sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja – Vuoden neljäkymmentäyksi tytöt

Sota on aihe, josta on kirjallisuudessa kerrottu loputtomasti. Voisi luulla, ettei toisesta maailmansodastakaan ole enää yhtään kiveä kääntämättä tai tarinaa kertomatta.

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja.
Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on löytänyt maailmansodasta aiheen, joka todellakin oli jäänyt kertomatta. Nämä tarinat tuntuvat raskailta ja melkein uskomattomilta. Tarinoita on monta, sillä yksi kertoja ei riittänyt vaan tarvittiin useita. Ukrainalaisnaisia, jotka olivat taistelleet kommunismin puolesta Saksaa vastaan. Rintamalla miesten keskellä ja heidän kanssaan.

Aleksijevitšin aihetta on pidetty niin tärkeänä, että hän sai siitä Nobelin. Lukuisat sodassa olleista naisista avautuivat Aleksijevitšille kokemuksistaan ensimmäistä kertaa. Kirjassa julkaistiin muistoja, joista monet olivat siihen saakka olleet yksityisiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on kirja, joka ei ole tarina. Se on kokoelma menneisyyden muistoja, kokemuksia ja välähdyksiä.
Minä etsin muuta....Kuljen sielujen elämän jäljillä, kartoitan sielua. Sielu on minulle itse tapahtumaa tärkeämpi....Minua ahdistaa ja minut tekee levottomaksi aivan toinen kysymys: mitä ihmiselle tapahtui siellä.
Kirjassa saa äänen yli 200 toiseen maailmansotaan osallistunutta tyttöä ja naista. Alikersantti, liikenteenjohtaja, kirurgi, viestimies, sotamies, ilmatorjuntasotilas, tarkka-ampu, lentäjä, partisaani.
Meidät oli kasvatettu ajattelemaan, että ilman meitä itseämme ei maassamme olisi mitään. Meidät oli opetettu rakastamaan maatamme...Kun sota kerran oli alkanut, meidän oli voitava auttaa."
Kirjassa naisten tarinoita yhdistää toisiinsa rakenne. Se on sodan aikajana siitä, kun nuoria tyttöjä halutaan sotaan miesten rinnalle. Jos he selviävät hengissä, he palaavat takaisin vieraaksi muuttuneeseen kotimaahan ja Stalinin hirmuhallinnon painajaisiin.

Ensin oltiin nuoria naisia – monesti ei edes täysi-ikäisiä: "Menkää tytöt kotiin kasvamaan...Olette vielä liian nuoria." Usein rintamalle lähtee koko perhe naiset mukaan lukien. Monet tytöistä eivät olleet koskaan nukkuneet poissa kotoa tai matkustaneet yksin. Kokemukset ovat usein kovin yllättäviä:
Sodassa minusta tuli parempi ihminen, koska siellä oli paljon kärsimystä. Siellä katoaa heti kaikki, mikä ei ole tärkeää.
Kirjassa on monia koskettavia hetkiä. Yksi niistä kuului tytölle, jonka ensisuudelma on salaisen rakastetun ruumiin suuteleminen. Tai saksalaisten vangitsemalta naiselta, jonka kidutus rampauttaa, mutta joka ei murru. Hän ei voinut sodan jälkeen edes silittää, sillä sähkötuolissa kitunut ei vankileirin jälkeen voinut kestää sähkövirtaa. Toinen pelkäsi sodan jälkeen taivasta eikä uskaltanut edes nostaa katsettaan.

Kirja on oikeastaan muistamisen aikajana siitä, kun ensin ei saa eikä halua muistella ja myöhemmin ei enää halua lopettaa. Jotkut naisista kieltäytyvät ensin puhumasta, mutta aloitettuaan solmivat Aleksijevitšiin siteen kuin sukulaiseen.

Miksei haluttu muistella? Sodassa naisia oli kohdeltu kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti. Siviilissä sotinut nainen oli henkisesti tahriintunut ja mennyt piloille raaoista kokemuksista. Sanottiin: "Vaimoksi en sellaista ottaisi". Jotkut epäilivät naisten lähtenee sotaan vapaan rakkauden perässä. Siksi ne, jotka menivät sodassa naimisiin olivat usein kaikkein onnellisimpia aviopareja.
Aikoinaan me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä...Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä...mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla...meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään.
Sotineita naisia alettiin juhlia vasta kolmekymmentä vuotta sodan jälkeen.

Ennen sotaa elämä oli jakaantui sotaan ja rauhaan. Sodan jälkeen se jakaantui sotaan ja voittoon. Kun juuri oli opeteltu vihaamaan, oli opeteltava jälleen rakastamaan.

Toiseen maailmansotaan osallistui lähes miljoona neuvostonaista. Aleksijevitš haastatteli yli 800 veteraaninaista. Tuskalliselle aiheelle oli lähes mahdotonta löytää julkaisijaa. Sensuurin lisäksi vaivasi itsesensuuri.  

Sodalla ei ole naisen kasvoja on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Kirjallisuutena siinä ei silti ole mitään ylimaallisen koskettavaa. En oikein ymmärrä, miksi journalistinen ja antropologinen kirja julkaistiin Keltaisessa kirjastossa tai miksi tällainen lajityyppi ansaitsee kirjallisuuden Nobelin. Sellaisille kirjoille löytyy varmasti toisenlaisia tunnustuksia. 

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Wole Soyinka Tulkit – Vaikeuksissa itsenäistyneessä Afrikassa

Wole Soyinkan Tulkit -kirjassa ollaan Afrikassa, Nigeriassa 1960-luvulla. Nuoret nigerialaismiehet ovat kouluttautuneet ulkomailla, yhdysvaltalaisissa ja brittiläisissä yliopistoissa, ja palanneet takaisin kotimaahan. Työtä pitää löytää, mutta muutoin hengaillaan kavereiden ja satunnaisten tuttavuuksien kanssa.

Ollaan Lagosissa, jokunen vuosi Nigerian itsenäistymisen jälkeen. Maa vilisee edelleen valkoihoisia. Valkoihoiset hännystelevät yläluokkaa, ryhtyvät vaimoiksi tai pelkäävät maasta karkoitusta.

Enpä ole vielä tavannut afrikkalaista, joka ei olisi loukkaantunut jostain.
 Enpä ole vielä tavannut amerikkalaista, joka ei pitäisi röyhkeyttä sydämmellisyytenä.

Wole Soyinka. Tulkit. 
Ammatiltaan nuoret tyypit ovat taiteilijoita tai luovalla alalla yhtä lukuun ottamatta, joka on juristi. Taiteilijat ovat kiinnostuneita nigerialaisesta nyky- ja poptaiteesta. Lehtimies tekee jonkinlaisia feature-juttuja ja törmää mustaan magiikkaan. Juristi on lähellä valtarakenteita ja korruptoitunutta eliittiä.

Soyinka käsittelee hahmojaan satiirisesti. Ivailun kohteeksi joutuvat poliitikkojen lisäksi muun muassa akateemiset henkilöt: yliopistossa keskitytään opettamisen ja tutkimisen sijaan moralismiin. Valkoihoiset yliopistotyypit tutkivat, no mitäpä muuta kuin, Afrikan historiaa.

Välillä ollaan paikoissa, jotka näyttävät, tuntuvat ja tuoksuvat Keski-Afrikalta. Samealla rämejoella melomassa, hurmoksellisissa kirkonmenoissa, rähjäisessä bambubaarissa tolkuttomassa kännissä, Unescon maailmanperintökohteelta vaikuttavassa saarimaisemassa, korpinmustassa yössä iltakävelyllä tai muuten vain ajelehtimassa suuntaa vailla.

Tulee mieleen juureton sukupolvi, sillä nuoret tai tarina ei oikein kiinnity mihinkään.

On todella paljon dialogia. Soyinkan miehet ovat puheliaita ja taitavia puhumaan.

On uskontoa, uskonmiehiä ja mystiikkaa. "...kaipasin todella pimeyttä. Halusin elämäni olevan äänetöntä, salaperäistä.Kuten kuolleista herännyt Lasarus, joka omien sanojensa mukaan silloin muuttui mustasta albiinoksi.

Välillä esiintyy naisia ja tyttöystäviä, joista tajuaa vasta jonkun ajan päästä, etteivät he olleetkaan miehiä. Naiset ovat statisteja ja rekvisiittaa. Lohduttavia tyttöystäviä tai luksushuoria.

Tulkit -kirjan lukeminen on tuskaisaa. Ei siksi, että Soyinka kirjoittaisi huonosti tai pitkästyttävästi tai siksi, että kirjassa olisi joitain muita selkeitä kirjallisia puutteita. Vaan siksi, että minut tiputettiin afrikkalaisen suurkaupungin kujalle sokeana ilman ennakkovaroitusta!

Tuntui hupaisalta lukea Tulkit-nimistä kirjaa, jota en osannut tulkita lainkaan. Mihin vaikkapa nimi Tulkit viittasi? Olen lukenut toisenkin Soyinkan kirjan, Laittomuuden kauden, ja sen kanssa olin aivan samoissa vaikeuksissa. 

Miksi kirja oli niin vaikeaa? No ensinnäkin siksi, että Tulkit vilisee hahmoja kuin afrikkalainen kylä. On kauhean vaikea päästä perille heidän identiteetistään, suhteesta muihin tai ylipäätään syystä olla tässä kirjassa. Myös yksittäisten kohtausten yhteys toisiinsa pysyi arvoituksena.

Kirjassa oli huikean paljon dialogia, mutta se tuntui sanahälyltä. Mitä esimerkiksi ajattelet tästä: "Tuntematon mies on rikkonut ajan kuoren". Tai tästä: "...he saivat minut todella pelästymään, varsinkin se jolla oli tuonpuoleinen päällysrakennelma." Tai tästä: "...kun opittu kokeneisuutesi todella laskeutuu ja muuttuu osaksi sinua". Sääliksi kävi kääntäjää.

Voihan otsalohkoni – kyllä oli vaikea kirja. Goodreadsissä kirjaa joko rakastetaan tai manataan. Tai ennemmin pelätään, sillä lähes poikkeuksetta sitä pidetään todella vaikeana. 

En tiedä olisiko Tulkit-kirjaa kannattanut kääntää ollenkaan. Tässä on jotain niin sisäpiirimäistä, että se vaatii lukijalta jonkinlaista nigerialaisen kulttuurin ymmärrystä ja vieläpä historiallista, koska kaikki tapahtui melkein 60 vuotta sitten!

Ymmärrän, että ongelmani saattaa olla se, etten lainkaan ymmärrä kontekstia. Mutta käännöskirjallisuuden pitäisi auttaa lukijaa tällä matkalla eikä tehdä siitä vielä vaikeampaa.

Kirja loppuu sanoihin hukkuvan miehen vaihtoehdoista ja ne vaihtoehdot jäävät ilmaan leijumaan. Ehkä ne vaihtoehdot 1960-luvulla itsenäistyneessä Afrikassa todellakin olivat nuorelle miehelle aivan avoinna.

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Zaharia Stancu Miten sinua rakastinkaan – Miten menetys meitä koskettaa?

Mitä lukija mahtaa odottaa Zaharia Stancun Miten sinua rakastinkaan -kirjalta? Toivoin, että kirjasta löytyisi samaa vimmaa, johon ihastuin Stancun Hullu metsä -kirjassa. Hullu metsä on maaginen kirja taiteilijuuden synnystä ja melkein yhtä erinomainen kuin James Joycen mestarillinen Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta.

Halusin tietää, ketä kirjassa rakastettiin ja – menneen aikamuodon takia – miten rakkaus päättyi.

Miten sinua rakastinkaan -kirjalla ei ollutkaan mitään tekemistä aiemman rakkauden kanssa. Tai ainakaan tavanomaisen.

Zaharia Stancu. Miten sinua rakastinkaan.
Ketä sitten rakastettiin? Äitiä, kertojapojan äitiä, joka on juuri kuollut.
Mitä me tiedämme kuolleista?...Saamme tietää hiukkasen enemmän kuolleista sitten, kun olemme itse kuolleet, emme voi kertoa eläville siitä minkä kuolleena kuulemme tai näemme.
Kertojapoika on nimeltään Zaricuta. Todennäköisesti siis kirjailija itse. Hän katsoo mennyttä elämää silmät pyoreänä, jotenkin epäuskoisen oloisena ja hämmentyneenä.

Kirjan nimi voisi olla Rakkautta kuoleman jälkeen tai jotain kuolemaan liittyvää, sillä kuolema on tarinassa läsnä joka sivulla. Kaikki ihmiset pelkäävät kuolemaan, mutta ennen kaikkea he pelkäävät yksinäisyyttä: yksinäisyyttä täällä maan päällä ja yksinäisyyttä toisella puolen.

Kirjassa ollaan Romaniassa Omidan kylässä Calmatuilaaksossa. En tiedä ihan tarkkaan koska, mutta veikkaan toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ajanjakso on kuitenkin sillä tavalla repaleinen, että osa uudesta sukupolvesta kaupungistuu ja menettää juurensa – osa jää asuinsijoilleen elämään jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa. Kertojakin asui jo Bukarestissa, työskenteli toimittajana ja kulutti aikansa caféissa ja viinilasillisilla. Ja kävi aniharvoin Omidassa, jossa kahviloiden ja ravintoloiden virkaa toimitti ryyppääminen ja sammuminen luonnon helmaan – vaikka kotoisasti hautausmaalle.

Hautajaisvieraita ei tunnu enää yhdistä muu kuin verisiteen tai yhteinen lapsuus. Kohdataan, kun joku sovusta nai, saa jälkeläisiä tai päättää päivänsä. Ja ollaan kovin vieraita toisilleen jopa sisarusten kesken.

Miten sinua rakastinkaan on hautajaiskansan kollektiivinen suruvirsi. Varmaan niin kuin karjalaisilla aikoinaan. Kun yksi kuolee, niin siinä yhdistyvät muistot muistakin kuolleista. Tulee tilaa kokea omia suruja ja murheita – ehkä myös omaa hiipuvaa elämää.

Kaikista surkein tuntuu olevan naisten kohtalo: Yhäkin riippuvaisia miehistä ja huolissaan lapsikatraan ruokkimisesta ja kasvattamisesta. Joukkoon mahtuu sentään joku tyttönen, joka haluaa kouluttautua insinööriksi.

Yksi kirjan verevimmistä surijoista on köyhä Costadina. Se sama Costadina, jolle Stancu on omistanut kokonaisen kirjan!

Kyläyhteisö itkuvirsineen on katoavaa kansanperintöä. Sen tunnistaa kaupunkilaistunut kertoja, joka tarkkailee vähän ymmällään kylään jääneitä sukulaisia ja paikallissankareita. Häneltä kysytään:

Saitko selville, mitä on kuolema? – Ei, en ole saanut. No sittempähän olet lukenut turhaan kaikki mitä luit.

Siitä olen sentään hyvilläni, että Stancun kirjan nimessä on rakkaudentunnustus. Äiti-vainaa ei nimittäin sellaisia elinaikanaan pahemmin saanut. Puolisikaan ei sanonut vaimolleen r-sanaa ikinä tämän eläessä – haudalla sitä hoetaankin kaikkien menneiden vuosien edestä.

Kaikista kiinnostavinta Stancun kirjassa on kuoleman kohtaaminen. Tästä näkökulmasta kirja voisi olla kiinnostavaa luettavaa antropologille.

Kolme vuorokautta kuolema hiipii talon ympärillä, pihamaalla, käsikkäin kuolleiden kanssa. Sielu joka on erotettu ruumiista itkee, mutta sielun kyyneleitä ei näy.

Kun ihminen on kuollut, vaeltaa sielu talossa jossa hän asui....Se kuulee kaiken mitä sanotaan ja näkee kaiken mitä tapahtuu. Vasta kolmen päivän ja kolmen yön kuluttua musta enkeli tarrttuu sielua kädestä ja johdattaa sen avaruuden seitsemän portin kautta taivaaseen.

Stancun kirja on hyvin maanläheistä naturalismia: köyhää, hankalaa ja viinanhajuista. Tulee mieleen Ilmari Kianto tai muu ryysykansa. Sellaisia hetkiä minkä tahansa köyhyydestä nousseen maan historiasta, joka jäisi jälkipolville täysin kokematta ilman kirjallisuutta ja taidetta.