Elizabeth Strout Nimeni on Lucy Barton – Kun voi vain haaveilla itsensä onnelliseksi

Miten alkavat tarinat, joista kiinnostuu ensimmäisistä sanoista alkaen? Eivät ainakaan kuten Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton. "Kerran, monta vuotta sitten, kävi niin että jouduin viettämään sairaalassa melkein yhdeksän viikkoa.", kertoo Lucy heti alkajaksiksi ja onnistuu latistamaan kirjaan kohdistuvat odotukseni. Kirjan lukeminen sairaalajaksosta innostaa yhtä vähän kuin ikkunaa juuri nyt piiskaavan alkutalvisen räntäsateen katselu.

Elizabeth Strout. Nimeni on Lucy Barton.

Kävi kuitenkin niin, että pikkuinen kirjanen Lucy Bartonista oli yksi positiivisimmista kirjayllätyksistä pitkään aikaan. Nimeni on Lucy Barton oli hienovaraista fiktiota ihmisarvoisen elämän puolesta.

Kirjassa Lucy viettää pitkän jakson sairaalassa toipumassa umpisuolen lisäkkeen poistosta. Mies on, mutta häntä ei näy. Se kertoo paljon. Poissaolevan aviomiehen sijaan sairaalaan saapuu Lucyn äiti. Harvoin Lucyn aikuisessa elämässä näkynyt hahmo hänkin.

Viiden yön aikana tytär ja äiti ehtivät käydä läpi pitkän pätkän mennyttä elämää. Osin yhteistä, osin yksityistä. Osin keskustellen, osin Lucy itsekseen muistellen.

Lucy Bartonin tarina on matka köyhyydestä newyorkilaiseksi kirjailijaksi. Se on kirja siitä, miten köyhyydestä voi onnistua pääsemään pois ja millaisia jälkiä se jättää. 

Lapsena Lucy oli rimpula. Hän asui talonröttelössä. Leikkikentällä hän sai tietää haisevansa. 

Tältä tuntuisi amerikkalainen köyhyys. Siitä on tärkeää kirjoittaa, koska se ei ole vaan fiktiota vaan myös elämää, jota oikeasti eletään. Pienistä lapsista, joita hyljeksitään köyhyyden takia jopa köyhien kirkossa. Ihmisistä, jotka ovat kuulleet itseään kutsuttavan roskaväeksi.

Unelmieni paikassa minua ei palellut, siellä oli puhtaat lakanat. Puhtaat pyyhkeet, toimiva vessa ja aurinkoinen keittiö. Sillä lailla haaveilin itseni onnelliseksi.

Kun lukee lapsuudesta autotallissa sikalan liepeillä ymmärtää kouluksen ja koulumenestyksen merkityksen. Koulukirjat eivät kuitenkaan opeta sosiaalista pääomaa, ironiantajua, kulttuurista suhteellisuudentajua tai ihmissuhdetaitoja. Kaikki Lucyn ihmissuhteet avioliitosta alkaen olivat  sosiaalisesti kömpelöitä.

Koskettavinta kirjassa oli se, mitä ei kerrottu. Elizabeth Strout säännösteli tarkkaan sanansa keskeisistä teemoista. Hän jätti taitavasti kertomatta sen, mitä ei tarvinnut sanoittaa.

Hyvin vähän sanottiin esimerkiksi avioliitosta, AIDS:ta, äitiydestä, naisen valinnoista, Chrysler Buildingista tai umpilisäkkeestä. Tärkeää oli tunnistaa avioliiton päättyminen, vaikka kyseessä ei missään tapauksessa ollut erokirja. Lucy ja äiti, jotka eivät olleet tavanneet vuosiin, puhuivat enimmäkseen muista ihmisistä. Näistä aiheista pystyi kurkistamaan Lucyn ankeaan lapsuuteen köyhässä ohiolaisessa kylässä – pelkkä kuristus riitti valaisemaan kokonaisuuden.

Näiden harvasanaisten keskustelujen takaa tunnisti myös äidin ja tyttären rakkauden.

Ihmiset eivät varmaan koskaan ymmärrä miksei äitini saanut sanotuksi: minä rakastan sinua. Eivätkä he varmaan ymmärrä, miksei se haitannut minua.

Hiljainen ja mietteliäs kirja, joka ei voimakkaita sanoja kaivannut.

Kommentit

  1. Ai että minä tykkäsin tästä kirjasta, ja olenkin lukenut tämän kirjan jälkeen kaikki Stroutin suomennokset.

    VastaaPoista
  2. Minäkin tykkäsin! Minulta on vielä Olive, taas lukematta - tosin Olive "ykkönen" ei sitten ollutkaan minusta aivan yhtä kiinnostava kuin "Lucyt" ja Pikkukaupungin tyttö.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.

Susanna Rautio Goodreadsissä

Susanna's books

Sons and Lovers
it was amazing
Jos ottaisin jonkun kirjan autiolle saarelle, se olisi tämä. Luin kirjan ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana ja sen jälkeen useasti suomeksi ja englanniksi. Se on todella harvinaista. En yleensä lue kirjoja uudelleen. 19-vuotiaana samaistui...

goodreads.com