Evie Wyld Me olemme susia – Vuosisadat vaihtuvat ja maailman muuttuvat, mutta Susimies ei katoa

Evie Wyldin Kaikki laulavat linnut oli mykistävän hieno kirja pelosta, uhasta ja elämästä kahdessa todellisuudessa. Keltaisessa kirjastossa julkaistu Me olemme susia jatkoi uhan teemaa, mutta keskittyi vieläkin selkeämmin sukupuolten suhteissa vaanivan väkivallan vaaroihin. 

Enää ei ollut kyse yhdestä naisesta vaan sukupolvien sarjasta naisia. Onko asetelma niin syvällä miesten ja naisten suhteissa, että henkinen ja fyysinen väkivalta iskee pintaan jossain vaiheessa, tai vähintäänkin vaanii suden lailla parisuhteen pimeällä puolella?

Evie Wyld. Me olemme susia.

Evie Wyld on samaa sarjaa kuin toinen suosikkini Sara Stridsberg. Kummatkin ovat sukeltaneet syvälle vaarallisiin ja pienellä painoarvolla käsiteltyihin aiheisiin. He kirjoittavat elämästä uhan varjossa.

Väkivallan teema on kirjassa niin keskeinen, että joku voi kokea sen liiallisena tai musertavana. Me olemme susia oli itsellekin raskas kirja lukea, sillä tarina on pimeä ja aiheeltaan raaka.

Vuosisadat vaihtuvat, väkivalta pysyy on suomenkielisen kustantajan osuva kiteytys kirjan teemasta. Väkivallan varjo tahraa lopulta kaiken hyvän aikaan ja paikkaan katsomatta. Se on nimetty – Susimies.

Maailman on muuttunut...se oli barbariaa...Mitä jos näkisi samaan aikaan kaikki miesten tappamat naiset, koko maailmanhistorian ajalta, näkisi ne maassa makaamassa?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin North Berwickin pikkukaupunkiin, jonka edustalla piirtyy jylhänä Bass Rockin saari. Bass Rock on vulkaaninen majakkasaari, jyhkeä ja lohduttoman oloinen kalliomöykky, jossa elää maailman suurin suulayhteisö. Sen edessä rannikolla sijaitsee eräs talo, joka yhdistää naisia monessa sukupolvessa.  

Tarinassa liikutaan kolmessa aikakaudessa, kolmen naisen tarinassa. Heistä jokainen kohtaa väkivaltaa tavalla, joka tuntuu viestivän jotain perimmäistä miesten ja naisten suhteista. Ennemmin tai myöhemmin naiset päätyvät suhteessa ja avioliitossa vaiheeseen, jossa he huomaavat olevansa toissijaisia ja alistettuja. Suhteisiin tulee epärehellisyyttä, pelkoa ja lopulta väkivaltaa. Naisia rajoitetaan, omistetaan ja mikäli henkisen väkivallan keinot eivät riitä, miehet eivät kaihda fyysisiä tai seksuaalisia keinoja.

Me olemme susia oli rakenteensa takia melkoista aivojumppaa. Olin kolmen naisen tarinassa varsinkin alussa vähän eksyksissä. Toisaalta se ei haitannut, koska teema oli vahva ja tekstin tunnelataus oli huikea.

Ensimmäinen nainen Sarah oli nuori tyttö 1700-luvulta. Noidaksi syytettynä hän pakeni vainoajiaan metsään ja päätyi yhden perheen miesten halun kohteeksi. Toinen nainen Ruth eli kotirouvan ja äitipuolen elämää 1900-luvulla. Vastanainut vaimo huomasi päätyneensä kulissiksi jonkun toisen elämään. 2000-luvulla masentunut nainen Viviane etsi ulospääsyä merkityksettömästä elämästä ja tarttui suhteeseen. Hänen löytämänsä mies jatkoi samaa käyttäytymiskaavaa kuin miehet menneinä vuosisatoina. 

Sarahin, Ruthin ja Vivianen välissä oli lukemattomia väkivaltaa kohdanneita naisia. He olivat piiloutuneet komeroihin, matkalaukkuihin tai maakuoppiin. Merkkejä unohdetuista ja katoavista naisista näkyy kaikkialta, jos maailmaa ja mediaa katsoo heitä etsien. Kirjan kertoja kohtaa sen ensimmäistä kertaa meren rannalla, kun sinne ajautuu matkalaukkuun sullottu ruumis.

Viimeisen naisen tarina, ja kirjan loputus oli yllättäen lohdullinen. Väkivaltaisesta suhteesta pääsee pois. 

Elämä ilman miestä, josta huolehtia, on kyllä fiksuinta mitä siskosi on ikinä tehnyt.

Me olemme susia oli sekä vihainen että valoisan kaunis kirja. Kun lukee Wyldiä ei ole varma, onko oikein nauttia tekstin kauneudesta vai pitääkö järkyttyä aiheesta. Tässä ristiriidassa on jo itsessään jotain maagista.

Evie Wyld on kirjailijoita, joiden ansiosta vakuutun, että Keltainen kirjaston lukeminen kannattaa. Olen ylpeä ja varsinkin lukijana iloinen, että Keltainen kirjasto julkaisee suomeksi Stridsbergejä ja Wyldejä, naiskirjailijoita, joilla on vahva ääni ja painavaa sanottavaa vaikeista aiheista.