän päämäärä on kauniin Sylvia-tyttären arvon lunastaminen avioliittomarkkinoilla. Sylvia itse on lapsekas haaveilija eikä kovin taitava hyödyntämään naisellisia sulojaan. Keskinkertainen taidemaalari esittelee maanantaikokouksissa taulujaan ja antiikkikaupan omistava vanhapoika ihastelee vilpittömästi suojattinsa saavutuksia. On kreikkalainen kokki sekä sisarukset leski ja naimaton sekä pari muuta.

Kahvilassa soittaa säännöllisesti Stéphane Morani trioineen. Keski-ikäinen Stéphane on säilyttänyt karismansa ja on pienen seurueen luontainen keskipiste. Stéphane viihdyttää väljähtänyttä avioliittoa ystävättärillä: nyt vuorossa on nuori myyjätär Martine.

Kahvila taivasten valtakunta -kirjalla ei ole jäsentynyttä rakennetta. Runsaslukuinen henkilöjoukko pelmahtelee esille omilla kappaleillaan. Kirjassa keskustellaan paljon ja rakennekin on näyttämöllinen: nyt on vuorossa Stéphane, sitten kommentoi vaimo Louise ja äkkiä ollaankin jonkun kolmannen sanoissa ja ajatuksissa.

Sekavan rakenteen keskeltä alkaa kirjan edetessä erottua Stéphanen, Louisen ja Martinen kolmoisdraama. Martine haluaa Stéphanelta enemmän kuin ihailua, Louise löytää uudelleen nuoruudenrakkaudena ja heittäytyy miehen rakastajattareksi. Louise on sodan jälkeen ollut prostituoitu, jonka Stéphane pelasti. Martinella ei ole vielä koskaan ollut seksisuhdetta. Hän on vaatemyyjätär, joka inhoaa työtään, uneksii konttorityöstä ja oikeasta rakastajasta. Etenkin Stéphane Moranista.

Mallet-Joris kiertää tasa-arvoiseen tapaan läpi kaikki henkilöt. Etenkin nuorempien henkilöiden kohdalla hän valottaa henkilökohtaisia huolia ja pelkoja. Etenkin keski-ikäisten henkilöiden osalta nuoruuden valintoja ja rakkauksia.

Mallet-Jorisin kertoja on psykologisesti kiinnostunut henkilöidensä persoonista ja sosiologin lailla heidän käyttäytymismalleistaan. Stéphanessa on narsistin vikaa, Martine on äkäisen katkera ja heikkoluontoinen Sylvia altis hyväksikäytölle.

Kirja tapahtuu suurimmaksi osaksi kahvilassa. Taivasten valtakunnassa keskustellaan taiteesta ja filosofiasta. Todella korkeakulttuurisesti pitkästyttävillä dialogeilla. Epäsuorin sanakääntein oudoilla lauserakenteilla. Enimmäkseen kahvilalaiset – kyllä: he kutsuvat toisiaan klikkinimellä kyttäilevät toisiaan ja juoruilevat rakkaussuhteista. Eikä tässä pakahduttavassa kerrostalokyttäilyssä ole kenenkään mielestä mitään paheksuttavaa – päinvastoin lomaillessaankin he kaipaavat pikkupiirinsä seuraa.

Kirjassa tapahtuu lopultakin hyvin vähän – mitä nyt muutama suhde syttyy ja sammuu. Vähän käydään kesälomilla ja sitten taas palataan kahvilaan jorisemaan ja talon asukkaita kyttäilemään.

Odessa-kadun asukkaat ovat seksuaalisesti hyvin vapaamielisiä. Kaikilla on rakkaussuhteita, portinvartijaeukko etsii tyttärelleen petikumppania tositarkoituksella, mies tapailee rakastajatartaan aivan avoimesti vaimon silmien edessä.

Joten voisi olettaa, että Kahvila taivasten valtakunta on riehakas ja aistillinen tarina. Lopputulos on kuitenkin tässä mielessä vaatimaton. Täysi mysteeri minulle miten puhtaasti henkilökeskeinen ja seksuaalisesti vapaamielinen tarina voi olla näin viileän etäinen.

Keskusteluromaanin tarinantyngässä on loppuhuipennus – joskaan ei kovin dramaattinen tai mielenpainuva:

Hän nousee portaita eikä mene baariin, missä on vain hänelle mielenkiinnottomia ihmisiä.

Hän tulee rakastamaan sanoja ja eleitä ja sitä että on Martine, jonka vapautti eräs, jonka nimeä hän ei enää muista.

Mietin, onko minun ollut koskaan yhtä vaikeaa kirjoittaa arviota mistään kirjasta kuin Kahvila Taivasten valtakunnasta? Oliko kirja filosofiaa vai ironiaa? Olisiko tämä pitänyt ottaa tosissaan ja mikä siinä oli ihailtavaa?

Jos kirja on huono, voin olla sarkastinen. Mutta jos kirja on lattea, kuten Kahvila Taivasten valtakunta, sille antaa helposti nolla tähteä ja siitä syntyy nolla sanaa. Jos haluaa nauttia Isosta K:sta [Keltainen kirjasto] vain herkkupalat, ei kannata ainakaan poiketa tähän kahvilaan.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Yashar Kemal Haukkani Memed – Chukurovan sankarin ja Tauruksen lainsuojattoman nuoruusvuodet

Lukiessani Yashar Kemalin Ohdaketrilogiaa minulle sattui lukutapaturma. Luin vahingossa kakkososan Ohdakkeet palavat ennen Haukkani Memed -nimistä ykkösosaa. Siten tutustuin kurdien ikiomaan Robin Hoodiin kesken aikuiselämän ja tiedän hänestä jo aika paljon.

Yashar Kemal. Haukkani Memed.
Trilogian ensimmäisessä osassa kerrotaan Memedin lapsuus, ensirakkaus ja se, miten hurja maine syntyi. Miten hoikkana tunnetusta Ince Memedistä tuli haukka ja lainsuojaton.

Alun perin pojasta piti tulla maanviljelijä ja vuohipaimen, joka elää loppuelämänsä kotikylässä Chukurovan ohdaketasangoilla ja menee naimisiin nuoruudenrakastetun Hatcen kanssa.

Onnettomien käänteiden takia Memed pakenee vuorille, ryöstää Hatcen, liittyy rosvojoukkoon ja perustaa myöhemmin oman. Taistelee ja tappaa. Menettää Hatcen ja kadottaa elämänhalun.

Memedistä tulee laajasti tunnettu ja pelätty, mutta myös arvostettu, lainsuojaton.

Pari vuotta sitten kuollut Yashar Kemal kirjoitti yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja nosti esille etenkin kurdien heikosti tunnetun historian. Haukkani Memedin kohdalla ei jää epäselväksi, että kertojan sympatia on Memedin ja köyhien puolella.

Haukkani Memed -kirjassa ollaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä ajassa eteläisessä Anatoliassa – ehkä 1920-luvulla. Ihmisten elämä on sidottu maahan. Viljelijät raivaavat suota ja ruovikkoa pelloiksi. Kaikki ovat velkaantuneita vuokraviljelijöitä. Maan omistavat suurmaanomistajat agat. Agat kasvattavat maaomaisuutta terrorilla, lainsäädäntöä hyväksikäyttämällä ja verotuksella. He ylläpitävät etuvartionaan rosvojoukkoja, jotka taistelevat keskenään vuorilla.

Kun Memed asettuu vastustamaan kylänsä agaa Abdia, hänen ainoa vaihtoehtonsa on paeta vuorille ja liittyvä rosvojoukkoon.

Rosvoilla on omat sääntönsä, heiltä odotetaan arvokkuutta. Kunnioitus on hankittava. Memediä neuvotaan:

Johtajat elävät kuin ihmiset, muut kuin koirat. Sinun täytyy olla johtaja. Mutta älä kohtele muita kuin orjia. Anna sen olla elämäsi salaisuus.

Urheaa ja rehellistä rosvoa ihannoidaan. Kemalin turkkilaisversio Robin Hoodista ei ole kuitenkaan lapsille sopivaa luettavaa, sillä Memed oppii taistelemaan ja tappamaan henkensä ja kunniansa puolesta. Ajoittain lukeminen on karmivaa, sillä Kemal ei kaihda kuvata väkivaltaa.

Luonto on Kemalin tarinoissa osa ihmistä. Se on vaativaa ja kitsasta, mutta välttämätöntä. Memedin tarinan tapahtumapaikkana ovat Chukurovan laaksot ja laaksoa reunustava Taurus-vuoristo. Luonto on villiä ja karua, ilmasto raakaa ja rankkaa. Luonnon ja olosuhteiden tärkeys käy selville jo ensimmäisessä luvussa, jossa Dikenlin ohdaketasankoa ja maanomistusjärjestelyjä taustoitetaan lukijalle. Ohdakkeet pyritään kesyttämään pelloiksi, vaikka niitä kasvaa niin tiheästi "ettei käärmekään pääsisi kiemurtelemaan niiden välistä". Seudulla ei ole peltoja, ei viinitarhoja eikä puutarhoja – vain ohdakkeita.

Haukkani Memed ja ohdaketrilogia ovat turkkilaisen, tai pitäisikö sanoa kurdilaisen, kirjallisuuden klassinen sankaritarina. Kyläläisten ja rosvojen sosiaaliset suhteet ovat äärimmäisen tärkeitä ja siksi tarinassa on paljon dialogia. Kieli on värikästä ja vahvaa. Tunteet kuohahtelevat herkästi. Memedin tarina etenee kronologisesti ja vetävästikin, mutta tavalla, josta arvaa kirjoitusvuoden olevan aika kaukana.

Kemalin tarina on sydäntäsärkevä. Missä on maailman oikeudenmukaisuus! Se ei ole ainakaan Memediä tavannut. Hatce tuomitaan vankeuteen sulhasensa taposta – perusteettomasti. Memedin äidiltä viedään koko kesän viljasato pojan takia. Memediä jahdataan perättömien huhujen takia. Niiden mukaan "nuori verenhimoinen rosvo hallitsee vuoristoa, tappaa lapsia, ryöstää naisia ja vaikutusvalta kasvaa koko ajan."

Ohdaketrilogian ensimmäisen osa lopussa Memed on murtunut nuori mies, joskin uskomatonta kyllä yhä hengissä:

Hän käänsi hevosensa kohti Alidagia, laukkasi kylän läpi kuin musta pilvi ja katosi...Hoikasta Memedistä ei koskaan enää kuultu. Hänestä ei löydetty minkäänlaista merkkiä tai jälkeä.

Kunnes jälleen kakkososassa Ohdakkeet palavat -kakkososassa legenda palaa ihmisten pariin.

lauantai 25. elokuuta 2018

Naguib Mahfouz Palatsikatu, Intohimon palatsi, Sokerikuja – Kairo-trilogia Egyptin murrosvuosista ja loistava sukusaaga

Egyptiläinen Naguib Mahfouz julkaisi 1950-luvulla kolme kirjaa kairolaisen Sayyid al-Ahmadin suvusta: Palatsikatu, Intohimon palatsi ja Sokerikuja. Kolmikko tunnetaan nimellä Kairo-trilogia.

Maguib Mahfouz. Palatsikatu.
Suosittelen Kairo-trilogiaa aivan jokaiselle. Se on upea kuvaus Egyptin murroskaudesta islamilaisesta siirtomaasta länsimaistuvan ja itsenäistyvän valtion syntyvuosiin. Vuosikymmeniin mahtuu paljon draamaa sekä aatteiden kirjoa ja paloa. Kairo-trilogia vie lukijan mennessään ja todennäköisesti onnistuu lukemisen lomassa lisäämään ymmärrystä ja murtamaan muutaman ennakkoluulon.

Trilogiasta on tehty Egyptissä vuosikymmeniä elokuvateattereissa pyörinyt hittisarja. Sen menisin itsekin oitis katsomaan, sillä Mahfouz kirjoittaa vetävän viihdyttävästi. On rakkautta, intohimoa ja särkyneitä toiveita. On vahvoja hahmoja historian, Egyptin itsenäistymispyrkimysten, pyörteissä. Mahfouz on selvästi valinnut hahmonsa edustamaan ajalle tyypillisiä aatteita tai ideologioita, mutta onnistunut kuitenkin tekemään heistä helposti samaistuttavia.

Jo alusta saakka on selvää, että Mahfouzin tarkoitus on ollut kirjoittaa eeppinen teos Egyptin itsenäistymistä edeltäneistä vuosista. Jokainen kansakunta tarvitsee Mahfouzinsa: Sen hullunrohkean kirjailijan, joka uskoo tähän kykenevänsä. Mahfouz onnistuu loistavasti.

Tarinan alkaessa 1910-luvulla Egypti on brittien miehittämä. Kauppias Sayyidin perheessä arki kuluu perheenpäätä palvellen, hänen tahtoaan noudattaen ja ikiaikaisia muslimioppeja noudattaen. Naisen elämä on valmistautumista avioliittoon ja naimisiin mentyä palvella puolisoa. Mies vastaa perheen elättämisestä ja kunniasta ja nauttii siitä hyvästä rajattomista vapauksista. Naisen elämä tuntuu kirjaimellisesti paluulta pimeälle – kodista ei poistuta – keskiajalle.

Vuosikymmenen kuluessa itsenäisyysliike voimistuu Egyptissä ja Sayyidin liikkeen toimintaan osallistunut poika Fahmi kuolee mielenosoituksessa.

Naguib Mahfouz. Intohimon palatsi.
Fahmin kuoleman jälkeen Sayydin kunnianhimo kohdistuu muihin poikiin Jassiniin ja Kamaliin. Heistä ei isän pettymykseksi tule lääkäreitä eikä tuomareita vaan laiska virkamies (Jassin) ja humanismin pilvilinnoissa liihotteleva opettaja (Kamal). Nuoremmassa pojassa Kamalissa nähdään, kuinka uudenajan tieteelliset aatteet muuttuvat Egyptissä yksinäisten sielujen romantisoinniksi. Toinen veli Jassin keskittyy isänsä tapaan elosteluun, kuitenkin vailla isänsä ammatillista tarmoa, ja päätyy monien nolojenkin vaiheiden kautta tasapainoiseen avioliittoon oman isän entisen rakastajattaren kanssa!

Vimeisssä osassa Sayydin Khadiza-tyttären ja Jassinin pojat ovat löytäneet omat intohimonsa. Jassinin poika Ridwan osoittautuu uraraketiksi, joka kohoaa juristina nopeasti eliittien suosioon. Tässä auttaa nuorukaisen komea ulkonäkö ja sopivat suhteet – tällä kertaa homoseksuaalien eliittiklikki. Kirjan lopussa Khadizan pojat ovat politisoituneet ja istuvat vankilassa, joskin täysin eri syystä: Abd al-Munim muslimiveljeskunnan jäsenenä ja Ahmad kommunistisena journalistina.

Kairo-trilogiaa lukiessa joutuu miettimään toistuvasti, kuinka ihmiset pääsevät suruistaan. Kuinka kauan murhe ahdistaa sydäntä? Miten siitä selvitään? Sayydin perheen elämä on täynnä draamaa, menetystä, surua ja muutosta. Isorokko vie toisen tyttären miehen ja pojat. Lopulta vielä tytär kuolee synnytykseen. Kamalin rakkaustarinat raastavat sydäntä tuli mieleeni murheellinen Ricardo Reis.

Draaman kaaren käsittelijänä Mahfouz on kirjailijana parhaimmillaan. Käännekohta saapuu kuin myrskyaalto, mutta Mahfouz jättää surun kokemisen lukijalle ja keskittyy siihen, kuinka dramaattiset kokemukset muuttavat ihmistä ja miten niistä selvitään. Sayyid joutuu usein kysymään itseltään: Miten hän voisi olla onneton, kun tulevaisuudessa on tarjolla niin paljon lohtua?

Kaiken onnettomuuden keskellä Kairo-trilogia on optimistinen tarina toivosta. Perhe pitää yhtä ja on ylä- ja alamäessä toisilleen kaikki kaikissa – perherakkaus onkin kirjassa kaunista luettavaa.

Naguid Mahfouz. Sokerikuja. 
Itseni on pakko tunnustaa, että lukiessani sorruin useita kertoja ankeaan moralismiin. Nolottaa myöntää, kuinka nopeasti olin valmis tuomitsemaan Mahfoudzin sankarit. Sayyid oli tietysti pahin: perheeltään ehdotonta kuuliaisuutta vaativa pelottava tyranni. Toinen inhokkini oli isänsä jalanjälkiä seuraava elostelija Jassin, joka varsinkin nuorena miehenä oli himojensa orja ja aivan kaikkiruokainen – kaikki Kairon naiset varokaa! Jassinia kutsuttaisiin nykyään raiskaajaksi ja hän joutuisi hoitoon ylivirittyneen seksuaalisuutensa takia.

Kairo-trilogiassa naiset jäävät statisteiksi eikä heistä monikaan saavuta hyvää elämää. Vaikka monet asiat Sayyidin perheessä muuttuvat ajan mittaan omien arvojeni mukaan paremmiksi surin vaikkapa sitä, ettei tytöillä ollut lopussakaan mahdollisuus kouluttautua.

Kirjoissa kertoja ei moralisoi ketään vaan antaa jokaisen kohdata omat rajansa. Siitä seurasi inhimillistä kasvua ja uskon, että ilman sitä en voisi olla trilogialle ja Mahfouzille näin suopea. Välillä oli pakko tutkiskella myös omia arvoja ja muistaa, ettei maailma ole mustavalkoinen.

Kun Kairo-trilogia loppuu, ajan ratas on pyörähtänyt kolme kierrosta Sayyid al-Ahmadin perheen elämässä. Tarina etenee toisen maailmansodan kautta kohti Egyptin lopullista itsenäistymistä. Sekä Sayyidille että hänen vaimolleen Aminalle on koittanut elämän iltahämärä ja lopussa he väistyvät toiseen todellisuuteen.

Mahfouzin mahtava trilogia on upea jäsen suurten sukuromaanien sarjassa. Samalla se on länsimaiselle lukijalle kurkistusikkuna sisälle maailmaan, josta nostetaan usein esiin vain köyhyys, epätasa-arvo ja uskonnollinen ahdasmielisyys.

lauantai 4. elokuuta 2018

Heinrich Böll Ei sanonut sanaakaan – Sodan jälkeen jäi vain tyhjyys ja rauniot

Heinrich Böll. Ei sanonut sanaakaan.
Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan on minimalistista kirjallisuutta. Ostetaan makkaroita, kinutaan savukkeita, yritetään lainata rahaa, halutaan tavata ja vuokrata hotellihuone, juodaan kuppi kahvia ja piipahdetaan iltamessussa. Kaikki muu on turhaa paitsi Fred ja Käte, vaikka valitettavasti heidänkin suhteensa on melkein yhtä raunioina kuin toisen maailmansodan jälkeinen Köln.

Koko sinun elämäsi, koko meidän elämämme on alusta asti kulunut makkarabaareissa, gulassibaareissa, siivottomissa kapakoissa, viidennen luokan hotelleissa, tivoleissa, ja tässä likaisessa kopissa, jossa olemme asuneet kahdeksan vuotta.

Köyhyys, sodanvastaisuus, myötätunto. Suuria aiheita sisältyy kirjan arkisiin ja kurjiin aiheisiin.

Olen viime aikoina lukenut monta – liian monta – sotakirjaa, joissa sotakokemukset ovat läsnä, mutta niistä ei puhuta. Ei sanonut sanaakaan -kirjassa sodasta puhutaan ja hyvä niin, sillä mies ja hänen elämänsä menee sodasta rikki.

Ei sanonut sanaakaan (kirjoitettu 1953) on upea kirja kuolemalta pelastuneiden elämän tuskasta.

Sodassa rikkoutunut Fred Bogner on jonkun verran yli nelikymppinen. Fredillä on harmaat kasvot ja katseessa lohduttomuus. Hän on mies, joka on sotinut natsi-Saksan riveissä ja palannut pommitettuun Kölniin vieraalta tuntuvaan aviomiehen arkeen. Elämästä ei saa otetta, vaikka vaimo on rakas ja lapset ryntäävät syliin aina kun tavataan. Fred tuskin tulee selviämään sotamuistoista, mutta elättelen toivoa, että hän alkaisi huolehtia edes Kätestä.

Fredillä ja Kätellä on paljon yhteistä uskosta rakkauteen, mutta yhdessä on vaikea elää, jos mies pelkää itseään. Kirjassa he kertovat rinnatusten joka toinen luku -periaatteella, mutta oikeassa elämässä he eivät mahdu saman katon alle.

Tuntui kauhealta, kun en voinut kenellekään puhua, kenellekään selittää, miten asian laita todellisuudessa oli - minä tarvitsin rahaa, tarvitsin rahaa vain nukkuakseni yhdessä vaimoni kanssa.

Ei Kätekään selvinnyt sodasta helpolla. Häneltä kuolivat ummehtuneessa pommisuojassa kaksoset. Se sodan voittanut maa oli Kätelle vain tuntematon syöpäläisarmeija, joka toi kuoleman hänen lapsilleen.

Sodan jälkeen Käte jatkaa taistelua kurjuutta vastaan. Omaisuus liukeni inflaatioon. Hän asuu lapsineen pienessä ja kosteassa huoneistossa, jossa seinät rapisevat ja kalkkipöly peittää huonekalut.

Tähän kohtaan liittäisin mielelläni kuvan pommitetusta Kölnistä. Kuvassa voisi näkyä raunioita ja rumasti paikkailtuja kortteleiden julkisivuja. Luhistuneiden julkisivujen välistä pilkistää katukojuja ja niiden edessä näkyy jonottavia asiakkaita. .

Kun Fred ramppaa yksinään Kölnin katuja, katujen rumuus puistattaa jokaisella sivulla. Heinrich Böllin sanotaan kirjoittaneen rauniokirjallisuutta. Rauniokirjoissa lyhyet kertomukset käsittelivät pienen ihmisen näkökulmasta suuria inhimillisiä kokemuksia.

Usko ja epäusko ovat tässä Böllin tarinassa yhtä vankassa roolissa kuin Graham Greenen kirjoissa. Niissä miespuoliset päähenkilöt etsivät Jumalaa ja armahdusta epätoivoonsa ripistä ja muista katolisen kirkon uskon rituaaleista.

Fred ei tunnu saavan synnynpäästä, sillä hän on jatkuvasti vihainen. Häntä vaivaa väkivallan himo kuten hillitön halu lyödä jotakuta kasvoihin. Sellaisen miehen lapset ovat etääntyneitä, nimettömiä ja kuuliaisia. Hillittyyn käytökseen tottuneet lapset eivät riehaannu edes silloin, kun se on sallittua.

Ei sanonut sanaakaan on poikkeuksellisen koskettava kirja. Vähäeleisyydessään liikuttava ja hyvin inhimillinen. Böll kertoo tarkkaillen, eleettömästi ja yksityiskohtiin tarttuen. Romaanin nimi tulee muinaisesta orjien laulusta. Joskus sanomatta jättäminen voi olla vaikuttavampaa kuin sanominen.

Ei sanonut sanaakaan on upea osoitus siitä, ettei hieno fiktio aina tarvitse tarinaa. Böll antoi yksityiskohtien kuvata rauniokaupungin lohduttomuus eikä luonut tarinankaarta turhille unelmilla.

Loppujen lopuksi Fredin elämän tyhjäksi syövyttämät kasvot olivat niin tyhjät ja kunnianhimo niin mitätöntä, että hän tuskin kykeni tarttumaan itseään niskasta kiinni. Näiden monien sodan traumatisoimien "Fredien" takia tuntuukin käsittämättömältä, että seuraavan sukupolven Saksa sai aikaan talousihmeen. Uuden sukupolven luomisvoima on aina maagista, vaikka tässäkin tapauksessa vanhemman sukupolven traumoja tulvillaan.

Toivon silti Fredille ja Kätelle kaikkea hyvää. Ja palasithan kotiin Fred, palasithan?

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Orhan Pamuk Kummallinen mieleni – Maailman onnellisin mies on istanbulilainen ja katukaupias

Kun olen lukenut Orhan Pamukin viimeisimmät kirjat – Viattomuuden museo ja Kummallinen mieleni – en voi olla miettimättä mitä tapahtuu, kun kirjailija vanhenee. Joskus tarinat syvenevät, joskus tuoreus katoaa. Joillekin käy kuten Pamukille. He herkistyvät ja muuttuvat nostalgisiksi.

Orhan Pamuk. Kummallinen mieleni.
Kummallinen mieleni saattaa olla sympaattisin kaupungille omistettu kirja, jonka olen koskaan lukenut. Kummallinen mieleni on aidonoloista kaupunkinostalgiaa katutasolta siten kuin katukauppiaiden jaloon ammattikuntaan kuulunut Mevlut Karatas sen koki.  

Mevlut syntyi vuonna 1957 Aasian läntisimmällä laidalla, köyhässä keskianatolialaisessa kylässä. Hän muutti seuraavalla vuosikymmenellä joukkomaaltamuuton aikoihin isänsä kanssa kasvavaan Istanbuliin. Mevlutin äiti ja siskot jäävät maaseudulle, mutta muu suku seurasi miespuolisia setiä ja serkkuja pääkaupunkiin. 

Mevlut. Bozakauppias.
Mevlut pärjäilee koulussa aluksi hyvin ja haaveilee yliopistosta, mutta lukutaidottoman isän ohjailema poika viehättyy kadusta koulua enemmän. Vähävaraisen pojan isä myy kadulla alkoholipitoista joguttijuomaa bozaa. Mevlutista tulee bozakauppias toisessa sukupolvessa: ei ehkä niinkään kohtalon sanelemana vaan rakkaudesta Istanbulin katuihin ja sen ihmisiin. Hän myy bozaa kahdenkymmenenviiden vuoden ajan kaikkina talvi-iltoina.

Myöhemmin Mevlut kokeilee monia ammatteja. Hän työskentelee pilahvikauppiaana, osakkaana Lankomiesten bozapuodissa, Binbom-kioskin päällysmiehenä ja pysäköinninvalvojana, mutta aina miehen kummallinen mieli haikailee kaupustelemaan Istanbulin kaduille. Sukulaismiehet rikastuvat kuljetus- ja rakennushankeissa tai kiinteistökeinottelussa, mutta Mevlut ei halunnut ottaa vastaan toisten neuvoja tai almuja. 

Pamukin Istanbul-saagan sivut vilisevät Mevlutin sukua. Jo kirjan alkusivuille on piirretty mittava sukupuu. Monet sukulaisista pääsevät selostamaan tapahtumia Mevlutin rinnalle. Löytyy miespuoliset serkukset, vaurastunut Korkut ja Süleyman, jonka mielitietty Samiha karkasi toisen kanssa. On kotikylästä tuttu Kyrmyniska Abdullah Efendi, jonka kolme tytärtä anastaa suuren roolin Mevlutin suvun miesten elämässä. Isänä Kyrmyniska on melkein 70-luvun radikaali:  "Tyttäreni eivät ole myytävänä", hokee Mevlutin tuleva appi ja samaa mieltä on myöhemmin kahden tyttären isä Mevlut. 

Kävi niin, että Korkut nai Kyrmyniska efendin vanhimman tyttären. Näissä häissä Mevlut rakastui efendin toiseen tyttäreen ja kirjoitti neidolle rakkauskirjeitä vuosien ajan. Silmistäsi sinkoavat lumoavat nuolet. Kahdenkymmenviiden ikäisenä hän ryösti neidon kotikylästä, mutta serkkunsa juonen takia ryöstetyksi tuli väärä sisar Rayiha.

Mevlutin suurin elämänlahja lienee ollut taito kääntää vaistoinkäymiset voitoiksi. Epäonni on Mevlutille aina lahja ja tämän takia ajoittain kovaonnista miestä ei kannata sääliä. Sillä Mevlut ei säälipisteitä kaivannut. Väärästä naisestakin tuli elämän rakkaus. Mevlut ja Rayiha. Maailman onnellisin mies – maailman onnellisin aviopari. Ja kirjan lopuksi viisikymmentäviisivuotias Mevlut avaa sydämensä Istanbulille: "Olen rakastanut tässä maailmassa kaikkein eniten Rayihaa."

Kummallinen mieleni on kertomus Istanbulin muutoksesta ja yhden miehen mittaisen elämän lähihistoria 1960-luvilta vuoteen 2012. Ensin Istanbuliin muuttaneet "mevlutit" asettuivat kukkulakaupungin hökkeleihin ei-kenenkään maalle. Mevlutinkin isä oli tarmokas ihminen, joka rakensi talon tyhjälle maalle. Vuosikymmenten aikana Istanbul laajenee. Kaavoitetut tontit armahdetaan ja äkkiä slummihökkelit ovat käypää valuuttaa ylikuumenneilla rakennusmarkkinoilla. Asuinalueet eriytyvät ja tällä vuosikymmenellä yhä useampi löytää itsensä kerrostalosta modernien mukavuuksien keskeltä.

Mevlutille tuli mieleen, että hänen senhetkinen näkökulmansa kaupunkiin oli sama kuin silloin kun hän vasta oli muuttanut Kültepeen ja isä oli vienyt hänet yksin kukkulan huipulle. Sieltä näkyivät silloin, neljäkymmentä vuotta takaperin, tehtaat ja toiset kukkulat, joita slummihökkelit alkoivat kovaa vauhtia peittää alleen alhaalta ylöspäin. Nyt Mevlut näki vain erikokoisten kerrostalojen valtameren...Mevlut sekä kavahti kaupunkia että halusi loikata tämän silmiä kuhisevan taloviidakon uumeniin....Näiden kaikkien uusien ja korkeiden rakennusten muodostaman eräänlaisen betoniverhon taustalla oli aavistettavissa vanhan Istanbulin varjo.

Näillä Istanbulin kaduilla Mevlut vietti elämänsä. Nuoruudessa hän radikalisoitui kommunismista, mutta palasi vanhemmiten moskeijan huomiin. Nai väärän siskon, mutta rakastui tähän tulisesti. Kokeili monia ammatteja, mutta illan tullen lähti aina vaeltelemaan Istanbulin katuja bozaanza kaupaten.

Se Mevlutin tarinassa olikin kaunista: Ei ole parempia tai huonompia valintoja. On vain elämää.

Muutoin Kummallinen mieleni on keskinkertainen kirja eikä läheskään yhtä vaikuttava, kuin Orhan Pamukin toinen kotikaupunkiylistys – nimeltään Istanbul. Minun ihailemani Pamuk ei ole tällainen herkistelijä. Hän on sydäntäsärkevän koskettava, radikaali ja kovia kokenut. Hän on kirjoittanut Lumi -nimisen mestariteoksen.

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Alberto Moravia Valhe – Superintiimi päiväkirja intohimon hiilloksista

Alberto Moravia. Valhe. 
Alberto Moravian Valhe alkaa kertojan prologilla, jossa hän ilmoittaa lukijalle edessä olevan tarinan perustuvan päiväkirjaan. Päiväkirjaa on kirjoittanut kertoja, joka on kerännyt materiaalia tulevaa romaania varten.

Valheessa Moravia tarjoaa lukijalleen, jälleen kerran, superintiimin päähenkilökeskeisen tarinan. Tarinan avainsana on häpeä:

Aluksi menneisyyteni hävetti minua. Tämä häpeä olisi ollut ymmärrettävää jos menneisyydessäni olisi ollut jotain objektiivisesti ottaen häpeällistä. Mutta näin ei ollut, menneisyydessäni ei ollut mitään jota minun olisi täytynyt hävetä.

Lainaus tiivistää hyvin sen, millaiseen kirjaan Valheen lukija on tarttunut. On kyse tunteista ja niiden kieltämisestä. On kyse tulkinnasta ja sen kyseenalaistamisesta. On tarjolla oletuksia ja vastaoletuksia. Moravian Valhe on tunteiden labyrintti etkä välttämättä selvitä sitä ilman suurta päättäväisyyttä.

Jos olet lukenut Alberto Moraviaa aiemmin tiedät jo, millaisesta häpeästä on kyse. Kappas vaan: Sehän liittyy naisiin, seksiin, haluun, pettämiseen ja kieroihin tunteisiin.

Kirjan kertoja Francesco on ollut vasemmistolainen intellektuelli, josta tulee konservatiivilehden ulkomaantoimittaja. Käännynnäisyyteen ei ollut syynä aatteellinen muutos eikä oikeastaan taloudellinenkaan etu vaan halu saada matkatyö. Matkustushalu ei johtunut kiinnostuksesta muihin kulttuureihin vaan halusta pysytellä mahdollisimman paljon poissa kotoa.

Varakas porvarisnuorukainen Francesco on nainut kansannaisen, ompelija/pyykkärinä työskentelevän Coran. Rakkaus Coraan leimahtaa ja sammuu nopeasti. Moravialle rakkaus tarkoittaa halua. Rakkauden musta aukko on Moravialle, tunnetulle voyeristille, katseen kuolema.

Jonkun toisen kirjailijan kirjassa suhde päättyisi tähän. Moravian kirjoissa ei erota vaan pariskunnat kiusaavat toisiaan lukemattomin tavoin. Tarina on pitkittyvä tapaustutkimus aiheesta kuka – miksi – miten – kenen kanssa - valheen tanssi jatkuu läpi sivujen.

Moravia itse oli tunnustuksellinen ja näkyvä vasemmistointellektuelli. Olen ymmärtänyt, että hänen kirjoissaan seksuaalisuus on luokkatietoista. Ehkäpä Valheen yksi paljastus onkin rikkaan luokan epäaitous ja tekopyhyys. Tai Francescon alkuperäinen halu työväenluokkaista Coraa kohtaan oli yhden miehen seksuaalinen protestiliike.

Jo varhaisessa vaiheessa suhteeseen sekaantuu Coran aikuistuva Baba-tytär, isäpuolta viekoitteleva teini-Lolita. Kaikki tämä tapahtuu pitkälti siiinä Ludvig Filipin empiretyyliasunnossa, joka on niin iso ja sokkeloinen, että mahdollistaa pariskunnalle kahdenlaiset elämät.

Konkreettisesti Francesco tuo Coran empireasuntoonsa ja kirjoittaa läpi romaanin tarinaa suhteestaan työväenluokkaiseen vaimoon. Francesco on luonteeltaan tunnekylmä, jopa julma. Ainoa aidon hellyyden kohde kirjan lukemattomien nimeltä mainittujen naisten joukossa on halveksitun vaimon tytär - oma tytärpuoli.

Johtuuko se, ettei tämä Moravian pariskunta koskaan eroa siitä, että katolilaisessa Italiassa ero 1940-luvulla ei ollut niin yksinkertaista? Vai onko miehellä pakkomielteinen tarve kiusata exää ja siitä hän saa perverssiä iloa? Jos avioeroaminen on vaikeaa, sitä ei kyllä ole seksin saaminen: sitä tuntuu olevan tarjolla kaikissa muodoissa ihan koko ajan.

Alberto Moravian Valhe on kirja, jossa kaikki kiinnostava aika lailla sanotaan ja kerrotaan jo prologissa. Millaista on lukea tällaista kirjaa? Raskasta!

Ehkä sen tietää kertojakin, jonka mukaan tarina "aitouden etsimisestä rakkaudesta kansannaiseen oli ehdottomasti epäaito".

On tarina, sen kieltävä metatarina, ja jotenkin joku salainen aidompi tarina. Jos olet sellainen lukija, joka sitä jaksaa metsästää, hyppää ihmeessä tämän tarinan vietäväksi.

Minä olisin palauttanut tämän valheen kirjastoon jo alkumetreillä, jos ei olisi tätä Lue koko Iso K -projekti käynnissä.

Moravia kirjoissa minua on alkanut ahdistaa myös Rooma. Moravian kirjoissa ollaan ikuisessa kaupungissa jollain hyvin vahvalla tavalla, mutta kaikki tapahtuu asunnoissa ja suljetuissa rakennuksissa. Rooma hengittää taustalla houkuttimena, johon ei lainkaan tartuta. Haluaisin heittää nämä tyypit pois asuntojen kulisseista elämää kuhisevan Rooman kaduille.

Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettiin tuollaisia romaaneja...Mies joka elää pää pilvissä, vaimo toimii parittajana, mies saa sen selville...,

ilmoitetaan kirjassa Moravian kertojalle jo vuonna 1966. Vaikka Moravia lisäsi tähän tarinaan psykologisen syväkerroksen, ei vanhasta tutusta tarinasta tullut yhtään sen tuoreempi tai kiinnostavampi.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja – Vuoden neljäkymmentäyksi tytöt

Sota on aihe, josta on kirjallisuudessa kerrottu loputtomasti. Voisi luulla, ettei toisesta maailmansodastakaan ole enää yhtään kiveä kääntämättä tai tarinaa kertomatta.

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja.
Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on löytänyt maailmansodasta aiheen, joka todellakin oli jäänyt kertomatta. Nämä tarinat tuntuvat raskailta ja melkein uskomattomilta. Tarinoita on monta, sillä yksi kertoja ei rittänyt vaan tarvittiin useita. Ukrainalaisnaisia, jotka olivat taistelleet kommunismin puolesta Saksaa vastaan. Rintamalla miesten keskellä ja heidän kanssaan.

Aleksijevitšin aihetta on pidetty niin tärkeänä, että hän sai siitä Nobelin. Lukuisat sodassa olleista naisista avautuivat Aleksijevitšille kokemuksistaan ensimmäistä kertaa. Kirjassa julkaistiin muistoja, joista monet olivat siihen saakka olleet yksityisiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on kirja, joka ei ole tarina. Se on kokoelma menneisyyden muistoja, kokemuksia ja välähdyksiä.
Minä etsin muuta....Kuljen sielujen elämän jäljillä, kartoitan sielua. Sielu on minulle itse tapahtumaa tärkeämpi....Minua ahdistaa ja minut tekee levottomaksi aivan toinen kysymys: mitä ihmiselle tapahtui siellä.
Kirjassa saa äänen yli 200 toiseen maailmansotaan osallistunutta tyttöä ja naista. Alikersantti, liikenteenjohtaja, kirurgi, viestimies, sotamies, ilmatorjuntasotilas, tarkka-ampu, lentäjä, partisaani.
Meidät oli kasvatettu ajattelemaan, että ilman meitä itseämme ei maassamme olisi mitään. Meidät oli opetettu rakastamaan maatamme...Kun sota kerran oli alkanut, meidän oli voitava auttaa."
Kirjassa naisten tarinoita yhdistää toisiinsa rakenne. Se on sodan aikajana siitä, kun nuoria tyttöjä halutaan sotaan miesten rinnalle. Jos he selviävät hengissä, he palaavat takaisin vieraaksi muuttuneeseen kotimaahan ja Stalinin hirmuhallinnon painajaisiin.

Ensin oltiin nuoria naisia – monesti ei edes täysi-ikäisiä: "Menkää tytöt kotiin kasvamaan...Olette vielä liian nuoria." Usein rintamalle lähtee koko perhe naiset mukaanlukien. Monet tytöistä eivät olleet koskaan nukkuneet poissa kotoa tai matkustaneet yksin. Kokemukset ovat usein kovin yllättäviä:
Sodassa minusta tuli parempi ihminen, koska siellä oli paljon kärsimystä. Siellä katoaa heti kaikki, mikä ei ole tärkeää.
Kirjassa on monia koskettavia hetkiä. Yksi niistä kuului tytölle, jonka ensisuudelma on salaisen rakastetun ruumiin suuteleminen. Tai saksalaisten vangitsemalta naiselta, jonka kidutus rampauttaa, mutta joka ei murru. Hän ei voinut sodan jälkeen edes silittää, sillä sähkötuolissa kitunut ei vankileirin jälkeen voinut kestää sähkövirtaa. Toinen pelkäsi sodan jälkeen taivasta eikä uskaltanut edes nostaa katsettaan.

Kirja on oikeastaan muistamisen aikajana siitä, kun ensin ei saa eikä halua muistella ja myöhemmin ei enää halua lopettaa. Jotkut naisista kieltäytyvät ensin puhumasta, mutta aloitettuaan solmivat Aleksijevitšiin siteen kuin sukulaiseen.

Miksei haluttu muistella? Sodassa naisia oli kohdeltu kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti. Siviilissä sotinut nainen oli henkisesti tahriintunut ja mennyt piloille raaoista kokemuksista. Sanottiin: "Vaimoksi en sellaista ottaisi". Jotkut epäilivät naisten lähtenee sotaan vapaan rakkauden perässä. Siksi ne, jotka menivät sodassa naimisiin olivat usein kaikkein onnellisimpia aviopareja.
Aikoinaan me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä...Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä...mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla...meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään.
Sotineita naisia alettiin juhlia vasta kolmekymmentä vuotta sodan jälkeen.

Ennen sotaa elämä oli jakaantui sotaan ja rauhaan. Sodan jälkeen se jakaantui sotaan ja voittoon. Kun juuri oli opeteltu vihaamaan, oli opeteltava jälleen rakastamaan.

Toiseen maailmansotaan osallistui lähes miljoona neuvostonaista. Aleksijevitš haastatteli yli 800 veteraaninaista. Tuskalliselle aiheelle oli lähes mahdotonta löytää julkaisijaa. Sensuurin lisäksi vaivasi itsesensuuri.  

Sodalla ei ole naisen kasvoja on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Kirjallisuutena siinä ei silti ole mitään ylimaallisen koskettavaa. En oikein ymmärrä, miksi journalistinen ja antropologinen kirja julkaistiin Keltaisessa kirjastossa tai miksi tällainen lajityyppi ansaitsee kirjallisuuden Nobelin. Sellaisille kirjoille löytyy varmasti toisenlaisia tunnustuksia. 

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Wole Soyinka Tulkit – Vaikeuksissa itsenäistyneessä Afrikassa

Wole Soyinkan Tulkit -kirjassa ollaan Afrikassa, Nigeriassa 1960-luvulla. Nuoret nigerialaismiehet ovat kouluttautuneet ulkomailla, yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa, ja palanneet takaisin kotimaahan. Työtä pitää löytää, mutta muutoin hengaillaan kavereiden ja satunnaisten tuttavuuksien kanssa.

Ollaan Lagosissa, jokunen vuosi Nigerian itsenäistymisen jälkeen. Maa vilisee edelleen valkoihoisia. Valkoihoiset hännystelevät yläluokkaa, ryhtyvät vaimoiksi tai pelkäävät maasta karkoitusta.

Enpä ole vielä tavannut afrikkalaista, joka ei olisi loukkaantunut jostain.
 Enpä ole vielä tavannut amerikkalaista, joka ei pitäisi röyhkeyttä sydämmellisyytenä.

Wole Soyinka. Tulkit. 
Ammatiltaan nuoret tyypit ovat taiteilijoita tai luovalla alalla yhtä lukuun ottamatta, joka on juristi. Taiteilijat ovat kiinnostuneita nigerialaisesta nyky- ja poptaiteesta. Lehtimies tekee jonkinlaisia feature-juttuja ja törmää mustaan magiikkaan. Juristi on lähellä valtarakenteita ja korruptoitunutta eliittiä.

Soyinka käsittelee hahmojaan satiirisesti. Ivailun kohteeksi joutuvat poliitikkojen lisäksi muun muassa akateemiset henkilöt: yliopistossa keskitytään opettamisen ja tutkimisen sijaan moralismiin. Valkoihoiset yliopistotyypit tutkivat, no mitäpä muuta kuin, Afrikan historiaa.

Välillä ollaan paikoissa, jotka näyttävät, tuntuvat ja tuoksuvat Keski-Afrikalta. Samealla rämejoella melomassa, hurmoksellisissa kirkonmenoissa, rähjäisessä bambubaarissa tolkuttomassa kännissä, Unescon maailmanperintökohteelta vaikuttavassa saarimaisemassa, korpinmustassa yössä iltakävelyllä tai muuten vain ajelehtimassa suuntaa vailla.

Tulee mieleen juureton sukupolvi, sillä nuoret tai tarina ei oikein kiinnity mihinkään.

On todella paljon dialogia. Soyinkan miehet ovat puheliaita ja taitavia puhumaan.

On uskontoa, uskonmiehiä ja mystiikkaa. "...kaipasin todella pimeyttä. Halusin elämäni olevan äänetöntä, salaperäistä.Kuten kuolleista herännyt Lasarus, joka omien sanojensa mukaan silloin muuttui mustasta albiinoksi.

Välillä esiintyy naisia ja tyttöystäviä, joista tajuaa vasta jonkun ajan päästä, etteivät he olleetkaan miehiä. Naiset ovat statisteja ja rekvisiittaa. Lohduttavia tyttöystäviä tai luksushuoria.

Tulkit -kirjan lukeminen on tuskaisaa. Ei siksi, että Soyinka kirjoittaisi huonosti tai pitkästyttävästi tai siksi, että kirjassa olisi joitain muita selkeitä kirjallisia puutteita. Vaan siksi, että minut tiputettiin afrikkalaisen suurkaupungin kujalle sokeana ilman ennakkovaroitusta!

Tuntui hupaisalta lukea Tulkit-nimistä kirjaa, jota en osannut tulkita lainkaan. Mihin vaikkapa nimi Tulkit viittasi? Olen lukenut toisenkin Soyinkan kirjan, Laittomuuden kauden, ja sen kanssa olin aivan samoissa vaikeuksissa. 

Miksi kirja oli niin vaikeaa? No ensinnäkin siksi, että Tulkit vilisee hahmoja kuin afrikkalainen kylä. On kauhen vaikea päästä perille heidän identiteetistään, suhteesta muihin tai ylipäätään syystä olla tässä kirjassa. Myös yksittäisten kohtausten yhteys toisiinsa pysyi arvoituksena.

Kirjassa oli huikean paljon dialogia, mutta se tuntui sanahälyltä. Mitä esimerkiksi ajattelet tästä: "Tuntematon mies on rikkonut ajan kuoren". Tai tästä: "...he saivat minut todella pelästymään, varsinkin se jolla oli tuonpuoleinen päällysrakennelma." Tai tästä: "...kun opittu kokeneisuutesi todella laskeutuu ja muuttuu osaksi sinua". Sääliksi kävi kääntäjää.

Voihan otsalohkoni – kyllä oli vaikea kirja. Goodreadsissä kirjaa joko rakastetaan tai manataan. Tai ennemmin pelätään, sillä lähes poikkeuksetta sitä pidetään todella vaikeana. 

En tiedä olisiko Tulkit-kirjaa kannattanut kääntää ollenkaan. Tässä on jotain niin sisäpiirimäistä, että se vaatii lukijalta jonkinlaista nigerialaisen kulttuurin ymmärrystä ja vieläpä historiallista, koska kaikki tapahtui melkein 60 vuotta sitten!

Ymmärrän, että ongelmani saattaa olla se, etten lainkaan ymmärrä kontekstia. Mutta käännöskirjallisuuden pitäisi auttaa lukijaa tällä matkalla eikä tehdä siitä vielä vaikeampaa.

Kirja loppuu sanoihin hukkuvan miehen vaihtoehdoista ja ne vaihtoehdot jäävät ilmaan leijumaan. Ehkä ne vaihtoehdot 1960-luvulla itsenäistyneessä Afrikassa todellakin olivat nuorelle miehelle aivan avoinna.

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Zaharia Stancu Miten sinua rakastinkaan – Miten menetys meitä koskettaa?

Mitä lukija mahtaa odottaa Zaharia Stancun Miten sinua rakastinkaan -kirjalta? Toivoin, että kirjasta löytyisi samaa vimmaa, johon ihastuin Stancun Hullu metsä -kirjassa. Hullu metsä on maaginen kirja taiteilijuuden synnystä ja melkein yhtä erinomainen kuin James Joycen mestarillinen Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta.

Halusin tietää, ketä kirjassa rakastettiin ja – menneen aikamuodon takia – miten rakkaus päättyi.

Miten sinua rakastinkaan -kirjalla ei ollutkaan mitään tekemistä aiemman rakkauden kanssa. Tai ainakaan tavanomaisen.

Zaharia Stancu. Miten sinua rakastinkaan.
Ketä sitten rakastettiin? Äitiä, kertojapojan äitiä, joka on juuri kuollut.
Mitä me tiedämme kuolleista?...Saamme tietää hiukkasen enemmän kuolleista sitten, kun olemme itse kuolleet, emme voi kertoa eläville siitä minkä kuolleena kuulemme tai näemme.
Kertojapoika on nimeltään Zaricuta. Todennäköisesti siis kirjailija itse. Hän katsoo mennyttä elämää silmät pyoreänä, jotenkin epäuskoisen oloisena ja hämmentyneenä.

Kirjan nimi voisi olla Rakkautta kuoleman jälkeen tai jotain kuolemaan liittyvää, sillä kuolema on tarinassa läsnä joka sivulla. Kaikki ihmiset pelkäävät kuolemaan, mutta ennen kaikkea he pelkäävät yksinäisyyttä: yksinäisyyttä täällä maan päällä ja yksinäisyyttä toisella puolen.

Kirjassa ollaan Romaniassa Omidan kylässä Calmatuilaaksossa. En tiedä ihan tarkkaan koska, mutta veikkaan toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ajanjakso on kuitenkin sillä tavalla repaleinen, että osa uudesta sukupolvesta kaupungistuu ja menettää juurensa – osa jää asuinsijoilleen elämään jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa. Kertojakin asui jo Bukarestissa, työskenteli toimittajana ja kulutti aikansa caféissa ja viinilasillisilla. Ja kävi aniharvoin Omidassa, jossa kahviloiden ja ravintoloiden virkaa toimitti ryyppääminen ja sammuminen luonnon helmaan – vaikka kotoisasti hautausmaalle.

Hautajaisvieraita ei tunnu enää yhdistä muu kuin verisiteen tai yhteinen lapsuus. Kohdataan, kun joku sovusta nai, saa jälkeläisiä tai päättää päivänsä. Ja ollaan kovin vieraita toisilleen jopa sisarusten kesken.

Miten sinua rakastinkaan on hautajaiskansan kollektiivinen suruvirsi. Varmaan niin kuin karjalaisilla aikoinaan. Kun yksi kuolee, niin siinä yhdistyvät muistot muistakin kuolleista. Tulee tilaa kokea omia suruja ja murheita – ehkä myös omaa hiipuvaa elämää.

Kaikista surkein tuntuu olevan naisten kohtalo: Yhäkin riippuvaisia miehistä ja huolissaan lapsikatraan ruokkimisesta ja kasvattamisesta. Joukkoon mahtuu sentään joku tyttönen, joka haluaa kouluttautua insinööriksi.

Yksi kirjan verevimmistä surujoista on köyhä Costadina. Se sama Costadina, jolle Stancu on omistanut kokonaisen kirjan!

Kyläyhteisö itkuvirsineen on kaikkinensa katoavaa kansanperintöä. Sen tunnistaa kaupunkilaistunut kertoja, joka tarkkailee vähän ymmällään kylään jääneitä sukulaisia ja paikallissankareita. Häneltä kysytään:

Saitko selville, mitä on kuolema? – Ei, en ole saanut. No sittempähän olet lukenut turhaan kaikki mitä luit.

Siitä olen sentään hyvilläni, että Stancun kirjan nimessä on rakkaudentunnustus. Äiti-vainaa ei nimittäin sellaisia elinaikanaan pahemmin saanut. Puolisikaan ei sanonut vaimolleen r-sanaa ikinä tämän eläessä – haudalla sitä hoetaankin kaikkien menneiden vuosien edestä.

Kaikista kiinnostavinta Stancun kirjassa on kuoleman kohtaaminen. Tästä näkökulmasta kirja voisi olla kiinnostavaa luettavaa antropologille.

Kolme vuorokautta kuolema hiipii talon ympärillä, pihamaalla, käsikkäin kuolleiden kanssa. Sielu joka on erotettu ruumiista itkee, mutta sielun kyyneleitä ei näy.

Kun ihminen on kuollut, vaeltaa sielu talossa jossa hän asui....Se kuulee kaiken mitä sanotaan ja näkee kaiken mitä tapahtuu. Vasta kolmen päivän ja kolmen yön kuluttua musta enkeli tarrttuu sielua kädestä ja johdattaa sen avaruuden seitsemän portin kautta taivaaseen.

Stancun kirja on hyvin maanläheistä naturalismia: köyhää, hankalaa ja viinanhajuista. Tulee mieleen Ilmari Kianto tai muu ryysykansa. Sellaisia hetkiä minkä tahansa köyhyydestä nousseen maan historiasta, joka jäisi jälkipolville täysin kokematta ilman kirjallisuutta ja taidetta.

maanantai 12. maaliskuuta 2018

Kurt Vonnegut Mestarien aamiainen – Hyvästit masentaville maanantaille

Maanantai tai mikään muukaan päivä ei ole masentava kun lukee Kurt Vonnegutia. Mestarien aamiainen eli hyvästi masentava maanantai toimii erinomaisesti tylsän päivän nauruterapiana. Mestarien aamiainen on käsittämättömän oivaltava tuoretuote vielä 44 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

 Kurt Vonnegut. Mestarien aamiainen. 
Mestarien aamiainen oli Vonnegutin 50-vuotislahja hänelle itselleen. Kirjassa äänekkäästi esiintyvä minäkertoja aikoo laskea vapaaksi kaikki häntä uskollisesti kirjailijanuralla palvelleet henkilöt. Ja anelee: "tee minut nuoreksi!". Kirja ajoittui suunnilleen puoleenväliin Vonnegutin tuotantoa enkä tiedä, rohkeniko hän todella luopua sankareistaan.

Mestarien aamiaisen päähenkilöt ovat muistakin Vonnegutin teoksista tutut kirjailija Kilgore Trout ja midlandcityläinen Dwayne Hoover. Vonnegut on kutsunut murtapartaista Troutia alter egokseen.

Kilgore Troutin tieteistarinoissa on marsilaisten kaltaisia olentoja ja tekstejä julkaistaan pornolehdissä, vaikkei niissä oikeastaan ole pornoa eikä seksiä. Kirjoituksissa elämä oli maailmankaikkeuden luojan koe, joka tuottaa olentoja ja ohjelmoituja robotteja sekaantumaan ihmisten elämään. 

Hoover on Vonnegutin lukijoille tuttu esimerkiksi Kalmasilmästä, jossa hän nai ja hautaa Midland Cityn kaunottaren. Mestarien aamiaisessa autokauppias-miljonääri Hoover muuttuu raivohulluksi kemiallisen aivohäiriön takia. Dwayne ei ole ainoa, jolla on pahoja kemikaaleja sisällään. Hänelle löytyi yllin kyllin seuraa esimerkiksi natsi-Saksasta.

Kirjan alussa Kilgore Trout saa elämänsä ainoan ihailijakirjeen. Sen on lähettänyt Hoover. Kirjassa etenee kohti toista kaksi tarinaa: Troutin liftausmatka Midland Cityyn ja Hooverin katastrofaalisesti etenevä mielenvikaisuus. 

Midland City on Amerikka pienoiskoossa. Siellä kaikki vastustavat kommunismia ja rakastavat autoja. He kahmivat nappulaa eli rahaa eivätkä perusta kulttuurista. Jos he joutuvat poistumaan Midland Citystä, he palaavat aina takaisin. Midland City oli tunnettu Mary Alice -nimisestä perämoottorista, eikun uimarista. Ja tietysti Kurt Vonnegutin kirjoista, sillä USA:n keskilännen Midland City on Vonnegutin ikioma grazyland.

Mestarien aamiaisessa tarina on rikottu luettelomerkein ja harhapoluin aiheeseen jos toiseen. Vonnegut juttelee lukijoilleen kaiken maailman ajankohtaisista aiheista rotusorrosta autokaupppoihin, joten tarinankerronta on erittäin viihdyttävää.

Mestarien aamiaisessa on paljon Amerikka-kritiikkiä. Eurooppalaista toki naurattaa punaniskojen sivistymättömyys ja ahdasmielisyys:

Viisikymmenvuotispäiväni lähestyessä maanmiesteni tekemät idioottimaiset päätökset ovat alkaneet yhä enemmän raivostuttaa ja hämmästyttää minua...Kas tässä syy siihen miksi amerikkalaiset ampuivat toisiaan vähän päästä: Se oli kätevä keino lopettaa novelli tai kirja.

Manifestinomaisuutta on Vonnegutin tokaisussa "aivoissani riitelevät keskenään muiden päähäni laittamat asiat". 

Vonnegutin minä esiintyy kirjassa luojana, joka voi kutistaa maailmankaikkeuden palloksi ja panna sen räjähtämään. Kirjan lopussa räjähtää aivokemikaalien sairastuttaman Hooverin elämä, eikä hänelle jää nappulan nappulaa.

Mestarien aaminen on täynnä kuolemattomia sanontoja. Monet sopivat erityisen hyvin puberteettisanastoon – kuten appoavoin majava. Samaa sarjaa on kuvitus – teini-ikäisen vihkotaidetta kirjailijalta itseltään.

Mestarien aamiainen on paitsi aamiaismuroihin rekisteröity tavaramerkki myös martinin kutsumanimi. Maanantai on masentava päivä, koska amerikkalaisille kotirouville maanantai oli pyykkipäivä. Ja vielä paremmin kirjan nimi sopisi ruokablogille!

lauantai 10. maaliskuuta 2018

John Irving Sirkuksen poika – Kääpiögeeniä jäljittävä tohtori törmää murhiin ja outoihin rintavarustuksiin

John Irving. Sirkuksen poika.
John Irvingin Sirkuksen poika -kirjan perusasetalma on tämä: kuuttakymppiä lähestyvä intialaissyntyinen Tri Farrokh Daruwalla jäljittää kääpiökasvuisuuden perintötekijöitä. Kiinnostuksen kohde vie Daruwallan toistuvasti Intiaan ottamaan verinäytteitä akondroplasiaa sairastavilta henkilöiltä. Heitä löytyy etenkin sirkuksen kääpiöistä.

Päätyökseen Daruwalla hoitaa rampoja ja elelee Torontossa Julia-vaimon kanssa. Toisessa elämässä tohtori seurustelee Bombayssä Duckworth Sport Clubin eliitin kanssa ja jallittaa verinäytteitä. Kolmannessa elämässä Daruwalla kirjoittaa dekkareita, joiden filmatisoinnit aiheuttavat Intiassa paheksuntaa ja skandaaleja. Kirjailijan työtä Daruwalla tekee salanimellä, vaikkakaan ei lukijalta salassa. 

Sirkuksen poika on vaativaa lukemista. Ei vaativaa vaikeaselkoisuuden, aiheen tai taiteellisen vaikutelman takia vaan siksi, että se on sekä paksu että sekava. Uskon lukeneeni lähes kaikki John Irvingit. Tässä joukossa Sirkuksen poika on Irvingiä tyypillisimmillään ja pahimmillaan. Kun kirjailija kuvittelee pystyvänsä pitämään lukijan (suomeksi) lähes 700 sivun mittaisen teoksen pauloissa, pitää kirjasta löytyä joko huipputarina tai muunlaista poikkeuksellista lumovoimaa. Sirkuksen poika on kirjallinen Bombay muutoinkin kuin tapahtumapaikaltaan: vilinää ja kuhinaa on niin yltäkylläisesti, että siitä menee minimalismin ystävä ihan sekaisin.

Kun tartun uuteen Irvingin kirjaan, toivon kahta asiaa: riko John rajojasi ja uskalla tehdä valintoja. Sirkuksen pojasta ei löydy uutta otetta vaan tuttuakin tutumpi kirjaresepti á la John Irving.

Se menee näin:
  • Ensin Irving valitsee yhden humaanin keskushahmon, joka on eksentrinen ja tarkkailee elämää ulkopuolisen ottein.
  • Seuraavaksi valitaan kulttuurinen konteksti tai useita. Bombay ja Intia on siinä mielessä hyvä valinta, että väenpaljoudesta löytyy jos jonkinlaista taustaa ja tarinaa. Yleensä ei ole pitkästyttävää tutustua uusiin kulttuureihin Irvingin matkassa.
  • Sitten kierrätetään tuttuja teemoja: tässä kirjassa uskonnot, sukupuolella leikittely, fyysiset rajoitteet, kulttuuriset ominaispiirteet ja ajankohtaiset teemat. Sirkuksen pojassa mukana muun muassa sukupuolenvaihdokset, homo- ja transseksuaalisuus, hippiys, katolilaisuus vieraassa kulttuurissa, aids ja prostituutio.
  • Sitten tarjoillaan joukkio sivuhenkilöitä. Sirkuksen pojassa heistä tärkeimpiä ovat entinen sirkuskääpiö ja nykyinen taksiyrittäjä Vinod. Vinodilla on akrobaattivaimo Deepa, joka sivutoimena pelastaa kerjäläislapsia ja lapsiprostituoituja sirkuksen työntekijöiksi. Sitten on Intian vihatuin Bollywood-näyttelijä John D, joka näyttelee Daruwallan kirjoista tehdyissä elokuvissa komisario Dharia. Myöhemmin joukkoon liittyy John D:n syntymässä erotettu kaksosveli, jesuiitaksi ryhtynyt Martin Mills, joka pestautuu Bombayhin lähetyssaarnaajaksi. Pahis on pahansuopa homopoika Rahul, joka katoaa, mutta palaakin näyttömölle naisena. Tällä sirkusareenalla tavallisimmat tavikset ovat rikostutkija Patel ja Patelin hippivaimo Nancy.
  • Lopuksi tarvitaan päätarina. Kaksikymmentä vuotta sitten tohtori Daruwalla tutki lääkärinä Goan kaksoismurhaa. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, hän auttaa Patelia selvittämään golfklubilla tapahtunutta murhaa.
Sirkuksen pojassa on peräti 27 lukua ja niillä useita alalukuja. Lue ensiksi sisällysluettelo: Se on hyvä sisäänajo kirjaan. Tohtori pohdiskelee Lady Duckworthin rintavarustusta. Tohtori törmää käynnissä olevaan sukupuolenvaihdokseen. Täydellinen nainen joka vihaa naisia. Väärinkäsitys virtsakourulla. Mahtaako se olla geeneissä. Ja niin edelleen.

Sirkuksen pojan kanteen on kuvattu irvokas norsuhahmo. Norsu liittyy kirjaan siten, että Bombayn kaduilla liikkuu vaarallinen sarjamurhaaja, joka tappaa ilotyttöjä ja piirtää heidän vatsanahkaansa norsuhahmon. Mutta miksi ihmeessä murhaaja on saanut piirroksiin idean tohtorin käsikirjoittamasta komisario Dhar elokuvasta?

Käy ilmi, että tohtori Daruwalla on ollut tekemisissä murhaajan kanssa pari vuosikymmentä sitten. Nyt murhaaja palaa näyttömölle kohteenaan tohtorin "ottopoika" John D.

John Irving ei enää pitkiin aikoihin ole ollut erityisen korkeakulttuurinen kirjailija. Hänen teoksissaan ovat tärkeitä henkilöt ja heidän tarinansa. Valitettavasti Sirkuksen poika oli Vapauttaa karhut -kirjan jälkeen pitkästyttävin John Irving ikinä. Kaoottinen kuin Intia. Ei hurmaavasti vaan sekopäisesti.

Kaikesta kritiikistäni huolimatta arvostan Irvingin humaania amerikkalaisuutta yli kaiken. Mies on aina syrjittyjen ja erilaisten puolella ja jo se yksinään on arvokasta. 

Nyt olen tietääkseni lukenut kaikki muut Irvingit paitsi Ystäväni Owen Meany ja blogannutkin kahdeksasta. Osa kirjoista on erinomaisia – osa karseita. Näin se menee:

Parhaat John Irvingin kirjat
Oman elämänsä sankari. Suosikki-Irvingini kirjana ja elokuvana.
Garpin maailma

Keskisarja
Kaikki isäni hotellit. Olen lukenut todella kauan sitten, joten muistikuvat ovat melko hämärät.

Huonoimmat John Irvingin kirjat
Sirkuksen poika
Välisarjan avioliitto
Vapauttakaa karhut. Kaikkein huonoin John Irving ikinä!

maanantai 19. helmikuuta 2018

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor – Esineiden vino ja ihmisten hidas elämä

Torgny Lindgren. Taiteilija Klingsor.
Klingsor näki kaltevan lasin kannon päällä ja löysi esineiden sielun. Niitä hänen piti tallentaa elämänsä loppuun saakka. Sen jälkeen hänestä tuli taiteilija. Kirjekurssilla. Piirtäminen I–II ja Maalaaminen I–II.

Taiteilija Klingsor on tutunoloinen Torgny Lindgrenin kirja. Jotenkin liian vaatimaton kirjaksi. Mutta kuitenkin tärkeä kirjoitettavaksi. Vähän samanlainen kuin itse Klingsorkin taiteilijana.

Taiteilija Klingsor oli neljättä polvea Klingsoreiden suvussa. Västerbottenissa asusti torppaa Ukkoklingsor, Muoriklingsor ja Poikaklingsor. Sitten tuli Taitelija ja siihen Klingsorit sitten päättyivät.

Ukkoklingsor oikeastaan herätti pojan taiteilijasielun. Vinoutunut lasi kuului alunperin Ukkoklingsorille. Muoriklingsor oli tärkeä myös. Muori kutoi kirvesmies-miehensä valmistamiin arkkuihin pohjakankaat. Niiden leveys oli aina 48 x 28 senttimetriä ja siitä tuli Taiteilijan maalausten vakiokoko.

Klingsorin taiteessa caput mortuum, ruskehtava ja liejunharmahtava tahdas, oli värien väri. Se oli kaikista väreistä synkin ja määrittelemättömin. Rauenneiden toiveiden ja jäänteiden värejä. Seuraavaksi tärkein oli venetsianpunainen.

Klingsorin päämäärä oli avata maalaustaiteen kirurgialla esineet ja paljastaa niiden sisäinen elämä. Niistä jäi elämään oivallus esineiden hitaasta ja harkitusta elämästä, josta ihmisen elämä ei sittenkään ratkaisevasti eronnut.

Klingsorin maalaamisesta tiedetään, että hän maalasi öljyvärein ja piti yhden 19 taulun näyttelyn. Muusaansa hän tutustui kirjekurssilla. Kirjekurssin opettajatar esiintyi ensin nimellä F, sitten FA, paljastui Fannyksi ja lopulta hänestä tuli vaimo. 19 taulun näyttelyn jälkeen Fanny kuoli auto-onnettomuudessa.

Taitelija itse viskasi elämän loppumetreillä kaikki taulunsa västerbottenilaiseen kaivoon. Häneltä jäi jälkeen vain yksi taulu, Sinijuovainen kahvikuppi.

Kaivoa ovat tulleet etsimään me-muodossa itseään ilmaisevat henkilöt. Kuuluvat Klingsoreiden laajasti levinneeseen sukuun – sukunimioikeutta heillä ei kuitenkaan ole.

Klingsorille maalaaminen oli kaikki kaikessa. Hänen nuoruudessaan oli maailmansota käynnissä ja Euroopassa kaupunkeja pommitettiin maan tasalle. Klingsorin kotikulmille majoitettiin Suomen sotapakolaisia ja sisaret lähetettiin parantolaan. Naapurit kääntyivät helluntailaisiksi. Tästä kaikesta Klingsor ei huomannut mitään vaan haki taas keittiöstä jonkun esineen jota piirtää tai maalata.

Västerbottenista Klingsor lähtee Tukholmaan ja sitten peräti Pariisiin. Siellä hän tutustui toiseksi ainoaan ystäväänsä, joka myös halusi taiteilijaksi. Ystävyys loppui taiteellisiin erimielisyyksiin ja sammutti Klingsorin taiteilijuuden liekin. Toinen Klingsorin ystävä oli halvaantunut ja ainoa ihminen, jonka Klingsor halusi maalata. Ehkä siksi, että Taiteilija tiesi Klingsorien tapaan kuolevansa halvaukseen itsekin.  

Klingsorin hahmo henkii Västerbottenia. Taitaa olla vähän samanlaista kuin kainuulaisuus. Ei sitä itsestä tartte kummempaa numeroa tehdä, vaikka olisi peräti taiteilija.

Sellaisessa omassa maailmassa harvakseen sanotut sanat ovat omia ja ilmaisevia. Kuten Klingsorin krummessata. Se tarkoittaa etsiä umpimähkään omaa alkuperää, kuten esineiden atomit ja molekyylit. Tai siankimara – omaperäinen sisäelin-juurespata on kulmakunnan vieraanvaraisuuden kruunu.

Taitelijana Klingsor kulki oman polkunsa, pääsi pitkälle, muttei koskaan edes halunnut perille. Klingsorin kuoltua me-kertojat jäävät etsimään kadonneita tauluja, joita Klingsor ei ehkä halunnut kenenkään löytävän.

Torgny Lindgrenin kirjojen maailma on outo takamaa, jossa tarinat elävät vaatimattomasti, mutta vaikuttavat vähintäänkin omintakeisilta. Se ei ole lempimaailmani, mutta en hetkeäkään kadu, että olen siihen tutustunut. Vähintään yhden kirjan verran Lindgreniä suosittelen ihan jokaiselle.