Don DeLillon kirjoissa on aina sykkinyt WASP Amerikan pulssi, teknologia ja elitismi. Niissä on osuttu postmodernin elämän ytimeen ja näytetty sen inhimillinen hinta. Ei kokemuksia, ei elämyksiä, enemmän taitoa navigoida kohinassa.
Suuren amerikkalaisen kirjailijan tuotannossa Hiljaisuus jää pikkuruiseksi kirjaksi. Siinä ei ole muuta spektaakkelimaista kuin spektaakkeli nimeltä Super Bowl. Toisaalta edes miljoonien odottama Super Bowl ei ala vaan mykistyy näkemättömäksi ja kokemattomaksi.
 |
| Don DeLillo. Hiljaisuus. |
Totaalisen hiljaisuuden syy on teknologinen minikatastrofi – sekin yksi DeLillon dystooppisista lempiaiheista. Yhteydet katoavat. Televisiosta ja kaikenlaisista screeneistä tulee mustia aukkoja. DeLillo on osannut ennakoida hetkiä, jotka tulevat tapahtumaan. Hetkiä, joita pelkäämme eniten – myönnämme tai emme. Kuten digiyhteyksien katkeaminen.
Hiljaisuudesta on turha etsiä tarinaa. Se on kokoelma pirstaleisia hetkiä, jotka kehystetään seuraavasti.
Pariskunta, Jim ja Tessa, on palaamassa Euroopasta Amerikkaan. Lentokone joutuu tekemään hätälaskun teknisen häiriön takia. Lento-onnettomuudesta selvitään ja pariskunta jatkaa iltaa ystävien luo katsomaan Super Bowlia. Ennen kuin ottelu edes alkaa, digiyhteydet lakkaavat toimimasta. Unohtakaa spektaakkelit, unohtakaa, mikä maailmassa on tapahtumassa. On vain miljoonia ihmisiä vailla yhteyksiä, hämillään, pettyneinä ja ehkä jopa peloissaan. Mitä seuraisi, jos ihmiskunnalta vietäisiin teknologia?
DeLillo on aina kuvannut yhteiskuntia, joissa itää pelon siemen. On konfliktin uhkaa tai ainakin turvattomuutta. On ydinaseita, laukaisukoodeja, satelliitteja, holtitonta pörssikauppaa. Kaikki se on läsnä tässä pienessä kirjassa. Avaruuskohteet ja satelliitit jäävät avaruuteen. Lentokoneet tippuvat alas ja liikenne pysähtyy.
Mitä vain kirjoittaakin, Don DeLillo saa aikaan vetovoimaista ja mielenkiintoista tekstiä. Paitsi nyt. Onko Hiljaisuus DeLillon vaatimattomin kirja – jopa mitäänsanomaton? Vastaan tähän kyllä.
Teknologiset dystopiat eivät ole helppo aihe varsinkaan, kun ne yleistetään katastrofimoodiin yhdestä tapahtumatta jääneestä tapahtumasta. Viittaukset ovat liioiteltuja – esimerkiksi viittaukset maailmansotaan eivät saa katetta.
Tunnusomaista DeLilloa on lakoninen, objektiivisen tarkkaileva, nimeävä ja luetteloiva kieli. Nyt siinä mentiin liian pitkälle.
– Olen puhetuulella. Ei kuulokkeita. Olemme kumpikin puhetuulella.
– Ei nappikuulokkeita...Puhutaan ja kirjoitetaan.
tai
– Mutta ruutu tuottaa sinulle iloa. Pidät siitä.
Tunnusomaista DeLilloa ovat myös älykkäät henkilöhahmot, joiden poikkeuksellisuus ei ole etäännyttävää tai vaikeaselkoista vaan valaisevaa. Hiljaisuudessa tämäkään ei onnistunut.
Esimerkiksi Max-niminen henkilö on ajautunut elämässään tutkimaan pakonomaisesti Einsteinin "1912 Manuscript of the Special Theory of Relativityä". Maxilla oli taipumus vajota kelmeään transsiin ja toistella Einsteiniä saksaksi. "Ajan ja avaruuden kauniit ja ilmavat käsitteet". Tai "Lasketaan seitsemän kerrallaan alas tulevaisuuteen, joka hahmottuu liian pian.".
Hiljaisuus oli lopultakin vain ohkainen teksti, joka oli kirjoitettu mieleen juolahtaneista argumenteista ihmisistä vailla teknologiaa. Se oli kirja viekoittelevasta katastrofin kokemuksesta ennen kuin tiedetään onko sellaisesta edes kyse. Hiljaisuus ei ollut futuristinen näkymä eikä sillä ollut painavaa sanottavaa teknologiasta, katastrofeista tai ajasta nimeltä tulevaisuus. Sen sijaan se oli melankolinen välähdys hetkestä, joka paljasti, ettei monille kokemuksia oikeastaan ole olemassa ilman teknologiaa.
Hiljaisuuden oli suomentanut Helene Bützow.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.