sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Yhden sanan sabotaasi

Jo pelkkä José Saramagon miettiminen pistää minut leijumaan. Olen fani, ehdottomasti.

Näin kirjoitettuani haluan unohtaa, että Saramagon tuotannosta löytyvät Baltasar ja Blimunda sekä tämänkertaisen arvioni kohde Lissabonin piirityksen kirjuri.

José Saramago. Lissabonin piirityksen kirjuri.
Luokittelen Lissabonin piirityksen kirjurin Saramagon oodeiksi ammateille. Tällä kerralla ammatiksi on valittu oikolukija.

Oikolukijat uurastivat työelämän kulisseissa. He olivat valkokaulustyöläisten duunareita - huomaamattomia prosessityöläisiä. Työnantaja kohtasi tunnollisen työntekijänsä aniharvoin - kirjassa vain aikatauluja vahtivana nouto ja lähetys -palveluna.

Eipä ihme, jos alkaa vähän ketuttaa. Kyllä valkokauluskansassakin löytyy uskallusta anarkiaan tai jopa tietoiseen sabotaasiin. Saramagoa, vakaumuksellista kommunistia, kiehtoi varmasti ajatus tietoisen vahingonteon vaarallisuudesta.

Kuka voisi muuttaa Portugalin tai Lissabonin historiaa? Kuka tahansa. Kuten oikolukija lisäämällä yhden sanan ja se on "ei".

1980-luvulla elävä Raimundo Silva saa työtehtäväkseen oikolukea kirjan Lissabonin piirityksen historiasta vuodelta 1147. Oikolukija keksii, etteivät ristiretkeläiset auttaneet Portugalin kuningasta Lissabonin takaisinvalloituksessa. Ajatus maurien hallitsemasta Lissabonista saattoi olla monille portugalilaisille radikaali ajatus.
Oikeastaan minä uskon, että suurin jakolinja ihmisten välillä on siinä, sanovatko he kyllä vai ei.
Romaanin ajanjaksot Saramago yhdistää rohkeasti jopa samoihin virkkeisiin. Niihin tutusti ja tunnetusti loputtoman pitkiin sellaisiin. Niissä Saramago leikittelee ajatuksella kieltää historialliset faktat ja muuttaa mahdoton mahdolliseksi. 

Ajatuksen samanlaisesta pienten hetkien sabotaasista Saramago esitteli Kaikkien nimet -romaanissa. Siinä väestörekisterikeskuksen rekisterinpitäjä José-herra rakentaa pakkomielteisen suhteen henkilötietokorttiin. Kun José-herra pääsee valloilleen, syntyy hulvaton seikkailu ja kutkuttava yhteiskunnallinen satiiri. Kun Raimundo-herra lisää oikolukiessaan yhden ei-sanan, seuraa piiiiiiiitkästyttävä kertomus historian kieltämisestä, harmaanoloisesta herrasta ja paperilta maistuvasta rakkaudesta.

Ja kun tuntee kirjailijan aatetaustan tulee tunne, että lukija joutuu salamyhkäisen agitaation kohteeksi. Ärsyttää.

Jos unohdan politiikan ja palaan tarinan ihmisiin ja ihmissuhteisiin, on pakko antaa tylyä palautetta. Eipä paljon marraskuutani piristänyt Raimundo-herrankaan seura. Vähän äreä ja juro, eristyneisyyteen ja maneereihin taipuvainen. Turhantarkka ja turhamainen. Herra hiusväri - tällä nimellä varmasti muistan hänet myöhemminkin.

Ja sitten on vielä sanottava, että rakkaus on Saramagolle vaikea aihe. Rakkaudesta haaveillessaan - kuten Ricardo Reisin viimeinen vuosi - Saramago valloittaa lukijan. Rakkauden tekoja ja haluja kuvatessaan Saramago tylsistyttää lukijan.
Miksi te soititte minulle, Enpä tiedä, huvittaako minua enää vastata, Minä en sitten olekaan ainoa pelkuri, En muista puhuneeni mitään pelkuruudesta, Puhuitte rohkeuden puutteesta, Ei se ole sama, Kolikolla on kaksi puolta mutta kolikko on yksi ja sama...
Kun ei tämä Raimundon ja Maria Saran suhde tunnu missään. Että millä tempulla herra hiusväri, oikolukija-joka-lisäsi-ein, salamavalloitti hienostuneen esinaisensa. Ja miten tästä muka kehkeytyi molemminpuolin tyydyttävää rakkautta. Taisit tässäkin huijata lukijaasi, herra Saramago!

Lissabonin piirityksen kirjuri oli ankea kuin ikkunastani näkyvä marraskuu. Mikään siinä ei sytytä, ei kosketa, ei pysäytä. Ei saa ajattelemaan toisin - edes historiaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Sukupuu ja ripaus runoutta

Onnelliset perheet muistuttavat onnessa toisiaan ja vain onnettomat ovat ainutlaatuisia, sillä se houkutteli meidät ansaan ja nosti viehtymyksen onnettomuuteen, ikään kuin vain se olisi mainitsemisen arvoista.
Lainaus Leo Tolstoin Anna Kareninasta avaa Katja Petrovskajan Ehkä Esther-sukutarinan. Oli odessalaisia kenkätehdaan työläisiä, monia opettajia, jotka perustivat orpokoteja kuuromykille lapsille, isoäiti Roza, joka odotti miestään sodasta kauemmin kuin Penelope ja isä, joka uuden ajan neuvostokansalaisena nimesi suvun uudestaan.

Katja Petrovskaja. Ehkä Esther. 
Ja sitten oli Esther, ehkä Esther - toinen isoäiti, jonka etunimestä ei ole täyttä varmuutta.

Katja Petrovskajan kirja kertoo aiheesta, johon Ison K:n lukija tutustuu kaikkein todennäköisimmin. Se on juutalaisen suvun tarina, jonka natsiaika ja Euroopan kahtiajako siirsi onnellisten leiristä onnettomien valtakuntaan. Se on ukrainalais-puolalaisen suvun tarina, joka päättyy Berliiniin ja Moskovaan. Siksi siiheen kuuluu Babi Jarin rotkoon ammuttuja sekä ehkä Esther ja muita puhdistettuja.

Omaelämänkerrallisen romaanin kertojana on Katja minämuodossa. Kirjan alkuhetkillä hän lähtee matkalle Itä- ja Keski-Eurooppaan tavoitteena selvittää isän- ja äidinpuolen sukunsa vaiheet. 

Äidinpuolen suku Krzewinit eli pääosin Puolassa ja paneutui opettamaan kuuromykkiä. Alun perin Sternit, isänpuoleinen suku, johdattaa Katjan Moskovaan. 

Kirjailija itse syntyi Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen sukuun. Jonka äidinkieli on venäjä, mutta joka kirjoittaa saksaksi. Jonka suku rakasti Puolaa antaumuksetta. Ja jonka lapsuudessa maailma katsoi tulevaisuuteen, mutta oli unohtanut menneisyyden. 

Sillä tavalla Petrovskaja kadotti sukunsa tarinan.  

"Mutta ketään ei ole unohdettu, mitään ei ole unohdettu", päättää Katja. Suku lahjoitti kahdensadan vuoden ajan kuuromykille kielen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuden. Katjan lahja suvulle on menneisyys ja sukutarina.

Aluksi Petrovskaja joutuu miettimän kysymystä sitä, tarvitseeko ihminen sukulaisia suhteutuakseen historiaan. Laittaessaan sukulaiset ja itsensä tapahtumien keskipisteeseen, ihminen ei ole kiinnostunut historiasta vaan ihmisestä on tullut historian keskipiste.

Ehkä Estheriä on oikeastaan vaikea kutsua romaaniksi, sillä kirja koostuu sarjasta katkelmia. Petrovskaja tallentaa sukunsa vaiheita apunaan Google, Facebook ja digiteknologia. Hän vierailee myös arkistoissa, käy pitkiä puhelin- ja nettikeskusteluja, jäljentää oikeuden pöytäkirjoja ja kerää todistusaineistoja matkustellessaan ympäri Itä- ja Keski-Eurooppaa. Satunnaisiin löydöksiin lisätään ripaus runoutta, ja kas, syntyy sukutarina. 

Aiheet ovat synkkiä, mutta murheen aaltoon vajoamisen estää Petrovskajan musta huumori ja monet humaanit ihmishahmot.
Katja, suuret kiitokset luodeista. Sinun ajatuksesi lentävät suoraan haavoihin...Meidän pitäisi puhua niistä aina ja aina.
Ehkä Esther oli Katja Petrovskajan esikoisromaani. Jatkossa on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan kirjailija etenee näin henkilökohtaisen aiheen jälkeen.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Hidas viettelys

Andrés Neuman, Vuosisadan matkustaja.
Jos tehtävänä olisi etsiä Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja -romaanille kuvio tähtitaivaalta, valitsisin vaa'an. Vuosisadan matkustaja on nimittäin toisaalta ja toisaalta -kirja, joka jakaa mielipiteitä. Yhtäaikaa hämmentävä ja hämmästyttävä.

Genreltään Vuosisadan matkustaja edustaa eurooppalaista taidekirjallisuutta ja sopii hitaan kirjallisuuden ystäville. Ensimmäisen puolikkaan lukeminen, vaivaiset kolmisensataa sivua, eteni kuin ultramaraton räntäsateessa. Mutta loppua kohti taivas aukeni ja aurinko alkoi pilkotta - lukijan loppumatka taittui lentävin askelin.

Siispä: jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, suosittelen sitkeää asennetta. Jos aloitit ja jätit kesken, kannattaa avata kirja keskeltä ja yrittää jatkaa sieltä uudelleen. Ja aina jos alkaa pitkästyttää, voi ihastella kirjan kantta, joka on itsessään taideteos.

Vuosisadan matkustajan päähenkilö on herra Hans. Salaperäinen matkailija, lukija, kirjailija ja kääntäjä. Hans saapui Wandernburgiin vain yöpymään, mutta pikavisiitti venyi vuoden mittaiseksi. Sillä vaikka Wandernburgiin on helppo saapua, sieltä on vaikea lähteä.

Wandernburg on kuin 1800-luvun EU:n parlamentti. Siellä kohtaavat ajan aatteet ja säädyt. Sivistynyt ja vapaamielinen Hans ei ole europoliitikko, mutta voisi hyvin olla, sillä hän julistaa ajatuksiaan wandernburgilaisille säätyyn katsomatta. Hansia inspiroivat syvälliset keskustelut ja radikaalit aatteet.

Luonnehtisin Vuosisadan matkustajaa keskusteluromaaniksi. Hansin asettuminen kaupunkiin käynnistää loputtoman vuolaan - ja ajoittain myös pitkästyttävän - moniäänisen seurustelun. Kyseessä on sikäli tyylipuhdas taideromaani, että sellaisen pystyy kirjoittamaan vain eurooppalaiseen filosofiaan, kulttuuri-, aate- ja kirjallisuushistoriaan syvällisesti perehtynyt ihminen.

Romaanin lukemista ei helpota yhtään Neumanin postmoderni tapa sijoitella kertomuksia kertomuksiin aina paikallispapin huolipäiväkirjoista päähenkilöiden kirjeisiin ja lukemattomiin kirjalainauksiin.

Vuosisadan matkustajassa ei ole varsinaista tarinaa vaan ainoastaan juonen tynkiä. Tässä kirjassa oikeastaan vain vuosi kuluu Wandernburgissa.

Wandernburgin salongeissa ja oluthuoneissa kohtaavat 1800-luvun vapaamieliset aatteet, mutta myös romantiikka, kansallismielisyys ja monarkismi. Avarakatseinen maailmanmatkaaja Hans hurmaa pikkukaupungin asukit sivistyksellä ja lukeneisuudella. Mies nauttii retorisista mittelyistä ja selviää niistä usein voittajana. Keskustelut täyttyvät ajan kirjallisista ja filosofisista suuruuksista, mutta mukaan mahtuu paljon viisastelua ja demagogiaa.
Käännös ei ole petturi eikä korvike, se on yksi tekijä muiden joukossa, yksi tönäisy lisää tekstiin, joka on jo vauhdissa, kuin hyppäisi liikkuviin vaunuihin.
Mutta ikävä tulee niitä aikoja, kun ihmisiä hurmattiin lukeneisuudella ja vaikutuksen saattoi tehdä sillä, että osasi vieraita kieliä ja pystyi kääntämään. Ja valtaa oli niillä, jotka osasivat lukea ja saivat viettää aikaa painetun sanan parissa.

Hitaasti viettelevä kirja alkaa herättää kiinnostusta siinä vaiheessa, kun Hansin elämässä ja ylipäätään kaupungissa alkaa tapahtua muutakin kuin salonkiseurustelua. Syntyy ihmissuhteita ja syttyy tunteita. Rikotaan soveliaisuussääntöjä ja tehdään rohkeita valintoja. Porvarissalongissa Hans kohtaa sielunkumppaninsa Sophien. Joka on valitettavasti jo varattu, vaikka pariskunta ei anna sen itseään loputtomiin estellä.
...tämä ei ole onnenpotku vaan pikemminkin rohkea teko, meidän rohkea tekomme. Sinä olisit voinut lähteä mutta jäit. Minä olisin voinut jättää sinut omaan arvoosi mutta tein kaikkea muuta. Tämä on kaikki tapahtunut vapaasta tahdosta...
Ja ah, Hansin ja Sophien suhde oli oikeasti ihana ja sydäntäsärkevä. Oi, miten romanttiselta tuntuikaan tapakulttuuri, jossa intiimeimmät keskustelut käydään kirjeillä. Ja jossa elämän tärkeimmät sanat eivät katoa bittiavaruuteen vaan jäävät vastaanottamatta mustasukkaisen sanasaattajan toimesta.
Miten outoja hyvästit ovat. Niissä on jotain hyytävää, kuoleman kaltaista, ja kuitenkin ne herättävät epätoivoisen elämisen halun.
Tämän aluksi etäännyttävän romaanin viimeisessä luvussa tuuli nousee ja nostattaa kyyneleet lukijan silmiin.

Pidin Hansista etenkin siksi, että hän selvästi liputti tasa-arvon puolesta sukupuoleen ja säätyyn katsomatta sekä rohkaisi naisia opin tiellä. Naislukíjana oli helppo samaistua Sophieen, älykkääseen ja sivistyneeseen nuoreen naiseen, jolle 1800-luvulla oli tarjota huomattavasti vähemmän vaihtoehtoja kuin ikätoverilleen Hansille. Toiselle kääntäminen ja kirjoittaminen oli elämää, toiselle unelmaa.

Kirjailija Neuman oli nähnyt paljon vaivaa miettiessään Wandernburgia tapahtumapaikkoineen. Kaupunkia itseään ei löydy Euroopan kartalta, mutta fiktiivinen keskiaikainen kaupunki on hyvä näyttämö muutoksen ajalle - majatalon pitäjäkin on nimetty herra Zeitiksi. Neuman otti myös 1800-luvun tapakulttuurin vakavasti ja ehkäpä siksi kirjassa elettiin niin hidasta aikaa.

Mutta kaikkein hauskinta minulla oli silloin, kun kirjailija rikkoi tarkoituksellisesti tyylipuhdasta ajankuvaa heittäen väliin 2010-lukua. Näin villiksi henkilöt heittäytyivät vapaamielisyyden puuskissa ja kaikkein intiimeimpinä hetkinään. 

Vuosisadan matkustaja oli hidas viettelys. Kun alkukankeudesta päästiin, en enää malttanut laskea kirjaa kädestäni. Haluaisin sanoa, että rakastin tätä romaania ja sytyin sille täysin. Mutta tunnelma kirjan loputtua oli sietämätön, kun en pystynyt päättämään mielipidettäni. Taisin jäädä itsekin loukkuun sekä-että -maailmaan. Varmaankin sinne Wandernburgiin, josta näyttää lukijankin olevan vaikea irtaantua.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Itämereen uponneet

Günter Grass. Ravunkäyntiä.
Luin taas yhden Günter Grassin. Kirjan nimeltä Ravunkäyntiä. Niin huikea kirjailija kuin Grass olikin, lukijana haluaisin lausua hänelle jäähyväiset. Toki lämminhenkiset - luovuttihan Grass lukevalle maailmalle palvottaviksi Peltirummun ja Kampelan.

Niitä lukuun ottamatta muusta tuotannosta on jäänyt mieleen katkera itsetilitys, selittelevä muisteleminen ja myöhemmin vanhemman herran änkyröinti.

Ei silti, etten ymmärtäisi. Grass joutui eläessään aivan kohtuuttoman ajojahdin kohteeksi sen jälkeen, kun ryhdyttiin kaivelemaan nuoren miehen elämää natsi-Saksassa. Josta ei sitten ylenpalttisesti kauhisteltavaa löytynytkään.

Ravunkäyntiä oli teeman osalta yllättävä. Vuonna 2002 kirjoitetussa kirjassa kiihkoillaan netissä ja heimoudutaan äärioikeistolaispiireissä. Aihe on valitettavan ajankohtainen vihasivujen ja -viestinnän kultakaudella.

Käytännössä Grass pisti paperille tämän vuosikymmenen vanhempien pahimman painajaisen.

Mieti itse, mitä tekisit, jos lapsesi osoittautuisi ääri joksikin. Hän uhoaisi yksiäänistä totuutta kaikin teknologian tarjoamin mahdollisuuksin. Löytäisi chateista liittolaisensa ja heimoutuisi. Etsisi vihalleen kohteen, saisi rangaistuksen eikä katuisi lainkaan.
"Se ei lopu, Se ei koskaan lopu!
Vanhempana näkisit vihan kasvavan, teon lähestyvän, etkä saisi ketään puolellesi. Vaan päinvastoin: pojan arjesta poissaolevana eroisänä saisit psykologisen käsittelyn ja tulkinnan, jonka mukaan se syyllinen olitkin sinä.

Ravunkäynnissä syyllisyys ei ole yksiselitteistä. Isä Paul Pokriefke saattaa todeta syytöksen pojan laiminlyönnistä osittain oikeiksi. Niin etäiset ovat vanhemman ja lapsen välit, että toimittajaisä tutustuu poikansa nettielämään - tai peräti itse poikaan - vasta kirjoittaessaan omaa juttuaan.

Yleismaailmallisen vanhemmuuspainajaisen lisäksi Grassin kirjasta löytyy paljon sota-Saksaa ja historian salailua.

Oikeastaan Ravunkäynnin päähenkilö on laiva. Wilhelm Gustloff, natsi-Saksan kraft durch freude-alus, jolla saksalaiset pääsivät säätyyn ja varallisuuteen katsomatta matkustamaan ulkomaille.

Wilhelm Gustloffin toimitti merenpohjaan vuonna 1954 neuvostosukellusvene. Siitä oltiin hissukseen, koska itäpuoliskolle se oli salaisuus, länsipuoliskolle nolo tapaus.

Yksi laivan viimeisen merimatkan kokeneista oli viimeisillään raskaana oleva Tulla Pokriefke, toimittaja-Paulin äiti. Danzig-trilogiasta (Kissa ja hiiri, Koiranvuosia, Rottarouva) tuttu hillitön Tulla olikin kirjan pippurisin hahmo. Järkähtämätön matriakka ja pitelemätön akka. Puolueaktivisti anarkistin sydämmellä.

Kirjassa Paulin isästä ei ollut tietoakaan, mutta Tullan elämän mies taisi olla Wilhelm Gustloff - siis se laiva. Kun oma poika ei suostunut tarttumaan laivan tarinaan vapaaehtoisesti, siirsi isoäiti tarinan yhdestä Saksan suuremmista laivaonnettomuuksista pojanpojalleen. Siinä samassa siirtyi lastillinen historiantulkintaa, josta poika sai sytykettä omalle radikalismilleen. Ja mitä siitä seurasi, kerroinkin jo alkajaisiksi.

Ravunkäynnin ilmestyttyä Grassia onniteltiin taas kerran saksalaisen itsesensuurin uhmaamisesta. Historia ei lakkaa vaikuttamasta sillä, että se kielletään.

Itse en jaksanut innostua moisesta paatoksesta. Kirjallisuutena Ravunkäyntiä oli lattea kuin laakakivi. Upotan sen mielelläni Itämereen Wilhelm Gustloffin kaveriksi.

lauantai 27. elokuuta 2016

Auroran yllätykset

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, joka muistetaan parin vuoden takaisena best sellerinä. Kiinnostusta lisäsi entisestään se, että kirjaa markkinoitiin Ison K:n [Keltainen kirjasto] ensimmäisenä dekkarina.

Joël Dicker. Totuus Harry Quebertin tapauksesta.
Aavistelen, että myyntiluvut tyydyttivät kustantajaa myös Suomessa. Sen sijaan monien dekkaristien arvelen pettyneen. Jos murhamysteerin selvittely tekee kirjasta dekkarin, niin nimeän dekkariksi myös Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmän. Muista Ison K:n kirjoista dekkarista käy sitäkin parammin Graham Greenen Kiveä kovempi. Siinä, kuten Greenen kirjoissa monesti, saa aidon dekkarijännityksen ohella nauttia mestarillisesta kirjailijantyöstä.

Dekkarifaneja enemmän pettyivät monet Ison K:n ystävät. Totuus HQ:n tapauksesta ei täytä laatusarjan kriteereitä, eikä siitä varmasti tule vuosisadan, tai edes vuosikymmenen, klassikkoa.

Epäilen kirjan nousseen julkaisuvuotensa myyntimenestykseksi vetävän juonensa ansiosta. Sen lisäksi kirja on kaiken maailman mahdollisten teemojen jättipotti. Totuus HQ:n tapauksesta on kirja kirjoittamisen teoriasta ja kirjailijaksi kasvamisesta. Menestyksestä ja kirjallisuusbisneksestä. Se sisältää tarinan ystävyydestä, luottamuksesta ja valheesta. Rakkaustarinoiden ystäville Totuus HQ:n tapauksesta tarjoilee intohimoa ja tarinan sopimattomasta rakkaudesta. Ja lopuksi lisään luetteloon pikkukaupunkikuvauksen: auroralaisten tarinat ja ihmisuhteet itsessään.

Näistä teemoista valitsen suosikikseni Auroran pikkukaupunkimaailman, jonka tunnelmaa maalaillessaan Joël Dickert on parhaimmillaan.

Mutta aloitetaan murhasta. Se alkaa näin:
Tästä puhelusta käynnistyi tapahtuma, joka ravisutti newshamphirelaisen Auroran kaupunkia. Sinä päivänä katosi jäljettömiin tyttö nimeltä Nola Kellergan.
Marcus Goldmannin luottoystävä Harry Quebert on pahassa pulassa: häntä epäillään nuoren tytön murhasta. Viranomaiset uskovat pitkään mysteerinä säilyneen murhan vihdoin selvinneen. Sinnikäs Marcus rientää tapahtumapaikalle: hän on päättänyt pelastaa ystävänsä pulasta.

Mutta ennen murhaa on ongelma nimeltä kirjailijantauti. Marcus on kuvattu, varmasti tarkoituksellisesti, vähän kuin Dickeriksi itsekseen. Nuori menestyskirjailija potee kirjoittamiskammoa kun kakkoskirja ei ota syntyäkseen. Kirjoittamisen tuska selätetään vanhemman lajitoverin ja mentori Harryn opein.
- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksista yksi ainoa asia, niin mikä se olisi?
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä putoamista. On osattava kaatua.
Harry Quebertin tapaus on ratkaisu tähänkin ongelmaan - sen kirjoittaminen on upotettu tähän tarinaan.

Kirjan päätarina, sen murhan selvittäminen, tarjoaa kaikkine käännekohtineen huikean määrän yllätyksiä. Noin sadan sivun jälkeen katselen kirjapaksukaista epäuskoisena: mitä ihmettä voi sisältyä jäljellä oleviin satoihin sivuihin kun kirjan nimen lupaus on jo lunastettu? Tulen höynäytetyksi ratkaisuvaihtoehto kerrallaan. Tarina palaa lähtöpisteeseensä ja kirjan alkusanoihin yhä uudelleen - mutkikkaita käänteitä riittää monensadan sivun verran. Jos hyvän dekkarin tunnusmerkki on se, että loppuratkaisu luo lukijan ällikällä, Dickert onnistui mainiosti.

Tällainen pitkittely voisi olla raivostuttavaa, mutta nyt siedän sen. Epäilen tämän johtuvan siitä, että Totuus HQ:n tarinasta saattaa olla selkokielisin Isossa K:ssa koskaan julkaistu kirja. 800 sivusta huolimatta yksinkertaisen kielen ja lakonisen kerronnan takia kirja on nopeasti lukaistu. Kertoja on rehdisti minämuodossa ja tapahtumia raportoidaan realistisesti, melkeimpä yliasiallisesti.

Onkohan harkittu tyylikeino sekin, että välillä kuvittelin lukevani poliisiraporttia?

Minulle Totuus Harry Quebertin tapauksesta - kirjan pelasti joutumasta Näitä en haluaisi Isoon K:hon -listalleni lukemisen kepeys. Helposti kulutettavien kirjojen etu on se, ettei niille ehdi raivostua.

Sitten on se ystävyys. Yksi Harryn kirjoittamisopeista kuuluu näin: "Kirjan kirjoittaminen on samalaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti." Niin satutti myös ystävyys ja sen menetys.

Jos kuvaisin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -kirjaa yhdellä sanalla, se sana olisi yllätyksellisyys. Sellainen oli murhamysteerin käänteiden lisäksi myös Marcuksen ja Harryn ystävyys ja Harryn persoona kaikkinensa. En paljasta, mitä tapahtui, mutta lopussa matkataan kirjailijan paratisiin ja ollaan samojen teemojen äärellä kuin Kerstin Ekmannin Huijareiden paratiisissa.

Sitten on se rakkaustarina. Rakkauden kanssa olin ymmälläni. Rakkauteen uhrattiin paljon sivuja, mutta niin epäuskottavasti, että epäilen Nolan ja Harryn tarinankin olleen huijausta. Mutta ihan varmaa on, ettei kukaan kaltaiseni Twin Peaks-fani voi olla lukematta kirjaa vertaamatta Nolaa Laura Palmeriin, pikkukaupungin prinsessaan, josta kuoleman jälkeen paljastui vähemmän puhtoisia puolia.

Twin Peaks tulee ihan väkisin mieleen myös Auroran pikkukaupungista, joka minusta oli parasta koko kirjassa. En tiedä, miksi pidän miljöökuvauksista kirjallisuudessa niin paljon. Ehkä niistä iloitsee sisäinen matkailijani, joka uskoo löytäneensä taas yhden uuden idyllisen, kiehton tai muuten vaan hohdokkaan maailmankolkan. Säilytän sydämessäni Harry Quebertin ihastuttavan huvilan ja autioilla rannoilla kirkuvat lokit.

lauantai 20. elokuuta 2016

Meritähden hiljaisuus

Ensihetket E. L. Doctorowin Danielin kirjan parissa herättivät ikäviä aavistuksia: olinko tarttunut yhteen Ison K:n vastenmielisimmistä kirjoista? Kannen kuvassa taitaa olla sähköshokki. Aloitussitaateissa yhdistellään riehakkaasta Danielin mahtipontisia profetioita Whitmannin ja Gingsbergin runoihin. Vietetään kaatuneiden muistopäivää ankeissa tunnelmissa.

E. L. Doctorow. Danielin kirja.
Kirjan nimihenkilön Danielin olen saattanut tavata ennenkin. Kirjassahan taitaa lymyillä Sebastian kakkonen, samalainen superääliö kuin Patrick Donleavyn Holtittomassa miehessä. Uhmakas persläpi aukomassa jokaiseen ilmansuuntaan: lapsivaimolleen [jota hän kutsuu siitoseläintyypiksi ja hiekkakinokseksi, joka on luotu tallattavaksi], vanhemmilleen [jotka paljastuvat kasvattivanhemmiksi], valistuneelle liberalismille ja ihan kaikelle autoilusta Amerikkaan. 

Mutta kun onnistuu antautumaan kirjallisuudelle ennakkoluulojen seireenihuudoista piittaamatta, voi hiekanjyvä muuttua jalokiveksi. Danielin kirja ei päässytkään Martin Walserin kavaljeeriksi vaan ihan toiselle listalle yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Danielin kirjasta kehittyi kesän hienoin lukukokemus. Hyvin koskettava, erityisen liikuttava.

Danielin hahmosta on mahdoton pitää, mutta hänen tarinansa voi kohdata, kun tietää pari faktaa. Sen, että eletään 1960-lukua ja että Daniel on 25-vuotias hippivasemmistolainen. Jonka vanhemmat olivat kommunisteja, itäisestä Euroopasta lähteneitä amerikansiirtolaisia, hyvin idealistisia. Jotka teloitettiin maanpetturuudesta ilman demokraattista oikeudenkäyntiä.

Danielin profetian sanoin:
"Ja se on oleva ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut..."
Aika pian ymmärsin lukevani Isaacsonien perheen tarinan kautta kirjoitettua amerikkalaisen vasemmiston historiaa. Sellainen kirjailija Doctorow oli - todellisuuden ja fiktion yhdistäjä. Sukupolvelta seuraavalle siirtyessään vasemmistolaisuus muuttui neuvostomyönteisestä idealismista hippiliikkeen uuden mantereen vasemmistolaisuudeksi. Sellainen kirjailija Doctorow oli - yhteiskunnallisen fiktion mestariluokkalainen.

Tämän kirjan taustalla on tositapahtumia. Julius ja Ethel Rosenberg tuomittiin 1950-luvun alussa kuolemaan lavasteoikeudenkäynnissä syytettyinä atomivakoilusta.

Danielin kirjassa juutalaisperheen Paul ja Rochelle Isaacson poika Daniel avautuu 13 vuotta myöhemmin menneisyydestään, jota on ryhtynyt selvittämään osittain siskonsa Susanin painostuksesta. 

Ja vaikka Danielia voi sittenkin ymmärtää, Yhdysvaltojen kylmän sodan politiikkaa ei mitenkään. Olihan se käsittämätöntä syytellä Stalinin vainoja, rautaesiripun takaisia ihmisoikeusloukkauksia ja kommunistiaaltoa ja samalla kehitellä ydinasetta ja tappaa toisinajattelijoita jopa omassa maassa.

Danielin kirjassa politiikka tulee iholle. Olipa kerran vaatimattomasti elävä onnellinen perhe, jonka elämän täytti puuhakas poliittinen aktivismi. Jota kylmä sota alkoi ahdistella. Niistä jäävät Doctorowin kirjasta elämään vavahduttavat hetket:  
Kun äitini viimeksi nähtiin...Hän jätti jälkeensä siistin talon ja jääkaappiin maapähkinävoileivän ja omenan lounaaksi. Iltapäivällä join maitoa ja söin pikkuleipiä. Eikä hän enää milloinkaan tullut kotiin.
Jälkeen jäivät Daniel ja Susan, orporukat kasvatukodeissa, ottovanhemmilla ja pakotettuina muuttaan sukunimensä ja kieltämään sukunsa. Ja nuorina aikuisina kauhuissaan omasta itsestään etsimässä sydämen kotia hippiliikkeestä.
Muista kuitenkin, että tämän taakan säilyttäminen lasten harteille on meillä sukuperinne.
Doctorowin kerronnassa käytössä ovat taidokkaat siirtymät aikakaudelta toiselle. Tarina kerrotaan yhden Danielin vuoden sisällä kaatuneiden muistopäivästä jouluun siten, että se aukeaa loppuun saakka. Ja kun vielä kertojana vuorottelevat minä, hän ja he, ei lukijalla ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa suorituksesta kunnioituksen hattua

Ja ennen kuin kirjan kannet sulkeutuvat, lahjoittaa Doctorow lukijalle yhden hienoimmista lukemistani lopetuksista. Siinä yhdistyvät äidin ja tyttären aika ja pojan menetys. Ja vaikka palavasti haluaisin lahjoittaa sen sinulle, jätän kuitenkin liikuttumisen ja yllättymisen hetken lukijalle.

Vaikka minusta Danielin kirja on suuri kirja, ei siitä voinut tulla Suurta Amerikkalaista Romaania [Tästä aiheesta enemmän erinomaisessa Deadline Torstaina -blogissa]. Sellaiseksi se kuvasi liian marginaalisia kokemuksia. Mutta se voisi hyvinkin olla yksi niistä romaaneista, joista yhteensä tulee Suuri Amerikkalainen Siirtolaistarina.

Viime vuonna kuollut Doctorow jätti meille loistavien kirjojensa lisäksi meritähden hiljaisuuden. Se on elämänasteikon syvin hiljaisuus. Sitten mennään jo elottoman puolelle. Meritähti tarkoittaa mielenrauhaa, sopusointua maailman kanssa ja sen takia suurinta onnea.

Sellainen voi olla myös lukijan onni, kun hänelle oli lahjoitettu Danielin kirja.

maanantai 8. elokuuta 2016

Ennen kuin Edgarista tuli E. - kirjailija Doctorow

E. L. Doctorow. Maailmannäyttely.
Ilmeisen omaelämänkerrallinen lapsuudenkuvaus löytyy monen kirjailijan tuotannosta. Siitä on helppo aloittaa, siitä on loogista jatkaa ja viimeistään siihen on syytä lopettaa. E. L. Doctorowin (synt. 1931) muisteloteos Maailmannäyttely sijoittuu jonnekin ennen tuotteliaan uran puoltaväliä kirjailijan käydessä kuuttakymmentä.

Doctorow kuoli viime vuonna (2015) ja viimeistään nyt jokainen Doctorow-fani - kuten minä [!] - on kirjasta iloinen.

Maailmannäyttelyn päähenkilöllä on sama nimi kuin kirjailija "E:llä", Edgar. Edgar elää 1930-luvulla lapsuuttaan New Yorkissa, alemman keskiluokan Bronxissa. Edgar kuuluu maallistuneiden venäjänjuutalaisten, muusiikin yhdistämien siirtolaisten lapsikatraaseen.

Kirjassa Bronxia ja 1930-lukua kuvataan pääsääntöisesti lapsen näkökulmasta, minkä lisäksi Doctorow on lisännyt muisteloihinsa myös aikuisia näkökulmia. Välillä äänessä ovat äiti Rose, isoveli Donald ja täti. Heitä tarvitaan valaisemaan aikakautta ja perheen suhteita. Luin kirjaa myös siirtolaisuuden kuvauksena: ensimmäinen sukupolvi pitää kiinni identiteetistä ja arvoista, jolloin myös pettymykset ja ennakkoluulot ovat vaarassa siirtyä eteenpäin.
Me polveudumme itäeurooppalaisista, jotka ovat luonnollisempaa ja inhimillisempää väkeä ja tiesivät mitä kärsimys oli.
Aikuisten puheesta välittyy aikakauden ja ajanjakson kovuus. Rose-äiti pyörittää perhettä, kokkaa, pyykkää, putsaa ja huolehtii muista. Isällä ei ole omaa ääntä, mutta muiden aikuisten tarinoista selviää, kuinka suuria uhrauksia hummaileva hurmuri perheeltään vaatii. Näistä rankimpana konkurssin aiheuttama ja kirjan edetessä syvenevä taloudellinen ahdinko.

Edgarin, pienen lapsen, maailma on vielä kovin konkreettinen. Se täyttyy Bronxin kaduista, hajuista, ruoasta, peleistä, puistoista, ystävistä, perheestä, juutalaisista traditioista... Varaudu lukemaan hidasta kirjallisuutta ilman suuria tarinallisia käännekohtia, sillä paljon poimitaan värejä, valoja ja tuntemuksia.

Lapsinäkökulman ansiosta Maailmannäyttely ei takerru perheen vaikeuksiin tai aikakauden kurjuuteen. Sen ansioista lukija voi käsitellä Edgarin isään kohdistuvan aiheettoman jumaloinnin sekä perhesuhteet, jossa äiti jää puurtavaksi ja huolehtivaksi sivuhenkilöksi.

Kirjailijan oma ikä tuo tarkasteluun välimatkaa, jonka ansiosta kerronta voi soljua rauhassa eikä selittelyitä tarvita. Näin Doctorow kunnioittaa myös lukijaa. 

Edgarin ensimmäisen vuosikymmenen kohokohta oli New Yorkissa 1939-1940 järjestetty maailmannäyttely. Sellainen se oli myös monille Amerikan siirtolaisille. On selvää, että tapahtuma merkitsee kirjassa paljon enemmän kuin edistyksen ihmeillä huikaisevaa näyttelyä. Se symboloi illuusiota maailman yhtenäisyydestä, pian katoavaa, kun maailma repeää eri leireihin, sotiin ja kylmän sodan synkkyyteen.

Sitä, mitä tapahtui maailmannäyttelyn jälkeen Edgarille ja hänen perheelleen, ei enää kerrota. Valitettavasti kirja antaa aavistaa kasvavien vaikeuksien aikaa.

Doctorowin Maailmannäyttelyssä on autenttisen ajankuvauksen tunnelmaa. Se on säilynyt raikkaana ja helposti lähestyttävänä vuosikymmenien jälkeenkin. Ripaus vintagea ja nostalgiaa tekee hyvää meistä jokaiselle!

Etenkin monissa amerikkalaisarvioissa Maailmannäyttely on saanut aliarvostetun klassikon leiman. Mitä mieltä sinä olet?

Minulle Maailmannäyttely ei ole suosikki Ison K:n lapsuusaiheisessa omaelämänkertakirjallisuudessa. Sydämeni ovat vieneet traagisemmat Elias Canettin Pelastunut kieli ja Amos Ozin Tarinoita rakkaudesta ja pimeydestä.

Omasta lukukesästäni näyttää muodostuvan pienimuotoinen Doctorow-suvi, sillä luin Maailmannäyttelyn jälkeen Danielin kirjan. Joka muuten on huikea! Nyt on enää lukematta se kaikkein parhaimpana pidetty Doctorow eli Ragtime. Kuinkahan kauan maltan pitkittää näitä jäähyväisiä!

lauantai 6. elokuuta 2016

Kirjahuijauksen koreografia

Kerstin Ekman. Huijareiden paratiisi.
Kerstin Ekmanin Huijareiden paratiisi on kirja kirjoittamisen valheesta. Huijareiden paratiisissa valekirjoittaminen on huijaus ja suunniteltu petos.

Tarvitaan kaksi naista. On Babba Andersson, lahjakas ja älykäs. Se oikea kirjailija, joka uskoi, ettei habitukseltaan epäedustavana ja taustaltaan junttimaisempana koskaan saisi kirjojaan edes julkaistuksi. Ja sitten löytyy Lillemor Troj, Babban valitsema edustuskulissi kirjailijan teksteille.

Kirjailijan ja valekirjailijan kuviosta tulee elinikäinen paritanssi. Kuten jokainen pitkä parisuhde, myös Babban ja Lillemorin suhde on katkolla, ja jopa vähällä paljastua, monesti. Alkuvaiheessa tukalanoloisista rooleista sukeutuu elämäntapa, jossa toinen nauttii kulisseista katsomisesta ja toinen pärjäilee mainiosti länsinaapurin kirjailijaeliitissä.

Huijareiden paratiisi ei missään tapauksessa ole Ekmannin parhaita kirjoja, mutta onneksi siitäkin löytyi pari kiinnostavaa teemaa. Toinen on arvattavasti hitusen dekkarinkaltainen tarina, jossa joutuu alusta loppuun asti jännittämään huijauksen paljastumista.

Tämän kutkutuksen Ekman kirjoitti kirjaansa taitavasti. Pantteri-ikäinen Babba lähettää kustantajalle autofiktion, petoksen paljastavan elämänkerran. Koko kirja alkaa siitä hetkestä, kun Lillemor saa käsikirjoituksen käsiinsä. Näin lukija pääsee sisälle kummankin naisen tarinaan ja versioon tapahtuneesta.

Kirjallinen petos on perustavanlaatuinen analyysi kirjallisuudesta ja sen kirjoittamisesta, sillä se pakottaa kysymään, mikä on kirjallinen totuus. Harva kirjailija on lopultakaan oman todellisuutensa "kaappinero". Kirjailija tarvitsee virikkeitä ja inspiraatiota, sparrausta ja dialogia. Siinä on Lillemorin, muusan ja peilikuvan, paikka Babban elämässä.
Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa...Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj.
Entä minä sitten, sanoi Lillemor. Kuka minä olen.
Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi.
Niin, Lillemorille tilanne näyttää aiheuttavan Babbaa enemmän hämminkiä. Mutta on toisaalta hänelle onneksi, sillä Lillemorin inhimillinen kehityskaari on Babbaa vaikuttavampi.

Toinen, minusta paljon kiinnostavampi, on ruotsalaisen yhteiskunnan ja luokkaerojen kuvaus, jota työväenluokkainen Babba ja nousukasperheen ainokainen Lillemor edustavat. Lukiessa sai muutamaan otteeseen hykerrellä kuin Solsidania katsoessa parhaimmillaan.

Sama näkyy myös yhteiskuntakuvauksessa, sillä Ekman luotsaa lukijan 1950-luvulta nykyaikaan. Yhteiskunta ja sen muutokset peilautuvat henkilökohtaisten elämien läpi. Romaanin myötä ruotsalainen kansankoti ja sosiaalidemokratia antautuvat markkinatalouden edessä. Yhteiskunnallinen muutos näkyy selvästi Lillemorin elämässä. Porvariskodin kasvatti ajautuu tyhjänpäiväisen avioliiton kautta mielisairaalaan ja asettuu punavihreään kuplaan. Babban hahmossa on, kirjallisesta lahjakkuudesta huolimatta, enemmän sosialistisen kansankodin peruskalliota.

Jos tunnet hyvin ruotsalaista yhteiskuntaa, saat kirjasta varmasi irti paljon minua enemmän!

Huijareiden paratiisiin on varmasti tahallisesti sisällytetty lukuisia viitteitä Ekmannin itseensä. Babba aloittaa dekkaristina, mutta siirtyy sitten lajikokeiluiden kautta vahvempaan draamaan. Ja onnistuu laajentamaan lukijakuntaa saaden arvostusta yli genrerajojen. Lisäksi päähenkilö - tai päähenkilöt - ovat ehtineet kypsään ikään, joten kirjaa voi lukea myös "ekmannilaisena" retrospektiivinä. Tuleeko Huijareiden paratiisin jälkeen vielä muita kirjoja vai tässäkö oli päätös?

Niin tai näin, en erityisemmin innostunut Huijareiden paratiisista. Vaan haikailin Sudentalja-trilogiaa, yhtä suosikkiani upeiden Isojen K:den listalla.

Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi kirjan suomenkieliseksi nimeksi on valittu "Huijareiden paratiisi". Huijausta toki esiintyy, mutta onko Ruotsi huijariparatiisi vai onko kyse huijaamisen "paratiisimaisuudesta"? Kirjan alkuperäisnimi muuten on "Grand final i skojarbranschen".

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Lissabonin kosketus

Pascal Mercier. Yöjunalla Lissaboniin.

Olen jo tottunut siihen, että Lissaboniin sijoittuvat kirjat ovat nostalgisia ja viipyileviä. Niin myös Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin. Parhaimmillaan viipyilevyys on syvällistä ja vangitsevaa – tähän pystyi maailman paras José Saramago suuressa kirjarakkaudessani Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Mercierin vastine saa aikaiseksi, valitettavasti, jokaisen lukijan suurimman pelon – pitkästymisen.

Mercierin tarinassa latinanopettaja Raimund Gregorius sukeltaa jo kuolleen lääkärikirjailija Amadeu de Pradon elämään ja samalla syntyy itsekin ihmisenä uudellaan. Luin siis kirjallisuutta kirjallisuudesta ja kirjan elämää muuttavasta voimasta.

Yöjuna Lissaboniin alkaa kömpelösti. Perisäntillinen berniläismies Gregorius estää salaperäisen naisen itsemurhayrityksen sillalla. Nainen jättää jälkeensä Amadeu de Pradon kirjan ja katoaa Lissaboniin. Peräänsä hän saa seuraavalla yöjunalla Gregoriuksen.

Latinistin hahmo pohjustetaan ylettömän ikävystyttävästi. On tuntiopettajuutta, shakinpeluuta, antikvariaatteja, ainoa silmälääkäriystävä – henkistä ja sosiaalista eristäytyneisyyttä. Gregoriuksen elämässä yöjunailu on suuren luokan seikkailu, joka Lissabonissa johtaa identiteettikriisiin.

Syynä muutoksen on Pradon filosofinen teos, joka myllertää latinistin elämän. Ja myös lukija voi hetkeksi huokaista: tarina saa kiinnostavuutta Gregoriuksen alkaessa selvittää Amadeu de Pradon elämänvaiheita ja sydäntäsärkevää tarinaa.

Prado oli mies, jolla oli mahdollisuus kaikkeen, mutta joka kuoli tyhjin käsin. Varakkuutta, hienostuneisuutta ja lahjakkuutta, mutta myös melankoliaa ja eristäytyneisyyttä. Psykologiasta kiinnostuneelle Pradon hahmo on kiehtova tapausesimerkki ihmisestä, joka fatalistisesti valitsee onneaan vastaan.

Pradon elämän tulkkeina toimivat sisarukset ja entiset ystävät sekä Pradon ainoan elämänsä aikana kirjoittaman kirjan filosofiset sitaatit:
Elämänne todellinen ohjaaja on sattuma, ohjaaja täynnä julmuutta, armeliaisuutta ja kiehtovaa viehätysvoimaa. 
Pradon elämän kautta löytyvät portugalilaiset ottavat Gregoriuksen omakseen ja pakottavat miehen ihmettelemään omaa eristäytyneisyyttään. Tässäkin apuna toimivat Pradon sitaatit:
Aika ei vetänyt häntä mukanaan, ei kuljettanut häntä minkäänlaista tulevaisuutta kohti, virtasi ohi hänestä piittaamatta ja häntä koskettamatta. 
Eniten huolta aiheuttaa pelko sokeudesta. Kulunut silmälasimetafora on suurkäytössä: vanhoista ei voisi millään luopua ja uudet ovat ikkuna uuteen elämään. Sellaisen lahjoittivat Gregoriukselle Prado ja Lissabon.

Vaikka Yöjuna Lissaboniin oli liian totinen ja vanhanaikaisen korkeakulttuurinen, oli silläkin hetkensä. Jotenkin hurmaava Amadeu de Prado liikutti minuakin. Ja kun selvisi, että
kilpajuoksu onnesta oli lopullisesti menetetty…hänen uhoten alkanut elämänsä hiipui ja paloi tuhkaksi
tunsin itseni hieman surumieliseksi ja kyynelsilmäiseksi.

Ennen kirjan lukemista katsoin Bille Augustin ohjaaman Yöjunalla Lissaboniin elokuvan. Elokuvassa oli hieman kirjaa enemmän imua. Jeremy Irons ei mitenkään onnistunut olemaan yhtä ikävystyttävä kuin Gregorius. Lisäksi hän sai rohkeutta ihmissuhteeseen, jota kirja-Gregoriukselle ei suotu.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Yksinäisyys - salaisuuden seuralainen

Yiyun Li. Yksinäisyyttä kallimpaa.
Yiyun Lin Yksinäisyyttä kalliimpaa -kertomus johdattaa lukijan outoon tunnelmaan. On hyvin yksityistä, ja myös aikalailla karmivaa. Miljoonien aasialaisten ihmismeri on yksityisen ihmisen salaisuuksia tulvillaan.

Unohtamisen opettelu ja salaisuuksista vaikeneminen ovat elämässä erityisen vaikeita tehtäviä. Sen tietää neljääkymmentä lähestyvä kaverikolmikko Boyang, Moran ja Ruyun. 
Yksinäisyys tulee salaisuuksien seuralaisena, ja salaisuuksista tulee yksinäisyyden kunniamerkki.
Entisiä ystävyksiä yhdistää, ja lopullisesti erotti, myrkytetty lapsuudentuttu, jota on kirjan alussa tuhkaamassa kolmikon miespuolinen jäsen Boyang.
Hän lähetti kummallekin jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä viestin, jossa kertoi – muistutti – Shaoain olevan vielä elossa...Moranin ja Ruyun vaikeneminen vahvisti asian olevan niin: määrätietoinen hiljaisuus saattoi tarkoittaa vain sitä, että he olivat uskollisia siinä missä hänkin.
Yksinäisyyttä kalliimpaa on hitaasti avautuva murhamysteeri ja herkkä tarina kaverikolmikosta, johon kuuluneet eivät murrosiässä tapahtuneen välirikon jälkeen tahdo löytää paikkaansa maailmassa. Kaksikymmentä vuotta sitten myrkytetyn Shaoain kuolinviesti on räjähdysainetta unohduksen padoille ja pakottaa jokaisen palaamaan ainakin muistoissaan vielä kerran nuoruutensa käännekohtaan.

Kertomus hyppii Pekingin ja Amerikan välillä ja ottaa parinkymmenen vuoden mittaisia aikaloikkia. Kaikkitietävä kertoja avaa salaisuuden verhoa verkkaisesti - kärsimätön lukija on varmasti vaikeuksissa. Saamme tietää kolmikon asustaneen samalla pihalla ja koulutovereiden Boyangin ja Moranin hitsautuneen jo lapsuudessa symbioottiseksi pariksi. Nuorten väliin kiilaa Ruyan, jolle hellyttävän hyväsydämminen Moran tarjoaa vipitöntä ystävyyttä. Salaperäisestä Ryanista tulee tarinan musta enkeli - orporukka onkin varsinainen kohtalonoikku.

Orpona kasvaneen naisen mielessä voi itää kiihkeää myrkyllisyyttä: kertoja selittää, että toisten elämään sekaantuvan Ruyun ainoaksi saavutukseksi oli jäänyt "muiden tekemän käsikirjoituksen sabotoiminen. Miksikäs ei?"

Lin vierailut kolmikon aikuisuudessa eivät muuta tradegiaa komediaksi. Naisilla on takana muutama kulissiavioliitto tai ihmissuhde, joilla on tavoiteltu joko amerikan kansalaisuutta tai toteutettu vanhempien toiveita. Boyang, joukon ainoa mies, ei muuta pois Kiinasta. Hän ottaa kaiken irti Kiinan yhteiskunnallisesta murroksesta, menestyy liikemiehenä ja etsii seksuaalista lohtua kierrättämällä nuoria naisia.

Suhdedraaman ja murhamysteerin Li taustoittaa politiikalla. Myrkytetty Shaoai osallistui vuoden 1989 suureen opiskelijaprotestiin Taivaallisen rauhan aukiolla. Sen jälkeen naisen elämä syöksyy alamäkeen. Ensin Shaoai erotetaan yliopistosta, sitten hän menettää työ- ja kansainlaisoikeutensa. Ja seuraavaksi hänet myrkytetään - tapahtunutta lieventävänä seikkana Li vihjailee syistä kirjan keskivaiheilla.

Luin Yiyun Lin kirjan tarinana siitä, kuinka salaisuudet voivat myrkyttää elämän ja johtavat väistämättä elinikäiseen yksinäisyyteen. Yksinäisyydestä tulee koko elämän värittävä peruskokemus, vaikka kolmikon lailla löytäisikin jostakusta ihmissuhteesta lopulta laihanlaisen lohdun. Se suojaa jäätävimmältä tuulelta kaikkia elämän ja yhteiskunnan orpoja.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kaksi maailmaa: ihmiskokeet, tietoisuus ja kuolemattomuus

Sattumalta tehtävät valinnat tuntuvat usein jälkikäteen johdonmukaisilta. Luen juuri Laura Lindstedtin Oneironia. Kun poistan kauniin kansipaperin näen kauttaaltaan keltaisen kannen. Juuri sen Ison K:n tunnusvärin viileänkeltaisen. Ja aiheeltaan saman leikin elämän ja kuoleman välitilassa kuin Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa -kirjassa.

Haruki Murakami. Maailmanloppu ja ihmemaa.
Tällaisten kirjojen ansioista lukija löytää itsestään metafyysisen pohdiskelijan. Elämä ja kuolema, tunteet ja tunteettomuus, loogisuus ja absurdius. Kun vastakohtia ei olekaan, on "kumman kaa" -kysymystä turha esittää.

Silloin kun kirja vie näin syvälle, sitä todellakin rakastaa. Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa on vastustamaton. Huh - onneksi näin. Noin vuosi sitten luin Värittömän miehen vaellusvuodet. En ole kyennyt siitä bloggaamaan. Se oli floppi. Sellaista ei toivoisi lempikirjailijalleen tapahtuvan.

Maailmanloppu ja ihmemaa on taas hunajaa ja mielikuvituksen taidetta. Vasta 2015 suomennettu kirja on Murakamin nuoruudenteoksia vuodelta 1984. Ehkä siksi sen maailmoissa ja henkilöissä on niin paljon tuttua. Ja juuri fantasiaa, scifiä, lyyrisyyttä ihan sekaisin odotankin Murakamilta ja hänen maailmoiltaan.

Maailmat löytyvät jo kirjan nimestä. Hieman enemmän tutunoloinen todellisuus sijaitsee Tokiossa, joskin se on sekä tunnistettava että futuristinen ihmemaa. Ihmemaassa tarinaa kertoo 35-vuotias Laskija. 1Q84:n naissankari Aomamen miespuolinen vastine. Taipuvainen lapsuuden kokemusten takia varjelemaan äärimmilleen omaa suojakuortaan.

Laskija on mielenhallinnan ekspertti. Todellinen aivotyöläinen ei ole erityislahjakas poikkeusyksilö, kuten lukija saattaa aluksi erehtyy luulemaan, vaan äärimilleen viritetty aivokone ja ihmissysteemi.

Murakamin henkilöhahmot elävät harvoin ilmeisissä maailmoissa, eikä sellaisessa elele Laskijakaan. Hänestä tulee pelinappula Systeemi-nimisen valtarakenteen ja Merkitsijä-nimisen alajärjestön välille. On Sysiäiset -nimisiä pahiksia, väkivaltaa, soluttautumisia ja maailmanlopun mahdollisuus. Ajattelen nykyajan terrorismiä ja sen soluja. Juuri siitä tämä kirja tuntuu kertovan.

Sekä tieteestä ja nerouden vaarasta. Tiedosta ilman etiikkaa ja liian pitkälle menevästä kunnianhimosta. Ihmiskokeista, mielen manipulaatiosta - pelottavista tulevaisuuden mahdollisuuksista. Ihmisestä, joka tietämättään on vain tieteellisen projektin osa.

Jos et kykene hallitsemaan ajatteluasi, joku muu on halukas tekemään sen puolestasi.
Ihminen ei saavuta kuolemattomuutta laajentamalla aikaa vaan analysoimalla sitä.
Ihminen hahmottaa omasta ajattelujärjestelmästään, ja samalla sielustaan, vain jäävuoren huippun. Jokainen meistä on suuri tuntematon myös itselleen.

Toisen maailman, maailmanlopun, salaisuuksia Murakami avaa hiljalleen vuorotellessaan ihmemaan ja maailmanlopun välillä. Tosin jo ennen tarinan alkua lukijalle näytetään keskiaikaista kaupunkia muistuttavan maailmanlopun kartta. Suljettua maailmaan ympäröivät muurit ja sisääntuloa vartioi portinvartija.

Laskija on sielläkin, mutta ei ihan samanlaisena. Häneltä puuttu varjo, joka irrotetaan maailmanloppuun saapuvilta. Varjon kuoltua yksisarviset imevät sielut pois ja sekoittavat ne keskenään. Maailmanlopussa Laskijan tehtävä on lukea ihmisten unia yksisarvisten kalloista.

Kirjan edetessä selviää, ettei maailmanloppu ole paikka kartalla, eikä ehkä välitilakaan vaan jossain syvällä itsessämme. Syvällä ihmisen psyykessä piilee "tietoisuus kaaoksesta, ja sen sisällä on kaaoksen tiivistymänä tietoisuuteni ydin". Jokaiselle tuntematon musta laatikko.
Sinun tietoisuutesi on piirtänyt maailmanlopun...Maailma loppuu sinun tietoisuudessasi.
Ja mitä pidemmälle kirja etenee, sitä vankemmin uskon kartan symboloivan Laskijan aivoja - löytyväthän kartan ääriviivoista aivolohkot, aivokuori ja aivosilta sekä muut oleelliset.

Murakamin kirjassa on kaikkea ja paljon. Siinä on insinöörikaavioita, huumoria ja paljon 1980-luvun kulttimusiikkia. Tuotemerkkejä ja taidehistoriallisia sitaatteja. Inhimillisistä perustarpeista - seksistä, ruoasta, juomasta ja ruumiinkunnosta - huolehtimista.

Mutta kaiken yllä leijailee iso kysymys loppuelämän valinnasta. Se on tehtävä, kun varjo on vielä voimissaan. Kuolemattomuuden maailma on levollisuuden maailma. Siellä voi tulla omaksi itsekseen. Entä jos olisi sopiva kuolemattomaksi, haluaisiko sellaista itselleen?

**

Loppuun pieni varoitus. Tutkimuksen etiikasta piittaamaton aivotutkija lähti lätkimään Tokioista ja perusti tukimusyksikön Suomeen. Ja täällä on poroja - nehän ovat vähän niin kuin yksisarvisia. Ja kaikesta tästä on jo yli kaksikymmentä vuotta...

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Takaisin Varsovaan

Isaac Bashevis Singerin Lupakirja on lukemistani singereistä juutalaisin. Kirja hohkaa itäeurooppalaista juutalaisnostalgiaa. Päähenkilölle kirjailija antoi juutalaisista miehennimistä tunnistettavimman - David [Bendinger]. Tarinan hän sijoitti jo kadonneisiin Varsovan juutalaiskortteleihin. Niistä oli kasvanut ennen toista maailmansotaa Euroopan toiseksi suurin juutalaiskeskittymä.

Isaac Bashevis Singer. Lupakirja.
Lupakirja on sävyiltään vintagenruskea. Kauhtuneet julkisivut ja maankamaraa kohti
kurottelevat takinliepeet, ortodiksijuutalaisten kumara ryhti, otsakihat ja oppineisuutta osoittava kirjanippu kainalossa. Posket kuopilla ravinnonpuuttesta ja taskunpohjalla viimeinen lantti.

Lupakirja tuntuu Singerin muistelumatkalta nuoruuteen, 1920-luvulle, jolloin monet nuoret juutalaismiehet ja -naiset hakivat pesäeroa vanhoillisiin vanhempiinsa. Tai kääntyivät jopa heitä radikaalimmiksi - Palestiinasta haaveksiviksi hasideiksi.

Tässä "seurakunnassa" David, kahdensantoista ja puoli, on ymmällään. David on sivistynyt, rutiköyhä ja wanna-be -kirjailija. Välillä hupaisa, välillä surumielinen hahmo. On kauheaa valehdella rabbi-isälle ja pelätä paholaista itsessään. Kokea samoja ristiriitaisia tunteita, kuin monet omaa itseään etsivät nuorukaiset häntä ennen ja hänen jälkeensä.

Lupakirja on pääsylippu luvattuun maahan, Palestiinaan. Sitä odottaessa David lohduttautuu kolmen hyvin erilaisen naisen seurassa. Sonya on yksinkertainen työläistyttö, Edusha seksuaalisesti vapaamielinen kommunisti ja Minna rikkaan porvarijuutalaisen tytär. Enkä muuten koskaan ole lukenut näin vapaamielistä kuvausta 1920-luvun juutalaisnaisten seksuaalisuudesta. No mutta - hehän olivatkin moderneja kaupunkilaisia tapoineen kaikkineen.

David on aavistuksen verran koominen hahmo - Singer ei kirjoittaessaan säästellyt ironiaa. Välillä nuorukainen on itseriittoinen "kosmos itsessään", välillä hän on pakenemassa kaupungielämän haasteita takaisin maalaisammattiin. Välillä hän on kelmeilevä don juan, välillä naisen kuin naisen vietävissä. Isoveljen suhteiden ansiosta David jopa pääsee debytoimaan kirjailijapiireihin, mutta joutuu miettimään, onko oma kirjailijanääni sittenkään kuiskausta kovempi.

Miten kävi Davidin? Kutsuiko luvattu maa? Löytyikö kirjalle juoni ja elämänkumppaniksi oikeanlainen nainen?

Jos lukija saisi päättää, David ei ainakaan jäisi Varsovaan. Sillä jo hänkin huomaa, että taloja on poltettu, juutalaisristejä piirrelty ja monet entiset tutut ottavat etäisyyttä. Eikä kulu montakaan vuotta, kun Varsovan juutalaiskortteleista tulee muureilla erotettu ghetto ja keskitysleiri. Silloin ei haaveilla naisista tai kirjailijanurista - silloin haaveillaan yönyli jatkuvasta elämästä.

Niinhin hetkiin juutalaisghetossa Singer palasi usein Lupakirjaa suuremmissa teoksissaan. Lupakirja tuntui pieneltä matkalta menneisyyteen - eikä sen julkaisemisessa edes kiirehditty ennen kuin kirjailija jo itse lähestyi kuolemaa.

torstai 7. tammikuuta 2016

Taidemaalarin takapiru

Daniel Kehlmann tuottaa kirjallisuutta herkullisen ajankohtaisesta aiheesta - maineesta. Maine oli peräti edellisen Kehlmann-suomennoksen nimi. Minä ja Kaminski -kirjassa mainetta tavoittelee pikareseptillä taidekriitikko.

Koska suunnitelmallinen maineenmetsästys on usein jokseenkin hupaisaa, käyttää Kehlmann kerrontatapana satiiria. Minä ja Kaminski -kirjan päähenkilö Sebastian Zöllneristä on tehty kiipijän stereotyyppi: äärimmilleen liioiteltu, mutta helposti tunnistuva. Nuoruudessaan maalaillut Sebastian ei päässyt ensiyrittämällä taidekouluun: aukeavatko portit taidemaailman kermaan sittenkin helpommin liepeilijälle?

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski.
Maalaustaiteen ystäviä ei kirjassa isommin hemmotella. Välillä taidekriitikko osallistuu, tai joutuu osallistumaan, taidekeskusteluun, mutta ensisijainen kiinnostuksen kohde on taiteilija taiteen takana.  

Kolmekymppinen taidekriitikko ei rakenna uraansa tyvestä latvaan vaan päinvastoin. Sebastian on päättänyt spurtata suoraan taidemaailman huipulle kirjoittamalla taidemaalari Manuel Kaminskin elämänkerran.

Aikanaan arvostettu, Matissen kanssa aikaansa viettänyt, rikastunut ja sittemmin erakoitunut Kaminski on unohdettu suuruus - ja todennäköisesti kuolemassa lähiaikoina. Ajoitus on täydellinen. Lisäksi tarvitaan uusia paljastuksia, vaikkapa kadoksissa olleelta nuoruudenrakkaudelta. Näin järkeillen kriitikonjuippi uskoo toteuttavansa unelman taidemaailman bestselleristä.

Kehlmann kuvaa hauskasti Sebastianin häikäilemättömyyttä ja laskelmointia. Kriitikko tunkeutuu väkisin Kaminskin taloon ja elämään, penkoo tavarat ja lukee kirjepostit. Urkkii maalarin tutuilta mehukkaita salaisuuksia. Lahjoo palvelijat voidakseen kidnapata vanhuksen.

Egoistinen päähenkilö käyttää minä-minä -kieltä ja arvioi kohtaamiaan ihmisiä kuin esineitä. Sebastinille "minä" on suurempi kuin taidemaalarin meriitit.

Kirjan edetessä selviää - kuten narsistien kohdalla usein -, etteivät komean, fiksun ja filmaattisen Sebastianin oman elämän kuviot ole aivan järjestyksessä. Mies on rahaton, koditon ja elää loisena entisen rakastettunsa elämässä. Ryhtikin jo kumartuu, puku ei enää istu, ja - auts - tukanrajassa näkyy alustavia vetäytymisen merkkejä.

Ajoittaisista vaikeuksista huolimatta Kehlmannin sankari venkoilee hämmästyttävästi tilannesotkusta toiseen. Kaminski houkutellaan, tai oikeastaan kidnapataan, matkalle nuoruudenrakastetun luokse. Perille päästään, vaikka matkalle mahtuu autovarkaus ja ehtyviä rahavaroja. Kunnes pikakiitäjältä jää pari ansalankaa huomaamatta: saalis päätyykin toisen saalistajan pyydykseen. Kirjan loppukohtauksessa on jo hiljennytty Kaminskin kuuluisinta maalausta Kuolema kelmeän meren rannalla muistuttaviin tunnelmiin.
 
Minä ja Kaminski on sukkelaan lukaistu kirja nykyajan vastenmielisistä ilmiöitä ja paskamaisista henkilöistä. Ja muistutus siitä, että ovelinkin laskelmoija saattaa kompastua muutamaan huomiotta jääneeseen yksityiskohtaan. Ehkäpä latvaan pyrkiessään ei välttämättä kannata aina käyttää laskuvarjoa.

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Oma elämä, oma valinta?

Doris Lessingin Kesä ennen pimeää on kirja nelikymppisestä Kate Brownista. Tällä kertaa olla-verbillä on erityistä painoa. Lessing johdattaa lukijan matkalle Katen mieleen ja näkökulmavalinta koituu kirjalle joko voitoksi tai tappioksi.

Doris Lessing. Kesä ennen pimeää.
Tarinan keskushenkilöksi Kate ei ole välttämättä hohdokkain valinta. Kate Brownia ei voi pitää erityisen kiinnostavana persoonana. Hänet kuvataan kaiketi sellaiseksi tyypilliseksi englantilaiseksi ylemmän keskiluokan kotirouvaksi. Ainakin 90-luvulla Britanniassa.

Nainen elämässä elämää, jossa on ollut paljon mahdollisuuksia, mutta vähän valintoja. Omat opinnot keskeytyivät, kun löytyi ihanneaviomies, lupaava neurologi. Nyt nuorena saadut lapset ovat irtautumassa kotoa ja Kate häärii perheen ja syrjähyppyisen uramiehen kotihengettärenä. Ei omaa uraa, ei omia seikkailuja. Ei tarinoita yksinoikeudella tai henkilökohtaisia hullutuksia. Jo harmaantuva tukka on sentään pidetty kirkkaanpunaisena - pinnan alla roihuaa sittenkin?

Kuullostaako kiinnostavalta? No ei todellakaan! Kesä ennen pimeää saa erityismaininnan poikkeuksellisen ikävystyttävästä aloituksesta ja alkuasetelmasta.

Lessing on - tai pitäisikö sanoa oli, sillä hän kuoli pari vuotta sitten - yhteiskuntakriittinen kirjailija. Keskiluokkaisen tylsyyden, falskin itsetyytyväisyyden, näyttäminen saattoi olla harkittu tyylikeino.

Kesässä ennen pimeää on muutama merkityksellinen käännekohta. Niistä ensimmäinen koittaa, kun puoliksi portugalilainen Kate saa pyynnön lähteä tulkkaamaan YK:n konferenssiin. Kyseessä on Katen elämän ensimmäinen työpaikka, jota seuraa - myös elämän ensimmäinen - kesä ilman perhettä.

Kate huomaa nauttivansa itsenäisyydestä ja pärjäävänsä mainiosti työelämässä. Ensimmäistä konferenssia seuraa toinen Istanbulissa. Vapautunut Kate löytyy konferenssista itselleen kesäkollin, nuoremman amerikkalaismiehen. Yhdessä he lähtevät hetken mielijohteesta kiertelemään Espanjaa.

Ennen kesän alkua Kate elämässä, ja myös kirjassa, oli loogisuutta ja järjestystä. Siinä oli myös paljon huomaavaisuutta ja muiden huomioonottamista. Työ, työpaikan sosiaaliset suhteet ja perheetön kesä vailla suunnitelmia viettelee Katen ja rouva vapautuu niin mieleltään kuin hengeltään.

Eletään Katen aikaa.Tarina siirtyy Katen sisäiseen mikromaailmaan, jonka Lessing tarjoilee lukijalle kuin jungilaisen tapaustutkimuksen. Nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Koko tarinan tenho on laitettu yhden, Kate-nimisen kortin varaan. Kiinnostavaa vai ei? Ei ollut!

Seuraa toinen käännekohta, kun Kate jättää sairastuneen rakastajansa paranemaan Espanjaan ja lähtee loppukesäksi Lontooseen. Mutta ei omaan kotiinsa vaan elelemään kommuuniin vuokraemäntänään nuori nainen. Kommuunissa Kate sairastuu "rakastajansa tautiin". Kuumehoureinen Kate alkaa nähdä unia ja näkyjä hylkeenpoikaisine kaikkineen ja kirja täyttyy sekavasta symboliikasta. Mitähän se Jung-setä tästäkin sanoisi!

Viedäkseen lukijan vielä syvemmälle Katen mieleen, Lessing selittelee suluissa ja käyttää kursiivia:
Hän näytti aivan ruumiilta, mutta Kate sanoi itsekseen (tietenkin hiljaa, kuten sanotaan lapselle tai aikuiselle, jotka ovat itse päättäneet asettaa välimatkan itsensä ja...)
Doris Lessingiä on pidetty feministisenä kirjailijana ja nimenomaan feministiseltä kirjalta Kesä ennen pimeää tuntuukin. Kate muun muassa tekee fyysisyyteen ja seksuaalisuuteen liittyviä kokeiluja kävely- ja pukeutumistyyleillä, käyttäytymisellään ja etenkin punaisella hiusvärillä on merkittävää seksuaalisen irtioton symboliikkaa. Yllätyksekseni Lessing itse ei pitänyt feministiluokitteluista lainkaan.

Kirjan lopussa sukupolvien kehä on kääntymässä kerälle, kun Katen nuori vuokraemänsä sitkailee kahden miehen ja kahden elämäntavan välillä. Seksuaalinen vapaus vai taloudellisesti turvattu perhe-elämä? Miehen vai naisen valta ja valinta? Entä miten päättyy Katen oma kesä? Laukun pakkaamiseen, mutta empä kerrokaan, minne hän on matkalla!

Olen lukenut nyt kaksi Doris Lessingin kirjaa [toinen Ruoho laulaa] ja pakko sanoa, että kirjalijatar itse lyö kiinnostavuudessa laudalta kirjansa. Tällaisen johtopäätöksen vetäminen on tietysti hätiköityä: kaksi ei ole kattava otos runsaasta kahdestakymmenestä. Mutta ainakin Kesä ennen pimeää oli kuin jokin uusi ikiliima: sitkeää ja venyvää, pitkäpiimäistä, eikä tahdo katketa millään.

lauantai 31. lokakuuta 2015

Sunnuntaiteellä isoäidin seurassa

Alice Munron lukijaa ympäröi lämmin ja tuttavallinen tunnelma. Kuin kuuntelisi isoäidin nuoruustarinoita. Luottamuksellisesti kerrottuina, teekupin tai sherrylasin äärellä, sunnuntai-iltana.

Kun saisi tietää henkilökohtaisia salaisuuksia, rakkausseikkailuja ja niistä luopumisia. Käännekohtia, suruja ja kuoleman kuiskauksia. Samalla kokisi saavansa lohtua ja viisautta oivaltaa syitä ja seurauksia.

Tällä kertaa Munro tarinoi Viha, ystävyys ja rakkaus -kirjan novelleissa. Se on 2000-luvun alussa julkaistun novellikokoelman Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage suomennos. Hieman ontuva käännös otti nimeen mukaansa tunteet, mutta unohti suhteet ja toiminnan.

Alice Munro. Viha, Ystävyys, Rakkaus.
Kokoelman starttinovelli saa kuitenkin suomenkieliseksi nimekseen koko kirjon Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus ja häät. Se on ilkikurinen tarina vanhanpiian höynäytyksestä. Tai sen yrityksestä, sillä tarina päättyykin avioliittoon. Sellaisia ovat Munron naiset: aika kujeellisia, ehkä myös hieman ilkikurisia

Aloitusnovelli on kokoelman kepein, sillä se johdattelee vakavampiin aiheisiin. Minäkertoja luotsaa lukijan naisen elämän käännekohtiin, joihin usein palataan takautuvasti. Vastavihitty nuorikko saa elämäänsä syvyyttä ja ymmärrystä vuosikymmenten takaa, sairasta tai peräti kuolevaa muistellaan vuosien päästä.
Se mitä hänen oli käytävä läpi nousi esiin intensiivisinä muiston aaltoina aallon perään.
Lopullisuus pysäyttää. Syöpähoidon kaljuunnuttama nainen kokee kauniin hetken nuoren miehen syleilyssä. Toinen heittää miehensä tuhkat luontoon hämmästyen omaa tyyneyttään:
Ensiksi kauhistuttaa shokki, sitten ällistys siitä että edelleen liikkui teräksisen antaumuksen virran kannattelemana - kelluu tyynenä elämän pinnalla, yhä hengissä, vaikka kylmän kipu yhä tulviikin ruumiiseen.
Keski-ikään ehtinyt nainen tapaa nuoruudenihastuksen, haaveilee uudesta hellästä hetkestä, mutta saakin jälleennäkemisen vastineeksi surullisimmasta surullisen tarinan. 
Niin voi käydä kenelle hyvänsä. Aivan. Mutta ei se niin näytä käyvän. Se näyttää tapahtuvan vain tälle yhdelle, tuolle vasiten valitulle, yhdelle kerrallaan.
Usein Munro kertoo jo ikääntyneestä rakkaudesta, valintojen ja ei-valintojen muisteluista. Lorna muistee aikaa, jolloin hän oli menestyvän, mutta selvästi vanhemman Brendanin "villikukkanen", koristevaimo. Sosiaalisesta nousustaan ylpeänä häpeili omaa taustaansa.

Munro ei kyseenalaista naistensa tekoja, pieniä vilppejä, ajoittain kieroja ajatuksia ja tuhmuuksia. Ei ole tarpeenkaan, sillä kaikki tekoset ovat kovin kohtuullisia. Jos elämässä ei saa tehtyä mitään Munron henkilöitä pahempaa, voi kirjautua enkeleiden esikouluun.

Välillä tiedän Munron kirjoittavan vähän itsestään. Tai näin ainakin uskon luettuani omaelämänkerrallisen Sanansaattajan. Nuori tyttö turkistarhassa kokemassa rakkausseikkailua saattaa hyvinkin olla nuori Alice. Tarinoissa vilahtaa myös lämmin suhde isään, mutten äitiä. Ja syyn siihenkin tiedän Sanansaattajasta. Ja kuinka se toinen aviomies oli rakkaampi kuin ensimmäinen. Ja kuinka Alice uskaltautuu ottamaan pieniä hetkiä itselleen, alkaneensa todella haaveilla kirjailijan ammattista ja raivaa tilaa omalle unelmalleen.

Ja kirjoittaessa joutuu myös miettimään tarinoiden voimaa. Sanat voivat olla piikkilankakerä, jonka kierittäminen satuttaa.
Minua suretti ajatella että hän oli joutunut kärsimään minun ajattelemattomuuttani tai minun väärien tekojeni takia.
Munron novellien tyypillisintä rakennusainetta ovat elämän käännekohdat. Ne hetket, kun kaikki olisi voinut käydä toisin. Mahdottoman mahdollisuus lohduttaa surun ja tyhjyyden hetkellä.

Outoa kyllä, Munron naiset ovat sellaisia, ettei niistä oikein löydä mitään itsestään. Se etäännyttää. Johtuuko kokemus siitä, että naiset ottavat hetken hullutukset kovin asiallisesti:
Merielin tapauksessa...tunteiden taloudellinen hallinta - oli ollut aina hänen johtotähtenään.
Sillä monet sukupolveni naiset eivät olisi eläneet yhden hullun hetken voimalla kymmeniä vuosia vaan olisivat toimineet kuten Queenie. Sujahtaneet ulos ikävistä suhteista höyhenenkevyesti ja jättäneet entisen elämän lähettelemään joulupostikortteja.