lauantai 22. syyskuuta 2018

Françoise Mallet-Joris Kahvila Taivasten valtakunta – Pidätkö kahvilakeskusteluista ja suhdesotkuista?

Odessa-katu on asukkaidensa mielestä hyvin suosittu, huoleton ja iloinen. Vieri viereen ahdettujen liikkeiden vilkkaasti värittämä. Kadulla kohtaavat köyhät, taiteilijat, prostituoidut, pikkuliikkeiden myyjättäret. Kadun varrella on myös hämäriä piilopaikkoja, tori ja metroasema, joka kunniakkaasti hohtaa vanhentunutta loistoa.

Ollaan Pariisin Montparnassella vuonna 1958. Taiteen ja filosofian, boheemin ja romantisoidun köyhyyden korttelissa.

Françoise Mallet-Joris. Kahvila Taivasten valtakunta.
Odessa-kadun päässä on asuintaloksi muutettu hotelli. Hotellin alakerrasta löytyy Kahvila Taivasten valtakunta.

Kahvila taivasten valtakunta on yksi belgialais-ranskalaisen Françoise Mallet-Jorisin nuoruusvuosinaan kirjoittamista kirjoista. Kirjan ilmestyessä 28-vuotias Mallet-Joris oli jo saanut julkaistua useita teoksia ja häntä pidettiin feministisenä kirjailijana.

Kahvilassa tapaa toisensa säännöllisesti, ja etenkin maanantaisin, kymmenkunta talon asukasta.

On kahvilan omistava portinvartijarouva Prêtre, jonka elämän päämäärä on kauniin Sylvia-tyttären arvon lunastaminen avioliittomarkkinoilla. Sylvia itse on lapsekas haaveilija eikä kovin taitava hyödyntämään naisellisia sulojaan. Keskinkertainen taidemaalari esittelee maanantaikokouksissa taulujaan ja antiikkikaupan omistava vanhapoika ihastelee vilpittömästi suojattinsa saavutuksia. On kreikkalainen kokki sekä sisarukset leski ja naimaton sekä pari muuta.

Kahvilassa soittaa säännöllisesti Stéphane Morani trioineen. Keski-ikäinen Stéphane on säilyttänyt karismansa ja on pienen seurueen luontainen keskipiste. Stéphane viihdyttää väljähtänyttä avioliittoa ystävättärillä: nyt vuorossa on nuori myyjätär Martine.

Kahvila taivasten valtakunta -kirjalla ei ole jäsentynyttä rakennetta. Runsaslukuinen henkilöjoukko pelmahtelee esille omilla kappaleillaan. Kirjassa keskustellaan paljon ja rakennekin on näyttämöllinen: nyt on vuorossa Stéphane, sitten kommentoi vaimo Louise ja äkkiä ollaankin jonkun kolmannen sanoissa ja ajatuksissa.

Sekavan rakenteen keskeltä alkaa kirjan edetessä erottua Stéphanen, Louisen ja Martinen kolmoisdraama. Martine haluaa Stéphanelta enemmän kuin ihailua, Louise löytää uudelleen nuoruudenrakkauden ja heittäytyy miehen rakastajattareksi. Louise on sodan jälkeen ollut prostituoitu, jonka Stéphane pelasti. Martinella ei ole vielä koskaan ollut seksisuhdetta. Hän on vaatemyyjätär, joka inhoaa työtään, uneksii konttorityöstä ja oikeasta rakastajasta. Etenkin Stéphane Moranista.

Mallet-Joris kiertää tasa-arvoiseen tapaan läpi kaikki henkilöt. Etenkin nuorempien henkilöiden kohdalla hän valottaa henkilökohtaisia huolia ja pelkoja. Etenkin keski-ikäisten henkilöiden osalta nuoruuden valintoja ja rakkauksia.

Mallet-Jorisin kertoja on psykologisesti kiinnostunut henkilöidensä persoonista ja sosiologin lailla heidän käyttäytymismalleistaan. Stéphanessa on narsistin vikaa, Martine on äkäisen katkera ja heikkoluontoinen Sylvia altis hyväksikäytölle.

Kirja tapahtuu suurimmaksi osaksi kahvilassa. Taivasten valtakunnassa keskustellaan taiteesta ja filosofiasta. Todella korkeakulttuurisesti pitkästyttävillä dialogeilla. Epäsuorin sanakääntein oudoilla lauserakenteilla. Enimmäkseen kahvilalaiset – kyllä: he kutsuvat toisiaan klikkinimellä kyttäilevät toisiaan ja juoruilevat rakkaussuhteista. Eikä tässä pakahduttavassa kerrostalokyttäilyssä ole kenenkään mielestä mitään paheksuttavaa – päinvastoin lomaillessaankin he kaipaavat pikkupiirinsä seuraa.

Kirjassa tapahtuu lopultakin hyvin vähän – mitä nyt muutama suhde syttyy ja sammuu. Vähän käydään kesälomilla ja sitten taas palataan kahvilaan jorisemaan ja talon asukkaita kyttäilemään.

Odessa-kadun asukkaat ovat seksuaalisesti hyvin vapaamielisiä. Kaikilla on rakkaussuhteita, portinvartijaeukko etsii tyttärelleen petikumppania tositarkoituksella, mies tapailee rakastajatartaan aivan avoimesti vaimon silmien edessä.

Joten voisi olettaa, että Kahvila taivasten valtakunta on riehakas ja aistillinen tarina. Lopputulos on kuitenkin tässä mielessä vaatimaton. Täysi mysteeri minulle miten puhtaasti henkilökeskeinen ja seksuaalisesti vapaamielinen tarina voi olla näin viileän etäinen.

Keskusteluromaanin tarinantyngässä on loppuhuipennus – joskaan ei kovin dramaattinen tai mieleenpainuva:

Hän nousee portaita eikä mene baariin, missä on vain hänelle mielenkiinnottomia ihmisiä.

Hän tulee rakastamaan sanoja ja eleitä ja sitä että on Martine, jonka vapautti eräs, jonka nimeä hän ei enää muista.

Mietin, onko minun ollut koskaan yhtä vaikeaa kirjoittaa arviota mistään kirjasta kuin Kahvila Taivasten valtakunnasta? Oliko kirja filosofiaa vai ironiaa? Olisiko tämä pitänyt ottaa tosissaan ja mikä siinä oli ihailtavaa?

Jos kirja on huono, voin olla sarkastinen. Mutta jos kirja on lattea, kuten Kahvila Taivasten valtakunta, sille antaa helposti nolla tähteä ja siitä syntyy nolla sanaa. Jos haluaa nauttia Isosta K:sta [Keltainen kirjasto] vain herkkupalat, ei kannata ainakaan poiketa tähän kahvilaan.

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Yashar Kemal Haukkani Memed – Chukurovan sankarin ja Tauruksen lainsuojattoman nuoruusvuodet

Lukiessani Yashar Kemalin Ohdaketrilogiaa minulle sattui lukutapaturma. Luin vahingossa kakkososan Ohdakkeet palavat ennen Haukkani Memed -nimistä ykkösosaa. Siten tutustuin kurdien ikiomaan Robin Hoodiin kesken aikuiselämän ja tiedän hänestä jo aika paljon.

Yashar Kemal. Haukkani Memed.
Trilogian ensimmäisessä osassa kerrotaan Memedin lapsuus, ensirakkaus ja se, miten hurja maine syntyi. Miten hoikkana tunnetusta Ince Memedistä tuli haukka ja lainsuojaton.

Alun perin pojasta piti tulla maanviljelijä ja vuohipaimen, joka elää loppuelämänsä kotikylässä Chukurovan ohdaketasangoilla ja menee naimisiin nuoruudenrakastetun Hatcen kanssa.

Onnettomien käänteiden takia Memed pakenee vuorille, ryöstää Hatcen, liittyy rosvojoukkoon ja perustaa myöhemmin oman. Taistelee ja tappaa. Menettää Hatcen ja kadottaa elämänhalun.

Memedistä tulee laajasti tunnettu ja pelätty, mutta myös arvostettu, lainsuojaton.

Pari vuotta sitten kuollut Yashar Kemal kirjoitti yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja nosti esille etenkin kurdien heikosti tunnetun historian. Haukkani Memedin kohdalla ei jää epäselväksi, että kertojan sympatia on Memedin ja köyhien puolella.

Haukkani Memed -kirjassa ollaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä ajassa eteläisessä Anatoliassa – ehkä 1920-luvulla. Ihmisten elämä on sidottu maahan. Viljelijät raivaavat suota ja ruovikkoa pelloiksi. Kaikki ovat velkaantuneita vuokraviljelijöitä. Maan omistavat suurmaanomistajat agat. Agat kasvattavat maaomaisuutta terrorilla, lainsäädäntöä hyväksikäyttämällä ja verotuksella. He ylläpitävät etuvartionaan rosvojoukkoja, jotka taistelevat keskenään vuorilla.

Kun Memed asettuu vastustamaan kylänsä agaa Abdia, hänen ainoa vaihtoehtonsa on paeta vuorille ja liittyvä rosvojoukkoon.

Rosvoilla on omat sääntönsä, heiltä odotetaan arvokkuutta. Kunnioitus on hankittava. Memediä neuvotaan:

Johtajat elävät kuin ihmiset, muut kuin koirat. Sinun täytyy olla johtaja. Mutta älä kohtele muita kuin orjia. Anna sen olla elämäsi salaisuus.

Urheaa ja rehellistä rosvoa ihannoidaan. Kemalin turkkilaisversio Robin Hoodista ei ole kuitenkaan lapsille sopivaa luettavaa, sillä Memed oppii taistelemaan ja tappamaan henkensä ja kunniansa puolesta. Ajoittain lukeminen on karmivaa, sillä Kemal ei kaihda kuvata väkivaltaa.

Luonto on Kemalin tarinoissa osa ihmistä. Se on vaativaa ja kitsasta, mutta välttämätöntä. Memedin tarinan tapahtumapaikkana ovat Chukurovan laaksot ja laaksoa reunustava Taurus-vuoristo. Luonto on villiä ja karua, ilmasto raakaa ja rankkaa. Luonnon ja olosuhteiden tärkeys käy selville jo ensimmäisessä luvussa, jossa Dikenlin ohdaketasankoa ja maanomistusjärjestelyjä taustoitetaan lukijalle. Ohdakkeet pyritään kesyttämään pelloiksi, vaikka niitä kasvaa niin tiheästi "ettei käärmekään pääsisi kiemurtelemaan niiden välistä". Seudulla ei ole peltoja, ei viinitarhoja eikä puutarhoja – vain ohdakkeita.

Haukkani Memed ja ohdaketrilogia ovat turkkilaisen, tai pitäisikö sanoa kurdilaisen, kirjallisuuden klassinen sankaritarina. Kyläläisten ja rosvojen sosiaaliset suhteet ovat äärimmäisen tärkeitä ja siksi tarinassa on paljon dialogia. Kieli on värikästä ja vahvaa. Tunteet kuohahtelevat herkästi. Memedin tarina etenee kronologisesti ja vetävästikin, mutta tavalla, josta arvaa kirjoitusvuoden olevan aika kaukana.

Kemalin tarina on sydäntäsärkevä. Missä on maailman oikeudenmukaisuus! Se ei ole ainakaan Memediä tavannut. Hatce tuomitaan vankeuteen sulhasensa taposta – perusteettomasti. Memedin äidiltä viedään koko kesän viljasato pojan takia. Memediä jahdataan perättömien huhujen takia. Niiden mukaan "nuori verenhimoinen rosvo hallitsee vuoristoa, tappaa lapsia, ryöstää naisia ja vaikutusvalta kasvaa koko ajan."

Ohdaketrilogian ensimmäisen osa lopussa Memed on murtunut nuori mies, joskin uskomatonta kyllä yhä hengissä:

Hän käänsi hevosensa kohti Alidagia, laukkasi kylän läpi kuin musta pilvi ja katosi...Hoikasta Memedistä ei koskaan enää kuultu. Hänestä ei löydetty minkäänlaista merkkiä tai jälkeä.

Kunnes jälleen kakkososassa Ohdakkeet palavat -kakkososassa legenda palaa ihmisten pariin.