maanantai 19. helmikuuta 2018

Torgny Lindgren Taiteilija Klingsor – Esineiden vino ja ihmisten hidas elämä

Torgny Lindgren. Taiteilija Klingsor.
Klingsor näki kaltevan lasin kannon päällä ja löysi esineiden sielun. Niitä hänen piti tallentaa elämänsä loppuun saakka. Sen jälkeen hänestä tuli taiteilija. Kirjekurssilla. Piirtäminen I–II ja Maalaaminen I–II.

Taiteilija Klingsor on tutunoloinen Torgny Lindgrenin kirja. Jotenkin liian vaatimaton kirjaksi. Mutta kuitenkin tärkeä kirjoitettavaksi. Vähän samanlainen kuin itse Klingsorkin taiteilijana.

Taiteilija Klingsor oli neljättä polvea Klingsoreiden suvussa. Västerbottenissa asusti torppaa Ukkoklingsor, Muoriklingsor ja Poikaklingsor. Sitten tuli Taiteilija ja siihen Klingsorit sitten päättyivät.

Ukkoklingsor oikeastaan herätti pojan taiteilijasielun. Vinoutunut lasi kuului alunperin Ukkoklingsorille. Muoriklingsor oli tärkeä myös. Muori kutoi kirvesmies-miehensä valmistamiin arkkuihin pohjakankaat. Niiden leveys oli aina 48 x 28 senttimetriä ja siitä tuli Taiteilijan maalausten vakiokoko.

Klingsorin taiteessa caput mortuum, ruskehtava ja liejunharmahtava tahdas, oli värien väri. Se oli kaikista väreistä synkin ja määrittelemättömin. Rauenneiden toiveiden ja jäänteiden värejä. Seuraavaksi tärkein oli venetsianpunainen.

Klingsorin päämäärä oli avata maalaustaiteen kirurgialla esineet ja paljastaa niiden sisäinen elämä. Niistä jäi elämään oivallus esineiden hitaasta ja harkitusta elämästä, josta ihmisen elämä ei sittenkään ratkaisevasti eronnut.

Klingsorin maalaamisesta tiedetään, että hän maalasi öljyvärein ja piti yhden 19 taulun näyttelyn. Muusaansa hän tutustui kirjekurssilla. Kirjekurssin opettajatar esiintyi ensin nimellä F, sitten FA, paljastui Fannyksi ja lopulta hänestä tuli vaimo. 19 taulun näyttelyn jälkeen Fanny kuoli auto-onnettomuudessa.

Taitelija itse viskasi elämän loppumetreillä kaikki taulunsa västerbottenilaiseen kaivoon. Häneltä jäi jälkeen vain yksi taulu, Sinijuovainen kahvikuppi.

Kaivoa ovat tulleet etsimään me-muodossa itseään ilmaisevat henkilöt. Kuuluvat Klingsoreiden laajasti levinneeseen sukuun – sukunimioikeutta heillä ei kuitenkaan ole.

Klingsorille maalaaminen oli kaikki kaikessa. Hänen nuoruudessaan oli maailmansota käynnissä ja Euroopassa kaupunkeja pommitettiin maan tasalle. Klingsorin kotikulmille majoitettiin Suomen sotapakolaisia ja sisaret lähetettiin parantolaan. Naapurit kääntyivät helluntailaisiksi. Tästä kaikesta Klingsor ei huomannut mitään vaan haki taas keittiöstä jonkun esineen jota piirtää tai maalata.

Västerbottenista Klingsor lähtee Tukholmaan ja sitten peräti Pariisiin. Siellä hän tutustui toiseksi ainoaan ystäväänsä, joka myös halusi taiteilijaksi. Ystävyys loppui taiteellisiin erimielisyyksiin ja sammutti Klingsorin taiteilijuuden liekin. Toinen Klingsorin ystävä oli halvaantunut ja ainoa ihminen, jonka Klingsor halusi maalata. Ehkä siksi, että Taiteilija tiesi Klingsorien tapaan kuolevansa halvaukseen itsekin.  

Klingsorin hahmo henkii Västerbottenia. Taitaa olla vähän samanlaista kuin kainuulaisuus. Ei sitä itsestä tartte kummempaa numeroa tehdä, vaikka olisi peräti taiteilija.

Sellaisessa omassa maailmassa harvakseen sanotut sanat ovat omia ja ilmaisevia. Kuten Klingsorin krummessata. Se tarkoittaa etsiä umpimähkään omaa alkuperää, kuten esineiden atomit ja molekyylit. Tai siankimara – omaperäinen sisäelin-juurespata on kulmakunnan vieraanvaraisuuden kruunu.

Taiteilijana Klingsor kulki oman polkunsa, pääsi pitkälle, muttei koskaan edes halunnut perille. Klingsorin kuoltua me-kertojat jäävät etsimään kadonneita tauluja, joita Klingsor ei ehkä halunnut kenenkään löytävän.

Torgny Lindgrenin kirjojen maailma on outo takamaa, jossa tarinat elävät vaatimattomasti, mutta vaikuttavat vähintäänkin omintakeisilta. Se ei ole lempimaailmani, mutta en hetkeäkään kadu, että olen siihen tutustunut. Vähintään yhden kirjan verran Lindgreniä suosittelen ihan jokaiselle.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Richard Hughes Sattuman kourissa – Merimatka myrskyn silmässä

Richard Hughes. Sattuman kourissa.
Richard Hughes on Ison K:n merimieskirjailijoita ja Sattuman kourissa on Keltaisen kirjaston ensimmäisiä kirjoja – numero 23, ilmestymisvuosi 1938.

Sattuman kourissa on kirja sinulle, joka pidät merenkäynnistä, myrskyistä ja selviytymistarinoista.

Höyrylaiva Archimedes oli hieno rahtilaiva ja omistajasuvun ylpeys. Yksi asia jätettiin kuitenkin hoitamatta ja se oli taloudellinen turvallisuus: Archimedestä ei vakuutettu.

Tiptop kunnossa olevan Archimedeksen matka alkaa aurinkoisena syyspäivänä Norfolkista. Laivassa on satapäinen ja monikansallinen miehistö. Suurin osa miehistöstä on kokeneita merimiehiä, mutta joillekin kyseessä on neitsytmatka.

Archimedeksen kapteeni Edwardes on kerran kokenut kapteenin painajaisen: ohjannut laivan myrskyyn avomerellä. Toinen kerta tapahtuu nyt:
Ja kun nyt huono onni oli tullut toistamiseen ja hän oli vielä kerran joutunut satimeen, ei hänelle ehkä toista kertaa annettaisi anteeksi.
Richard Hughes tietää mistä kirjoittaa. Tarina perustuu tositapahtumiin ja niiden seikkaperäiseen tutkimiseen.

Seuraavat päivät laiva heittelehtii myrskyssä, mastot huuhtoutuvat mereen, hyöryvoimajärjestelmä rikkoutuu ja laiva vaurioituu vakavasti. Sekä laiva että miehistö taistelevat hengestään.

Pelko tavoittaa itse kunkin, jokaisen omalla tavallaan. Miten itse reagoisit myrskyn silmässä? Menisitkö nippuun niin kuin kiinalaiset vai löytäisitkö itsestäsi selviytyjän pelon keskellä kuten ensikertalainen Dick? Hughesin kirjassa pelon psykologia tulee lukijalle tutummaksi:
Heidän yhteinen pelkonsa vahvisti hänen omaansa ja hän alkoi kaivautua heidän alleen kuin haluten päästä kokonaan näkyvistä.
Henkilöistä kiehtovin ja eniten avattu oli kapteeni Edwardes – merellä onnellinen kuin leikkivä lapsi. Hänellä oli käsissään miljoonan punnan arvoinen laiva ja kahdeksankymmenen miehen henki. Vastuun valtava suuruus teki hänen sydämensä keveäksi.

Toinen keskeinen henkilö on neitsytmatkaa tekevä Dick Watchett. Kirjan alussa Dick unelmoi nuoresta Sukiesta, mutta laivamatkan päätteeksi kokee jo kasvaneensa mieheksi, josta Sukien kuuluu unelmoida.

Kaiken kaikkiaan Hughesin henkilöt jäävät lukijalle etäisiksi. Sattuman kourissa on ensisijaisesti seikkailuromaani, luonnonilmiöistä kertovaa extreme-kirjallisuutta. Kirjailija Hughesia kiinnostivat henkilöitä enemmän meriluonnon ääri-ilmiöt, hurrikaanit, säähavainnot ja navigointi.

Sattuman kourissa ei ollut mikään ikimustoinen kirja, vaikka merestä ja purjehtimisesta pidänkin. Jos kirja julkaistaisiin nyt, se todennäköisesti löytyisi nuorisokirjallisuuden hyllystä. Enkä usko, että ainakaan Keltaisesta kirjastosta.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Jevtušenko Kananjumala ja muuta venäläisproosaa – Kun kirjallisuus täytti stadionit

Tiedätkö mikä on kananjumala? Se on pyöreä meren kivi, jonka keskelle on syöpynyt reikä. Kananjumala on onnenamuletti. Erikokoisia kananjumalia voi ripustaa kanalasta omaan kaulaan onnea tuottamaan.

Hans Björkegren (toim.). Kananjumala.
Kananjumala on myös Hans Björkegrenin vuonna 1963 koostaman proosakokoelman nimi. Kananjumalassa on kuusi pientä tarinaa yhtä monelta kirjailijalta. Heitä yhdistää Stalinin jälkeinen aikakausi ja uudistajan status.

Kirjailijat eivät kieltäneet kommunismia, mutta stalinismin kurjaa puolta esitellään siellä täällä. Vankileirejä, pakkoasutusta, sukulaisten outoja kohtaloita. Eikä muuta tarvittu siihen, että poliittinen johto katsoi näitä miehiä pahalla silmällä - ja lännen kulttuurieliitti hurrasi etenkin Jevtušenkolle.

Niimpä: kaikki novelistit ovat miehiä. Ehkä siinä ei 1960-luvulla ollut Hans Björkegrenin mielestä mitään ihmeellistä, mutta nykylukijan mielestä kyllä on. Muutoin kirjailijoita yhdistävät arkiset aiheet ja joko venäläisten klassikoiden tai eurooppalaisten ja amerikkalaisten modernistien ihailu.

Kananjumala -novellin kirjoittaja Jevgeni Jevtušenko on kirjoittajista kuuluisin. Jevtušenkon tekstissä merenrannalla lomaileva mies etsii vimmatusti kananjumalaa rantahietikosta.
Otin sen hyvin varovasti, niin kuin onni otetaan silloin, kun ymmärretään, mitä se merkitsee.
Venäjä on iso maa. Tarinoissa ollaan usein matkoilla, käymässä tai lentelemässä paikasta toiseen. Siitä syntyy väliaikaisuuden tunnelma.

Vasili Aksjonovin Kuumatka puolitiessä on roisimpi tarina. Autonkuljettaja kyläilee sattuman oikusta lentokentällä tapaamansa savottakaverin luona, viettää vauhdikkaan miniloman ryypäten ja rakastellen kaverin siskon kanssa. Miehellä on selvästikin piiloteltavana Sahalinin vankileiritausta. Paluulennolla automies ihastuu lentoemäntään ja jäljittää naista lentämällä Habarovskin ja Moskovan väliä niin pitkään kun rahaa riittää. Tarinan päättyessä mies on yhtä lailla tyhjän päällä kuin sen alkaessa.

Vladimir Tendrjakovin Kolmonen, seiska ja ässä -teksi kuvaa metsittynyttä uittoporukkaa. Tukkimiehiä yhdistää omanlainen elämäntapa ja tiivis äijämeininki. Uittoporukkaan soluttautuu itse pirulainen, entinen vanki, jonka uittomiesten työnjohtaja ehkä huonoksi onneksi pelastaa hukkumasta. Yksi uittomiehistä hokee rasittavuuteen saakka "Äh, peripetia". Lopussa sen ymmärtää avainlauseeksi: toveritarinasta tuli tragediaksi.

Olisin hämmästynyt, jos tarinoissa olisi sivuutettu sota. Ei tullut yllätystä. Bulat Okudzavan tekstissä Voi hyvin kahdeksantoistavuotias koulupoika joutuu sotaan ja pelkää osoittautuvansa pelkuriksi.

Sotavuosien aikana sodasta tulee läheinen: "Minä olen tutustunut sinuun, sota". Sota muistetaan kivääritulina, käskytyksinä, taipaleina, hylättyinä kylinä, asetyyppeinä, naissotilaina ja erilaisina välkähdyksinä. Ja kuoleman hetkinä:
Laskemme kaikki hautaan. Huolellisesti. He makaavat takki päällä ja saappaat jalassa. Kaikilla on uudet saappaat jalassa...Teemme kaiken niin kuin pitääkin, kaiken niin kuin pitääkin.
Sota on järisyttävä inhimillinen muutos ja sen tajuaa, kun katsoo taaksepäin:
Lapsuudessa itkin paljon. Poikavuosina vähemmän. Nuoruudessani kaksi kertaa.
Ja sitten katsoo itseä juuri nyt:
Ja minä halusin itkeä...siksi, että ihminen voi itkeä - enkä surusta. Itse, itse. Sinun haavasi ei ole vaarallinen, koulupoika. Sinä saat kestää vielä paljon. Vielä saat elää, ystävä.
Björkegren kokosi kirjaansa uusia tulokkaita, mutta uutuus vanhenee nopeasti. Tähän nostamissani tarinoissa oli kaikissa jotain kiinnostavaa – suosikkini oli ehdottomasti Kuumatka puolitiessä – mutta ne pari muuta olen jo unohtanut.

Tarinoita kiinnostavampaa on miettiä aikakautta, jota Björkegren kutsuu kirjalliseksi suojasääksi. Alkoi uusien lahjakkuuksien esiinmarssi ja fanimäärät kasvoivat huikeiksi. Vieläkö kirjallisuus voisi täyttää stadionit, ylittäisikö yhden kirjallisuuslehden (digilehden tai blogin) levikki puoli miljoonaa tai runokokoelman painosmäärä satatuhatta?