sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Yashar Kemal Ararat-vuoren legenda – Rakkauskin on erilainen luontoromantikon silmin

Yashar Kemalin Ararat-vuoren legenda on outo pieni kirjanen Keltaisessa kirjastossa, maailmankirjallisuuden klassikkojen joukossa. Oudonoloinen siksi, etten keksi keille kirja on kirjoitettu tai mikä tekee siitä maailmankirjallisuutta. Jos mietin Kemalin mahdollisia motiiveja tulee mieleeni joko Ararat-vuoren ylistys tai halu pelastaa kansantarinoita unohdukselta. Onhan Kemal sekä tunnettu luontoromantikko että vannoutunut katoavan kansanperinteen tallentaja.

Varsinainen legenda Kemalin tarinassa on Ararat-vuori itse. Se oli kuin toinen maailma joka asettui tämän maailman päälle. Vuori saattoi koitua kuolemaksi, sillä rinteiden lohkareet olivat ihmisten kivettyneitä jäännöksiä. Araratin nimeen kirottiin ja sitä palvottiin. Vuoren tahdolla oli väliä, sillä se pystyi joko langettamaan kirouksen tai pelastamaan pulaan joutuneet. Tahtoaan vuori ilmaisi värein tai vaikka kukkasin. 

Yashar Kemal. Ararat-vuoren legenda.

Ararat-vuoden legendan lukee parissa tunnissa. Se on sadunkaltainen tarina tai aikuisten satu, joka sopisi hyvin yläkouluissa luettavaksi. Ehkä Kemal kirjoittikin sen nuorille! 

Sadun tuntua lisäävät kronologinen kerronta ja runsas, ymmärtääkseni kirjailijan itsensä tekemä, viivapiirrosmainen kuvitus. Kirja myös alkaa olipa kerran -tyylisesti vaikkei Kemal täsmälleen noita sanoja käytäkään. Tosin Kemalin sadussa kaikki ei lopussa käänny parhain päin.

Kemalin tarina kertoo turkkilaisesta Ararat-vuoren rinteillä asuvasta heimosta joskus kauan sitten. Tarinan alkaessa ollaan kaivoa muistuttavan ruukkujärven äärellä, ja sinne myös lopussa palataan. Ruukkujärvi tunnetaan omanlaisesta sinisävystä, lasuurista. Kevään tullessa paimenet kokoontuvat järven ympärille soittamaan sävelmää Ararat-vuoren vihasta valkoista lintua odottaen. Sellainen romanttinen tragedia tämä tarina.

Tragedian alkuunpanija on kuriton, mutta majesteetillinen valkoinen arabihevonen. Isännältään karannut hevonen pysähtyy Ahmetin ovelle. Hevonen on köyhälle nuorelle miehelle ruhtinaallinen lahja, josta – kuten Ahmet itsekin arvelee – seuraa ikävyyksiä.

Hevonen, joka tulee ihmisen luokse vapaasta tahdostaan on Jumalan lahja eikä sitä voi olla ottamatta.

Hevosen omistaa Mahmut Khan, Neyazitin pašša. Pašša ei sulata hevosen omapäisyyttä eikä Ahmetin uppiniskaisuutta vaan käskee vangita nuoren miehen vankityrmään. 

Ahmetin tulevaisuus ei vaikuta hyvältä, sillä Mahmut Khan on tunnettu julmasta hallinnosta. Niskoittelevat alamaiset pistetään istumaan takaperin aasin selkään – se tietää teloitusmatkaa. Pää jos toinenkin putoaa linnan tornista väkijuokkojen hurratessa. Paššan itsensä silmät loistavat kirkkautta, kun hänessä puhuu vihan jumala, jonka mahti kaikuu Araratin vuorilta ukkosen jyrinänä ja salaman leimahduksina.

Ahmetia kuitenkin onnistaa, sillä häneen iskee silmänsä Gülbahar, paššan tytär. Vanhan perinteisen tavan mukaan nuorten pitää saada vapautensa ja toisensa. Yhteisössä perimätavat elävät voimakkaina, sillä ne kokovat kansan yhteen. Joukkovoimalla saadaan rakastavaiset vapaiksi.

Ahneus, periaatteet ja hulluksi tekevä rakkaus ovat tämän kirjan aiheet. Niistä seuraa tragedia ja niistä muodostuu paimenten legenda. Joka vuosi kevään puhjetessa kukkaan paimenet soittavat lauluaan Ahmetin ja Gülbaharin tarinan muistolle ja rakkauden valkoinen lintu kastaa siipensä järveen.

Kemalin tarina oli satumaisen suloinen tarina uskosta, joukkovoimasta ja epäuskon tuhoavasta voimasta. Se oli niin perinteisen oloinen, että yllätyin kovasti kun huomasin, että se oli kirjoitettu niinkin myöhään kuin 1970. 

Ararat-vuoren legenda oli sympaattinen pieni tarina sympaattiselta kirjailijalta. Sen lukeminen oli pieni pyrähdys väärään suuntaan lukemiseni maailmankartalla – luettu hetkessä, unohdettu hetkessä. 

lauantai 17. lokakuuta 2020

Sembene Ousmane Jumalan puupalikat – Afrikkalainen lakko, joka jäi historiaan

Sembene Ousmanen Jumalan puupalikat on kirja afrikkalaisesta lakosta. Se on kirjoitettu vuonna 1960. Kirjan aiheena oleva lakko tapahtui vuonna 1947. Sembene Ousmane omisti kirjansa lakkolaistovereilleen, Dakar–Niger -rautatieyhtiön työläisille. Ja koska kyse oli Afrikasta, oli tämäkin lakko siihen osallistuneiden perheiden, sukujen, heimojen ja yhteisön yhteinen asia. 

Ousmane Sembene Jumalan puupalikat
Sembene Ousmane. Jumalan puupalikat.

Olen ymmärtänyt, että Jumalan puupalikat on afrikkalainen, tai vähintäänkin senegalilainen, kirjaklassikko. Ammattiyhdistysliikkeen synty ja työläisten valveutuminen oli yksi vaihe kohti siirtomaavallan murenemista, vaikka Senegal itsenäistyi vasta 1960 – eli samana vuonna kuin Ousmanen kirja julkaistiin.

Ousmane itse taisteli sotavuosina Ranskan joukoissa, mutta toimi sodan jälkeen Marseillessa satamatyöläisenä ja ammattiyhdistysjohtajana. Mahdollisesti yhtä lukeneena ja karismaattisena kuin kirjan lakon johtaja Bakayoko. Ainakin se on tiedossa, että Ousmane osallistui lakkoon itsekin. 

Kirjassa tärkeä Dakar–Niger -rautatielinja kulki Dakarista Senegalista Koulikoroon Maliin. Rautatiellä oli mittaa 1 500 kilometriä ja se palveli yli kahden miljoonan neliökilometrin aluetta Afrikan mantereen itäosassa. Sen varrella asui kansa jos toinenkin. Radan varrella puhuttiin bambaraa, volofia, tukulööriä ja varmasti useaa muutakin kieltä. Siellä ei ainakaan yleisesti puhuttu siirtomaaisäntien käyttämää ranskaa.

Afrikkalaisessa lakossa oli kyse aivan samasta asiasta kuin eurooppalaisissa: afrikkalaiset rautatieläiset lakkoilivat saadakseen samat oikeudet kuin valkoisilla työläisillä oli. Tosin muutamia poikkeusehtojakin oli, sillä eurooppalaista työlainsäädäntöä ei voi aivan suoraviivaisesti soveltaa afrikkalaiseen. Etenkin moniavioisuus ja perhekorvaukset olivat ongelmallisia.

Kun aloin lukea kirjaa, tuntuivat sekä lakkovuosi 1947 että kirjan kirjoittamisvuosi 1960 hyvin kaukaisilta ja historiallisilta. Myös afrikkalainen kirjallisuus on usein tuottanut minulle päänvaivaa kulttuurisen ymmärtämättömyyteni takia. Aiheesta, henkilöistä, sanomasta tai merkityksestä kiinni saaminen on ollut säännöllisesti erittäin vaikeaa.

Jumalan puupalikat alkoi juuri noin hankalasti. Olin aivan ymmälläni ja hyvin turhautunut näiden kymmenien henkilöhahmojen kanssa. Selvisi, että Ousmane oli kerännyt kirjaansa heitä yli 40 kolmeen eri lokaatioon. Keitä he olivat ja miten tämä kaikki liittyi toisiinsa? 

Alkuhankaluuksien takia Jumalan puupalikat on kirja, joka jää vähänkään kärsimättömältä lukijalta helposti kesken. Itse luovutan lukemisen kesken harvoin ja olipa hienoa huomata, että sinnikyys nytkin palkittiin. Alkuhankaluuksien jälkeen asetelmat selkiytyivät. Sisukas lukija sai palkinnoksi upean tarinan yhteisön voimaantumisesta. Itseäni kiinnostivat etenkin kirjan naiskuvat sokeasta selviytyjästä lakkokenraaleihin – Ousmanen feminismi oli uskomattoman modernia jo vuonna 1960! Naiset eivät todellakaan olleet "normandialaisia lehmiä", jotka on ostettavissa parilla kilolla riisiä. Naiset saattoivat olla riippumattomia kuten itseäni eniten kiehtonut Penda – huonomaineinen lakkokenraalitar, urhea kuin kuka tahansa kapinallinen. 

Kirjan henkilöt asuivat Bamakossa, Thièsissä ja Dakarissa. Oli luottamusmiehiä, aktiivijäseniä ja lakkorikkureita, ratavirkailijoita, äitejä, puolisoita ja rakastettuja, oppipoikia ja valveutuneita tyttäriä. Oli ranskalaisia siirtomaatehtävissä ja yhtiön leivissä.

Ja etenkin oli Ibrahima Bakayoka, lakkolaisten puhemies ja luottamusmies. Bakayoko oli se, joka puhui ensin työttömyydestä, opetuksesta, Indokiinan sodasta, Venäjästä, Ranskasta ja työväenliikkeestä. Hän oli mies, joka huomattiin. Bakayokoa Ousmane piilotteli pitkään vain muiden puheissa esiintyvänä, lähes legendanomaisena johtohahmona. Bakayoka saapui kirjaan käännekohdassa ja johdatti joukkonsa kohti loppuhuipennusta – lakkolaisten marssia Thièsistä Dakariin. 

On kirkas päivä ja se päivä jää historiaan,
taivaanrannalta tulee valo.

Ousmane piti huolen siitä, että lukija ymmärtää hänen kirjoittaneen nimenomaan afrikkalaisen kirjan. Afrikka kuiskii kirjan sivuilta minareetteineen, moskeijoineen, okranvärisenä maana, suurina varjostavina puina, kaivojen ympärille kokoontuvina yhdyskuntina. On savimajoja, asumuksia, termiittikekoja ja keskipäivän kuumuuden kuivattama ruoho. On köyhyyttä, asunnottomuutta ja pelkoa ruoan ja juoman loppumisesta.

Naiset ja miehet häärivät raunioiden keskellä. Sinne tänne kohosi seipäitä, laatikoita ja tyhjiä kanistereita kerättiin kasoiksi, mustien pölypilvien keskellä miehet ja naiset lakaisivat, kaivoivat, tonkivat esiin padan tai vuoteen kehikon, ja heidän ympärillään juoksenteli alastomia lapsia joiden iho oli tuhkanvärinen.

Alastomat, jatkuvasti nälkäiset kakarat kuljeksivat siellä lapaluut törröttäen ja vatsat turvoksissa ja tappelivat korppikotkien kanssa haaskojen jäännöksistä.

Afrikkaa kirjassa olivat myös kielet ja tapa käyttää vertauskuvia. Käännökseen oli kiinnostavasti jätetty alkuperäiskielen sanoja. Niitä ei ollut liikaa, mutta ne olivat painavia. Tärkein oli toubabou, ranskalainen.

Kieli luotti myös vertauskuviin. Imettäminen oli puun kastelemista huomista varten ja nukkuessa ruumiin silmät sulkeutuivat, mutta mielen silmät avautuivat. Jumalan puupalikat tarkoitti ihmisiä. Taikauskon vuoksi heitä ei laskettaessa kutsuttu ihmisiksi tai eläviksi olennoiksi ettei heidän elämänkaarensa lyhenisi.

Valkoiset odottivat, että lakko murtuisi nopeasti. Afrikkalaiset työläiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaikka heidät yritettiin näännyttää hengiltä. 

Jumalan puupalikoissa taisteltiin yhdessä rintamassa varmastikin itsenäistymispyrkimysten nosteessa. Se ei antanut todellisuudesta liian samettista kuvaa, sillä lakkoon osallistuminen tarkoitti automaattisesti köyhyyttä ja nälkää. Lakkotuomioistuimissa rikkurit tuomittiin epähumaanein keinoin eivätkä kuolinkohtaukset olleet kaunista luettavaa.

Kirjan kohokohta oli ehdottomasti lakkolaisten marssi Thièsistä Dakariin. Erityisen vaikuttava oli luku, jolla Ousmane kunnioitti marssille osallistuneita naisia. Mukana oli jopa sokea Maimouna. Dakariin saapumisesta alkoi yleislakko, joka pakotti ranskalaiset taipumaan lakkolaisten vaatimuksiin.

Itselleni oli jälleen kerran ällistyttävää huomata, miten teemoiltaan ajankohtaiselta vuodesta 1947 vuonna 1960 julkaistu kirja tuntui. Rotukysymykset, feminismi ja työelämän oikeudenmukaisuus – taistelu näiden puolesta ei ole monessakaan maassa vanhentunut vuosikymmenissä. Jumalan puupalikat oli ehdottomasti sellainen puhutteleva ja ikivihreä kirja, jollaisia odotan Keltaisen kirjaston julkaisevan.