Italo Calvino Ritari joka ei ollut olemassa – Tahdonvoima tekee kenestä vaan sankarin!

Italo Calvino oli leikkisä kirjailija, joka kirjoitti usein surrealistisia satuja aikuisille. Tekstit olivat kepeitä, hullunkurisia ja täynnä satiirisia historiallisia viittauksia.

Ritari joka ei ole olemassa on juuri tällaista inhimillistä fantasiaa todellisissa historiallisissa olosuhteissa. Se on hilpeä ja hassu kirja, joka ilkkuu inhimillisille itsestäänselvyyksille. Se on  kertomus ritarista, joka liikkuu, puhuu ja taistelee, mutta jonka haarniskan sisältä ei löydy ketään.

Ritari joka ei ole olemassa on kolmas jäsen Calvinon mielikuvituksellisten allegoriaromaaneiden sarjassa. Muut ovat Halkaistu varakreivi ja Paroni puussa. Mutta mikä onkaan olemattoman ritarin allegoria?

Italo Calvino. Ritari joka ei ollut olemassa.

Tarinan alussa Frankkien armeija on järjestäytynyt Pariisin punaisten muurien juurelle. Kaarle Suuri pitää katselmointia. Kulkiessaan paladiiniritariensa ohi kuningas huomaa ritarin, jonka haarniska on säilynyt häikäisevän puhtaana. Uteliaana hän pyytää ritaria kohottamaan silmikkoa ja näyttämään kasvonsa. 

 

– Jakukateolette, ranskalainen paladiini?, Kaarle Suuri kysyy säihkyvänvalkoiseen haarniskaan sonnustautuneelta ritarilta. – Ja miksi te ette nosta silmikkoa ja näytä kasvojanne? –Koska minä en ole olemassa, sire", kuuluu ritari Agilulf Guildivernesin konemainen ja soinnuton ääni poskisuojusten takaa.

Riippumatta siitä, onko olemassa vai ei, ritari Agilulf Guildivernes osallistuu Kaarle Suuren frankkien armeijan sotatoimiin Ranskassa, Englannissa ja Pohjois-Afrikassa. Palvelu on menestyksekästä: vaikkei Agilulfilla ole fyysisiä voimia hänellä on sitäkin enemmän tahdonvoimaa ja uskoa pyhään asiaan. 

Calvino on sijoittanut Agilulfin tarinaan perinteiset ritariromaanin hahmot. Aseenkantajana ritarilla on hullunkurinen Gurdulu, joka on on narrimainen ja heikkoälyinen palvelijahahmo. Tarinasta löytyy pöyhkeä Torrismond, joka kyseenalaistaa Agilulfin nimen ja ritarikunnian. Uskollista ritariystävää edustaa Rembaldt, joka uskoo olemattoman ritarin jollain tapaa ymmärtävän itseään. 

Vaikka Calvino ei yleisesti ottaen ole viehtynyt rakkausaiheisiin, hän antaa yhden ennakkoluulottoman naishahmon vierailla olemattoman ritarin tarinassa. Naissoturi, ritari Bradamante, on rakastunut olemattomaan ritariin vain siksi, että kaikki olevat tahtovat hänet itsensä eikä hän huoli heistä ketään.

Keskiaikaisille tarinoille tyypillisellä tavalla tälläkin tarinalla on kertoja, joka ei ole Calvino itse. Kertoja tallentaa tapahtumia frankkien armeijasta luostarissa toteuttaen abbedissan antamaa tehtävää. 

Ritariseikkailuja lukiessa miettii pakostakin Agiluftin inhimillisyyttä. Ritari on persoona, mutta jollain tapaa irrallisiksi jääneiden tietoisuuksien ja tahdonvoimien summa. Ritarilla on tunteita: ujoutta ja epävarmuutta ja jonkinlaista osallistumisen tarvetta. Mutta toisaalta hän vetäytyy mielellään yksinäisyyteen ja lymyilee muiden selän takana.

Inhimillisistä piirteistä huolimatta Agiluftia oli vaikea pitää henkilönä. Pikemmin kuin ihminen hän oli allegoria tai metafora. Mallisotilaana hän ilmensi joukkokuria ja -kontrollia. Hän oli ratsastava ohjesääntö. Hahmoton, näkymätön, mutta kaikkialle ehtivä ja kaiken näkevä.

Ritari joka ei ollut olemassa kertoi ajasta, jolloin maailmassa asiat olivat vielä sekaisin. Calvinoa tuntuivat kiehtovan sekasorron ajat  – jos tarina ei ollut sekaisin Calvino ainakin laittoi sen sekaisin.

Calvinon kirjojen maailma on täynnä asioita, joilla ei ole vastinetta todellisuudessa. Hän rakasti teemoja ja hahmoja, joilla ei ole nimeä, määritelmää tai todellista vastinetta. Näissä kirjoissa asiat tapahtuvat sattumalta ja päinvastoin kaikkia oletuksia. Asiat etenevät vailla syitä tai seurauksia ja etenkin vailla näiden välisiä suhteita. 

Mitä tulee itseeni lukijana, minun on vaikea päättää pitääkö Calvinon satiiriset sadut ottaa tosissaan? Vai pitääkö ne lukea vain hullunkurisina tarinoina kirjailijalta, jonka mielikuvituksessa ei ainakaan ollut puutteita!