Kurt Vonnegut Siniparta – Rabo Karabekianin, amerikkalaisen ekpressionismin perustajan, elämänkerta

Kurt Vonnegutin Siniparta on armenialaistaustaisen taidemaalari Rabo Karabekianin tarina. Erakoitunut leskimies Rabo kirjoittaa omaelämänkertaa suuressa huvilassa Long Islandilla (varakkaalta vaimolta peritty!) – paljon kokeneena, monia alkuja eläneenä ja nyt ikämiehenä kaikkeen enemmän tai vähemmän kyllästyneenä. 

Karabekianin elämänkerta on totta ja tapahtunutta, tai sitten vähemmän totta. Vonnegutmaiseen tapaan tämä ei haittaa, koska elämässähän kaikki on enemmän tai vähemmän vitsiä, kitschiä ja sekaisin.

Kurt Vonnegut. Siniparta.

Karabekian oli merkittävä tekijä amerikkalaisessa kuvataiteessa. Ei niinkään taidemaalarina, koska miehen itsensä teokset hajosivat alkutekijöihinsä onnettomien materiaalivalintojen takia.

Taidemaalarina saatoin olla surkea, mutta millainen keräilijä minusta tulikaan! 

Karabekian oli perustamassa abstraktia ekspressionismia, ensimmäistä Yhdysvalloissa syntynyttä merkittävää taidesuuntausta. 

Alkaako tuntua, että Rabo Karabekian on sinulle tuttu? Olet saattanut tavata hänet eeppisessä Mestarien aamiaisessa. "Aamiaisessa" hän oli mukana traagisen taustan omaavana sivuhenkilönä. Karabekianin armenialaiset vanhemmat säilyivät kuin ihmeen kaupalla hengissä Turkin ennen ensimmäistä maailmansotaa armenialaisvähemmistöön kohdistaneesta julmasta kansanmurhayrityksestä. 

Elämänsä aikana Karabekian kuului kolmeen klaaniin. Yhdysvaltain armeijan upseeristoon sota-aikana ja abstraktien expressionistien koulukuntaan sodan jälkeen. Kolmas klaani oli armenialaisten kansanmurhasta selvinnyt suku, joka asettui Amerikkaan – luonnollisesti väärennetyllä henkilöllisyydellä. Kaksi ensimmäistä olivat Karabekianin keinotekoisia perheitä eli kokemuksia sellaisesta perheestä ja yhteisöllisyydestä, jonka Turkki eliminoi armenialaisilta.  

Olemme täällä selviytymässä tästä jutusta - ja mitäpä muuta voisi sanoa?

Siniparrassa Vonnegutin satiirisen kerronnan taustalla on vahva pasifistinen sanoma. Esimerkiksi juuri nyt, Ukrainan sodan ollessa käynnissä tai koska kirjassa kerrottu kansanmurha on itsellekin valitettavasti aika tuntematon, oli pakko pysähtyä esimerkiksi tähän sitaattiin: 

Meidän ei pitäisi koskaan enää höynähtää tyrkyttämään liharuokaa tykeille ja konekivääreille, joita eurooppalaiset niin rakastavat...Ympärilläsi olevat eurooppalaiset, joita pidät niin paljon amerikkalaisia sivistyneempinä, toivovat vain yhtä: että tulisi jälleen aika, jolloin he saisivat laillisesti tappaa toisiaan ja vaihteeksi hajottaa kaiken maan tasalle.

Näin näkivät monet isänmaalliset amerikkalaiset eurooppalaiset ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Taidemaalarina Karabekian tehtaili suurikokoisia ekspressionistisia teoksia – ja niitä hän myös keräili menestyksekkäästi. Hänellä oli Long Islandin kartanossa maailman suurin yksityisen omistama kokoelma abstrakteja ekspressionistisia maalauksia – Pollockeja, Rothkoja, de Kooningeja, Gorkyja, Kitcheneitä ja niin päin pois. Taulut tulivat hänen haltuunsa, kun hänen kollegansa maksoivat niillä takaisin pikkuvippejään suuntauksen alkuaikoina. Tuolloin ehdottomasti vain itseään esittäviä maalauksia pidettiin arvottomina.

Mikä muu taidesuunta sopisi paremmin Vonnegutin tarinaan kuin todellisuutta vääristelevä ekspressionismi? 

Myös tarinan henkilöt olivat feikkejä ja katikatyyrejä. Kuten leskirouva ja nuortenkirjailija Circe Berman, kaivosmiehen tyttärenä syntynyt, mutta kreivittärenä hautaan menevä, Marilee Kemp tai Mussolinia ihaileva taidemaalari Dan Gregory tai eläinten kanssa seurusteleva kakkosvaimo Edith-kulta. Sittemmin juuri kukaan ei ollut Karabekianin kanssa puheväleissä, tai missään väleissä. Oliko Siniparta myös tarina amerikkalaisen vanhuuden yksinäisyydestä?

Karabekianin juttuja voi uskoa, jos haluaa. Lupasin teille omaelämänkerran, mutta pullien ollessa uunissa jokin meni vikaan. Ehkä näitä juttuja kertoili jo hieman seniili vanhus, jolla olivat piuhat  pikkaisen ristissä?

Otteeltaan Siniparta oli ivallinen ja itseironinen elämänkerta. Karabian oli tyypillinen antisankari, jonka avulla Vonnegut ironisoi kaikenlaista suuruudenhulluutta. Toinen tärkeä teema oli todellisuuden vääristelu identiteetistä alkaen. Tämä teema kiteytyi mystisen suuren teoksen arvoitukseen. Kun suuri teos lopussa paljastui, se oli haa, kertakaikkisen jyräävä sotajuttu peruna-aitassa! Kun oikein tarkasti luki oli hätkähdyttävää kuulla, miksei siitä löydy terveitä naisia. Ja kun sen ensi kertaa "näko", oli hätkäydyttävää huomata, millainen mies Rabo Karabekian pohjimmiltaan oli.

Siniparrassa oli paljon ideaa, mutta tällä kertaa satiiri ei puhutellut. Ideaa tai tarinaa ei harmikseni käsitelty vonnegutmaisen oivaltavasti. Satiirille ei löytynyt kohdetta, koska Vonnegutin kieli oli enemmän kuin koskaan ja sanatarkasti "vähän sitä sun tätä". 

Tunnistan, että hölypölysanailun taustalla oli merkittävää yhteiskunnallista kritiikkiä lähihistorian traumojen unohtamisesta ja arvoyhteiskunnasta. Valitettavasti ponneton kerronta piilotti turhankin taitavasti sarkasmin takana piileksivän vakavan ydinsanoman. Päällimmäisenä mieleeni jäi vain eriskummallinen, maailmaan kyllästynyt, depressiivinen, mustanpuhuva ja kärttyisä vanhus oikkuineen ja yksinpuheluineen.

Kommentit

Susanna Rautio Goodreadsissä

Susanna's books

Sons and Lovers
it was amazing
Jos ottaisin jonkun kirjan autiolle saarelle, se olisi tämä. Luin kirjan ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana ja sen jälkeen useasti suomeksi ja englanniksi. Se on todella harvinaista. En yleensä lue kirjoja uudelleen. 19-vuotiaana samaistui...

goodreads.com