tag:blogger.com,1999:blog-70565806798607787652024-03-14T14:53:00.450+02:00Keltainen kirjasto -kirjablogiKirjablogi, jossa luetaan Tammen Keltaista Kirjastoa. Maailmankirjallisuuden klassikoita. Sisältää kirja-arvioita yli 300 Keltaisen kirjaston kirjasta sekä listat kirjasuosituksista ja niistä kirjoista, joita en olisi halunnut Keltaiseen kirjastoon.@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.comBlogger328125tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-18742095341638182282023-12-13T19:54:00.010+02:002024-01-01T17:21:51.069+02:00Ivo Andrić Konsulit – Travnikin konsuleita, visiirejä ja diplomatian historiaa dokumentaristityyliin<p><b>Ivo Andrićin Konsulit</b> -kirjassa eletään 1800-luvun alkua, Napoleonin vallan ja valloitusten aikaa bosnialaisessa Travnikin kylässä. Napoleonin – travnikilaisille kotoisasti Bunaparten – valloitusten takia alueen geopoliittinen merkitys on yllättäen kasvanut. </p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbqUM7xRgmk6EO7QK1eGIRqAH6UL5pH0PfPWerSvoFbluHDm6Kg33s_BtUksfqy3kbVaz94N507njb4G4o_FvsiGSy3EtbAlEMCQHag9Gjhanxflr-OOCvI-Zj_YkKWutLkSOrgpTMQ7FpnkmfZdiz_jYGmxfBsj7IWc9ClSFCdTFnjvGEQGzxIAo7D6c/s485/Konsulit.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="291" data-original-width="485" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbqUM7xRgmk6EO7QK1eGIRqAH6UL5pH0PfPWerSvoFbluHDm6Kg33s_BtUksfqy3kbVaz94N507njb4G4o_FvsiGSy3EtbAlEMCQHag9Gjhanxflr-OOCvI-Zj_YkKWutLkSOrgpTMQ7FpnkmfZdiz_jYGmxfBsj7IWc9ClSFCdTFnjvGEQGzxIAo7D6c/s16000/Konsulit.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="text-align: left;">Ivo Andrić. Konsulit.</span></td></tr></tbody></table><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><div style="text-align: justify;"><span style="text-align: left;">Bosnia on vuoristoinen maa Balkanin niemimaalla, maa jossa itä ja länsi kohtaavat. Kirjan tapahtumien aikaan Bosnia oli osa Turkin valtakuntaa. Travnikia hallitsivat turkkilaisten asettama visiiri ja turkkilaiset beit. Kaupungin laitamilla asui kristittyjä, ja myös romaneilla oli omat korttelit.</span></div></div><p></p><div style="text-align: justify;"><span style="text-align: left;">Kertoessaan Travnikista nobelisti Andrić kertoi omasta kotikylästään Bosniassa. <b>Konsulit</b> tunnetaan myös sille hyvin sopivalla nimellä <b>Travnikin kronikka</b>. Travnik oli sellaisia identiteetiltään hämäriä rajaseutuja, joissa asui kansa, jos toinenkin, joka kuului sille ja tälle maalle vuorollaan ja jonne ei varsinaisesti kukaan halunnut jäädä asumaan. </span></div><br />Travnikissa aurinko nousi myöhemmin ja laski aikaisemmin kuin missään muualla maailmassa. Travnikilaisia yhdisti sanaton, sisäsyntyinen ylpeys itsestään ja kotikylästään. Se oli syrjässä maailmantapahtumien polttopisteestä ja kuuluisten miesten kulkureiteistä. Siellä elävät toivoivat yllätyksetöntä ja muuttumatonta elämää.<br /><br /><span style="background-color: #fcff01;">Monet ovat tänne yrittäneet juurtua, mutta irti heidät on taas repäisty, ja niin on tapahtuva tälläkin kertaa, vaikka konsulit tulisivatkin.</span><br /><br />Napoleon pyrki hallitsemaan etupiiriään miehittämällä ne konsuleilla. Ranska lähetti Travnikiin konsulin valvomaan oikeuksiaan. Samoin Itävalta omiaan. <br /><br />Ranskan pääkonsuli Jean Daville oli päättäväinen, suorakatseinen ja taiteilijasieluinen. Tyynen ja suoraselkäisen miehen ei ollut helppo tottua elämään petollisen ja kekseliään itämaisen hiljaisuuden ja viekkauden keskellä. Elämä Bosniassa oli vailla kaikkea hienostuneisuutta. Se oli karua, outoa ja se <span style="background-color: #fcff01;">"jättää meidät sokeina, mykkinä, avuttomina, elävänä haudattuina ja maailmasta eristyneinä elämään tähän maailmaan."</span><br /><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span>Davillen sukupolvelle kuningasvalta, vallankumous ja Napoleon merkitsivät innostusta ja loistavia sankaritekoja, mutta myös ristiriitoja, horjumista ja itsepetosta. Kertojan mukaan tästä seurasi suuri tuska, josta tuli sukupolvikokemus. Tuskasta tuli osa sielua ja yhtä rakas kuin oma elämä. Davillea tuskastutti yhtä paljon kuin lukijaa – samankaltaisina toistuvista päivistä ei löytynyt tarinaa tai muita kohokohtia.<br /><p></p><p>Travinikssa pikkudiplomaatit harjoittivat vähäisiä toimiaan. Kirjoittivat tarkoin harkittuja kirjeitä ja päiväraportteja, kammoksuivat paikallisia ja välttelivät apatiaa. Samaan apatiaan meinasin vaipua itsekin, kun pistelin menemään tätä uneliaasti kerrottua ja hyvin epädramaattista tarinaa. Tarinassa ei ollut draamaa nimeksikään, vaikka Napoleonin aikakausi oli draamaa tulvillaan. Travnik oli kaiken tapahtumallisuuden ulkokehällä ja kertomus ainakin konsuleiden osalta uravuosista, joilla ei ollut CV:ssä suurta painoarvoa.<br /><br /><span style="background-color: #fcff01;">Ajat olivat sellaiset, ettei enää uskaltanut toivo mitään miellyttävää eikä uskoa mihinkään hyvään.</span></p><p>Melkein kaikki konsulit ja konsulaattien diplomaatit pitivät Travnikia epämiellyttävänä ja sivistymättömänä maailmankolkkana. Siellä eivät diplomaatti pystyneet näkemään itseään osana maailmanhistoriaa. </p><p><span style="background-color: #fcff01;"><span style="background-color: transparent;">–</span> Pariisissa ei aavisteta, minkälaista täällä on elää ja tehdä työtä...Vain se, joka joutuu tekemisiin näiden ihmisten kanssa ja elää heidän keskellään, on selvillä, miten epäluotettavia, kopeita, raakoja ja viekkaita bosnialaiset ovat. <br />– Täällä menettää kaiken itsekunnioituksensa. Täällä ihminen käyttää vain suotta järkeään ja voimiaan...</span></p><p>Tällaista luettavaa <b>Konsulit</b> tarjosi vuodesta 1807 vuoteen 1813. Kun kesä kääntyi syksyyn 1813 alkoi konsuliajan viimeinen vuosi. <span style="background-color: #fcff01;">"Kesällähän kaikki sodat ja kapinatkin alkoivat...Kesäkuukaudet ovat vaarallisempia kuin muut."</span></p><p>Seuraavana vuonna Napoleon joutui sotatappioiden takia luopumaan vallasta. Syksyyn mennessä Travnikista olivat haihtuneet konsulit ja kadonneet konsulinvirastot. Vielä muutaman vuoden lapset leikkivät konsulileikkejä ja heidän aikaansa muisteltiin kahviloissa, mutta pian heidät unohdettiin kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.</p><p><b>Konsulit</b> oli kirja, jota en olisi varmasti lukenut loppuun ilman Keltainen kirjasto -lukuprojektiani. Siitä puuttuivat kaikki tekstilliset ja tarinalliset elementit, jotka tekevät fiktiosta kiinnostavaa, koskettavaa tai ylipäätään lukemisen arvoista. Kaikkitietävä dokumentaristikertoja oli puisevimpia kertojia, joita olen fiktioissa koskaan tavannut. <br /><br />Se, mitä kirjasta sain oli lisätietoa 1800-luvun alun vuosisadan Balkanin historiasta. Suosittelen kirjaa vain, jos olet kiinnostunut Napoleonin valloitusten vaikutuksista Eurooppaan tai diplomatian historiasta. Onhan siinäkin tietysti pari hyvää syytä, mutta muuten on aika jättänyt andrícmaisen kerronnan jo aikoja sitten. Tulipahan suoritettua!</p>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-72007519600282322552023-09-02T16:51:00.003+03:002023-10-29T12:59:26.346+02:00Édouard Louis Ei enää Eddy – Selviydyin, vai enkö kuitenkaan?<b>Édouard Louisin Ei enää Eddy</b> on kirja, josta on kohuttu ja joka on järkyttänyt. Se on sekä Ranskan viime vuosikymmenen kohutuimpia romaaneja että poikkeuksellisen karmiva kasvutarina. <span style="background-color: white;"><b>Ei enää Eddy kertoo</b>, miten Eddy Bellegueule varttui ja kärsi väkivallan keskellä homoseksuaalina – erilaisena.<br /><br /></span><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7SADuNrygpEPs6woS_7Uyu1b4eNkmXNARNXhQhJxfmoBbBGQln09wMy6PkcQGu1bOrKETO08QCusNunxLGc_0RM89SoP55CCbmJxI6zr7YiCrEJvRs3vWZhAXNencXqwa6vJGiDISsXl20yqcObZJwzkOw-oreUzCaFAm-E0yboI1jrwlUXz_PGQqSng/s485/Ei%20en%C3%A4%C3%A4%20Eddy.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="346" data-original-width="485" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi7SADuNrygpEPs6woS_7Uyu1b4eNkmXNARNXhQhJxfmoBbBGQln09wMy6PkcQGu1bOrKETO08QCusNunxLGc_0RM89SoP55CCbmJxI6zr7YiCrEJvRs3vWZhAXNencXqwa6vJGiDISsXl20yqcObZJwzkOw-oreUzCaFAm-E0yboI1jrwlUXz_PGQqSng/s16000/Ei%20en%C3%A4%C3%A4%20Eddy.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><h4><span style="text-align: left;">Édouard Louis. Ei enää Eddy.</span></h4></td></tr></tbody></table><div><b>Ei enää Eddy</b> on kirja myrkyllisestä maskuliinisuudesta, homofobiasta, sukupuoli-identiteetistä, köyhyydestä ja teollisuustyöläisten yhteiskunnasta. Kuulostaa ihan sosiologialta ja sitä kirja onkin – luokkayhteiskuntakatsaus fiktion ja autofiktion muodossa.</div><div><div><br /></div><div><b>Ei enää Eddy</b> on omaelämänkerrallinen romaani ja tarina, jossa vaikeuksien, kieltämisten ja kokemusten kautta tunnustetaan oma sukupuoli-identiteetti. Kirjan lukeminen oli erikoisella tavalla fyysinen ja tunteikas kokemus. Oman homouden hyväksyminen äärimaskuliinisessa ja homofobisessa ympäristössä oli järkyttävä kokemus. Eddylle itselleen se oli aluksi pieniä havahtumisia, kalvavaa erilaisuuden tuntua köyhässä teollisuuskaupungissa, jota piti koossa <i>samanlaisiksi</i> syntyneiden ja kasvatettujen ihmisten yhteisö. Luettuasi kirjan ymmärrät, millaista voi olla länsimaisen yhteiskunnan totaalinen suvaitsemattomuus tällä vuosituhannella. </div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa</span>, tunnusti aikuinen Eddy itselleen. </div><div><span style="background-color: white;"><br /></span></div><div><span style="background-color: white;">Kaikki tiesivät, että Eddy Bellegueulessä on jotain vialla: vanhemmat, sisarukset, kyläläiset, ystävät ja tietysti myös Eddy itse. Häntä joko vainottiin, tai vain yksinkertaisesti hyljeksittiin. Eddy taistelee salaisuuksien ja häpeän kanssa ja kouluttaa itseään samanlaiseksi kuin muut. </span><span><span style="background-color: #fcff01;">En silti suostunut luovuttamaan vaan hoin itselleni <i>Tänään mä oon kovis</i>.</span></span> </div><div><span style="background-color: white;"><br /></span></div><div><span style="background-color: white;"><div>Kaiken lisäksi Eddyn lapsuus oli sekä äärimmäisen köyhä että väkivaltainen. Kotona ei ollut rahaa sähkövaloihin eikä hammaslääkärikäynteihin. Väkivalta oli arkisempaa kuin päivällinen ja istui miehelle kuin oma nahka.</div><div><br /></div><div>Onneksi kirjasta löytyi pieni hippunen armollisuutta. Eddyn perheestä löytyi läheisrakkautta, vaikka sekin ilmeni erikoisilla tavoilla.</div><div><br /></div><div>Tarinan kertoja on sekä Eddy että ulkopuolinen tarkkailija, joka on armoton ja säälimätön myös Eddylle itselleen. Tuntuu, ettei kirjassa kukaan, ei edes Eddy-kertoja itse, ole Eddyn puolella. </div><div><br /></div><div>Olin lukenut <b>Väkivallan historian</b> ja ehkä siksi pystyin etäännyttämään itseni lukijana. Etääntymistä auttoi autofiktiivisen kertojan viileäntarkkaileva näkökulma. Tosin se oli samalla karmivaa. Uhriutuminen on surullinen selviytymiskeino. Toivottavasti siitä kirjoittaminen ja lukeminen auttaa poisoppimisen prosessissa.</div><div><br /></div></span></div><div>Vähävaraisia armotta polkevassa yhteiskunnassa toiveikkaammasta tulevaisuudesta haaveileminenkin tuntuu mahdottomalta. Kun sattuma sitten avaa Eddylle pakotien toiseen maailmaan, muutos vaatii kaiken vanhan hylkäämistä. <span style="background-color: #fcff01;">Pakeneminen oli ainoa vaihtoehto, ainoa joka jäi minulle jäljelle.</span><div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div>Pakopaikka on teatterilukiossa Amiensissa. Siellä Eddy ymmärtää, että sukupuoli-identiteetti on myös luokkakysymys.</div><div><br /><div><span style="background-color: #fcff01;">Heitä kaikkia olisi voitu kotikyläni koulussa haukkua homoiksi.</span><br /><span style="background-color: #fcff01;">Porvarit eivät käytä kehoaan samalla tavalla.</span></div><div><br />Kirjan aihe teemoineen ja tapahtumineen oli yksinkertaisesti järkyttävä. Piina venyy sivulta sivulle. Ennen viimeisiä kappaleita huokaisin helpotuksesta. Tämä oli sittenkin selviytymistarina kunnes kaikki huipentuu <span style="background-color: #fcff01;">"Muut nauravat - Minä myös"</span> -lopetukseen. Ei se ollutkaan selviytymistarina!</div><div><br />Ei enää Eddy on uskomattoman rohkea kirja 21-vuotiaalta. Onneksi se huomattiin, vaikka vastaanotto taisikin osin olla kyseenalainen. </div></div></div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-25384091552687680042023-08-06T15:00:00.003+03:002023-08-06T15:08:25.079+03:00Evie Wyld Me olemme susia – Vuosisadat vaihtuvat ja maailman muuttuvat, mutta Susimies ei katoa<b>Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut</b> oli mykistävän hieno kirja pelosta, uhasta ja elämästä kahdessa todellisuudessa. Keltaisessa kirjastossa julkaistu <b>Me olemme susia</b> jatkoi uhan teemaa, mutta keskittyi vieläkin selkeämmin sukupuolten suhteissa vaanivan väkivallan vaaroihin. <div><br /></div><div>Enää ei ollut kyse yhdestä naisesta vaan sukupolvien sarjasta naisia. Onko asetelma niin syvällä miesten ja naisten suhteissa, että henkinen ja fyysinen väkivalta iskee pintaan jossain vaiheessa, tai vähintäänkin vaanii suden lailla parisuhteen pimeällä puolella?<div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4yR0eGSycjkcrL6AHnwyhgjKQqA6-LChb9Jjp1T9c5IFyJ33Z3joxJE3CBD85TCTpERpTSUfAVC-LjfRaQ5ioOL_zWLyX2Wu5adYh0AjYafHhkO1lGOAMgiODy6Vl-3Nnn94TsbE5YyRNbolm00rYkniJEchNZrqL2US3seNatY6ccKYSpeXBPmr3/s485/Me%20olemme%20susia.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="321" data-original-width="485" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi4yR0eGSycjkcrL6AHnwyhgjKQqA6-LChb9Jjp1T9c5IFyJ33Z3joxJE3CBD85TCTpERpTSUfAVC-LjfRaQ5ioOL_zWLyX2Wu5adYh0AjYafHhkO1lGOAMgiODy6Vl-3Nnn94TsbE5YyRNbolm00rYkniJEchNZrqL2US3seNatY6ccKYSpeXBPmr3/s16000/Me%20olemme%20susia.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="text-align: left;"><b>Evie Wyld. Me olemme susia.</b></span></td></tr></tbody></table><br /><div><div>Evie Wyld on samaa sarjaa kuin toinen suosikkini <b>Sara Stridsberg</b>. Kummatkin ovat sukeltaneet syvälle vaarallisiin ja pienellä painoarvolla käsiteltyihin aiheisiin. He kirjoittavat elämästä uhan varjossa.</div><div><br />Väkivallan teema on kirjassa niin keskeinen, että joku voi kokea sen liiallisena tai musertavana. <b>Me olemme susia</b> oli itsellekin raskas kirja lukea, sillä tarina on pimeä ja aiheeltaan raaka.</div><div><br /></div><div>Vuosisadat vaihtuvat, väkivalta pysyy on suomenkielisen kustantajan osuva kiteytys kirjan teemasta. Väkivallan varjo tahraa lopulta kaiken hyvän aikaan ja paikkaan katsomatta. Se on nimetty – Susimies.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Maailman on muuttunut...se oli barbariaa...</span><span style="background-color: #fcff01;">Mitä jos näkisi samaan aikaan kaikki miesten tappamat naiset, koko maailmanhistorian ajalta, näkisi ne maassa makaamassa?</span><br /><br />Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin North Berwickin pikkukaupunkiin, jonka edustalla piirtyy jylhänä Bass Rockin saari. Bass Rock on vulkaaninen majakkasaari, jyhkeä ja lohduttoman oloinen kalliomöykky, jossa elää maailman suurin suulayhteisö. Sen edessä rannikolla sijaitsee eräs talo, joka yhdistää naisia monessa sukupolvessa. </div><div><br /></div><div>Tarinassa liikutaan kolmessa aikakaudessa, kolmen naisen tarinassa. Heistä jokainen kohtaa väkivaltaa tavalla, joka tuntuu viestivän jotain perimmäistä miesten ja naisten suhteista. Ennemmin tai myöhemmin naiset päätyvät suhteessa ja avioliitossa vaiheeseen, jossa he huomaavat olevansa toissijaisia ja alistettuja. Suhteisiin tulee epärehellisyyttä, pelkoa ja lopulta väkivaltaa. Naisia rajoitetaan, omistetaan ja mikäli henkisen väkivallan keinot eivät riitä, miehet eivät kaihda fyysisiä tai seksuaalisia keinoja.</div><div><br /></div><div><b>Me olemme susia</b> oli rakenteensa takia melkoista aivojumppaa. Olin kolmen naisen tarinassa varsinkin alussa vähän eksyksissä. Toisaalta se ei haitannut, koska teema oli vahva ja tekstin tunnelataus oli huikea.</div><div><br /></div><div>Ensimmäinen nainen Sarah oli nuori tyttö 1700-luvulta. Noidaksi syytettynä hän pakeni vainoajiaan metsään ja päätyi yhden perheen miesten halun kohteeksi. Toinen nainen Ruth eli kotirouvan ja äitipuolen elämää 1900-luvulla. Vastanainut vaimo huomasi päätyneensä kulissiksi jonkun toisen elämään. 2000-luvulla masentunut nainen Viviane etsi ulospääsyä merkityksettömästä elämästä ja tarttui suhteeseen. Hänen löytämänsä mies jatkoi samaa käyttäytymiskaavaa kuin miehet menneinä vuosisatoina. </div><div><br /></div><div>Sarahin, Ruthin ja Vivianen välissä oli lukemattomia väkivaltaa kohdanneita naisia. He olivat piiloutuneet komeroihin, matkalaukkuihin tai maakuoppiin. Merkkejä unohdetuista ja katoavista naisista näkyy kaikkialta, jos maailmaa ja mediaa katsoo heitä etsien. Kirjan kertoja kohtaa sen ensimmäistä kertaa meren rannalla, kun sinne ajautuu matkalaukkuun sullottu ruumis.</div><div><br /></div><div>Viimeisen naisen tarina, ja kirjan loputus oli yllättäen lohdullinen. Väkivaltaisesta suhteesta pääsee pois. </div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Elämä ilman miestä, josta huolehtia, on kyllä fiksuinta mitä siskosi on ikinä tehnyt.</span></div><div><br /></div><div><b>Me olemme susia </b>oli sekä vihainen että valoisan kaunis kirja. Kun lukee Wyldiä ei ole varma, onko oikein nauttia tekstin kauneudesta vai pitääkö järkyttyä aiheesta. Tässä ristiriidassa on jo itsessään jotain maagista.</div><div><div><br /></div></div><div>Evie Wyld on kirjailijoita, joiden ansiosta vakuutun, että Keltainen kirjaston lukeminen kannattaa. Olen ylpeä ja varsinkin lukijana iloinen, että Keltainen kirjasto julkaisee suomeksi Stridsbergejä ja Wyldejä, naiskirjailijoita, joilla on vahva ääni ja painavaa sanottavaa vaikeista aiheista. </div></div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-39018373746389353652023-06-06T13:44:00.001+03:002023-08-06T15:13:54.488+03:00Pascal Mercier Sanojen paino – Hattaramaailma sanoista, kielestä ja niihin käytetyistä elämästä<p><b>Pascal Mercierin Sanojen paino </b>on kirja siitä, mikä monia kirjailijoita eniten kiehtoo ja tuskastuttaa. Se on kirja kielestä ja kielistä, sanoista, niiden voimasta, omistamisesta, omasta äänestä ja sanojen menettämisen pelosta. Kirjoittaessaan sanoista tiheää ja monisatasivuista kirjaa Mercier on mahdollisesti ajatellut lukijaa, joka on kiinnostunut näistä aiheista yhtä palavasti. </p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgf-3mfynLbizvOhG2pEm77Jgp5gNRGoJB3tIHF-0d6izZNGaH45OIXs0lCKGaXuePGwWEeZX91IkyP901QbjLWigeXBCW0-8N-CVhfgdqdtQcI50rzIzSu9ufr1vTPIPSROa-9c4VNOkdQ_71xAAY_zcdATaNSdY3ME604zHAvBT2WDDyP6YXqZ-WGsNI/s485/Sanojen%20paino.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="299" data-original-width="485" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgf-3mfynLbizvOhG2pEm77Jgp5gNRGoJB3tIHF-0d6izZNGaH45OIXs0lCKGaXuePGwWEeZX91IkyP901QbjLWigeXBCW0-8N-CVhfgdqdtQcI50rzIzSu9ufr1vTPIPSROa-9c4VNOkdQ_71xAAY_zcdATaNSdY3ME604zHAvBT2WDDyP6YXqZ-WGsNI/s16000/Sanojen%20paino.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Pascal Mercier. Sanojen paino.</b></td></tr></tbody></table><p>Simon Leyland on leski, kääntäjä ja kielinero. Hän on kasvanut akateemisessa Oxfordissa, mutta kokenut paikan ahtaaksi ja painostavaksi. Kuitenkin Oxford ja sen perintö antoivat Leylandille sivistyneen elämän arvostuksen ja arvomaailman. Hän opetteli lukemattomia elävien ja kuolleiden kieliä, avioitui tohtorin arvonimen puolessavälissä kolmeakymmentä hankkineen naisen kanssa sekä työskenteli kääntäjänä ja vaimon rinnalla kustantamossa. </p><p>Kieli on Leylandille intohimoinen kiinnotuksen kohde. Kielessä ei saanut piehtaroida ja rypeä kuin <i>mudassa</i>. Väärin valitut äänensävyt ja sanojen huoleton käyttö ärsyttivät häntä yli kiehumispisteen. </p><p>Simon ja hänen vaimonsa Livia olivat pystyneet käymään loputtomia keskusteluja sanoista, niiden erikielisistä merkityksistä, ja siitä, miten ne pitäisi kääntää. Kielen ja kääntämisen suhdetta pohdittiin paljon, esimerkiksi</p><p><span style="background-color: #fcff01;">Kääntäjä pääsee lähemmäksi kirjailijaa kuin kukaan muu...hän voi myös satuttaa tätä syvemmin kuin kukaan toinen.</span></p><p>Kielistä löytyivät linkit tuttavapiirin verkostoihin, ja ne yhdistivät ammatillisesti useimpia kirjan henkilöitä. Leylandin lääkäriksi opiskeleva tytär Sophia oli aluksi yksi poikkeuksista, mutta hänkin jätti valkoisen klaanin moraalisista syistä.</p><p><b>Sanojen paino</b> alkaa Leylandin paluusta Triestestä Lontooseen. Jos Leyland olisi saanut samaan paikkaa kaksi elämänsä sielunmaisemaa ne olisivat olleet Lontoon metrokartta ja Triesten aallonmurtaja.</p><p>Leylandilla oli takanaan elämän pisin vuosi. Siihen sisältyi väärä diagnoosi. Kustantamokin oli myyty. Ja kaikki tämä vain vuoden jälkipuoliskon aikana. Ja jo ennen tarinan alkua oli kuollut rakas Livia – sielunkumppani sanojen kautta</p><p>Elämän rajallisuus oli lyönyt silmille, ja Leyland oli joutunut kysymään itseltään <span style="background-color: #fcff01;">Miten olet ajan elämässä käyttänyt</span><i><span style="background-color: #fcff01;">?</span> </i>Kysymyksestä<i> </i><span style="background-color: #fcff01;">Kuinka paljon on aikaa?</span> oli tullut Leylandin painajainen. <span style="background-color: #fcff01;">Olen menettänyt kielen</span><span style="background-color: white;"> </span>oli toinen painajainen. </p><p>Aika Livian kuoleman ja väärän diagnoosin jälkeen oli aikaa, jolloin Leyland näki itsensä miehenä, jolla oli tulevaisuus takana. Ja sitten taas miehenä, joka oli saanut tulevaisuutensa takaisin. Sitä oli vaikea käsittää. Väärän diagnoosin puimiseen käytetään tarinassa hyvin paljon sanoja ja sivuja. Väärää diagnoosia käsitellään myös monissa terapiakirjeissä, joita Leyland kirjoittaa kuolleelle vaimolleen. Väärän diagnoosin paljastaminen ei muuten pilaa tarinaa, sillä se kerrotaan heti alussa.</p><p>Kuolemantuomion peruminen ei ollut pelkästään iloinen uutinen. Mitä nyt elämällä tehdään, kun se ehdittiin jo pistää siististi pakettiin ja myydä pois kustantamo, yhteisen elämäntyö? </p><p><span style="background-color: #fcff01;">Millaista on elää virheellisestä diagnoosista seuranneen katastrofin jälkeen?...Suhteeni maailmaan on nyt toinen, sanoin, samoin suhteeni aikaan, suhteeni sanoihin. Minulle on selvinnyt, että loppujen lopuksi merkitystä on vain yhdellä asialla: runoudella.</span></p><p>Jos pitäisi lyhyesti tiivistää, millainen kirja <b>Sanojen paino</b> oli, se oli <i>pohtimista</i>, sanojen, kielen ja merkitysten pohtimista. Sanoja, paljon sanoja, ja paljon sanomista kielistä ja sanoita.</p><p><span style="background-color: #fcff01;">Jos antaisin tilanteen mennä niin pitkälle, seisoisin jonain päivänä hyllyjeni edessä ja avaamieni kirjojen sivut olisivat enää pelkkää paperia täynnä merkillisiä koristeluja, kauniita ja siistejä katsella, mutta vailla minkäänlaista merkitystä...Se olisi vaellus pimeimpään yöhön.</span></p><p>Tai Vasili Smirnovin kirjan usein toistuvat alkusanat: <span style="background-color: #fcff01;">Riianlahti on jäätynyt umpeen. Lunta on satanut päiväkausia suurina, hitaina hiutaleina.</span></p><p>Tai ystävä Burken kuvaus siitä, mitä liikkuu sellonsoittajan mielessä. <span style="background-color: #fcff01;">Me kaikki kuljemme heikoilla jäillä, aina hyvin heikoilla.</span></p><p><span style="background-color: #fcff01;">Kun sanat ovat liian kauniita, voi niiden kauneus saada unohtamaan luonnon ja elämän kauneuden,</span> Leyland miettii itsekseen.</p><p>Tarinan lopussa leijuu yksi kysymys: <span style="background-color: #fcff01;">Miksi et kirjoita itse? Oletko vuosikymmeniä kestäneellä kääntämiselläsi tukkinut tien omaan kieleesi?</span></p><p>Olisiko Mercier halunnut tarinallaan sanoja jotain tällaista: Meidän kaikkien on löydettävä ääni, jonka kautta kerromme oman tarinan myös itsellemme?</p><p>Yritin kirjoittaa Sanojen painosta neutraalisti. Se on todella klassista kaunokirjallisuutta – kauniilla kielellä kirjoitettu kirja sanoista ja kielestä, aiheesta, jota ilman kirjallisuutta ei olisi. Jos <b>Sanojen paino </b>on kirjoitettu jollekulle, ehkä kunnianosoituksena kielitieteilijöille tai kääntäjille.<br /></p><p>Itse mietin lukiessa lähinnä sitä, millaisesta kirjallisuudesta en pidä. Sellaisesta kuin <b>Sanojen paino</b>! Elämän yläpuolella leijuvasta sanataiteesta, hajuttoman ja mauttoman sivistyneestä, sanoista sokaistuneesta ja silkkihansikkain kirjoitetulta. Oman elämän suhteen vastenmielisen itseriittoisesta – tässä kohti en paljasta kaikkea tarinasta. Kun vielä lopussakin kaikki kääntyi ihmeellisen ihanasti, näin vain vaaleanpunaisen hattarataivaan. </p><p>Mietin myös, miksi en muista mitään Mercieriin <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2016/06/pascal-mercier-yojunalla-lissabonin.html" target="_blank">Yöjuna Lissaboniin</a> -kirjasta. Samasta syystä!</p><p>Lopuksi haluaisin kysyä Mercieriltä oliko pelkkä sattuma, että Leylandin ensimmäinen vaimo oli Lucy Barton?</p><p>Sanojen painon oli suomentanut Tuulia Tipa. </p>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-1897724386438059772023-02-01T21:41:00.003+02:002023-08-03T11:50:13.531+03:00Don DeLillo Hiljaisuus – Mitä seuraisi, jos meiltä vietäisiin digiyhteydet?<p><b>Don DeLillon</b> kirjoissa on aina sykkinyt WASP Amerikan pulssi, teknologia ja elitismi. Niissä on osuttu postmodernin elämän ytimeen ja näytetty sen inhimillinen hinta. Ei kokemuksia, ei elämyksiä, enemmän taitoa navigoida kohinassa.</p><p>Suuren amerikkalaisen kirjailijan tuotannossa <b>Hiljaisuus</b> jää pikkuruiseksi kirjaksi. Siinä ei ole muuta spektaakkelimaista kuin spektaakkeli nimeltä Super Bowl. Toisaalta edes miljoonien odottama Super Bowl ei ala vaan mykistyy näkemättömäksi ja kokemattomaksi.</p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjif5BD4IDVufLu4zoFHvDubUSmKtL0EIX4qOBLBwkMdGq-zdUvU5_cVX1CMeQOf6cnElTd1vOKu1ACVkTYTRds7ZW2ZZVfkLrNQvecuelSGohSs7jCjHj7WCUq-6T6tl3vzAApJXazgrWWxz5WMr4lpGD_1xocb8NkdZzDBcL0GYf9TPOsojthiNoxyDk/s485/Hiljaisuus.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="285" data-original-width="485" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjif5BD4IDVufLu4zoFHvDubUSmKtL0EIX4qOBLBwkMdGq-zdUvU5_cVX1CMeQOf6cnElTd1vOKu1ACVkTYTRds7ZW2ZZVfkLrNQvecuelSGohSs7jCjHj7WCUq-6T6tl3vzAApJXazgrWWxz5WMr4lpGD_1xocb8NkdZzDBcL0GYf9TPOsojthiNoxyDk/s16000/Hiljaisuus.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Don DeLillo. Hiljaisuus.</b></td></tr></tbody></table><p>Totaalisen hiljaisuuden syy on teknologinen minikatastrofi – sekin yksi DeLillon dystooppisista lempiaiheista. Yhteydet katoavat. Televisiosta ja kaikenlaisista screeneistä tulee mustia aukkoja. DeLillo on osannut ennakoida hetkiä, jotka tulevat tapahtumaan. Hetkiä, joita pelkäämme eniten – myönnämme tai emme. Kuten digiyhteyksien katkeaminen. </p><p>Hiljaisuudesta on turha etsiä tarinaa. Se on kokoelma pirstaleisia hetkiä, jotka kehystetään seuraavasti. </p><p>Pariskunta, Jim ja Tessa, on palaamassa Euroopasta Amerikkaan. Lentokone joutuu tekemään hätälaskun teknisen häiriön takia. Lento-onnettomuudesta selvitään ja pariskunta jatkaa iltaa ystävien luo katsomaan Super Bowlia. Ennen kuin ottelu edes alkaa, digiyhteydet lakkaavat toimimasta. Unohtakaa spektaakkelit, unohtakaa, mikä maailmassa on tapahtumassa. On vain miljoonia ihmisiä vailla yhteyksiä, hämillään, pettyneinä ja ehkä jopa peloissaan. Mitä seuraisi, jos ihmiskunnalta vietäisiin teknologia?</p><p>DeLillo on aina kuvannut yhteiskuntia, joissa itää pelon siemen. On konfliktin uhkaa tai ainakin turvattomuutta. On ydinaseita, laukaisukoodeja, satelliitteja, holtitonta pörssikauppaa. Kaikki se on läsnä tässä pienessä kirjassa. Avaruuskohteet ja satelliitit jäävät avaruuteen. Lentokoneet tippuvat alas ja liikenne pysähtyy.</p><p>Mitä vain kirjoittaakin, Don DeLillo saa aikaan vetovoimaista ja mielenkiintoista tekstiä. Paitsi nyt. Onko <b>Hiljaisuus</b> DeLillon vaatimattomin kirja – jopa mitäänsanomaton? Vastaan tähän kyllä. <br /><br />Teknologiset dystopiat eivät ole helppo aihe varsinkaan, kun ne yleistetään katastrofimoodiin yhdestä tapahtumatta jääneestä tapahtumasta. Viittaukset ovat liioiteltuja – esimerkiksi viittaukset maailmansotaan eivät saa katetta.</p><p>Tunnusomaista DeLilloa on lakoninen, objektiivisen tarkkaileva, nimeävä ja luetteloiva kieli. Nyt siinä mentiin liian pitkälle.<br /></p><p><span style="background-color: #fcff01;">– Olen puhetuulella. Ei kuulokkeita. Olemme kumpikin puhetuulella.<br />– Ei nappikuulokkeita...Puhutaan ja kirjoitetaan.</span><br />tai<br /><span style="background-color: #fcff01;">– Mutta ruutu tuottaa sinulle iloa. Pidät siitä.</span><br /><br />Tunnusomaista DeLilloa ovat myös älykkäät henkilöhahmot, joiden poikkeuksellisuus ei ole etäännyttävää tai vaikeaselkoista vaan valaisevaa. Hiljaisuudessa tämäkään ei onnistunut.</p><p>Esimerkiksi Max-niminen henkilö on ajautunut elämässään tutkimaan pakonomaisesti Einsteinin "1912 Manuscript of the Special Theory of Relativityä". Maxilla oli taipumus vajota kelmeään transsiin ja toistella Einsteiniä saksaksi. <span style="background-color: #fcff01;">"Ajan ja avaruuden kauniit ja ilmavat käsitteet"</span>. Tai <span style="background-color: #fcff01;">"Lasketaan seitsemän kerrallaan alas tulevaisuuteen, joka hahmottuu liian pian."</span>.</p><p>Hiljaisuus oli lopultakin vain ohkainen teksti, joka oli kirjoitettu mieleen juolahtaneista argumenteista ihmisistä vailla teknologiaa. Se oli kirja viekoittelevasta katastrofin kokemuksesta ennen kuin tiedetään onko sellaisesta edes kyse. Hiljaisuus ei ollut futuristinen näkymä eikä sillä ollut painavaa sanottavaa teknologiasta, katastrofeista tai ajasta nimeltä tulevaisuus. Sen sijaan se oli melankolinen välähdys hetkestä, joka paljasti, ettei monille kokemuksia oikeastaan ole olemassa ilman teknologiaa.<br /><br />Hiljaisuuden oli suomentanut Helene Bützow.</p>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-19189654120861405922023-01-03T15:15:00.004+02:002023-08-01T21:44:48.547+03:00Goffredo Parise Kaunis pappi – Venetsialainen vuokrakasarmi kirkon ja fasismin suojeluksessa<b>Goffredo Parisen Kaunis pappi</b> on kuin neorealistinen elokuva. Kirja kertoo Venetsian laitamilla sijaitsevan vuokralaistalon asukaskunnasta. Tiedät mitä odottaa kun kerron, että Elena Ferranten napolilaiskorttelit ovat toisinto venetsialaisvastikkeesta. Italia on fasistinen, mutta rutiköyhät asukkaat asettuvat vasemmiston kannalle. <div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi9jH6r0jrzJwviTR9-naSqKPdd0wPu5SpVTPWzjVQ6hzJJO0bVC_bdG4vU4eXYT4TZjFQEm92yVuj7TMUey0gq-VTMItllMPVZr8QRy-8TMFCZ8xeHMcd45zqXFy6CnmgvDcNyN34iTT19YfiK_L0xUyYCqjsQckQ3_YB4qDNwv6VnLG_UpOknlqqO/s485/Kaunis%20pappi.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="287" data-original-width="485" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi9jH6r0jrzJwviTR9-naSqKPdd0wPu5SpVTPWzjVQ6hzJJO0bVC_bdG4vU4eXYT4TZjFQEm92yVuj7TMUey0gq-VTMItllMPVZr8QRy-8TMFCZ8xeHMcd45zqXFy6CnmgvDcNyN34iTT19YfiK_L0xUyYCqjsQckQ3_YB4qDNwv6VnLG_UpOknlqqO/s16000/Kaunis%20pappi.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Goffredo Parise. Kaunis pappi.</b></td></tr></tbody></table><br /><div><div>Kun luin Kaunista pappia, tuli mieleen De Sican Polkupyörävaras. Kuten elokuvassa Parisen kirjassa tapahtumisen taustavoimana häärii villi ja nokkela poikalauma. Pojat ovat ryysyisiä, oppimattomia, rääkättyjä, mutta joka hetki yhtä eläväisiä.</div><div><br /></div><div>Ylipäätään tämän tarinan täytyy olla mustavalkoinen. </div><div><br /></div><div></div><div>Polkupyörävaras tuli mieleen siksikin, että polkupyörällä on symbolista merkitystä tässäkin coming-of-age -aiheisessa tarinassa. Polkupyörää ei tarvitse varastaa, vaan sen saa lahjaksi yksitoistavuotias Sergio. </div><div><br /></div><div>Sergio on päässyt pappi Don Gastonen suosioon kuoropojaksi. Sergion oma menestys on kiinni erityisasemasta papin suosikkina ja siitä, miten hän kykenee asemaansa korttelissa hyödyntämään. Hänen tehtävänsä on raportoida papin vaikutuksesta asukkaisiin ja asukkaiden vaikutusyrityksistä pappiin. </div><div><div><br /></div></div><div>Don Gastone on korea ja kaunis pappi – kuin orkidea roskakasassa. Don Gastone on valo köyhyyden ja kurjuuden keskellä. Hän liikkuu korttelissa kuin ilmestys, jonka miehinen karisma yhdistyy vakaumukselliseen luonteeseen. </div><div><br /></div><div>Kunnianhimoinen pappimies torjuu sitkeästi kintereillä juoksevan naislauman houkutukset ja asettaa etusijalle uratavoitteet. Pappi piinaa talon ikäneitoja ja naimaikää lähestyviä nuoria naisia. Vuokratalon omistaja hieno ja saita neiti Immacolata on lahjoituksista elävän papin tärkein elättäjä. </div><div><div><br /></div><div>Lukiessa alkaa epäillä papin vastustuskykyä maallisille houkutuksille. Kun vuokrataloon muuttaa sensuelli Fedora, roihahtaa intohimo heidän välilleen kuumana ja kiihkeänä. Eikä siitä tietenkään hyvää seuraa.</div><div><br /></div><div>Sergio on tarinan minäkertoja, ja yhdessä ystävänsä Cenan kanssa, tarinan keskeisimpiä henkilöitä. Kaiken tietäviä ja kaikkeen sekaantuvia varhaiskypsiä katupoikia. Heidät kasvatettiin viekkaiksi, vikkeliksi ja oveliksi – monista heidän kaltaisistaan näpistelijöistä kouliutui ajan mittaan varkaita.</div><div><br /></div><div>Tarina on koskettava kuvaus nuorten poikien ystävyydestä. Ja siitä, kuinka köyhyys leimaa sitä, mitä uskaltaa elämältä odottaa.</div></div><div><div><div><blockquote><span style="background-color: #fcff01;">Aloin ymmärtää, että mihin ihminen menisikin, mitä ikinä ammattia hän harjoittaisi, kaikkialla oli petosta, toisen hyväksikäyttöä, joka paikassa vallitsi voimakkaimman laki.</span></blockquote></div><div><b>Kaunis pappi </b>onnistuu samalla kertaa olemaan liikuttava, koska köyhyyden sosiaaliset seuraukset ovat surulliset, ja viihdyttävä, koska henkilöt ja sattumukset ovat hupaisia.</div><div><br />Pidin siitä, että tarinassa jokainen luku oli yllätys. Pidin myös monista koomisista kohtauksista. Niistä yksi parhaista oli Mussolinin vierailu häntä pilkkaavassa vasemmistolaiskorttelissa. Samoin monet erikoislaatuiset henkilöhahmot oli kuorrutettu herkullisella satiirilla.</div><div><br /></div><div><div><b>Kaunis pappi </b>on kirjoitettu jo 1957 ja se kertoi toista maailmansotaa edeltäneestä ajasta. Ajasta jolloin kirkon valta oli suurta, fasismi oli voimissaan ja jolloin nämä valtiomahdit tukivat toisiaan. Kirkonmiehelle ei ollut ongelma nostaa kättään fasistiseen tervehdykseen ja samalla toimia köyhän kansanosan suojelijana. <span style="background-color: #fcff01;">"Koska eräs vielä suurempi epäjumala ei riittänyt kaikille Italian ihmisille, taivas lähetti meille toisen, joka oli vain meidän."</span></div><div><br /></div></div></div><div>Kaunis pappi loppuu onnettomuuteen. Onnettomassa lopussa, ja myös onnettomuudesta toipumisessa, on suuri merkitys polkupyörällä. </div><div><span><blockquote><span style="background-color: #fcff01;">Ja meistä tuntui kuin olisimme lentäneet, leijailleet puitten luurankomaisten lehdettömien oksien tasossa, sumussa ja kaupungin kattojen yllä.</span></blockquote></span></div><div>Surun jälkeen on kuin onkin toivoa. Ja mikä onkaan sen symboli – no tietysti kilpapyörä.</div></div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-21306804254761707082023-01-01T16:34:00.002+02:002023-01-01T16:38:44.836+02:00Brit Bennett Mikä meidät erottaa – Sisko kaikkialla, sisko ei missään<p><b>Brit Bennettin Mikä meidät erottaa</b> oli niitä kirjoja, joita luetaan lukemisen ilosta. Kaikki on kohdillaan tässä taitavasti punotussa, sujuvasti luettavassa ja koskettavista aiheista kootussa sukudraamassa. </p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgoKRUOdxxC7BR1IengfQ5P_njZaTyNqDckyRGp1epDF992XdWImWtO6B0nXtPti_esnbSbiTQl2ZXLIOT0FbefgiAoRWGFRY96tEBD1Z1d0FrhYimO1tISvzndYoiMM7-f6HT3gNNF9m0vhRjNOau82-7b8CqMpeqv9UjidX0mcHwc3SQv3ciDbnWl/s485/Mik%C3%A4%20meid%C3%A4t%20erottaa.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="328" data-original-width="485" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgoKRUOdxxC7BR1IengfQ5P_njZaTyNqDckyRGp1epDF992XdWImWtO6B0nXtPti_esnbSbiTQl2ZXLIOT0FbefgiAoRWGFRY96tEBD1Z1d0FrhYimO1tISvzndYoiMM7-f6HT3gNNF9m0vhRjNOau82-7b8CqMpeqv9UjidX0mcHwc3SQv3ciDbnWl/s16000/Mik%C3%A4%20meid%C3%A4t%20erottaa.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Brit Bennett. Mikä meidät erottaa.</b></td></tr></tbody></table><p><b>Mikä meidät erottaa</b> on 1930-luvulla syntyneiden Stella ja Desiree Vignesin tarina. He ovat identtisiä kaksosia, jotka joutuvat lapsena katsomaan silmästä silmään isänsä lynkkausta, karkaavat teini-ikäisinä pikkukaupungista New Orleansiin ja erkanevat nuorina aikuisina myös toisiltaan.</p><p><span style="background-color: #fcff01;">Desiree oli kokenut saavansa osakseen inhoa ja Stella taas jäävänsä vaille huomiota. Ja juuri siinä piili ongelman ydin: kahta ihmistä ei koskaan voinut rakastaa tismalleen samalla tavalla.</span></p><p>Kirjan kiinnostava perusasetelma rakentuu rodusta, identiteetistä ja kaksosuudesta. Stella ja Desiree ovat mustia, mutta hyvin vaaleita sellaisia. Toinen heistä ottaa miehekseen miehistä mustimman, kun toinen päättää elää valkoisena. Se, mikä heitä on yhdistänyt ei onnistu pitämään heitä yhdessä läpi elämän. </p><p>Romaanin tärkein paikka on Lousianassa sijaitseva kuvitteellinen pikkukaupunki Mallard. Niin pientä, mitätön ja vaatimatonta paikkaa ei löydy edes kartoista. Bennett mainitsee monta kertaa, ettei Mallard oikeastaan ole paikka vaan paikan idea. Se on valkoisten mustien yhteisö, yhdenlainen lopputulos nimby-ilmiöistä. Asukkaat seurustelevat ja avioituvat keskenään, tekevät työtä valkoihoisille, mutta haluavat estää rodullisen sekoittumisen tummempi-ihoisiin.</p><p>Varttuessaan kaksoset lähtevät vastakkaisiin suuntiin: toinen päättää elää valkoisena, toinen saa lapsen mustista mustimman miehen kanssa. Toinen saa myöhemmin Mallardista pakopaikan oman elämänsä tragediasta. Toinen ajautuu yhä kauemmas kotiseudustaan. </p><p>Koko tarinan aikana siskokset kohtaavat vain kerran, mutta etenkin Desireellä on seuranaan siskon jatkuva kaipuu. Stella ihon alla kulkevana virtana. Stella kaikkialla, Stella ei missään. Iso osa tarinan hienoutta on se, että kirjan edetessä ja vuosien vieriessä kaipuu alkaa kalvaa myös lukijaa. Sellaista saavat hienot kirjat aikaan! </p><p>Kumpikin saa yhden tyttären – vaaleimmasta vaaleimman Kennedyn ja tummimmasta tummimman Juden. Vuosikymmeniä myöhemmin heidän tyttärensä kärsivät juurettomuudesta ja joutuvat kohtaamaan edellisten sukupolvien valheet ja valintojen seuraukset. </p>Kun Kennedyn äiti Stella miettii oman elämänsä valhetta, hän huomaa, ettei tiedä siitä edes totuutta. Stella oli elänyt kahden naisen elämää – yhtä todellisia ja yhtä valheellisia kumpikin.<div><br /></div><div>Bennettin kerronta etenee loogisesti, mutta silti yllätyksellisesti. Rakenne oli kiinnostavasti rikkonainen ja epäkronologinen, joten en päässyt pitkästymään. Tarina oli dramaattinen, yhteiskunnallinen, surumielinen, ihmisenkokoinen ja varmasti siksi koskettava.</div><div><br /></div><div>Kirjan luettuani olin oikeastaan vähän ihmeissäni, miksi Bennettin näkökulma rotuun ja siitä johdettuun identiteettiin oli itselle näin uusi. Jo yksin se olisi ollut erinomainen syy lukea tämä kirja.<br /><p>Bennettin tarinassa oli satunnaisuuksia, peruuttamattomia ja itsekkäitä valintoja ja raivostuttavaa epäoikeudenmukaisuutta. Minua lukijana Bennettin henkilöt ja heidän valintansa koskettivat, ärsyttivät ja järkyttivät.</p><p>Hienosta lukukokemuksesta jäi muistoksi haikeus ja vähän raastava miksi ihmeessä nämä valinnat -kysymys. Olisitpa Stella jossain kohti päättänyt toisin!</p><p>Mitä sinä valitsisit, jos saisit olla kuka tahansa? Omistaisitko elämäsi perheellesi ja läheisille vai itsellesi? Kuinka helppoa olisi lähteminen, ja kuinka vaikeaa palaaminen?</p><p><i>Mikä meidän erottaa -kirjan on taitavasti suomentanut Maria Lyytinen. Erityisen hienosti hän sai kielellisesti esille henkilöiden erilaiset identiteetit ja niihin sisältyvät luokkavalinnat.</i></p></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-6536445543708094682022-07-23T15:27:00.004+03:002022-11-29T22:46:05.631+02:00Haruki Muramaki Pimeän jälkeen – Uskallatko nukahtaa vai valvotko, ja miksi?<b>Pimeän jälkeen</b> -kirjassa saat viettää yön <b>Haruki Murakamin</b> kanssa. Jos olet lukenut Murakamia tiedät, että öinen todellisuus ei ole päivämaailman kaltainen. Yö ei ole viaton lepohetki vaan salaisuuksien aikaa. Se näyttäytyy tämänkin tiiviin kertomuksen henkilöille oudoin tavoin. <div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhM5MhXbRUvXyMOQWUBahWBzartP8seLeAFf9F-69nNb0YPcheRl9UyZjR-Ck30rGUNYHZcv4Tfql6wB869J_jupIP4HsegL9Nf6MEwXzl64SGKNwcwofKjp8DxB-Q7T8HsCrKbwhmZ0I_IuwMblBF5DKa9MtDZV4l6OCfGyw-bKs7hBWEYvitlKGxo/s480/Pime%C3%A4n%20j%C3%A4lkeen.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="313" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhM5MhXbRUvXyMOQWUBahWBzartP8seLeAFf9F-69nNb0YPcheRl9UyZjR-Ck30rGUNYHZcv4Tfql6wB869J_jupIP4HsegL9Nf6MEwXzl64SGKNwcwofKjp8DxB-Q7T8HsCrKbwhmZ0I_IuwMblBF5DKa9MtDZV4l6OCfGyw-bKs7hBWEYvitlKGxo/s16000/Pime%C3%A4n%20j%C3%A4lkeen.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Haruki Murakami. Pimeän jälkeen.</b></td></tr></tbody></table><br /><div>Murakamin yö alkaa hetki ennen keskiyötä. Tokio valmistautuu yöaikaan, neonvalot syttyvät ja valkokaulustyöläiset tungeksivat yöhuveihin. Yhdelle se tarkoittaa kahvilassa istuskelua, toiselle bänditreeniä, kolmannelle maksullista naisseuraa ja neljännelle öistä työvuoroa. Joku haluaa olla nukkumatta hyvästä syystä. Joku ei tämänkään yön jälkeen herää lainkaan.</div><div><br /></div><div><div>Murakamin yöllä on kaikkinäkevä kertoja. Kertoja ei ole hän tai minä vaan me, öiset tarkkailijat. He valitsevat kohteensa harkinnan jälkeen. Tänä yönä tarkkailtavaksi valikoituu vaitelias nuori nainen, josta saamme yön edetessä tietää nimen lisäksi monia harvojen tiedossa olevia asioita.</div><div><br /></div><div>Mari on päättänyt kuluttaa yönsä yökahvilassa lukemalla. Yöstä tulee odotusten vastaisesti tapahtumarikas ja kaikkea muuta kuin yksinäinen. </div><div><br /></div><div>Mari saa pöytäseurakseen Takashin, yöaikaan harjoittelevan nuoren pasunistin. He ovat tavanneet pikaisesti jo aiemmin Marin unohtamilla järjestelyillä treffeillä. Yöhön mahtuu muitakin pimeydessä viihtyviä hahmoja. On rohkea ja karski tuntihotellin (love hotel) emäntä Kaoru ja hänen henkilökuntansa. On yötöitä tekevä ohjelmoija Shirakawa, jonka pakkomielle näyttää olevan prostituoitujen pahoinpitely. On nimettömäksi jäävä kiinalainen prostituoitu, eräänlainen avainhenkilö, jonka pahoinpitelyn selvittämiseksi tarvitaan kielitaitoisen Marin apua. </div><div><br /></div><div>On myös ruususen unta nukkuva Eri, Marin isosisko, joka on siirtynyt horrosmaiseen olotilaan. Perhe ei tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, mutta valvojakertojat paljastavat lukijalle enemmän. Tiedoksi sinullekin: Öiseen aikaan ihmisyksilö voi joutua valtavan mustekalamaisen olennon otteeseen ja vedetyksi pimeän sisään.</div><div><br /></div><div>Murakamin henkilöt ovat herkkiä ja haavoittuvia. He ovat nähneet paljon vaivaa suojamekanismien rakentamiseksi ja ovat siksi hauraita. He ovat tottuneet siihen, että elämästä selviytymisessä voi luottaa vain itseensä. He luonnehtivat tilannettaan vaikka näin: <span style="background-color: #fcff01;">Olen vähitellen, ajan kanssa, rakentanut jotakin, mitä voisi sanoa minun omaksi maailmakseni.</span></div><div><br /></div><div>Kun tarina päättyy, yön alkamisesta kertovan kellonajan numerot ovat vaihtaneet paikkaa. Kello näyttää 06.53. Yön suojatussa tilassa Mari on tehnyt merkittävän oivalluksen: maailmassa saattaa olla häntäkin ymmärtäviä ihmisiä. Mari ja he voivat jakaa keskenään kiintymyksen tunteita ja jopa luottaa toisiinsa niin paljon, että tuntemuksista voi kertoa. </div><div><br /></div><div><b>Pimeän jälkeen</b> on hieman mystinen, vähän salaperäinen, aavistuksen dekkarimainen ja hyvin murakamimainen kirja. On pelihalleja, moottoriajoneuvojen pärinää ja karaokebaareja. On itseään etsiviä nuoria ja yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyviä aikuisia. On vaarallisia objekteja, kuten Sony-merkkinen televisio omassa makuuhuoneessa. On objektien, kuten asusteiden, tarkkaa nimeämistä. On jatkuvasti soivaa musiikkia tarinan taustalla ja musiikkiin liittyviä merkityksiä. </div><div><div><br /></div><div><div>Murakami onkin parhaimmillaan mystisten tarinoiden taianomainen kertoja. <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2014/06/haruki-murakami-1Q84.html"><b>1Q84</b></a> on parhaita ikinä lukemiani metafyysisiä kertomuksia – myös <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2016/03/kaksi-maailmaa-ihmiskokeet-tietoisuus.html"><b>Maailmanloppu ja ihmemaa </b></a>on erinomainen. Yltääkseen parhaimpaansa Murakami tarvitsee kuitenkin paljon tilaa tarinoiden hitaaseen kehittelyyn. Vasta silloin niistä tulee vastustamattoman lumoavia. Pimeyden jälkeen oli mestariteoksiin verrattuna varmaankin välityö ja kertomus, joka kannatti julkaista ja jota oli ilo lukea, mutta josta en tule Murakamia jälkeenpäin muistamaan. </div></div></div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-2075781698806114152022-07-16T13:55:00.002+03:002022-07-16T14:34:02.188+03:00Kurt Vonnegut Siniparta – Rabo Karabekianin, amerikkalaisen ekpressionismin perustajan, elämänkerta<p><b>Kurt Vonnegutin Siniparta </b>on armenialaistaustaisen taidemaalari Rabo Karabekianin tarina. Erakoitunut leskimies Rabo kirjoittaa omaelämänkertaa suuressa huvilassa Long Islandilla (varakkaalta vaimolta peritty!) – paljon kokeneena, monia alkuja eläneenä ja nyt ikämiehenä kaikkeen enemmän tai vähemmän kyllästyneenä. </p><p>Karabekianin elämänkerta on totta ja tapahtunutta, tai sitten vähemmän totta. Vonnegutmaiseen tapaan tämä ei haittaa, koska elämässähän kaikki on enemmän tai vähemmän vitsiä, kitschiä ja sekaisin.</p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVdJSjx1EAAPSaKaUACDnRLnfofcffuRRrgfr9mtdMSu6XjZw4dRyalO_7QjO9YrP_vo8456haxmov-L4Z3fNvERbVPKLrFjjbycx3rD_DQvv1oGgt8_ZsOFF-0JgKFL8VFHeSyXLVwHssfZsWrqsCw5Fl-zXoFEn7HLBK7HWFSClFoZ7TJ2IXqvwV/s480/Siniparta.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="311" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVdJSjx1EAAPSaKaUACDnRLnfofcffuRRrgfr9mtdMSu6XjZw4dRyalO_7QjO9YrP_vo8456haxmov-L4Z3fNvERbVPKLrFjjbycx3rD_DQvv1oGgt8_ZsOFF-0JgKFL8VFHeSyXLVwHssfZsWrqsCw5Fl-zXoFEn7HLBK7HWFSClFoZ7TJ2IXqvwV/s16000/Siniparta.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Kurt Vonnegut. Siniparta.</b></td></tr></tbody></table><p>Karabekian oli merkittävä tekijä amerikkalaisessa kuvataiteessa. Ei niinkään taidemaalarina, koska miehen itsensä teokset hajosivat alkutekijöihinsä onnettomien materiaalivalintojen takia.</p><p><span style="background-color: #fcff01;">Taidemaalarina saatoin olla surkea, mutta millainen keräilijä minusta tulikaan! </span></p><p>Karabekian oli perustamassa abstraktia ekspressionismia, ensimmäistä Yhdysvalloissa syntynyttä merkittävää taidesuuntausta. </p><p>Alkaako tuntua, että Rabo Karabekian on sinulle tuttu? Olet saattanut tavata hänet eeppisessä <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2018/03/kurt-vonnegut-mestarien-aamiainen.html"><b>Mestarien aamiaisessa</b></a>. "Aamiaisessa" hän oli mukana traagisen taustan omaavana sivuhenkilönä. Karabekianin armenialaiset vanhemmat säilyivät kuin ihmeen kaupalla hengissä Turkin ennen ensimmäistä maailmansotaa armenialaisvähemmistöön kohdistaneesta julmasta kansanmurhayrityksestä. </p><p>Elämänsä aikana Karabekian kuului kolmeen klaaniin. Yhdysvaltain armeijan upseeristoon sota-aikana ja abstraktien expressionistien koulukuntaan sodan jälkeen. Kolmas klaani oli armenialaisten kansanmurhasta selvinnyt suku, joka asettui Amerikkaan – luonnollisesti väärennetyllä henkilöllisyydellä. Kaksi ensimmäistä olivat Karabekianin keinotekoisia perheitä eli kokemuksia sellaisesta perheestä ja yhteisöllisyydestä, jonka Turkki eliminoi armenialaisilta. </p><p><span style="background-color: #fcff01;">Olemme täällä selviytymässä tästä jutusta - ja mitäpä muuta voisi sanoa?</span></p><p>Siniparrassa Vonnegutin satiirisen kerronnan taustalla on vahva pasifistinen sanoma. Esimerkiksi juuri nyt, Ukrainan sodan ollessa käynnissä tai koska kirjassa kerrottu kansanmurha on itsellekin valitettavasti aika tuntematon, oli pakko pysähtyä esimerkiksi tähän sitaattiin: <br /><span style="background-color: #fcff01;"><br />Meidän ei pitäisi koskaan enää höynähtää tyrkyttämään liharuokaa tykeille ja konekivääreille, joita eurooppalaiset niin rakastavat...Ympärilläsi olevat eurooppalaiset, joita pidät niin paljon amerikkalaisia sivistyneempinä, toivovat vain yhtä: että tulisi jälleen aika, jolloin he saisivat laillisesti tappaa toisiaan ja vaihteeksi hajottaa kaiken maan tasalle.</span></p><div>Näin näkivät monet isänmaalliset amerikkalaiset eurooppalaiset ensimmäisen maailmansodan jälkeen.</div><div><br /></div><div>Taidemaalarina Karabekian tehtaili suurikokoisia ekspressionistisia teoksia – ja niitä hän myös keräili menestyksekkäästi. Hänellä oli Long Islandin kartanossa maailman suurin yksityisen omistama kokoelma abstrakteja ekspressionistisia maalauksia – Pollockeja, Rothkoja, de Kooningeja, Gorkyja, Kitcheneitä ja niin päin pois. Taulut tulivat hänen haltuunsa, kun hänen kollegansa maksoivat niillä takaisin pikkuvippejään suuntauksen alkuaikoina. Tuolloin ehdottomasti vain itseään esittäviä maalauksia pidettiin arvottomina.</div><p>Mikä muu taidesuunta sopisi paremmin Vonnegutin tarinaan kuin todellisuutta vääristelevä ekspressionismi? </p><p>Myös tarinan henkilöt olivat feikkejä ja katikatyyrejä. Kuten leskirouva ja nuortenkirjailija Circe Berman, kaivosmiehen tyttärenä syntynyt, mutta kreivittärenä hautaan menevä, Marilee Kemp tai Mussolinia ihaileva taidemaalari Dan Gregory tai eläinten kanssa seurusteleva kakkosvaimo Edith-kulta. Sittemmin juuri kukaan ei ollut Karabekianin kanssa puheväleissä, tai missään väleissä. Oliko <b>Siniparta</b> myös tarina amerikkalaisen vanhuuden yksinäisyydestä?</p><p>Karabekianin juttuja voi uskoa, jos haluaa.<span style="background-color: #fcff01;"> Lupasin teille omaelämänkerran, mutta pullien ollessa uunissa jokin meni vikaan.</span> Ehkä näitä juttuja kertoili jo hieman seniili vanhus, jolla olivat piuhat pikkaisen ristissä?</p><p>Otteeltaan <b>Siniparta</b> oli ivallinen ja itseironinen elämänkerta. Karabian oli tyypillinen antisankari, jonka avulla Vonnegut ironisoi kaikenlaista suuruudenhulluutta. Toinen tärkeä teema oli todellisuuden vääristelu identiteetistä alkaen. Tämä teema kiteytyi mystisen suuren teoksen arvoitukseen. Kun suuri teos lopussa paljastui, se oli haa, kertakaikkisen jyräävä sotajuttu peruna-aitassa! Kun oikein tarkasti luki oli hätkähdyttävää kuulla, miksei siitä löydy terveitä naisia. Ja kun sen ensi kertaa "näko", oli hätkäydyttävää huomata, millainen mies Rabo Karabekian pohjimmiltaan oli.</p><p>Siniparrassa oli paljon ideaa, mutta tällä kertaa satiiri ei puhutellut. Ideaa tai tarinaa ei harmikseni käsitelty vonnegutmaisen oivaltavasti. Satiirille ei löytynyt kohdetta, koska Vonnegutin kieli oli enemmän kuin koskaan ja sanatarkasti "vähän sitä sun tätä". </p><p>Tunnistan, että hölypölysanailun taustalla oli merkittävää yhteiskunnallista kritiikkiä lähihistorian traumojen unohtamisesta ja arvoyhteiskunnasta. Valitettavasti ponneton kerronta piilotti turhankin taitavasti sarkasmin takana piileksivän vakavan ydinsanoman. Päällimmäisenä mieleeni jäi vain eriskummallinen, maailmaan kyllästynyt, depressiivinen, mustanpuhuva ja kärttyisä vanhus oikkuineen ja yksinpuheluineen.</p>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-71491041337416126272022-06-26T20:51:00.011+03:002022-07-16T13:52:59.104+03:00Paul Auster Leviatan – Kirja merihirviölle, parhaan ystävän muistolle<p>Benjamin Sachs oli Peter Aaronin paras ystävä. Sachs oli kirjailija ja etenkin yhden kiitetyn yhteiskuntakriittisen romaanin tekijä. Hänellä oli avioliitto, jota Aaron kadehti, äly, jota hän ihaili ja yhteinen ystäväpiiri. Yllättäen Benjamin, ystävä, katoaa. Myöhemmin ystävä, jonka Aaron löytää on muuttunut mies. Hän on poliittinen terroristi, joka kohdistaa kriittisen performanssinsa vapaudenpatsaisiin ympäri Yhdysvaltoja.</p>
<p><span style="background-color: #fcff01;">"Kuusi päivää sitten eräs mies räjäytti itsensä hengiltä Wisconsinin pohjoisosassa".</span> Itsensä räjäyttänyt Benjamin Sachs tunnettiin myös Vapauden Aaveena.</p>
<p><b>Leviatan</b> -kirjassa<b> Paul Auster </b>tutustuu toisen kirjailijaan ei-ennakoitavissa olosuhteissa ja kiinnittyy ystävyyssuhteeseen, jolla ei ole järjellisiä onnistumisen edellytyksiä. Ystävyyden vuosiin mahtuu naissuhteita, myös yhteisiä, seksuaalista halua, petosta, vieraantumista ja väkivallan yllätyksellinen esilletulo elämäntilanteessa, johon sen ei pitäisi mitenkään kuulua. </p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgY0EoIXHerWpqStEzNUqhGzIzJNRu7PupSLcfIxzGXMLz85Qrcl5-JeJ70rrXa-Jt0WvpkwxRd1y3Z_uw6fACf8x6rw-uaKDe9TMrmcwabwrcJ7DuKpldFgWq1XkEEDfo0c2m273INnBtG-lWu_ZqrKyOhN47izWaNvO-_lCijGBdEOcR0a84ZNIL5/s480/Leviatan.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="360" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgY0EoIXHerWpqStEzNUqhGzIzJNRu7PupSLcfIxzGXMLz85Qrcl5-JeJ70rrXa-Jt0WvpkwxRd1y3Z_uw6fACf8x6rw-uaKDe9TMrmcwabwrcJ7DuKpldFgWq1XkEEDfo0c2m273INnBtG-lWu_ZqrKyOhN47izWaNvO-_lCijGBdEOcR0a84ZNIL5/s16000/Leviatan.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Paul Auster. Leviatan.</b></td></tr></tbody></table><p>Paul Austerin <b>Leviatan</b> on tarina ystävyydestä ja ystävyyden muodonmuutoksesta. Kirja ei ole oikeastaan Aaronin kirja vaan se on hänen parhaan ystävänsä Benjamin Sachsin tarina. <b>Leviatan</b> on oikeastaan Sachsin muistokirjoitus.</p>
<p>Samalla kirja kertoo kirjailijasta, joka oli Sachs, josta kertoo kirjailija Aaron ja josta kirjoittaa kirjailija Auster. Nokkelaa, mutta pitkästyttävää. Leviatan ei todella ole Paul Austerin paras kirja.</p>
<p>Mytologiassa Leviatan on merihirviö, joka poistaa valon syömällä auringon. Kun yritän ymmärtää, miksi Auster on antanut kirjalleen ystävyydestä näin mahtipontisen nimen pystyn linkittämään hirviön vain Sachsin persoonaan. Silti vaikka tarinassa räjäytellään vapaudenpatsaita, minun on mahdotonta nähdä sitä raamatullisena hävityskertomuksena.</p>
<p>Tarinan jujuna on lukea siitä, kuinka Aaron sekä muistelee että jäljittää ystävänsä vaiheita etsivän tarkkuudella. Välillä Sachs ilmaantuu näkyviin, kiihkoilee mielipiteineen – hän on mies, joka todellakin vaatii kuuntelemista – ja katoaa jälleen. Ei riitä, että Aaron kuuntelisi vain Sachsia. Katoamisten välillä hän kuuntelee toisten kertomuksia Sachsista. Aaron törmää sekä ristiriitaisiin totuuksiin että myös hämmästyttäviin yhteensattumiin ja kaiken loppuhuipennuksen karmivaan tarkoituksenmukaisuuteen.</p>
<p>Leviatanin luettuani muistin taas, miksi en pidä Austerista. Hän kirjoittaa aina kovasti Austeria muistuttavasta kirjailijasta, jolla on monia suhteita, joka on asunut Pariisissa, on kuitenkin sydämeltään mies New Yorkin boheemeista seurapiireistä, joka liikkuu taiteilijapiireissä ja josta rauhoittuu lumoavan skandinaavinaisen aviomies. En yksinkertaisesti ymmärrä, miten sama kaava riittää niin moneen kirjaan ja miten sillä tuli suosituksi.</p>
<p>Poikkeus Austerin, tai Austerin ties kuinka monennen alter egon Aaronin, ennakoitavassa elämänkulussa oli salaperäinen ja radikaalisti vasemmistolainen Sachs. En usko, että hän kiinnosti niinkään ystävänä vaan ennemmän kilpailijana ja kateuden kohteena.</p><p><b>Leviatan</b> oli nihkeä ja epäloogisesti etenevä tarina. Ei kirjallisuuden tietenkään tarvitse olla loogista, mutta nyt epäloogisuus häiritsi, koska kuitenkin seurausten syitä analysoitiin tarkasti.<br /><br />Minulle <b>Leviatan</b> oli kirja, josta en saanut mitään. Jos kirjoissa joskus kaikki on pintaa, sitä ja sellaista todellakin oli Leviatan. Yritin etsiä jotain mieleenjäävää, jonkin pysäyttävän ajatuksen, jonkin avainlauseen. Lähimmäksi pääsi tämä:</p>
<p><span style="background-color: #fcff01;">Meissä kaikissa on jokin, mikä haluaa kuolemaa. Tajusin asettuneeni alttiiksi putoamiselle ja tehneeni sen tahallani. Se minulle selvisi, että kiistaton päätelmä nousi hiljaisuudesta. Käsitin etten halunnut elää.</span></p><p></p>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com1tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-31491993065047889772022-01-02T16:56:00.005+02:002023-01-14T14:38:36.733+02:00Elizabeth Strout Nimeni on Lucy Barton – Kun voi vain haaveilla itsensä onnelliseksiMiten alkavat tarinat, joista kiinnostuu ensimmäisistä sanoista alkaen? Eivät ainakaan kuten <b>Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton</b>. <span style="background-color: #fcff01;">"Kerran, monta vuotta sitten, kävi niin että jouduin viettämään sairaalassa melkein yhdeksän viikkoa."</span>, kertoo Lucy heti aluksi ja onnistuu latistamaan kirjaan kohdistuvat odotukseni. Kirjan lukeminen sairaalajaksosta innostaa yhtä vähän kuin ikkunaa juuri nyt piiskaavan alkutalvisen räntäsateen katselu.<div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjLBd5bgaYiLfgzUfZ_RRxo9TZUhGZKniC5Np9POiAQdt7ANdQZSRWYkCr61ob7tUj-XmsCouMggHhWZ92iKbbQMDSA3-0oolR7QFzUvicKZS1Rch1Dx5UKafVPpv962vXh-ZSVnWXGbgBMKQJkyvzwSy-bfcsENuGsJjwwbWtmu6_mytpipDKwc-I8=s480" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="334" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjLBd5bgaYiLfgzUfZ_RRxo9TZUhGZKniC5Np9POiAQdt7ANdQZSRWYkCr61ob7tUj-XmsCouMggHhWZ92iKbbQMDSA3-0oolR7QFzUvicKZS1Rch1Dx5UKafVPpv962vXh-ZSVnWXGbgBMKQJkyvzwSy-bfcsENuGsJjwwbWtmu6_mytpipDKwc-I8=s16000" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Elizabeth Strout. Nimeni on Lucy Barton.</b></td></tr></tbody></table><br /><div><div>Kävi kuitenkin niin, että pikkuinen kirjanen<b> </b>Lucy Bartonista oli yksi positiivisimmista kirjayllätyksistä pitkään aikaan. <b>Nimeni on Lucy Barton</b> oli hienovaraista fiktiota ihmisarvoisen elämän puolesta.<br />
<br />Kirjassa Lucy viettää pitkän jakson sairaalassa toipumassa umpisuolen lisäkkeen poistosta. Mies on, mutta häntä ei näy. Se kertoo paljon. Poissaolevan aviomiehen sijaan sairaalaan saapuu Lucyn äiti. Harvoin Lucyn aikuisessa elämässä näkynyt hahmo hänkin.</div><div><br /></div><div>Viiden yön aikana tytär ja äiti ehtivät käydä läpi pitkän pätkän mennyttä elämää. Osin yhteistä, osin yksityistä. Osin keskustellen, osin Lucy itsekseen muistellen.</div><div><br /></div><div>Lucy Bartonin tarina on matka köyhyydestä newyorkilaiseksi kirjailijaksi. Se on kirja siitä, miten köyhyydestä voi onnistua pääsemään pois ja millaisia jälkiä se jättää. </div><div><br /></div><div>Lapsena Lucy oli rimpula. Hän asui talonröttelössä. Leikkikentällä hän sai tietää haisevansa. </div><div><br /></div><div>Tältä tuntuisi amerikkalainen köyhyys. Siitä on tärkeää kirjoittaa, koska se ei ole vaan fiktiota vaan myös elämää, jota oikeasti eletään. Pienistä lapsista, joita hyljeksitään köyhyyden takia jopa köyhien kirkossa. Ihmisistä, jotka ovat kuulleet itseään kutsuttavan roskaväeksi.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Unelmieni paikassa minua ei palellut, siellä oli puhtaat lakanat. Puhtaat pyyhkeet, toimiva vessa ja aurinkoinen keittiö. Sillä lailla haaveilin itseni onnelliseksi.</span></div><div><br /></div><div><div>Kun lukee lapsuudesta autotallissa sikalan liepeillä ymmärtää koulutuksen ja koulumenestyksen merkityksen. Koulukirjat eivät kuitenkaan opeta sosiaalista pääomaa, ironiantajua, kulttuurista suhteellisuudentajua tai ihmissuhdetaitoja. Kaikki Lucyn ihmissuhteet avioliitosta alkaen olivat sosiaalisesti kömpelöitä.</div></div><div><br /></div><div>Koskettavinta kirjassa oli se, mitä ei kerrottu. Elizabeth Strout säännösteli tarkkaan sanansa keskeisistä teemoista. Hän jätti taitavasti kertomatta sen, mitä ei tarvinnut sanoittaa.</div><div><br /></div><div>Hyvin vähän sanottiin esimerkiksi avioliitosta, AIDS:ta, äitiydestä, naisen valinnoista, Chrysler Buildingista tai umpilisäkkeestä. Tärkeää oli tunnistaa avioliiton päättyminen, vaikka kyseessä ei missään tapauksessa ollut erokirja. Lucy ja äiti, jotka eivät olleet tavanneet vuosiin, puhuivat enimmäkseen muista ihmisistä. Näistä aiheista pystyi kurkistamaan Lucyn ankeaan lapsuuteen köyhässä ohiolaisessa kylässä – pelkkä kurkistus riitti valaisemaan kokonaisuuden. <br /><br />Näiden harvasanaisten keskustelujen takaa tunnisti myös äidin ja tyttären rakkauden.</div><div><br /><span><span style="background-color: #fcff01;">Ihmiset eivät varmaan koskaan ymmärrä miksei äitini saanut sanotuksi: minä rakastan sinua. Eivätkä he varmaan ymmärrä, miksei se haitannut minua.</span><br /></span><br />Hiljainen ja mietteliäs kirja, joka ei voimakkaita sanoja kaivannut.</div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-17398879073723297392022-01-01T13:58:00.006+02:002023-01-14T14:39:34.642+02:00Elizabeth Strout Pikkukaupungin tyttö – Stroutin vilpitön esikoisromaani on hänen parhaita kirjojaan!<b>Elizabeth Strout </b>on tunnistettavasti pikkukaupunkien kirjailija. Tällä kertaa suomennoksessa pikkukaupunki on jopa nostettu kirjan nimeen saakka – alkuperäiseltä nimeltään Stroutin esikoinen vuodelta 1998 on nimetty yksinkertaisesti päähenkilöiden <b>Amy and Isabelle</b> mukaan. <div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEixuOHnE-GQbAPG9RBuuXuu_m39uZaBFr1_9fnngetPu2MvalbENxva21hvCVFIseps60htHOP8QKNFEtRQ8FaxPzIpuoZRCSDga8fgz_dPWa20GkLnrzsaY7JdLIwMtJVMMqqdu4hvCXhL5lmDwP54j9yc7srtjlDOQpQOWzQBivn4_i1iV09PdGA9=s480" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="297" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEixuOHnE-GQbAPG9RBuuXuu_m39uZaBFr1_9fnngetPu2MvalbENxva21hvCVFIseps60htHOP8QKNFEtRQ8FaxPzIpuoZRCSDga8fgz_dPWa20GkLnrzsaY7JdLIwMtJVMMqqdu4hvCXhL5lmDwP54j9yc7srtjlDOQpQOWzQBivn4_i1iV09PdGA9=s16000" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Elizabeth Strout. Pikkukaupungin tyttö.</b></td></tr></tbody></table><br /><div><div>Kummatkin nimet yhdessä kiteyttävät sen, mistä Stroutin esikoisromaanissa on kyse. Isabelle on äiti ja Amy tytär. Pikkukaupungin nimi on Shirley Falls ja se sijaitsee Uudessa-Englannissa.</div><div><br /></div><div>Stroutin pikkukaupugit ovat hyvin kahtijakautuneita miljöitä. Joki halkaisee Shirley Fallsin kaupungin kahtia maantieteellisesti ja rakenteellisesti. On työläisten Allas ja lääkärien, hammaslääkärien ja opettajien Oyster Point. On myös katolinen ja protestanttinen kirkko ja pikkukaupungin kaksi keskeistä paikkaa: kenkätehdas ja college.</div><div><br />Isabelle Goodrow sijoittuu näiden kahden maailman väliin. Hän asuu tyttärensä Amyn kanssa Oyster Pointin laitamilla ja työskentelee tehtaan konttorissa johtajan sihteerinä. Hän on yksinhuoltaja, joka on muuttanut toisesta pikkukaupungista toiseen. Taakse on jätetty nuoruuden salaisuus. <br /><br /></div><div>Isabelle pelkää menneisyyden paljastumista ja vaalii yksityisyyttä. Yhtä tarkasti ankara äiti vartioi tytärtään. Tämä onkin ymmärrettävää, sillä Stroutin pikkukaupungit ovat täynnä kuiskintaa ja hiljakseen supatettua tietoa. Paheksuntaa ja niiden aiheiden etsintää. Klikkejä, kuppikuntia ja tarkkarajaisia ystäväpiirejä. </div><div><br /></div><div>Isabelle kehittää pitkällisen ihastuksen arkiseen, mutta naimisissa olevaan esimieheensä. Amy puolestaan heittäytyy ensirakkauteen ja kiihkeään suhteeseen matematiikan opettaja Robertsonin kanssa. Robertson pitää nuorista kuusipeuroista, mikä on melko lattea nuoren naisen vertauskuva. <br /><br />Näistä aineksista Strout kertoo Amyn ja Isabellen yhden kesän ja yhteen kesäpäivään huipentuvan tarinan. Jos olet ollut tai tulet olemaan teini-ikäisen tyttären vanhempi, saat tarinasta myös kasvatuksellista ajateltavaa. Kirjan takakannessa <b>Alice Munro</b> kertoo kirjan kuvaavan niitä vaikeita valintoja, joihin ihminen niin kutsutussa tavallisessa elämässä joutuu. </div><div><br />Tuloksena on äidin ja tyttären välinen konflikti, joka muuttaa kumpaakin heistä paljon.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Hän ei huutanut, vaikka olisi halunnut huutaa, halunnut niin kiperästi, että oli jo tuntenut sanojen muodon suussaan: <i>Sinun ei olisi pitänyt edes syntyä!</i><br /></span><br />Stroutin tarina on niitä kirjoja, jotka kruunaa hieno loppunäytös. Sitä ennen Amy on ehtinyt olla sekä äitihirviö että inhimillisempi nainen.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Isabelle oli muistava tuon ajomatkan, nuo keltaiset lehdet, tuon kullankeltaisen syksyn...Se kuvasti hänelle Amyn yksinäisen lapsuuden loputtomia päiviä ja tuon hirveän kesän loputtoman helteisiä päiviä. Kaikki mikä kerran oli ollut loputonta loppui silloin</span>. <br /><br />Elizabeth Stroutin esikoisromaani sisältää paljon tuttuja aineksia: pikkukaupunkia, vähäeleisyyttä ja naisnäkökulmaa. Silti en olisi tunnistanut Pikkukaupungin tyttöä Stroutin kirjaksi. <br /><br />Pidin Pikkukaupungin tytöstä paljon. Rakenteeltaan se oli hyvin klassista draamaa – muita kertojia tai useita näkökulmia ei tarvittu. Teksti oli laveampaa eikä kerronta niin yksioikoista kuin etenkin Olive Kitteridgessä. Kirja oli tunnelmaltaan herkempi ja hienovaraisempi kuin myöhemmät Stroutin fiktiot. Pitkän uran tehneiden ja arvostettujen kirjailijoiden esikoiset ovat usein erityisen vilpittömiä, ja siksi ikimuistoisia. Esimerkkeinä <b>Jayne-Anne Phillips</b> tai <b>Toni Morrison</b> – ja nyt myös Elizabeth Strout.</div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-18088563732945447172021-12-31T19:15:00.003+02:002023-01-14T14:40:37.748+02:00Saul Bellow Augie Marchin kiemurat – Mies joka tarttui kaikkiin tilaisuuksiin<b>Saul Bellowin </b><b>Augie Marchin kiemurat </b>kirja vuodelta 1953 on modernin amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. Se alkaa tunnetuilla avaussanoilla: <div><br /><span style="background-color: #fcff01;">Olen amerikkalainen, syntynyt Chicagossa – tuossa synkeässä kaupungissa – ja hoitelen asioita niin kuin olen tottunut tekemään, suorasukaisesti: joka ensiksi koputtaa sille ensiksi avataan.</span><br /><br />Avaukseen kiteytyy sekä kirjan päähenkilön Augie Marchin luonne että elämänasenne: Tartu tilaisuuteen, luota vaistoon, heittäydy avoimin mielin uusiin ihmissuhteisiin. Augiessa on paljon amerikkalaista self-made mania. Bellowin kirjoissa ylipäätään on monenlaisia kertomuksia oman elämänsä sankareista – häneltä löytyy <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2015/06/saul-bellow-tartu-tilaisuuteen.html"><b>Tartu tilaisuuteen</b></a> -niminen kirjakin. </div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjZRQKeBgtouVqeK2OTihV_orLFEtnZYUJGlaThRzsa1m2S7cTWrlvDCXmxxcDJCKEbDoBQvuOCNWTZWTKjJLhYqvY40UNrD_97rlSZkmpsjosknfr6hBt8NhvSGaXe00xgHs_4G6R6DLQ8pXwef50AqQVureZnsL_sj1Snr0lq8lpUrvUAtP_-N6kp=s480" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="320" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEjZRQKeBgtouVqeK2OTihV_orLFEtnZYUJGlaThRzsa1m2S7cTWrlvDCXmxxcDJCKEbDoBQvuOCNWTZWTKjJLhYqvY40UNrD_97rlSZkmpsjosknfr6hBt8NhvSGaXe00xgHs_4G6R6DLQ8pXwef50AqQVureZnsL_sj1Snr0lq8lpUrvUAtP_-N6kp=s16000" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Saul Bellow. Augie Marchin kiemurat.</b></td></tr></tbody></table><br /><div>Jostain syystä vasta 1970-luvulla suomennettu <b>Augie Marchin kiemurat </b>teki amerikanjuutalaisesta Bellowista kuuluisan. Se on palkittu ja nostettu modernin amerikkalaisen kirjallisuuden kärkikastiin. Itse jouduin hetkisen miettimään, mistä maine johtuu. Kirja kun on pohjimmiltaan klassinen pojasta mieheksi -kasvutarina sekä tyyliltään perinteinen juoni- ja seikkailuromaani. </div><div><br /></div><div>Minusta osa kirjan viehätyksestä johtuu onnistuneesta aikakausikuvauksesta. Tarinassa pyristellään elämässä eteenpäin suuren laman aikoihin mantereella, jossa paikkaansa etsivät siirtolaiset, aatesuunnat, pörssikeinottelijat ja gangsterit, laiton ja laillinen elämäntapa sekä työ- ja liike-elämään rynnistävät naiset ja uusrikkaat.<br /><br />Yllättäen kirjasta tuli mieleeni paljon uudempi, mutta kerronnaltaan samantyyppinen fiktio vastaavalta aikakaudelta: Jennifer Eganin <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2020/03/jennifer-egan-manhattan-beach.html"><b>Manhattan Beach</b></a>.<br /><br />Bellowin tarina on puhdaspiirteisesti henkilökeskeistä kirjallisuutta. Augie March oli isätön, lähtöisin köyhistä oloista, mutta kuitenkin sinnikäs, älyllisesti kyvykäs ja eteenpäin suuntautuva. Sosiaalisesti hän oli poikkeuksellisen puoleensavetävä. Augie lähes suostui varakkaan pariskunnan adoptoivaksi, löysi itsensä erinäisten "liikemiesten" suojeluksesta, koki useita naisseikkailuja ja päätyi rakkauden sokaisemana rikkaan seikkailijattaren rakastetuksi Meksikoon kotkia ja käärmeitä metsästämään. </div><div><br /></div><div>Augie kokeili monia muitakin ammatteja. Niiden aloja olivat koirankoulutus, kiinteistökeinottelu, kaivosteollisuus, ammattiyhdistystoiminta ja laivasto. Missään ammatissa Augie ei ollut päätekijä vaan siipiveikko, avustaja tai kokelas.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Omalle kohdalleni totesin sattuneen jyrkkiä heilahteluja, huonoja uutisia, tuhlattuja varoja. Monia ajankohdan muutoksia teollisia, sotilaallisia, aatteellisia ja taloudellisia. Mutta niissä ei mies ollut pahemmin kärsinyt vahinkoa.</span><br /><br />Läpi tarinan Augie oli kiinnostunut koulutuksesta, mutta ei koskaan päätynyt opiskelemaan oppilaitoksessa. Sen sijaan hän luki paljon ja elätti itsensä hetken myös kirjavarkaana, jonka oli pakko lukea varastetut klassikot ennen poismyyntiä. <br /><br /></div><div>Varsinainen syy Bellowin kirjan kuuluisuuteen on tapa, jolla hän onnistui kiteyttämään Augien hahmoon jotain sellaista suuren laman aikakaudesta, joka koettiin samaistuttavana ja johon haluttiin samaistua. Augiesta teki kiinnostavan hänen luonteensa – ja nimenomaan se, että kohtalo oli hänen luonteensa. </div><div><br /></div><div>Augien luonne oli altis seikkailuille (kirjan alkuperäisessä nimessä on sana <i>adventures</i>) ja johti moniin kiemuroihin. Jo nuoresta pojasta alkaen Augie löysi itsensä tilanteesta jos toisesta, myöhemmin suhteesta jos toisesta ja aikuistuessaan monista kaupungeista, maista ja parilta mantereelta. Miehellä, joka ei osannut kieltäytyä eteen tulevista houkutuksista, ei todellakaan ollut lepopaikkaa omassa elämässään.</div><div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Kaikki vaikutukset seisoivat jonossa minua odottamassa. Olin syntynyt, ja siinä ne minua odottivat, mistä syystä kerron niistä enemmän kuin itsestäni.</span></div></div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div><div>Suomennettuna 600 sivun mittainen <b>Augie Marchin kiemurat </b>on ylitsepursuava ja vuolas tarina. Juoni polveilee ajoittain holtittomasti ja rönsyilee sinne tänne. Tällä vuosikymmenellä luettuna toisaalta kiinnostavassa, mutta toisaalta ennustettavassa mielessä. Yli 600 sivua kronologista kerrontaa sisältävää kirjaa oli ajoittain väistämättä puuduttavaa lukea. Varsinkin kun Augien kiemurat esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen kanssa alkoivat olla ennustettavia.<div><br /></div></div><div>Jos olet lukenut blogiani ehkä tiedät, että monet Saul Bellowin kirjat ovat päätyneet Näitä kirjoja en haluaisi Keltaiseen kirjastoon -listalleni. Ja olen muuten lukenut niitä useita! <b>Augie Marchin kiemurat</b> oli toinen Saul Bellowin kirja, josta pidin. Tämä johtui siitä, ettei sympaattisessa Augie Marchissa ollut – ja tämä oli erityisen ihanaa! – hitustakaan bellowmaista omahyväisyyttä. Se toinen hyvä Bellow muuten oli <b>Humboldtin lahja</b>.</div><div><br /></div><div>Augiessa ei ole paljoakaan vastustushalua, mutta kylläkin miellyttämisen halua. Aloillaan pysyminen oli kovin vaikeaa. Hän tarttui eteen tuleviin asioihin, mutta ei välttämättä niihin. joita kaipasi. Kuitenkin kun ponnistelu päättyi, lahjana tulivat yltäkylläisyys, sopuisuus ja jopa rakkaus. </div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Jokainen koittaa luoda itselleen sellaisen maailman missä voi elää...Todellisuuden maailma on kuitenkin jo luotu...Jos se on onnellinen olotila, se on yllätys, jos surkea tai traaginen, ei huonompi kuin sepitelmämme.</span></div><div><br /></div><div>Augie syntyi ja lopulta päätyikin takaisin Chicagoon. Ilmeisesti on myös niin, että tämä kirja, josta yhtään sanaa ei kirjoitettu Chigacossa teki myös Chicagosta hieman kuuluisamman.</div><div><br /></div><div>Kun tarina loppui Augie oli suorittanut rauhalliseen elämään vaadittavan määrän seikkailuja. Ja niitä 600 sivuun todella mahtui!</div><div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-63017310631097561462021-12-21T18:37:00.004+02:002023-01-14T14:41:23.336+02:00Italo Calvino Ritari joka ei ollut olemassa – Tahdonvoima tekee kenestä vaan sankarin!<b>Italo Calvino</b> oli leikkisä kirjailija, joka kirjoitti usein surrealistisia satuja aikuisille. Tekstit olivat kepeitä, hullunkurisia ja täynnä satiirisia historiallisia viittauksia.<div><b><br /></b></div><div><b>Ritari joka ei ole olemassa </b>on juuri tällaista inhimillistä fantasiaa todellisissa historiallisissa olosuhteissa. Se on hilpeä ja hassu kirja, joka ilkkuu inhimillisille itsestäänselvyyksille. Se on kertomus ritarista, joka liikkuu, puhuu ja taistelee, mutta jonka haarniskan sisältä ei löydy ketään. <br /><br /><b>Ritari joka ei ole olemassa</b> on kolmas jäsen Calvinon mielikuvituksellisten allegoriaromaaneiden sarjassa. Muut ovat <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2016/12/italo-calvino-halkaistu-varakreivi.html"><b>Halkaistu varakreivi</b> </a>ja <b>Paroni puussa.</b> Mutta mikä onkaan olemattoman ritarin allegoria?</div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEhT9jkgsndQ0QZzklujjn6qUXyIyD-GwzudB9hnUfBpW0UampAwQmsIVx5gy-JFqfYm3revdY0Z-iSoDvKRKLexEsqL-j_90eUj3IkeDzIt3DBSc3-DxaKHDmCER3KsEuUGX-1WbqWK_DRqLKM16lfAocSqY4djbUQE5sK_YA3WLq-ANxdLD26VLzCn=s480" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="279" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/a/AVvXsEhT9jkgsndQ0QZzklujjn6qUXyIyD-GwzudB9hnUfBpW0UampAwQmsIVx5gy-JFqfYm3revdY0Z-iSoDvKRKLexEsqL-j_90eUj3IkeDzIt3DBSc3-DxaKHDmCER3KsEuUGX-1WbqWK_DRqLKM16lfAocSqY4djbUQE5sK_YA3WLq-ANxdLD26VLzCn=s16000" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Italo Calvino. Ritari joka ei ollut olemassa.</b></td></tr></tbody></table><div><br />Tarinan alussa Frankkien armeija on järjestäytynyt Pariisin punaisten muurien juurelle. Kaarle Suuri pitää katselmointia. Kulkiessaan paladiiniritariensa ohi kuningas huomaa ritarin, jonka haarniska on säilynyt häikäisevän puhtaana. Uteliaana hän pyytää ritaria kohottamaan silmikkoa ja näyttämään kasvonsa. </div><div> </div><div><span style="background-color: #fcff01;">– Jakukateolette, ranskalainen paladiini?, Kaarle Suuri kysyy säihkyvänvalkoiseen haarniskaan sonnustautuneelta ritarilta. – Ja miksi te ette nosta silmikkoa ja näytä kasvojanne? –Koska minä en ole olemassa, sire", kuuluu ritari Agilulf Guildivernesin konemainen ja soinnuton ääni poskisuojusten takaa.</span></div><div><br /></div><div>Riippumatta siitä, onko olemassa vai ei, ritari Agilulf Guildivernes osallistuu Kaarle Suuren frankkien armeijan sotatoimiin Ranskassa, Englannissa ja Pohjois-Afrikassa. Palvelu on menestyksekästä: vaikkei Agilulfilla ole fyysisiä voimia hänellä on sitäkin enemmän tahdonvoimaa ja uskoa pyhään asiaan. </div><div><div><br />Calvino on sijoittanut Agilulfin tarinaan perinteiset ritariromaanin hahmot. Aseenkantajana ritarilla on hullunkurinen Gurdulu, joka on on narrimainen ja heikkoälyinen palvelijahahmo. Tarinasta löytyy pöyhkeä Torrismond, joka kyseenalaistaa Agilulfin nimen ja ritarikunnian. Uskollista ritariystävää edustaa Rembaldt, joka uskoo olemattoman ritarin jollain tapaa ymmärtävän itseään. <br /><br />Vaikka Calvino ei yleisesti ottaen ole viehtynyt rakkausaiheisiin, hän antaa yhden ennakkoluulottoman naishahmon vierailla olemattoman ritarin tarinassa. Naissoturi, ritari Bradamante, on rakastunut olemattomaan ritariin vain siksi, että kaikki olevat tahtovat hänet itsensä eikä hän huoli heistä ketään.<br /><br />Keskiaikaisille tarinoille tyypillisellä tavalla tälläkin tarinalla on kertoja, joka ei ole Calvino itse. Kertoja tallentaa tapahtumia frankkien armeijasta luostarissa toteuttaen abbedissan antamaa tehtävää. </div><div><br /></div><div>Ritariseikkailuja lukiessa miettii pakostakin Agiluftin inhimillisyyttä. Ritari on persoona, mutta jollain tapaa irrallisiksi jääneiden tietoisuuksien ja tahdonvoimien summa. Ritarilla on tunteita: ujoutta ja epävarmuutta ja jonkinlaista osallistumisen tarvetta. Mutta toisaalta hän vetäytyy mielellään yksinäisyyteen ja lymyilee muiden selän takana.</div><div><br />Inhimillisistä piirteistä huolimatta Agiluftia oli vaikea pitää henkilönä. Pikemmin kuin ihminen hän oli allegoria tai metafora. Mallisotilaana hän ilmensi joukkokuria ja -kontrollia. Hän oli ratsastava ohjesääntö. Hahmoton, näkymätön, mutta kaikkialle ehtivä ja kaiken näkevä.</div><div><br /><b>Ritari joka ei ollut olemassa </b>kertoi ajasta, jolloin maailmassa asiat olivat vielä sekaisin. Calvinoa tuntuivat kiehtovan sekasorron ajat – jos tarina ei ollut sekaisin Calvino ainakin laittoi sen sekaisin.</div><div><br /></div><div>Calvinon kirjojen maailma on täynnä asioita, joilla ei ole vastinetta todellisuudessa. Hän rakasti teemoja ja hahmoja, joilla ei ole nimeä, määritelmää tai todellista vastinetta. Näissä kirjoissa asiat tapahtuvat sattumalta ja päinvastoin kaikkia oletuksia. Asiat etenevät vailla syitä tai seurauksia ja etenkin vailla näiden välisiä suhteita. </div></div><div><br /></div><div>Mitä tulee itseeni lukijana, minun on vaikea päättää pitääkö Calvinon satiiriset sadut ottaa tosissaan? Vai pitääkö ne lukea vain hullunkurisina tarinoina kirjailijalta, jonka mielikuvituksessa ei ainakaan ollut puutteita! </div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-49775743476338351412021-12-12T20:16:00.001+02:002021-12-12T20:20:54.428+02:00Elizabeth Strout Olive Kitteridge – Stroutin kirja Olivesta, joka eli ja oli oma itsensä, tinkimättömästi<p><b>Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge</b> on kiinnostava kirja aiheesta, josta ei ole helppoa kirjoittaa kiinnostavasti. Kirjan aikana Olive Kitteridge ikääntyy, leskeytyy ja vanhenee jopa vähemmän tarinallinen kuin <b>Alice Munron </b>epädramaattiset naishahmot.</p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhl_FSQtDCd2ghlUWZ6X89MoZ284gxcCRot4ohmnEa6zjGys70zsGupgcnzRGlq6XrWrLy3nkDNAmTMriHtLsqjFAOA7IKcSqePKmmtbSq5QIveUU6JLx7B6IGL5MfMf4x5jMvhFRUscgs/s480/Olive_Kitteridge.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="336" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhl_FSQtDCd2ghlUWZ6X89MoZ284gxcCRot4ohmnEa6zjGys70zsGupgcnzRGlq6XrWrLy3nkDNAmTMriHtLsqjFAOA7IKcSqePKmmtbSq5QIveUU6JLx7B6IGL5MfMf4x5jMvhFRUscgs/s16000/Olive_Kitteridge.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Elizabeth Strout. Olive Kitteridge.</td></tr></tbody></table><p>Stroutin tavalle kirjoittaa on tyyppillistä se, että niissä jostakin hyvin tavallisesta ja huomaamattomasta tulee mielenkiintoista. Vaikka Stroutin kirjassa on selkeästi vain yksi keskushahmo, Olive, Strout onnistuu tekemään hänestä kiinnostavan, koska hän ei pidä Olivea esillä jatkuvasti. </p><p>Kirjassa on 13 tarinaa, joissa osassa Olive on läsnä, osassa vain pyörähtämässä. Välillä Olive on keskipiste omassa tarinassaan, välillä vain vilahtava ilmestys muiden tarinoissa. Tämän lisäksi kirjan sivuilla seikkailee valtava määrä mainelaisen Crosbyn pikkukaupungin asukkaita. He tulevat, menevät ja häviävät lopulta jonnekin huomaamattomiin.</p><p>Olive Kitteridgen elämä on asettunut uomiinsa. Kun häntä katsoo kauempaa, juuri mikään ei muutu – päivät vain jatkavat kulkuaan. Poika muuttaa pois kotoa. Aviopari jää ihmettelemään kahdenkeskistä elämää. On työpäiviä ja -viikkoja, joista tulee yllättävän nopeasti viimeisiä työviikkoja. Tulee sairauksia, uupumista, laitoselämää ja läheisten kuolemia. Kohdataan tunteita, joissa on enemmän menetyksen kuin saaminen tuntua. Tulee viimeisiä mahdollisuuksia ylipäätään kokea tunteita – ja varsinkin onnen kaltaisia positiivisia tunteita.</p><p>Rehellisesti sanottuna Olive on yhtä hohdokas kuin nukkaantunut villasukka – kirjasta tehdyssä sarjassakin opettaja-Olivella on päällään maantienvärinen neuletakki. Hän on keski-ikäinen, kohta eläkeläinen, pian leski ja äitinä epäonninen. </p><p>Ennen kaikkea Olive ei ole sympaattinen. Hän on autoa ajaessaan kiroileva kiukkupussi ja yleisesti ottaen hapannaama. Hän murjottaa ja mulkoilee. Olive on pelottava ja koreilematon. Hän piereskelee ja ripuloi. Olive puhuu tylsistä asioista ja inhoaa typeryyttä muissa. Hän ei keräile kokemuksia eikä etsi elämyksiä. Pitkänä naisena hän tarkkailee elämää yläviistosta – kookkaana naisena hän rymistelee paikoilleen kuin kömpelö elefantti. </p><p>Olive on ristiriitainen persoona, joka herättää tunteita. Toiselle hänen sanansa toimivat kimmokkeena jättää epäterve kasvuympäristö, kun taas toisesta äkkiväärä luonne on ahdistava ja koetaan alistavaksi. Pahinta tietysti oli, että Oliven poika Christopher kuului jälkimmäisiin. Aviomies, lempeä apteekkari Henry, taas oli pehmentävä vastavoima.</p><p><span style="background-color: #fcff01;">Hän oli poikansa luona, häntä tarvittiin. Mikä välirikko vuosia sitten oli alkanutkin, yhtä harmittomana kuin ihottuma Annin poskessa ja levinnyt vieroittaen hänet pojastaan – se voitiin parantaan. Arpia jäisi, mutta arpiin tottuu aikaa myöten ja elämä jatkui...</span></p><p>Muutos on sana. joka ei kuulu Oliven suosikkeihin. Hän paheksuu muutoksia kotikaupungissaan ja pelkää niitä omassa elämässään. Mutta pikkuhiljaa, aivan kuin sattumalta, Olivekin uskaltautuu katsomaan itseään toisten silmin. Kun on elänyt vuosikymmenen jos toisenkin muussa uskossa, se satuttaa.</p><p><span style="background-color: #fcff01;">Ihan kamalalta tuntuu. Helvetilliseltä. Ja varmaan syy on minun, vaikka en tajuakaan sitä.</span></p><p>Kitkerää Olive Kitteridgeä voisi inhota, tai jopa sääliä. Tai vaihtoehtoisesti nähdä satiirisena hahmona, jopa karikatyyrinä. Tarinoiden henkilöissä ei nähdä psykologisia kehityskaaria, mutta pieniä muutoksia ja onnettomia käänteitä esiintyy. </p><p>Mietin, mitä niin erityistä Olive Kitteridgessä on, että Strout sai siitä Pulizer-palkinnon? Mietin myös, miksi kirjaa on luettu ja rakastettu niin monen toimesta? Syy saattaa olla se, että Strout sekä haluaa että osaa kuvata inhimillisiä kokemuksia poikkeuksellisen rehellisesti. Strout itse on kirjailija, joka varmasti kykenisi loihtiman kenestä tahansa tavanomaisesti naisesti lukemisen arvoisen.</p>Koska niinhän se on, että kun vuosia kertyy elämää on väistämättä eletty. Kaikilla meistä henkilökohtaisten valintojen seuraukset kantavat vuosikymmenien päähän. Kuten Olivella.@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-48712369000640134342021-11-21T17:20:00.002+02:002023-01-14T14:42:13.063+02:00Amos Oz Juudas – Kirja, joka voisi ratkaista Lähi-Idän kriisin<div>Jeesus juutalaisten silmin (Shmuel Ashin maisterintutkielman aihe), Juudas kristittyjen silmin, nykyajan Juudas ja wannabe Jeesus, houkutteleva Maria Magdalena ja uskonnot kieltävät isät. Israelin ja Palestiinan valtiollinen kriisi sekä Isä juutalaisten ja kristittyjen tulkitsemana. Näitä moninaisia uskonnollis-valtiollisia teemoja pitää sisällään <b>Amos Ozin</b> kirja <b>Juudas</b>.</div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi-LjCI-hjrrfZlFU7CBVnEWLFa8yobu05S0eJAhUpYFSdrX2qkl-W5mSFv7_o8nYXBiY_OTV_zw9CMOEfKBbiGGNzoQTDXZYm_Okup1UxO0Y4yREQjqzZ8V1fcD14m_uQsFutdAiE3Wgs/s480/Juudas.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="339" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi-LjCI-hjrrfZlFU7CBVnEWLFa8yobu05S0eJAhUpYFSdrX2qkl-W5mSFv7_o8nYXBiY_OTV_zw9CMOEfKBbiGGNzoQTDXZYm_Okup1UxO0Y4yREQjqzZ8V1fcD14m_uQsFutdAiE3Wgs/s16000/Juudas.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Amos Oz. Juudas.</b></td></tr></tbody></table><div><br />Hämmästelen itsekin, miten tämän kaiken voi mahduttaa yhteen kirjaan? Juudaksessa Oz kirjoitti ja muisteIi Israelin valtion syntyä ja halusi tulkita uudelleen tunnetun raamatunkertomuksen. Poliittisen ja raamatullisen vinkkelin lisäksi siihen tarvittiin rakkaustarina ja Shmuelia koskeva kehityskertomus.</div><div><div><br /></div><div>Ozin päähenkilö Shmuel Ash muistuttaa myös ulkonäöllisesti Juudasta. Tältä neandertalilaiselta näyttävältä mieshenkilöltä puskee karvaa joka paikasta. Luonteestakin löytyy "juudasmaisuutta". Shmuel on nopeasti innostuva, mutta kiivas, keskustelija. Lisäksi Shmuelilla on rohkeutta väittää, ettei juutalaisten pitäisi kieltää Jeesusta historiallisena henkilönä.</div></div><div><br /></div><div>Juudas oli henkilö, joka oikeastaan teki paljon enemmän kuollessaan kuin eläessään. Hän oli henkilö, josta juutalaiset eivät puhuneet juuri koskaan. Juudas on kerännyt päälleen vihaa ja inhoa lukemattomien sukupolvien ajan. Häntä ei saa herättää henkiin eikä havahduttaa. Shmuelillle Juudasin oli hahmo, joka voidaan tulkita toisin. Ehkä hän kavalsi Jeesuksen, koska halusi todistaa ylösnousemuksen. Ehkä hän tappoi itsensä oman uskonsa menettäneenä.</div><div><br /></div><div>Ozin tarinan alussa Shmuel, nuori raamatunkertomuksiin perehtynyt tutkija, on hukassa elämässään. Lupaava akateeminen ura päättyi sydänsuruihin ja taloudellisiin ongelmiin. </div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Toisinaan elämän kulku hidastuu niin kuin rännistä syöksyvä vesi, jonka on raivattava itselleen uusi uoma.</span> </div><div><br /></div><div>Akatemian ovet sulkenut Shmuel asettui alivuokralaiseksi Jerusalemiin. Elettiin vuotta 1959. Se oli aikaa, jolloin monet Israelin valtion perustamista todistaneet olivat yhä elossa. </div><div><div><br /></div><div>Jerusalemissa Shmuel sai töitä älykkään vanhuksen herra Waldin avustajana. Avustaminen tarkoitti seuran pitämistä: kiivaita poliittis-uskonnollisia keskusteluita sekä pitkien ja pisteliäiden saarnojen kuuntelemista. Herra Wald saarnasi muun muassa siitä, kuinka kristityt pitivät juutalaisia jumalanmurhaajina, Juudaksina. </div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">– Jos näillä juutalaisilla olisi valta ja voima...olisivat he epäilemättä vainonneet ja kiduttaneet Jeesuksen seuraajia viimeiseen asti, tuskin yhtään vähempää kuin mitä kristityt Israelin vihaajat ovat vainonneet juutalaisia,</span><span style="background-color: white;"> </span>sanoo herra Wald ja tähän saattaa tiivistyä Ozin sanoma?</div><div><br /></div><div>Juudaksessa tapahtumat liikkuvat miniatyyritasolla. Shuel kuuntelee monologeja, keskustelee, vetelehtii huoneessaan, laahustaa Jerusalemissa, lukee huolestuneen siskon kirjeitä tai haaveilee houkuttavasta Ataljasta. Atalja Abrabanel on Herra Waldin kanssa asuva salaperäinen nelikymppinen nainen, traaginen femme fatal, suuren rakkaussurun ja isätragedian kokenut nainen. Varmasti fiksu, mutta Ozille pitkästyttävän paljon rintoja ja lanteiden kaarta.</div><div><div><br /></div><div>Ataljan isä oli sionistien johtaja. Ataljan isä yritti vakuuttaa Ben Gurionin siitä, että juutalaiset voisivat elää palestiinalaisten kanssa sovussa ja yhteishallinnosta. Siitä hyvästä hän joutui poliittiseen oppositioon ja valtaeliitin silmätikuksi.</div><div><br /></div><div>Vähäsanainen Atalja itse inhoaa pintapuolista seurustelua. Esimerkiksi pääpuheenaiheesta valtion synty Ataljan tyly mielipide on <span style="background-color: #fcff01;">–</span><span style="background-color: #fcff01;">pistitte laivakaupalla Hitleriltä pelastunutta väkeä suoraan satamalaiturilta taistelukentille. Kaikki sen tähden, että tänne saataisiin juutalaisten valtio.</span></div><div><br /></div></div><div>Shmuel on enemmän kiinnostunut uskonnollisista kuin valtiollisista kysymyksistä. Hänen pakkomielteensä on tulkita uudelleen Jeesus: Jeesus syntyi ja kuoli juutalaisena eikä hänen mieleensä edes tullut perustaa uutta uskontoa. Paavali oli se, joka keksi kristinuskon. Ilman Paavalin kirkkoa juutalaiset olisivat saattaneet säästyä vainolta, maanpakolaisuudelta, pogromeilta ja koko holokaustilta. </div><div><br /></div><div>Mikä onkaan tämän Man Booker Prize-ehdokkaanakin olleen kirjan idea, sanoma tai erityinen näkökulma? Omaan kriisiinsä uppoava nuori mies on joutilas ja puolustuskyvytön uhri Waldille ja Ataljalle? Shumuel itse jaksaa rämpiä sivukaupalla himokkaissa unelmissa ja paneutua Israel-Palestiina -konfliktin syntyyn.</div><div><br /></div><div>Juudaksen ja muutaman muun Ozin kirjan luettuani olen vakuuttunut, että Oz jo yksinään saisi ratkaistua Lähi-idän kriisin. Näissä kirjoissa rakennetaan rauhaa. En vain tiedä, kuinka moni Ozin maanmies, juutalainen tai palestiinalainen, kuuntelee. </div><div><br /></div><div>Ozin kirjaa on tulkittu raamatullisesta ja ihmissuhdekuvauksena. Minusta se on yksi Ozin ideologisimmista kirjoista. Ehkä parin vuoden päästä osaisin arvostaa tätä kirjaa enemmän, mutta juuri nyt en.</div><div><br /></div><div>Kirjallisuuden lukemisena ja kokemisena sain yliannostuksen kristillis-uskonnollisista teemoista. Sille, mitä koin lukiessani kirjaa, käy kuvaukseksi mikä tahansa raamatullinen kärsimystä kuvaava sana.</div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-28841993725641663582021-11-14T20:56:00.002+02:002021-11-14T22:19:12.619+02:00Aleksander Solženitsyn Ensimmäinen piiri – Ken tästä käy saa kaiken toivon heittääJos haluat lukea yhteiskunnallisen fiktion klassikon, lue <b>Aleksander Solženitsynin Ensimmäinen piiri</b>. Ei kannata pelästyä 87 lukua, 690 sivua ja ilmestymisvuotta 1968. Eikä sitä, että ensimmäinen piiri on dantelaisittain helvetin esikartano. Eli karsina. Eli vankila.<div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmXuaw9jZskr6GXFtIzsfkHWJwirLFD4Wn_t34Vdsq5hV0oZ8ZN1xGXi8JRIfUh-z37DI27iDhd4brKQTmcHgjeSRUKWi05isAP7rI9kTqRYv_nLbbFF_1NklGQw6dR-emEbQi3FbQXhc/s480/Ensimm%25C3%25A4inen+piiri+2.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="347" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhmXuaw9jZskr6GXFtIzsfkHWJwirLFD4Wn_t34Vdsq5hV0oZ8ZN1xGXi8JRIfUh-z37DI27iDhd4brKQTmcHgjeSRUKWi05isAP7rI9kTqRYv_nLbbFF_1NklGQw6dR-emEbQi3FbQXhc/s16000/Ensimm%25C3%25A4inen+piiri+2.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Aleksander Solženitsyn. Ensimmäinen piiri.</b></td></tr></tbody></table><br /><div><div><b>Ensimmäinen piiri </b>on paljastusromaani vankilaoloista Stalinin diktatuurin aikana. Moskovan lähellä sijaitsevaan erikoisvankilaan, Marfinon laboratorioon, oli sijoitettu parisensataa vankia. Vangit oli valittu tarkoin, sillä he tekivät salaista akustiikkatutkimusta Stalinin toimeksiannosta.</div><div><div><br /></div><div>Vangit olivat saapuneet Siperian keskistysleireiltä tai rintamalta. Rintama- tai keskistysleirioloihin verrattuna vankila vaikutti lähes taivaalliselta paikalta. Vankilassa sentään saatiin riittävästi ruokaa, vuode nukkumapaikaksi ja mahdollisuus työskennellä oman ammattialan tehtävissä. Vankila tunnettiin myös Gulafin (Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin osasto) inhimillisimpiin kuuluvana paikkana. </div><div><br /></div><div><div>Ensimmäisen piirin 690 sivulla ovat pääosassa älykkäät ja tieteellisesti lahjakkaat vangit. Heitä on kymmeniä – aivan kuten klassisessa venäläiskirjallisuudessa on usein tapana. Aluksi henkilöhahmojen kavalkadi hirvittää, mutta satojen sivujen aikana heistä tulee hyviä tuttuja. </div><div><br /></div><div>Yllätyin siitä, että <b>Ensimmäinen piiri</b> oli lopultakin hyvin klassisenoloista venäläisproosaa. Solženitsyn kirjoitti älykkäästi ja ihmisen näkökulmasta vaikeasta, mutta itse koetusta, aiheesta. Monet kirjailijan viisaudet olisi voinut hyvin lukea vaikka Tolstoin kirjoista.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Mutta minä en pyrikään täydellisyyteen: viisautta on maailmassa paljon, hyvyyttä vähän.</span></div><div><br /></div><div>Kirjasta jäävät mieleen poikkeukselliset persoonat ja monet persoonallisuudet. Dialogit ovat suuressa roolissa. Vangit keskustelevat moraalista, tieteesta ja taiteesta juuri niin intohimoisesti ja oppineesti kuin slaavien ajatellaan keskustelevankin. Vangit tunteineen, unelmineen ja inhmissuhteineen ovat tärkeitä, vaikka olosuhteet ovat poikkeukselliset. Usein kävi jopa niin, että unohdin miesten olevan vankilassa ollenkaan!</div><div><br /></div><div>Silti edes erikoisvangin status ei poistanut sitä tosiasiaa, että vankilaan joutunut mies oli merkitty mies. Hän pilasi sukunsa maineen sekä perheidensä mahdollisuuden seuraelämään ja yhteiskunnalliseen kansalaisuuteen. </div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">...karkoittamaton murhe taas oli alati ja ympärillä, se piti otteessaan koko ajan – se oli menneisyydessä ja nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Ja sen hampaista oli mahdotonta tempautua – pyöriä miten tahansa ja tarttuipa mihin tahansa.</span></div></div><div><br /></div><div>Erityisen hienosti Solženitsyn kuvasi vankilayhteisön sosiaalista verkostoa. Mukana oli paljon toivoa ja tunteita – lähes sammuneina, mutta helposti roihahtavina. Vankilan henkilökunnassa oli paljon nuoria naisia, joihin miesvangit muodostivat erilaisia suhteita. Ne jäivät hailakanoloisesti ihmissuhteiden yrityksiksi. </div><div><div><br /></div><div>Kaikesta huolimatta vangit rakastivat maataan ja kansaansa. Monet uskoivat edelleen kommunismiin – tai ainakin jonkinlaiseen ihmisarvoiseen sosialismiiin. Korkea moraali oli kunniakysymys. Vangit olivat omanarvontuntoisia eivätkä koputtelijoiden (etuisuuksia saaneet paljastajat) kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta alentuneet hännystelijöiksi.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Heidät oli vallannut lopullisesti</span><span style="background-color: #fcff01;"> <i>kaiken</i> menettäneiden ihmisten pelottomuus. Vaikeasti hankittava mutta luja pelottomuus.</span></div><div><br /></div><div><div>Vankien ohella kirjan pääosassa oli nimetön, mutta kaikkialla läsnäoleva hallinto- ja turvallisuuskoneisto. GPU eli polisii, GULAG eli ojennustyöleirien hallinto ja MGB eli pelottava turvallisuusministeriö.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Jo varhaisessa lapsuudessaan hän...omaksui yleisen fraasin "kaikki ihmiset ovat roistoja". Ja elämän myötä tämä totuus vain vahvistumistaan vahvistui. Mitä lujemmin se häneen juurtui, sitä enemmän hän havaitsi sille todisteitakin ja sitä helpompi hänen oli elää.</span><br /><br />Kirjassa esiintyy myös itse Stalin. Hänet kuvattiin äkkipikaiseksi, ennalta-arvaamattomaksi, luulotautiseksi ja julmaksi. Pelko ja jännitys Stalinin esikunnassa oli käsinkosketeltavaa. Yksi mieleenjäävimmistä Stalinin uhreista oli diplomaattikuntaan ja Moskovan seurapiireihin kuuluva Innokenti Volodinin, jonka nousujohteinen ura katkesi aivan kirjan lopussa väijytykseen ja tutkintovankeuteen.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Stalin oli pelottava siksi, että hänen suhteensa tehty virhe oli yhtä peruuttamaton kuin räjähdyspanoksen käsittelyssä tehty kohtalokas erehdys.</span></div></div><div><br /></div><div><div>Solženitsynin kirjoista ei voi kirjoittaa kirjoittamatta jotain miehestä itsestään. Mies oli nuorena neuvostojärjestelmän kannattaja. Toisen maailmansodan aikaan hän palveli puna-armeijassa, mutta joutui passitetuksi vankileirille ja myöhemmin moskovalaiseen erikoisvankilaan. </div><div><br /></div><div>Solženitsynin erikoisvankila oli niin sanottu šaraška, laitos jonne joutuivat korkeasti koulutetut vangit, tiedemiehet, joiden pakkotyötä oli tieteellinen tutkimus. Solženitsyn työskenteli elektronisen äänentunnistusprojektin parissa – siis samoissa tehtävissä kuin Ensimmäisen piirin vangit.</div><div><br /></div><div>Solženitsynille Ensimmäinen piiri oli siis kokemuskirjallisuutta, mutta mikään dokumenttise ei ole. Kirjailija kritisoi satiirisin ottein Stalinia ja stalinismia. Samoin hän arvostelee moraalittomuutta ja yhden totuuden yhteiskuntaa, jossa rehelliset ja itsenäisesti ajattelevat ihmiset säilötään vankiloihin valtion vihollisina.</div></div></div></div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div>Ensimmäinen piirin aihe ja suorasukainen käsittelytapa oli uskalias eikä Solženitsyn saanut kirjaa julkaistuksi Neuvostoliitossa. Lännessä Ensimmäistä piiriä julkaistiin sekä lyhentämättömänä 98 luvun että karsittuna 87 luvun versiona. Keltaisessa kirjastossa on julkaistu lyhyempi versio. Siitä puuttuu lähteiden mukaan (esimerkiksi <a href="https://www.blogger.com/blog/post/edit/7056580679860778765/2884199372564166358#">Wikipedia)</a> ainakin luku, jossa kaksi vankia väittelee sosialismin arvosta ja atomipommiin liittyvistä moraalikysymyksistä.<div><br /></div><div>Marfinon laboratorio saattoi olla vankiloiden taivas, mutta mitä tulee vankilan jälkeiseen elämään, ei vankilaan joutuneilla miehillä ollut takeita vapautumisesta. Ensimmäisestä piiristä matka helvettiin oli yhtä nopea kuin äkkipikaisen Stalinin uusin sääntöpykälä. </div><div><br /></div><div><div><span style="background-color: #fcff01;">– Me olemme muuttuneet puupökkelöiksi! Me emme edes tunne suuttumusta <i>Lähettäkää</i> kuljetukseen! Matkatavaraa voidaan lähettää mutta kuka on antanut oikeuden lähettää <i>ihmisiä</i>?!</span></div></div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-74357495550998882762021-10-24T18:45:00.004+03:002023-01-14T14:37:39.438+02:00Jenny Erpenbeck Päivien loppu – Entä jos elämät olisivatkin menneet toisin?<p>Uuden kirjailijan löytäminen Keltaisesta kirjastosta on aina uteliaisuutta herättävä ilonaihe. Nykyään uutukaiset ovat yhä useammin naisia, ja saattavat myös tulla angloamerikkalaisen maailman ulkopuolelta. Tammi onkin selkeästi laventanut maailmankirjallisuuden tulkintaansa, koska hyvin pitkään Keltaisen kirjaston käsitys maailmankirjallisuudesta oli mieskirjailijoihin kallellaan ja maantieteellisesti rajoittunutta. </p><p><b>Päivien loppu</b> tutustutti minut taitavaan ja lyyrisesti kirjoittavaan saksalaiskirjailijaan nimeltä <b>Jenny Erpenbeck</b>. Erpenbeckin tekstistä huokui itäsaksalainen vaatimattomuus ja kaiho. <b>Päivien loppu</b> oli puhutteleva, koskettava ja jännällä tavalla rakennettu tarina.</p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhI1rqGXLGJmwX2Jkq5kb-sFtzY6uK2DPJzitcvgwj-S5kQOvqDrPLdGkDDJPhvfIwJFCq5G_KFydRCE0Sz28ePIh3wLzMXhYx11JIxBLYEoWyqPWQKmJXrrIRGN0WrgZOsTnB1mx3xEE/s480/Paivien+loppu.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="315" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhI1rqGXLGJmwX2Jkq5kb-sFtzY6uK2DPJzitcvgwj-S5kQOvqDrPLdGkDDJPhvfIwJFCq5G_KFydRCE0Sz28ePIh3wLzMXhYx11JIxBLYEoWyqPWQKmJXrrIRGN0WrgZOsTnB1mx3xEE/s16000/Paivien+loppu.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Jenny Erpenbeck. Päivien loppu.</b></td></tr></tbody></table><p>Erpenbeckin kirjassa ihmiselämän päivät loppuvat – monta kertaa. Vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyy tyttölapsi, jonka kohtalona on kuolla useasti: vauvana, vankileirillä, vanhainkodissa ja muissa paikoissa. </p><p>Yhden naisen rinnakkaisista elämistä kutoutuu tutkielma ihmisen elämän merkityksestä ja merkityksettömyydestä maailmanhistorian pyörityksessä. Taustalla kulkee 1900-luku, joka kohteli hyvin eri tavoin esimerkiksi juutalaisia ja saksalaisia.</p><p>Erpenbeck pistää lukijan miettimään, kuinka eri tavalla kaikki voisikaan mennä, jos jokin pieni asia muuttuisi. Miten valinnat vaikuttavat? Olisimmeko voineet valita toisin? Tai vaikka olisimme valinneet toisin, olisiko kohtalo jättänyt meidän rauhaan vai olisimmeko taaskin sattumien armoilla?</p><div>Päivien lopussa on viisi kirjaa ja niiden välissä intermezzoja välinäytöksinä siitä, jos kaikki olisi toisella tavalla. Intermezzot kokoavat yhteen eletyt ja elämättömät elämät.</div><div><br /></div><div><b>Päivien loppu </b>alkaa kuolemalla. Juutalainen tyttövauva on kuollut pienessä galitsilaiskaupungissa. Kuolema ei kuitenkaan merkinnyt kaiken loppua. </div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Kun kuolema on kohdannut jotakuta ja päivä kulkee kohti päätöstään, se ei suinkaan vielä ole kaikkien päivien loppu.</span></div><p>Mitä jos pieni tyttö ei olisikaan kuollut? Jos joku olisi ottanut kourallisen lunta ja pelastanut sillä kuolemaisillaan olevan lapsen. Entä jos lapsi olisi oppinut kävelemään, kasvanut ja varttunut? Mitä jos he sittenkin olisivat perhe, joka seitsemännen hääpäivän kunniaksi matkustaisi Wieniin katsomaan keisaria ja muuttaisi sinne asumaan?</p><p>Tyttären äiti ja tyttären lapsien isoäiti, kauppiasrouva ja leski, jonka yksityiskohdista on visusti vaiettu – tytär, jonka isoisä hylkäsi ja hylätty aviovaimo – kuollut tyttärentytär tai kaksi tyttärentytärtä, huoraksi kutsuttu ja pikkuiseksi kutsuttu, jotka pysyivät elossa. Isoisä – kadonnut mies, jonka paholaiset ehkä tappoivat – yhdennentoista palkkaluokan virkamies Andrej, joka mahdollisesti pakeni Amerikkaan tai sitten vei perheensä Wieniin. </p><p>Juutalaisuus, siirtolaisuus, maailmansodat, fasismi ja kommunismi, Saksojen yhdistyminen eli periaatteessa koko eurooppalainen 1900-luku muovaavat näiden tyttärien, äitien ja vaimojen ja heidän miestensä kohtaloita. </p><p>Juutalainen suku meni pilalle kun tytär nai gojn, vääräuskoisen. Suku oli asunut Saksassa holokaustin aikaan ja selvisi hengissä nipin napin. Tarina siitä oli karmiva. Goj oli yhdennentoista palkkaluokan virkamies eikä miehen taloudellinen asema suinkaan kohonnut, vaikka hän nai juutalaiskauppiaan tyttären. Niin hän taisi luulla ja siksi pettyi.</p><p>Kauppiaan tytär myi itseään ja joutui myytäväksi. <span style="background-color: #fcff01;">Oliko maailmassa niin vähän rakkautta, ettei se riitä liimaamaan mitään yhteen</span>, miettii tyttärentytär, jota äiti kutsuu huoraksi.</p><p>Juutalaisten laiva alkoi upota kaikkialla Euroopassa. Rotu tunnettiin myös nimellä iilimato, heinäsirkka, rutto, loinen tai täi. Wieniläinen kotka olikin korppikotka, joka vaani heidän poismenoaan. Wieniin pystyi pelastumaan vain kuollakseen siellä nälkään. <span style="background-color: #fcff01;">Joidenkin on määrä jäädä jälkeen, joidenkin on tarkoitus jatkaa kulkua, ja kolmansien päästä perille</span>.</p><div>Jonotettiin, nähtiin nälkää, sota syttyi ja puhkesi, kuoltiin nuorena kotona tai rintamalla. Wienissä kaikkivaltias oli ottanut miehen elämän tyttären sijaan.</div><p>Daavidin sukuun kuuluva isoäiti ei saanut koskaan nähdä kristityiksi kastettuja tyttärentyttöjään. Isoäiti raahasi mukanaan maasta toiseen Goethen teoksia. Tieto siitä miksi, jäi siirtymättä sukupolvelta seuraavalle.</p><p>Ehkä ratkaisevin hetki ei olekaan juuri taakse jäänyt hetki. Ehkä elämä on täynnä erilaisia syitä, miksi jokin olisi voinut päättyä tai samalla myös jatkua tai muuttua.</p><div>Nainen oli kääntynyt kannattamaan maailmanvallankumousta ja saanut muuttoluvan Neuvostoliittoon ensimmäistä maailmansotaa seuraavina vuosina. Hän löysi itsensä paperikaupan myyjänä ja kirjoitti ensimmäistä romaaniaan. </div><div><br /></div><div>Naista kuulusteltiin, eikä oleskelulupaa jatkettu. Öisin hän ei nukkunut vaan kirjoitti elämäntarinaansa, jolla haki Neuvostoliiton kansalaisuutta.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Miksi tulevaisuuden maassa kuolema kuitenkin toimii vielä maksuvälineenä, jolla maksettaisiin syyllisyydestä, jota ei itse tunnista?</span></div><p>Hän syntyi itävaltalaisen virkamiehen tyttärenä Brodyssä, varttui Wienissä, ja oli vuodesta 1920 kommunistisen puolueen jäsen. Vuonna 1933 hän lähti Prahan kautta maanpakoon Moskovaan. Maanpaosta palattuaan hän asettui Berliiniin ja nousi merkittäväksi romaanikirjailijaksi. Hänen kirjalliset työnsä vaikuttivat ratkaisevasti DDR:n taiteiden ja kulttuurin kehitykseen.</p><div>Erpenbeckin tarina alkoi kuolemalla ja päättyi jo ensimmäisillä sivuilla. Päättymisestä huolimatta sammunutta sukua oli kirjan lopussa seurattu neljänteen sukupolveen. Ja kaikkien kuviteltujen tai todellisten sukupolvien muistot piirtyivät mieleen kuin kaikkien maan päällä kulkevien, tai sieltä poistuneiden, ihmisten hiljaiset äänet.</div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-10333748204548449532021-08-09T11:20:00.002+03:002021-08-09T13:00:45.496+03:00Alberto Moravia Keskipäivän aave – Kuka käsikirjoittaa elokuvan, kuka avioliiton?Jos olet lukenut blogiani tiedät, ettei <b>Alberto Moravia</b> ole suosikkikirjailijoitani. Ilman Luen koko Keltaisen kirjaston -projektia en olisi vilkaissutkaan miehen kirjojen suuntaan vuosiin. Nyt tuli lukuvuoroon <b>Keskipäivän aave </b>vuodelta 1954. Iloksi ja yllätykseksi satuinkin pitämään kirjasta. <div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhEfU81C3ovRczCJaNO-J9zId0swdbs5f-ws7ySC5J_UO1mPbnQ2kf-0pgNDk_m_EXg90mmxKfNdjlVl9n9Cn-IxDrmVyKB9LBJwv1hzPSiwAVFvw7DFqVIIH-5DxJzFo42Fg-qhXYApLc/s480/Keskip%25C3%25A4iv%25C3%25A4n+aave.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="373" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhEfU81C3ovRczCJaNO-J9zId0swdbs5f-ws7ySC5J_UO1mPbnQ2kf-0pgNDk_m_EXg90mmxKfNdjlVl9n9Cn-IxDrmVyKB9LBJwv1hzPSiwAVFvw7DFqVIIH-5DxJzFo42Fg-qhXYApLc/s16000/Keskip%25C3%25A4iv%25C3%25A4n+aave.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Alberto Moravia. Keskipäivän aave.</b></td></tr></tbody></table><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div><div><div><div><b>Keskipäivän aave </b>on tarina aviokriisistä. Moravia ei koskaan kirjoita onnesta ja myös hänen henkilönsä tuntuvat välttelevän sitä. Onnellisuus on tavanomaista ja siksi muiden silmin usein ikävystyttävää. Epäonnemme tekee meistä erityisiä ja kiinnostavampia ja elämästä jännittävämpää.</div><div><br /></div></div><div><b>Keskipäivän aave</b> alkaa tilanteesta, joka on Moraviaa lukeneille hyvin tuttu. Minä-ääninen kertoja Riccardo Molteni huomaa avio-onnensa hiipuneen. Riccardo pyrkii palauttamaan onnen ennalleen, mutta hänen toimintansa vain pahentaa tilannetta. Ennen tarinan loppuhuipennusta varaudu lukemaan sivukaupalla Riccardon suhde- sekä syy- ja seurausanalyysejä ja toimintavaihtoehtojen puntarointia. </div><div><br /></div><div>Riccardon aviovaimo on ennen konekirjoittajana työskennellyt Emilia. Aluksi pariskunnan onnesta näyttää puuttuvan vain omistusasunto, jonka vähävarainen ja velkaantunut Riccardo onnistuu hankkimaan Roomasta. Selviytyäkseen asunnon osamaksuista Riccardo pestautuu elokuvakäsikirjoittajaksi eli skenaristiksi. Päätös on vaikea, sillä Riccardo näkisi itsensä mieluummin taiteellisemmassa työssä.</div></div><div><br /></div><div>Elokuvamaailmassa käsikirjoittajan taiteilijuus ei koskaan saa samaa julkista tunnustusta kuin ohjaajan eikä hän voi saavuttaa työllään samanlaista kaupallista menestystä kuin tuottaja. Riccardon mielestä skenaristi on "teknillinen psykologi ja kirjallisten ratkaisujen keksijä". Väkisinkin käy mielessä, että Riccardo kuvaa samalla tapaansa toimia aviokriisissä. </div><div><br /></div><div>Riccardon toimeksiantaja on elokuvatuottaja Battista, joka ehdottaa Riccardolle käsikirjoitusyhteistyötä saksalaisohjaaja Rheingoldin kanssa. Työparin on määrä ohjata ja käsikirjoittaa elokuva Homeroksen klassisesta Odysseiasta. Eripuraa syntyy heti, sillä kolmikon tavat tulkita Odysseiaa ovat kaukana toisistaan. </div><div><div><span style="color: #fcff01;"></span></div><blockquote><div><span style="background-color: #fcff01;">Odysseiahan on kokonainen maailma...Siitä voi ottaa irti mitä tahansa...Täytyy vain sopia siitä, miltä näkökannalta teosta tarkastellaan.</span><span style="color: #fcff01;">."</span></div><div></div></blockquote><div>Battistalla on mielessä kolossaalinen kaupallinen spektaakkeli. Rheingold haluaa katsoa myytin läpi ja tulkita teosta modernimmin. Tuleeko elokuvasta raamatullinen suurfilmi vai loistosta riisuttu inhimillinen kärsimysnäytelmä? Oliko Odysseus mies, joka taisteli epätoivon vimmalla tiensä takaisin avioliiton satamaan? Vai etsikö Odysseus sittenkin seikkailuista verukkeita pysytellä erossa epätyydyttävästä avioelämästä?</div><div><br /></div><div>Tuntuu erikoiselta, ettei ainutlaatuinen työtarjous välittömästi houkuta Riccardoa. Miksi mies empii. Onko kyse siitä, että Riccardo näkee itsensä ja Emilian Rheingoldin dramatisointi-idean ilmentymänä? Mahdollisesti, sillä Keskipäivän aaveen kantava idea on yhdistää henkilökohtainen ja mytologinen tarina Odysseuksesta. Lukijasta alkaa tuntua, että Rheingold uudelleenkirjoittaa paitsi Odysseiaa, myös Riccardon avioliittoa.</div></div><div><br /></div><div><div>Vastahakoisuudesta huolimatta kolmikko lähtee Emilia mukanaan Caprille elokuvantekoon. Caprin jakso on täynnä kimmeltävää merta ja auringonpaistetta. Taianomaiset kulissit alleviivaavat Riccardon syvenevää aviollista ahdinko. Caprilla tarinaan syntyy uusia kerroksia unista, näyistä ja harhakuvitelmista.</div><div><br /></div><div>Kun Moraviaa lukee ja hänestä kirjoittaa, ei voi unohtaa sukupuolinäkökulmaa. Hänen naiskuvansa on yksinkertaisesti vastenmielinen ja ymmärrykselleni vieras. Kuten Moravian naishahmot yleensä, Keskipäivän aaveen Emilia-vaimo on kouluttamaton, yksioikoinen ja luonnostaan aistillinen. Hän on tunteissaan viileä ja joko kyvytön tai haluton ilmaisemaan niitä. Nainen on päähenkilön katseen kohde ja miehen mielikuvien vanki. Naisen objektivoinnissa on paljon patologisia piirteitä. Sen sijaan en näe psykologista realismia, jonka pitäisi olla Moravian tunnusmerkki. </div><div><br /></div><div>Keskipäivän aaveessa Emilian tunteet Riccardoa kohtaan kiteytyvät sanaan halveksunta, <i>Il disprezzo. </i>Ymmärrän miksi.</div><div><br /></div><div>Kun lopetin kirjan, mietin pitkään miksi kirjasta tuli lopultakin miellyttävä ja kiinnostava lukukokemus. Johtuiko se siitä, että Moravia sai nivottua avioliittoasetelmaan ihan onnistuneen klassikkorinnastuksen? Tai siitä, ettei Keskipäivän aave ollut "yhden asunnon draama" – nämä Moravialle tunnusomaiset mikromaailmat todella ahdistavat – vaan siinä oli enemmän tilaa hengittää? Vai Caprista, joka todellakin on paratiisillinen saari? Vai sittenkin siitä, että asenteiltaan ja toimintatavoiltaan kyseenalainen Riccardo oli herkkä ja ongelmissa miehuutensa kanssa itsekin. </div><div><br /></div><div>Hymyilin myös siksi, että <b>Keskipäivän aave </b>oli vihon viimeinen Keltaisen kirjaston <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/search/label/Alberto%20Moravia">Alberto Moravia</a>, jota en ollut lukenut! Alberto – kirjojasi löytyi Keltaisesta kirjastosta täysi tusina. Vihdoinkin voin sanoa arrivederci sinulle liiankin tuottelias mies monelta vuosikymmeneltä (1907–1990)! </div><div><br /></div><div>Lopuksi moraviavinkkini. Jos haluat lukea erinomaista ja aikaa kestänyttä Alberto Moraviaa lue <b>Matka Roomaan </b>ja novellikokoelma <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2020/04/alberto-moravia-automaatti.html"><b>Automaatti</b></a>. </div><div><br /></div><div>Lisäksi haluan muistuttaa, myös itseäni, tästä: Moravian kirjoista on tehty monia erinomaisia elokuvia. Kas vain: Keskipäivän aavekin on filmattu. Kirjan elokuvasovituksesta vastasi legendaarinen Jean-Luc Godard.</div></div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-54884312291112413762021-07-28T18:21:00.046+03:002021-11-21T16:48:13.736+02:00Édouard Louis Väkivallan historia – Uhri, joka jäi vangiksi toisten tarinaan<b>Édouard Louisista</b> on kirjoitettu ja puhuttu paljon. Kohun kohteen ei ollut nyt lukemani <b>Väkivallan historia</b> vaan <b>Ei enää Eddy </b>– kirja, jota en itse ole vielä lukenut.<div><br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhPxV-tany9R9KsJ8W1LcH4tc_lYBqBuPTNWAJnT3gpY8vSXRVRfIM47xeZMn-LeuzTY5ujbTTJ6kjqm16wzaSdKlsyZC1wjVUd7SddhJcxyuPfsMFO75EH_yr8CqwjhRiRROH6bBZmGQ8/s480/V%25C3%25A4kivallan+historia.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="353" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhPxV-tany9R9KsJ8W1LcH4tc_lYBqBuPTNWAJnT3gpY8vSXRVRfIM47xeZMn-LeuzTY5ujbTTJ6kjqm16wzaSdKlsyZC1wjVUd7SddhJcxyuPfsMFO75EH_yr8CqwjhRiRROH6bBZmGQ8/s16000/V%25C3%25A4kivallan+historia.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><span style="color: #181818; font-family: Merriweather, Georgia, serif; font-size: 14px; text-align: left;"><b>Édouard Louis. Väkivallan historia.</b></span></td></tr></tbody></table>
<br /><div>Vaikka en ole <b>Ei enää Eddyä</b> lukenut olen ymmärtänyt, ettei se ainakaan ole iloinen kirja vaan kirja julmasta epäoikeudenmukaisuudesta. Julmissa tunnelmissa jatkaa myös <b>Väkivallan historia</b>, nimensä mukaisesti.</div>
<div><br /></div>
<div>Ensimmäinen huomioni Väkivallan historiasta oli havaita, kuinka monipolvisesti, jopa salamyhkäisesti, teksti aukeaa lukijalle.</div><div><br /></div>
<div>Édouardin kertomus – kyllä: tässä kirjassa on äänessä nimenomaan Édouard Louis – alkaa vimmaisella siivoamisella. Puhdistusoperaation kohteena ovat väkivallan kosketus ja haju. On tapahtunut tapon yritys, mutta kenen toimesta? Pitkään pelkäsin, että Édouardin itsensä, mutta sittemmin selvisi, että hän olikin uhri.</div>
<br /><div>Tapahtui nimittäin niin, että Édouard uskoi kuolevansa omassa kodissaan jouluaattona. Reda-nimisen pohjoisafrikkalaisen kuristamana, naurettava Ascot-huivi kaulassaan. Redasta ei paljon tiedetä – hän oli yhden illan tuttavuus. Kuitenkin Pohjois-Afrikka on tärkeä, koska totta kai tapahtuneen avaamiseen tulee liittymään myös rasistisia näkökulmia.</div>
<br /><div>Louis lainaa kirjassaan <b>William Faulknerin <a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2015/04/william-faulkner-kaikkein-pyhin.html">Kaikken pyhin</a></b> -kirjaa. Siinä Temple kokee saman kuin Édouard. <span style="background-color: #fcff01;">"Nyöryyttävintä on se, että on omituisella ja selittämättömällä tavalla pakotettu pysymään nöyryyttävässä tilanteessa."</span></div>
<br /><div>Kirjassa kertoo minä, joka on peloissaan, mutta niin rohkea, että uskaltaa kääntyä viranomaisten puoleen ja tehdä rikosilmoituksen. Édouard selvisi hengissä, mutta on henkisesti raunioina, raiskattu, ryöstetty ja häpäisty. Sellaiset tunnelmat eivät luonnollisesti katoa, vaikka kuinka rajusti siivoaisi tai jynssäisi.</div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Viikon päästä sinä mietit: Tapahtuneesta on jo kokonainen viikko, anna mennä, ja vuoden päästä mietit: Tapahtumasta on jo kokonainen vuosi.</span></div><div><br /></div><div>Vaikka ajan kuluminen vaikuttaisi hieman lohdulliselta, pääsee Édouard Väkivallan historian aikana korkeintaan psyykkisen toipumisen alkumetreille. Kirjan aikana koetaan Édouardin tunnemyrsky häpeästä, likaiseksi kokemisesta ja silmittömästä halusta olla väkivaltainen itsekin. Siinä käydään läpi puhumisen vimmaa, halu kertoa tarina kaikille kaikin mahdollisin tavoin – ja niinhän Louis kirjoittamalla kirjan tekeekin. </div>
<div><br /></div>
<div>Tarinan kertominen eteenpäin aiheuttaa klassisen ketjureaktion. Édouardin kokemuksesta tulee muiden tulkitsema, värittämä ja edelleenkertoma tarina. Ystävät, poliisit, sairaalahenkilökunta – kaikilla on mielipide tapahtumista. Poliiseille pohjoisafrikkalainen tarkoittaa rupusakkia ja roistoja. Édouardin siskolla Claralla on kaikkein eniten sanottavaa. Claran äänestä tulee niin valtava, että Louis joutuu laittamaan oman äänen sulkeisiin.</div>
<div><br /></div>
<div>Niin karkasi Édouardin kamala kokemus häneltä pois. Édouard ei enää tunnista siitä itseään. </div><div><i style="background-color: #fcff01;"><br /></i></div><div><span style="background-color: #fcff01;">he haluavat teljetä sinut tarinaan, joka ei ole sinun, he haluavat että kannattelet tarinaa jota et halunnut...he ovat Redan jatke...Rukoilet, että he lopettaisivat, mutta eivät he lopeta</span></div><div><span><span style="background-color: #fcff01;"></span></span></div>
<div><br /></div><div>Idea henkilökohtaisen tarinan ryöstämisestä on mielenkiintoinen ja varmasti sellainen, jonka meistä jokainen on tavalla tai toisella kokenut. Louisin tarinan vaikuttavuus ei kuitenkaan olisi vaatinut näin suuren painoarvon antamista Claralle. Kirjan pieneen kokoon nähden hänen hengästyttävät monologinsa olivat suhteettoman pitkiä ja paukahtivat usein ohisektorille. Toteutustapa halusi mahdollisesti toisaalta alleviivata uhrin vaikeutta saada oma ääni kuuluviin ja toisaalta saada lukija pohtimaan sitä, millaiset äänet kuullaan ja miten niitä kuunnellaan.</div>
<div><br /></div>
<div>Väkivallan historialla Louis uskoakseni halusi puhua kokemustasoa yleisemminkin väkivallan syistä ja seurauksista. Voiko kuka tahansa vajota murhanhimoiseen hulluuteen? Janota verta ja väkivaltaa?</div>
<div><br /></div>
<div>Tekijä-uhri -asetelmaa monimutkaistaessaan Louis jopa kyseenalaistaa Édouardin aseman. Ehkä Édouardkin pystyisi pahaan?
Clara muistaa samankaltaisen tarinan veljen nuoruudesta: yksi jengiläisistä meni sänkyyn häneen ihastuneen tytön kanssa – samanaikaisesti loppujengi Édouard mukaan lukien putsasi tytön kotitalon.</div>
<div><br /></div>
<div>Louisin kirjaa on analysoitu toisaalta peittelemättömän autofiktiivisena kokemuksena, toisaalta yhteiskunnallisena katsauksena väkivallan mekanismeihin. En ole ottanut selvää autofiktiivisuuden asteesta, mutta teksti vähintäänkin pyrki henkilökohtaisuuden tunteeseen ja tunnelmaan. Ja onnistui siinä. Se toinen teema, väkivallan rakenteet, oli sen sijaan mielestäni liian kunnianhimoinen tulkinta.</div>
<br />Minua mietityttikin, miksi kirja oli nimetty näin suureellisesti ollakseen kutenkin hyvin kompakti toteutus. Näkökulma voi olla kaupallinen, mutta se kääntyy helposti mahtipontiseksi. Kyse on myös näkökulmasta: kuinka paljon rakenteita ja historiaa voi ymmärtää yhden tapauksen ja muutaman tulkinnan kautta?<br />
<br /><b>Väkivallan historia</b> oli henkilökohtaisella otteella kirjoitettu rohkea kirja vakavasta aiheesta. Se kannattaa lukea, vaikka toteutuksena se jäi uljaan nimensä jalkoihin.</div><div><br /><div>Tarinansa lopuksi Louis lainasi Imre Kertezsia. Teen samoin, koska lainaus kuvasi osuvasti Louisia kirjailijana: <i style="background-color: #fcff01;">"en kirjoita löytääkseni ilon, päinvastoin, kirjoittamisellani tähtään tuskaan, mahdollisimman viiltävään."</i></div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-56775101388545159252021-07-12T17:49:00.005+03:002021-07-12T22:49:29.186+03:00Jenny Erpenbeck Mennä, meni, mennyt – Ihmisoikeuspalkinnon arvoinen kirja pakolaiskriisistä <b>Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt</b> on kirjallisuutta elämänmuutoksesta ja kannanotto Euroopan pakolaiskriisiin. <div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">"Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?"</span></div><div><br /></div><div>Vastaus on kirjan pakolaisille yhtä vaikea kuin Saksan kielen verbit. <i>Gehen, ging. gegangen.</i></div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj5LMPDynLwNWr8whhH4yHXABoG84zAR1flfu1HVET3jofcWva5Wv0ETjouRLUkenIjkl95LNnOipCH-CJ0b3JO2Xe2qxS5DYXHMi8Mjmx3HeQ74resnCPyzBv2i3yn4CcqQfylA7KPrxo/s480/Menn%25C3%25A4+meni+mennyt.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="326" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj5LMPDynLwNWr8whhH4yHXABoG84zAR1flfu1HVET3jofcWva5Wv0ETjouRLUkenIjkl95LNnOipCH-CJ0b3JO2Xe2qxS5DYXHMi8Mjmx3HeQ74resnCPyzBv2i3yn4CcqQfylA7KPrxo/s16000/Menn%25C3%25A4+meni+mennyt.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Jenny Erpenbeck. Mennä, meni, mennyt.</b></td></tr></tbody></table><br /><div>Ennen pakolaisia tarina alkaa kuitenkin toisin. Klassisen kirjallisuuden professori Richard on jäämässä eläkkeelle. Leskimiehellä on edessään pelkästään aikaa, täytettävissä olevaa ja mitääntekemätöntä aikaa. Eläkkeelle jääminen ahdistaa työtään ja rutiineita rakastanutta professoria.</div><div><br /></div><div>Toimettomana Richard huomaa asioita, joihin ei ole ennen juuri kiinnittänyt huomiota. Yksi sellainen on kotinurkille syntynyt pakolaisleiri. Richard kiinnostuu nälkalakkolaisista ja saa vastaanottokeskukselta luvan jututtaa miehiä. </div><div><br /></div><div>Keitä he ovat? Onko heillä perhettä? Mistä he tulevat? Miksi he lähtivät kotimaasta? Mitä he haluavat? Richard kysyy tavallisia kysymyksiä, joihin löytyy yllättäviä vastauksia.</div><div><br /></div><div>Tutkijan perinpohjaisuudella Richard haluaa paitsi ymmärtää, myös saada vastauksia tiedonjanoonsa ja lopulta myös osallistua. Afrikka avautuu Richardille uudella tavalla. Se oli ennen hänellekin maanosa, josta usein puhutaan kuin se olisi yksi maa. Karttakirjaa selatessa selviävät maat ja pääkaupungit ja myöhemmin miesten kanssa keskustellessa kielet, heimot ja kulttuurit. Richardillakin on ollut hyllyssään "neekerikirjallisuutta" – hänen lempikirjassaan lapsena oli afrikkalainen ihmissyöjälapsi.</div><div><br /></div><div>Kirjan pakolaisilla on menneisyys, mutta tulevaisuus on auki eikä paikkaa maailmasta näytä löytyvän. Ovatko paikattomat ja kodittomat jollain tavoin samanlaisia kuin Richard itse? Akateemisessa maailmassa tutkimaan oppinut Richard kiinnostuu yhä syvemmin pakolaisongelmasta. Vähä vähältä Richardin ja pakolaisten tarinat nivoutuvat yhteen. Tärkeitä Richardin muutosmatkalla ovat myös keskustelut ystävien kanssa sekä humaanin ja sydämellisen ystäväpiirin omakin elämänmuutos. </div><div><br /></div><div>Kirjan vakavasta aiheesta huolimatta tarina itsessään ei ole onneksi kuolemanvakava. Richard esimerkiksi yllättää lukijan, ja ehkä vielä enemmän itsensä, huomatessaan järjestävänsä elämänsä ensimmäistä mielenosoitusta. Richardin iskulause <i>De Welt zu Gast bei Freunden, </i>Maailma ystävien vieraana, voisi olla kirjan toinen nimi. </div><div><br /></div><div>Erpenbeckin kertomus on älykäs ja syvällinen puheenvuoro inhimillisyyden puolesta. Erpenbeck käsittelee ristiriitaista ajankohtaisaihetta sekä empaattisesti että kriittisesti ja yllättää hätkähdyttävillä näkökulmilla.</div><div><div><br /></div><div><div>Yksi niistä on tämä. – Eurooppa pommittaa meitä, me pommitamme Eurooppaa mustilla, sanoi Gaddafi ja lähetti heimosotia paennneet pakolaiset laivamatkalle.</div><div><br /></div><div>Kirjan kautta tulevat tutuiksi absurdit kansainväliset sopimukset ja kansallinen lainsäädäntö. </div></div><div><br /></div><div>Saksasta saa etsiä töitä vasta kun on ollut Italiassa yhtäjaksoisesti pakolaisstatuksella viisi vuotta. Joten status täytyy käydä uusimassa Italiassa riippumatta missä maassa oleskelee. <br /><br />Pakolaiset haluavat lähteä työnhakuun ja järjestää elämänsä itse. Väliaikainen oleskelupa <i>Fiktionsbecheinigung</i> ei anna tätä oikeutta, eikä edes oikeutta kutsua itseään pakolaiseksi.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">– Mitä kehittyneemmästä yhteiskunnasta on kyse, sitä suuremmassa määrin kirjoitetut lait korvaavat käsitteen maalaisjärki</span>, sanoo asianajaja. Oleskelulupalain pykälän 23. momentti on korvannut germaanisen vieraanvaraisuuden. Germaaneille oli synti lukita talonsa vierailta, oli tämä sitten kuka tahansa. Vieraan suhteen ei tehty eroa tutun ja tuntemattoman välillä.</div><div><br /></div><div>Mielenkiintoinen rinnastus on se, että useimmat pakolaiset asuvat aiemmalla itävyöhykkeellä eli venäläisvyöhykkeellä. Richard on entinen itäsaksalainen. Itsekin syntyessään itäsaksalainen Erpenbeck linkittää oivaltavasti nämä kaksi todellisuutta. Richardin vaimo oli paennut lapsena venäläisiä panssareita ja selvinnyt nipin napin. Isältä ei koskaan kysytty, eikä saanut kysyä, sodasta. Kun Richardin ja vaimon elämä siirtyi itäajasta länsiaikaan, he tekivät muurin murtumisen jälkeen tutustumismatkoja läntisiin kaupunginosiin.</div><div><br /></div><div>Richard yrittää selittää muuria ja Hitleriä pakolaisille. Ei niinkään kauan sitten tätä kaupunkia hallitsi diktaattori, joka tappoi omia maanmiehiään. Richard huomaa pian, kuinka turhaa on selittää traumoja ihmisille, jotka ovat juuri paenneet omia sotiaan.</div><div><br /></div><div><b>Mennä, meni, mennyt</b> on kirjallisuutta, joka on omistettu...</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">"...vuosisadalle, jossa ihmisvirrat eivät ota loppuakseen, ja vaikka virtojen ihmiset olisivat selvinneet oikean meren ylityksestä, niin nyt he hukkuvat asiapapereista muodostuviin virtoihin ja valtameriin."</span></div><div><br /></div><div>Erpenbeck haastaa meidät katsomaan pakolaiskriisiä uusin ja kaikkea muuta kuin yksioikoisin silmin. Richardille pakolaisista tulee tuttuja, osasta ystäviä, osa kieroilee hyväntekijän kustannuksella ja osa heistä kulkee tiellä, josta heitä ei kukaan "Richard" missään päin maailmaa enää pelasta.</div><div><br /></div><div>Kun kirjoitin Erpenbeckin kirjasta, kutsuin pakolaisia tällä yleisnimellä. Osittain siksi, että heitä ja tarinoita oli kirjassa monta enkä halunnut käsitellä heitä yksitellen. Erpenbeckin tarinassa miehet olivat olemassa henkilöinä, niminä, tarinoita ja ihmissuhteina. Richardille läheisiksi tulivat muun muassa Rashid, Apollo, Ali ja Ithemba.</div><div><br /><span style="background-color: #fcff01;">Jos Richard kirjoittaisi listan hänelle tärkeistä tehtävistä, se muistuttaisi</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">- soita astianpesukoneen korjaajalle</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">- varaa aika urologille</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">- lue mittari</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Apollolla olisi</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">- haasta Areva-konserni (Ranska) oikeuteen</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">- nimitä Nigeriaan uusi hallutus, jota ulkomaiset investoijat eivät voi lahjoa tai kiristää</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">- perusta itsenäinen Tuarengin valtio Azawad</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;"><br /></span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Rashidilla lukisi</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">- Tee sovinto nigerialaisten kristittyjen ja muslimien välille</span></div><div><span style="background-color: #fcff01;">- pakota Boko Haram laskemaan aseet</span></div><div><br /></div><div>Mitä sinun listassasi lukisi?<br /><br /></div></div><div><b>Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt</b> oli vakavaääninen aikalaisromaani, joka oli kirjoitettu vähäeleisesti humaanilla otteella. Sitä on vaikea analysoida fiktiona tai kirjallisuutena, mutta se houkuttelee katsomaan kirjasta ulos kaduille, mediaan, politiikkaan – ja keskustelemaan. Se on kirjallisuutta, joka pitäisi palkita kirjallisuuden ihmisoikeuspalkinnolla, jos sellainen on olemassa.</div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-16722685521556161752021-05-27T15:30:00.010+03:002023-01-14T14:43:02.649+02:00Sara Stridsberg Rakkauden Antarktis – Olin toivonut loppua ja se hetki oli nyt<p><b>Sara Stridsberg</b> kirjoittaa kauniista aiheista, joissa ei ole totuttu näkemään kauneutta. Mielisairauksista, aineista, prostituutiosta, sopeutumattomuudesta. Elämisen ja kuolemisen yhdentekevyydestä. Ihmisistä, jotka ovat aina jonkun sellaisen lapsia, joita ei ole siunattu kyvyllä huolehtia lapsistaan.</p><p>En tiedä onko <b>Rakkauden Antarktis</b> Stridsbergin toistaisesti rankin kirja, mutta ainakin se on rankin suomennetuista. En oikeastaan koskaan ahdistu kirjoista, mutta nyt ahdistuin ja jätin Rakkauden Antarktiksen lepäämään kuukaudeksi. Kun kevät ja valoisammat ajat koittivat, pystyin lukemaan kirjan loppuun.</p><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiWc43kua3hUnjK6mMRA9ZB_tEiM3hHJaZhDydJJ-gnGeKTyMq6arfAs8A-yIjaTXdRTm-RjReQBMCi-z7dCR3IF1HQLtYrO4uFXkiLL8WZmubM6jbgwP-m8FbUwi-Uu-jmRpf-HBNJ1rM/s480/Rakkauden+Antarktis.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="309" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiWc43kua3hUnjK6mMRA9ZB_tEiM3hHJaZhDydJJ-gnGeKTyMq6arfAs8A-yIjaTXdRTm-RjReQBMCi-z7dCR3IF1HQLtYrO4uFXkiLL8WZmubM6jbgwP-m8FbUwi-Uu-jmRpf-HBNJ1rM/s16000/Rakkauden+Antarktis.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Sara Stridsberg. Rakkauden Antarktis.</b></td></tr></tbody></table><p>Rakkauden Antarktiksen aluksi nuori nainen nimeltä Inni kuvailee, kuinka hänen ruumiinsa silvotaan seitsemään osaan ja levitetään ympäri Ruotsinmaata. Kirjan avausluvun nimi on Luominen ja juuri siinä murha tapahtuu. </p><p>Eläessään Inni oli narkomaani ja prostituoitu. Hänet murhattiin järkyttävällä tavalla, mutta kuoleman ajatus ei ollut Innille vieras eikä vaikea. </p><p><span style="background-color: #fcff01;">– Haluan vain olla lähellä sinua,</span> tunnistamattomaksi jäävä murhaaja toistelee. <span style="background-color: #fcff01;">– Olin toivonut loppua ja se hetki oli nyt,</span> Inni sanoo. </p><p>Kuollut Inni haluaa kerrata yhä uudestaan kuolemansa yksityiskohtia. Kuoleman hetki ja ruumiin silpomisen yksityiskohdat iskostuvat mieleen, kun kertoja palaa niihin toistuvasti. Yhä uudelleen Innin ruumis paloitellaan, raiskataan, ruumiinnesteet valuvat, ruumiinosia piilotetaan ja niitä löydetään oudoista paikoista. Pitääkö paikkaansa, että paloittelumurhaaja yleensä hankkiutuu eroon ensin päästä, koska katseen kohtaaminen on kamalinta?</p><p>Stridsbergin kertoja on kuollut, mutta kuitenkin läsnä, sillä hän ei ihan vielä malta jättää elämää taakseen. Jostain ajan ja tilan hämärästä Inni katselee läheistensä elämänkaarta ja kertaa omaansa. Hän oli äiti, joka ei kuolleena lakkaa häiritsemästä lapsiaan, koska hänestä ei kuitenkaan rakkaus kuollut. </p><p>Stridsbergille tuttuun tapaan Inninkin tarinassa köyhyys ja syrjäytyneisyys kulkeutuvat sukupolvilta toiselle. Vanhempien köyhyys ja alkoholismi muuntuvat seuraavalla sukupolvella huumeiksi ja kodittomuudeksi. Kolmannessa sukupolvessa perustunne on syvä yksinäisyys eikä vanhemmuus enää ole mahdollista. Sen tilalle on kai äidinmaidosta periytynyt kuolemisen kaipuu. </p><p><span style="background-color: #fcff01;">– Perheemme yllä lepäsi kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen,</span> kertoja tietää.</p><p>Kirjassa ollaan usein Herkulesgatanilla, jolta poimitaan tyttöjä kyytiin. Kirjassa tavataan Innin pois otettu lapsi Valle ja pois annettu tytär Solveig. </p><p><span style="background-color: #fcff01;">"Solveig tietää, että hän syntyi susien lapseksi ja että ihmisperhe on hyvyydessään ottanut hänet huomaansa."</span></p><p>Valle ei osannut koskaan antaa elämälle mahdollisuutta. <span style="background-color: #fcff01;">"En estä sinua, jos et oikeasti halua elää, mutta olisin tietysti tosi iloinen, jos päättäisit elää."</span></p><p>Kirjassa puhui myös alkoholisoitunut jonkin sortin kampaaja Raksha, Innin äiti. Innillä oli eläessään narkkarimies Shane, jolle Inni oli oma bambi.</p><p>Tässä todellisuudessa <span style="background-color: #fcff01;">"rakkaus on kuin lunta, se kietoo maailman valoonsa ja katoaa sitten."</span> Kun kirja loppuu, jää muistoksi kysymys: Palaako Inni elämän ja jälleensyntymisen ketjuun vai tuleeko hänestä tuhkaa ja tähtipölyä?</p><p>Sara Stridsbergin tavassa kirjoittaa lyyrisesti shokeeraavista aiheista on hitunen goottiromantiikkaa tai kuolemisen romantisointia. Vähän samanlaista kuin kuuluisilla saksalaisilla romantikoilla aikoinaan. Suomennettuja Stridsbergejä yhdistää myös vahva naishahmo, jota elämän hylkääminen houkuttaa. Kerronnallisesti kokeellisen ja erittäin onnistuneeseen <b><a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2019/11/sara-stridsberg-unelmien-tiedekunta.html">pyörremyrskyyn nimeltä Valerie Solanas</a></b> tai sydäntäsärkevän kauniiseen <b><a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2017/08/sara-stridsberg-niin-raskas-on-rakkaus.html">Niin raskas on rakkaus </a></b>verrattuna <b>Rakkauden Antarktis</b> ja Inni jäivät minulle välikokemukseksi ja väliinputoajakirjaksi. </p>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-78966165162611354342021-05-25T16:25:00.003+03:002023-01-14T14:43:43.468+02:00Svetlana Aleksijevitš Tšernobylistä nousee rukous – Radioaktiivinen kohde, kiiltomato ja muiden mielestä mutantit<div>On aina yhtä mykistävää lukea kirja, jossa menneisyyden tragedioista kerrotaan uusilla äänillä ja yllättävistä näkökulmista. <b>Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous</b> on tällainen kirja. Siinä Tšernobylin ydinvoimalakatastrofista puhuvat aikalaiset. </div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhBNdq5Gy7CHBOv25XWJMgJlOmC9CNKnLgL2KpOnkS67RSbe9fGgzaNaq_bxUTQ_H8llG55Fy_8tVexZkdprknWNremMYByRJlLysuLrV-S5ABaLWTBYVf0Ogvb_fMB48ePoSJpcQQVDzg/s480/Tsernobylista_nousee_rukous.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="301" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhBNdq5Gy7CHBOv25XWJMgJlOmC9CNKnLgL2KpOnkS67RSbe9fGgzaNaq_bxUTQ_H8llG55Fy_8tVexZkdprknWNremMYByRJlLysuLrV-S5ABaLWTBYVf0Ogvb_fMB48ePoSJpcQQVDzg/s16000/Tsernobylista_nousee_rukous.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b style="text-align: left;">Svetlana Aleksijevitš. Tšernobylistä nousee rukous.</b></td></tr></tbody></table><br /><div>Tšernobylin ydinvoimala räjähti 26. huhtikuuta 1986. Räjähdystä seurasi tulipalo, jota ei saatu sammutettua. Tulipalo sulatti yhden reaktoreista ja radioaktiivinen savusumu pääsi leviämään esteettä ilmakehään.</div><div><br /></div><div>Toisin kuin itsekin muistin, Tšernobyl ei ollut katastrofi ainoastaan Ukrainalle ja ukrainalaisille. Onnettomuudessa syntyneistä radioaktiivisista nuklideista 70 prosenttia laskeutui tuulten mukana Valko-Venäjälle. Aleksijevitšin Tšernobyl-kirjan aiheena ovatkin onnettomuuden vaikutukset valkovenäläisiin.</div><div><br /></div><div>Aleksijevitš kirjoitti kirjansa vuosikymmen onnettomuuden jälkeen. Silloin joka viides valkovenäläinen asui saastuneella maalla. Näillä alueilla sairastettiin ja kuoltiin säteilyonnettomuuden jälkisairauksiin. Syöpää, epämuodostuneisuutta, henkistä jälkeenjääneisyyttä, perinnöllisiä poikkeamia, taloudellisia menetyksiä ja henkistä häpeää. Nämä ihmiset, ja heidän aikalaisensa, jakavat Aleksijevitšin yhteisöromaanissa Tšernobyl-muistonsa ja kertovat Tšernobyl-kohtaloista. Ne ovat järjestään sekä kamalia että lohduttomia.</div><div><br /></div><div><b>Tšernobylistä nousee rukous</b> on moniääninen, haastatteluista koottu dokumenttiromaani. Aleksijevitš tarjoaa tarinat pääasiassa monologeina yksi ihminen kerrallaan. </div><div><br /></div><div>Mukana on monologi epämuodostuneesta lapsesta, jota kuitenkin tullaan rakastamaan.</div><div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">– En ole pitkään aikaan nähnyt raskaana olevia naisia, jotka olisivat onnellisia.</span></div><div><br /></div><div>Mukana on haave saada kuolla tavallinen kuolema.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">– Pelko ei ole abstraktio eikä päätelmä vaan henkilökohtainen tunn</span><span style="background-color: #fcff01;">e.</span></div><div><br /></div><div><div>Mukana on monologi fysiikasta, johon he kaikki olivat rakastuneita.</div><div><br /></div></div><div><span style="background-color: #fcff01;">– Tšernobyl on venäläisen mentaliteetin katastrofi...Reaktorin mukana räjähti koko entinen arvojärjestelmä.</span></div><div><br /></div><div>Aleksijevitš itse sanoo, ettei hänen kirjansa kerro Tšernobylistä vaan Tšernobylin maailmasta. Hän yritti tallentaa tavallisen ihmisen päivänä, jonka piti olla tavallinen. Aleksijevitšin mukaan monilla ei ollut sanoja ilmaisemaan, mitä he kokivat. Useat eivät ymmärtäneet, ja moni myös kieltäytyi koko ikänsä uskomasta tai ymmärtämästä: <span style="background-color: #fcff01;">– Ihmiset eivät halua kuulla kuolemasta. Eivät mistään pelottavasta.</span></div></div><div><br /></div><div>Mukana on kuolleen palomiehen leski, jonka avioliitto oli vasta alkamassa. Tutkijoita, sotilaita, palomiehiä, lääkäreitä. Sairaita ja evakkoja. Ilman suojavarusteita työskennelleitä raivaajia. Radioaktiivisia kohteita, joiden kesken rakkauskin oli kielletty.</div><div><br /></div><div>Mukana on muutama kuoro. Sotilaiden kuoro, palomiesten kuoro, lasten kuoro – joukkoina ja Neuvostoliiton "armeijana" toimineiden kuorot. </div><div><br /></div><div>Oli yllättävää käsittää, kuinka tietämättömiä valkovenäläiset olivat ukrainalaisiin verrattuna – tai oikeammin, kuinka tietämättöminä heidän annettiin jatkaa elämäänsä. Kun ensimmäiset kuukaudet Ukrainassa oltiin hädissään, Valko-Venäjällä kylvötyöt jatkuivat jokakeväiseen tapaan. Atomiajasta oltiin ylpeitä. Tšernobylin atomiakin oli nimitetty rauhanomaiseksi ahertajaksi. </div><div><br /></div><div>Pelottavat asiat tapahtuvat hiljaa ja huomaamatta. Tšernobyliläisistä tuli säteilevä ja geneettisesti epäilyttävä paarialuokka. Neuvostoliiton loistava ydinfysiikka lauloi joutsenlaulun.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">– Me emme voi uskoa niin kuin Tšehovin henkilöt, että sadan vuoden kuluttua ihminen on suurenmoinen!</span></div><div><br /></div><div>Tiedeuskon kadottanut tiedemies, lisääntymiskyvyn menettänyt nuori, kodistaan ajettu kansalainen, sammutustöissä terveytensä uhrannut sotilas tai kiiltomadoksi kutsuttu lapsi. Aleksijevitšin haastattelut ja niiden tarinat kattavat murheen ja katkeruuden koko asteikon.</div><div><div><br /></div></div><div>Ymmärsin myös, etteivät kaikki valkovenäläiset halua nähdä itseään tieteiskatastrofin uhreina tai kuulla itsestään puhuttavan mutantteina. Kun taidenäyttelyssä esitellään katastrofikuvia kahdeksanjalkaisista hirvistä tai kärsänenäisistä lapsista, käy näyttelyssä Moskovassa ja Pietarissa laumoittain väkeä, mutta Valko-Venäjällä näyttelysalissa on hiljaista. </div><div><br /></div><div>Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja oli koskettava kirja tärkeästä aiheesta. Siksi tuntuu moraalisesti kyseenalaiselta olla pitämättä karmaisevasta kirjasta lukukokemuksena mitenkään erityisen paljon. Pitkälti hämmennys johtuu genrestä – Aleksijevitšhan on aika lailla luokittelematon. Luokittelemattomuuden ei pitäisi häiritä, mutta kun näin dokumentaarinen teksti julkaistaan fiktiona hämmennyn, koska en tunnista fiktiota mistään. Pitäisikö tunnistaa?</div><div><br /></div><div>Kirjan lukeminen muistuttaa, millaista inhimillistä kärsimystä voi aiheuttaa vastuuton tiede ja teknologiausko. Svetlana Aleksijevitšin valkovenäläisille kyse oli heidän elämästään, ei tieteellisistä kokeiluista. Heidän tarinansa oli täynnä surullisia ihmisiä, joiden onni oli jäänyt toiseen elämään.</div><div><br /></div><div>Kirjan loputtua oli, totta kai, pakko selvittää, mitä katastrofikaupungille kuuluu nyt. Kulkukoiria, villieläimiä ja Tšernobyl-turismia (!).</div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-21910009643628065882021-04-04T13:36:00.009+03:002021-04-05T00:25:00.324+03:00Haruki Murakami Tanssi tanssi tanssi – Delfiinihotellissa joku itkee takiasi<b>Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi</b> alkaa näyllä Delfiinihotellista. Nimettömäksi jäävä kertoja sulautuu hotelliin ja tunnistaa sieltä jotain menettämäänsä, mutta itselleen tärkeää. Tärkeää ovat yhteydet muihin ihmisiin, ja ne ovat pahasti katki.<div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiQAZmTQXzG5ofMsr3iLBvrb_k0zr7S2800702pzaFSBE5J9atVZFejNjo5umL5VghLZxCPbCBMsmnGrlBopZHgPam0Ji9Ia1ZE_ze3ODLGqZ6ra_6ehYIPL4q_LpoRNk1b8uYa_J93VRc/s480/Tanssi+tanssi+tanssi.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="324" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiQAZmTQXzG5ofMsr3iLBvrb_k0zr7S2800702pzaFSBE5J9atVZFejNjo5umL5VghLZxCPbCBMsmnGrlBopZHgPam0Ji9Ia1ZE_ze3ODLGqZ6ra_6ehYIPL4q_LpoRNk1b8uYa_J93VRc/s16000/Tanssi+tanssi+tanssi.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>Haruki Murakami. Tanssi tanssi tanssi.</b></td></tr></tbody></table><b><br /></b><div><b>Tanssi tanssi tanssi</b> on <b>Suuren lammasseikkailun</b> itsenäiseksi kuvattu jatko-osa, murhamysteeri ja tarina yksinäisen miehen eksistentiaalisesta kriisistä.<div><div><br /></div><div>Nimettomäksi jäävältä mieheltä ei oikein mikään onnistu. Hänen luotaan lähtevät kaikki ennemmin tai myöhemmin. Yksi luovuttaa, toinen pettyy, kolmas vaikenee. Hän on mies, jonka kohtalo on kokea ero eron jälkeen. </div><div><br /></div><div>Mies, iältään 34, on freelancerina työskentelevä ruokatoimittaja. Ammattiaan mies kutsuu kulttuuriseksi lumenluonniksi. </div><div><br /></div><div>Murakamin kirjassa vietetään paljon aikaa Delfiinihotelli. Delfiinihotelli on niin tärkeä, että sen olisi voinut poimia vaikka kirjan nimeksi. </div><div><br /></div><div><div>Delfiinihotelli sijaitsee lumisessa Sapporossa. Siellä mies tapasi joskus Kikin, herkkäkorvaisen escort-tytön. Siellä joku itkee miehen perään. Siellä miehen elämään tulee yllättäen kaksi naista: viehättävä silmälasipäinen hotellivirkailija Yumiyoshi ja teini-ikäinen, vanhempiensa vähälle huolenpidolle jättämä Yuki-tyttö.</div><div><br /></div><div>Yumiyoshin kanssa mies harrastaa onnistuneesti eroottista lumenluontia. Yukin seuralaisena hänestä tulee psykedeelisessä perheessä epävireessä olevan tyttären seuranpitäjä Tokiosta aina Hawajille saakka.</div><div><br /></div><div>Teemaltaan <b>Tanssi tanssi tanssi </b>on unenomaisesti kerrottu tarina kytköksistä. Nimenomaan kytköksistä, tai ennemmin niiden puutteesta, Murakami kirjoittaa paljon. </div><div><br /></div><div>Kytköksiä analysoidaan Delfiinihotellissa. Hotelli on rakennettu toisen päälle ja sen sisältä löytyy museo. Delfiinihotellissa asuu Lammasmies. Oletan, että hän on palannut Suuresta lammasseikkailusta, vaikka sitä kirjaa en ole vielä lukenut. Lammasmies saa aikaa kytköksiä, jotka olivat mieheltä hukassa. </div><div><br /></div></div><div>Näky hotellissa itkevästä naisesta toimii myös johdatuksena murhamysteeriin. <span style="background-color: #fcff01;">"Väkivallan hippusia leijaili pimeydessä ympärilläni. Enkä minä pystynyt edes näkemään, kuinka ne merikäärmeiden tavoin luikertelivat yhä lähemmäs."</span></div><div><br /></div><div>Murhamysteeriin liittyy Kiki, joka kuului luksusprostituutiorinkiin. Ringissä tapahtuu selvittämättömiä henkirikoksia. Kuka on syyllinen ja miten mies siihen liittyy? Onko mies itse osallinen ja kuinka tapahtumiin liittyy entinen koulukaveri ja nykyisin menestynyt näyttelijä Gotanda?</div><div><br /></div><div>Tanssia Murakami käyttää kirjassaan elämän metaforana. Elämää on niin kauan kuin tanssii ja musiikki soi. Kirjassa soi koko ajan 1980-luvun musiikki: Alan Parsons Project, Phil Collins, Human League, Roxy Music...</div><div><div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;">Otan vain tanssiaskelia, yhden toisensa jälkeen. Jäseneni muistavat tanssin kuviot, joten pystyn jatkamaan....Yhteiskunnallisesti olen täysin nolla...En saisi edes asuntolanaa.</span></div><div><br /></div><div>Jos olet lukenut blogiani tiedät, että Haruki Murakami on yksi suurista suosikeistani. <b>Tanssi tanssi tanssi</b> ei kuitenkaan ole Murakamia parhaimmillaan. </div><div><br /></div><div>Kirjassa maaginen realismi oli liiaksi pelkästään salamyhkäisiä kohtauksia ja kliseisiä tarinallisia valintoja, pintakerrosta ja näppäriä juonen käänteitä. Vanhan hotellin kummitteleva sielu, oudosti katoavia henkilöitä sekä vertauskuva elämästä tanssin vietävänä.<br /><br />Kieli oli jokseenkin vaisua. <span style="background-color: #fcff01;">"</span><span style="background-color: #fcff01;">Hohhoijaa. Taidan olla hiukan poissa tolaltani. Kaikki on kytköksissä. Olet tosiaan pöljä, sanoi teinityttö usein."</span></div><div><br /></div></div><div>Tuttuun tapaansa Murakami käyttää sivukaupalla tilaa kuvatessaan miehen yksityisiä tapoja musiikin kuuntelusta hiusten leikkaamisiin, ostoksiin, ruoanlaittoon ja automallien vertailuun. Calvin Klinen farkkujen pukemisesta sellerin valmistukseen. Tarinassa on hyvin paljon 1980-lukua ja se saattaa tuntua vieraannuttavalta, jos vuosikymmen ei ole tuttu tai kiinnostava. Entä mitä sanot lukijaa tuijottavasta kasetista kirjan kansikuvana? Minusta ei mitenkään onnistunut toteutus kiinnostuksen herättäjänä.</div><div><br />Kaikesta huolimatta luin <b>Tanssi tanssi tanssin </b>mielelläni. Tarina ei ollut varsinaisesti huono vaan ajoittain jopa viihdyttävä. Tosin ajoittain myös pitkästyttävä.</div><div><br /></div><div>Siitä olin iloinen, että tolaltaan olevalta, elämänsä solmukohdassa seisovalta mieheltä viimein jokin onnistui. Eikä aika-avaruus enää ollut tarinan lopussa aivan sekaisin. <br /><br />Silti kaipasin, mutten löytänyt, sitä lumoavaa todellisuuden näkemistä toisin, josta lukijan pää menee ihanasti sekaisin. Sitä <b><a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2014/12/haruki-murakami-kafka-rannalla.html">Kafkaa rannalla</a></b> ja <b><a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2014/06/haruki-murakami-1Q84.html">1Q84</a></b>:ää.<br /><table border="0" cellspacing="1" class="myActivity" style="background-color: white; color: #181818; font-family: Lato, "Helvetica Neue", Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 12px; table-layout: fixed; width: 100%px;"><tbody><tr></tr></tbody></table></div></div></div></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-7056580679860778765.post-5665884313089883602021-03-20T13:36:00.002+02:002021-03-20T14:18:15.550+02:00William Faulkner Voittamattomat – Kun Etelän ihanteet katoavat, jää jäljelle kunnia<div><div><b>William Faulkner </b>on kirjailija, joka kirjoitti erinomaisia kirjoja kirja toisensa jälkeen. <b>Voittamattomat</b> on yksi näistä erinomaisista kirjoista: nostalginen, lumoava ja mieleenpainuva tarina Faulkneria lukeneille tutusta Mississippissä asuneesta Sartorisin suvusta. </div><div><br /></div><div>Amerikan sisällissodan loppu- ja jälkivaiheille sijoitettu tarina rakentuu dramaattisille käännekohdille: Ajan kuluessa lähes kaikki asetelmat ja ennakko-odotukset muuttuvat. Tekniikka on klassikko, mutta Faulknerin taika on tunnelmassa ja käsittelytavassa. Musertavat hetket haihtuvat sittenkin pois kuin hetkeksi huumaavan verbenan tuoksu.</div><div><br /></div><table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><tbody><tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxom5XlY1pE4O98n81rkACosR5QsKK87ImNctKfVuzZp2rrvz2NonbGq9kAIORf9H4a0-i4qWTwPB1jpn6jneOiFs92m0SKTg_uzvLWzUhVtKui3xxvVZS_EfXSu-uPRIDSskxH7LOakc/s480/Voittamattomat.jpg" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img alt="William Faulkner. Voittamattomat" border="0" data-original-height="302" data-original-width="480" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxom5XlY1pE4O98n81rkACosR5QsKK87ImNctKfVuzZp2rrvz2NonbGq9kAIORf9H4a0-i4qWTwPB1jpn6jneOiFs92m0SKTg_uzvLWzUhVtKui3xxvVZS_EfXSu-uPRIDSskxH7LOakc/s16000/Voittamattomat.jpg" /></a></td></tr><tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><b>William Faulkner. Voittamattomat.</b></td></tr></tbody></table><br /></div><div><b>Voittamattomat</b> kertoo Sartoriseista seitsemän tarinan verran. Suvussa kulkivat verenperintönä vanhan Etelän ihanteet: rohkeus, kunniallisuus ja vastuuntunto.<div><br /></div><div><span face="Arial, Tahoma, Helvetica, FreeSans, sans-serif" style="background-color: #fcff01; color: #4c4c4c; font-size: 14px;">– </span><span style="background-color: #fcff01;">Ei ole kovin turvallista elää lähellä elämää...Se on kuin pistooli jossa on herkkä liipaisin; jos sitä kantaa mukanaan riittävän pitkään joku joutuu aina kärsimään. Mutta jos se on hyvä unelma, se on sen arvoinen.</span></div><div><br /></div><div>Etelä hävisi sisällissodan ja miehiä lakoaa, joten en ole ole varma, kuka on Faulknerin voittamaton. Ehkäpä suvun kunnia? </div><div><br /></div><div>Voittomattomia on kuvattu johdatukseksi modernin kirjallisuuden uudistajan Faulknerin maailmaan. Itse en aloittaisi Faulknereiden lukemista Voittamattomista kepein perustein, sillä tarina on pirstaleinen ja tarjoaa lukijalle faulknerilaisittain tuttuun tapaan paljon päänvaivaa. </div><div><br /></div><div><b>Voittamattomat</b> on tyypillistä Faulkneria sikäli, että kirjassa henkilöt jäävät salaperäisiksi, vaikka ovatkin painokkaita. Tarinan edetessä suvun päämiehen paikka siirtyy eversti John Sartorisilta hänen pojalleen Bayardille vain 24-vuotiaana. Nuoreksi mieheksi kasvava Byard joutui itse ottamaan kantaa suvun ihanteisiin ja puolustamaan niitä omakohtaisesti. Sartorisien vastapariksi kohoaa Ab Snopes, nousukassuvun kantaisä. Bayardin ja Snopesien myöhemmistä vaiheista voi lukea Faulknerin <b><a href="https://keltainenkirjasto.blogspot.com/2014/08/william-faulkner-kyla-kaupunki-kartano.html" target="_blank">Snopes-trilogiasta Kylä, Kaupunki, Kartano</a></b>. </div><div><br /></div><div>Muita tärkeitä henkilöitä ovat edellisten lisäksi Bayardin tummaihoinen kasvukumppani Ringo, isoäiti, perheen matriarkka Rosa Millard sekä itsenäinen ja itsepäinen Drusilla-serkku, joka mielellään pitäisi hiukset lyhyina ja pukisi päälleen sotaunivormun leningin sijasta.</div><div><br /></div><div><span style="background-color: #fcff01;"><span face="Arial, Tahoma, Helvetica, FreeSans, sans-serif" style="color: #4c4c4c; font-size: 14px;">– </span>Kuka nyt haluaisi nukkua, kun tapahtuu niin paljon, on niin paljon nähtävää? Aikaisemmin elämä oli niin ikävää</span><span style="background-color: #fcff01;"><span>.</span>,</span> sanoo Drusilla.</div><div><br /></div><div><b>Voittamattomat</b> alkaa poikaperspektiivistä, muuttuu veijaritarinaksi ja lopulta tragediaksi. Tarinan alussa Etelä on voittamaton. Sota on Byardille ja hänen kasvukumppanilleen Ringolle leikkiä ja aikamiehille seikkailu. Sotaleikeissä Ringo voi olla kenraali Pemberton ja Byard kenraali Grant. Ringo ja Bayard ovat niin läheisiä, että kummallekin Byardin isoäiti on mummi. </div><div><br /></div><div>Tarinan lopussa musta ja valkoinen Etelä ovat erillään ja uusi aikakausi alkanut. Maan kahtiajako paheni. Sodan jälkeen pohjoisvaltiolaisia kohdeltiin Etelässä muukalaisina ja sotarosvoina. </div><div><br /></div><div><span face="Arial, Tahoma, Helvetica, FreeSans, sans-serif" style="background-color: #fcff01; color: #4c4c4c; font-size: 14px;">– </span><span style="background-color: #fcff01;"><span>Pimeyteen haudatut ihmiset on nyt kaivettu vapauteen,</span></span> sanoo Ringo, jonka ystävyydelle Bayardin kanssa tulivat rajat vastaan viimeisen palveluksen jälkeen.</div><div><br /></div><div><span face="Arial, Tahoma, Helvetica, FreeSans, sans-serif" style="background-color: #fcff01; color: #4c4c4c; font-size: 14px;">– </span><span style="background-color: #fcff01;"><span>Mä lähden pois. Mut on vapautettu; Jumalan oma enkeli julisti mut vapaaksi ja vie mut nyt Jordan-virralle. Mä en enää kuulu John Sartorikselle; mä kuulun mulle itselle ja Jumalalle.,</span></span> sanoo Sartorisien plantaasin jättävä entinen neekeriorja.</div><div><br /></div><div>Voittamattomissa, kuten monissa Faulknerin kirjoissa, on teemana Etelän aristokratian romanttisen ja ihanteellisen ajattelutavan konflikti Pohjoisen demokratiaihanteiden kanssa. Lukijana ei ollut helppoa valita omaa joukkoaan, vaikka tietysti olenkin rotujen tasa-arvon puolella. Etelän ihanteissa on niissäkin suurta vetovoimaa.</div><div><br /></div><div>Päällimmäisenä mieleen tarinasta jäi lopun voimakkaasti kuvattu kadonneen elämäntavan menetys. Sen kuvaksi nousi vahvasti tuoksuva verbena, Drusillan tuoksu. Ainoa tuoksu, jonka saattoi tuntea hevosten ja rohkeuden hajun läpi.</div><div><br /></div><div><span face="Arial, Tahoma, Helvetica, FreeSans, sans-serif" style="background-color: #fcff01; color: #4c4c4c; font-size: 14px;">– </span><span style="background-color: #fcff01;">On pahempiakin asioita kuin tappaminen...On pahempiakin asioita kuin tulla tapetuksi.,</span><span style="background-color: #fcff01;"> sanoi Drusilla eikä kumpikaan heistä tiennyt, että kahden kuukauden päästä Bayardin isä olisi kuollut.</span></div></div><div><br /></div><div>Faulkner oli kirjailija, joka luotti lukijan päättelykykyyn ja kykyyn tajuta myötätuntoa. Faulkneria luetaan loogisesti, ei tunteella, mutta kun aihe selkenee kumpikin aivopuolisko järisee.</div><div><br />Tämä maailma. Tämä aikakausi. Se meni, mutta jätti jälkensä. Ja niin on jättänyt Faulkner myös minuun. <b>Voittamattomat</b> ei luonnollisesti ollut Faulknerin pääteos, mutta se oli erittäin, erittäin hienoa kirjallisuutta. Ja valitettavasti viimeinen Faulknerilta suomennettu kirja, jota en ollut vielä lukenut. <br /><table border="0" cellspacing="1" class="myActivity" style="background-color: white; color: #181818; font-family: Lato, "Helvetica Neue", Helvetica, Arial, sans-serif; font-size: 12px; table-layout: fixed; width: 100%px;"><tbody><tr></tr></tbody></table></div>@susar / Keltainen kirjastohttp://www.blogger.com/profile/17070014930824028486noreply@blogger.com3