perjantai 14. elokuuta 2020

Dieter Wellershoff Simpanssin kauneus – Ankeuden huippukokemus ja psykologinen rikostarina

Dieter Wellershoffin Simpanssin kauneus on klassista saksalaista angsismia 1970-luvulta. Siltä ajalta, kun oli maa nimeltä Länsi-Saksa ja maa nimeltä Itä-Saksa. Historian mukaan itäsaksalaisilla meni surkeasti. Lukemieni kirjojen mukaan sen paremmin ei mennyt länsisaksalaisillakaan. Heitä nimittäin vaivasivat tuhoisat ajatukset, näköalattomuus ja synkältä näyttävä tulevaisuus.

Dieter Wellershoff Simpanssin kauneus
Dieter Wellershoff. Simpanssin kauneus. 

En ole aiemmin kuullut kirjailijasta nimeltä Dieter Wellershoff. Keltaisen kirjaston yhden kirjan ihmeitä ryhtyy aina lukemaan hieman jännittävissä tunnelmissa. Saattaa löytyä helmi tai saattaa löytyä kummajainen. Nyt löytyi ankeuden huippukokemus ja taitavasti kirjoitettua rikosproosaa. 

Dieter Wellershoff todella osaa kirjoittaa häiriintyneisyyden ja itsetuhoisuuden psykologiaa. Simpanssin kauneus kertoo syvästi mentaalisella tavalla Klaus Jungin ajautumisesta kuilun reunalle ja sen yli. Näin ihminen masentuu, näin hän antaa periksi ja näin hänen päivänsä ovat luetut. 

Ensinnäkin anteeksi, että paljastin Klausista näin paljon jo aluksi. Klausia ei voi kuitenkaan loppuunkäsitellä yhdessä kirja-arviossa, joten kehotan tarttumaan tähän outoon, mutta silti vinksahtaneella tavalla kiinnostavaan kirjaan.

Wellershoff paljastaa tarinan motiivin heti ensimmäisellä sivulla:

Taidokas tasapaino, jossa ihminen elää, ei useinkaan ole mitään muuta kuin pysähtynyt hetki ennen väistämätöntä putoamista.

Tarinan alussa selviää, että Klaus Jung on erotettu yliopistosta väärennetyn tutkielman takia. Tutkielma käsitteli tiibetiläistä Kuolleiden kirjaa, johon palataan tekstissä tuon tuostakin. Silti Klaus fantasioi olevansa poikkeuksellinen nero eikä fantasia näytä tyystin katoavan monista epäonnistumisista huolimatta. 

Yliopiston jälkeen Klaus liittyy ryhmään, joka kiertelee kleinbussilla Saksan maaseutua myymässä lehtitilauksia. Ryhmän pomo kohtelee alaisiaan sadistisesti, jopa väkivaltaisesti. 

Siitä lähtien tarinassa on vangitseva nöyryytyksen ja vaanivan väkivallan tunnelma. Vaikka loppuratkaisu on vielä auki, kirjaa ryhtyy lukemaan miettien onko Klaus olosuhteiden vai itsensä uhri? On ilmiselvää, että odottamaton kriisi tai räjähdyspiste on edessä.

Nöyryyttävän kohtauksen jälkeen Klaus pakenee yhdessä pomon ystävättären Ellenin kanssa Teneriffalle. Siellä paistaa aurinko taivaalla, mutta ei sydämissä. Palattuaan Saksaan Ellen ja Klaus menevät jopa naimisiin. Virheliike, sillä alusta saakka Elleniä uskottomaksi epäilevä Jung karttelee vaimoa niin paljon kuin mahdollista. Seuraa paitsi mustasukkaisuutta, myös pahenevaa vieraantuneisuutta. 

Klaus siirtyy uuteen työhön peliautomaattien asentajaksi. Nyt hänen elämänsä pyörii baareissa ja pelihalleissa, rähjäisissä pikkuhotelleissa ja yksinäisissä televisioauloissa. Hän naamioituu hiljaiseksi, rauhalliseksi ja tasaiseksi mieheksi, joka nauttii naamion takaamasta kunnioituksesta.

– Olen ollut jo pitkään umpikujassa, sanoo Klaus itselleen usein. Klaus joutuu oman mielikuvituksensa ansaan ja jotenkin liukuu väärien valintojen puolelle. Hänellä on se kuuluisa eksistentaalinen elämänkriisi ja näistähän on muutama muukin kirja kirjoitettu.

...hänen pitkään vaalima sokeutensa oli päättymässä, sokeus, jonka suojissa hän oli elänyt ja josta hän nyt oli luopumassa, koska hänellä ei ollut enää riittävästi voimia pitää sitä itsellään.

Yhden viikonlopun päätteeksi Klaus tekee radikaalin ratkaisun, jota en tässä paljasta. Kerron vain, että Klaus kuulee pimeyden ja näkee hiljaisuuden. Halu olla kuollut on ollut hänessä valmiina, vaikkei hän ole sanonut sitä ääneen. 

Simpanssin kauneus on sysimusta ja sumunharmaa tarina. Se tapahtuu ankeissa lähiöissä, räkäisissä kuppiloissa, pimeillä maanteillä ja nuhjuisissa huoneissa. Kaikkialla kertoja ikään kuin vaanii Klausia raportoiden hänen pienimmätkin mielenliikkeensä ja eleensä. 

Kai tämä on hyvää proosaa?, on joku aiempi lukija kommentoinut kirjan sivulle. Simpanssin kauneus on outo kirja. Tavallaan surkea. Tavallaan syvällisesti mentaalinen. Tässä kirjassa ei ollut mitään kaunista. Silti minusta se oli hyvää proosaa. Mutta sen tiedän, että tätä kirjaa ei tule ikävä!

Mitä sitten oli simpanssin kauneus? Teneriffalta ostettu patsas, joka mahdollisesti muistuttaa siitä kuinka aina katsomme kuolemaa silmiin.

keskiviikko 12. elokuuta 2020

Elizabeth Strout Kaikki on mahdollista – Toisen totuus meistä itsestämme ja Lucy Bartonista

Elizabeth Stroutin Kaikki on mahdollista ei ole kirja Lucy Bartonista, mutta se on kirja, jota ei olisi ilman Lucy Bartonia. Strout on sijoittanut Kaikki on mahdollista kirjansa Illinoisin Amgashiin, Lucy Bartonin pieneen kotikaupunkiin maissi- ja juurikaspeltojen keskelle. Amgashista ei juurikaan ole kuuluisuuteen ponnistettu, joten siksi on kai luonnollista, että kaikilla on jotain sanottavaa Lucy Bartonista. 

Elizabeth Strout Kaikki on mahdollista
Elizabeth Strout. Kaikki on mahdollista

"Kaikki on mahdollista kaikille" ovat Stroutin kirjan loppusanat ja viimeinen totuus. En voi itse olla lukematta niitä vailla ironiaa ja molemminpuolista tulkintaa. Mahdollisesti hyvässä, mutta myös pahassa. Kaikista on yleinen näkemys, mutta mahdollisesti myös toinen totuus.

Luen Stroutissa paljon Alice Munroa enkä taida olla ainoa. Molemmissa on samaa herkkäviritteisyyttä ja poikkeuksellista kykyä kirjoittaa inhimillisesti. Kummankin tekstit ovat liikuttavia ja koskettavia. Kummankin heikkous kirjailijana saattaa olla se, että he toistavat itseään.

Yksi ero naisilla kuitenkin. Munro on mielestäni jo siirtynyt isoäiti-ikäisiin. Strout sen sijaan keskittyy sitä edeltävää sukupolveen ja heidän lapsiinsa. 

Amgashin pikkukaupungissa kaikki tuntevat toisensa. Tai luulivat tuntevansa siihen asti, kun arjen tragediat hajottavat perheitä ja pudottelevat kulisseja. Osa pakenee häpeää ja vastuuta ja muuttaa pois. Jäljelle jääneet oivaltavat poikkeuksetta jotain uutta itsestään ja kohtaavat jatkossa muut rehellisemmin ja rohkeammin.

Lucy Barton on kirjan keskipiste siksikin, että hän on juuri julkaissut uuden kirjan. Lucy on esillä kirjakauppojen näyteikkunoissa, kansallisilla kanavilla ja kirjailijakiertueilla. Lucy kirjoittaa tosista asioista mahdollisimman rehellisesti – ei kuitenkaan omistaan. 

Stroutin kirjassa on yhdeksän kertomus ja niistä juuri se on parhain ja kamalin, jossa Lucy tapaa Amgashissa monen vuoden jälkeen siskonsa ja veljensä. Nimeni on Lucy Barton -kirjasta tiedämme, että Lucyn lapsuus oli köyhää. Mutta näin mielenvikaista ja vastenmielisestä lapsuutta en ainakaa minä pystynyt kuvittelemaan. 

Elizabeth Stroutille kurjista asioista kertominen ei ole ongelma. Strout on koulutukseltaan juristi ja siinä ammatissa oppii varmasti yhtä ja toista tragedioista.

Strout pystyy kertomaan teini-ikäisenä tyttöystävänsä tappaneesta pojasta ja tämän asuntovaunussa asuvasta äidistä. Hän pystyy kertomaan kaappihomosta isästä, jonka todellisempi elämä paljastuu vasta dementiavaiheessa. Hän pystyy kertomaan menestyneestä pariskunnasta, joka hankkii yhteistuumin aviomiehelle seksikumppaneita kieroilla tavoilla.

Amerikkalainen köyhyys – siitä ei ole kaunista lukea. Siihen liittyy väkivaltaa, heittelejättöä, henkistä apatiaa, sivistymättömyyttä, eläimellistä seksuaalisuutta, mielen ja ruumiin sairauksia, hyväksikäyttöä, perustarpeiden kieltämistä. – Kukaan ei voi olla niin köyhä, ettei hänellä ole terveyssiteitä, sanoo opettaja. Kyllä voi. Joku voi olla niin väsynyt ja viluinen, että hän jää välitunneiksi nukkumaan patterin viereen. Joku perhe voi olla niin ahdingossa, että lasten vaatteet ommellaan tilkuista. Tosin jonkun äiti saattaa olla niin sekaisin, että tähän päädyttiin, koska äiti ensin leikkeli lapsensa vaatteet. 

– Hänestä tuntui, että tässä maassa kulttuurien erot oli unohdettu. Ja kulttuuriin sisältyivät luokkaerot, vaikkei kukaan niistä tässä maassa puhunut, koska se ei ollut tässä maassa sopivaa, pohtii yksi Stroutin henkilöistä.  

"Ihmisethän kokevat ensin, ja ymmärtävät vasta myöhemmin", Strout kirjoittaa. Ensin koetaan tragedia ja sitten kehitetään selviytymismekanismeja. Siksi Strout ei synkeistä aiheista huolimatta ole synkeä kirjailija.

On olemassa lohturuokaa ja on olemassa myös lohtukirjallisuutta. Sellaista kirjoittaa Elizabeth Strout. Kun on lukenut hänen ihmisistään alkaa tuntua, ettei salailulla saavuteta mitään. Että on valmis ottamaan vastaan myös muiden tarinat. Että on valmiimpi antamaan anteeksi ja hyväksymään toisia totuuksia meistä ihmisistä.