lauantai 27. toukokuuta 2017

W. G. Sebaldin Merkintöjä Korsikasta – Surumielinen matkakirja

W. G. Sebaldin Merkintöjä Korsikasta on hämmentävä kirja. Siitä on turha etsiä tarinaa eikä sitä voi oikein pitää matkakirjana. Sitä lukiessa ei pääse hurmioitumaan Sebaldin huikeasta maisema- ja tunnelmamaalailusta eikä se johdata taivaallisiin olotiloihin.

W. G. Sebald. Merkintöjä Korsikasta.

Sebaldilta odotan lukijan paratiisia ja sen olen tottunut saamaan. Varsinkin tämän kirjan kohdalla, kun pääsin itsekin viimein viime kesänä Korsikalle ja tietenkin ihastuin.

Sebaldin kirja vei valitettavasti mennessään osan Korsikan lumoa. Kerron kohta miksi.

Sitä ennen on hyvä tietää, että kirja on näille merkinnöille, tai ennemmin hajanaisille ajatelmille, aivan väärä julkaisuformaatti. Tekstit olisi ihan kiva lukea matkablogista. Mutta kirjamuoto menee niiden osalta överiksi. Paitsi, jos haluaa kirjahyllyynsä Sebaldin kootut teokset. Sitä sarjaa kannattaa kyllä palvoa.

No miksi ei napannut?

Merkintöjä Korsikasta on kokoelma satunnaisia aiheita, joista kaikki eivät tunnu merkityksellisiltä. Ensin ollaan Ajacciossa, Napoleonin syntymäkaupungissa ja museossa. Napoleonista tarjotaan yksityiskohtia, kuten värisokeus, ja muistutetaan Korsikalla nationalismin elävän edelleen. Ensimmäinen kertomus päättyykin pommiräjähdykseen. Itsenäisyysmielisyyden huomasin itsekin –  suuri osa korsikalaisista ei todellakaan tunne itseään ranskalaisiksi.

Piana, Unescon tunnustama huikea maailmanperintökohde, on esillä luvussa Campo Santo. Luku on kirjan kaunein ja antaa osviittaa siitä, millainen kirja Merkintöjä Korsikasta olisi saattanut parhaimmillaan olla. Tunnelma tuntuu tutulta, muistelen törmäpääskyjä, kävelen Sebaldin matkassa serpentiiniä ja päädyn pittoreskille hautausmaalle, vainajien kylään. Korsikalaiset rakentavat vainajille asuntoja. ruumishuoneita, hautakammioita ja mausoleumeja. Hautausmaat olivat ylimaallisen kuvauksellisia.
Ihmisten mustista hahmoista huokui raskasmielisyyden aura, joka säteilevän kirkkaina päivinä asettui kuin varjo saaren vehreyden ylle.
Korsikalaiset uskovat henkiolentoihin. On ollut kuoleman palveluksessa toimivia ihmisiä – culpa morti, acciatori, mazzeri –, jotka irtautuivat ruumiista öiseen aikaan. Sebald on itsekin tietoinen varjojen maasta. Hän on niin surumielinen, että elämäntarmoa tai -halua on turha teksteistä etsiä.

Merkintöjä Korsikasta -kirjassa Sebald innostuu ennustamaan aikaa, jolloin muistot katoavat ja edessämme on ainoastaan käsittämätön tulevaisuus. Silloin meitä alkaa vaivata pakottava tarve erota maailmasta emmekä koskaan kaipaa takaisin. Mutta sen varalle on tärkeä tallentaa muistoja, edes merkintöinä.

Oikeastaan voin Sebaldin merkinnöistä vain kauhistellaan saaren rappiota: saan lukea massiivisista metsätuhoista, sillä Korsika on aiemmin ollut kauttaaltaan metsän peitossa. Niiden hävittyä on kadonnut lukuisia eläinlajeja ja myös korsikalaisen miehen sielu, joka epätoivoissaan lähtee metsälle aina syksyn tullessa saalista ja verenvuodatusta himoiten.

Sebaldin oli tarkoitus kirjoittaa kokonaan Korsika-aiheinen teos ja nämä neljä tekstiä ovat mahdollisesti sen osia. Siitä ei tullut mitään, kun Sebald meidän kaikkien suruksi kuoli liian varhaisella iällä.

Mutta jos "Korsikasta" olisi tullut oikea kirja, olisin taas saanut nauttia Sebaldin melankolisesta, mutta myötätuntoisesta seurasta. Ja mielikuvien lennosta, jossa yhdistyvät hätkähdyttävät päättelyketjut ja tajunnanvirran lento.

torstai 25. toukokuuta 2017

Peter Høeg Susanin vaikutus – Perhetragedia, trilleri ja dystopia

Jos sinun pitäisi tiivistää kahteen sanaan Peter Høegin henkilöt ja kirjoittaminen, mitkä ne olisivat? Minun sanani ovat erityislahjakas ja ennätysjuoksu.

Lahjakkuus ja kiihtyvä tahti kuvaavat hyvin Susanin vaikutusta. Høegia lukiessa ei odota kohtaavansa taviksia. Odotus toteutuu nytkin: Susan Svendsen on fyysikko, keski-ikäinen perheenäiti ja poikkeuksellisen vaikutusvaltainen. Høeg on löytänyt vaikutusvallalle kiinnostavan muodon: Susan saa ihmiset avautumaan estottomasti. 

Peter Høeg. Susanin vaikutus.
Oma Høeg-suhteeni on ollut lukijan kivilautta. Sillä ei suinkaan istuta tukevasti ja turvassa vaan sitä vedetään perässä näännyksiin asti. En olisikaan voinut olla huojentuneempi, kun Susanin vaikutusta lukiessani tunsin kivilautan murenevan selkäni takana.

Jo useampi Høegin kirja on päässyt Näitä en haluaisi Isoon K:hon listalleni – Susanin vaikutus ei lähellekään! Viihdyin Susanin seurassa erinomaisesti ensimetreiltä alkaen. 

Susanin vaikutuksessa on todella paljon kiinnostavaa. Ensinnäkin fiksut keski-ikäiset naiset, myytinmurtajat, ovat kiehtovia. Mielestäni Høeg saa aikuisesta naisesta paljon enemmän irti kuin lahjakkaista pikkutytöistä [kurkkaa muut Høeg-arvioni], sillä pikkutytöt ovat pitkälti fantasiahahmoja enkä aina ole sellaisten ystävä. Susan sen sijaan on hyvinkin uskottava analyyttinen ja tunnekylmä fyysikko. Äiti, joka ei välttämättä ilmaise rakkauttaan sanoin vaan loihtimalla ainesosiltaan hätkähdyttäviä ateriakokonaisuuksia. 

Høeg luottaa henkilökuvissa vastakohtien viehätykseen. Susanin aviomies Laban on ammattitaiteilija, säveltäjä. Kun Susanin säveltäjäaviomies kokee maailman esteetikon aistein, analysoi vaimo todellisuutta luonnontieteilijän aivoin. Toinen näkee kuussa opaalinvärisen sateenkaari-ilmiön, valon taittumista ja supernumeerisen kaaren. Toinen tunteen, kohtalon, vääjäämättömyyden ja harmoniaa.

Ihmissuhteiden tasolla vastakohtien avioliitto on ajautunut tiensä päähän. Kun toinen menee aina oikealla, kääntyy toinen aina salaa vasemmalle. Tämä oli joskus aiemmin hauska perheensisäinen leikki. Perhehistorian karttuessa korostuu vanhempien vastakohtaisuus, eivätkä sitä helpota haastavat 16-vuotiaat kaksoset – Høegia voi muuten lukea kuten Irvingiä, poimia toistuvia teemoja ja hahmoja – Thit ja Harald, impulsiivinen ja harkitseva. 

Tarinaltaan Susanin vaikutus on aluksi perhetragedia, sitten trilleri ja lopuksi dystopia. 

Susan perhe-elämä ajautuu kaaokseen perheenjäsenten henkilökohtaisten ongelmien takia. On muun muassa rakastajan tappoa, salakuljetusta, maastapoistumiskieltoa ja -pakkoa.

Useammalle kirjailijalle jo tässä sopassa olisi tarpeeksi, mutta Høegille ei alkuunkaan. Haastellista täydentyy yhteiskunnallisilla ongelmilla, kun ongelmien taustalta löytyvät fyysikkojen tiedeyhteisön sälakähmäisyydet ja vaarallisen tarkkanäköiseksi osoittautunut Tanskan tulevaisuuskomitea. Ratkaisun avainhenkilöksi paljastuu salaperäinen Thorkild Hegn. Kun Susan päättää pelastaa perheensä vankilalta ja vararikolta, hän joutuu tekemisiin Tanskan tulevaisuuden kanssa.

Tulevaisuusmatkalla ratkotaan arvoituksia ja etsitään menneisyyden henkilöitä. Tapahtuu rikoksia ja mielikuvituksellisia murhia. Törmätään salaliittoihin, sisäpiireihin ja haastetaan tieteen etiikka. Yllätytään vastustajien vaikutusvallasta ja ylikansallisista voimista. Avataan Susanin oman elämän solmuja ja hurjaa henkilöhistoriaa. Ja selvitään jotenkuten Susanin neuvokkuuden ja etenkin vaikutuksen ansiosta. Sen vaikutuksen, joka saa muut avautumaan estottomasti, paljastamaan salaisuutensa ja heikot kohtansa.

Høegin kirjoista löytyy usein rakenne, jossa alussa syvennytään henkilöihin ja tilanteeseen, mutta lopussa pääosassa ovat tarinankäänteet. 

Susanin vaikutuksessa päähenkilö vaikutti myös lukijaan välittömästi. Kirjan edetessä tarinan vauhti kiihtyi, paljastukset seurasivat toisiaan ja alkoi olla ihan samantekevää kenen tarinasta nyt oikein oli kysymys. Tämä on se Høegin kirjoista tuttu ennätysjuoksu.

Høegin ansiosta löydän sisältäni nopean lukijan. Sellainen en oikeasti ole. Susanin vaikutuksessa nopeutuminen on varmasti tietoinen tyylikeino. Kirjassa länsimainen maailmanjärjestys ajautuu kaaokseen ja kohti todennäköistä loppua. Vauhti kiihtyy eksponentiaalisesti eikä sitä pysäytä kukaan. Sellaiselta tuntuu lopunajan lukeminen.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat – Luonnonvoima nimeltä Grönlanti

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat.
Isosta K:sta [Keltainen kirjasto] löytyy monia kirjailijoita, jotka ovat perustaneet tarinansa retkustrategiaan. Ensimmäisenä tulee mieleeni James Patrick Donleavy ja Holtiton mies.

Nyt he saavat joukkoonsa uuden jäsenen, tanskalaisen Kim Leinen.

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -kirjan hulttio on Morten Falck. Hän on Herran palvelija, siis pappi. Muiden Ison K:n renttujen rivissä Morten edustaa melkoisen muinaista tapausta. Hän eli kolmattasataa vuotta sitten ja sanoi viimeiset sanansa elokuussa 1815.

Yllätyksekseni Morten ei ollutkaan arkkiretku vaan Kim Leine kirjoitti kehityskertomuksen. Kun ihminen muuttuu radikaalista, hänelle tapahtuu yleensä jotain suunnatonta. Mortenin tapauksessa suunnaton on luonnonvoima nimeltään Grönlanti.

Ikuisuusvuonon profeetat on tarina Pohjoismaiden siirtomaa-ajasta. Sellaisen olemassaolo unohtuu itseltäkin helposti. Aihe on tärkeä ja muiden vastaavien tavoin pitkälti surullinen. Ankarissa oloissa kruunu ja kolonialismi nielaisivat rousseaulaiset valistusajattelijat aamupalaksi. Sillä tavalla kävi Grönlannissa Morten Falckille. Vastaavaa riistoa, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta kokivat Grönlannin alkuasukkaat eskimot.

Ikuisuusvuonon profeetat on omistuskirjoitus Grönlannin itsehallinnolle ja sen pioneereille. Kim Leine kirjoittaa upeasti merkityksellisesti aiheesta. Lumouduin arktisesta luonnosta ja elämänvoimasta. Liikutuin rajusta tarinasta. Tämä ylistetty kirja on jokaisen kehusanansa ansainnut.

Ensialkuun traagisempia hetkiä odotellessa lukija tutustuu päähenkilö Falckiin perusteellisemmin. Nuori mies määrätään epäreilun tuntuisesti pappisuralle. Mortenista ei oikein löydy uskoa eikä moraalista hyvätapaisuutta. Sen sijaan huikenteleva nuorimies tutustuu Kööpenhaminan iloihin monimuotoisesti ja pakenee porvarillistumista lähtemällä lähetyspapiksi Grönlantiin. 

1700-luvun lopussa Grönlannissa asuu eskimoita ja ensimmäisiä, lähinnä tanskalaisia, uudisraivaajia. Siirtolaisten yhdyskunta on rujo ja surullinen. Yksi on lähtenyt rikastumaan, toinen pakenee itseään. Yksi yrittää sopeutua, toiset muuttaa tai muuttua. Hyvin käy tuskin kenellekään. 

Ankaran luonnon ja yksinäisyyden piinaamat siirtolaiset ajautuvat moraaliseen rappioon. Vastenmielisimmin käyttäytyvät monet kirkonmiehet, jotka uskonkäännytyksen varjolla rikkovat yhteisöjä, perheitä ja sukuja. Grönlantiin sikiää ristiveristen suku. Yhteistalojen ahtaus, hygienian puute, virtsapaljuissa peseytyminen, kaikkialla ryömivät lutikat ja kaikenlaiset fyysiset tuntemukset tulevat lukiessa tutuiksi. 

Romaanille ovat antaneet nimen Ikuisuusvuonolla asuva pariskunta Habakuk ja hänen vaimonsa Maria Magdalena. He luovat oman profetiansa, perustavat uskonlahkon ja uhmaavat siirtomaavaltaa avoimesti. Pappismies Falckin työtä on alkuasukkaiden käännyttäminen. Ikuisuusvuonolla roolit vaihtuvat. Falckin usko ei puhuttele lahkolaisia vaan uskoaan kyseenalaistaakin Falck. 

Tähän jaksoon osuu kirjan kääännekohta. Falck ajautuu hallintoa edustavan kauppayhtiön epäsuosioon, rappioon ja mielenvikaisuuteen. Falckin romahtaessa tässä ja nyt -tilassa edennyt kerronta siirtyy sekaviin päiväkirjamerkintöihin ja tajunnanvirtaan. Kun tietää Kim Leinen käyneen syvissä vesissä omassa elämässään ei voi olla miettimättä, että intiimeillä rappiokuvauksilla saattaa olla juurensa Leinen omissa kokemuksissa.

Grönlanti vei Falckilta melkein kaiken: terveyden, itsekunnioituksen, mielenterveyden, uskon, yhteisön ja lähes hengenkin. Mutta samalla se antoi jotain ainutlaatuista. Sitä jotain Falck pakenee Tanskaan huomatakseen ainoastaan kaipaavansa takaisin.

Ikuisuusvuonon profeetoissa on dramaattinen rakenne ja huikea kerronta. Luvut siirtyvät ajassa eteen- ja taaksepäin, näkökulmat henkilöstö toiseen. Nämä sitoo yhteen Morten Falckin oma päätarina. Leinen kerronnasta vyöryy arktisen elämän raakuus, elämänlangan ohuus, uhkaava vaara sekä ruumiillisuus ja seksuaalisuus kaikessa karuudessaan.

Kaikkein mahtavin voima kirjassa on kuitenkin Grönlannin luonto, jonka lukija kohtaa vavahduttavasti jo ensimmäisessä luvussa, kun naisen putoaa saappaaniskusta vuorenhuipulta lepattaen, kieppuen ja räpiköiden kuohuvaan merihautaan.

Keväällä Grönlannin maapallo niiaa auringolle ja taivaanranta leimuaa. Syksyllä sumu lepää vuono yllä paljastaen tuntureiden veitsenterävät ääriviivat. Talvella kylmä on elämän kimppuun hyökkäävä jokavuotinen vihollinen. Aah, olin tästä kaikesta niin haltioissani.

Siis millainen kirja Ikuisuusvuonon profeetat oli? Lainaan poikkeuksellisesti Suketuksen osuvaa yhteenvetoa:
Lukiessa tuntee luteiden kutittavan päänahkaa, haistaa hylkeenrasvan ja ihrakeittämön, aavistaa juoppohulluuden lähestyvän, tuntee hyisen tuulen ja meren liikkeen kajakin alla, näkee veren ja saastan valuvan.
Ikuisuusvuonon profeetat on huippuhieno kirja. Kun lukee, harvoin tuntee lukevansa. Nyt yksiselitteisesti tunsi. Lue kirja, niin tiedät, mitä tarkoitan!