maanantai 22. lokakuuta 2018

Saul Bellow Sadekuningas – Tahdon, tahdon Afrikkaan!

Sadekuningas on taas yksi Saul Bellowin kirja, jonka kertojana puhkuu 50+ newyorkilainen, lievästi alkoholisoitunut eliittisuvun vesa ja Ivy League-kasvatti. Herra Henderson on eronnut, uudesti avioitunut, monilapsinen ja perintörikas ilman omaa ansiotaan.

Saul Bellow. Sadekuningas.
Bellowin kirjassa mies näistä lähtökohdista päätyy ensin sikatilalliseksi ja sitten sadekuninkaaksi Afrikkaan.

Ensin on syytä tietää, että Henderson on paskapää ja moukka päästä jalkoihin. Tämän hän kertoo itsekin. Käyttäytymismalleihin kuuluu uhkailla perhettä itsemurhalla ja puhua ohi suunsa. Sosiaalisesti kömpelö Henderson on myös pituuden puolesta poikkeuksellisen suurikokoinen, joten henkilönä hän ei taatusti jää seinäruusuksi

Minulla on jalkapallopelaajan ruho ja mustalaisen värit ja minä kiroan ja kiljun ja näytän hampaitani ja ravistelen harjaani.

Vaikka kirjassa esiintyy Hendersonin vaimoja, lapsia ja todennäköisiä ystäviä, on herra Henderson kaiken keskipiste. Minäkertojaksi hän on hyvin hallitseva ja uuvuttavan äänekäs. Mies hiljenee vasta Afrikassa, jonne hänet johdattaa päänsisäinen tahdon, tahdon -sivuääni.

Miljonääri lähtee Afrikkaan tuulettamaan väljähtynyttä elämäänsä. Afrikassa hänestä tulee Sungo ja vähemmän vastenmielinen.

Bellowin tarina on eräänlainen kasvutarina. Ja vähemmän satiirinen ja enemmän sydämellinen kuin Bellow yleensä. Taustalta iskee silmää kertojan positiivinen elämänkatsomus: keski-ikäisetkin voivat muuttua kun epätavallisella koetellaan.

Afrikassa Henderson kyllästyy seurueensa Afrikka-turismiin ja palkkaa palvelijakseen Arnew-heimoon kuuluvan Romilayun.

Arnewit kärsivät nälänhädästä ja juomakelpoisen veden puutteesta. Henderson tarjoaa apua, mutta tunaroi perinpohjaisesti heimolle-puhdasta-vettä -yrityksissään.

Seuraavan heimon, Wararien, parissa sujuu alkajaisiksi paremmin. Wararien länsimaisesti sivistynyt ja Syyriassa lääketiedettä opiskellut kuningas Dahfu mieltyy Hendersoniin ja Henderson häneen.

Kenian eristyksissä elävien heimojen keskuudesta löytyy kielitaitoisia filosofeja – etenkin kuninkaan kanssa Henderson vaihtaa ajatuksia sujuvasti. Dahfu johdattaa Hendersonin syvällisiin keskusteluihin elämästä sekä afrikkalaisten ja länsimaisten maailmankatsomusten eroista:

Sielu kuolee jos se ei voi panna jotakin toista kärsimään minkä se itse kärsii.

Dahfu elää kesytetyn naarasleijona Attin kanssa. Kuningas on varma, että leijonat ovat hänen kuolleiden sukulaistensa reinkarnaatioita. Pian Hendersonia koetellaan: Dahfu haluaa vihkiä hänetkin leijonaleikkeihin. Entinen sikatilallinen on matkalla ihmisleijonaksi eikä muodonmuutos suinkaan ole vaaraton. Mitähän symboliikkaa on siinä, että afrikkalaiskuningas on leijonan kaltainen, kun taas valkoinen mies samaistuu sikaan?

Warijakson huipentuma on Hendersonin initoiminen sadekuninkaaksi, Sungoksi. Saattaa olla jopa vaarana, että valkoinen mies julistetaan uudeksi kuninkaaksi.

Tarinan lopussa Henderson pakenee wararien luota henkensä kaupalla uskollinen opas Romilayu apunaan.

Bellowin kuvailemasta Afrikasta minulla ei ole omakohtaisia kokemuksia, mutta naturalistista vai kliseistä -äänestyksessä valitsen jälkimmäisen. En tiedä millaisia tulkintoja Bellow odotti kirjalleen, mutta jos päähenkilö olisi nuorempi ja vähemmän minäkeskeinen, kirja sujahtaisi helposti perinteisten seikkailuromaanien kategoriaan. Tämä siitäkin huolimatta, että Bellow kirjoittaa heimojen traditioista perehtyneen oloisesti ja oli matkaillut Afrikan safareilla itsekin.

Sadekuningas tuntuu parodialta, joskin positiivisempi tulkinta on ajatella sitä keski-ikäisen miehen parodiana itsestään. Kirja on kirjoitettu 1958 ja sivulauseissa Henderson kaipailee sotaa ja ihailee sotilastaitoja. Pitäisikö ajatella, että Afrikan matka on sodan jälkeen suurin seikkailu, johon mies voi päätyä?

Bellow on yleensä kirjailijana kuivakas, mutta Sadekuninkaassa hän osoittaa olevansa riehakas ja itseironinen. Sen takia Sadekuningas ei ollut paljon lukevalle ollenkaan raskasta luettavaa. Mutta jos luet vähän ja harkitusti en keksi yhtään syytä suositella Sadekuningasta edes syksykirjaksi.

Enkä suosittele kirjailijaakaan. Monta Saul Bellowia on jo takana, enkä pidä yhtään kirjailijan sosiaalisesti kömpelöiden parempien piirien satiirista.

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Takeshi Kaiko Kesän pimeys – Vieraina toisilleen, kodittomina kaikkialla

Takeshi Kaiko. Kesän pimeys.
Takeshi Kaikon Kesän pimeys on outo ja ajoittain jopa käsittämätön kirja.

Keski-ikäinen japanilaismies kokee muutaman kuukauden mittaisen rakkaustarinan. Hänellä on ollut naisen kanssa menneisyydessä suhde, jonka päätyttyä he ovat pitäneet yhteyttä kirjeitse.

Mies on ulkomaankirjeenvaihtaja, joka on viimeksi ollut komennuksella Vietnamissa. Nainen on ulkomaille asettunut tutkija, jonka ura Japanissa tyssäsi akateemisiin klikkeihin. Nainen teeskentelee orpoa ja vihaa Japania. Mies on masentunut ja nainen pyrkii parantamaan hänet rakkaudella ja elämänilolla.

Ympäri maailmaa on verisiä rähinöitä...mutta niistä ei puhuta mitään... Ei sinun kannata kantaa yksityistä vastuuta, itse asiassa kyse on historian kulutustavarasta.

Jos luet Kesän pimeyden varaudu siihen, että saat lukea sivukaupalla juurettomuudesta, syömisestä, juomisesta, viinistä, erotiikasta, vanhenemisesta, kalastamisesta, unista, nukkumisesta ja sohvan vastustamattomasta vetovoimasta.

Mies on esimerkiksi fiksoitunut kaikkeen paskaan. Mies ja nainen kutsuvat toisiaan sontiaiseksi ja pikku paskiaiseksi.

Mies on loppuun kulunut ja elinvoimansa menettänyt. Hän filosofoi sängyn pohjalta unen ja nukkumisen taiteesta: elämä on täydellistä vain unessa, mutta miksi elämää heräämisen ja nukahtamisen välillä arvostetaan nukkumista enemmän?

Kun depressio on pahimmillaan, mies nousee sohvalta vain naimaan, syömään tai vessa-asioille.

On myös valoisampia hetkiä. Eniten erotiikan saralla: fyysisen rakkauden maailmassa suhde ei ole koskaan tuuliajolla.

Syöminen ja ruoka ovat etenkin naiselle tärkeitä ja kirjassa isossa roolissa. Nainen sekoittaa ruokaan intohimonsa ja toiveensa. Kesän pimeys onkin kulinaristisesti herkullinen kirja: ruokaa, juomaa ja niihin sisältyvää mielihyvää kuvataan perinpohjaisesti.

Suurimmaksi osaksi Kesän pimeys on kuitenkin pitkäveteinen kirja. Se velloo tapahtumattomuuden syvissä vesissä. Se on vihastuttava ja ärsyttävä kirja. Se on sekä vastenmielisen masentava että samalla syvällinen.

Kesän pimeys on täynnä sellaista maailmantuskaa ja surumielisyyttä, jota ei poista ihanimmankaan ihmisen rakkaus.

Japanilaisella parilla on sopeutumattoman ja vieraantuneen ihmisen menneisyys. Yhden kesän he yrittävät rakastaa toisiaan, mutta surun musta aukko vetää puoleensa. He matkustelevat Italiassa ja Saksassa, Berliinissä ja maaseudulla kalastamassa. Mutta menevätpä he minne tahansa, sisäinen tyhjyys seuraa kintereillä.

Kirja on tyylipuhdasta eksistentialismia. Tältä tuntuu fataali ulkopuolisuus. Naisen tuskaa Kaiko kuvaa näin: tuska oli olennaista hänessä, hän oli täynnä sitä ytimiään myöten, se on kuin hänen vartalonsa tuoksu.

Kun jatkoin lukemista sitkeästi läpi tylsyyden, ymmärrys kasvoi ja aloin tuntea pohjatonta surua miehen ja naisen puolesta. En heistä yhdessä vaan kummastakin erikseen.

Tässä vaiheessa oli jo mukaan vedetty Vietnamin sota, oopiumiluolat, saasta ja järjetön sissisota. Siitä itsekin sotakirjeenvaihtajana toimineella kirjailija Kaikolla oli painavaa sanottavaa. Ja sitten paljastui naisen salattu, todennäköisesti ei-japanilainen syntyperä, josta Japanissa seurasi väistämättä ulkopuolisuus.

Pariskunnan yhteinen kesä mätänee sen sijan että kypsyy. Niin näivettyy rakkauskin. Liettyy niin kuin haalea vesi. Osoittautuu mahdottomaksi ylläpitää.

Lopussa ollaan Berliinissä junassa idän ja lännen välissä. Mies lähtee uudistamaan suhteensa sodan kauhuihin. Huomenaamulla kello kymmenen päättyy pimeä kesä.