maanantai 12. heinäkuuta 2021

Jenny Erpenbeck Mennä, meni, mennyt – Ihmisoikeuspalkinnon arvoinen kirja pakolaiskriisistä

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on kirjallisuutta elämänmuutoksesta ja kannanotto Euroopan pakolaiskriisiin. 

"Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?"

Vastaus on kirjan pakolaisille yhtä vaikea kuin Saksan kielen verbit. Gehen, ging. gegangen.

Jenny Erpenbeck. Mennä, meni, mennyt.

Ennen pakolaisia tarina alkaa kuitenkin toisin. Klassisen kirjallisuuden professori Richard on jäämässä eläkkeelle. Leskimiehellä on edessään pelkästään aikaa, täytettävissä olevaa ja mitääntekemätöntä aikaa. Eläkkeelle jääminen ahdistaa työtään ja rutiineita rakastanutta professoria.

Toimettomana Richard huomaa asioita, joihin ei ole ennen juuri kiinnittänyt huomiota. Yksi sellainen on kotinurkille syntynyt pakolaisleiri. Richard kiinnostuu nälkalakkolaisista ja saa vastaanottokeskukselta luvan jututtaa miehiä. 

Keitä he ovat? Onko heillä perhettä? Mistä he tulevat? Miksi he lähtivät kotimaasta? Mitä he haluavat? Richard kysyy tavallisia kysymyksiä, joihin löytyy yllättäviä vastauksia.

Tutkijan perinpohjaisuudella Richard haluaa paitsi ymmärtää, myös saada vastauksia tiedonjanoonsa ja lopulta myös osallistua. Afrikka avautuu Richardille uudella tavalla. Se oli ennen hänellekin maanosa, josta usein puhutaan kuin se olisi yksi maa. Karttakirjaa selatessa selviävät maat ja pääkaupungit ja myöhemmin miesten kanssa keskustellessa kielet, heimot ja kulttuurit. Richardillakin on ollut hyllyssään "neekerikirjallisuutta" – hänen lempikirjassaan lapsena oli afrikkalainen ihmissyöjälapsi.

Kirjan pakolaisilla on menneisyys, mutta tulevaisuus on auki eikä paikkaa maailmasta näytä löytyvän. Ovatko paikattomat ja kodittomat jollain tavoin samanlaisia kuin Richard itse? Akateemisessa maailmassa tutkimaan oppinut Richard kiinnostuu yhä syvemmin pakolaisongelmasta. Vähä vähältä Richardin ja pakolaisten tarinat nivoutuvat yhteen. Tärkeitä Richardin muutosmatkalla ovat myös keskustelut ystävien kanssa sekä humaanin ja sydämellisen ystäväpiirin omakin elämänmuutos. 

Kirjan vakavasta aiheesta huolimatta tarina itsessään ei ole onneksi kuolemanvakava. Richard esimerkiksi yllättää lukijan, ja ehkä vielä enemmän itsensä, huomatessaan järjestävänsä elämänsä ensimmäistä mielenosoitusta. Richardin iskulause De Welt zu Gast bei Freunden, Maailma ystävien vieraana, voisi olla kirjan toinen nimi. 

Erpenbeckin kertomus on älykäs ja syvällinen puheenvuoro inhimillisyyden puolesta. Erpenbeck käsittelee ristiriitaista ajankohtaisaihetta sekä empaattisesti että kriittisesti ja yllättää hätkähdyttävillä näkökulmilla.

Yksi niistä on tämä. – Eurooppa pommittaa meitä, me pommitamme Eurooppaa mustilla, sanoi Gaddafi ja lähetti heimosotia paennneet pakolaiset laivamatkalle.

Kirjan kautta tulevat tutuiksi absurdit kansainväliset sopimukset ja kansallinen lainsäädäntö. 

Saksasta saa etsiä töitä vasta kun on ollut Italiassa yhtäjaksoisesti pakolaisstatuksella viisi vuotta. Joten status täytyy käydä uusimassa Italiassa riippumatta missä maassa oleskelee. 

Pakolaiset haluavat lähteä työnhakuun ja järjestää elämänsä itse. Väliaikainen oleskelupa Fiktionsbecheinigung ei anna tätä oikeutta, eikä edes oikeutta kutsua itseään pakolaiseksi.

– Mitä kehittyneemmästä yhteiskunnasta on kyse, sitä suuremmassa määrin kirjoitetut lait korvaavat käsitteen maalaisjärki, sanoo asianajaja. Oleskelulupalain pykälän 23. momentti on korvannut germaanisen vieraanvaraisuuden. Germaaneille oli synti lukita talonsa vierailta, oli tämä sitten kuka tahansa. Vieraan suhteen ei tehty eroa tutun ja tuntemattoman välillä.

Mielenkiintoinen rinnastus on se, että useimmat pakolaiset asuvat aiemmalla itävyöhykkeellä eli venäläisvyöhykkeellä. Richard on entinen itäsaksalainen. Itsekin syntyessään itäsaksalainen Erpenbeck linkittää oivaltavasti nämä kaksi todellisuutta. Richardin vaimo oli paennut lapsena venäläisiä panssareita ja selvinnyt nipin napin. Isältä ei koskaan kysytty, eikä saanut kysyä, sodasta. Kun Richardin ja vaimon elämä siirtyi itäajasta länsiaikaan, he tekivät muurin murtumisen jälkeen tutustumismatkoja läntisiin kaupunginosiin.

Richard yrittää selittää muuria ja Hitleriä pakolaisille. Ei niinkään kauan sitten tätä kaupunkia hallitsi diktaattori, joka tappoi omia maanmiehiään. Richard huomaa pian, kuinka turhaa on selittää traumoja ihmisille, jotka ovat juuri paenneet omia sotiaan.

Mennä, meni, mennyt on kirjallisuutta, joka on omistettu...

"...vuosisadalle, jossa ihmisvirrat eivät ota loppuakseen, ja vaikka virtojen ihmiset olisivat selvinneet oikean meren ylityksestä, niin nyt he hukkuvat asiapapereista muodostuviin virtoihin ja valtameriin."

Erpenbeck haastaa meidät katsomaan pakolaiskriisiä uusin ja kaikkea muuta kuin yksioikoisin silmin. Richardille pakolaisista tulee tuttuja, osasta ystäviä, osa kieroilee hyväntekijän kustannuksella ja osa heistä kulkee tiellä, josta heitä ei kukaan "Richard" missään päin maailmaa enää pelasta.

Kun kirjoitin Erpenbeckin kirjasta, kutsuin pakolaisia tällä yleisnimellä. Osittain siksi, että heitä ja tarinoita oli kirjassa monta enkä halunnut käsitellä heitä yksitellen. Erpenbeckin tarinassa miehet olivat olemassa henkilöinä, niminä, tarinoita ja ihmissuhteina. Richardille läheisiksi tulivat muun muassa Rashid, Apollo, Ali ja Ithemba.

Jos Richard kirjoittaisi listan hänelle tärkeistä tehtävistä, se muistuttaisi
- soita astianpesukoneen korjaajalle
- varaa aika urologille
- lue mittari

Apollolla olisi
- haasta Areva-konserni (Ranska) oikeuteen
- nimitä Nigeriaan uusi hallutus, jota ulkomaiset investoijat eivät voi lahjoa tai kiristää
- perusta itsenäinen Tuarengin valtio Azawad

Rashidilla lukisi
- Tee sovinto nigerialaisten kristittyjen ja muslimien välille
- pakota Boko Haram laskemaan aseet

Mitä sinun listassasi lukisi?

Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt oli vakavaääninen aikalaisromaani, joka oli kirjoitettu vähäeleisesti humaanilla otteella. Sitä on vaikea analysoida fiktiona tai kirjallisuutena, mutta se houkuttelee katsomaan kirjasta ulos kaduille, mediaan, politiikkaan – ja keskustelemaan. Se on kirjallisuutta, joka pitäisi palkita kirjallisuuden ihmisoikeuspalkinnolla, jos sellainen on olemassa.

torstai 27. toukokuuta 2021

Sara Stridsberg Rakkauden Antarktis – Olin toivonut loppua ja se hetki oli nyt

Sara Stridsberg kirjoittaa kauniista aiheista, joissa ei ole totuttu näkemään kauneutta. Mielisairauksista, aineista, prostituutiosta, sopeutumattomuudesta. Elämisen ja kuolemisen yhdentekevyydestä. Ihmisistä, jotka ovat aina jonkun sellaisen lapsia, joita ei ole siunattu kyvyllä huolehtia lapsistaan.

En tiedä onko Rakkauden Antarktis Stridsbergin toistaisesti rankin kirja, mutta ainakin se on rankin suomennetuista. En oikeastaan koskaan ahdistu kirjoista, mutta nyt ahdistuin ja jätin Rakkauden Antarktiksen lepäämään kuukaudeksi. Kun kevät ja valoisammat ajat koittivat, pystyin lukemaan kirjan  loppuun.

Sara Stridsberg. Rakkauden Antarktis.

Rakkauden Antarktiksen aluksi nuori nainen nimeltä Inni kuvailee, kuinka hänen ruumiinsa silvotaan seitsemään osaan ja levitetään ympäri Ruotsinmaata. Kirjan avausluvun nimi on Luominen ja juuri siinä murha tapahtuu. 

Eläessään Inni oli narkomaani ja prostituoitu. Hänet murhattiin järkyttävällä tavalla, mutta kuoleman ajatus ei ollut Innille vieras eikä vaikea. 

– Haluan vain olla lähellä sinua, tunnistamattomaksi jäävä murhaaja toistelee. – Olin toivonut loppua ja se hetki oli nyt, Inni sanoo. 

Kuollut Inni haluaa kerrata yhä uudestaan kuolemansa yksityiskohtia. Kuoleman hetki ja ruumiin silpomisen yksityiskohdat iskostuvat mieleen, kun kertoja palaa niihin  toistuvasti. Yhä uudelleen Innin ruumis paloitellaan, raiskataan, ruuminnesteet valuvat, ruumiinosia piilotetaan ja niitä löydetään oudoista paikoista. Pitääkö paikkaansa, että paloittelumurhaaja yleensä hankkiutuu eroon ensin päästä, koska katseen kohtaaminen on kamalinta?

Stridsbergin kertoja on kuollut, mutta kuitenkin läsnä, sillä hän ei ihan vielä malta jättää elämää taakseen. Jostain ajan ja tilan hämärästä Inni katselee läheistensä elämänkaarta ja kertaa omaansa. Hän oli äiti, joka ei kuolleena lakkaa häiritsemästä lapsiaan, koska hänestä ei kuitenkaan rakkaus kuollut. 

Stridsbergille tuttuu tapaan Inninkin tarinassa köyhyys ja syrjäytyneisyys kulkeutuvat sukupolvilta toiselle. Vanhempien köyhyys ja alkoholismi muuntuvat seuraavalla sukupolvella huumeiksi ja kodittomuudeksi. Kolmannessa sukupolvessa perustunne on syvä yksinäisyys eikä vanhemmuus enää ole mahdollista. Sen tilalle on kai äidinmaidosta periytynyt kuolemisen kaipuu. 

– Perheemme yllä lepäsi kirous, suuret vesiputoukset toivat mukanaan pimeyden joka saastutti jokiveden ja soljui sukupolvesta toiseen, kertoja tietää.

Kirjassa ollaan usein Herkulesgatanilla, jolta poimitaan tyttöjä kyytiin. Kirjassa tavataan Innin pois otettu lapsi Valle ja pois annettu tytär Solveig. 

"Solveig tietää, että hän syntyi susien lapseksi ja että ihmisperhe on hyvyydessään ottanut hänet huomaansa."

Valle ei osannut koskaan antaa elämälle mahdollisuutta. "En estä sinua, jos et oikeasti halua elää, mutta olisin tietysti tosi iloinen, jos päättäisit elää."

Kirjassa puhui myös alkoholisoitunut jonkinsortin kampaaja Raksha, Innin äiti. Innillä oli eläessään narkkarimies Shane, jolle Inni oli oma bambi.

Tässä todellisuudessa "rakkaus on kuin lunta, se kietoo maailman valoonsa ja katoaa sitten." Kun kirja loppuu, jää muistoksi kysymys: Palaako Inni elämän ja jälleensyntymisen ketjuun vai tuleeko hänestä tuhkaa ja tähtipölyä?

Sara Stridsbergin tavassa kirjoittaa lyyrisesti shokeeraavista aiheista on hitunen goottiromantiikkaa tai kuolemisen romantisointia. Vähän samanlaista kuin kuuluisilla saksalaisilla romantikoilla aikoinaan.  Suomennettuja Stridsbergejä yhdistää myös vahva naishahmo, jota elämän hylkääminen houkuttaa. Kerronnallisesti kokeellisen ja erittäin onnistuneeseen pyörremyrskyyn nimeltä Valerie Solanas tai sydäntäsärkevän kauniiseen Niin raskas on rakkaus verrattuna Rakkauden Antarktis ja Inni jäivät minulle välikokemukseksi ja väliinputoajakirjaksi. 

tiistai 25. toukokuuta 2021

Svetlana Aleksijevitš Tšernobylistä nousee rukous – Radioaktiivinen kohde, kiiltomato ja muiden mielestä mutantit

On aina yhtä mykistävää lukea kirja, jossa menneisyyden tragedioista kerrotaan uusilla äänillä ja yllättävistä näkökulmista. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on tällainen kirja. Siinä Tšernobylin ydinvoimalakatastrofista puhuvat aikalaiset. 

Svetlana Aleksijevitš.Tšernobylistä nousee rukous.

Tšernobylin ydinvoimala räjähti 26. huhtikuuta 1986. Räjähdystä seurasi tulipalo, jota ei saatu sammutettua. Tulipalo sulatti yhden reaktoreista ja radioaktiivinen savusumu pääsi leviämään esteettä ilmakehään.

Toisin kuin itsekin muistin, Tšernobyl ei ollut katastrofi ainoastaan Ukrainalle ja ukrainalaisille. Onnettomuudessa syntyneistä radioaktiivisista nuklideista 70 prosenttia laskeutui tuulten mukana Valko-Venäjälle. Aleksijevitšin Tšernobyl-kirjan aiheena ovatkin onnettomuuden vaikutukset valkovenäläisiin.

Aleksijevitš kirjoitti kirjansa vuosikymmen onnettomuuden jälkeen. Silloin joka viides valkovenäläinen asui saastuneella maalla. Näillä alueilla sairastettiin ja kuoltiin säteilyonnettomuuden jälkisairauksiin. Syöpää, epämuodostuneisuutta, henkistä jälkeenjääneisyyttä, perinnöllisiä poikkeamia, taloudellisia menetyksiä ja henkistä häpeää. Nämä ihmiset, ja heidän aikalaisensa, jakavat Aleksijevitšin yhteisöromaanissa Tšernobyl-muistonsa ja kertovat Tšernobyl-kohtaloista. Ne ovat järjestään sekä kamalia että lohduttomia.

Tšernobylistä nousee rukous on moniääninen, haastatteluista koottu dokumenttiromaani. Aleksijevitš tarjoaa tarinat pääasiassa monologeina yksi ihminen kerrallaan. 

Mukana on monologi epämuodostuneesta lapsesta, jota kuitenkin tullaan rakastamaan.

– En ole pitkään aikaan nähnyt raskaana olevia naisia, jotka olisivat onnellisia.

Mukana on haave saada kuolla tavallinen kuolema.

– Pelko ei ole abstraktio eikä päätelmä vaan henkilökohtainen tunne.

Mukana on monologi fysiikasta, johon he kaikki olivat rakastuneita.

– Tšernobyl on venäläisen mentaliteetin katastrofi...Reaktorin mukana räjähti koko entinen arvojärjestelmä.

Aleksijevitš itse sanoo, ettei hänen kirjansa kerro Tšernobylistä vaan Tšernobylin maailmasta. Hän yritti tallentaa tavallisen ihmisen päivänä, jonka piti olla tavallinen. Aleksijevitšin mukaan monilla ei ollut sanoja ilmaisemaan, mitä he kokivat. Useat eivät ymmärtäneet, ja moni myös kieltäytyi koko ikänsä uskomasta tai ymmärtämästä: – Ihmiset eivät halua kuulla kuolemasta. Eivät mistään pelottavasta.

Mukana on kuolleen palomiehen leski, jonka avioliitto oli vasta alkamassa. Tutkijoita, sotilaita, palomiehiä, lääkäreitä. Sairaita ja evakkoja. Ilman suojavarusteita työskennelleitä raivaajia. Radioaktiivisia kohteita, joiden kesken rakkauskin oli kielletty.

Mukana on muutama kuoro. Sotilainden kuoro, palomiesten kuoro, lasten kuoro – joukkoina ja Neuvostoliiton "armeijana" toimineiden kuorot. 

Oli yllättävää käsittää, kuinka tietämättömiä valkovenäläiset olivat ukrainalaisiin verrattuna – tai oikeammin, kuinka tietämättöminä heidän annettiin jatkaa elämäänsä. Kun ensimmäiset kuukaudet Ukrainassa oltiin hädissään, Valko-Venäjällä kylvötyöt jatkuivat jokakeväiseen tapaan. Atomiajasta oltiin ylpeitä. Tšernobylin atomiakin oli nimitetty rauhanomaiseksi ahertajaksi. 

Pelottavat asiat tapahtuvat hiljaa ja huomaamatta. Tšernobyliläisistä tuli säteilevä ja geneettisesti epäilyttävä paarialuokka. Neuvostoliiton loistava ydinfysiikka lauloi joutsenlaulun.

– Me emme voi uskoa niin kuin Tšehovin henkilöt, että sadan vuoden kuluttua ihminen on suurenmoinen!

Tiedeuskon kadottanut tiedemies, lisääntymiskyvyn menettänyt nuori, kodistaan ajettu kansalainen, sammutustöissä terveytensä uhrannut sotilas tai kiiltomadoksi kutsuttu lapsi. Aleksijevitšin haastattelut ja niiden tarinat kattavat murheen ja katkeruuden koko asteikon.

Ymmärsin myös, etteivät kaikki valkovenäläiset halua nähdä itseään tieteiskatastrofin uhreina tai kuulla itsestään puhuttavan mutantteina. Kun taidenäyttelyssä esitellään katastrofikuvia kahdeksanjalkaisista hirvistä tai kärsänenäisistä lapsista, käy näyttelyssä Moskovassa ja Pietarissa laumoittain väkeä, mutta Valko-Venäjällä näyttelysalissa on hiljaista. 

Aleksijevitšin Tšernobyl-kirja oli koskettava kirja tärkeästä aiheesta. Siksi tuntuu moraalisesti kyseenalaiselta olla pitämättä karmaisevasta kirjasta lukukokemuksena mitenkään erityisen paljon. Pitkälti hämmennys johtuu genrestä – Aleksijevitšhan on aika lailla luokittelematon. Luokittelemattomuuden ei pitäisi häiritä, mutta kun näin dokumentaarinen teksti julkaistaan fiktiona hämmennyn, koska en tunnista fiktiota mistään. Pitäisikö tunnistaa?

Kirjan lukeminen muistuttaa, millaista inhimillistä kärsimystä voi aiheuttaa vastuuton tiede ja teknologiausko. Svetlana Aleksijevitšin valkovenäläisille kyse oli heidän elämästään, ei tieteellisistä kokeiluista. Heidän tarinansa oli täynnä surullisia ihmisiä, joiden onni oli jäänyt toiseen elämään.

Kirjan loputtua oli, totta kai, pakko selvittää, mitä katastrofikaupungille kuuluu nyt. Kulkukoiria, villieläimiä ja Tšernobyl-turismia (!).

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Haruki Murakami Tanssi tanssi tanssi – Delfiinihotellissa joku itkee takiasi

Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi alkaa näyllä Delfiinihotellista. Nimettömäksi jäävä kertoja sulautuu hotelliin ja tunnistaa sieltä jotain menettämäänsä, mutta itselleen tärkeää. Tärkeää ovat yhteydet muihin ihmisiin, ja ne ovat pahasti katki.

Haruki Murakami. Tanssi tanssi tanssi.

Tanssi tanssi tanssi on Suuren lammasseikkailun itsenäiseksi kuvattu jatko-osa, murhamysteeri ja tarina yksinäisen miehen eksistentiaalisesta kriisistä.

Nimettomäksi jäävältä mieheltä ei oikein mikään onnistu. Hänen luotaan lähtevät kaikki ennemmin tai myöhemmin. Yksi luovuttaa, toinen pettyy, kolmas vaikenee. Hän on mies, jonka kohtalo on kokea ero eron jälkeen. 

Mies, iältään 34, on freelancerina työskentelevä ruokatoimittaja. Ammattiaan mies kutsuu kulttuuriseksi lumenluonniksi. 

Murakamin kirjassa vietetään paljon aikaa Delfiinihotelli. Delfiinihotelli on niin tärkeä, että sen olisi voinut poimia vaikka kirjan nimeksi. 

Delfiinihotelli sijaitsee lumisessa Sapporossa. Siellä mies tapasi joskus Kikin, herkkäkorvaisen escort-tytön. Siellä joku itkee miehen perään. Siellä miehen elämään tulee yllättäen kaksi naista: viehättävä silmälasipäinen hotellivirkailija Yumiyoshi ja teini-ikäinen, vanhempiensa vähälle huolenpidolle jättämä Yuki-tyttö.

Yumiyoshin kanssa mies harrastaa onnistuneesti eroottista lumenluontia. Yukin seuralaisena hänestä tulee psykedeelisessä perheessä epävireessä olevan tyttären seuranpitäjä Tokiosta aina Hawajille saakka.

Teemaltaan Tanssi tanssi tanssi on unenomaisesti kerrottu tarina kytköksistä. Nimenomaan kytköksistä, tai ennemmin niiden puutteesta, Murakami kirjoittaa paljon. 

Kytköksiä analysoidaan Delfiinihotellissa. Hotelli on rakennettu toisen päälle ja sen sisältä löytyy museo. Delfiinihotellissa asuu Lammasmies. Oletan, että hän on palannut Suuresta lammasseikkailusta, vaikka sitä kirjaa en ole vielä lukenut. Lammasmies saa aikaa kytköksiä, jotka olivat mieheltä hukassa. 

Näky hotellissa itkevästä naisesta toimii myös johdatuksena murhamysteeriin. "Väkivallan hippusia leijaili pimeydessä ympärilläni. Enkä minä pystynyt edes näkemään, kuinka ne merikäärmeiden tavoin luikertelivat yhä lähemmäs."

Murhamysteeriin liittyy Kiki, joka kuului luksusprostituutiorinkiin. Ringissä tapahtuu selvittämättömiä henkirikoksia. Kuka on syyllinen ja miten mies siihen liittyy? Onko mies itse osallinen ja kuinka tapahtumiin liittyy entinen koulukaveri ja nykyisin menestynyt näyttelijä Gotanda?

Tanssia Murakami käyttää kirjassaan elämän metaforana. Elämää on niin kauan kuin tanssii ja musiikki soi. Kirjassa soi koko ajan 1980-luvun musiikki: Alan Parsons Project, Phil Collins, Human League, Roxy Music...

Otan vain tanssiaskelia, yhden toisensa jälkeen. Jäseneni muistavat tanssin kuviot, joten pystyn jatkamaan....Yhteiskunnallisesti olen täysin nolla...En saisi edes asuntolanaa.

Jos olet lukenut blogiani tiedät, että Haruki Murakami on yksi suurista suosikeistani. Tanssi tanssi tanssi ei kuitenkaan ole Murakamia parhaimmillaan. 

Kirjassa maaginen realismi oli liiaksi pelkästään salamyhkäisiä kohtauksia ja kliseisiä tarinallisia valintoja, pintakerrosta ja näppäriä juonen käänteitä. Vanhan hotellin kummitteleva sielu, oudosti katoavia henkilöitä sekä vertauskuva elämästä tanssin vietävänä.

Kieli oli jokseenkin vaisua. "Hohhoijaa. Taidan olla hiukan poissa tolaltani. Kaikki on kytköksissä. Olet tosiaan pöljä, sanoi teinityttö usein."

Tuttuun tapaansa Murakami käyttää sivukaupalla tilaa kuvatessaan miehen yksityisiä tapoja musiikin kuuntelusta hiusten leikkaamisiin, ostoksiin, ruoanlaittoon ja automallien vertailuun. Calvin Klinen farkkujen pukemisesta sellerin valmistukseen. Tarinassa on hyvin paljon 1980-lukua ja se saattaa tuntua vieraannuttavalta, jos vuosikymmen ei ole tuttu tai kiinnostava. Entä mitä sanot lukijaa tuijottavasta kasetista kirjan kansikuvana? Minusta ei mitenkään onnistunut toteutus kiinnostuksen herättäjänä.

Kaikesta huolimatta luin Tanssi tanssi tanssin mielelläni. Tarina ei ollut varsinaisesti huono vaan ajoittain jopa viihdyttävä. Tosin ajoittain myös pitkästyttävä.

Siitä olin iloinen, että tolaltaan olevalta, elämänsä solmukohdassa seisovalta mieheltä viimein jokin onnistui. Eikä aika-avaruus enää ollut tarinan lopussa aivan sekaisin.  

Silti kaipasin, mutten löytänyt, sitä lumoavaa todellisuuden näkemistä toisin, josta lukijan pää menee ihanasti sekaisin. Sitä Kafkaa rannalla ja 1Q84:ää.

lauantai 20. maaliskuuta 2021

William Faulkner Voittamattomat – Kun Etelän ihanteet katoavat, jää jäljelle kunnia

William Faulkner on kirjailija, joka kirjoitti erinomaisia kirjoja kirja toisensa jälkeen. Voittamattomat on yksi näistä erinomaisista kirjoista: nostalginen, lumoava ja mieleenpainuva tarina Faulkneria lukeneille tutusta Mississippissä asuneesta Sartorisin suvusta. 

Amerikan sisällissodan loppu- ja jälkivaiheille sijoitettu tarina rakentuu dramaattisille käännekohdille: Ajan kuluessa lähes kaikki asetelmat ja ennakko-odotukset muuttuvat. Tekniikka on klassikko, mutta Faulknerin taika on tunnelmassa ja käsittelytavassa. Musertavat hetket haihtuvat sittenkin pois kuin hetkeksi huumaavan verbenan tuoksu.

William Faulkner. Voittamattomat
William Faulkner. Voittamattomat.

Voittamattomat kertoo Sartoriseista seitsemän tarinan verran. Suvussa kulkivat verenperintönä vanhan Etelän ihanteet: rohkeus, kunniallisuus ja vastuuntunto.

– Ei ole kovin turvallista elää lähellä elämää...Se on kuin pistooli jossa on herkkä liipaisin; jos sitä kantaa mukanaan riittävän pitkään joku joutuu aina kärsimään. Mutta jos se on hyvä unelma, se on sen arvoinen.

Etelä hävisi sisällissodan ja miehiä lakoaa, joten en ole ole varma, kuka on Faulknerin voittamaton. Ehkäpä suvun kunnia? 

Voittomattomia on kuvattu johdatukseksi modernin kirjallisuuden uudistajan Faulknerin maailmaan. Itse en aloittaisi Faulknereiden lukemista Voittamattomista kepein perustein, sillä tarina on pirstaleinen ja tarjoaa lukijalle faulknerilaisittain tuttuun tapaan paljon päänvaivaa. 

Voittamattomat on tyypillistä Faulkneria sikäli, että kirjassa henkilöt jäävät salaperäisiksi, vaikka ovatkin painokkaita. Tarinan edetessä suvun päämiehen paikka siirtyy eversti John Sartorisilta hänen pojalleen Bayardille vain 24-vuotiaana. Nuoreksi mieheksi kasvava Byard joutui itse ottamaan kantaa suvun ihanteisiin ja puolustamaan niitä omakohtaisesti. Sartorisien vastapariksi kohoaa Ab Snopes, nousukassuvun kantaisä. Bayardin ja Snopesien myöhemmistä vaiheista voi lukea Faulknerin Snopes-trilogiasta Kylä, Kaupunki, Kartano

Muita tärkeitä henkilöitä ovat edellisten lisäksi Bayardin tummaihoinen kasvukumppani Ringo, isoäiti, perheen matriarkka Rosa Millard sekä itsenäinen ja itsepäinen Drusilla-serkku, joka mielellään pitäisi hiukset lyhyina ja pukisi päälleen sotaunivormun leningin sijasta.

– Kuka nyt haluaisi nukkua, kun tapahtuu niin paljon, on niin paljon nähtävää? Aikaisemmin elämä oli niin ikävää., sanoo Drusilla.

Voittamattomat alkaa poikaperspektiivistä, muuttuu veijaritarinaksi ja lopulta tragediaksi. Tarinan alussa Etelä on voittamaton. Sota on Byardille ja hänen kasvukumppanilleen Ringolle leikkiä ja aikamiehille seikkailu. Sotaleikeissä Ringo voi olla kenraali Pemberton ja Byard kenraali Grant. Ringo ja Bayard ovat niin läheisiä, että kummallekin Byardin isoäiti on mummi. 

Tarinan lopussa musta ja valkoinen Etelä ovat erillään ja uusi aikakausi alkanut. Maan kahtiajako paheni. Sodan jälkeen pohjoisvaltiolaisia kohdeltiin Etelässä muukalaisina ja sotarosvoina. 

– Pimeyteen haudatut ihmiset on nyt kaivettu vapauteen, sanoo Ringo, jonka ystävyydelle Bayardin kanssa tulivat rajat vastaan viimeisen palveluksen jälkeen.

– Mä lähden pois. Mut on vapautettu; Jumalan oma enkeli julisti mut vapaaksi ja vie mut nyt Jordan-virralle. Mä en enää kuulu John Sartorikselle; mä kuulun mulle itselle ja Jumalalle., sanoo Sartorisien plantaasin jättävä entinen neekeriorja.

Voittamattomissa, kuten monissa Faulknerin kirjoissa, on teemana Etelän aristokratian romanttisen ja  ihanteellisen ajattelutavan konflikti Pohjoisen demokratiaihanteiden kanssa. Lukijana ei ollut helppoa valita omaa joukkoaan, vaikka tietysti olenkin rotujen tasa-arvon puolella. Etelän ihanteissa on niissäkin suurta vetovoimaa.

Päällimmäisenä mieleen tarinasta jäi lopun voimakkaasti kuvattu kadonneen elämäntavan menetys. Sen kuvaksi nousi vahvasti tuoksuva verbena, Drusillan tuoksu. Ainoa tuoksu, jonka saattoi tuntea hevosten ja rohkeuden hajun läpi.

– On pahempiakin asioita kuin tappaminen...On pahempiakin asioita kuin tulla tapetuksi., sanoi Drusilla eikä kumpikaan heistä tiennyt, että kahden kuukauden päästä Bayardin isä olisi kuollut.

Faulkner oli kirjailija, joka luotti lukijan päättelykykyyn ja kykyyn tajuta myötätuntoa. Faulkneria luetaan loogisesti, ei tunteella, mutta kun aihe selkenee kumpikin aivopuolisko järisee.

Tämä maailma. Tämä aikakausi. Se meni, mutta jätti jälkensä. Ja niin on jättänyt Faulkner myös minuun. Voittamattomat ei luonnollisesti ollut Faulknerin pääteos, mutta se oli erittäin, erittäin hienoa kirjallisuutta. Ja valitettavasti viimeinen Faulknerilta suomennettu kirja, jota en ollut vielä lukenut.