torstai 30. toukokuuta 2019

Yasunari Kawabata Vuoren jyly – Muilta kätketty voihke

Ogata Shingolla on huolia. Shingo on tokiolainen liikemies, kuudenkymmenenkahden. Huolta Shingolle aiheuttavat sotatraumat ja lasten kovin erilainen arvomaailma. Kuolemakin pelottaa.

Yasunari Kawabata. Vuoren jyly. 
Yasunari Kawabatan Vuoren jyly on samassa taloudessa asuvien, mutta eri sukupolviin kuuluvien, japanilaisten perhe-elämän kuvaus vanhuuden rajamaille astuneen Shingon kertomana. Tunnelmissa on haikeutta: sotakokemukset muuttavat miehen, sukupolvet ja yhteiskunnan. Ystävät ympärillä kuolevat – huikeaa ajatella, miten elinikä on noussut kun kuusikymmentä alkoi olla elämän loppuhetkiä vielä puoli vuosisataa sitten. Omaa vaimoa ei viitsi enää edes halata ja lasten tilanne ahdistaa kovasti.

Sodan kasvattamilla lapsilla on hyvin toisenlaiset arvot kuin samuraiperinteitä kunnioittavalla Shingolla. Tytär jättää miehensä, muuttaa pienten lasten kanssa takaisin lapsuudenkotiin ja unelmoi omasta kaupasta. Pojan rakastajatar tulee raskaaksi eikä poika suostu tunnustamaan lasta omakseen. Oman vaimon kanssa lasta ei näytä tulevan.

Päivästä toiseen Shingo huokailee, miksei poika tullut eilenkään yöksi kotiin. Muille ei kannata kertoa huolistaan, koska kukaan ei voi puuttua toisten asioihin. Aivan yhtä vaikeaa on puuttua edes oman pojan tai tyttären ongelmiin.

Sodan jälkeen Shingo kadotti kiinnostuksensa naisiin siihen saakka, kun perheen elämää saapui sulostuttamaan nuori miniä Kikuko.

Kikukon ja Shingon suhde on hämmentävä. Missä heidän välillään kulkee huolenpidon, kiintymyksen ja rakkauden raja? Etenkin kun Kikuko muistuttaa Shingon vaimon nuorena kuollutta sisarta, johon mies oli kenenkään tietämättä kovin rakastunut.

Kikuko puhuu Shingolle intiimimpiä asioita kuin oma tytär. Appi rakastaa miniää unessa, ehkä salaa myös oikeassa elämässä. Ja Kikuko vastaa: "Jos jättäisin poikasi, haluaisin kuitenkin palvella sinua."

Tuona päivänä, jolloin Shingo toi naamiot kotiin, hän oli ollut vähällä suudella jidon korallinpunaisia huulia. Hänen sydäntään poltti kielletyn rakkauden liekki.
Sydän kukkii, vaikka sen pitäisi olla muuttunut jo puuksi

Vanheneva mies on lähempänä kuolemaa kuin elämän kukoistuskautta – silti unissa ja unelmissa hän nauttii aistillisuudesta ja nuoruuden raikkaudesta. Ystävien kuoleminen on luonnollista, mutta nuoren miniän tekemä abortti luonnotonta.

Vuoren jyly on sellaista yhden miehen ja yhden perheen elämän minimalistista tallentamista, johon olen Keltaisen kirjaston modernissa japanilaiskirjallisuudessa tottunut. Tiedäthän nämä kirjat: Ne ovat kuin meditaatiota tai kokoelma tuokiokuvia. Hieman hankalasti avautuvien haikujen kaltaisia, mutta joka tapauksessa kovin kauniita.

Vuoren jyly on pittoreski kertomus ilman suurta draaman kaarta. Shingon elämä on sarja vaikutelmia ja hetkiä, joita Kawabata tarjoilee kultalautasella yksi kerrallaan. Kuuntele, tässä on viimeöinen uneni. Katso, on niin rauhallista, etteivät edes saniaisen lehdet heilu portaan alla. Ihmettele, kuinka kaunis onkaan miniäni kaulan kaari.

Kaikenlaiset vuodenkiertoon liittyvät vertauskuvat ovat kirjan ydintä. Shingon mielestä ihminen elää tyhjyydessä, jos hän ei huomaa vuodenaikojen pieniä vaihteluita.

Ainoa oikea vuodenaika lukea Kawabatan kaltaisia kirjailijoita on muutoksen aika kevät tai syksy. Kirja herkisti tarkkailemaan versomista ja vihertymistä – sain lukemisen lomasta seurata omasta ikkunasta saarnien lehtien runsastumista ja koristeomenapuiden kukintojen aukeamista.

Vuoren jyly on täynnä vertauskuvia: auringonkukat kantavat päätään kuin ylväät ihmiset, aikuisille lapsille kotiin jääminen on virran pohjaan kätkeytymistä. Vertauskuvallisia ovat myös kirjan lukujen nimet kuten vuoren jyly (avaus), kaskaan siivet, liekehtivät pilvet, haavan jälkeen.

Ei ole ihme, että Vuoren jyly on Eeva-Liisa Mannerin suomentama. Tällaisen lyyrisen kerronnan kääntäminen sopii runoilijalle erinomaisesti.

Kawabatan kirjoitustyyli on kuitenkin aika veikeä sikäli, että melkein ylitsevuotavan kauneuden välissä kirjailija päätyy kuvaamaan vaimon kuorsaustaipumusta tai siivoamisen kaltaisia kovin arkisia aiheita.

Japanilaisen kulttuurin tuntijalle kirja avautuu takuuvarmasti minua enemmän. Se oli täynnä symboleita, traditioita ja viittauksia. Joku oli niitä kirjastosta lainaamaani kirjaan merkkaillutkin.

Miten tämä kovin ei-dramaattinen kirja päättyi? Vastaukseksi Kawabata tarjosi Kikukolle ajatuksen: Jospa ihminen voi olla vapaa kuin taivaan lintu?

Lopuksi on tietysti pakko kysyä, millaista on kun vuori jylisee? Se muistuttaa tuulen ääntä, mutta siinä on maan vapinan kätketty voihke. Tunnistat varmaan tämän tunteen?

lauantai 4. toukokuuta 2019

Don DeLillo Alamaailma – Kohta me kuollaan kaikki!

Alamaailma on suuresti ihailemani Don DeLillon kunnianhimoinen pääteos, kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu, moniulotteisesti puhutteleva kirjajärkäle. Suomennettuna yli 900 sivua painavaa sanottavaa kylmän sodan ja atomiajan Yhdysvalloista sekä niitä seuranneista vuosikymmenistä.

Asteikot loppuvat, kun yritän kertoa kuinka häikäisevä kirja Alamaailma on.

Don DeLillo. Alamaailma.
Alamaailma alkaa 1950-luvulta ja sen sivuille kirjoitetaan puoli vuosisataa Amerikan historiaa. Alamaailma on suuri kertomus, jolla on paljon sanottavaa, muttei varsinaista sanomaa. Se on postmodernismia aidoimmillaan ja pirtaleisen todellisuuden suuri rekonstruktio.

Alamaailmassa kaduntasoiset ja maailmanlaajuiset asiat ovat samanarvoisia. Kirjan sivuilla lukija kohtaa aids-potilaat, nunnat, amerikansiirtolaiset, pari rokkikukkoa ja Yhdysvaltain presidentin. Tapahtumapaikat vaihtuvat Bronxin kattoterasseilta autiomaahan, Tshernobylistä Vietnamiin, esikaupunkilähiöiden perhepäivällisiltä kaatopaikoille ja ydinjätteen loppusijoituskeskuksiin. Alamaailmassa katsotaan Eisensteinin Underweltiä – elokuvaa, joka on täynnä barokkimaisia näkyjä, vastakkainasetteluja ja konflikteja.

Kuinka käsittämättömän kyvykäs kirjailijan täytyykin olla, että hän pystyy pitämään polveilevan ja ultramaratonin mittaisen teoksen kasassa!

Alamaailman tapahtumien starttipaikka on New York Giantsin baseball-stadion. Kirjan ensimmäiset 65 sivua on omistettu stadionilla 1951 käydylle legendaariselle ottelulle, jonka viimeisessä vuoroparissa Bobby Thomson löi Giantsille sensaatiomaisen voittojuoksun.

New York Timesin etusivua hallitsee kaksi kolmipalstaista otsikkoa. Vasemmalla puolella Giants voittaa mestaruuden. Oikealla puolella symmetrisesti aseteltuna, samankokoisena, samalla rivimäärällä, Neuvostoliitto räjäyttää atomipommin.

Ydintuho ja kolmannen maailmansodan uhka painavat amerikkalaisten mieliä. Ohjuksia löytyy Kuubasta aivan oman olkapään takaa –  kohta me kuollaan kaikki!

Hirviöpaukut ja koeräjäytykset ovat tässä kirjassa unelmia ja estetiikkaa – onnellinen se, joka sellaisen lumottaren on saanut omin silmin todistaa.

Alamaailman sydän on Bronx italosiirtolaisineen. Siirtolaisten lapsi DeLillo on kasvanut Bronxissa ja on sanonut, että tuntee olevansa Alamaailman sivuilla hieman itsekin.

DeLillolle Bronx on paikka, jossa "historia ei juokse valtoimenaan". Bronxia ovat katupelit, katutappelut, kujien seksi ja pikkurikollisuus. Helteestä hohkaavat kadut, bileet katoilla kuumina kesäöinä, aids-potilaista ja narkkareista huolehtivat nunnat, jesuiittakouluja käyvät lapset, ilmarata Bronxin ja Manhattanin välillä.

Bronxissa kehnot isät särkevät poikiensa sydämet. He katoavat vedonlyöntivelkoineen ja jättävät naisille hylätyn häpeän ja pojille isättömyyden trauman. Siitä seuraa läpi elämän kestävä emotionaalinen itsepetos.

Bronxissa on syntynyt ja kasvanut kirjan ainoa minäkertoja Nick Shay. Bronxissa asuu vuonna 1951 myös Cotter-poika, joka onnistuu nappaamaan voittojuoksun tuoneen baseball-pallon – samainen pallo päätyy monivaiheisesti Nickin haltuun.

Nickin vaimo Marian on etuoikeutetun kasvatuksen saanut ja siksi itsensä osattomaksi tuntema – hyvin amerikkalainen ilmiö. Marian halusi kuulla Nickin tarinoita rikoksista ja väkivallasta eikä Nick osannut saatella Mariania nuoruutensa vuosiin. "Miten toinen oli sanonut ei, kun hän kysyi, oliko ase ladattu". Aina kun Nick kertasi käänteentekevän hetken, oli lopputulos sama – hän oli ampunut miehen ja istunut siitä hyvästä nuorisovankilassa.

Aidon postmodernin "päähenkilön" tapaan Nickin kokemukset hajoavat eikä hän voi tulkita elämää edes omasta puolestaan. Spiraalimainen kerronta yhdistää Nickiin kymmenet henkilöhahmot, joskin syy heidän esiintymiseensä kertomuksessa valkenee useimmiten vasta kirjan lopussa.

Nickillä on shakkineroveli Matt, josta tulee ydinaseinsinööri, äiti Rosemary, joka ei suostu muuttamaan pois Bronxista, nuoruuden salarakas vanhempi Klara, josta tulee kuuluisa taidemaalari, Klaran ensimmäinen mies opettaja-Albert, joka Nickin tietämättä puhuu hänelle ja Mattille collegepaikat, jesuiittakoulun opettaja nunna Edgar, joka opetti Nickin etsimään asioiden piileviä merkityksiä ja syvempiä yhteyksiä ja Nickin yhtiökumppani Brian, joka pettää häntä Marianin kanssa. Postmodernia on se, että samassa kirjassa voi puhua Bronxin nilkki ja Yhdysvaltain presidentti ja arvaat varmaan, kumpaa kuumottaa enemmän! Edgar J. Hoover on tämän kirjan parodioiduin hahmo.

Alamaailma koostuu kymmenistä episodeista. Jotkut niistä jäävät pakostakin mieleen muita paremmin. Kuten lenkkaritossuinen Esmeralda, enkeli jo 12-vuotiaana. Kuten Mattin työpaikka New Meksikon autiomaassa aseteollisuuden leivissä. Mattin työtä on tehdä seurausanalyysiä ydinonnettomuuksista ja konfliktien seurauksista. Hän on ehkä alustamassa kolmatta maailmansotaa – tai sitten ei.

Jos jokin on tyypillistä DeLillon kirjoille, se on kulttuurin ja väkivallan kohtaamisen sattumanvaraisuus. Don DeLillosta on sanottu, että hän näkee ja kuulee maataan katutasolta kuin ei kukaan https://www.theguardian.com/books/2015/aug/03/100-best-novels-underworld-don-delillo

Nickin yrityksen toimiala on jäte. "Me olemme jätteenkäsittelijöitä, jätteenkauppiaita, jätteen kosmetologeja". Jäte on uskon asia, sillä sitä haudataan vaarallisiin paikkoihin pelon ja kunnioituksen vallassa. Atomiajan kirjassa Nickin firma hoitaa myös atomi- ja plutoniumjätteen käsittelyn.

Kaksikymmentä vuotta sitten kirjoitettu Alamaailma on käsittämättömän ajankohtainen kirja. Kierrätystalous, globaalit ongelmat, poliittisen johdon kyvyttömyys minkään todella haastavan edessä, eriarvoistuminen, köyhyys.

Kemianteollisuus tekee tuotteistamme parempia – aseteollisuus estää meitä kuolemasta aina yhden päivän pidempään.

Tässä helvetin massa on syötävää jätettä, parempaa syötävää kuin monien maiden ruokapöydässä. Tässä maassa voi jätteillä kalustaa talon ja ruokkia kakarat...Meidän aikanamme oma kuonamme palaa takaisin tuhoamaan meidät.

Alamaailma on todella haastava kirja lukea, eikä tässä ole mitään pitkästyttävää. Alamaailmaa ei voi vain kuluttaa vaan siihen syvennytään. DeLillon kieli on merkityksiä tulvillaan – tällainen karu proosarunous ei kaikilta onnistu.

Kaipaan Alamaailmaan takaisin jo nyt kuten Nick kaipaa nuoruuttaan:

Juuri sitä minä kaipaan, rauhan rikkoutumista, epäjärjestyksen päiviä, jolloin kävelin oikeita katuja ja tein asioita suinpäin ja olin koko ajan vihainen ja valmis, vaara muille ja kaukainen arvoitus itselleni.

Olen lukenut jo yli 400 Keltaisen kirjaston kirjaa. Tällä kokemuksella vakuutan, että Alamaailma on yksi parhaista. Haluaisin aloittaa kirjan uudelleen, koska jäi niin paljon selvitettävää tarinan ja henkilöiden kesken. Ja varmasti näin vielä joskus teenkin – alkuperäiskielellä.