maanantai 30. joulukuuta 2019

Don DeLillo Nolla kelviniä – Määrittele elämä, määrittele kuolema

Don DeLillon tarinat ovat tiivistymiä siitä, millaisiksi länsimaiset yhteiskunnat ovat seuraavina vuosikymmeninä muuttumassa. DeLillolla on 2000-luvun oraakkelin ääni. Se on katastrofin ääni. Henkilökohtaisen ja valtiollisen. Aluksi kaikki tuntuu scifimäiseltä, mutta kun tarinat etenevät, tuntuu nykyhetkeltä.

Don DeLillo. Nolla kelviniä. 
Nollan kelviniä -kirjan suuri kysymys kuuluu: Ikuinen elämä, sitäkö todella haluamme? Millainen olisi maailma, johon sinä haluaisit palata? Mikä on sinun suhteesi elämään ja kuolemaan?

Nolla kelviniä alkaa tutkimuslaitoksesta Tšeljabinskissa. Laitoksessa testataan ikuisen elämän mahdollisuutta. Jokainen haluaa omistaa maailmanlopun. Laitos on syväjäädytyskammio, jossa tiedemiehet haluavat kyseenalaistaa kuoleman käsitteen. Kun teknologia kehittyy, voidaan jäädytetyt ruumiit herättää eloon.

Nollan kelvinin päähenkilön Jeffrey Lockhartin isä Ross on miljonääri. Jeffreyn äitipuoli Artis on vakavasti sairas. Hän valmistautuu jäädytettäväksi, koska nykyelämässään arkeologina työskennellyt Artis haluaa olla myös tulevaisuuden arkeologi.

Olemme täällä ajatellaksemme uudelleen kaikkea, mikä liittyy elämän päättymiseen. Me haluamme kirjoittaa uudelleen tulevaisuuden.

Kustantajan mukaan Nolla kelviniä -kirjaa sanotaan Valkoisen kohinan sisarosaksi. Valkoinen kohina oli Don DeLillon kirjallinen läpimurto. Valkoinen kohina on edelleen hyvin kiinnostava, vaikka se käsittelee massakulttuuria, joka on jo historiaa.

Kummassakin kirjassa on kaksi yhteistä teemaa: Perhe ja kuolema. Aiheiden käsittely ja kokeminen ovat parissa vuosikymmenessä muuttuneet perusteellisesti. Valkoisessa kohinassa pelättiin kuolemaa. Nollassa kelvinissä koko kuoleman käsite on metafysiikkaa.

Valkoisessa kohinassa on screeni, joka on televisio. Nollassa kelvinissä on mobiiliteknologia ja valkoinen screeni, joka tuntee sinun elämäsi paremmin kuin sinä itse. Screeniltä voi lukea kaikki vaaran ja uhan ainekset sekä historiaan koodatut katastrofin ainekset.

Valkoisessa kohinassa tunnettiin perherakkautta. Nollassa kelvinissä tunnetaan tunteiden kaltaisia tunteita. Nollassa kelvinissä tunteet olivat yhtä jäädytettyjä kuin Artisin ruumis. Jeffreyn ja Rossin suhde on ristiriitainen ja jossain heidän välissään on pojan äiti, jonka nimeä Ross ei enää suostu sanomaan. Väljänoloinen ihmissuhde löytyy myös Jeffreyn ja hänen naisystävänsä Emman väliltä.

Yksi nykyajan kirjallisuuden suurimpia teemoja ovat kaikki ne suuret vaarat ja riskit, joita vanhempina otamme. Kun kaikki informaatio ja verkostot ovat vain kännykän päässä, ei enää pelätä vain teinien paheellisia seurapiirejä vaan globaalisti radikaaleja yhteisöjä. Tätä kaikkea tapahtuu Rossin naisystävälle Emmalle, joka on adoptoinut ottopojan Ukrainasta.

Maailman pimeys kohtaa jokapäiväisen elämän. En tiedä onko se kaunis, vai onko se vain olemassa.

Kun pimeys on täydellinen, seison vaan odottamassa, teen kaikkeni jotta en ajattelisi mitään.

Nollassa kelvinissä maailma on jo ohittanut globalisaation. Nollassa kelvinissä kaikki on trans jotakin –transkansallista ja transuskonnollista.

Nollassa kelvinissä leikitään nimeämis- ja määrittelyleikkiä. Määrittelyssä on kyseessä pakkomielle löytää sanojen ydin, avata sanojen arvoitus. Nollassa kelvinissä määritellään minä, koska minä en välttämättä ole se joka olin.

On kuin olisin keinotekoinen itseni. Olen joku jonka on määrä olla minä.

Ihailen DeLilloa, koska hän on hyvin poliittinen kirjailija olematta lainkaan kuivakas. Hän on hyvin messiaaninen olematta pateettinen. Häntä lukiessa aivojen pitää olla teräskunnossa ja vireystilan kohdillaan, jos haluaa pärjätä dialogissa kirjailijan henkilöiden kanssa.

Don DeLillo on jäätävän upea kirjailija monesta muustakin syystä. DeLillon teksti on kristallinkirkasta – kaikki särmät on hiottu pois. Hän välittää sanomansa ja tarinansa näkyvän pinnan kautta. Ihailuni DeLilloa kohtaan vahvistuu kirja ja kirja kerrallaan. Nolla kelviniä oli taas yksi mestariteos monien muiden joukossa.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Amos Oz Mieheni Mikael – Myyntimenestys ja avioliittokuvaus, jossa vastakohdat eivät täydennä toisiaan

Amos Ozin kirja Mieheni Mikael on vaimon nimeltä Hanna kirja miehestään tai miehelleen. Se on päiväkirjalta tuntuva tallenne avioparin ensimmäisestä vuosikymmenestä. Mahdollisesti myös viimeistä.

Amos Oz. Mieheni Mikael. 
Mieheni Mikael on tarina siitä, millaiseksi voi muodostua kahden mahdollisesti liian erilaisen ja todennäköisesti liian pikaisesti avioituneen nuoren elämä. Mieheni Mikael on naisen, Hannan, tarina. Hannaa voi kuvata herkäksi ja neuroottiseksi. – Vahvat ihmiset pystyvät tekemään miltei mitä he haluavat...Minä en ole erityisen vahva, kuvaa Hanna itseään.

Mieheni Mikael oli nuoren Amos Ozin ensimmäisiä kirjoja ja ilmestymisvuonnaan 1968 Israelissa bestseller. Tässä kirjassa Oz kuvaa poikkeuksellisella herkkyydellä ja myötätunnolla nuoren naisen tuntoja.

Jos Hannan tarinan irrottaa kontekstista, vuosikymmenestä ja maantieteestä, se voisi olla kenen tahansa herkän nuoren naisen tarina hiipuvasta rakkaudesta ja mielen järkkymisestä. Sillä tavalla ajaton ja aina ajankohtainen. Mieheni Mikael ei kuitenkaan olisi kummoinenkaan tarina ilman kontekstia. Ikuista ja ristiriitaista Jerusalemia ja valintaa siitä, onko elämässään tulevaisuuden puolella vai sitä vastaan.

Mieheni Mikael voi hyvinkin olla klassinen sukupolvitarina 1950-luvun Israelista. Kyse taitaa olla vuonna 1948 perustetun uuden valtion ensimmäisestä sen ensimmäisellä vuosikymmenellä täysi-ikäistyneestä sukupolvesta.

Hannan ja Mikaelin tavoin nuoret ja heidän vanhempansa ovat saapuneet ties mistä maailmankolkista. Heidän suhteissaan ja suvuissaan kohtaavat juutalalaisvainot ja luvattuun maahan ladattu toive ihmisarvoisemmasta tulevaisuudesta. Vanhempi sukupolvi on juurtunut juutalaisuuteen. Nuoret ovat kokeneet itsenäisyystaistelun, mutta eivät antisemitismiä sen kauheimmissa muodoissa.

Jotkut heistä ovat asuneet Palestiinan alueella ja kokeneet naapuruutta ja ystävyyttä arabien kanssa.

Tuoreessa valtiossa rinnakkaiselo ei enää ole mahdollista. Vaikka kallistuisitkin pasifismin puolelle, kuten Hannan mies Mikael, joudut aseharjoituksiin ja rintamalle. Ja todistat, kuinka lapsestasi kasvaa kylmäpäinen nationalisti – melkein kuin vanhemmistaan erilaista rotua.

Mikael on Hannaa vanhempi, vaitelias ja järkevä geologi. Hanna opiskelee kirjallisuutta ja käy jatkuvaa kamppailua tunteellisuutensa kanssa. Taloudellisesti tiukka elämä ei estä Mikaelia etenemästä sinnikkäästi akateemisia urarappusia. Hanna lopettaa opintonsa ja hyllyttää omat haaveensa – ei siksi, että mies niin vaatisi vaan silkasta väsymyksestä yrittämiseen.

Järkevyys ja haaveilu. Vastakohdat eivät tässä avioliitossa pitkään täydennä toisiaan. Hannan arki on pysähtynyttä, yksitoikkoista ja unelmiin pakenemista. Kun annat unelmille ylivallan, voi käydä kuten Hannalle. Fantasia voi syrjäyttää todellisen elämän eikä uneksiminen pysy enää hallinnassa. Tätä kutsutaan myös melankoliaksi tai neuroottisuudeksi.

Israel valmistautuu sotaan palestiinalaisten kanssa. Hannan sota on hänen mielessään, jossa väkivalta ja seksuaalisuus sekoittuvat uniin ja fantasioihin. Hanna näkee seksuaalisia unia ja näkyjä, uneksii nöyryytyksestä ja kuolemasta. Hän uneksii olevansa mies, joka käsittelee vaarasta kiihtyneenä räjähdysaineita, sytystylankoja, patruunavöitä.

Mikaelille Hannan tunteilu on pelkästään tuskallista. Hanna kokee olevansa vain oikku miehensä ajatuksissa. Mikael tekee kaikkensa, jottei panisi Hannan päähän epävarmoja unelmia. Niiden särkymisestä voi seurata pettymyksiä. Hanna tarvitsee unelmansa ja vaihtoehtoiset maailmat.

Näinä vuosina muisti ja aika vehkeilevät Hannaa vastaan. Näinä vuosina Mikaelin kasvoilla on levollinen ilme aivan kuin kaikki hänen toiveensa olisivat täyttyneet.

Parisuhdekuvauksen lisäksi Mieheni Mikael on todentuntuisin kirja Jerusalemista, jonka olen lukenut. Jerusalem on lumoava historiallinen kaupunki. Väkivaltainen ja nostalginen. Jaettu kaupunki. Ikivanhojen mäntyjen ja ohdakkeiden kaupunki. Kivikortteleista ja -kujista rakentuva kaupunki, jonka takapihoille, parvekkeille ja kivimuureista vapaalle maalle kyhätään asuntopulan takia väliaikaisia asumuksia. Kaikkialla vallitsee liikkumaton ja kuumeinen jännitys. Yksittäisiä laukauksia kajahtelee taistelualueilta.

Tunsin todella vahvasti, millaista olisi voinut olla nuoren parin elämä 1950-luvun Jerusalemissa. Oz antaa Hannan kertoa tarinaansa koskettavan intiimistä. Tarinan lopussa Hannalle jäivät vain sanat, joita hän ei enää pystynyt edes sanomaan ääneen. Vain kirjoittamaan.

Lujilla erehtymättömillä sormillaan Aika hajottaa hiljalleen elottomia esineitä. Miksei myös elollisia, koska sen armoilla ovat kaikki.

Mieheni Mikael ei missään tapauksessa ole Amos Ozin parhaita kirjoja. Oz kirjoitti Mieheni Mikaelin alle kolmekymppisenä ja sen huomaa. Kirja on vähän hiomaton sekä paljon intohimoisempi kuin Ozin tarinat yleensä. Raastava, psykoanalyyttinen eikä lainkaan sellainen hienovaraisen tunteellinen jollaisena olen Ozia tottunut pitämään. Ei mikään taideteos, mutta repivyydessään mukaansatempaava, iloinen yllätys. 

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Alberto Moravia Minä ja hän – Vihainen! Frustroitunut! Alkaa jo Moravia riittää!

Traumatisoitunut! Sellainen olen luettuani taas kerran yhden huonon kirjan Alberto Moravialta. Kirjan nimi on Minä ja hän. Moraviaa lukeneille Minä ja hän on tarinallisesti mitätön kirjanen ja aivan ennalta-arvattava.

Alberto Moravia. Minä ja hän.
Traumatisoitunut! on yksi kirjan lukujen huutomerkkiotsikoista. Se, kuten kaikki muutkin kirjan huutomerkkiotsikot, on lainattu Sigmund Freudilta.

Ensimmäinen luku on otsikoitu Desublimoitunut! Sellainen on seksuaalisten himojen kanssa kamppaileva elokuvaohjaaja Rico. Ricon ura junnaa paikoillaan. Miehen mielestä syy on häntä liiaksi hallitseva viettiosasto. Moravian henkilöt tuntien se saattaa pitää paikkaansa.

Rico haluaa olla Sublimoitunut! Sublimoitunut ihminen ottaa haltuun sisäisen energiansa ja seksuaalisuutensa ja kanavoi sen sosiaalisesti arvostettujen tavoitteiden saavuttamiseen. Tätä viheliäistä sanaa hoetaan ja tulkitaan loputtomiin. Tapaamiaan kollegoita – niitä joiden kanssa hän elokuva-alalla kilpailee rahoituksesta ja käsikirjoituksista – Rico arvioi sublimoitunut–desublimoitunut -akselilla. 

"Hänen" takiaan et ole koskaan voinut päästä sublimoituneeseen kulttuuriin, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin tuottaa lisää kulttuuria, toisin sanoen valtaa.

Rico ei siihen pysty, koska hänellä on "Hän". Koska "Hän" ei ole nainen, ja kyseessä on Moravia, ymmärtää heti, kuka "Hän" on. Pieni mies ja sitäkin suurempi "Hän". Rico on niin Frustroitunut! Ja "Hän" on usein, myös julkisilla paikoilla, niin Paljastettu! Rico on niin epätoivoinen, että yrittää jopa olla Kastraoitu! 

"Hän" lähentelee ketä vaan, ilmestyy missä vaan eikä pedofiliasta alkaen mikään seksuaalisen kiihotuksen muoto ole "Hänelle" vieras. Mies on vaimolleen sika, koska yrittää vapautua "Hänestä". Hän on Ricon paras kaveri ja kirjassa käydään vähemmän eeppisiä peniskeskusteluja. Lopulta "Hän", jota tutustuttaessa käytettiin samalla tavalla kuin useimmat meistä ovat tottuneet käyttämään kättä kätellessä tai katsetta tavatessa, olikin perhearvojen puolella! Olen tästä kaikesta niin Vieraantunut!

Koska Moravia nyt kuitenkin on luokkatietoinen vasemmistolainen ja teoreetikko, piti tähänkin kirjaan löytää syvällisempi konteksti. Freud tulikin jo mainittua, mutta toinen innottaja on Cervantes. Rico on koominen Don Quijote ja "Hän" isäntäänsä ei-niin-sublimoituneisiin päätöksiin ohjaileva Sancho Pancha.

Jos annan jostain kirjalle arvostusta, se on elokuva-alan sisäinen satiiri. Tunnistin osuvan ironian. Miljoonabisneksen kaksinaismoralistisessa maailmassa nokitellaan toisia siitä, kuka on vallankumouksellisin ja miten rahoitusta tarjoavaa mogulia lähestytään vasemmistolaisittain. Niin että oletko porvarillinen sublimoitunut, intellektuelli sublimoitu vai vasemmistolainen sellainen? Jos tunnet itsesi alempiarvoiseksi, oletkin vain desublimoitunut! Tässä pelissä ja näissä keskusteluissa Rico oli pahasti Eksynyt! 

"Hän" nauroi sublimoituneen lempeää hienostunutta naurua jolle desublimoituneen intohimot ovat kaukaisia kuin mikroskoopin linssistä nähdyn basillin raivokkaat kiemurtelut.

Näillä käsitteillä voi tulkita vaikka historiaa, sillä desublimoitunut Mussolinihan sopi diktaattoriksi desublimoituneelle kansalle. 

Kirjasta löytyvät henkilökuvat ovat taas moravialaisen stereotyyppisiä. Tiedän jo, että himon kohteena olevat naiset ovat joskus olleet porttoja eikä päähenkilö anna heille mitään mahdollisuutta luopua sisäisestä portostaan. Tiedän jo, miltä he näyttävät ahnaine silmineen ja ylähuulen päälle kasvavine ohuine karvoituksineen – sekin ilmeisesti enteilee alakerran viidakkomaista pehkoa. 

Aika, yhteiskunta, tasa-arvokeskustelu, globaalit kriisit ja ihan kaikki arvokeskustelut ovat syrjäyttäneet moravialaisen mukavasemmisto-luokkajutut-seksuaalinen vapautuminen-pikkuporvarillinen psykologisointi -tyyliset tekeleet kirjallisuuden kierrätyskeskukseen. Olen näistä naiskuvista ja sukupuoliasetelmista niin Vieraantunut!

Joku voi puolestani kutsua kutsua Minä ja hän -kirjaa seksikomediaksi. Minusta tämä oli tyylitön farssi. Tulin vihaiseksi ihmisenä ja naisena. Veikkaan muuten, ettei Keltainen kirjasto enää julkaisisi tätä kirjaa eettisistäkään syistä.

Minä ja hän saattaa olla huonoin Moravialta suomennettu kirja. Kirjoitin vielä konditionaalin, koska minulla on lukematta Agostino ja Keskipivän aave.