sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Haruki Murakami Tanssi tanssi tanssi – Delfiinihotellissa joku itkee takiasi

Haruki Murakamin Tanssi tanssi tanssi alkaa näyllä Delfiinihotellista. Nimettömäksi jäävä kertoja sulautuu hotelliin ja tunnistaa sieltä jotain menettämäänsä, mutta itselleen tärkeää. Tärkeää ovat yhteydet muihin ihmisiin, ja ne ovat pahasti katki.

Haruki Murakami. Tanssi tanssi tanssi.

Tanssi tanssi tanssi on Suuren lammasseikkailun itsenäiseksi kuvattu jatko-osa, murhamysteeri ja tarina yksinäisen miehen eksistentiaalisesta kriisistä.

Nimettomäksi jäävältä mieheltä ei oikein mikään onnistu. Hänen luotaan lähtevät kaikki ennemmin tai myöhemmin. Yksi luovuttaa, toinen pettyy, kolmas vaikenee. Hän on mies, jonka kohtalo on kokea ero eron jälkeen. 

Mies, iältään 34, on freelancerina työskentelevä ruokatoimittaja. Ammattiaan mies kutsuu kulttuuriseksi lumenluonniksi. 

Murakamin kirjassa vietetään paljon aikaa Delfiinihotelli. Delfiinihotelli on niin tärkeä, että sen olisi voinut poimia vaikka kirjan nimeksi. 

Delfiinihotelli sijaitsee lumisessa Sapporossa. Siellä mies tapasi joskus Kikin, herkkäkorvaisen escort-tytön. Siellä joku itkee miehen perään. Siellä miehen elämään tulee yllättäen kaksi naista: viehättävä silmälasipäinen hotellivirkailija Yumiyoshi ja teini-ikäinen, vanhempiensa vähälle huolenpidolle jättämä Yuki-tyttö.

Yumiyoshin kanssa mies harrastaa onnistuneesti eroottista lumenluontia. Yukin seuralaisena hänestä tulee psykedeelisessä perheessä epävireessä olevan tyttären seuranpitäjä Tokiosta aina Hawajille saakka.

Teemaltaan Tanssi tanssi tanssi on unenomaisesti kerrottu tarina kytköksistä. Nimenomaan kytköksistä, tai ennemmin niiden puutteesta, Murakami kirjoittaa paljon. 

Kytköksiä analysoidaan Delfiinihotellissa. Hotelli on rakennettu toisen päälle ja sen sisältä löytyy museo. Delfiinihotellissa asuu Lammasmies. Oletan, että hän on palannut Suuresta lammasseikkailusta, vaikka sitä kirjaa en ole vielä lukenut. Lammasmies saa aikaa kytköksiä, jotka olivat mieheltä hukassa. 

Näky hotellissa itkevästä naisesta toimii myös johdatuksena murhamysteeriin. "Väkivallan hippusia leijaili pimeydessä ympärilläni. Enkä minä pystynyt edes näkemään, kuinka ne merikäärmeiden tavoin luikertelivat yhä lähemmäs."

Murhamysteeriin liittyy Kiki, joka kuului luksusprostituutiorinkiin. Ringissä tapahtuu selvittämättömiä henkirikoksia. Kuka on syyllinen ja miten mies siihen liittyy? Onko mies itse osallinen ja kuinka tapahtumiin liittyy entinen koulukaveri ja nykyisin menestynyt näyttelijä Gotanda?

Tanssia Murakami käyttää kirjassaan elämän metaforana. Elämää on niin kauan kuin tanssii ja musiikki soi. Kirjassa soi koko ajan 1980-luvun musiikki: Alan Parsons Project, Phil Collins, Human League, Roxy Music...

Otan vain tanssiaskelia, yhden toisensa jälkeen. Jäseneni muistavat tanssin kuviot, joten pystyn jatkamaan....Yhteiskunnallisesti olen täysin nolla...En saisi edes asuntolanaa.

Jos olet lukenut blogiani tiedät, että Haruki Murakami on yksi suurista suosikeistani. Tanssi tanssi tanssi ei kuitenkaan ole Murakamia parhaimmillaan. 

Kirjassa maaginen realismi oli liiaksi pelkästään salamyhkäisiä kohtauksia ja kliseisiä tarinallisia valintoja, pintakerrosta ja näppäriä juonen käänteitä. Vanhan hotellin kummitteleva sielu, oudosti katoavia henkilöitä sekä vertauskuva elämästä tanssin vietävänä.

Kieli oli jokseenkin vaisua. "Hohhoijaa. Taidan olla hiukan poissa tolaltani. Kaikki on kytköksissä. Olet tosiaan pöljä, sanoi teinityttö usein."

Tuttuun tapaansa Murakami käyttää sivukaupalla tilaa kuvatessaan miehen yksityisiä tapoja musiikin kuuntelusta hiusten leikkaamisiin, ostoksiin, ruoanlaittoon ja automallien vertailuun. Calvin Klinen farkkujen pukemisesta sellerin valmistukseen. Tarinassa on hyvin paljon 1980-lukua ja se saattaa tuntua vieraannuttavalta, jos vuosikymmen ei ole tuttu tai kiinnostava. Entä mitä sanot lukijaa tuijottavasta kasetista kirjan kansikuvana? Minusta ei mitenkään onnistunut toteutus kiinnostuksen herättäjänä.

Kaikesta huolimatta luin Tanssi tanssi tanssin mielelläni. Tarina ei ollut varsinaisesti huono vaan ajoittain jopa viihdyttävä. Tosin ajoittain myös pitkästyttävä.

Siitä olin iloinen, että tolaltaan olevalta, elämänsä solmukohdassa seisovalta mieheltä viimein jokin onnistui. Eikä aika-avaruus enää ollut tarinan lopussa aivan sekaisin.  

Silti kaipasin, mutten löytänyt, sitä lumoavaa todellisuuden näkemistä toisin, josta lukijan pää menee ihanasti sekaisin. Sitä Kafkaa rannalla ja 1Q84:ää.

lauantai 20. maaliskuuta 2021

William Faulkner Voittamattomat – Kun Etelän ihanteet katoavat, jää jäljelle kunnia

William Faulkner on kirjailija, joka kirjoitti erinomaisia kirjoja kirja toisensa jälkeen. Voittamattomat on yksi näistä erinomaisista kirjoista: nostalginen, lumoava ja mieleenpainuva tarina Faulkneria lukeneille tutusta Mississippissä asuneesta Sartorisin suvusta. 

Amerikan sisällissodan loppu- ja jälkivaiheille sijoitettu tarina rakentuu dramaattisille käännekohdille: Ajan kuluessa lähes kaikki asetelmat ja ennakko-odotukset muuttuvat. Tekniikka on klassikko, mutta Faulknerin taika on tunnelmassa ja käsittelytavassa. Musertavat hetket haihtuvat sittenkin pois kuin hetkeksi huumaavan verbenan tuoksu.

William Faulkner. Voittamattomat
William Faulkner. Voittamattomat.

Voittamattomat kertoo Sartoriseista seitsemän tarinan verran. Suvussa kulkivat verenperintönä vanhan Etelän ihanteet: rohkeus, kunniallisuus ja vastuuntunto.

– Ei ole kovin turvallista elää lähellä elämää...Se on kuin pistooli jossa on herkkä liipaisin; jos sitä kantaa mukanaan riittävän pitkään joku joutuu aina kärsimään. Mutta jos se on hyvä unelma, se on sen arvoinen.

Etelä hävisi sisällissodan ja miehiä lakoaa, joten en ole ole varma, kuka on Faulknerin voittamaton. Ehkäpä suvun kunnia? 

Voittomattomia on kuvattu johdatukseksi modernin kirjallisuuden uudistajan Faulknerin maailmaan. Itse en aloittaisi Faulknereiden lukemista Voittamattomista kepein perustein, sillä tarina on pirstaleinen ja tarjoaa lukijalle faulknerilaisittain tuttuun tapaan paljon päänvaivaa. 

Voittamattomat on tyypillistä Faulkneria sikäli, että kirjassa henkilöt jäävät salaperäisiksi, vaikka ovatkin painokkaita. Tarinan edetessä suvun päämiehen paikka siirtyy eversti John Sartorisilta hänen pojalleen Bayardille vain 24-vuotiaana. Nuoreksi mieheksi kasvava Byard joutui itse ottamaan kantaa suvun ihanteisiin ja puolustamaan niitä omakohtaisesti. Sartorisien vastapariksi kohoaa Ab Snopes, nousukassuvun kantaisä. Bayardin ja Snopesien myöhemmistä vaiheista voi lukea Faulknerin Snopes-trilogiasta Kylä, Kaupunki, Kartano

Muita tärkeitä henkilöitä ovat edellisten lisäksi Bayardin tummaihoinen kasvukumppani Ringo, isoäiti, perheen matriarkka Rosa Millard sekä itsenäinen ja itsepäinen Drusilla-serkku, joka mielellään pitäisi hiukset lyhyina ja pukisi päälleen sotaunivormun leningin sijasta.

– Kuka nyt haluaisi nukkua, kun tapahtuu niin paljon, on niin paljon nähtävää? Aikaisemmin elämä oli niin ikävää., sanoo Drusilla.

Voittamattomat alkaa poikaperspektiivistä, muuttuu veijaritarinaksi ja lopulta tragediaksi. Tarinan alussa Etelä on voittamaton. Sota on Byardille ja hänen kasvukumppanilleen Ringolle leikkiä ja aikamiehille seikkailu. Sotaleikeissä Ringo voi olla kenraali Pemberton ja Byard kenraali Grant. Ringo ja Bayard ovat niin läheisiä, että kummallekin Byardin isoäiti on mummi. 

Tarinan lopussa musta ja valkoinen Etelä ovat erillään ja uusi aikakausi alkanut. Maan kahtiajako paheni. Sodan jälkeen pohjoisvaltiolaisia kohdeltiin Etelässä muukalaisina ja sotarosvoina. 

– Pimeyteen haudatut ihmiset on nyt kaivettu vapauteen, sanoo Ringo, jonka ystävyydelle Bayardin kanssa tulivat rajat vastaan viimeisen palveluksen jälkeen.

– Mä lähden pois. Mut on vapautettu; Jumalan oma enkeli julisti mut vapaaksi ja vie mut nyt Jordan-virralle. Mä en enää kuulu John Sartorikselle; mä kuulun mulle itselle ja Jumalalle., sanoo Sartorisien plantaasin jättävä entinen neekeriorja.

Voittamattomissa, kuten monissa Faulknerin kirjoissa, on teemana Etelän aristokratian romanttisen ja  ihanteellisen ajattelutavan konflikti Pohjoisen demokratiaihanteiden kanssa. Lukijana ei ollut helppoa valita omaa joukkoaan, vaikka tietysti olenkin rotujen tasa-arvon puolella. Etelän ihanteissa on niissäkin suurta vetovoimaa.

Päällimmäisenä mieleen tarinasta jäi lopun voimakkaasti kuvattu kadonneen elämäntavan menetys. Sen kuvaksi nousi vahvasti tuoksuva verbena, Drusillan tuoksu. Ainoa tuoksu, jonka saattoi tuntea hevosten ja rohkeuden hajun läpi.

– On pahempiakin asioita kuin tappaminen...On pahempiakin asioita kuin tulla tapetuksi., sanoi Drusilla eikä kumpikaan heistä tiennyt, että kahden kuukauden päästä Bayardin isä olisi kuollut.

Faulkner oli kirjailija, joka luotti lukijan päättelykykyyn ja kykyyn tajuta myötätuntoa. Faulkneria luetaan loogisesti, ei tunteella, mutta kun aihe selkenee kumpikin aivopuolisko järisee.

Tämä maailma. Tämä aikakausi. Se meni, mutta jätti jälkensä. Ja niin on jättänyt Faulkner myös minuun. Voittamattomat ei luonnollisesti ollut Faulknerin pääteos, mutta se oli erittäin, erittäin hienoa kirjallisuutta. Ja valitettavasti viimeinen Faulknerilta suomennettu kirja, jota en ollut vielä lukenut.