Elizabeth Stroutin Voi William! -kirjaa mainostetaan lumoavan Lucy Bartonin paluuna. Hieno juttu. Minustakin Lucy on lumoava, tai ehkä ennemmin selviytyjä, josta ei koskaan tule ihan eheää. Herkkä Lucy on minusta paljon kiinnostavampi kuin kitkerä Olive.
 |
| Lucy Barton. Voi William! |
Kuitenkin jos odotat Lucyn paluuta, tulet minun laillani yllättymään, koska kyse ei olekaan Lucystä vaan Williamista! Tämä ei ole mikään juonipaljastus, koska asetelma on ilmiselvä heti alusta. Itse olisin nimennyt kirjan Oi Lucyksi!, koska lukiessa kävi sääliksi Lucyä, ei Williamia.
William oli Lucyn ensimmäinen mies. Heillä on kaksikymmentä yhteistä vuotta ja kaksi tytärtä. Tässä kirjassa seitsemänkymppinen William on entinen mies ja uusissa naimisissa häntä yli kaksikymmentä vuotta nuoremman naisen kanssa. Lucy itse on kuusikymppinen ja käy läpi William-muistojaan samalla kun tukee entistään haastavassa elämänvaiheessa.
Kun luin, mietin koko ajan tätä. Onneksi Lucy on päässyt eroon Williamista! Suhde oli kaikkea muuta kuin vastavuoroinen. William antoi Lucylle niin paljon vähemmän – ainakin kannustava puhe jäi tässä suhteessa pitkälti Lucyn vastuulle. Siksipä voi hitsi Lucy, miksi koet vastuuksesi voidella vanhenevan ex-miehesi itsetuntoa yhä edelleen! William kyllä tietää: Lucylle voi soittaa koska vain!
Niinpä he tapailevat, ihan ystävinä, ja käyvät läpi nykypäivän ja menneisyyden tapahtumia. Ehdottomasti enemmän Williamin kuin Lucyn.
Williamin isä oli tullut Yhdysvaltoihin saksalaisena sotavankina. Hän oli natsin lapsi. Nämä ovat järkyttäviä salaisuuksia Williamin suvusta ja vanhemmista, mutta eivät järkyttävämpiä kuin Lucyn puutteenalainen lapsuus Illinoisissa. Mutta miksi Lucy sinun traumasi jää suhteessanne Williamin kokemusten jalkoihin?
Onneksi sanot kuitenkin: – En ole enää se lapsi joka piti Hannua oppaanaan.
Me olemme kaikki mysteereitä.
Se on ainoa asia tässä maailmassa, jonka tiedän olevan totta.
Voi Lucy – tässä kirjassa kuolee miehesi David, joka oli niin toisenlainen kuin William. Davidista ei juurikaan kerrota. Mutta nämä kaksi miestä eivät sopineetkaan samaan kirjaan. Saatkohan sinäkin David omasi?
Lucy on aina ollut traaginen hahmo, koska hän oli amerikkalaisessa luokkayhteiskunnassa köyhistä köyhin ja muiden lapsuustraumojen uhri eikä sellaisesta pääse koskaan sisimmässään eroon. Siksi voi tuntua, ettei oikeasti ole olemassa tai ei ole itsessään olemassaolon oikeus. Lapsuus iskee pintaan aina vaan, vaikka Lucy on jo yli 60 ja terapiat käytynä. Siksikö Lucy rientää lohduttamaan, kun kolmas vaimo jättää Williamin. Pakko sanoa, että minun oli hankala lukea näin perusteettomasta epäitsekkyydestä. – Sinä kyllä olet niin outo Lucy, William sanoo ja minua harmittaa Lucyn puolesta.
Lucy kerrot paljon ihmisen hauraudesta, peloista ja paniikkikohtauksistasi. Surukohtauksista. Se onkin varmaan sinun taikasi – inhimillinen samaistuttavuus ja auttamishalu, joka varmasti herää empaattisessa lukijassa.
Edelliset Lucy Bartonit olivat pieniä ja raskaita tarinoita. Lucy on traaginen hahmo, ja itseään suurempi tarina amerikkalaisesta köyhyydestä ja siitä, mitä puutteita rakkaudeton ja emotionaalisesti tyhjä lapsuus voi jättää ihmiseen. Niihin verrattuna Voi William! jäi pieneksi lukukokemuksesi, enkä voinut ymmärtää, mitä olisi voinut saada irti näistä ihmissuhdepohdinnoista, joissa Lucy toteutti yhä edelleen enemmän jonkun toisen tarpeita kuin itseään.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.