maanantai 9. heinäkuuta 2018

Orhan Pamuk Kummallinen mieleni – Maailman onnellisin mies on istanbulilainen ja katukaupias

Kun olen lukenut Orhan Pamukin viimeisimmät kirjat – Viattomuuden museo ja Kummallinen mieleni – en voi olla miettimättä mitä tapahtuu, kun kirjailija vanhenee. Joskus tarinat syvenevät, joskus tuoreus katoaa. Joillekin käy kuten Pamukille. He herkistyvät ja muuttuvat nostalgisiksi.

Orhan Pamuk. Kummallinen mieleni.
Kummallinen mieleni saattaa olla sympaattisin kaupungille omistettu kirja, jonka olen koskaan lukenut. Kummallinen mieleni on aidonoloista kaupunkinostalgiaa katutasolta siten kuin katukauppiaiden jaloon ammattikuntaan kuulunut Mevlut Karatas sen koki.  

Mevlut syntyi vuonna 1957 Aasian läntisimmällä laidalla, köyhässä keskianatolialaisessa kylässä. Hän muutti seuraavalla vuosikymmenellä joukkomaaltamuuton aikoihin isänsä kanssa kasvavaan Istanbuliin. Mevlutin äiti ja siskot jäävät maaseudulle, mutta muu suku seurasi miespuolisia setiä ja serkkuja pääkaupunkiin. 

Mevlut. Bozakauppias.
Mevlut pärjäilee koulussa aluksi hyvin ja haaveilee yliopistosta, mutta lukutaidottoman isän ohjailema poika viehättyy kadusta koulua enemmän. Vähävaraisen pojan isä myy kadulla alkoholipitoista joguttijuomaa bozaa. Mevlutista tulee bozakauppias toisessa sukupolvessa: ei ehkä niinkään kohtalon sanelemana vaan rakkaudesta Istanbulin katuihin ja sen ihmisiin. Hän myy bozaa kahdenkymmenenviiden vuoden ajan kaikkina talvi-iltoina.

Myöhemmin Mevlut kokeilee monia ammatteja. Hän työskentelee pilahvikauppiaana, osakkaana Lankomiesten bozapuodissa, Binbom-kioskin päällysmiehenä ja pysäköinninvalvojana, mutta aina miehen kummallinen mieli haikailee kaupustelemaan Istanbulin kaduille. Sukulaismiehet rikastuvat kuljetus- ja rakennushankkeissa tai kiinteistökeinottelussa, mutta Mevlut ei halunnut ottaa vastaan toisten neuvoja tai almuja. 

Pamukin Istanbul-saagan sivut vilisevät Mevlutin sukua. Jo kirjan alkusivuille on piirretty mittava sukupuu. Monet sukulaisista pääsevät selostamaan tapahtumia Mevlutin rinnalle. Löytyy miespuoliset serkukset, vaurastunut Korkut ja Süleyman, jonka mielitietty Samiha karkasi toisen kanssa. On kotikylästä tuttu Kyrmyniska Abdullah Efendi, jonka kolme tytärtä anastaa suuren roolin Mevlutin suvun miesten elämässä. Isänä Kyrmyniska on melkein 70-luvun radikaali:  "Tyttäreni eivät ole myytävänä", hokee Mevlutin tuleva appi ja samaa mieltä on myöhemmin kahden tyttären isä Mevlut. 

Kävi niin, että Korkut nai Kyrmyniska efendin vanhimman tyttären. Näissä häissä Mevlut rakastui efendin toiseen tyttäreen ja kirjoitti neidolle rakkauskirjeitä vuosien ajan. Silmistäsi sinkoavat lumoavat nuolet. Kahdenkymmenviiden ikäisenä hän ryösti neidon kotikylästä, mutta serkkunsa juonen takia ryöstetyksi tuli väärä sisar Rayiha.

Mevlutin suurin elämänlahja lienee ollut taito kääntää vaistoinkäymiset voitoiksi. Epäonni on Mevlutille aina lahja ja tämän takia ajoittain kovaonnista miestä ei kannata sääliä. Sillä Mevlut ei säälipisteitä kaivannut. Väärästä naisestakin tuli elämän rakkaus. Mevlut ja Rayiha. Maailman onnellisin mies – maailman onnellisin aviopari. Ja kirjan lopuksi viisikymmentäviisivuotias Mevlut avaa sydämensä Istanbulille: "Olen rakastanut tässä maailmassa kaikkein eniten Rayihaa."

Kummallinen mieleni on kertomus Istanbulin muutoksesta ja yhden miehen mittaisen elämän lähihistoria 1960-luvulta vuoteen 2012. Ensin Istanbuliin muuttaneet "mevlutit" asettuivat kukkulakaupungin hökkeleihin ei-kenenkään maalle. Mevlutinkin isä oli tarmokas ihminen, joka rakensi talon tyhjälle maalle. Vuosikymmenten aikana Istanbul laajenee. Kaavoitetut tontit armahdetaan ja äkkiä slummihökkelit ovat käypää valuuttaa ylikuumenneilla rakennusmarkkinoilla. Asuinalueet eriytyvät ja tällä vuosikymmenellä yhä useampi löytää itsensä kerrostalosta modernien mukavuuksien keskeltä.

Mevlutille tuli mieleen, että hänen senhetkinen näkökulmansa kaupunkiin oli sama kuin silloin kun hän vasta oli muuttanut Kültepeen ja isä oli vienyt hänet yksin kukkulan huipulle. Sieltä näkyivät silloin, neljäkymmentä vuotta takaperin, tehtaat ja toiset kukkulat, joita slummihökkelit alkoivat kovaa vauhtia peittää alleen alhaalta ylöspäin. Nyt Mevlut näki vain erikokoisten kerrostalojen valtameren...Mevlut sekä kavahti kaupunkia että halusi loikata tämän silmiä kuhisevan taloviidakon uumeniin....Näiden kaikkien uusien ja korkeiden rakennusten muodostaman eräänlaisen betoniverhon taustalla oli aavistettavissa vanhan Istanbulin varjo.

Näillä Istanbulin kaduilla Mevlut vietti elämänsä. Nuoruudessa hän radikalisoitui kommunismista, mutta palasi vanhemmiten moskeijan huomiin. Nai väärän siskon, mutta rakastui tähän tulisesti. Kokeili monia ammatteja, mutta illan tullen lähti aina vaeltelemaan Istanbulin katuja bozaanza kaupaten.

Se Mevlutin tarinassa olikin kaunista: Ei ole parempia tai huonompia valintoja. On vain elämää.

Muutoin Kummallinen mieleni on keskinkertainen kirja eikä läheskään yhtä vaikuttava, kuin Orhan Pamukin toinen kotikaupunkiylistys – nimeltään Istanbul. Minun ihailemani Pamuk ei ole tällainen herkistelijä. Hän on sydäntäsärkevän koskettava, radikaali ja kovia kokenut. Hän on kirjoittanut Lumi -nimisen mestariteoksen.