Kun Hanya Yanagihara kirjoitti Paratiisiin, häneltä ei puuttunut rohkeutta, mielikuvitusta eikä sanottavaa. Tässä tiiliskivessä huijataan ajan lakeja, kun vuosisadat toisensa perään katoavat menneisyyteen ja ajankuvaa alleviivaavat genret vaihtuvat toisiin. Tuntuu mahdottomalta ymmärtää, miten joku voi hallita edes osaa tästä kaikesta. Mutta Yanagihara onnistuu sekä kirjoittamaan tähtipölymäisen taitavasti että yllättämään lukijan sillä, mitä kaikkea näihin suomennettuna (suomentanut Arto Schroderus) 900 sivuun mahtuikaan!
 |
| Hanya Yanagihara. Paratiisiin. |
Paratiisia lukiessa sinulla on mahdollisuus kohdata yksissä kansissa Henry James, Paul Austerin New York ja Jennifer Eganin Piparkakkutalo. Saat tutustua Amerikan historian pitkään linjaan, joka sisältää uuden tulkinnan Pohjois- ja Etelävalloista, epidemioista 1990-luvun AIDSista tämän vuosituhannen loppupuolen toisiaan seuraavien epidemiasarjoihin.
Hanya Yanagiharan Paratiisiin ei kannata lukea, jos haluaa toisinnon Pienestä elämästä. Paratiisiin on rikkonaisempi ja paljon yhteiskunnallisempi. Uhkarohkeampi ja kolossaalinen - todella tuhti paketti totalitarismia, kolonialismia ja siirtomaahistoriaa, seksuaalisuutta, luokka-eroja, amerikkalaista vaurautta, rotuja, perhetematiikkaa ja dystopioita.
Paratiisiin tunnisti Yanagiharan kirjaksi samasta lohduttomuuden pohjavireestä, joka löi läpi Pienestä elämästä. Lohduttomuus kiteytyi esimerkiksi näin: Mutta kerran olin nauranut. Aivan kuin olisin kuullut, että kerran osasin lentää.
Paratiisin vaihtuvat päähenkilöt haluavat lopettaa elämän näyttelemisen, mutta eivät tiedä miten se tehdään. He yrittävät olla rohkeita, mutta läheisilleen he ovat holhokkeja tai ihmislemmikkejä. He haaveilevat uudesta elämästä, paratiisista, mutta myös pelkäävät sitä kuollakseen.
He yrittävät imeytyä osaksi toimeliaisuuden virtaa voidakseen tuntea, että heilläkin oli velvollisuuksia. He haluavat lopettaa elämän näyttelemisen, mutta eivät tiedä miten se tehdään. He yrittivät olla rohkeita ja ottaa ensimmäisen askelen uuteen elämään – paratiisin.
Lukemista ei helpota se, että päähenkilöt ovat usein etunimeltään David tai se, että samalla luetaan löyhästi kerrottua Binghamien sukutarinaa. Washington Square Parkin ikuisesti vanha talo uhmaa ajan lakeja, asuttaa uusia Davideja ja todistaa vaihtuvien vuosisatojen esiinmarssia. Yanagihara ei varmasti valinnut sattumalta valtiomuotoja ja ihmisoikeuksiakin käsittelevän jättiteoksensa keskuspaikaksi Washington Square Parkia – ikonista presidentti-instituution synnyn, vapauden ja aktivismin aukiota.
Ensimmäinen kirja on vuodelta 1893. Yhdysvallat on jakautunut vapaisiin pohjoisen osavaltioihin ja eteläisiin siirtokuntiin. New York kuuluu vapaisiin valtioihin, joissa ihmiset saavat rakastaa ketä haluavat. Homoseksuaalisuus on yleistä. Tämä on näytelmänoloinen Henry James -jakso, joka on kirjoitettu klassiseksi huoneromaaniksi ja jossa psykologinen tapakulttuuri näyttelee isoa roolia.
Vanhan suvun epävakaa nuorimmainen ei halua mennä naimisiin hänelle sopivaksi katsotun puolison kanssa. Sen sijaan häntä houkuttaa uusi, uhkarohkea elämä huonomaineisen viettelijän kanssa siirtokunnissa. Uskaltaako hän katkaista suhteensa suvun perinteisiin ja perintöön ja voiko rakkauteen luottaa?
Toinen kirja vuodelta 1993 tapahtuu sekä New Yorkissa että 1993 Havaijin saarilla Lipo-wao-nahelessa. New Yorkissa eletään AIDSin kanssa ja sen pelossa. Nuori havajilaismies asuu vanhemman ja varakkaan liikemiehen elätettävänä ja yrittää sopeutua tiiviiseen ja snobistiseen ystäväpiiriin. Tämä on paulaustertyyppinen New York -jakso.
Nuori mies piilottelee menneisyyttään. Kukapa aavistaisi, että hän kuuluu kuninkaalliseen hawajilaissukuun? Ja mitä roolia hänen menneisyydessään näyttelee hedelmätön hylkymaa Lipo-wao-nahele?
Kolmas kirja on dystopia ja sijoittuu vuosiin 2060–90. Paikkana Vyöhyke kahdeksan ja 13 Washington Square North. Manhattan on ensin rikollisjengien terrorisoima, mutta myöhemmin jatkuvat virusepidemiat avaavat ovet totalitarismille.
Yksinkertaista laboratoriotyötä tekevä päähenkilö Pikku Kissa on naimisissa miehen kanssa, joka tarvitsee seksuaalisuudelleen avioliiton kulissin. Pikku Kissa yrittää selvittää syyn aviomiehen kummalliseen käytökseen ja ylipäätään selviytyä pelon yhteiskunnassa ilman isoisän apua. Aikasiirtymissä mystinen C, joka paljastuu myöhemmin päähenkilön isoisäksi, käy lapsenlapsensa tulevaisuutta koskevaa kirjeenvaihtoa tiedemiesystävänsä Peterin kanssa. Tämä jakso muistuttaa Jennifer Egan Piparkakkutalon tulevaisuusutopiaa.
Paratiisiin on tarina kauas karkaavasta utopiasta. Se on samaan aikaa sekä hyvin yhteiskunnallinen, että hyvin henkilökohtainen tarina.
Olin taas kerran se mikä olin...ihminen, joka hyväksyi maailman sellaisena kuin se oli ja ymmärsi, että muun toivominen on turhaa, koska asioille ei voi mitään, eikä siksi kannattanut edes yrittää.
Paratiisissa ajatellaan syvällisiä kysymyksiä:
On kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka itkevät maailman tähden, ja niitä jotka itkevät itsensä tähden. Kumpi sinä olet?
Dystopia näyttää samalta kuin kaikki muutkin paikat. Mistä tiedät, ettei dystopia ole nyt?
Palaatko taas siksi ihmiseksi, joka ei toivo mitään, koska toivominen on turhaa?
Paratiisiin -kirjaa oli vaikea lukea yhtenä tarinana – ja ehkä se ei ollut tarkoituskaan. Sen sijaan luin Paratiisiin jaksoina vaihtoehtoisia yhteiskuntia ja menneisyyksiä sekä kirjailijan kannanottona itselleen tärkeisiin teemoihin. Tuntui, että luin samaan aikaa sekä hyvin yhteiskunnallista että hyvin henkilökohtaista tarinaa. Lopuksi ajattelin Yanagiharan opettaneen, että ehkä ihminen voi lopulta itkeä sekä itsensä että maailman tähden.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.