maanantai 26. marraskuuta 2018

Kim Leine Kuilu – Ihmismielen psykoanalyytikko päästää demonit harhailemaan

Kim Leinen Kuilu on se kirja, jossa tanskalaiskaksoset Kaj ja Ib Gottlieb lähtevät vapaaehtoisina taistelemaan Suomen sisällissotaan.

Romaanin idea on saanut alkunsa nuorena Suomen sisällissotaan osallistuneesta Peter de Hemmer Gudmesta, jonka elämäntarinaan Leine tutustui kirjoittaessaan elokuvakäsikirjoitusta. Myöhemmin toisen maailmansodan aikana Gudme toimi vastarintaliikkeessä. Niin myös Leinen kirjassa kaksoset Kaj ja Ib.

Kim Leine. Kuilu.
Elämänkerrallisesta taustasta huolimatta Kim Leine itse kertoo kuvailevansa kirjassa elämänkaarta, ei tallentavansa elämäntarinaa.

Leinen elämänkaaressa on kolme vaihetta. Niissä siirrytään pudotuksesta nousuun ja hyppyyn. Niissä eletään matka maailmansodasta maailmansotaan ja sillä matkalla kuluvat veljesten vuosikymmenet.

Tai niinkuin veljeksistä enemmän etualalla oleva Kaj lopussa toteaa: Matka koostuu kolmesta osasta: lähtemisestä, hakeutumisesta ja saapumisesta.

Leine pohjustaa tarinaa ja sodasta toiseen siirtyvää Eurooppaa Johanneksen ilmestyksen säkeillä. Keino on aika lailla tuttu ja metaforaltaan selkeä: aika jakaantuu villeihin ja vauhdikkaisiin vuosiin, riettaita vuosia seuraa rappio ja lopuksi tulee tuho laajamittaisen ymmärtämättömyyden takia.

Kuilun alussa pudotusosassa nuoret miehet Kaj ja Ib matkaavat intoa puhkuen sotatantereelle. Se, mikä innostaa pojat sotimaan, ja peräti osallistumaan toisen maan sisällissotaan, ei oikein käy selväksi.

Suomen sisällissota on suomalaislukijalle Leinen kirjan apein vaihe. Suomalaisina olemme lukeneet ja nähneet sisällissodasta niin väkeviä tarinoita, ettei Leine yllä samalle tasolle. Sisällissodasta tuli aivan liian pitkä prologi. Toisaalta sota on tarinan käännekohta ja ainakin minulle tämä monisatasivuinen kertomus lähti vasta sodan jälkeen lentoon.

Sotakokemusten seuraukset ovat avain Kajn ja Ibin myöhempiin vaiheisiin. Ilman omaa kokemustakin ymmärtää, ettei soodasta palata poikakultina takaisin: Eräänä yönä pari kuukautta kotiinpaluuni jälkeen heräsin ja huomasin, että huoneeni oli täynnä kuolleita ihmisiä!


Upeasta Ikuisuusvuonojen profeetat -kirjasta tiedän, että Kim Leineä kiinnostaa ihmisen pahuus. Leine on mentaliteetiltaan Baudelairen sukua ja ihmismielen psykoanalyytikko. Hän avaa pahuuden haavat ja päästää mielet demonit harhailemaan.

Kaksospari on looginen valinta kirjan päähenkilöiksi: heidän avullaan voi osoittaa moraalin molemmat puolet. Veljeksistä nuorempi Ib on se myrkyllisempi. Ei tosin Kajkaan selviä elämästään ilman moraalisesti kyseenalaisia tekoja. Lopussa veljekset sentään ovat samalla, ja paremmalla, puolella: taistelemassa vastarintaliikkeessä natsimiehitystä vastaan.

Sodanjälkeinen Tanska on ihan jotain muuta kuin sisällissodasta toipuva Suomi. Veljesten elämä ampaisee nousukiitoon – ajanjakso on vapaamielinen, moraaliton, villi ja vauhdikas. Tanskalaisnuoret ovat valistuneita ja eroottisia. Plussaa sille, että naiset myös. Kajsta kuoriutuu jumalaton teologi, joka vaihtaa uskonnon journalismiin. Näinä vuosina elämän ykkösaihe on seksuaalisuuden ihmematka.

Opiskelijana ja myöhemmin ulkomaantoimittajana Kajlle aukeavat Euroopan ovet. Ulkomaanmatkoista mieleenpainuvimpia ovat opiskeluvuodet Berliinissä, jossa Kaj saa "kielikoulutusta" Gestapoon kuuluvan miehen juutalaiselta vaimolta. Myöhemmin mukaan tulee useampia naisia, aika monia vaimoja, joitakin lapsia ja ura ulkomaantoimittajana. Sekä velanteko natsien kanssa, joille Kaj kavaltaa naisista vilpittömimmän.

Ibin matka on mutkaisempi. Synkeä nuori mies opiskelee lääkäriksi ja salakavalasti toteuttaa potilailla lääketieteellisiä kokeita. Biseksuaali Ibin halu miehiä kohtaan johtaa sadomasokismiin. Ibin vastenmielisyys saavuttaa kliimaksin kirjan lopussa, kun paljastuu miehen sisällissodan aikainen päiväkirja. Miehen suomalainen sotakaveri Mikko onkin kulkenut Ibn matkassa koko kirjan ajan – jätän kertomatta miten.

Silti ilman Ibiä kirjan ihminen olisi vain tylsä puolikas:

Täytyy syleillä sitä mitä ei voi ymmärtää, Ib sanoo. Ja täytyy syleillä pahuutta, myös sitä mikä on sisällämme. Sitten voi saada rauhan.

Kirjan lopussa aikakausi vaihtuu. Kaj palaa jälleen kerran Suomeen sotakirjeenvaihtajana raportoimaan talvisodasta. Kiinnostuksen painopiste vaihtuu, kun natsit siirtyvät  hyökkäysvaiheeseen monella rintamalla. Kun Saksa miehittää Tanskan, katoavat veljekset maan alle suomalaisine peitenimineen.

Nuoruus on takana ja kaksoset ovat jo viisikymppisiä. Elämä on edelleen arvokas, mutta silti pitää kysyä: Mikä siinä onkaan niin suurenmoista?

Kun luin Kuilua, oli marraskuu. Se on sama kuukausi, jonka Leine valitsi lopulle. Kaj kysyy: Mikä kuukausi? Marraskuu...Hän tietää sen nyt. Hän ei selviä tästä kuusta hengissä.

Leinen Kuilu on tarina, joka herättää henkiin epämoraaliset, virheelliset ja typerät teot, joita hahmot yrittävät vältellä. Onko niin, että kun on kerran tutustunut vereen ja kuoleman muotoihin, solahtavat kuolemiset osaksi omaa elämistä automaattisesti?

Tai niin kuin Chopania soittava pianisti tietää kertoa: Sota on paholaisen kvintetti, pirun ja jumalan parittelua.

Leine on mielenkiintoinen tanskalaiskirjailija. En osaisi kuvitella häntä kirjoittamassa nykyajasta tai tarjoamassa tarinaa, jossa ei ole vahvoja henkilötarinoita. Kuilu oli yllätysten kirja. Se oli kirja sodasta sekä ihmisen pahoista ja lämpimämmistä puolista.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Ludvík Vaculík Marsut – Absurdin ajan elämää marsuvaltiossa

Jos unohtaa laskuista Kafkan ja Kunderan, tsekkiläistä kirjallisuutta päätyy lukemaan ani harvoin. Ludvík Vaculíkin Marsut -kirja on kurkistus tšekkiläisen kirjallisuuden maailmaan ja lukukokemuksena positiivinen yllätys.

Huumori on tunnetusti haastava laji kirjallisuudessakin. Ludvík Vaculíkille kirjoittaminen pilke silmäkulmassa sopii mainiosti. Marsut on hassunhauska kertomus marsuperheestä. Kirjaa lukiessa saa kiherrellä Vaculíkin kertojaäänelle ja ihmetellä tarinan absurdeja käänteitä. Jos pääsisin Vaculíkin kanssa tšekkioluelle, kuuntelisin mielelläni hänen oudonhauskoja juttujaan oluenjuonnin lomassa.

Ludvík Vaculík. Marsut.
Marsut -kirjan tarina on erikoinen: kertomus marsulemmikkien kanssa elämisestä. Kun astuu tarinan yläpuolelle, huomaa ilmeiseltä tuntuvan metatarinan. Hauska tarina saa edetessään synkempiä sävyjä – Kafkaa lukenut ei voi olla muistamatta Linnaa.

Marsut -kirjaa ei voi oikein lukea muuna kuin yhteiskunnallisena allegoriana kommunistisesta Tšekkoslovakiasta. Onhan sen kirjoittamisvuosikin 1970. Tällaisia kirjailijoita, kuten Daniil Harms, pulpahteli Itä-Euroopasta kommunistiaikaan. Näiden kirjojen parissa kyllä viihtyy, mutta aikalaiset lukivat niistä piiloon kirjoitettua yhteiskuntakritiikkiä. Tällaiset kirjat ovat täynnä symboliikkaa, vertauskuvia ja verhottuja viestejä.

Marsut -kirjassa elelee Prahassa sympaattinen tšekkiläinen ydinperhe. Nelihenkinen perhe haaveilee paluusta maalle. Äiti-Evassa (hän on opettaja, mikä ei kuitenkaan haittaa) ja kahdessa kouluikäisessä pojassa ei ole mitään epätavallista, mutta en ole tainnut koskaan törmätä kommunistiajan kirjoissa pankkiirikertojaan. Tämä pankkiirierikoisuus on valtionpankin virkailija Vašek.

Vašekin pankki on yhtä korruptoitunut kuin yhteiskunta. Raha liikkuu enemmän kassasta taskuihin ja käsistä käsiin kuin tililtä tilille. Varastaminen on pankkiirien työsuhde-etu ja kiinnijäämisestä aiheutuvat rangaistukset minimaaliset.

Pankissa rahan arvoituksellinen kierto sisältää kiertovälineet jotka yritämme varastaa, mutta jotka takavarikoidaan meiltä niin ettei niistä näy sen koomin jälkeäkään.

Vašekin mukaan elämää kommunistisessa Tšekissä kuvataan elämäksi miellyttävien ja lempeiden tapahtumien keskellä, jossa jonkun toisenlaisen elämän odottelu on lopetettu ja muiden tarkkailu lakkautettu.

Muutoin nelihenkisen perheen elämä on tavanomaisen oloista. Vanhemmat käyvät työssä ja lapset koulussa. Poikia kiinnostavat rakennukset, varsinkin keskeneräiset, kiskoilla kulkevat liikennevälineet ja maanalainen putkiverkosto. Joululahjaksi hankitaan toiselle pojalle marsu.

Joulu oli tulossa ja meillä pohdiskeltiin lahjoja. Ajattelin marsua. Neuvottelin Evan kanssa, olisiko se oikea lahja pojillemme, lääkettä Pavelin kaipuuseen ja hyvä vastaveto Vašekin kirpuille. Eva hylkäsi marsun ehdottomasti, se kuulemma inhotti häntä. Niinpä menin heti seuraavana aamuna ostamaan sen.

Pankissa Vašek oppii ihmisten psykologiaa, marsujen – todellakin: marsut ovat lisääntyvä laji – kanssa testaillaan eläinten käyttäytymistä.

Hyvin tulee selväksi, että marsu on sosialistisen kansalaisen vertauskuva. Marsut ovat harmittomia. Ne eivät ole uteliaita eivätkä kaipaa olinpaikan vaihdosta. Ne viihtyvät sisällä häkissä eivätkä opi temppuja.

Yllättäen tšekkiläisillä marsuilla on yliluonnollista voimaa yli ihmishenkien: ne käynnistävät outojen tapahtumien kierteen.

Ensin tapahtuu kummia pankissa. Ikälopulla ekonomi Maelströmillä on huone 706 katonrajassa ja puutarhamökki laitakaupungilla. Evan luokalla on höyrypäinen tyttö, joka ennustaa kuolemaa. Perhe löytää unelmatalonsa maalta, mutta sosialistinen unelma-asunto ei välttämättä ole paratiisi.

Marsujen lopussa Vašekille käy huonosti. Mutta kuten absurdin ajan elämälle on tyypillisistä perhe jatkaa elämää, vaikkei isää välttämättä enää näy kotona.

Minulle Vaculíkin Marsut edustaa kirjallisuutta, joka onneksi ei enää ole lisääntymiskykyinen. Jos joku tarina on aikalaiskirjallisuutta, se on tämä. Silti aika marsujen parissa ei mennyt hukkatunkiolle vaan lukaisin kirjan ihan mielelläni.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

James Salter Kiitävät vuodet – Täydellisinkin elämä on vain sarja sirpaleita

James Salter. Kiitävät vuodet.
James Salterin Kiitävät vuodet on runollinen ja pirstaleinen kirja elämän hetkellisyydestä. Aika kiitää, hetket lehahtavat ohi kuin perhoset.

Se käy hetkessä. Vain yksi pitkä päivä, yksi loputon iltapäivä, ystävät jättävät meidät, jäämme seisomaan rannalle.

Joku hetkistä on muita tärkeämpi, jotkut muistaa läpi elämän. Kiitävissä vuosissa kaikki tapahtuu otoksina.

Täydellistä elämää ei olekaan. On vain sirpaleita.

Viri on keskinkertainen arkkitehti ja sellaiseksi hän jää. Nedra on ylväs vaimo, mutta tunteissaan salaperäinen. Nedra on hienostunut, terävä ja joskus hiukan kujeellinen...Mies on herkempi ja vähempään tyytyväinen. Kaksi tytärtä Franca ja Danny, seitsemän ja viiden vanhoja. Asutaan isossa vanhassa talossa Hudsonjoen rannalla New Yorkista pohjoiseen.

Hän uneksi anivarhain aamulla, talossa joen varrella. Oli syksy, hän oli yksin unessaan, huoneet tuntuivat viileiltä, hylätyiltä. Hudsonilta puhaltava tuuli pesi häntä kuin ruumista.

Järjestetään rentoja illallisia, tapaillaan hyviä ystäviä, joista saattaa tulla rakastajia. Seurapiireissä Saul Bellowkin näyttäytyy.

Mitä avioparin välillä tapahtuu yhteisen elämän loputtomina tunteina? Elämä on säätila, elämä on ateria, elämä on perhe. Elämä on ääni puhelimessa, joka kysyy "Nedra?" ja se muuttaa kaiken.

Entä koska kysytään se suuri kysymys – Oletko sinä onnellinen? – ja mistä hetkestä lähtien siitä tulee käänteentekevä?

Kun elämä kiitää kohti keski-ikää vapaudenjanoisempi Nedra lähtee pois. Heillä kummallakin oli rakkaussuhteita, mutta Euroopassa Nedra päättää lopullisesti. Sittemmin Viri ja Nedra ovat erillään, mutta elämän yhdistämiä. Kirjan lopussa tyttäret ovat aikuisia ja äitinsä menettäneitä.

Salterin Kiitävät vuodet -kirjalle on hymistelty monesta suunnasta. Että se on tarina varakkaista keskiluokkaisista ihmisistä, joiden pienet murheet eivät lopultakaan ole todellisia vaikeuksia. Paitsi se, osottaudunko vain juhlien kaunistukseksi, mutten sittenkään keskipisteeksi. Tai jäänkö vain hyväksi arkkitehdiksi, josta ei koskaan tule suurinta. Tai elänkö yltäkylläistä elämää, mutta pelkään kivettyväni arkeen ja elämän kiiruhtavan ohitseni.

Ja sitten on nyrpistelty hienostelevalle, osin vanhahtavallekin, kielelle tai arvosteltu etäisiä keskushenkilöitä ikään kuin hekin olisivat liian omanarvontuntuisia avautuakseen kelle tahansa lukijalle.

Salter kirjoittaa menestyneistä, varakkaista ja koulutetuista ihmisistä 1960–70 -luvuilla. Näin on, mutta miksei keskiluokkaisuus kelpaa romaanin aiheeksi? Minulle Kiitävät vuodet on kirja valinnoista, joita teemme juuri nyt. Siksi se on niin puhutteleva ja ajaton. 

Kiitävät vuodet on vastustamattoman kauniisti kirjoitettu. Ehkä rakastankin lyyristä minimalismia tajunnanvirran ohella eniten. Kun sanottava on tiputettu minimiin ja silti on niin paljon ilmassa. Sitä kutsutaan omaksi tulkinnaksi.

Salterin teksti tihkuu metaforia. Päivä on valkea kuin paperi. Onko se talvinen vai vielä kirjoittamaton? Kesä viivähtää pikaisesti kuin hyvästeiksi. Päättyykö vain kesä vai valoisa vaihe elämässä?

Arvet jakavat elämän niin kuin vuosirenkaat puun.

Minulle James Salterin Kiitävät vuodet oli viiden tähden tarina. Kiitävät vuodet on kirja, johon voin vaivatta kiintyä intohimoisesti.