lauantai 27. elokuuta 2016

Auroran yllätykset

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, joka muistetaan parin vuoden takaisena best sellerinä. Kiinnostusta lisäsi entisestään se, että kirjaa markkinoitiin Ison K:n [Keltainen kirjasto] ensimmäisenä dekkarina.

Joël Dicker. Totuus Harry Quebertin tapauksesta.
Aavistelen, että myyntiluvut tyydyttivät kustantajaa myös Suomessa. Sen sijaan monien dekkaristien arvelen pettyneen. Jos murhamysteerin selvittely tekee kirjasta dekkarin, niin nimeän dekkariksi myös Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmän. Muista Ison K:n kirjoista dekkarista käy sitäkin parammin Graham Greenen Kiveä kovempi. Siinä, kuten Greenen kirjoissa monesti, saa aidon dekkarijännityksen ohella nauttia mestarillisesta kirjailijantyöstä.

Dekkarifaneja enemmän pettyivät monet Ison K:n ystävät. Totuus HQ:n tapauksesta ei täytä laatusarjan kriteereitä, eikä siitä varmasti tule vuosisadan, tai edes vuosikymmenen, klassikkoa.

Epäilen kirjan nousseen julkaisuvuotensa myyntimenestykseksi vetävän juonensa ansiosta. Sen lisäksi kirja on kaiken maailman mahdollisten teemojen jättipotti. Totuus HQ:n tapauksesta on kirja kirjoittamisen teoriasta ja kirjailijaksi kasvamisesta. Menestyksestä ja kirjallisuusbisneksestä. Se sisältää tarinan ystävyydestä, luottamuksesta ja valheesta. Rakkaustarinoiden ystäville Totuus HQ:n tapauksesta tarjoilee intohimoa ja tarinan sopimattomasta rakkaudesta. Ja lopuksi lisään luetteloon pikkukaupunkikuvauksen: auroralaisten tarinat ja ihmisuhteet itsessään.

Näistä teemoista valitsen suosikikseni Auroran pikkukaupunkimaailman, jonka tunnelmaa maalaillessaan Joël Dickert on parhaimmillaan.

Mutta aloitetaan murhasta. Se alkaa näin:
Tästä puhelusta käynnistyi tapahtuma, joka ravisutti newshamphirelaisen Auroran kaupunkia. Sinä päivänä katosi jäljettömiin tyttö nimeltä Nola Kellergan.
Marcus Goldmannin luottoystävä Harry Quebert on pahassa pulassa: häntä epäillään nuoren tytön murhasta. Viranomaiset uskovat pitkään mysteerinä säilyneen murhan vihdoin selvinneen. Sinnikäs Marcus rientää tapahtumapaikalle: hän on päättänyt pelastaa ystävänsä pulasta.

Mutta ennen murhaa on ongelma nimeltä kirjailijantauti. Marcus on kuvattu, varmasti tarkoituksellisesti, vähän kuin Dickeriksi itsekseen. Nuori menestyskirjailija potee kirjoittamiskammoa kun kakkoskirja ei ota syntyäkseen. Kirjoittamisen tuska selätetään vanhemman lajitoverin ja mentori Harryn opein.
- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksista yksi ainoa asia, niin mikä se olisi?
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä putoamista. On osattava kaatua.
Harry Quebertin tapaus on ratkaisu tähänkin ongelmaan - sen kirjoittaminen on upotettu tähän tarinaan.

Kirjan päätarina, sen murhan selvittäminen, tarjoaa kaikkine käännekohtineen huikean määrän yllätyksiä. Noin sadan sivun jälkeen katselen kirjapaksukaista epäuskoisena: mitä ihmettä voi sisältyä jäljellä oleviin satoihin sivuihin kun kirjan nimen lupaus on jo lunastettu? Tulen höynäytetyksi ratkaisuvaihtoehto kerrallaan. Tarina palaa lähtöpisteeseensä ja kirjan alkusanoihin yhä uudelleen - mutkikkaita käänteitä riittää monensadan sivun verran. Jos hyvän dekkarin tunnusmerkki on se, että loppuratkaisu luo lukijan ällikällä, Dickert onnistui mainiosti.

Tällainen pitkittely voisi olla raivostuttavaa, mutta nyt siedän sen. Epäilen tämän johtuvan siitä, että Totuus HQ:n tarinasta saattaa olla selkokielisin Isossa K:ssa koskaan julkaistu kirja. 800 sivusta huolimatta yksinkertaisen kielen ja lakonisen kerronnan takia kirja on nopeasti lukaistu. Kertoja on rehdisti minämuodossa ja tapahtumia raportoidaan realistisesti, melkeimpä yliasiallisesti.

Onkohan harkittu tyylikeino sekin, että välillä kuvittelin lukevani poliisiraporttia?

Minulle Totuus Harry Quebertin tapauksesta - kirjan pelasti joutumasta Näitä en haluaisi Isoon K:hon -listalleni lukemisen kepeys. Helposti kulutettavien kirjojen etu on se, ettei niille ehdi raivostua.

Sitten on se ystävyys. Yksi Harryn kirjoittamisopeista kuuluu näin: "Kirjan kirjoittaminen on samalaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti." Niin satutti myös ystävyys ja sen menetys.

Jos kuvaisin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -kirjaa yhdellä sanalla, se sana olisi yllätyksellisyys. Sellainen oli murhamysteerin käänteiden lisäksi myös Marcuksen ja Harryn ystävyys ja Harryn persoona kaikkinensa. En paljasta, mitä tapahtui, mutta lopussa matkataan kirjailijan paratisiin ja ollaan samojen teemojen äärellä kuin Kerstin Ekmannin Huijareiden paratiisissa.

Sitten on se rakkaustarina. Rakkauden kanssa olin ymmälläni. Rakkauteen uhrattiin paljon sivuja, mutta niin epäuskottavasti, että epäilen Nolan ja Harryn tarinankin olleen huijausta. Mutta ihan varmaa on, ettei kukaan kaltaiseni Twin Peaks-fani voi olla lukematta kirjaa vertaamatta Nolaa Laura Palmeriin, pikkukaupungin prinsessaan, josta kuoleman jälkeen paljastui vähemmän puhtoisia puolia.

Twin Peaks tulee ihan väkisin mieleen myös Auroran pikkukaupungista, joka minusta oli parasta koko kirjassa. En tiedä, miksi pidän miljöökuvauksista kirjallisuudessa niin paljon. Ehkä niistä iloitsee sisäinen matkailijani, joka uskoo löytäneensä taas yhden uuden idyllisen, kiehton tai muuten vaan hohdokkaan maailmankolkan. Säilytän sydämessäni Harry Quebertin ihastuttavan huvilan ja autioilla rannoilla kirkuvat lokit.

lauantai 20. elokuuta 2016

Meritähden hiljaisuus

Ensihetket E. L. Doctorowin Danielin kirjan parissa herättivät ikäviä aavistuksia: olinko tarttunut yhteen Ison K:n vastenmielisimmistä kirjoista? Kannen kuvassa taitaa olla sähköshokki. Aloitussitaateissa yhdistellään riehakkaasta Danielin mahtipontisia profetioita Whitmannin ja Gingsbergin runoihin. Vietetään kaatuneiden muistopäivää ankeissa tunnelmissa.

E. L. Doctorow. Danielin kirja.
Kirjan nimihenkilön Danielin olen saattanut tavata ennenkin. Kirjassahan taitaa lymyillä Sebastian kakkonen, samalainen superääliö kuin Patrick Donleavyn Holtittomassa miehessä. Uhmakas persläpi aukomassa jokaiseen ilmansuuntaan: lapsivaimolleen [jota hän kutsuu siitoseläintyypiksi ja hiekkakinokseksi, joka on luotu tallattavaksi], vanhemmilleen [jotka paljastuvat kasvattivanhemmiksi], valistuneelle liberalismille ja ihan kaikelle autoilusta Amerikkaan. 

Mutta kun onnistuu antautumaan kirjallisuudelle ennakkoluulojen seireenihuudoista piittaamatta, voi hiekanjyvä muuttua jalokiveksi. Danielin kirja ei päässytkään Martin Walserin kavaljeeriksi vaan ihan toiselle listalle yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Danielin kirjasta kehittyi kesän hienoin lukukokemus. Hyvin koskettava, erityisen liikuttava.

Danielin hahmosta on mahdoton pitää, mutta hänen tarinansa voi kohdata, kun tietää pari faktaa. Sen, että eletään 1960-lukua ja että Daniel on 25-vuotias hippivasemmistolainen. Jonka vanhemmat olivat kommunisteja, itäisestä Euroopasta lähteneitä amerikansiirtolaisia, hyvin idealistisia. Jotka teloitettiin maanpetturuudesta ilman demokraattista oikeudenkäyntiä.

Danielin profetian sanoin:
"Ja se on oleva ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut..."
Aika pian ymmärsin lukevani Isaacsonien perheen tarinan kautta kirjoitettua amerikkalaisen vasemmiston historiaa. Sellainen kirjailija Doctorow oli - todellisuuden ja fiktion yhdistäjä. Sukupolvelta seuraavalle siirtyessään vasemmistolaisuus muuttui neuvostomyönteisestä idealismista hippiliikkeen uuden mantereen vasemmistolaisuudeksi. Sellainen kirjailija Doctorow oli - yhteiskunnallisen fiktion mestariluokkalainen.

Tämän kirjan taustalla on tositapahtumia. Julius ja Ethel Rosenberg tuomittiin 1950-luvun alussa kuolemaan lavasteoikeudenkäynnissä syytettyinä atomivakoilusta.

Danielin kirjassa juutalaisperheen Paul ja Rochelle Isaacson poika Daniel avautuu 13 vuotta myöhemmin menneisyydestään, jota on ryhtynyt selvittämään osittain siskonsa Susanin painostuksesta. 

Ja vaikka Danielia voi sittenkin ymmärtää, Yhdysvaltojen kylmän sodan politiikkaa ei mitenkään. Olihan se käsittämätöntä syytellä Stalinin vainoja, rautaesiripun takaisia ihmisoikeusloukkauksia ja kommunistiaaltoa ja samalla kehitellä ydinasetta ja tappaa toisinajattelijoita jopa omassa maassa.

Danielin kirjassa politiikka tulee iholle. Olipa kerran vaatimattomasti elävä onnellinen perhe, jonka elämän täytti puuhakas poliittinen aktivismi. Jota kylmä sota alkoi ahdistella. Niistä jäävät Doctorowin kirjasta elämään vavahduttavat hetket:  
Kun äitini viimeksi nähtiin...Hän jätti jälkeensä siistin talon ja jääkaappiin maapähkinävoileivän ja omenan lounaaksi. Iltapäivällä join maitoa ja söin pikkuleipiä. Eikä hän enää milloinkaan tullut kotiin.
Jälkeen jäivät Daniel ja Susan, orporukat kasvatukodeissa, ottovanhemmilla ja pakotettuina muuttaan sukunimensä ja kieltämään sukunsa. Ja nuorina aikuisina kauhuissaan omasta itsestään etsimässä sydämen kotia hippiliikkeestä.
Muista kuitenkin, että tämän taakan säilyttäminen lasten harteille on meillä sukuperinne.
Doctorowin kerronnassa käytössä ovat taidokkaat siirtymät aikakaudelta toiselle. Tarina kerrotaan yhden Danielin vuoden sisällä kaatuneiden muistopäivästä jouluun siten, että se aukeaa loppuun saakka. Ja kun vielä kertojana vuorottelevat minä, hän ja he, ei lukijalla ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa suorituksesta kunnioituksen hattua

Ja ennen kuin kirjan kannet sulkeutuvat, lahjoittaa Doctorow lukijalle yhden hienoimmista lukemistani lopetuksista. Siinä yhdistyvät äidin ja tyttären aika ja pojan menetys. Ja vaikka palavasti haluaisin lahjoittaa sen sinulle, jätän kuitenkin liikuttumisen ja yllättymisen hetken lukijalle.

Vaikka minusta Danielin kirja on suuri kirja, ei siitä voinut tulla Suurta Amerikkalaista Romaania [Tästä aiheesta enemmän erinomaisessa Deadline Torstaina -blogissa]. Sellaiseksi se kuvasi liian marginaalisia kokemuksia. Mutta se voisi hyvinkin olla yksi niistä romaaneista, joista yhteensä tulee Suuri Amerikkalainen Siirtolaistarina.

Viime vuonna kuollut Doctorow jätti meille loistavien kirjojensa lisäksi meritähden hiljaisuuden. Se on elämänasteikon syvin hiljaisuus. Sitten mennään jo elottoman puolelle. Meritähti tarkoittaa mielenrauhaa, sopusointua maailman kanssa ja sen takia suurinta onnea.

Sellainen voi olla myös lukijan onni, kun hänelle oli lahjoitettu Danielin kirja.

maanantai 8. elokuuta 2016

Ennen kuin Edgarista tuli E. - kirjailija Doctorow

E. L. Doctorow. Maailmannäyttely.
Ilmeisen omaelämänkerrallinen lapsuudenkuvaus löytyy monen kirjailijan tuotannosta. Siitä on helppo aloittaa, siitä on loogista jatkaa ja viimeistään siihen on syytä lopettaa. E. L. Doctorowin (synt. 1931) muisteloteos Maailmannäyttely sijoittuu jonnekin ennen tuotteliaan uran puoltaväliä kirjailijan käydessä kuuttakymmentä.

Doctorow kuoli viime vuonna (2015) ja viimeistään nyt jokainen Doctorow-fani - kuten minä [!] - on kirjasta iloinen.

Maailmannäyttelyn päähenkilöllä on sama nimi kuin kirjailija "E:llä", Edgar. Edgar elää 1930-luvulla lapsuuttaan New Yorkissa, alemman keskiluokan Bronxissa. Edgar kuuluu maallistuneiden venäjänjuutalaisten, muusiikin yhdistämien siirtolaisten lapsikatraaseen.

Kirjassa Bronxia ja 1930-lukua kuvataan pääsääntöisesti lapsen näkökulmasta, minkä lisäksi Doctorow on lisännyt muisteloihinsa myös aikuisia näkökulmia. Välillä äänessä ovat äiti Rose, isoveli Donald ja täti. Heitä tarvitaan valaisemaan aikakautta ja perheen suhteita. Luin kirjaa myös siirtolaisuuden kuvauksena: ensimmäinen sukupolvi pitää kiinni identiteetistä ja arvoista, jolloin myös pettymykset ja ennakkoluulot ovat vaarassa siirtyä eteenpäin.
Me polveudumme itäeurooppalaisista, jotka ovat luonnollisempaa ja inhimillisempää väkeä ja tiesivät mitä kärsimys oli.
Aikuisten puheesta välittyy aikakauden ja ajanjakson kovuus. Rose-äiti pyörittää perhettä, kokkaa, pyykkää, putsaa ja huolehtii muista. Isällä ei ole omaa ääntä, mutta muiden aikuisten tarinoista selviää, kuinka suuria uhrauksia hummaileva hurmuri perheeltään vaatii. Näistä rankimpana konkurssin aiheuttama ja kirjan edetessä syvenevä taloudellinen ahdinko.

Edgarin, pienen lapsen, maailma on vielä kovin konkreettinen. Se täyttyy Bronxin kaduista, hajuista, ruoasta, peleistä, puistoista, ystävistä, perheestä, juutalaisista traditioista... Varaudu lukemaan hidasta kirjallisuutta ilman suuria tarinallisia käännekohtia, sillä paljon poimitaan värejä, valoja ja tuntemuksia.

Lapsinäkökulman ansiosta Maailmannäyttely ei takerru perheen vaikeuksiin tai aikakauden kurjuuteen. Sen ansioista lukija voi käsitellä Edgarin isään kohdistuvan aiheettoman jumaloinnin sekä perhesuhteet, jossa äiti jää puurtavaksi ja huolehtivaksi sivuhenkilöksi.

Kirjailijan oma ikä tuo tarkasteluun välimatkaa, jonka ansiosta kerronta voi soljua rauhassa eikä selittelyitä tarvita. Näin Doctorow kunnioittaa myös lukijaa. 

Edgarin ensimmäisen vuosikymmenen kohokohta oli New Yorkissa 1939-1940 järjestetty maailmannäyttely. Sellainen se oli myös monille Amerikan siirtolaisille. On selvää, että tapahtuma merkitsee kirjassa paljon enemmän kuin edistyksen ihmeillä huikaisevaa näyttelyä. Se symboloi illuusiota maailman yhtenäisyydestä, pian katoavaa, kun maailma repeää eri leireihin, sotiin ja kylmän sodan synkkyyteen.

Sitä, mitä tapahtui maailmannäyttelyn jälkeen Edgarille ja hänen perheelleen, ei enää kerrota. Valitettavasti kirja antaa aavistaa kasvavien vaikeuksien aikaa.

Doctorowin Maailmannäyttelyssä on autenttisen ajankuvauksen tunnelmaa. Se on säilynyt raikkaana ja helposti lähestyttävänä vuosikymmenien jälkeenkin. Ripaus vintagea ja nostalgiaa tekee hyvää meistä jokaiselle!

Etenkin monissa amerikkalaisarvioissa Maailmannäyttely on saanut aliarvostetun klassikon leiman. Mitä mieltä sinä olet?

Minulle Maailmannäyttely ei ole suosikki Ison K:n lapsuusaiheisessa omaelämänkertakirjallisuudessa. Sydämeni ovat vieneet traagisemmat Elias Canettin Pelastunut kieli ja Amos Ozin Tarinoita rakkaudesta ja pimeydestä.

Omasta lukukesästäni näyttää muodostuvan pienimuotoinen Doctorow-suvi, sillä luin Maailmannäyttelyn jälkeen Danielin kirjan. Joka muuten on huikea! Nyt on enää lukematta se kaikkein parhaimpana pidetty Doctorow eli Ragtime. Kuinkahan kauan maltan pitkittää näitä jäähyväisiä!

lauantai 6. elokuuta 2016

Kirjahuijauksen koreografia

Kerstin Ekman. Huijareiden paratiisi.
Kerstin Ekmanin Huijareiden paratiisi on kirja kirjoittamisen valheesta. Huijareiden paratiisissa valekirjoittaminen on huijaus ja suunniteltu petos.

Tarvitaan kaksi naista. On Babba Andersson, lahjakas ja älykäs. Se oikea kirjailija, joka uskoi, ettei habitukseltaan epäedustavana ja taustaltaan junttimaisempana koskaan saisi kirjojaan edes julkaistuksi. Ja sitten löytyy Lillemor Troj, Babban valitsema edustuskulissi kirjailijan teksteille.

Kirjailijan ja valekirjailijan kuviosta tulee elinikäinen paritanssi. Kuten jokainen pitkä parisuhde, myös Babban ja Lillemorin suhde on katkolla, ja jopa vähällä paljastua, monesti. Alkuvaiheessa tukalanoloisista rooleista sukeutuu elämäntapa, jossa toinen nauttii kulisseista katsomisesta ja toinen pärjäilee mainiosti länsinaapurin kirjailijaeliitissä.

Huijareiden paratiisi ei missään tapauksessa ole Ekmannin parhaita kirjoja, mutta onneksi siitäkin löytyi pari kiinnostavaa teemaa. Toinen on arvattavasti hitusen dekkarinkaltainen tarina, jossa joutuu alusta loppuun asti jännittämään huijauksen paljastumista.

Tämän kutkutuksen Ekman kirjoitti kirjaansa taitavasti. Pantteri-ikäinen Babba lähettää kustantajalle autofiktion, petoksen paljastavan elämänkerran. Koko kirja alkaa siitä hetkestä, kun Lillemor saa käsikirjoituksen käsiinsä. Näin lukija pääsee sisälle kummankin naisen tarinaan ja versioon tapahtuneesta.

Kirjallinen petos on perustavanlaatuinen analyysi kirjallisuudesta ja sen kirjoittamisesta, sillä se pakottaa kysymään, mikä on kirjallinen totuus. Harva kirjailija on lopultakaan oman todellisuutensa "kaappinero". Kirjailija tarvitsee virikkeitä ja inspiraatiota, sparrausta ja dialogia. Siinä on Lillemorin, muusan ja peilikuvan, paikka Babban elämässä.
Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa...Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj.
Entä minä sitten, sanoi Lillemor. Kuka minä olen.
Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi.
Niin, Lillemorille tilanne näyttää aiheuttavan Babbaa enemmän hämminkiä. Mutta on toisaalta hänelle onneksi, sillä Lillemorin inhimillinen kehityskaari on Babbaa vaikuttavampi.

Toinen, minusta paljon kiinnostavampi, on ruotsalaisen yhteiskunnan ja luokkaerojen kuvaus, jota työväenluokkainen Babba ja nousukasperheen ainokainen Lillemor edustavat. Lukiessa sai muutamaan otteeseen hykerrellä kuin Solsidania katsoessa parhaimmillaan.

Sama näkyy myös yhteiskuntakuvauksessa, sillä Ekman luotsaa lukijan 1950-luvulta nykyaikaan. Yhteiskunta ja sen muutokset peilautuvat henkilökohtaisten elämien läpi. Romaanin myötä ruotsalainen kansankoti ja sosiaalidemokratia antautuvat markkinatalouden edessä. Yhteiskunnallinen muutos näkyy selvästi Lillemorin elämässä. Porvariskodin kasvatti ajautuu tyhjänpäiväisen avioliiton kautta mielisairaalaan ja asettuu punavihreään kuplaan. Babban hahmossa on, kirjallisesta lahjakkuudesta huolimatta, enemmän sosialistisen kansankodin peruskalliota.

Jos tunnet hyvin ruotsalaista yhteiskuntaa, saat kirjasta varmasi irti paljon minua enemmän!

Huijareiden paratiisiin on varmasti tahallisesti sisällytetty lukuisia viitteitä Ekmannin itseensä. Babba aloittaa dekkaristina, mutta siirtyy sitten lajikokeiluiden kautta vahvempaan draamaan. Ja onnistuu laajentamaan lukijakuntaa saaden arvostusta yli genrerajojen. Lisäksi päähenkilö - tai päähenkilöt - ovat ehtineet kypsään ikään, joten kirjaa voi lukea myös "ekmannilaisena" retrospektiivinä. Tuleeko Huijareiden paratiisin jälkeen vielä muita kirjoja vai tässäkö oli päätös?

Niin tai näin, en erityisemmin innostunut Huijareiden paratiisista. Vaan haikailin Sudentalja-trilogiaa, yhtä suosikkiani upeiden Isojen K:den listalla.

Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi kirjan suomenkieliseksi nimeksi on valittu "Huijareiden paratiisi". Huijausta toki esiintyy, mutta onko Ruotsi huijariparatiisi vai onko kyse huijaamisen "paratiisimaisuudesta"? Kirjan alkuperäisnimi muuten on "Grand final i skojarbranschen".

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Lissabonin kosketus

Pascal Mercier. Yöjunalla Lissaboniin.

Olen jo tottunut siihen, että Lissaboniin sijoittuvat kirjat ovat nostalgisia ja viipyileviä. Niin myös Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin. Parhaimmillaan viipyilevyys on syvällistä ja vangitsevaa – tähän pystyi maailman paras José Saramago suuressa kirjarakkaudessani Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Mercierin vastine saa aikaiseksi, valitettavasti, jokaisen lukijan suurimman pelon – pitkästymisen.

Mercierin tarinassa latinanopettaja Raimund Gregorius sukeltaa jo kuolleen lääkärikirjailija Amadeu de Pradon elämään ja samalla syntyy itsekin ihmisenä uudellaan. Luin siis kirjallisuutta kirjallisuudesta ja kirjan elämää muuttavasta voimasta.

Yöjuna Lissaboniin alkaa kömpelösti. Perisäntillinen berniläismies Gregorius estää salaperäisen naisen itsemurhayrityksen sillalla. Nainen jättää jälkeensä Amadeu de Pradon kirjan ja katoaa Lissaboniin. Peräänsä hän saa seuraavalla yöjunalla Gregoriuksen.

Latinistin hahmo pohjustetaan ylettömän ikävystyttävästi. On tuntiopettajuutta, shakinpeluuta, antikvariaatteja, ainoa silmälääkäriystävä – henkistä ja sosiaalista eristäytyneisyyttä. Gregoriuksen elämässä yöjunailu on suuren luokan seikkailu, joka Lissabonissa johtaa identiteettikriisiin.

Syynä muutoksen on Pradon filosofinen teos, joka myllertää latinistin elämän. Ja myös lukija voi hetkeksi huokaista: tarina saa kiinnostavuutta Gregoriuksen alkaessa selvittää Amadeu de Pradon elämänvaiheita ja sydäntäsärkevää tarinaa.

Prado oli mies, jolla oli mahdollisuus kaikkeen, mutta joka kuoli tyhjin käsin. Varakkuutta, hienostuneisuutta ja lahjakkuutta, mutta myös melankoliaa ja eristäytyneisyyttä. Psykologiasta kiinnostuneelle Pradon hahmo on kiehtova tapausesimerkki ihmisestä, joka fatalistisesti valitsee onneaan vastaan.

Pradon elämän tulkkeina toimivat sisarukset ja entiset ystävät sekä Pradon ainoan elämänsä aikana kirjoittaman kirjan filosofiset sitaatit:
Elämänne todellinen ohjaaja on sattuma, ohjaaja täynnä julmuutta, armeliaisuutta ja kiehtovaa viehätysvoimaa. 
Pradon elämän kautta löytyvät portugalilaiset ottavat Gregoriuksen omakseen ja pakottavat miehen ihmettelemään omaa eristäytyneisyyttään. Tässäkin apuna toimivat Pradon sitaatit:
Aika ei vetänyt häntä mukanaan, ei kuljettanut häntä minkäänlaista tulevaisuutta kohti, virtasi ohi hänestä piittaamatta ja häntä koskettamatta. 
Eniten huolta aiheuttaa pelko sokeudesta. Kulunut silmälasimetafora on suurkäytössä: vanhoista ei voisi millään luopua ja uudet ovat ikkuna uuteen elämään. Sellaisen lahjoittivat Gregoriukselle Prado ja Lissabon.

Vaikka Yöjuna Lissaboniin oli liian totinen ja vanhanaikaisen korkeakulttuurinen, oli silläkin hetkensä. Jotenkin hurmaava Amadeu de Prado liikutti minuakin. Ja kun selvisi, että
kilpajuoksu onnesta oli lopullisesti menetetty…hänen uhoten alkanut elämänsä hiipui ja paloi tuhkaksi
tunsin itseni hieman surumieliseksi ja kyynelsilmäiseksi.

Ennen kirjan lukemista katsoin Bille Augustin ohjaaman Yöjunalla Lissaboniin elokuvan. Elokuvassa oli hieman kirjaa enemmän imua. Jeremy Irons ei mitenkään onnistunut olemaan yhtä ikävystyttävä kuin Gregorius. Lisäksi hän sai rohkeutta ihmissuhteeseen, jota kirja-Gregoriukselle ei suotu.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Yksinäisyys - salaisuuden seuralainen

Yiyun Li. Yksinäisyyttä kallimpaa.
Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa -kertomus johdattaa lukijan outoon tunnelmaan. On hyvin yksityistä, ja myös aikalailla karmivaa. Miljoonien aasialaisten ihmismeri on yksityisen ihmisen salaisuuksia tulvillaan.

Unohtamisen opettelu ja salaisuuksista vaikeneminen ovat elämässä erityisen vaikeita tehtäviä. Sen tietää neljääkymmentä lähestyvä kaverikolmikko Boyang, Moran ja Ruyun. 
Yksinäisyys tulee salaisuuksien seuralaisena, ja salaisuuksista tulee yksinäisyyden kunniamerkki.
Entisiä ystävyksiä yhdistää, ja lopullisesti erotti, myrkytetty lapsuudentuttu, jota on kirjan alussa tuhkaamassa kolmikon miespuolinen jäsen Boyang.
Hän lähetti kummallekin jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä viestin, jossa kertoi – muistutti – Shaoain olevan vielä elossa...Moranin ja Ruyun vaikeneminen vahvisti asian olevan niin: määrätietoinen hiljaisuus saattoi tarkoittaa vain sitä, että he olivat uskollisia siinä missä hänkin.
Yksinäisyyttä kalliimpaa on hitaasti avautuva murhamysteeri ja herkkä tarina kaverikolmikosta, johon kuuluneet eivät murrosiässä tapahtuneen välirikon jälkeen tahdo löytää paikkaansa maailmassa. Kaksikymmentä vuotta sitten myrkytetyn Shaoain kuolinviesti on räjähdysainetta unohduksen padoille ja pakottaa jokaisen palaamaan ainakin muistoissaan vielä kerran nuoruutensa käännekohtaan.

Kertomus hyppii Pekingin ja Amerikan välillä ja ottaa parinkymmenen vuoden mittaisia aikaloikkia. Kaikkitietävä kertoja avaa salaisuuden verhoa verkkaisesti - kärsimätön lukija on varmasti vaikeuksissa. Saamme tietää kolmikon asustaneen samalla pihalla ja koulutovereiden Boyangin ja Moranin hitsautuneen jo lapsuudessa symbioottiseksi pariksi. Nuorten väliin kiilaa Ruyan, jolle hellyttävän hyväsydämminen Moran tarjoaa vipitöntä ystävyyttä. Salaperäisestä Ryanista tulee tarinan musta enkeli - orporukka onkin varsinainen kohtalonoikku.

Orpona kasvaneen naisen mielessä voi itää kiihkeää myrkyllisyyttä: kertoja selittää, että toisten elämään sekaantuvan Ruyun ainoaksi saavutukseksi oli jäänyt "muiden tekemän käsikirjoituksen sabotoiminen. Miksikäs ei?"

Lin vierailut kolmikon aikuisuudessa eivät muuta tradegiaa komediaksi. Naisilla on takana muutama kulissiavioliitto tai ihmissuhde, joilla on tavoiteltu joko amerikan kansalaisuutta tai toteutettu vanhempien toiveita. Boyang, joukon ainoa mies, ei muuta pois Kiinasta. Hän ottaa kaiken irti Kiinan yhteiskunnallisesta murroksesta, menestyy liikemiehenä ja etsii seksuaalista lohtua kierrättämällä nuoria naisia.

Suhdedraaman ja murhamysteerin Li taustoittaa politiikalla. Myrkytetty Shaoai osallistui vuoden 1989 suureen opiskelijaprotestiin Taivaallisen rauhan aukiolla. Sen jälkeen naisen elämä syöksyy alamäkeen. Ensin Shaoai erotetaan yliopistosta, sitten hän menettää työ- ja kansainlaisoikeutensa. Ja seuraavaksi hänet myrkytetään - tapahtunutta lieventävänä seikkana Li vihjailee syistä kirjan keskivaiheilla.

Luin Yiyun Lin kirjan tarinana siitä, kuinka salaisuudet voivat myrkyttää elämän ja johtavat väistämättä elinikäiseen yksinäisyyteen. Yksinäisyydestä tulee koko elämän värittävä peruskokemus, vaikka kolmikon lailla löytäisikin jostakusta ihmissuhteesta lopulta laihanlaisen lohdun. Se suojaa jäätävimmältä tuulelta kaikkia elämän ja yhteiskunnan orpoja.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kaksi maailmaa: ihmiskokeet, tietoisuus ja kuolemattomuus

Sattumalta tehtävät valinnat tuntuvat usein jälkikäteen johdonmukaisilta. Luen juuri Laura Lindstedtin Oneironia. Kun poistan kauniin kansipaperin näen kauttaaltaan keltaisen kannen. Juuri sen Ison K:n tunnusvärin viileänkeltaisen. Ja aiheeltaan saman leikin elämän ja kuoleman välitilassa kuin Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa -kirjassa.

Haruki Murakami. Maailmanloppu ja ihmemaa.
Tällaisten kirjojen ansioista lukija löytää itsestään metafyysisen pohdiskelijan. Elämä ja kuolema, tunteet ja tunteettomuus, loogisuus ja absurdius. Kun vastakohtia ei olekaan, on "kumman kaa" -kysymystä turha esittää.

Silloin kun kirja vie näin syvälle, sitä todellakin rakastaa. Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa on vastustamaton. Huh - onneksi näin. Noin vuosi sitten luin Värittömän miehen vaellusvuodet. En ole kyennyt siitä bloggaamaan. Se oli floppi. Sellaista ei toivoisi lempikirjailijalleen tapahtuvan.

Maailmanloppu ja ihmemaa on taas hunajaa ja mielikuvituksen taidetta. Vasta 2015 suomennettu kirja on Murakamin nuoruudenteoksia vuodelta 1984. Ehkä siksi sen maailmoissa ja henkilöissä on niin paljon tuttua. Ja juuri fantasiaa, scifiä, lyyrisyyttä ihan sekaisin odotankin Murakamilta ja hänen maailmoiltaan.

Maailmat löytyvät jo kirjan nimestä. Hieman enemmän tutunoloinen todellisuus sijaitsee Tokiossa, joskin se on sekä tunnistettava että futuristinen ihmemaa. Ihmemaassa tarinaa kertoo 35-vuotias Laskija. 1Q84:n naissankari Aomamen miespuolinen vastine. Taipuvainen lapsuuden kokemusten takia varjelemaan äärimmilleen omaa suojakuortaan.

Laskija on mielenhallinnan ekspertti. Todellinen aivotyöläinen ei ole erityislahjakas poikkeusyksilö, kuten lukija saattaa aluksi erehtyy luulemaan, vaan äärimilleen viritetty aivokone ja ihmissysteemi.

Murakamin henkilöhahmot elävät harvoin ilmeisissä maailmoissa, eikä sellaisessa elele Laskijakaan. Hänestä tulee pelinappula Systeemi-nimisen valtarakenteen ja Merkitsijä-nimisen alajärjestön välille. On Sysiäiset -nimisiä pahiksia, väkivaltaa, soluttautumisia ja maailmanlopun mahdollisuus. Ajattelen nykyajan terrorismiä ja sen soluja. Juuri siitä tämä kirja tuntuu kertovan.

Sekä tieteestä ja nerouden vaarasta. Tiedosta ilman etiikkaa ja liian pitkälle menevästä kunnianhimosta. Ihmiskokeista, mielen manipulaatiosta - pelottavista tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ihmisestä, joka tietämättään on vain tieteellisen projektin osa.

Jos et kykene hallitsemaan ajatteluasi, joku muu on halukas tekemään sen puolestasi.
Ihminen ei saavuta kuolemattomuutta laajentamalla aikaa vaan analysoimalla sitä.
Ihminen hahmottaa omasta ajattelujärjestelmästään, ja samalla sielustaan, vain jäävuoren huippun. Jokainen meistä on suuri tuntematon myös itselleen.

Toisen maailman, maailmanlopun, salaisuuksia Murakami avaa hiljalleen vuorotellessaan ihmemaan ja maailmanlopun välillä. Tosin jo ennen tarinan alkua lukijalle näytetään keskiaikaista kaupunkia muistuttavan maailmanlopun kartta. Suljettua maailmaan ympäröivät muurit ja sisääntuloa vartioi portinvartija.

Laskija on sielläkin, mutta ei ihan samanlaisena. Häneltä puuttu varjo, joka irrotetaan maailmanloppuun saapuvilta. Varjon kuoltua yksisarviset imevät sielut pois ja sekoittavat ne keskenään. Maailmanlopussa Laskijan tehtävä on lukea ihmisten unia yksisarvisten kalloista.

Kirjan edetessä selviää, ettei maailmanloppu ole paikka kartalla, eikä ehkä välitilakaan vaan jossain syvällä itsessämme. Syvällä ihmisen psyykessä piilee "tietoisuus kaaoksesta, ja sen sisällä on kaaoksen tiivistymänä tietoisuuteni ydin". Jokaiselle tuntematon musta laatikko.
Sinun tietoisuutesi on piirtänyt maailmanlopun...Maailma loppuu sinun tietoisuudessasi.
Ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vankemmin uskon kartan symboloivan Laskijan aivoja - löytyväthän kartan ääriviivoista aivolohkot, aivokuori ja aivosilta sekä muut oleelliset.

Murakamin kirjassa on kaikkea ja paljon. Siinä on insinöörikaavioita, huumoria ja paljon 1980-luvun kulttimusiikkia. Tuotemerkkejä ja taidehistoriallisia sitaatteja. Inhimillisistä perustarpeista - seksistä, ruoasta, juomasta ja ruumiinkunnosta - huolehtimista.

Mutta kaiken yllä leijailee iso kysymys loppuelämän valinnasta. Se on tehtävä, kun varjo on vielä voimissaan. Kuolemattomuuden maailma on levollisuuden maailma. Siellä voi tulla omaksi itsekseen. Entä jos olisi sopiva kuolemattomaksi, haluaisiko sellaista itselleen?

**

Loppuun pieni varoitus. Tutkimuksen etiikasta piittaamaton aivotutkija lähti lätkimään Tokioista ja perusti tukimusyksikön Suomeen. Ja täällä on poroja - nehän ovat vähän niin kuin yksisarvisia. Ja kaikesta tästä on jo yli kaksikymmentä vuotta...

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Takaisin Varsovaan

Isaac Bashevis Singerin Lupakirja on lukemistani singereistä juutalaisin. Kirja hohkaa itäeurooppalaista juutalaisnostalgiaa. Päähenkilölle kirjailija antoi juutalaisista miehennimistä tunnistettavimman - David [Bendinger]. Tarinan hän sijoitti jo kadonneisiin Varsovan juutalaiskortteleihin. Niistä oli kasvanut ennen toista maailmansotaa Euroopan toiseksi suurin juutalaiskeskittymä.

Isaac Bashevis Singer. Lupakirja.
Lupakirja on sävyiltään vintagenruskea. Kauhtuneet julkisivut ja maankamaraa kohti
kurottelevat takinliepeet, ortodiksijuutalaisten kumara ryhti, otsakihat ja oppineisuutta osoittava kirjanippu kainalossa. Posket kuopilla ravinnonpuuttesta ja taskunpohjalla viimeinen lantti.

Lupakirja tuntuu Singerin muistelumatkalta nuoruuteen, 1920-luvulle, jolloin monet nuoret juutalaismiehet ja -naiset hakivat pesäeroa vanhoillisiin vanhempiinsa. Tai kääntyivät jopa heitä radikaalimmiksi - Palestiinasta haaveksiviksi hasideiksi.

Tässä "seurakunnassa" David, kahdensantoista ja puoli, on ymmällään. David on sivistynyt, rutiköyhä ja wanna-be -kirjailija. Välillä hupaisa, välillä surumielinen hahmo. On kauheaa valehdella rabbi-isälle ja pelätä paholaista itsessään. Kokea samoja ristiriitaisia tunteita, kuin monet omaa itseään etsivät nuorukaiset häntä ennen ja hänen jälkeensä.

Lupakirja on pääsylippu luvattuun maahan, Palestiinaan. Sitä odottaessa David lohduttautuu kolmen hyvin erilaisen naisen seurassa. Sonya on yksinkertainen työläistyttö, Edusha seksuaalisesti vapaamielinen kommunisti ja Minna rikkaan porvarijuutalaisen tytär. Enkä muuten koskaan ole lukenut näin vapaamielistä kuvausta 1920-luvun juutalaisnaisten seksuaalisuudesta. No mutta - hehän olivatkin moderneja kaupunkilaisia tapoineen kaikkineen.

David on aavistuksen verran koominen hahmo - Singer ei kirjoittaessaan säästellyt ironiaa. Välillä nuorukainen on itseriittoinen "kosmos itsessään", välillä hän on pakenemassa kaupungielämän haasteita takaisin maalaisammattiin. Välillä hän on kelmeilevä don juan, välillä naisen kuin naisen vietävissä. Isoveljen suhteiden ansiosta David jopa pääsee debytoimaan kirjailijapiireihin, mutta joutuu miettimään, onko oma kirjailijanääni sittenkään kuiskausta kovempi.

Miten kävi Davidin? Kutsuiko luvattu maa? Löytyikö kirjalle juoni ja elämänkumppaniksi oikeanlainen nainen?

Jos lukija saisi päättää, David ei ainakaan jäisi Varsovaan. Sillä jo hänkin huomaa, että taloja on poltettu, juutalaisristejä piirrelty ja monet entiset tutut ottavat etäisyyttä. Eikä kulu montakaan vuotta, kun Varsovan juutalaiskortteleista tulee muureilla erotettu ghetto ja keskitysleiri. Silloin ei haaveilla naisista tai kirjailijanurista - silloin haaveillaan yönyli jatkuvasta elämästä.

Niinhin hetkiin juutalaisghetossa Singer palasi usein Lupakirjaa suuremmissa teoksissaan. Lupakirja tuntui pieneltä matkalta menneisyyteen - eikä sen julkaisemisessa edes kiirehditty ennen kuin kirjailija jo itse lähestyi kuolemaa.

torstai 7. tammikuuta 2016

Taidemaalarin takapiru

Daniel Kehlmann tuottaa kirjallisuutta herkullisen ajankohtaisesta aiheesta - maineesta. Maine oli peräti edellisen Kehlmann-suomennoksen nimi. Minä ja Kaminski -kirjassa mainetta tavoittelee pikareseptillä taidekriitikko.

Koska suunnitelmallinen maineenmetsästys on usein jokseenkin hupaisaa, käyttää Kehlmann kerrontatapana satiiria. Minä ja Kaminski -kirjan päähenkilö Sebastian Zöllneristä on tehty kiipijän stereotyyppi: äärimmilleen liioiteltu, mutta helposti tunnistuva. Nuoruudessaan maalaillut Sebastian ei päässyt ensiyrittämällä taidekouluun: aukeavatko portit taidemaailman kermaan sittenkin helpommin liepeilijälle?

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski.
Maalaustaiteen ystäviä ei kirjassa isommin hemmotella. Välillä taidekriitikko osallistuu, tai joutuu osallistumaan, taidekeskusteluun, mutta ensisijainen kiinnostuksen kohde on taiteilija taiteen takana.  

Kolmekymppinen taidekriitikko ei rakenna uraansa tyvestä latvaan vaan päinvastoin. Sebastian on päättänyt spurtata suoraan taidemaailman huipulle kirjoittamalla taidemaalari Manuel Kaminskin elämänkerran.

Aikanaan arvostettu, Matissen kanssa aikaansa viettänyt, rikastunut ja sittemmin erakoitunut Kaminski on unohdettu suuruus - ja todennäköisesti kuolemassa lähiaikoina. Ajoitus on täydellinen. Lisäksi tarvitaan uusia paljastuksia, vaikkapa kadoksissa olleelta nuoruudenrakkaudelta. Näin järkeillen kriitikonjuippi uskoo toteuttavansa unelman taidemaailman bestselleristä.

Kehlmann kuvaa hauskasti Sebastianin häikäilemättömyyttä ja laskelmointia. Kriitikko tunkeutuu väkisin Kaminskin taloon ja elämään, penkoo tavarat ja lukee kirjepostit. Urkkii maalarin tutuilta mehukkaita salaisuuksia. Lahjoo palvelijat voidakseen kidnapata vanhuksen.

Egoistinen päähenkilö käyttää minä-minä -kieltä ja arvioi kohtaamiaan ihmisiä kuin esineitä. Sebastinille "minä" on suurempi kuin taidemaalarin meriitit.

Kirjan edetessä selviää - kuten narsistien kohdalla usein -, etteivät komean, fiksun ja filmaattisen Sebastianin oman elämän kuviot ole aivan järjestyksessä. Mies on rahaton, koditon ja elää loisena entisen rakastettunsa elämässä. Ryhtikin jo kumartuu, puku ei enää istu, ja - auts - tukanrajassa näkyy alustavia vetäytymisen merkkejä.

Ajoittaisista vaikeuksista huolimatta Kehlmannin sankari venkoilee hämmästyttävästi tilannesotkusta toiseen. Kaminski houkutellaan, tai oikeastaan kidnapataan, matkalle nuoruudenrakastetun luokse. Perille päästään, vaikka matkalle mahtuu autovarkaus ja ehtyviä rahavaroja. Kunnes pikakiitäjältä jää pari ansalankaa huomaamatta: saalis päätyykin toisen saalistajan pyydykseen. Kirjan loppukohtauksessa on jo hiljennytty Kaminskin kuuluisinta maalausta Kuolema kelmeän meren rannalla muistuttaviin tunnelmiin.
 
Minä ja Kaminski on sukkelaan lukaistu kirja nykyajan vastenmielisistä ilmiöitä ja paskamaisista henkilöistä. Ja muistutus siitä, että ovelinkin laskelmoija saattaa kompastua muutamaan huomiotta jääneeseen yksityiskohtaan. Ehkäpä latvaan pyrkiessään ei välttämättä kannata aina käyttää laskuvarjoa.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Oma elämä, oma valinta?

Doris Lessingin Kesä ennen pimeää on kirja nelikymppisestä Kate Brownista. Tällä kertaa olla-verbillä on erityistä painoa. Lessing johdattaa lukijan matkalle Katen mieleen ja näkökulmavalinta koituu kirjalle joko voitoksi tai tappioksi.

Doris Lessing. Kesä ennen pimeää.
Tarinan keskushenkilöksi Kate ei ole välttämättä hohdokkain valinta. Kate Brownia ei voi pitää erityisen kiinnostavana persoonana. Hänet kuvataan kaiketi sellaiseksi tyypilliseksi englantilaiseksi ylemmän keskiluokan kotirouvaksi. Ainakin 90-luvulla Britanniassa.

Nainen elämässä elämää, jossa on ollut paljon mahdollisuuksia, mutta vähän valintoja. Omat opinnot keskeytyivät, kun löytyi ihanneaviomies, lupaava neurologi. Nyt nuorena saadut lapset ovat irtautumassa kotoa ja Kate häärii perheen ja syrjähyppyisen uramiehen kotihengettärenä. Ei omaa uraa, ei omia seikkailuja. Ei tarinoita yksinoikeudella tai henkilökohtaisia hullutuksia. Jo harmaantuva tukka on sentään pidetty kirkkaanpunaisena - pinnan alla roihuaa sittenkin?

Kuullostaako kiinnostavalta? No ei todellakaan! Kesä ennen pimeää saa erityismaininnan poikkeuksellisen ikävystyttävästä aloituksesta ja alkuasetelmasta.

Lessing on - tai pitäisikö sanoa oli, sillä hän kuoli pari vuotta sitten - yhteiskuntakriittinen kirjailija. Keskiluokkaisen tylsyyden, falskin itsetyytyväisyyden, näyttäminen saattoi olla harkittu tyylikeino.

Kesässä ennen pimeää on muutama merkityksellinen käännekohta. Niistä ensimmäinen koittaa, kun puoliksi portugalilainen Kate saa pyynnön lähteä tulkkaamaan YK:n konferenssiin. Kyseessä on Katen elämän ensimmäinen työpaikka, jota seuraa - myös elämän ensimmäinen - kesä ilman perhettä.

Kate huomaa nauttivansa itsenäisyydestä ja pärjäävänsä mainiosti työelämässä. Ensimmäistä konferenssia seuraa toinen Istanbulissa. Vapautunut Kate löytyy konferenssista itselleen kesäkollin, nuoremman amerikkalaismiehen. Yhdessä he lähtevät hetken mielijohteesta kiertelemään Espanjaa.

Ennen kesän alkua Kate elämässä, ja myös kirjassa, oli loogisuutta ja järjestystä. Siinä oli myös paljon huomaavaisuutta ja muiden huomioonottamista. Työ, työpaikan sosiaaliset suhteet ja perheetön kesä vailla suunnitelmia viettelee Katen ja rouva vapautuu niin mieleltään kuin hengeltään.

Eletään Katen aikaa.Tarina siirtyy Katen sisäiseen mikromaailmaan, jonka Lessing tarjoilee lukijalle kuin jungilaisen tapaustutkimuksen. Nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Koko tarinan tenho on laitettu yhden, Kate-nimisen kortin varaan. Kiinnostavaa vai ei? Ei ollut!

Seuraa toinen käännekohta, kun Kate jättää sairastuneen rakastajansa paranemaan Espanjaan ja lähtee loppukesäksi Lontooseen. Mutta ei omaan kotiinsa vaan elelemään kommuuniin vuokraemäntänään nuori nainen. Kommuunissa Kate sairastuu "rakastajansa tautiin". Kuumehoureinen Kate alkaa nähdä unia ja näkyjä hylkeenpoikaisine kaikkineen ja kirja täyttyy sekavasta symboliikasta. Mitähän se Jung-setä tästäkin sanoisi!

Viedäkseen lukijan vielä syvemmälle Katen mieleen, Lessing selittelee suluissa ja käyttää kursiivia:
Hän näytti aivan ruumiilta, mutta Kate sanoi itsekseen (tietenkin hiljaa, kuten sanotaan lapselle tai aikuiselle, jotka ovat itse päättäneet asettaa välimatkan itsensä ja...)
Doris Lessingiä on pidetty feministisenä kirjailijana ja nimenomaan feministiseltä kirjalta Kesä ennen pimeää tuntuukin. Kate muun muassa tekee fyysisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyviä kokeiluja kävely- ja pukeutumistyyleillä, käyttäytymisellään ja etenkin punaisella hiusvärillä on merkittävää seksuaalisen irtioton symboliikkaa. Yllätyksekseni Lessing itse ei pitänyt feministiluokitteluista lainkaan.

Kirjan lopussa sukupolvien kehä on kääntymässä kerälle, kun Katen nuori vuokraemänsä sitkailee kahden miehen ja kahden elämäntavan välillä. Seksuaalinen vapaus vai taloudellisesti turvattu perhe-elämä? Miehen vai naisen valta ja valinta? Entä miten päättyy Katen oma kesä? Laukun pakkaamiseen, mutta empä kerrokaan, minne hän on matkalla!

Olen lukenut nyt kaksi Doris Lessingin kirjaa [toinen Ruoho laulaa] ja pakko sanoa, että kirjalijatar itse lyö kiinnostavuudessa laudalta kirjansa. Tällaisen johtopäätöksen vetäminen on tietysti hätiköityä: kaksi ei ole kattava otos runsaasta kahdestakymmenestä. Mutta ainakin Kesä ennen pimeää oli kuin jokin uusi ikiliima: sitkeää ja venyvää, pitkäpiimäistä, eikä tahdo katketa millään.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Sunnuntaiteellä isoäidin seurassa

Alice Munron lukijaa ympäröi lämmin ja tuttavallinen tunnelma. Kuin kuuntelisi isoäidin nuoruustarinoita. Luottamuksellisesti kerrottuina, teekupin tai sherrylasin äärellä, sunnuntai-iltana.

Kun saisi tietää henkilökohtaisia salaisuuksia, rakkausseikkailuja ja niistä luopumisia. Käännekohtia, suruja ja kuoleman kuiskauksia. Samalla kokisi saavansa lohtua ja viisautta oivaltaa syitä ja seurauksia.

Tällä kertaa Munro tarinoi Viha, ystävyys ja rakkaus -kirjan novelleissa. Se on 2000-luvun alussa julkaistun novellikokoelman Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage suomennos. Hieman ontuva käännös otti nimeen mukaansa tunteet, mutta unohti suhteet ja toiminnan.

Alice Munro. Viha, Ystävyys, Rakkaus.
Kokoelman starttinovelli saa kuitenkin suomenkieliseksi nimekseen koko kirjon Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus ja häät. Se on ilkikurinen tarina vanhanpiian höynäytyksestä. Tai sen yrityksestä, sillä tarina päättyykin avioliittoon. Sellaisia ovat Munron naiset: aika kujeellisia, ehkä myös hieman ilkikurisia

Aloitusnovelli on kokoelman kepein, sillä se johdattelee vakavampiin aiheisiin. Minäkertoja luotsaa lukijan naisen elämän käännekohtiin, joihin usein palataan takautuvasti. Vastavihitty nuorikko saa elämäänsä syvyyttä ja ymmärrystä vuosikymmenten takaa, sairasta tai peräti kuolevaa muistellaan vuosien päästä.
Se mitä hänen oli käytävä läpi nousi esiin intensiivisinä muiston aaltoina aallon perään.
Lopullisuus pysäyttää. Syöpähoidon kaljuunnuttama nainen kokee kauniin hetken nuoren miehen syleilyssä. Toinen heittää miehensä tuhkat luontoon hämmästyen omaa tyyneyttään:
Ensiksi kauhistuttaa shokki, sitten ällistys siitä että edelleen liikkui teräksisen antaumuksen virran kannattelemana - kelluu tyynenä elämän pinnalla, yhä hengissä, vaikka kylmän kipu yhä tulviikin ruumiiseen.
Keski-ikään ehtinyt nainen tapaa nuoruudenihastuksen, haaveilee uudesta hellästä hetkestä, mutta saakin jälleennäkemisen vastineeksi surullisimmasta surullisen tarinan. 
Niin voi käydä kenelle hyvänsä. Aivan. Mutta ei se niin näytä käyvän. Se näyttää tapahtuvan vain tälle yhdelle, tuolle vasiten valitulle, yhdelle kerrallaan.
Usein Munro kertoo jo ikääntyneestä rakkaudesta, valintojen ja ei-valintojen muisteluista. Lorna muistee aikaa, jolloin hän oli menestyvän, mutta selvästi vanhemman Brendanin "villikukkanen", koristevaimo. Sosiaalisesta nousustaan ylpeänä häpeili omaa taustaansa.

Munro ei kyseenalaista naistensa tekoja, pieniä vilppejä, ajoittain kieroja ajatuksia ja tuhmuuksia. Ei ole tarpeenkaan, sillä kaikki tekoset ovat kovin kohtuullisia. Jos elämässä ei saa tehtyä mitään Munron henkilöitä pahempaa, voi kirjautua enkeleiden esikouluun.

Välillä tiedän Munron kirjoittavan vähän itsestään. Tai näin ainakin uskon luettuani omaelämänkerrallisen Sanansaattajan. Nuori tyttö turkistarhassa kokemassa rakkausseikkailua saattaa hyvinkin olla nuori Alice. Tarinoissa vilahtaa myös lämmin suhde isään, mutten äitiä. Ja syyn siihenkin tiedän Sanansaattajasta. Ja kuinka se toinen aviomies oli rakkaampi kuin ensimmäinen. Ja kuinka Alice uskaltautuu ottamaan pieniä hetkiä itselleen, alkaneensa todella haaveilla kirjailijan ammattista ja raivaa tilaa omalle unelmalleen.

Ja kirjoittaessa joutuu myös miettimään tarinoiden voimaa. Sanat voivat olla piikkilankakerä, jonka kierittäminen satuttaa.
Minua suretti ajatella että hän oli joutunut kärsimään minun ajattelemattomuuttani tai minun väärien tekojeni takia.
Munron novellien tyypillisintä rakennusainetta ovat elämän käännekohdat. Ne hetket, kun kaikki olisi voinut käydä toisin. Mahdottoman mahdollisuus lohduttaa surun ja tyhjyyden hetkellä.

Outoa kyllä, Munron naiset ovat sellaisia, ettei niistä oikein löydä mitään itsestään. Se etäännyttää. Johtuuko kokemus siitä, että naiset ottavat hetken hullutukset kovin asiallisesti:
Merielin tapauksessa...tunteiden taloudellinen hallinta - oli ollut aina hänen johtotähtenään.
Sillä monet sukupolveni naiset eivät olisi eläneet yhden hullun hetken voimalla kymmeniä vuosia vaan olisivat toimineet kuten Queenie. Sujahtaneet ulos ikävistä suhteista höyhenenkevyesti ja jättäneet entisen elämän lähettelemään joulupostikortteja.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Pakomatkalaiset

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty on kirja, joka ehdottomasti piti julkaista Isossa K:ssa. Nobelistien seurassa, kansakuntien tulkkien ja aikakausien äänten joukossa. Koskettavasti kirjoittavien, muita enemmän ymmärtävien, aikojen ja paikkojen yli näkevien rinnalla. Ja tunnen jo pienoista rimakauhua, sillä haluaisin kovasti löytää parhaat mahdolliset sanat kuvaamaan tätä hienoa kirjaa ja sen syvällistä tarinaa.


Jhumpa Lahiri. Tulvaniitty.
Tulvaniityssä politiikasta tulee perhetragedia, joka vieraannuttaa läheiset ja siirtyy katkerana perintönä mantereelta ja sukupolvelta toiselle. Aina Kalkutasta Yhdysvaltoihin Rhode Islandtiin, Kaliforniaan ja vuosikymmenten päähän.

Minulle Tulvaniitty alkoi sivulta 111. Sitä ennen oli tutustuttu Subhashiin ja Udayaniin, Kalkutan Tollygungessa kasvaneisiin melkein samanikäisiin veljeksiin. Ahkeriin ja älykkäsiin, sellaisiin, joiden odotetaan antavan vanhemmilleen ylpeydenaihetta tuhannesti.

Mutta pojista toinen, Udayan, on hieman arvaamattomampi, hieman herkempi. Monien 1970-luvulla eläneiden tavoin hän kokee aatteellisen herätyksen, kiinnostuu kommunismista ja liittyy naksaliitteihin. Aluksi ollaan maanviljelijöiden puolella ja nautitaan älykkäästä keskustelusta aatetoverien kanssa. Kun rauhanomainen vastarinta ei tuota toivottua tulosta, tartutaan järeämpiin aseisiin ja aate saa verenpunaisia sävyjä.

Samanaikaisesti "useimmat ihmiset elävät iloisessa odotuksessa, tietämättöminä ja toiveikkaina". Niin myös Udayanin perhe, tuore aviovaimo ja Yhdysvalloissa opiskeleva Subhash, joka sivulla 111 saa perheeltään traagisen viestin: "Udayan on tapettu. Tule kotiin, jos voit."

Udayanin lyhyt ja kuohuva elämä päättyi poliisin luoteihin tulvaniityn rannalle. Tappoa todistivat salaa parvekkeelta vanhemmat ja jo raskaana oleva Gauri-vaimo. Syntyy painajainen, joka väkivaltaisesti nousee muistoihin ja uniin kuin itsepäiset tulvaniityn hyasintit aina keväisin.
toisinaan saa hetket paisumaan tuntien mittaisiksi ja vuodet supistumaan muutamiksi päiviksi
Perhe lakastuu Udayanin kuolemaan. Hyväsydämisessä ja kunnollisessa Subhashista ei koskaan löydy riittävästi poikaa tai miestä veljensä korvaajaksi. Ei auta, vaikka hän pelastaa Gaurin elämän naimalla veljensä lesken ja ryhtymällä isäksi veljen lapselle. Ei riitä, vaikka suorittaa Amerikassa tohtorintutkinnon, hankkii uran ja lähettää säännöllisesti vanhemmilleen elatusrahaa.

Tulvaniittyllä on taidokas rakenne. Tarina koostuu kahdeksasta osasta ja useammasta kertojista. Hereillä on oltava, sillä ajassa ja paikassa siirrytään rivakasti eteen- ja taaksepäin. Ja uuden luvun alkaessa aina huolestuttaa, mitähän on nyt ehtinyt tapahtua.

Tulvaniittyä maustaa siirtolaisuus, ihmisten kuvaaminen kahden maailman ja kulttuurin välissä. Siirtolaisuus onkin teema, joka erottaa nykyajan Ison K:n kirjailijat selkeimmin viime vuosikymmenen mestareista, enemmän yhteen paikkaa juurtuneista. Toisensa kohtaavat Kalkutan vilisevä, värikäs, mausteinen ja viemärinhajuinen maisema ja Rhode Islandin kampuksen hiljaiset nurmikentät, merenrannan yksinäiset dyynit ja marskimaa. Juhlitut jumalat, ikivanhat uskonnot, sosiaaliset rituaalit ja uskonnoton uusimanner, jossa erot arkipäiväistyvät. Jossa on mahdollista olla yksin ja erkaantua. Ja joita yhdistävät ehkä vain tulvaniityllä tai marskimaalla viihtyvät haikarat, jotka lentävät edestakaisin kahden kotimaansa väliä mielessään salainen toive:
Anna minun palata kotiseudulleni jota ruoho peittää kuin lämmin ja painava meri.
Inhimillisellä tasolla Tulvaniitty on kirja kylmistä ja kalseista ihmisistä, joilla on tuskaa ja painolastia, mutta ei keinoja purkaa ahdistustaan. He ovat elämänmittaiselle pakomatkalla kulttuuristaan ja menneisyydestään, mutta pakomatka ei voi päättyä koskaan. Se on kirja sukupolvelta toiselle kulkevasta ahdistuksesta, henkisestä kylmyydestä ja vieraantuneisuudesta. Josta jotenkin selvitään, siipirikkoina, ontuen.
Useimmat uskovat tulevaisuuteen ja odottavat, että siitä tulee heidän mielensä mukainen. Laativat suunnitelmia sokeasti ja kuvittelevat olemattomia...Näin maailma saa kulkusuunnan. Ei sen ansiosta, mitä on, vaan sen ansiosta, mitä ei ole.
Sukupolvet siirtävät seuraavalle julmaa perintöään - menettämisen surullista lahjaa. Sukupolvikaan ei ole riittävä aika siitä irtautumiseen, mutta ehkä sen kanssa opitaan elämään:
Se hetki, kun tunne ei enää nielaise vaan sitä voi kasella kaukaa. Vaikka hyvin tietää, että koko elämän on vastareaktiota siihen tunteeseen, tietoisuutta sen puuttumisesta ja siitä mitä ei voi olla.
Kirjan loppukohtaus on huikean koskettava. Gauri elää vielä kerran sen hetken, joka päättyi Udayanin surmanluoteihin. Ja viimeistään silloin lukijakin ymmärtää, ettei suvun naisten palvoma poika ollut mikään marttyyri vaan kovin, kovin itsekäs ja ajattelematon.

Jos Lahirin henkilöt eivät kykene itkemään ja elämään tunteitaan, se onnistuu lukijalta helposti. Minulle kyyneleet kohosivat silmiin kahdesti. Ensimmäisen kerran, kun Subhash ja Bela-tyttö, joka vielä tunsi Subhashin oikeana isänään, palasivat Rhode Islandiin Kalkutasta. Nurmikkoa ei oltu leikattu kertaakaan poissaolon aikana. Ja se oli vahva viesti. Ja uudestaan, kun Belan äiti Gauri soitti vielä silloisen aviomiehensä Subhashin ovikelloa vuosikymmenten tauon jälkeen. Ja koki kuolemankaltaisen pettymyksen elämässään toistamiseen. Aivan ansaitusti.

Jhumpa Lahirin Tulvaniitty jää elämääni pitkäksi aikaa. Ehkä loppuun asti. Sillä se oli paras kirja, jonka olen lukenut pitkään, pitkään aikaan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Ikivihreässä talossa

Mario Vargas Llosan Vihreän talon jälkeen olin todella, todella uupunut. Tunsin itseni antropologiksi, joka oli selvinnyt kuin selvinnytkin huimasta viidakkoseikkailusta.
Mario Vargas Llosa. Vihreän talo.
Olin tavannut lukemattomia ihmisiä: pappeja, nunnia, salakuljettajia, luotseja, muusikoita, kapakoitsijoita, maatyöläisiä, vaimoja, ilotyttöjä ja alkuasukkaita. He olivat eri- ja monirotuisia: mustia, valkoisia, intiaaneja - ja monia kutsuttiin ikävillä nimillä kuten mutakuonoiksi. Monet eivät tulleet toimeen keskenään ja he käyttäytyivät töykeästi. Osalla heistä oli useita nimiä, kuten yhdellä useimmin tapaamallani Bonifacialla, myös Metsäläisenä tunnetulla.

Bonifacia oli ensin araguanintiaani, sivistyksen tarpeessa. Sivistyksen hoitivat nunnat, jotka houkuttelivat Bonifacian, kuten monet muutkin alkuasukaslapset, luostariin. Bonifaciasta ei villi-ihmisen luontoa  kuitenkaan ihan helpolla kitketty. Kun tyttö auttoi onnettomia alkuasukkaita pakenemaan luostarista, hän sai itsekin kenkää. Bonifacialle järjestyi ensin aputytön paikka Lalitan luota, josta hänet naitiin, mutta miehen jouduttua vankilaan Bonifacia päätyy monen muun alkuasukasnaisen tavoin huoraksi.

Bordellin nimi on Vihreä talo. Se on Llosan kirjan päähenkilö. Talo muuttaa muotoaan kolmen sukupolven aikana kapakasta bordelliksi välillä palaen ja uudelleen nousten. Vihreä talo on synnin ja pahuuden pesä. Tai nautinnon ja unohduksen keidas erämaassa - miten vain kukin haluaa asian tulkita.

Vihreän talon perusti mustatakkinen muukalainen Don Anselmo. Aikanaan vaurastuva Anselmo oli kylän tavoitelluin poikamies, joka monen naisen harmiksi pysytteli etäällä nautinnoista. Mutta kun vihreä talo poltettiin, Anselmo jotenkin kutistui ja vajosi kiertolaismuusikoksi. Kun vanhalta Anselmolta kyseli jotain talosta, hän kielsi jyrkästi tietävänsä siitä mitään.

Sitten kuulin kummia. Anselmolla olikin ollut nainen ja hän oli vieläpä isä! Don oli vietellyt sokean Antonian. Antonia oli kuollut synnytykseen, mutta hänellä oli tytär Chunga, joka herätti henkiin isänsä liiketoiminnan ja Vihreä talo oli pystyssä jälleen.

Kerroinko jo, että Vihreä talo sijaitsi Piurassa. Se oli kummallinen kaupunki jokisuistossa, siellä satoi joka yö hiekkaa. Piuran lisäksi kävin muuallakin. Useimmat niistä paikoista sijaitsivat rämeillä ja jokisuistoissa eikä niihin ollut menemistä ilman luotsin apua. Usein pelkäsin kovin riippumatossani, en tiedä kumpaa enemmän kaartilaisia vai intiaaneja, ja moskiittojen paukamat tekivät minusta lähes tunnistamattoman. Niin oli käynyt kauniille Lalitalle, joka karkasi rakkaansa kanssa, kunnes mies alkoi saada parempaa seksiä intiaaninaisilta. Onneksi Lalita löysi paisekasvoisenakin uuden suojelijan, sillä Perussa ei yksinäisyys oikein ole naiselle mahdollista.

Kauppaa, etenkin salakauppaa, käytiin kaikkialla. Monilla kiilsivät dollareiden kuvat silmissä, kun he kuskasivat kumia ja nahkaa pitkin vaivalloisia kauppareittejä. Mutta oli vaarallista toimia yksissä keskenään sotivien intiaaniheimojen kanssa.

Ymmärsin Llosaa sikäli, että vasemmistolaisena hän varmasti halusi tuoda esille maansa räikeät ihmisoikeusloukkaukset. Erityisen vastenmielisiä olivat katoliset nunnat, jotka eivät antaneet alkuasukkaiden elellä rauhassa vaan puoliväkisin yrittivät sivistää. Ja samalla aukesi monelle inkkaritytölle suora polku prostituoiduksi. Eivätkä sen parempia olleet töykeät, uhmakkaat ja kovin junttimaiset miehet, jotka kadottivat sivistyksen rippeetkin viidakkoelämään.

Siellä viidakossa ei tuntunut elämä tavalliselta, vaan kovin maagiselta. Viidakon kätköissä oli kaikenlaista fantasiaa, lyriikkaa ja hyppyjä aikaulottuvuudesta toiseen. Tajunnanvirtaa harrastettiin jatkuvasti ja dialogia käytiin tekstin sisällä moniäänisesti, kun kaikki puhuivat päällekkäin toisiaan kokoa ajan keskeyttäen. Puheenvuorot jatkuivat sivutolkulla ja monet nuortuivat ja vanhenivat edestakaisin.

Sain varmaan siellä viidakossa jonkun taudin, kun muistoni ovat niin hämärät. Matkan uupumus oli kammottava ja voi olla, että toipuminen kestää viikkoja. Tälle reissulle en lähde uudestaan ikinä!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Äidinkullat

Colm Tóibín on kirjailija, jonka silmistä katsoo nainen. Katse on erikoisen hämmentävä, kun se yhdistyy mafioson tai raskaansarjan painijan mieleentuoviin kasvoihin.

Tóibínin ensimmäinen suomennos Brooklyn herätti monissa lukijoissa ihmetystä. Brooklyn oli täysverinen tyttökirja, ja sen kirjoittajaksi paljastui mies! Totta on, että yleensä odottamattomat ristiriidat tekevät kirjailijasta kiinnostavan, mutta Brooklynin kohdalla tunsin kuuluvani totaalisen väärään kohderyhmään.

Colm Tóibín. Äitejä ja poikia. 
Äitejä ja poikia -kirjassa Tóibín on siirtynyt hieman kypsempiin naisiin, nimenmukaisesti äiteihin. Heitä käsitellään vaihtelevasti pojan, melkein aina jo miehen ikään ehtineen pojan, tai äidin itsensä näkökulmasta. Merkityksellisintä on kuitenkin heidän välisensä suhde - se yksi elämän tärkeimmistä. Suhteet ja tarinat Tóibín kiteyttää tällä kertaa novelleihin ja täytyy sanoa, että paketti on aika lailla onnistunut!

Yksissä kansissa on kolme pitkää ja kuusi lyhyttä novellia. Herttaiselta kuullostavan
kirjan ja novellien nimien takaa paljastuu monenlaisia tarinoita. Kaikissa niissä pojat eivät todellakaan tee äitejään ylpeiksi. Ja sama on totta myös toisinpäin.

Yhtä novellia lukuunottamatta kaikki sijoittuvat Irlantiin. Paikkoja yhdistää jonkinlainen syrjäisyys ja pienimuotoisuus. Irlantilaisuudesta on ehdottomasti Tóibínille etua. Se tuo kiinnostavaa etäisyyttä elämänvilinään ja tarjoaa mahdollisuuden tarkastella yhteisöjen ja irlantilaisen kulttuurin ahdistusta.

Lyhyemmistä tarinoista - Laulu, Famous blue raincoat, Pappi suvussa, Matka, Kolme ystävää ja Kevätyö - jää mieleen enimmäkseen yksittäisiä kohtia tai kohtauksia. Laulu -novellissa pojalla on mahdollisuus kohdata hänet jo lapsena hylättynyt äitinsä, kuuluisa laulajatar, mutta poika päättää olla tarttumatta mahdollisuuteen. Pappi suvussa -novellissa tarina on kamala: äidin pappispoika jää kiinni seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja äiti on viimeinen henkilö, jolle tästä kerrotaan. Kevätyössä lapsenlapsiinsa välinpitämättömästi suhtautunut isoäiti omii heistä nuorimman. Pojan ja isoäidin välille syntyy lämmin suhde, joka isoäidin kuoltua saa ristiriitaisen tulkinnan.
 
Pidemmät novellit - Järkimies, Pelin henki ja Pitkä talvi - ovat herkullisempia. Tarinat ja henkilöt syvenevät kohtauksenomaisuuden laajentuessa kohtalonomaisuudeksi.

Kirjan aloittavassa Järkimiehessä murtomiehen ja varkaan kylmä katse tarkastelee parvekkeelta puolustuskyvyttömien rakennusten pihoja, ulko-ovia, portaita ja portaikkoja ja ullakoita. Takana on liiankin onnistunut keikka. Sen saalis on vaarallinen kaupata. Omassa toimessaan suvereenin "järkimiehen" ainoa uhka on alkoholisoitunut, ja siksi hieman ärhäkkä, äiti. Vaikeasti kaupattavan saaliin, arvotaulujen, ongelma ratkaistaan polttamalla ne. Viimeisenä palaa Rembrantin "vanha eukko" - lukija toivoo, ettei symbolisesti.

Pelin hengessä yksinhuoltaja-äiti, leskeksi jääänyt kauppias, huomaa miehensä jättäneen perheen taloudellisen vararikon partaalle. Neuvokas nainen perustaa uuden bisneksen ja saa sen kukoistamaan. Äidin ja pojan välit menevät solmuun, kun äiti haluaa myydä kannattava liiketoiminnan ja muuttaa pikkukaupungista Dubliniin, vaikka poika on odottanut perivänsä äidin yrityksen.  

Kirjan päättävä Pitkä talvi on novelleista ainoa, joka ei sijoitu Irlantiin. Nyt ollaan Espanjassa, mutta eristyksissä kuitenkin pienessä kylässä vihamielisten naapureiden keskellä. Vanhin veli havahtuu äitinsä alkoholismiin - asia jonka isä ja pikkuveli ovat panneet merkille jo ajat sitten. Isä yrittää vieroittaa vaimon kohtalokkaaksi osoittautuvalla tavalla. Äiti katoaa talvipyryn ensimmäisenä päivänä, eivätkä häntä löydä edes kevään tullen talven saaliita hamuavat korppikotkat. Kaikista novelleista juuri Pitkä talvi oli ehdoton suosikkini ja siksi paras mahdollinen lopetus kokoelmalle.

Äiti-poikasuhteen ja yhteisöjen ulkolaidalla elämisen lisäksi novelleissa on kolmaskin teema, homoseksuaalisuus. Sitä käsitellään välillä hienovaraisina vihjeinä, kuten Pitkässä talvessa, välillä taas tarinan osaksi kutoutuneena, kuten Kolme ystävää -novellissa.

Kun luin Äitejä ja poikia, muistelin poikieni syntymää. Sitä hetkeä, kun maailmassa tuore lapsi on tyhjä kirja ja saat jonkun hämärän ensiymmärryksen äitien ja poikien moniulotteisesta suhteesta. Kun ensimmäinen poikani syntyi, sain lahjaksi Solveig von Schoultzin Heijastus ikkunassa. Siinäkin ollaan saman teeman äärellä, jo mieheksi varttuneiden poikien ja äitien suhteissa. Kirja sai minut ymmärtämään, kuinka tärkeää on tarttua jokaiseen hienoon hetkeen - se voi olla katoavaista. Tóibínia en kuitenkaan suosittele ihan samassa tarkoituksessa, vaikka ehdottomasti Äiteja ja poikia on suositeltavaa lukemista ihan jokaiselle äidille ja pojalle.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Näpit irti nunnista!

Tämä tarina on jo niin nähty, kuultu ja luettu. Nunna, joka hairahtaa. Ja Don Juan, jolle nunna on hohdokas saalis. Yksi yö, joka merkitsi toiselle aika lailla enemmän kuin toiselle.

Sellainen kirja on Eduardo Mendozan Tulvan vuosi. Kunnianhimoinen nuori nunna, sisar Consuelo, hankkii lahjoitusvaroja luostarin yhteyteen perustettavalle vanhainkodille. Lahjoituksia etsiessä hän koputtaa paikkakunnan rikkaimman poikamiehen don Augusto Aixelan ovelle.

Eduardo Mendoza. Tulvan vuosi.
Eletään tulvan vuotta ja Kataloniassa tulvivat muutkin kuin joet ja tunteet. Sisällissota kuohuaa vuorilla ja erämaissa: vasemmistosissit uhmaavat Francon kenraalikuntaa. Politiikan suhteen ummikko sisar käy omaa kiirastultaan. Ensin on huolena nunnaluostarin talous, sitten oma vakaumus. 

Mendozan kirjassa on yksi käännekohta, jota ennen kaikki on pikaista pohjustusta ja jonka jälkeen lopputarina laskettelee alamäkeä. Viettelijä hurmaa Consuelan käden käänteessä. Sisar on jo valmis heittämään nunnankaapunsa takavasemmalle, kunnes yöllinen retki vaihtuu poliittiseksi seikkailuksi. Empä paljasta tapahtumia, sillä tämä kohta voi olla ainoa syy lukea kirja, mutta niiden seurauksena Aixelo katoaa jäljettömiin ja nunnan maallisen naisen elämä päättyy pikavauhtia.

Consuela pyhittäytyy uudemman kerran kirkolle, mutta ei koskaan suostu katumaan elämänsä hienointa hetkeä. Vaikka uskoo joutuvansa siitä viimeisenä päivänä tuomiolle. Niimpä: ruummiilliset nautinnot voittavat henkiset nunnankin elämässä!

Viimeisiksi vuosikseen Consuela päätyy potilaaksi perustamaansa vanhainkotiin ja saa nähdä Aixelon tutun puutarhan ja kartanon vielä kerran. Aixelon aika on sen sijaan korjannut tieltään jo ajat sitten - yksinäisenä ja vihamielisenä. Mutta viettinsä säilyttäneenä: tarinan mukaan yritti vielä vanhainkodissa hipelöidä häntä hoitaneita sairaanhoitajia.

Tämä postaus on ikävystyttävä mutta niin oli kirjakin! Sellaista tylsyyttä siitä seuraa, kun miehet kirjoittavat nunnista. Se voisi olla yksi aihe, joista kirjoittaminen pitäisi heiltä ehdottomasti kieltää!