sunnuntai 27. elokuuta 2017

Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus – Kun perhoset lähtivät lentoon tai putosivat

Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus on niin kaunis ja koskettava kirja, että se saattaa särkeä lukijan sydämen. Tällaisista kirjoista puhutaan kielikuvin, jotka yhdistävät leijuvat ja maanpäälliset asiat.

Stridsbergin kirjan ruotsinkielinen nimi on Beckomberga. Ode till min familj.

Sara Stridsberg. Niin raskas on rakkaus.
Beckomberga oli mielisairaala. Ei mikään hoitolaitos vaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion huipputuote. Yksilöllistä tukea ja yhteisön lämpöä tarjonnut hoitokoti, arkkitehdin kauniiseen luontoon suunnittelema turvasatama. Sen viimeinen osasto suljettiin 1995. Potilaita siirrettiin laitoksiin ja avohoitoon. Silloin katkesi monen perhosen lento:
Perhonen kohottaa siipensä ja lentää vähän matkaa, kunnes se yhtäkkiä vaipuu nurmikolle ja jää makaamaan.
Hyvästi pikku perhonen, lähdehän lentoon nyt.
Kun Stridsberg kirjoittaa mielisairaudesta, hän kirjoittaa paljon perhosista. Ja myös puista, niiden istuttamisesta ja tuhoamisesta.
Olet aina pitänyt puista...Ehkä siksi, että ne kurottavat kohti valoa ja vettä.
Niin raskas on rakkaus on muistutus terveyden ja sairauden häilyvästä erosta. Kaikki perhoset eivät halua lentää ja joku putoaa vapaaehtoisesti. Beckomberga oli asukkailleen koti ja yhteisö, jonne pääsystä monet haaveilivat.

Kirja alkaa Beckombergan viimeisen potilaan Olofin tarinalla. Olofille ei ole paikkaa mielisairaalan ulkopuolella. Hän heittäytyy alas radiomastosta toivoen, että viimein häntä kannattelisi joku, käsi tai tuuli.

Olof ei kuitenkaan ole Stridsbergin tarinan päähenkilö. Kuten Ode till min familj -alkuperäisnimi kertoo, kirja on osittain omaelämänkerrallinen. Tarinan kertoja, Jackie-tytär, on lentämään opetteleva tyttönen. Jackien isä Jim (James) hukkaa itsensä juoppohulluuteen. Jimin äiti Vita päätti lepattavan elämänsä hukuttautumalla.

Ei ole helppoa olla hurmaavan juoppohullun tytär. Jimmy on kaikkien Darling, jonka ympärillä koko Beckomberga kuhisee. Ja itsekäs mies, joka ei suostu hyväksymään isyyden vastuuta tai oman lapsen isänrakkautta. Sellainen isä antaa tyttärensä istua Beckombergan puistossa viikkokausia suostumatta edes tapaamaan häntä.
Yksi kysymys vielä.
No?
Rakastitko sinä minua koskaan?
En tiedä, Jackie, en tiedä rakastinko vai en.
Sitkeästi isää kaipaava Jackie ei anna periksi rakkaudessa. Hän jatkaa yhteyden pitämistä ja viettää suuren osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan Beckombergassa. Paikka kiehtoo Jackieta niin paljon, että pelkään tytön katoavan sinne itsekin. Etenkin silloin, kun teini-ikäinen Jackie tapaa sairaalassa ensirakkautensa, jo sairauden suuteleman Paulin.

Aikuistuessaan Jackie ymmärtää, ettei putoamiselta voi pelastaa sellaista, joka ei sitä halua. Toiselle putoaminen on loppu, toiselle maailmankaikkeuden ymmärtämistä.
Juuri ennen kuin kaikki sammuu ei ole lainkaan pelkoa...Jos tila lakkaa olemasta, ei ole mitään pelättävää...Se minulle on tarjolla, paratiisi.
"Terveen" ja "sairaan" maailman kohtaaminen on vaikeaa ja kivuliasta. Miten kommunikoidaan, kun mieli vaeltaa oudoissa maailmoissa ja todellisuus on pirstaleinen ja täynnä näkyjä?
Terveys ja sairaus virtaavat ihmisessä rinta rinnan, ne ovat kaksi lähdettä tai suuntaa joiden erottaminen toisistaan on sula mahdottomuus.
Se, miten Stridsberg tämän toteutti, saa lukijan leijumaan. Kun maailmoja ei voi yhdistää, niitä on turha selittää. Niihin on pakko heittäytyä ja tallentaa hetkiä sellaisenaan riippumatta siitä, kuinka epäjärjellisiltä ne tuntuvat. 

Niin raskaus on rakkaus on enemmän lyrikkaa kuin kertomus. Sen vertauskuvissa jäljitellään hetkiä, kokemuksia ja puhetta. Ja kun tarina vielä on niin traaginen, kauneus satuttaa. Ja juuri sen takia Kjell Westö on sanonut, ettei ole vuosiin lukenut mitään näin kaunista. Kirjan kannessa on kyynelhelmiä, mutta ne voisivat yhtä hyvin olla kyynelhelmiä lukijan silmäkulmassa.

Entä miten kävi Jackien? Toisin kuin Jim, hän ei pudonnut eikä kokenut onnea enemmän kuin yksi ihminen voi kestää.

lauantai 12. elokuuta 2017

Colm Tóibín Nora Webster – Leskirouva Irlanninmeren rannikolta

Valitsin Colm Tóibínin Nora Websterin matkalukemiseksi Sardinian matkalle yksinomaan kirjan kannen takia. Hiekkaranta, Noran takana rantaan särkyvä aallokko ja sininen horisontti kuiskivat korviini houkuttelevasti Atlantin ääniä.

Colm Tóibín. Nora Webster.
Meri liittyy kirjan tarinaan vahvasti. Kannessa surullisenoloinen Nora on kääntänyt sille selkänsä. Nyt tiedän miksi. Pahimmassa kriisivaiheessa leskeksi jäänyt Nora oli hakemassa lopullista lohtua merenpohjasta.

Colm Tóibínilla on tapana kuvata tavallisia naisia, jotka tunnistaa irlantilaisiksi saman tien. He elävät Irlannin kansakunnan vaiheissa ja välittävät sukupolvikokemuksia. He, jos ketkä, ovat täydellisiä samaistumiskohteita ja siksi sympaattisia - tai vähintäänkin tekoineen ja tunteineen hyvin ymmärrettäviä. 

Nelikymppinen Nora jää leskeksi 1960-luvulla. Avioliiton tarjoama vapautus tulonhankinnasta on taakse jäänyttä elämää. Historiaa ovat myös omat joutilaat hetket lasten koulupäivien aikana. Enää ei voi tukeutua opettajamiehen auktoriteettiin lastenkasvatuksessa tai vetäytyä kuuntelijan rooliin sosiaalisissa tilanteissa.

Noran tarina on yhden naisen wake up call. Tarinan aikana Nora kohtaa monenlaiset arkielämän haasteet ja oppii leskenä ja naisena selviytymään niistä itsenäisesti. On ahdistavaa olla kumpikin vanhempi kouluikäisille pojille ja tukea arvomaailmalta jo hyvin erilaisia tyttäriä oman elämän alkuun. Lisäksi pitäisi antaa anteeksi koko yhteisön arvostamalle puolisolle, joka jättikin perheensä taloudellisen vararikon partaalle.

Noran itsenäistymistarina on varmasti irlantilaisten naisten sukupolvitarina. Askel kerrallaan Nora toteuttaa elämänhallintaansa, nielee ylpeytensä ja itsenäistyy tavalla, jota yhteisö ei aina katso hyvällä. 

Tällaiset pienet askeleet tunnistan kaikkein tyypillisimmäksi Tóibiniksi. Hänellä on kärsivällisyyttä kuvata pieniä rohkeita tekoja aina hiustenvärjäyksestä muodikkaamman talvitakin ostoon ja johdattaa lukija niiden kautta Noran mielenmaisemaan. Vähitellen rohkeiden tekojen piiri laajenee: Nora liittyy levysoitinkerhoon, ottaa laulutunteja ja uskaltaa ilmaista poliittisia mielipiteitä.

Tóibinin tarina - kuten kirjan nimestä voi jo arvata – on päähenkilökeskeinen. Tarina ja koko lukukokemus rakentuu Noran varaan. Kirjaa ei voi lukea vain kertomuksena vaan on pakko ottaa kantaa itse Noraan. Pitääkö hänestä ja miten hänen valintoihin ja tekoihinsa suhtautuu.

Minulle Nora oli klassisen suomalaisen miehen irlantilaisinkarnaatio. "Prkl" kuulen hänen sanovan ja tästähän minä selviän! Samalla hän on kipsissä tunteineen, oikea paleface ja siksi tahtomattaan karkottaa monia luotaan. Eikä luota kovin moniin ja hautoo murheita yksinään. Kärsii tunnekylmyydestään samalla, kun lukija säälittelee tämän takia Noran poikia. Mutta silti Noran ympäriltä löytyy ihmisiä, jotka pitävät häntä pystyssä vaikka väkisin.

Pystyssäpitäjät ovat niitä ja heitä, jotka tunnistan Tóibinin aiemmista irlantilaistarinoista. Sisarukset ja suku, joista ei elinikänään pääse eroon. Katolinen kirkko, joka ahdistaa, mutta joka auttaa myös kyynisiä. Tärkeässä roolissa on yhteisö: kirjassa ollaan taas Pohjois-Irlannissa Enniscorthyn pikkukaupungissa.

Kun Noran tarina loppuu, ajat ovat muuttuneet. Nora pärjää omillaan ja veikkaan, ettei hän edes tunne vetoa avioelämään. Tyttäret itsenäistyvät ja opettavat Norallekin huomattavasti vapaampaa naisen elämää. Irlantilainen idylli elää viimeisiä päiviään: Pohjois-Irlannissa levottomuudet ovat alkaneet.

Kirjan kannen meri on saanut uusia merkityksiä. Se ei enää ole elämän pakopaikka vaan uuden energian lähde. Viimeisillä sivuilla Nora lomailee ensimmäistä kertaa elämässään ulkomailla ja tekee pitkiä aamu-uinteja Atlantin aalloilla. Nyt meri kannattelee ja uimari tahtoo pysyä pinnalla.

Minulle yhteen naiseen keskittyvä kirja oli perushyvä valinta lomakaveriksi. Tosin pakko myöntää, että ihastuin Sardiaan enemmän kuin Nora Websteriin: lomakokemus oli kirjakokemusta sävähdyttävämpi.

Ja kiitos sinulle Colm Tóibinin, että olet jättänyt taaksesi tyttökirjamaailman [Brooklyn - ja vinkki: voit bongata Nora Websterin myös siitä kirjasta!] ja näytät itsestäsi aikuisemman puolen.

PS. Ihan toisen kuvan Nora Websteristä antaa tulkinta, jonka mukaan se olisi Tóibínin yritys ymmärtää äitään. Tulkinnan löysin Pekka Jäntiltä ja Savon Sanomista >>

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Alfred Hayesin Rakastunut – Melkein rakastunut, melkein rakastanut

Alfred Hayesin Rakastunut on Ison K:n [Keltainen kirjasto] ihan ensimmäisiä kirjoja. Sellaiselta se tuntuukin. Nostalgiselta. Salaperäiseltä.
Love bade welcome, but my soul drew back, guilty of dust and sin...
Alfred Hayes. Rakastunut.
Tarinan kertoo mies newyorkilaisessa hotellin baarissa kuuntelijanaan viehättävä nuorempi nainen, jonka hän on juuri tavannut. Hieman päälle kolmekymppinen mies suree hetki sitten päättynyttä rakkausseikkailua. Siitä kertovalle tarinalle hän tarvitsee viehättävän kuulijan.

Rakastunut on kirja, jota voi kutsua sänkykamariromaaniksi. Se ansaitsee nimensä siksi, että suuri osa tarinaa tapahtuu rakastajattaren makuualkovissa. Muutoinkin kirjassa ollaan lähes poikkeuksetta pienessä tilassa: baarissa, yhdessä ja samassa huoneessa, kadulla ja autossa.

Rakastunut on hyvin intiimi ja pienimuotoinen tarina. Se kertoo juuri siitä mistä sen nimikin. Rakastumisesta nimettomäksi jäävän päähenkilön kertomana.

Rakastunut -kirjassa rakastuminen palastellaan mikrosirun kokoisiksi muistoiksi. Neljääkymmentä lähenevä päähenkilö tapasi elämänsä rakkauden. Sievän tytön, joka olisi voinut olla se oikea, jos aina ei löytyisi jotain jossiteltavaa. Syntyi rakkausjuttu, mutta ei kaunista tarinaa.

Nainenkin on hän, vailla nimeä. Häneksi kutsuttu nainen on häneksi kutsutun miehen jatkuvan tarkkailun alla. Ilme, ele, mielipide - niin ihania, mutta kumpa hän (nainen) olisi ollut vähän älykkäämpi, vähän kauniimpi, vähän suopeampi.

Olisi saattanut käydä toisin kuin Hayesin kirjassa kävi. Melkein täydellinen häneksi kutsuttu nainen löytää itselleen täydellisen miehen, joka ei ole häneksi kutsuttu mies. Rakastunut kattaa sen, mitä tapahtuu melkein rakastumisen ja jätetyksi tulemisen välillä. Tarina on hyvin yksinkertainen, hyvin analyyttinen ja hyvin pitkäveteinen.

Kyllä, nimenomaan pitkäveteinen. Kun lukee läpi Keltaista kirjastoa, odottaa aiheellisesti törmäävänsä kerta toisensa jälkeen maailmankirjallisuuden klassikoihin. Niiden joukossa Rakastunut on kuin gourmet-annokseen eksynyt lisäke. Kun on saanut kyyneleet silmissä surra ja kokea ylimaallisia tunteita vaikka Amos Ozin tai Toni Morrisonin matkassa, tuntuu Alfred Hayesin lukeminen kampaamokäynniltä. Kampaamot ovat ainakin minulle ihmissuhdejournalismin pikakulutuspaikkoja.

Rakkaus oli sittenkin ehkä peli, josta tuli roolileikki ja iskutaktiikka. Joka kasvatti uusiin rakkauksiin ja synnytti pakkomielteisen suhteen.
Minua ei ole tehty pitämään kiinni kenestäkään. He pakenivat minua tai minä menetin heidät.
Mikään muu ei meitä voi pelastaa kuin kunnon kaatuminen. Suuri putoaminen on meille parahiksi.
Luulen, että tällaisia kirjoja kirjoitettiin 1950-luvulla ja etenkin Yhdysvalloissa. Kun oltiin pitkästä aikaa päästy eroon maailmansotien kurjuudesta ja nousukausi pääsi vauhtiin, voitiin hetkeksi keskittyä omaan napaan ja omiin suruihin. Jos kirjallisuus on aikakautensa kuvaus, niin Rakastunut on varmasti sellainen. Vailla historiaa, vailla tulevaisuutta, vailla muita kuin henkilökohtaisia merkityksiä.

Rakastuneen tarinassa on yksi ainoa loistelias kohtaus. Romanttisin odotuksin tehty matka Atlantic Cityyn. Siihen liittyvä ennakko-odotusten hurmos ja latistuminen vastenmielisyys.

Rakastunut on egoistinen ja narsistinen tarina. Ketä sellainen kiinnostaa? Vaikkei minua, niin pitää silti toivoa jokaiselle kirjalle lukijoita. Ehkä suosittelen kirjaa terapiaksi heille, jotka ovat juuri lukuhetkellä rakkaudessaan pettyneitä ja tuen tarpeessa.