Édouard Louis Ei enää Eddy – Selviydyin, vai enkö kuitenkaan?

Édouard Louisin Ei enää Eddy on kirja, josta on kohuttu ja joka on järkyttänyt. Se on sekä Ranskan viime vuosikymmenen kohutuimpia romaaneja että poikkeuksellisen karmiva kasvutarina. Ei enää Eddy kertoo, miten Eddy Bellegueule varttui ja kärsi väkivallan keskellä homoseksuaalina – erilaisena.

Édouard Louis. Ei enää Eddy.

Ei enää Eddy on kirja myrkyllisestä maskuliinisuudesta, homofobiasta, sukupuoli-identiteetistä, köyhyydestä ja teollisuustyöläisten yhteiskunnasta. Kuulostaa ihan sosiologialta ja sitä kirja onkin – luokkayhteiskuntakatsaus fiktion ja autofiktion muodossa.

Ei enää Eddy on omaelämänkerrallinen romaani ja tarina, jossa vaikeuksien, kieltämisten ja kokemusten kautta tunnustetaan oma sukupuoli-identiteetti. Kirjan lukeminen oli erikoisella tavalla fyysinen ja tunteikas kokemus. Oman homouden hyväksyminen äärimaskuliinisessa ja homofobisessa ympäristössä oli järkyttävä kokemus. Eddylle itselleen se oli aluksi pieniä havahtumisia, kalvavaa erilaisuuden tuntua köyhässä teollisuuskaupungissa, jota piti koossa samanlaisiksi syntyneiden ja kasvatettujen ihmisten yhteisö. Luettuasi  kirjan ymmärrät, millaista voi olla länsimaisen yhteiskunnan totaalinen suvaitsemattomuus tällä vuosituhannella. 

Minulla ei ole lapsuudesta yhtään onnellista muistoa, tunnusti aikuinen Eddy itselleen.

Kaikki tiesivät, että Eddy Bellegueulessä on jotain vialla: vanhemmat, sisarukset, kyläläiset, ystävät ja tietysti myös Eddy itse. Häntä joko vainottiin, tai vain yksinkertaisesti hyljeksittiin. Eddy taistelee salaisuuksien ja häpeän kanssa ja kouluttaa itseään samanlaiseksi kuin muut.  En silti suostunut luovuttamaan vaan hoin itselleni Tänään mä oon kovis.   

Kaiken lisäksi Eddyn lapsuus oli sekä äärimmäisen köyhä että väkivaltainen. Kotona ei ollut rahaa sähkövaloihin eikä hammaslääkärikäynteihin. Väkivalta oli arkisempaa kuin päivällinen ja istui miehelle kuin oma nahka.

Onneksi kirjasta löytyi pieni hippunen armollisuutta. Eddyn perheestä löytyi läheisrakkautta, vaikka sekin ilmeni erikoisilla tavoilla.

Tarinan kertoja on sekä Eddy että ulkopuolinen tarkkailija, joka on armoton ja säälimätön myös Eddylle itselleen. Tuntuu, ettei kirjassa kukaan, ei edes Eddy-kertoja itse, ole Eddyn puolella. 

Olin lukenut Väkivallan historian ja ehkä siksi pystyin etäännyttämään itseni lukijana. Etääntymistä auttoi autofiktiivisen kertojan viileäntarkkaileva näkökulma. Tosin se oli samalla karmivaa. Uhriutuminen on surullinen selviytymiskeino. Toivottavasti siitä kirjoittaminen ja lukeminen auttaa poisoppimisen prosessissa.

Vähävaraisia armotta polkevassa yhteiskunnassa toiveikkaammasta tulevaisuudesta haaveileminenkin tuntuu mahdottomalta. Kun sattuma sitten avaa Eddylle pakotien toiseen maailmaan, muutos vaatii kaiken vanhan hylkäämistä. Pakeneminen oli ainoa vaihtoehto, ainoa joka jäi minulle jäljelle.

Pakopaikka on teatterilukiossa Amiensissa. Siellä Eddy ymmärtää, että sukupuoli-identiteetti on myös luokkakysymys.

Heitä kaikkia olisi voitu kotikyläni koulussa haukkua homoiksi.
Porvarit eivät käytä kehoaan samalla tavalla.

Kirjan aihe teemoineen ja tapahtumineen oli yksinkertaisesti järkyttävä. Piina venyy sivulta sivulle. Ennen  viimeisiä kappaleita huokaisin helpotuksesta. Tämä oli sittenkin selviytymistarina kunnes kaikki huipentuu "Muut nauravat - Minä myös" -lopetukseen. Ei se ollutkaan selviytymistarina!

Ei enää Eddy on uskomattoman rohkea kirja 21-vuotiaalta. Onneksi se huomattiin, vaikka vastaanotto taisikin osin olla kyseenalainen.