Pascal Mercierin Sanojen paino on kirja siitä, mikä monia kirjailijoita eniten kiehtoo ja tuskastuttaa. Se on kirja kielestä ja kielistä, sanoista, niiden voimasta, omistamisesta, omasta äänestä ja sanojen menettämisen pelosta. Kirjoittaessaan sanoista tiheää ja monisatasivuista kirjaa Mercier on mahdollisesti ajatellut lukijaa, joka on kiinnostunut näistä aiheista yhtä palavasti.
 |
| Pascal Mercier. Sanojen paino. |
Simon Leyland on leski, kääntäjä ja kielinero. Hän on kasvanut akateemisessa Oxfordissa, mutta kokenut paikan ahtaaksi ja painostavaksi. Kuitenkin Oxford ja sen perintö antoivat Leylandille sivistyneen elämän arvostuksen ja arvomaailman. Hän opetteli lukemattomia elävien ja kuolleiden kieliä, avioitui tohtorin arvonimen puolessavälissä kolmeakymmentä hankkineen naisen kanssa sekä työskenteli kääntäjänä ja vaimon rinnalla kustantamossa.
Kieli on Leylandille intohimoinen kiinnotuksen kohde. Kielessä ei saanut piehtaroida ja rypeä kuin mudassa. Väärin valitut äänensävyt ja sanojen huoleton käyttö ärsyttivät häntä yli kiehumispisteen.
Simon ja hänen vaimonsa Livia olivat pystyneet käymään loputtomia keskusteluja sanoista, niiden erikielisistä merkityksistä, ja siitä, miten ne pitäisi kääntää. Kielen ja kääntämisen suhdetta pohdittiin paljon, esimerkiksi
Kääntäjä pääsee lähemmäksi kirjailijaa kuin kukaan muu...hän voi myös satuttaa tätä syvemmin kuin kukaan toinen.
Kielistä löytyivät linkit tuttavapiirin verkostoihin, ja ne yhdistivät ammatillisesti useimpia kirjan henkilöitä. Leylandin lääkäriksi opiskeleva tytär Sophia oli aluksi yksi poikkeuksista, mutta hänkin jätti valkoisen klaanin moraalisista syistä.
Sanojen paino alkaa Leylandin paluusta Triestestä Lontooseen. Jos Leyland olisi saanut samaan paikkaa kaksi elämänsä sielunmaisemaa ne olisivat olleet Lontoon metrokartta ja Triesten aallonmurtaja.
Leylandilla oli takanaan elämän pisin vuosi. Siihen sisältyi väärä diagnoosi. Kustantamokin oli myyty. Ja kaikki tämä vain vuoden jälkipuoliskon aikana. Ja jo ennen tarinan alkua oli kuollut rakas Livia – sielunkumppani sanojen kautta
Elämän rajallisuus oli lyönyt silmille, ja Leyland oli joutunut kysymään itseltään Miten olet ajan elämässä käyttänyt? Kysymyksestä Kuinka paljon on aikaa? oli tullut Leylandin painajainen. Olen menettänyt kielen oli toinen painajainen.
Aika Livian kuoleman ja väärän diagnoosin jälkeen oli aikaa, jolloin Leyland näki itsensä miehenä, jolla oli tulevaisuus takana. Ja sitten taas miehenä, joka oli saanut tulevaisuutensa takaisin. Sitä oli vaikea käsittää. Väärän diagnoosin puimiseen käytetään tarinassa hyvin paljon sanoja ja sivuja. Väärää diagnoosia käsitellään myös monissa terapiakirjeissä, joita Leyland kirjoittaa kuolleelle vaimolleen. Väärän diagnoosin paljastaminen ei muuten pilaa tarinaa, sillä se kerrotaan heti alussa.
Kuolemantuomion peruminen ei ollut pelkästään iloinen uutinen. Mitä nyt elämällä tehdään, kun se ehdittiin jo pistää siististi pakettiin ja myydä pois kustantamo, yhteisen elämäntyö?
Millaista on elää virheellisestä diagnoosista seuranneen katastrofin jälkeen?...Suhteeni maailmaan on nyt toinen, sanoin, samoin suhteeni aikaan, suhteeni sanoihin. Minulle on selvinnyt, että loppujen lopuksi merkitystä on vain yhdellä asialla: runoudella.
Jos pitäisi lyhyesti tiivistää, millainen kirja Sanojen paino oli, se oli pohtimista, sanojen, kielen ja merkitysten pohtimista. Sanoja, paljon sanoja, ja paljon sanomista kielistä ja sanoita.
Jos antaisin tilanteen mennä niin pitkälle, seisoisin jonain päivänä hyllyjeni edessä ja avaamieni kirjojen sivut olisivat enää pelkkää paperia täynnä merkillisiä koristeluja, kauniita ja siistejä katsella, mutta vailla minkäänlaista merkitystä...Se olisi vaellus pimeimpään yöhön.
Tai Vasili Smirnovin kirjan usein toistuvat alkusanat: Riianlahti on jäätynyt umpeen. Lunta on satanut päiväkausia suurina, hitaina hiutaleina.
Tai ystävä Burken kuvaus siitä, mitä liikkuu sellonsoittajan mielessä. Me kaikki kuljemme heikoilla jäillä, aina hyvin heikoilla.
Kun sanat ovat liian kauniita, voi niiden kauneus saada unohtamaan luonnon ja elämän kauneuden, Leyland miettii itsekseen.
Tarinan lopussa leijuu yksi kysymys: Miksi et kirjoita itse? Oletko vuosikymmeniä kestäneellä kääntämiselläsi tukkinut tien omaan kieleesi?
Olisiko Mercier halunnut tarinallaan sanoja jotain tällaista: Meidän kaikkien on löydettävä ääni, jonka kautta kerromme oman tarinan myös itsellemme?
Yritin kirjoittaa Sanojen painosta neutraalisti. Se on todella klassista kaunokirjallisuutta – kauniilla kielellä kirjoitettu kirja sanoista ja kielestä, aiheesta, jota ilman kirjallisuutta ei olisi. Jos Sanojen paino on kirjoitettu jollekulle, ehkä kunnianosoituksena kielitieteilijöille tai kääntäjille.
Itse mietin lukiessa lähinnä sitä, millaisesta kirjallisuudesta en pidä. Sellaisesta kuin Sanojen paino! Elämän yläpuolella leijuvasta sanataiteesta, hajuttoman ja mauttoman sivistyneestä, sanoista sokaistuneesta ja silkkihansikkain kirjoitetulta. Oman elämän suhteen vastenmielisen itseriittoisesta – tässä kohti en paljasta kaikkea tarinasta. Kun vielä lopussakin kaikki kääntyi ihmeellisen ihanasti, näin vain vaaleanpunaisen hattarataivaan.
Mietin myös, miksi en muista mitään Mercieriin Yöjuna Lissaboniin -kirjasta. Samasta syystä!
Lopuksi haluaisin kysyä Mercieriltä oliko pelkkä sattuma, että Leylandin ensimmäinen vaimo oli Lucy Barton?
Sanojen painon oli suomentanut Tuulia Tipa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.