perjantai 12. heinäkuuta 2019

Marek Hlasko Viikon kahdeksas päivä – Viikon toivottomin päivä

Marek Hlasko. Viikon kahdeksas päivä.
Viikon kahdeksas päivä on toinen lukemani Marek Hlasko. Tämä kirja sisältää kaksi miniromaania, joista Viikon kahdeksas päivä on se tunnetumpi ja Silmukka se vähemmän tunnettu.

Puolalainen Marek Hlasko on synkkyyden kertoja. Tarinoiden lukeminen on aidosti masentavaa enkä missään nimessä suosittele niiden lukemista, jos podet oman elämäsi surkeinta, eli kahdeksatta, päivää. Toisaalta Hlasko on hyvin kaurismäkeläinen kertoja ja tyylilajissaan taitava.

Hlaskon aiheita ovat iloton nuoruus ja tulevaisuus vailla vaihtoehtoja. Kirjan tekstit on julkaistu vuonna 1958 ja sen kertomukset itkevät sodan jälkeistä puutetta ja kommunismin varjostaman nuoruuden katkeruutta. Varsova on sodan jälkeen raunioina, ihmiset apaattisia tai impulsiivisen väkivaltaisia.

Ihmisillä ei nykyisin ole aikaa suurille tunteille...Elämä ei anna mitään takeita tulevaisuudesta.

Viikon kahdeksas päivä taitaa olla nimitys elämän toivottomimmalle päivälle. Hlaskon ihmisten elämässä toivottomia päiviä vain on jatkuvasti. Jos toivo pilkahtaa, se pilkahtaa hätäisesti. Jos sunnuntaina paistaa aurinko ja sade lakkaa, perheen isä pääsee kalaan. Ei onnistu. Jos poikaystävän kaveri kerrankin antaa lainaksi asuntoaan, päästään tyttöystävän kanssa rakastamaan. Ei tapahdu. Jos alkoholistin raittiuslupaus kestää kahdeksan tuntia, saadaan aloitettua vieroitushoito. Ei tule kestämään. Jos lopulta ihmiset lakkaisivat sanomasta minua juopoksi. Se päivä ei koita.

Varsova on rähjäisten kapakoiden kaupunki ja niissä ryyppää itsensä sammuksiin jokainen nuori mies. Ja niistä käyvät siskot, vaimot ja äidit poimimassa miehensä valomerkin jälkeen. Aina palaa hämärä, himmeä valo ja porttikäytävissä lymyävät likaiset rähisijät. Elämä loppuu, kun saa potkut puolueesta ja työpaikasta – ensimmäinen on toista pahempi.

Hlaskon kirjassa elämä sosialistisessa valtiossa on todellakin niin harmaansävyistä kuin millaiseksi se pahimmillaan on kuvattu. Tarinoissa on syksy harmaassa Varsovassa ja kuravettä sataa niskaan niin taivaasta kuin ihmisiltä. Tarinoiden kertojat Agnieszka ja Kuba ovat ensisijaisesti köyhiä ja toivottomia. Agnieszkan ja Kuban hyvät pyrkimykset ovat heikkoja ja huuhtoutuvat pois loputtoman tihkusateen lailla.

Varsovalaisnuorten elämä on rumaa, likaista ja rakkaussuhteet epätoivoisia. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavanneet toisensa elämän pahimmassa vaiheessa. Mitähän siitäkin tulee, ei ainakaan rakkautta. Hlasko käyttää sellaisia vertauksia kuin "elämä on pieni helvetti".

Jos Romeo ja Julia olisivat tavanneet toisensa Varsovassa vuonna viisikymmentäkuusi, he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan.

Naiset ehkä jaksavat odottaa päivää, jona kaikki vielä järjestyy kommunistisessa Puolassa. Mutta se päivä on kaukana ja odottamiseen tarvitaan voimia. Joskus maailma on täynnä naisen naurua, jota kukaan muu ei kuule. Eivät ainakaan loppuunkäytetyt miehet, jotka sota, puolue ja huono ravinto lannistivat ennen aikojaan. Silmukassa Kuba on saanut paremman vaimon kun ansaitsee. Hlasko on lainannut alkuun sananpartta, jonka mukaan hyvä vaimo karkottaa murheet. No ei nainen siinä onnistu.

Hlaskon tarinoissa on aikalailla kyse siitä, voiko ihminen uskoa ihmisarvoisen elämän mahdollisuuteen. Jatkuuko surkeus, vai koittaako joskus kauniimpi päivä.

Olen haaska. Haluan tuhota kaiken, olen saanut kaikesta kurkkua myöten tarpeekseni. En halua katua mitään enkä jättää mitään jälkeeni.

Viikon kahdeksas päivä oli aidosti masentava kirja. Etenevää rappeutumista seuraa kohtaaminen enkelten kanssa tai rauennut rakkaus. Viikon kahdeksas päivä ei kuitenkaan ole huono kirja, sillä Hlasko on puistattavan taitava naturalisti. Jos sodanjälkeisen arjen ankeus koskettaa, suosittelen lukemaan myös Heinrich Böllin rauniokirjallisuutta. Löysin näistä kirjailijoista paljon samaa.

Ja jos vielä lukaisee lisätietoja oman käden kautta nuorena kuolleesta Marek Hlaskosta, löytää näistä tarinoista kirjailijaa itseään.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Yashar Kemal Memedin kosto – Legenda jättää jäähyväiset

Memedin kosto on Yashar Kemalin pääteoksen, Ohdaketrilogian, viimeinen osa. Myös Hoikka Memedinä ja Haukka Memedinä tunnettu Ince Memed on kurdien ikioma Robin Hood. Tätä hänestä kerrotaan sarjan aiemmissa osissa:
  • Haukkani Memed kertoo Chukurovan sankarin ja Tauruksen lainsuojattoman nuoruusvuosista.
  • Ohdakkeet palavat näyttää Memedin inhimillisen puolen ja kyseenalaistaa sankarimyytin.
Ohdaketrilogian päätösosassa Ince Memedin taru jatkuu ja myös loppuu legendan vaatimalla tavalla.

Yashar Kemal. Memedin kosto.
Jos et tunne Memediä, esittelen hänet sinulle. Memedistä piti tulla maanviljelijä ja vuohipaimen, joka viettää loppuelämän Chukurovan ohdaketasangolla ja menee naimisiin jo lapsuuden leikeistä tutun Hatcen kanssa. Kielletty rakkaus ajaa Memedin pois kotikylästä. Koska nuoren miehen vaihtoehdot ovat vähissä, hän ryhtyy lainsuojattomaksi ja soluttautuu vuorilla toimiviin rosvojengeihin.

Jos et tunne Memediä sinun on hyvä tietää, että legenda Memedistä on suurempi kuin mies itse. Memed on sankari kohtalon oikusta ja muiden päätöksestä. Oikea Memed säälii itseään ja elämäänsä ja jos vain olisi löytynyt keino, hän olisi jättänyt lainsuojattoman elämän sikseen.

Memedin tarina alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja jatkui siitä eteenpäin epämääräisen ajan. Silloin suurmaanomistajat tyrannisoivat Anatoliaa – suurmaanomistajien valtakausi ei Turkissa jäänyt 1800-luvulle. Maanomistajat himoitsivat Anatolian hedelmällisimpiä alueita, valtasivat ne itselleen, terrorisoivat kurdeja ja estivät heitä palaamasta paimentolaisiksi vuorille.

Memedin kosto alkaa siitä, kun Memed on tappanut yhden herroista, Ali Safa beyn. Beyt, agat ja Istanbulin virkamiehet vapisevat:

Koko Chukurova on joutunut varkaan käsiin. Kohta hän panee kätensä alle koko Turkin. Koska kukaan ei ole tarpeeksi mahtava uhatakseen häntä, hän jatkaa agojen tappamista....Kohta hänet julistetaan kansallissankariksi ja hänelle järjestetään voittojuhlia.

Memedin kosto on sikäli aiempia erilainen, että siinä äänessä ovat Memediä jahtaavat agat ja toisaalta monet hänen ystävistään – etenkin talonpojat, heimot ja rosvot. Harva on Memediä tavannut, mutta kaikki tietävät hänestä kaiken. Memedille ihmisenä jää pieni sivurooli.

Memedin perään usutetaan kapteeni Faruk ja pahamaineinen jälkiennuuskija Lisko-Ali. Tapahtumiin osallistuvat lisäksi muun muassa pelkurimainen Murtaza aĝa, uskollinen ja taitava Rampa Ali, äidinkorvike ”pikkuäiti” Sultane sekä Memedin uljas ja haavoittumaton raudikko. Aiempia osia enemmän äänessä ovat myös voimakkaat ja uskolliset naiset.

Jos tunnet Memedin tiedät, että hän on lyhyenläntä talonpoika ja pakolaisvuosien takia melko kapinen. Jos Memed itse saisi päättää, hän haluaisi vain elää rauhassa kauniin Seyraninsa –  nuoruudenrakkaus Hatce on jo suruksemme kuollut – kanssa.

Miten paljon ihminen arvostaa omaa elämäänsä ja miten pitkälle monet, ehkä suurin osa ihmisistä, alentuvatkaan väistääkseen kuoleman....Mitä oikein onkaan tämä pelottava toimintatarmo, rajaton itsepäisyys, tämä kyky kestää hirvittävintä hävitystä vain sen vuoksi että saa elää?

Memed on taistelemassa niin suurta vihollista vastaan ja niin merkittävien elämänarvojen puolesta, ettei sellaista taistelua voi yksi mies voittaa.

Kun mieheen kertyy sankaripölyä ja tarunhohtoa, nostetaan hänet itseään suuremmaksi.

On hänenlaisten miesten ansiota, ettei maailma ole vielä täysin sortunut mielivallan ja vääryyden alle.

Enemmän kuin Hoikasta Memedistä itsestään, Memedin kosto kertoo Memedistä kerrottavista tarinoista, toisiaan seuraavien sankaritarinoiden ketjusta. Tämän ymmärtäminen vapautti Incen itsensä. Kun kirja loppuu Ince Memediä ei enää Anatoliassa tavata.

Minun on pakko myöntää, että Ohdaketrilogian kolmannen osan lukeminen oli raskas kokemus. Kemalin jo nykylukijalle turhan perinteinen kertojanääni on tullut liiankin tutuksi. Anatolian luonto on varmasti ihmeellistä, agojen ahneus kyltymätöntä ja kurdit elämässään intohimoisia. Mutta kun olet lukenut tätä kaikkea 1 500 sivua, alkaa ehdottomasti riittää!

Ohdaketrilogian lukeminen oli työvoitto. Kannattiko se lukea? Kannatti kunnianosoituksena jokaisen alistetun kansan Memedeille, rohkeille köyhien puolesta taisteleville lainsuojattomille. Ymmärrän hyvin, miten aikanaan Kemal antoi äänen äänettömille ja miksi hän oli monesti ehdolla nobelistiksi.

Trilogian viimeisen osan myötä jätän ilomielin jäähyväiset tätieni ja setieni kirjahyllyjen suosikkikirjalle, Suuren Suomalaisen Kirjakerhon ilmeiselle hittikäännökselle. Ja nyt tiedän, ettei Memed ollut haukka vaan tarunhohtoinen kurdi, joka on ansainnut paikkansa Robin Hoodien, Jesse Jamesien ja Billy the Kidien eli legendaaristen lainsuojattomien rivistössä.