Hanya Yanagiharan Pieni elämä on mestariteos ja harvinaisen sydäntäsärkevä kirja ystävyydestä ja elämisen vaikeudesta. Se on kirja inhimillisen sietokyvyn rajoista ja lukijalle koettelemus lukemisen sietokyvyn rajoista.
Hanya Yanagihara. Pieni elämä. |
Willem, Malcolm, Sophie, Jude, Richard, Andy. He kaikki kaikki kokivat niin paljon nuorina yhdessä ja erikseen. Heillä elämä on lahja, ja kuoleman teema lähempänä kuin tarinan alussa arvaisikaan.
Jude olisi voinut kuolla ensin ja monta kertaa. Juden jokainen elinvuosi oli oikeastaan ihme. Vauvana Jude olisi voinut kuolla, kun hänet hylättiin roskakasaan. Lapsena Jude olisi voinut kuolla väkivaltaan, pedofiliaan ja prostituutioon. Aikuisenakin Jude olisi voinut kuolla väkivallan uhrina, verenmyrkytykseen, viiltelyyn tai itsemurhaan.
Sinua kohdeltiin hirveällä tavalla. Sinä selvisit siitä. Ehkä...Kuolemassa ja kuolemassa. Kaikki me ollaan kuolemassa.
Pienessä elämässä on vaikea pitää elossa Judea, ihmistä, joka ei halua elää eikä uskalla luottaa. Ensin yritetään vedota syyllisyydentuntoon, sitten uhataan, syytellään, anellaan. Ystävänä Jude oli kuitenkin ensiluokkainen.
Willem onnistui Juden kanssa parhaiten. Onnellisimmat vuodet taisivat olla noin neljästä-viiteenkymmeneen. Silloin parhaat collegekaverit ymmärsivät rakastavansa toisiaan. Tai ajattelen, että se oli syvää kiintymystä, jota Jude oli kaivannut koko elämänsä ja jota Willemillä oli antaa suojeluntarpeessa olevalle läheiselle. Jude oli fyysisesti vammainen ja sisäisesti reikäinen kuten Willemin nuorena kuollut veli.
Pienessä elämässä on muitakin henkilöitä kuin Jude ja Willem. Neljästä miehestä tuli kavereita Lispenard Streetillä, kun he olivat parikymppisiä opiskelijoita. JB oli aloitteleva taidemaalari, Malcolm opiskeli arkkitehdiksi, näyttelijän ammatista haaveileva Willem oli tarjoilija ja Jude opiskeli lakia.
Luke oli opettanut hänelle, miten elämästä löydetään mielihyvää, ja sitten poistanut mielihyvän täydellisesti.
Pieni elämä on kirja siitä, miten lapsesta tulee aikuinen, joka on kyvytön normaaliin ihmisyyteen ja jota riivaa valtaisa epäusko. Vaikka hän saa ihanimmat ystävät ja tarinan yhdessä ihanimmassa kohdassa hänet aikuisadoptoidaan, eivät mitkään keinot vie painajaisia.
Pieni elämä on kirja siitä, kun ei ole koskaan kutsunut ketään isäksi tai äidiksi eikä koskaan ole saanut lämpöä naissuhteista. Ei äidistä, ei sisaresta ei edes opettajasta.
Pieni elämä on kirja viiltelystä ja fyysisistä kivuista. Juden keinot hillitä omia demoneitaan ovat vastenmielisiä, mutta lopulta ymmärrettäviä ja anteeksiannettavia.
Hän oli päättänyt yrittää parantua...elossa oleminen ja siihen usein liittyvä häpeä ja järjettömyys ei ollut hänen ainut vaihtoehtonsa.
Pieni elämä on kirja läheisriippuvuudesta ja huolenpidosta. Myös ihmisinä voimme tarvita heitä, jotka tarvitsevat meitä.
Kun lukee näin intiimiä kirjaa lähes tuhat sivua, pakahtuu melkein itsekin ja tuntee suurta surua. Yanagihara kirjoittaa sydäntä särkevällä tavalla siitä, miten voi katsoa ihmisten sisään ja mitä voi paljastua.
“...things get broken, and sometimes they get repaired, and in most cases, you realize that no matter what gets damaged, life rearranges itself to compensate for your loss, sometimes wonderfully.”
Pienessä elämässä on vaikea pitää elossa Judea, ihmistä, joka ei halua elää eikä uskalla luottaa. Ensin yritetään vedota syyllisyydentuntoon, sitten uhataan, syytellään, anellaan. Ystävänä Jude oli kuitenkin ensiluokkainen.
Willem onnistui Juden kanssa parhaiten. Onnellisimmat vuodet taisivat olla noin neljästä-viiteenkymmeneen. Silloin parhaat collegekaverit ymmärsivät rakastavansa toisiaan. Tai ajattelen, että se oli syvää kiintymystä, jota Jude oli kaivannut koko elämänsä ja jota Willemillä oli antaa suojeluntarpeessa olevalle läheiselle. Jude oli fyysisesti vammainen ja sisäisesti reikäinen kuten Willemin nuorena kuollut veli.
Pienessä elämässä on muitakin henkilöitä kuin Jude ja Willem. Neljästä miehestä tuli kavereita Lispenard Streetillä, kun he olivat parikymppisiä opiskelijoita. JB oli aloitteleva taidemaalari, Malcolm opiskeli arkkitehdiksi, näyttelijän ammatista haaveileva Willem oli tarjoilija ja Jude opiskeli lakia.
Malcolmin, Willemin ja JB:n, ja kaikkien muidenkin nelikolle läheisten ihmisten, elämään oli mahtunut "normaalikamalia" asioita. Sellaisia kuten lapsen vammaisuus, lapsen tai vanhempien ennenaikaiset kuolemat, tunneköyhää kasvatusta, siirtolaisuutta tai köyhyyttä. Jo näistäkin aiheista on kirjoitettu monta loistavaa tarinaa.
Alussa he olivat Yanagiharalle tasa-arvoisia, mutta myöhemmin huomio kiinnittyi Willemiin ja vielä enemmän Judeen. Nopeasti käy selväksi, että Juden tarina on kamaluudessaan ylivoimainen. Tässä kauheuksien manalassa Yanagihara vyöryttää niitä aina vaan lisää. Silloin ylittyi se piste, jossa minulta loppui usko, että niistä selvitään.
Pelkään, että olen sinulle vain inhottavien yllätysten sarja. Näin sanoo älykäs Jude, joka ei koskaan tunne olevansa mitään arvokasta.
Pieni elämä oli kamalaa luettavaa. Miten voi selvitä pedofialista ja lapsiprostituutiosta? Miten voi selvitä manipuloinnista ja minuuden mitätöinnistä? Miten voi selvitä, kun elämä on jo 16-vuotiaana pilalla?
Luke oli opettanut hänelle, miten elämästä löydetään mielihyvää, ja sitten poistanut mielihyvän täydellisesti.
Pieni elämä on kirja siitä, miten lapsesta tulee aikuinen, joka on kyvytön normaaliin ihmisyyteen ja jota riivaa valtaisa epäusko. Vaikka hän saa ihanimmat ystävät ja tarinan yhdessä ihanimmassa kohdassa hänet aikuisadoptoidaan, eivät mitkään keinot vie painajaisia.
Pieni elämä on kirja siitä, kun ei ole koskaan kutsunut ketään isäksi tai äidiksi eikä koskaan ole saanut lämpöä naissuhteista. Ei äidistä, ei sisaresta ei edes opettajasta.
Pieni elämä on kirja viiltelystä ja fyysisistä kivuista. Juden keinot hillitä omia demoneitaan ovat vastenmielisiä, mutta lopulta ymmärrettäviä ja anteeksiannettavia.
Hän oli päättänyt yrittää parantua...elossa oleminen ja siihen usein liittyvä häpeä ja järjettömyys ei ollut hänen ainut vaihtoehtonsa.
Pieni elämä on kirja läheisriippuvuudesta ja huolenpidosta. Myös ihmisinä voimme tarvita heitä, jotka tarvitsevat meitä.
Kun lukee näin intiimiä kirjaa lähes tuhat sivua, pakahtuu melkein itsekin ja tuntee suurta surua. Yanagihara kirjoittaa sydäntä särkevällä tavalla siitä, miten voi katsoa ihmisten sisään ja mitä voi paljastua.
Pieni elämä on kirja lasten ihmisoikeuksista ja lastensuojelun tarpeellisuudesta. Muistutus siitä, miten tärkeää yhteiskunnan on suojella kaikkein haavoittuvampia.
Pieni elämä oli ikimuistoinen kirja. Se oli tuskallinen kirja lukea. Se oli kirja, jota ei pidä edes aloittaa kevein miettein.
Kirjan jättämättä surusta huolimatta haluan ottaa siitä muistoksi jotain lohdullista:
Tylsää, että kirjoitat heti ensimmäisille riveille ja koko blogiin loppuratkaisun ja juonen.
VastaaPoistaSamaa mieltä 😕
VastaaPoistaItselläni on kirja vielä kesken, ja oli tosiaan aika ikävää, että ennen juonipaljastuksia ei ole mitään spoiler alertia. Kiitokset. :|
VastaaPoistaKävin muuttamassa näiden kommenttien jälkeen kirjoituksen alkua, myös siksi, että tämän on blogini luetuin teksti. Itse kuitenkin ajattelen, että juoni ja tapahtumat eivät koskaan ole lukemisessa pääasia. Lukeminen on aina yksilöllinen kokemus, joka on paljon enemmän kuin se, mitä tapahtuu. Se pätee varsinkin Pieneen elämään, joka on järisyttävä kokemus.
VastaaPoistaMä jätin ne 30 viimeistä sivua illalla lukematta, koska aavistin sen mitä tapahtuu. En halunnut sen tulevan uniini. Luin ne sit vasta seuraavana aamuna . Ihan kuin olisin ollut siellä ”paikan päällä”. Se taulu williamin katseesta ois nähtävä. Ehkä siitä näkee unen 🙏🏻
VastaaPoista