Petina Gappah Pimeydestä loistaa valo – David Livingstonen ruumissaatto läpi Afrikan ja kolonialismin historian

Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo on myyttinen tarina David Livingstonen ruumissaatosta Afrikan savanneilta ja viidakoista Lontooseen. Zimbabwelainen Gappah antaa lukijalle aiheesta sen, mitä ainakin itse osasin odottaa: erilaisen näkökulman löytöretkiin ja sellaisen kokemiseen.  

Petina Gappah. Pimeydestä loistaa valo.

Vuonna 1873 David Livingstone menehtyi matkalla, jossa etsittiin Niilin alkulähteitä Keski-Afrikasta. Retkikunnan muodostanut orjalauma joutui päättämään ruumiin kohtalosta ja miettimään päätöksen seurauksia. Sydän haudattiin kuolinpaikalle, mutta viimeisenä uskollisuuden tunnustuksena ruumis kuljetettiin rannikolle laivattavaksi Lontooseen.

Käsitellään ruumis kuljetusta varten, mutta haudataan sydän ja sisukset tänne. Ja jos hän joskus ilmestyy meille ja kysyy, miksi kannoimme hänet pois, me sanomme, että jätimme sinut sinne missä kuolit.

Gappahin kirjassa ruumissaatto matkaa Afrikan halki kaksituhattaviisisataa kilometriä Chitambosta Bagamoyoon. Länsimaisen löytöretkihistorian suuren legendan ruumiin kuljetus häntä palavasti kiehtoneen mantereen läpi onkin täydellinen kehystarina kolonialismin historiasta kertovalle fiktiolle.

Saattueessa on mukana kuusikymmentäyhdeksän luiden kantajaa. Joukko on moniääninen ja -kulttuurinen sekoitus bwana Daudia eli isäntä Davidia palvelleita erirotuisia ja eriuskoisia jäseniä. Kertojiksi Gappah valitsi naiskokki Haliman ja kristinuskoon kääntyneen Jacob Wainwrightin. Molemmat ovat vapautettuja orjia, joilla on tehtävän toteuttamiseen omat motiivit.  

Halima on paitsi kokki, myös yhdelle seurueen miesjäsenelle myyty reissunainen. Myynti Daudin seurueeseen oli hänelle "kuin ramadan ja muut juhlapyhät samaan aikaan". Reissun jälkeen Halima haaveilee vapaan ihmisen statuksesta ja omasta talosta.

Jacob pelastettiin arabialaiselta orjakauppiaalta kesken merimatkan ja hänet lähetettiin Intiaan englantilaiseen sisäoppilaitokseen. Intia oli Lontoon lähetysseuran esivartio, jossa nuoria miehiä koulutettiin istuttamaan kristinusko Afrikkaan. 

Ruumissaatto on odotusten mukaisesti vaarallinen matka. Matkalla kohdataan orjakauppaa, Stanleyn retkikunta, sairautta sekä vihamielisiä kyliä ja heimoja. Henkilöistä ovat paljon esillä Livingstonen uskollisimmat palvelijat Chuma ja Susi. 

Tarinassa on paljon otteita Jacob Wainwrightin, Livingstonen itsensä ja Henry Stanleyn matkamuistiinpanoista. Gappah käsittelee Livingstonen ja muut hahmonsa tasapuolisen inhimillisesti ja suhtautuu heihin myötätuntoisesti. Hyvää ja pahaa on kaikkialla. Välillä kiivas, väkivaltainen, ahdasmielinen, naisia hyväksikäyttävä ja naisen aseilla pelaava palvelijajoukko on Livingstonen sanoin "luonteeltaan samanlainen selittämätön sekoitus hyvää ja pahaa kuin ihmiset muuallakin". 

Livingstone itse oli muiden muistelmissa loppuaikoina jo keripukin kaluama ja osittain fyysisesti vammautunut, mutta yhä seikkailullisen elämäntavan lumoissa. Hänen kerrotaan olleen intohimoisen kiinnostunut afrikkalaisten tarinoista.

Epäluuloisuutta ja ennakkoluuloja löytyy kummastakin suunnasta. Jacob arvostelee valkoisia siitä, että heidän mielestään mustien pitäisi keskittyä oppimaan vain sellaisia taitoja, joita tarvitaan avustettaessa tutkimusmatkailijoita tai lähetyssaarnaajia tai kädentaitoja. Mustat pitävät valkoisia veden alla asuvina noitina tai jopa kannibaaleina.

Matka on tarinallisesti muutoksen metafora ja sitä huomaa odottavansa, kun lukee matkakirjaa. Kun matka on lopussa, orjat kuvittelevat saavansa palkkion, jos auttavat Livingstonen ruumista pääsemään kotiinsa. Palkkion osalta toisille käy paremmin, toisille huonommin.

Tiedätkö, miten ja miksi orjat kuolevat? Orjaa ei tapa pitkä kävelymatka vaan sydämen murtuminen, kun he kuulevat etteivät pääsekään kotiin vaan heidät myydään yhä kauemmas markkinatavarana. Silloin koko lauma voi kerralla lysähtää maahan surusta lamaantuneena ja kuolee. 

Lukijalle Gappahin ruumissaatto on kolonialismin kyseenalaistamisen matka ja mahdollisesti näkökulmaltaan uudenlainen sellainen. Vajaa parikymmentä vuotta Livingstonen kuoleman jälkeen Englanti piirsi kynäharjoituksina maiden rajoja karttaan mantereelle, jossa sellaisia ei ollut koskaan ollut. 

Toivatko Daudit ja muut löytöretkeilijät valon Afrikan pimeyteen? Oliko valo loistava? Minulle Gappahin kirjalle antama nimi on monitulkintainen, mutta ei yksinomaan ironinen. 

Gappah teki kirjaa varten lähes parinkymmenen vuoden taustatyön. Siksi harmittaa kovasti, ettei Gappah ottanut tai saanut aiheesta enempää irti. Kun kertoja jättää itsensä näin etäiseksi ja hahmot ovat jopa hauskoja, ei oikein tiedä miten lukemaansa pitäisi suhtautua.