Ivo Andrić Konsulit – Travnikin konsuleita, visiirejä ja diplomatian historiaa dokumentaristityyliin

Ivo Andrićin Konsulit -kirjassa eletään 1800-luvun alkua, Napoleonin vallan ja valloitusten aikaa bosnialaisessa Travnikin kylässä. Napoleonin – travnikilaisille kotoisasti Bunaparten – valloitusten takia alueen geopoliittinen merkitys on yllättäen kasvanut. 

Ivo Andrić. Konsulit.

Bosnia on vuoristoinen maa Balkanin niemimaalla, maa jossa itä ja länsi kohtaavat. Kirjan tapahtumien aikaan Bosnia oli osa Turkin valtakuntaa. Travnikia hallitsivat turkkilaisten asettama visiiri ja turkkilaiset beit. Kaupungin laitamilla asui kristittyjä, ja myös romaneilla oli omat korttelit.

Kertoessaan Travnikista nobelisti Andrić kertoi omasta kotikylästään Bosniassa. Konsulit tunnetaan myös sille hyvin sopivalla nimellä Travnikin kronikka. Travnik oli sellaisia identiteetiltään hämäriä rajaseutuja, joissa asui kansa, jos toinenkin, joka kuului sille ja tälle maalle vuorollaan ja jonne ei varsinaisesti kukaan halunnut jäädä asumaan. 

Travnikissa aurinko nousi myöhemmin ja laski aikaisemmin kuin missään muualla maailmassa. Travnikilaisia yhdisti sanaton, sisäsyntyinen ylpeys itsestään ja kotikylästään. Se oli syrjässä maailmantapahtumien polttopisteestä ja kuuluisten miesten kulkureiteistä. Siellä elävät toivoivat yllätyksetöntä ja muuttumatonta elämää.

Monet ovat tänne yrittäneet juurtua, mutta irti heidät on taas repäisty, ja niin on tapahtuva tälläkin kertaa, vaikka konsulit tulisivatkin.

Napoleon pyrki hallitsemaan etupiiriään miehittämällä ne konsuleilla. Ranska lähetti Travnikiin konsulin valvomaan oikeuksiaan. Samoin Itävalta omiaan. 

Ranskan pääkonsuli Jean Daville oli päättäväinen, suorakatseinen ja taiteilijasieluinen. Tyynen ja suoraselkäisen miehen ei ollut helppo tottua elämään petollisen ja kekseliään itämaisen hiljaisuuden ja viekkauden keskellä. Elämä Bosniassa oli vailla kaikkea hienostuneisuutta. Se oli karua, outoa ja se "jättää meidät sokeina, mykkinä, avuttomina, elävänä haudattuina ja maailmasta eristyneinä elämään tähän maailmaan."

Davillen sukupolvelle kuningasvalta, vallankumous ja Napoleon merkitsivät innostusta ja loistavia sankaritekoja, mutta myös ristiriitoja, horjumista ja itsepetosta. Kertojan mukaan tästä seurasi suuri tuska, josta tuli sukupolvikokemus. Tuskasta tuli osa sielua ja yhtä rakas kuin oma elämä. Davillea tuskastutti yhtä paljon kuin lukijaa – samankaltaisina toistuvista päivistä ei löytynyt tarinaa tai muita kohokohtia.

Travinikssa pikkudiplomaatit harjoittivat vähäisiä toimiaan. Kirjoittivat tarkoin harkittuja kirjeitä ja päiväraportteja, kammoksuivat paikallisia ja välttelivät apatiaa. Samaan apatiaan meinasin vaipua itsekin, kun pistelin menemään tätä uneliaasti kerrottua ja hyvin epädramaattista tarinaa. Tarinassa ei ollut draamaa nimeksikään, vaikka Napoleonin aikakausi oli draamaa tulvillaan. Travnik oli kaiken tapahtumallisuuden ulkokehällä ja kertomus ainakin konsuleiden osalta uravuosista, joilla ei ollut CV:ssä suurta painoarvoa.

Ajat olivat sellaiset, ettei enää uskaltanut toivo mitään miellyttävää eikä uskoa mihinkään hyvään.

Melkein kaikki konsulit ja konsulaattien diplomaatit pitivät Travnikia epämiellyttävänä ja sivistymättömänä maailmankolkkana. Siellä eivät diplomaatti pystyneet näkemään itseään osana maailmanhistoriaa. 

– Pariisissa ei aavisteta, minkälaista täällä on elää ja tehdä työtä...Vain se, joka joutuu tekemisiin näiden ihmisten kanssa ja elää heidän keskellään, on selvillä, miten epäluotettavia, kopeita, raakoja ja viekkaita bosnialaiset ovat. 
– Täällä menettää kaiken itsekunnioituksensa. Täällä ihminen käyttää vain suotta järkeään ja voimiaan...

Tällaista luettavaa Konsulit tarjosi vuodesta 1807 vuoteen 1813.  Kun kesä kääntyi syksyyn 1813 alkoi konsuliajan viimeinen vuosi. "Kesällähän kaikki sodat ja kapinatkin alkoivat...Kesäkuukaudet ovat vaarallisempia kuin muut."

Seuraavana vuonna Napoleon joutui sotatappioiden takia luopumaan vallasta. Syksyyn mennessä Travnikista olivat haihtuneet konsulit ja kadonneet konsulinvirastot. Vielä muutaman vuoden lapset leikkivät konsulileikkejä ja heidän aikaansa muisteltiin kahviloissa, mutta pian heidät unohdettiin kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Konsulit oli kirja, jota en olisi varmasti lukenut loppuun ilman Keltainen kirjasto -lukuprojektiani. Siitä puuttuivat kaikki tekstilliset ja tarinalliset elementit, jotka tekevät fiktiosta kiinnostavaa, koskettavaa tai ylipäätään lukemisen arvoista. Kaikkitietävä dokumentaristikertoja oli puisevimpia kertojia, joita olen fiktioissa koskaan tavannut.  

Se, mitä kirjasta sain oli lisätietoa 1800-luvun alun vuosisadan Balkanin historiasta. Suosittelen kirjaa vain, jos olet kiinnostunut Napoleonin valloitusten vaikutuksista Eurooppaan tai diplomatian historiasta. Onhan siinäkin tietysti pari hyvää syytä, mutta muuten on aika jättänyt andrícmaisen kerronnan jo aikoja sitten. Tulipahan suoritettua!