Patricia Lockwood kirjoitti kirjan naisesta, joka kirjoitti internettiin. Jonnekin internetin ysäriläiseltä kuulostavaan portaaliin. Yksityisen oloiseen tilaan, jonne mentiin, kun haluttiin olla kaikkialla. Kun haluttiin kertoa, että minullakin on samanlainen arpi! Kukaan ei puhu tästä -kirjassa kaikilla voi olla viesti, mutta välittääkö siitä kukaan nanosekuntia kauemmin? Portaali on ohi vilahtava kalaparvi, joka vaihtaa hetkessä merkistä suuntaa.
 |
| Patricia Lockwood. Kukaan ei puhu tästä. |
Kirjassa on kapitalismia!, politiikkaa! Huutomerkkejä! LOPETA! ÄLÄ LÄHETÄ VAIMOLLENI SÄHKÖPOSTIA! HUUTAMISTA!!! ÄLÄ ENÄÄ KOSKAAN LÄHETÄ MINULLE MUNAKOISOA!
Siinä on paljon syvällisiä ajatuksia. juustossani on chuck e cheesen mentävä reikä. Ja oivaltavia sanoja. Stimmailiko hän. Oivastellaan pois. Hiivasienikieli muuttui oppimisjärjestelmäksi, vaikkei mitään tulehdusta edes ollut.Ja pysyviä asioita. Aurinko. Musertava häpeä kaikesta, aivan kaikesta.
Salainen nautinto ovat lauseet, joita vain puoli prosenttia maailman ihmisistä ymmärtää. grisly british witch pits.
On virhe kuvitella, etteivät toiset ihmiset eläneet yhtä syvällisesti kuin itse. Sillä eipä oma elämäkään järin syvällistä ollut.
Rakenteeltaan Lockwoodin kirja on kaksi kirjaa. Ensimmäinen on portaalia, tekstipintaa. Ehkä ironiaa, ehkä ajankuvaa, ehkä ja varmaankin kuvaus mikrovallasta ja -vaikuttamisesta. Toinen on elämää portaalin ulkopuolella. Uusi tulkinta äärimmäisestä kehopositiivisuudesta? Vastareaktio yhteisöille? Kotiinpaluu ihmisissä asuvaan aurinkoon?
Lockwoodin nainen kirjoitti internettiin. Naisesta tuli julkkis, kun hän postasi voiko koira olla kaksonen? Ergonomiaongelma oli puutunut etusormi. Hänen kissansa nimi ei voinut olla mirri tai nauku vaan jotain sellaista kuin Tohtori Pyllynsilmä.
Hän eli ajassa, jossa huomio oli pyhää. Nanosekunnin huomio murskavoitto. Keksi sana, kuten toksinen, joka oli kuin joku josta oli tullut kuuluisa. Tai diskurssi. Tai normalisointi. Ehkä seuraava oli kontekstiromahdus+
Portaalissa eläviä ihmisiä verrattiin usein laboratoriorottiin, jotka painoivat loputtomiin nappia saadakseen herkkupalan.
Hänestä tuli julkkis vääristä syistä. Hän häpesi, halusi lopettaa, mutta bittiavaruuden lumo ei päästänyt otteesta. Kunnes nainen sai viestin: ”On tapahtunut kamalia.” Alkaa hurja pako digitaalisesta aivosumusta sinne, mihin somen valta ei ylety.
Portaalissa täydelliset lapset leikkivät loputtomiin, mutta siskon syntyvä tyttö ei tule leikkimään. Kaikki mikä kehittyvissä aivoissa voi mennä pieleen oli mennyt pieleen.
Sydän kasvoi, mutta siihen sattui ja se yritti pakoilla tietoa.
Hän päätti: vastedes hän puhuisi vain olennaisista asioista, mutta hän jaaritteli vain säästä kuten muutkin.
Lopussa joku varasti naisen puhelimen. Siellä oli koko hänen minuutensa. Kävi niin, että Liisa oli haaskannut aikaa portaalissa ja tippunut kaninkoloon.
Lockwood kirjoitti kirjan olemassaolosta somen ja internetin kautta, ja siitä, mitä se maksoi. Siitä, mitä on se ulkopuolella, olikin hyvin vaikea puhua.
Mitä tulee itse kirjaan luulen, että siitä on puhuttu paljon viime vuosina, mutta kukaan ei puhu siitä enää vuoden-kahden päästä. Tämä teksti hajoaa sadoiksi tekstifragmenteiksi, joita ei koskaan ollut tarkoituskaan kuluttaa peräkkäin ja yhdellä kertaa. Joista ei pitänytkään etsiä merkityksiä, metasanomaa tai logiikkaa, vaikka sellaisten metsästyksestä pidättäytyminen on ärsyttävän vaikeaa kun tekstifragmentit on pistetty järjestykseen.
En ymmärrä, miksi nämä sanat on printattu ja painettu? Se tuntuu yhtä kyseenalaiselta kuin influensserin lenneskely geolokaatiosta toiseen. Näissä paneeleissa portaalissa jaettu oivastus ja muut nanohetken vaikuttavat sitaatit ovat rahakasta pääomaa ja indeed vaikuttamista. Nämä tekstit olisi pitänyt jättää *portaaliin* ja elämään omaa satunnaiselämää.
Minua ei ärsytä aihe. Minua ärsyttää toteutus. Minua ärsyttää se, miten huomaan tekstiä tahtomattani kuluttavan, koska muoto luo siitä väärintulkitun tarinan.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.