lauantai 25. elokuuta 2018

Naguib Mahfouz Palatsikatu, Intohimon palatsi, Sokerikuja – Kairo-trilogia Egyptin murrosvuosista ja loistava sukusaaga

Egyptiläinen Naguib Mahfouz julkaisi 1950-luvulla kolme kirjaa kairolaisen Sayyid al-Ahmadin suvusta: Palatsikatu, Intohimon palatsi ja Sokerikuja. Kolmikko tunnetaan nimellä Kairo-trilogia.

Maguib Mahfouz. Palatsikatu.
Suosittelen Kairo-trilogiaa aivan jokaiselle. Se on upea kuvaus Egyptin murroskaudesta islamilaisesta siirtomaasta länsimaistuvan ja itsenäistyvän valtion syntyvuosiin. Vuosikymmeniin mahtuu paljon draamaa sekä aatteiden kirjoa ja paloa. Kairo-trilogia vie lukijan mennessään ja todennäköisesti onnistuu lukemisen lomassa lisäämään ymmärrystä ja murtamaan muutaman ennakkoluulon.

Trilogiasta on tehty Egyptissä vuosikymmeniä elokuvateattereissa pyörinyt hittisarja. Sen menisin itsekin oitis katsomaan, sillä Mahfouz kirjoittaa vetävän viihdyttävästi. On rakkautta, intohimoa ja särkyneitä toiveita. On vahvoja hahmoja historian, Egyptin itsenäistymispyrkimysten, pyörteissä. Mahfouz on selvästi valinnut hahmonsa edustamaan ajalle tyypillisiä aatteita tai ideologioita, mutta onnistunut kuitenkin tekemään heistä helposti samaistuttavia.

Jo alusta saakka on selvää, että Mahfouzin tarkoitus on ollut kirjoittaa eeppinen teos Egyptin itsenäistymistä edeltäneistä vuosista. Jokainen kansakunta tarvitsee Mahfouzinsa: Sen hullunrohkean kirjailijan, joka uskoo tähän kykenevänsä. Mahfouz onnistuu loistavasti.

Tarinan alkaessa 1910-luvulla Egypti on brittien miehittämä. Kauppias Sayyidin perheessä arki kuluu perheenpäätä palvellen, hänen tahtoaan ja ikiaikaisia muslimioppeja noudattaen. Naisen elämä on valmistautumista avioliittoon ja naimisiin mentyä puolison palvelemista. Mies vastaa perheen elättämisestä ja kunniasta ja nauttii siitä hyvästä rajattomista vapauksista. Naisen elämä tuntuu kirjaimellisesti paluulta pimeälle – kodista ei poistuta – keskiajalle.

Vuosikymmenen kuluessa itsenäisyysliike voimistuu Egyptissä ja liikkeen toimintaan osallistunut Sayyidin poika Fahmi kuolee mielenosoituksessa.

Naguib Mahfouz. Intohimon palatsi.
Fahmin kuoleman jälkeen Sayydin kunnianhimo kohdistuu muihin poikiin Jassiniin ja Kamaliin. Heistä ei isän pettymykseksi tule lääkäreitä eikä tuomareita vaan laiska virkamies (Jassin) ja humanismin pilvilinnoissa liihotteleva opettaja (Kamal). Nuoremmassa pojassa Kamalissa nähdään, kuinka uudenajan tieteelliset aatteet muuttuvat Egyptissä yksinäisten sielujen romantisoinniksi. Toinen veli Jassin keskittyy isänsä tapaan elosteluun, kuitenkin vailla isänsä ammatillista tarmoa, ja päätyy monien nolojenkin vaiheiden kautta tasapainoiseen avioliittoon oman isän entisen rakastajattaren kanssa!

Vimeisissä osassa Sayydin Khadiza-tyttären ja Jassinin pojat ovat löytäneet omat intohimonsa. Jassinin poika Ridwan osoittautuu uraraketiksi, joka kohoaa juristina nopeasti eliittien suosioon. Tässä auttaa nuorukaisen komea ulkonäkö ja sopivat suhteet – tällä kertaa homoseksuaalien eliittiklikki. Kirjan lopussa Khadizan pojat ovat politisoituneet ja istuvat vankilassa, joskin täysin eri syystä: Abd al-Munim muslimiveljeskunnan jäsenenä ja Ahmad kommunistisena journalistina.

Kairo-trilogiaa lukiessa joutuu miettimään toistuvasti, kuinka ihmiset pääsevät suruistaan. Kuinka kauan murhe ahdistaa sydäntä? Miten siitä selvitään? Sayydin perheen elämä on täynnä draamaa, menetystä, surua ja muutosta. Isorokko vie toisen tyttären miehen ja pojat. Lopulta vielä tytär kuolee synnytykseen. Kamalin rakkaustarinat raastavat sydäntä tuli mieleeni murheellinen Ricardo Reis.

Draaman kaaren käsittelijänä Mahfouz on kirjailijana parhaimmillaan. Käännekohta saapuu kuin myrskyaalto, mutta Mahfouz jättää surun kokemisen lukijalle ja keskittyy siihen, kuinka dramaattiset kokemukset muuttavat ihmistä ja miten niistä selvitään. Sayyid joutuu usein kysymään itseltään: Miten hän voisi olla onneton, kun tulevaisuudessa on tarjolla niin paljon lohtua?

Kaiken onnettomuuden keskellä Kairo-trilogia on optimistinen tarina toivosta. Perhe pitää yhtä ja on ylä- ja alamäessä toisilleen kaikki kaikissa – perherakkaus onkin kirjassa kaunista luettavaa.

Naguid Mahfouz. Sokerikuja. 
Itseni on pakko tunnustaa, että lukiessani sorruin useita kertoja ankeaan moralismiin. Nolottaa myöntää, kuinka nopeasti olin valmis tuomitsemaan Mahfoudzin sankarit. Sayyid oli tietysti pahin: perheeltään ehdotonta kuuliaisuutta vaativa pelottava tyranni. Toinen inhokkini oli isänsä jalanjälkiä seuraava elostelija Jassin, joka varsinkin nuorena miehenä oli himojensa orja ja aivan kaikkiruokainen – kaikki Kairon naiset varokaa! Jassinia kutsuttaisiin nykyään raiskaajaksi ja hän joutuisi hoitoon ylivirittyneen seksuaalisuutensa takia.

Kairo-trilogiassa naiset jäävät statisteiksi eikä heistä monikaan saavuta hyvää elämää. Vaikka monet asiat Sayyidin perheessä muuttuvat ajan mittaan omien arvojeni mukaan paremmiksi surin vaikkapa sitä, ettei tytöillä ollut lopussakaan mahdollisuus kouluttautua.

Kirjoissa kertoja ei moralisoi ketään vaan antaa jokaisen kohdata omat rajansa. Siitä seurasi inhimillistä kasvua ja uskon, että ilman sitä en voisi olla trilogialle ja Mahfouzille näin suopea.

Kun Kairo-trilogia loppuu, ajan ratas on pyörähtänyt kolme kierrosta Sayyid al-Ahmadin perheen elämässä. Tarina etenee toisen maailmansodan kautta kohti Egyptin lopullista itsenäistymistä. Sekä Sayyidille että hänen vaimolleen Aminalle on koittanut elämän iltahämärä ja lopussa he väistyvät toiseen todellisuuteen.

Mahfouzin mahtava trilogia on upea jäsen suurten sukuromaanien sarjassa. Samalla se on länsimaiselle lukijalle kurkistusikkuna sisälle maailmaan, josta nostetaan usein esiin vain köyhyys, epätasa-arvo ja uskonnollinen ahdasmielisyys.

lauantai 4. elokuuta 2018

Heinrich Böll Ei sanonut sanaakaan – Sodan jälkeen jäi vain tyhjyys ja rauniot

Heinrich Böll. Ei sanonut sanaakaan.
Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan on minimalistista kirjallisuutta. Ostetaan makkaroita, kinutaan savukkeita, yritetään lainata rahaa, halutaan tavata ja vuokrata hotellihuone, juodaan kuppi kahvia ja piipahdetaan iltamessussa. Kaikki muu on turhaa paitsi Fred ja Käte, vaikka valitettavasti heidänkin suhteensa on melkein yhtä raunioina kuin toisen maailmansodan jälkeinen Köln.

Koko sinun elämäsi, koko meidän elämämme on alusta asti kulunut makkarabaareissa, gulassibaareissa, siivottomissa kapakoissa, viidennen luokan hotelleissa, tivoleissa, ja tässä likaisessa kopissa, jossa olemme asuneet kahdeksan vuotta.

Köyhyys, sodanvastaisuus, myötätunto. Suuria aiheita sisältyy kirjan arkisiin ja kurjiin aiheisiin.

Olen viime aikoina lukenut monta – liian monta – sotakirjaa, joissa sotakokemukset ovat läsnä, mutta niistä ei puhuta. Ei sanonut sanaakaan -kirjassa sodasta puhutaan ja hyvä niin, sillä mies ja hänen elämänsä menee sodasta rikki.

Ei sanonut sanaakaan (kirjoitettu 1953) on upea kirja kuolemalta pelastuneiden elämän tuskasta.

Sodassa rikkoutunut Fred Bogner on jonkun verran yli nelikymppinen. Fredillä on harmaat kasvot ja katseessa lohduttomuus. Hän on mies, joka on sotinut natsi-Saksan riveissä ja palannut pommitettuun Kölniin vieraalta tuntuvaan aviomiehen arkeen. Elämästä ei saa otetta, vaikka vaimo on rakas ja lapset ryntäävät syliin aina kun tavataan. Fred tuskin tulee selviämään sotamuistoista, mutta elättelen toivoa, että hän alkaisi huolehtia edes Kätestä.

Fredillä ja Kätellä on paljon yhteistä uskosta rakkauteen, mutta yhdessä on vaikea elää, jos mies pelkää itseään. Kirjassa he kertovat rinnatusten joka toinen luku -periaatteella, mutta oikeassa elämässä he eivät mahdu saman katon alle.

Tuntui kauhealta, kun en voinut kenellekään puhua, kenellekään selittää, miten asian laita todellisuudessa oli - minä tarvitsin rahaa, tarvitsin rahaa vain nukkuakseni yhdessä vaimoni kanssa.

Ei Kätekään selvinnyt sodasta helpolla. Häneltä kuolivat ummehtuneessa pommisuojassa kaksoset. Se sodan voittanut maa oli Kätelle vain tuntematon syöpäläisarmeija, joka toi kuoleman hänen lapsilleen.

Sodan jälkeen Käte jatkaa taistelua kurjuutta vastaan. Omaisuus liukeni inflaatioon. Hän asuu lapsineen pienessä ja kosteassa huoneistossa, jossa seinät rapisevat ja kalkkipöly peittää huonekalut.

Tähän kohtaan liittäisin mielelläni kuvan pommitetusta Kölnistä. Kuvassa voisi näkyä raunioita ja rumasti paikkailtuja kortteleiden julkisivuja. Luhistuneiden julkisivujen välistä pilkistää katukojuja ja niiden edessä näkyy jonottavia asiakkaita. .

Kun Fred ramppaa yksinään Kölnin katuja, katujen rumuus puistattaa jokaisella sivulla. Heinrich Böllin sanotaan kirjoittaneen rauniokirjallisuutta. Rauniokirjoissa lyhyet kertomukset käsittelivät pienen ihmisen näkökulmasta suuria inhimillisiä kokemuksia.

Usko ja epäusko ovat tässä Böllin tarinassa yhtä vankassa roolissa kuin Graham Greenen kirjoissa. Niissä miespuoliset päähenkilöt etsivät Jumalaa ja armahdusta epätoivoonsa ripistä ja muista katolisen kirkon uskon rituaaleista.

Fred ei tunnu saavan synnynpäästä, sillä hän on jatkuvasti vihainen. Häntä vaivaa väkivallan himo kuten hillitön halu lyödä jotakuta kasvoihin. Sellaisen miehen lapset ovat etääntyneitä, nimettömiä ja kuuliaisia. Hillittyyn käytökseen tottuneet lapset eivät riehaannu edes silloin, kun se on sallittua.

Ei sanonut sanaakaan on poikkeuksellisen koskettava kirja. Vähäeleisyydessään liikuttava ja hyvin inhimillinen. Böll kertoo tarkkaillen, eleettömästi ja yksityiskohtiin tarttuen. Romaanin nimi tulee muinaisesta orjien laulusta. Joskus sanomatta jättäminen voi olla vaikuttavampaa kuin sanominen.

Ei sanonut sanaakaan on upea osoitus siitä, ettei hieno fiktio aina tarvitse tarinaa. Böll antoi yksityiskohtien kuvata rauniokaupungin lohduttomuus eikä luonut tarinankaarta turhille unelmilla.

Loppujen lopuksi Fredin elämän tyhjäksi syövyttämät kasvot olivat niin tyhjät ja kunnianhimo niin mitätöntä, että hän tuskin kykeni tarttumaan itseään niskasta kiinni. Näiden monien sodan traumatisoimien "Fredien" takia tuntuukin käsittämättömältä, että seuraavan sukupolven Saksa sai aikaan talousihmeen. Uuden sukupolven luomisvoima on aina maagista, vaikka tässäkin tapauksessa vanhemman sukupolven traumoja tulvillaan.

Toivon silti Fredille ja Kätelle kaikkea hyvää. Ja palasithan kotiin Fred, palasithan?