Opaskirja naisista ja heidän haluistaan

Perjantain huvila koostuu kolmesta laajemmasta ja kolmestatoista pikaisesti luetusta novellista.

Alberto Moravia kertoo tarinansa hänelle kotoisalla pelikentällä. Miehet - monet nuoria, useimmat kesänvietossa - yrittävät selviytyä viettien ristiaallokossa. Kertomusten miehet katsovat himoitsemaansa naista ja kuvaavat visuaaliset havaintonsa vertauskuvin: Kirahvi-vaimo, kullanpainava Venusruumis, kreikkalainen tanssijatar.
Miesten suhde afroditeihinsa on kuvattu poikkeuksetta seksuaalisuus etukenossa. Seksifantasioista ei aina päästä tekoihin, välillä päädytään ihan toisenlaisiin tekoihin.

Kiinnostavimmillaan Moravia on pidemmissä novelleissa, joissa himo ja kuolema hipaisevat toisiaan pelottavan läheltä. Novellien loput ovat arvaamattomia. Eikä näissä Moravian myöhemmissä teoksissa - toisin kuin aivan varhaisemmissa, ks. postaukseni 1934:stä - enää pakoteta naisia yksinomaan miesten leikkikaluiksi. Paljon kiinnostavampaa näin!

Jos isä on myytti, voi äiti olla ihminen

Jean Rouaud on kirjoittanut omaelämänkerrallisen kvartetistinsa erikoisesti. Ensimmäinen osa, Kunnian kentät, sai mainetta ja kunniaa ihan aiheesta [kuuluu omiin suosikkeihinikin]. Seuraavat osat, Kuuluisia miehiä ja Maailma, likimain olisi minun puolestani voinut jättää julkaisematta.

Siksi nelikon viimeinen, Lahjojanne varten, pääsi yllättämään. Hyvällä tavalla.

Nyt oli vuorossa äidin tarina. Tässä kirjassa, toisin kuin isän tarinassa Kuuluisia miehiä, Jean Rouaud on päättänyt kuvata äitinsä ihmisenä, ei marttyyrinä.

Äiti saattaisi olla kiinnostava persoona satunnaisena tuttavana omine erikoisuuksineen. Äitinä hän on tunnekylmä ja itsekäs elättäjä, joka perheen isän kuoltua vain 41-vuoden iässä käpertyy omaan suruunsa. Ja tästä päästyään, työhönsä, lahjapuodin pitämiseen. Varmaan jo arvasittekin, että äidin asiakassuhteet ovat melkoisesti lapsisuhteita intensiivisempiä.

Jean-poika on äitiä kohti aivan liian kärsivällinen ja alistuva. Maailma, likimain -kirjasta saimme lukea Jeanin synkeästä poika-ajasta sisäopilaitoksessa. Sinne äiti hänet lähetti työviikkojen ajaksi. Viimeisen osa luettuani näen, kuinka se oli kirjoitettu äidin pilkallisen naurun lävistämä.

Äidin ja pojan suhteen puhumattomiin sääntöihin kuului esimerkiksi se, ettei isän kuolemasta tai sisäoppilaitoksen ankeudesta puhuta [sii vähän niin kuin näitä tyypillisiä suomalaisia isä-poika -tarinoita]. Rouaud kirjoitti isän tarinan äidin vielä eläessä. Siksikö siitä tuli B-sarjan draama? Äidin tarina viimeisteltiin vasta äidin kuoleman jälkeen. Siksikö siihen pystyi upottamaan myös luonteen karheita piirteitä?

Vuosien kuluessa äidistä on tullut pojalle vankila. Äidin kuoltua vapaus muuttuu lottovoitoksi. Siitä on haaveiltu vuosia, mutta kun haave toteutuu, sillä ei oikein osaakaan tehdä mitään. Kirja kirjoitettiin vuosikymmen sitten. Toivon, Jean, todellakin, että olet jo oppinut käyttämään vapauttasi.

Eikä tämä kyllä ole hellä äitikuva, kuten kustantajan takakansi ehdottaa.

Nádas - parasta pääsiäiseen

Ihmeellistä, kuinka puhdas vaisto välillä valitsee puolestani juuri tähän hetkeen täydellisesti sopivan Ison K:n. Näin tapahtui jouluna, kun luin Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä. Ja näin kävi heti toistamiseen, kun luin pääsiäisenä Pétes Nádasin kirjan Erään sukuromaanin loppu. Pääsiäiskirjan Sukuromaanista teki kärsimyksen symbolinen kuvaus, jota hieno kirja on tulvillaan.

Sukuromaanin loppu on aika pieni kirja sivuiltaan, mutta ei lainkaan pienimuotoinen sisällöltään. Kuka tahansa kynäniekka ei upota kahteensataan sivuun juutalaissuvun tarinaa kantaheimosta kylmän sodan Unkariin, johon lisätään kommunistivainojen kuvaus 10-vuotiaan pojan muurahaisperspektiivistä. Paljon kerrotaan symbolein: lasten roolileikeissä, tarinoissa tarinoiden sisällä, raamatullisin viittauksin. Jan Saxell arvioi Kiilotomadossa tämän johtuneen osin poliittisesta pakosta. Itse haluan uskoa, että enemmän kirjailijan taitavuudesta.

Pienen pojan silmillä ikuistettu historia ei sisällä poliittista selittyä vaan sattumanvaraisiin muistoihin perustuvia fragmentteja eri elämänvaiheista. Miltä tuntuu, kun isyyden sijasta poliittisen taistelun valinnut isä näyttäytyy vain satunnaisvierailuilla? Miltä tuntuu, kun naapurin leikkikaverit katoavat ilman selityksiä? Miltä tuntuu viettää yksin päivä kotona, kun isoisän jälkeen kuolee isoäiti - ja on siinä talossa ihan yksin?

Nádas tarjoaa vastauksen voimakkaasti, taitavasti ja syvästi. Suuria tunteita voi tuoda esille niitä nimeämättä. Sellainen on minusta ikimuistoinen kirja - ja kirjalija.

Pitkittynyt suhde ranskalaismiehiin

Suhde Jean Rouaudin isään ja poikaan kesti kauemmin, kuin olisin halunnut.

Isän tarinan sain lukea Kuuluisista miehistä, Rouaudin oman sukutarinan kakkososasta. Pojan kolmososasta Maailma, likimain.

Isä oli traagisesti vain 41-vuotiaana kuollut kauppamatkustaja: sotasankari, komea, pitkä, hurmaava seuramies, perheelle lojaali suvun sielu, kylän kunnioittama - liian täydellinen figuuri bretagnelaiseen pikkukaupunkilaiselämään.

Poika oli surkimus, kaikin tavoin: ujo, yliherkkä, kiusattu, yksinäinen, ei mikään naistenmies - ja 12-vuotiaasta saakka isätön.

Ehkä olisin voinut kiinnostua tästä stereotyyppisestä parivaljakosta, jos suhteeseen olisi tuotu edes hiukka komediaa tai ironiaa. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Rouaud harrasti vallatonta itseruoskintaa lisäämällä nuo piirteet poikaan. Viimeisellä sivulla poika löytää itsensä kuraojasta, jonka lähemmäksi kuolemaa hän ei voi päästä (!).

Rouaud on kaiken lisäksi erittäin taidokas kirjailija - eli rankalaisittain liiankin tietoinen kielestä ja tyylistä.

Näissä kirjoissa minua ei koskettanut lähes mikään. Vain nämä kaksi. Jos olet hullaantunut Bretagnesta, isätarinassa sinua saattavat kiinnostaa isän systemaattisen pakkomielteiset Bretagnelomat. Pojassa kiehtovinta oli kirjan nimestäkin löytyvä likimain. Likinäköinen poika kieltäytyi käyttämästä silmälaseja, minkä ansiosta tarinan kuvaukset ja pojan elämänasenne ovat aina vähän sinnepäin.

Tarttetko kaveria, Jerry Battle?

Ryhtyisin oitis kaveriksesi, yksinäinen Jerry Battle. Voisit vähän opettaa vanhempana olemista ja elämänarvoja.

Ilman oppejasi minulla olisi varmasti vaikeuksia kunnioittaa syöpää sairastavan tyttäreni [ja todella ärsyttävä tapaus muuten!] päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan tai seurata sivusta, kuinka ylivarakkaasti elävä poikani kuluttaa perheyrityksen konkurssiin. Todellakin Jerry, olet hyväntahtoinen ja auttavainen kuin pieni spanieli.

Nämä ja pari muuta elämän pikku vastoinkäymistä herra Battle kesti kärsivällisesti, liiemmälti niitä läheistensä kanssa penkomatta. Onneksi Jerry sentään sai korjattua välinsä Ritan, pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Tämä tuntui oikeudenmukaiselta etenkin siksi, että Jerryn naissuhteissa oli ilmennyt muutamia ongelmia: mm. ensimmäinen vaimo hukuttautui uima-altaaseen [tästäkään ei tosin liiemmälti puhuttu].

Chang-rae Leen Ilmassa oli erittäin ilmavasti kirjoitettu kirja. Samanlaista ihmissuhdekerrontaa yhden, selkeästi kuvatun keskushenkilön kautta kuin Richard Fordin kirjoissa. Ford tykkää autoilla, Leelle ovat lentokoneet enemmän mieleen - samalla tavalla ongelmia voi paeta highwaylle kuin taivaallekin.

Täydet pisteet Ilmalle matkalukemistosarjassa [luin tätä lomaillessani Lähi-Idässä].

PS. Edellisestä blogimerkinnästä on kulunut kauan, koska eksyin Rouaudin ranskalaiselämään. Enkä tahto päästä sieltä millään pois :(.

Optimismi on surullinen olotila

Heti Yövartion perään toinen brittiläisen, nelikymppisen, kirjallisuudentohtorin [onkohan tämä hahmo 2000-luvulla suomennettujen Isojen K:den kirjalijoiden stereotyyppi?] Lontooseen sijoittama Iso K.

Toisin kuin Yövartiossa, Lontoo on tässä kirjassa vain lähtö- ja pääteasema, sillä päähenkilö, valokuvaaja Clem, ehtii romaanin aikana käydä Ruandassa, Torontossa, Brysselissä, Skotlannissa ja Englannin maaseudulla.

Optimistissa tarinoidaan vuodesta 1994. Ruandan kansannmurhan kuvaaminen suistaa Clemin elämän raiteiltaan. Hän käy läpi trauman kaikki vaiheet: kauhun, kostonhimon, hyväntekeväisyyden, kieltämisen, kohtaamisen, koston ja itsetuhon. Andrew Miller kuljettaa Clemin kaikkien näiden vaiheiden läpi yhtenä kappaleena ja uskottavana henkilöhahmona, mikä oli hienoa suoritus häneltä!

Ihmetteletkö kirjan nimeä? No minä ainakin. Keitä ne optimistit olivat? Kirjan henkilöt, Clem ja hänen perheensä? Isä viettää eläkepäiviä miesretriitissä saarella, aktivistiäiti kuoli ennen aikojaan, Clem toimii depressiivisen siskonsa omaishoitajana eikä Clemillä itselläänkään tunnu olevan koukuttavaa työtä, harrastusta, rakasta, ystävää tai mitään muutakaan kiinnipitämisen arvoista elämässä. Vai ovatko optimisteja ne muut ihmiset, jotka kieltäytyvät kokemasta maailman pahuutta yhtä henkilökohtaisesti kuin Clem? Vai ovatko optimisteja ne kirjan
henkilöt, jotka kuvittelevat muuttavansa maailmankulkua omilla - globaalisti väistämättä vähäpätöisillä -teoillaan?

Optimistit oli erittäin hyvä kirja ja Miller edellistä kirjallisuuden tohtoria (Waters) tasokkaampi kirjailija. Tämän haluan tallentaa: "Hän ajatteli kuolleita, kuinka kuolleet kuljeksivat elävien lomassa kuin lehdet...Heille oli jäänyt vain äänet...Työntämällä kiveä tai ihoa he eivät pystyneet liikuttamaan mitään, mutta äänellään, hyrinällään, he värväsivät eläviä, vaikka ehkä kätkivätkin heiltä mahdollisimman pitkään kaipaamansa oikeudenmukaisuuden..."

Ja sitten on vielä kirjan loppu, hienosti arvoituksellinen. Lumi on kirjallisuudessa perinteisesti kuoleman symboli, ja sille kannalle taidan kallistua myös Clemin kohdalla. Valitettavasti.

Naisrakkautta sodan keskellä

Päätin vaihteeksi valita lähikirjastostani naiskirjailijan kirjoittaman Ison K:n. Käteeni osui Sarah Watersin muutaman vuoden takainen Yövartio.

Waters on kirjallisuuden tohtori, ja sen kyllä luki läpi kirjan kerronnasta. Tarina etene kronologisesti takaperin: vuodesta 1947, vuoteen 1944 ja viimein 1941:een. Tarinaan oli tuotu myös [nykyään hyvinkin tavanomainen] episodimaisuus, jossa neljä päähenkilöä ovat olleet joissain suhteissa toisiinsa jossain merkityksellisessä elämänvaiheessa.

Ensin esitettiin päätösepisodi vuodelta 1947, jolloin kaikki keskushenkilöt olivat tavalla tai toisella epätyydyttävässä elämäntilasteessa. Jotkut heistä - naimisissa olevaan Reggieen suhteessa oleva Vivien ja vankilasta vanginvartijan suojiin vapautunut Vivin veli Duncan - saivat rohkeutta ottaa uuden askeleen elämässään. Muut kaksi - entiset rakastavaiset Helen ja Kay -eivät tehneet yhtä radikaaleja ratkaisuja, mutta heidänkin tulevaisuutensa kyseenalaistuu.

Aiempiin vuosiin sijoittuvat episodit selittivät keskushenkilöiden suhteet ja sen, kuinka nykytilaan oli päädytty. Erittäin toimivaa, mutta liian laskelmoitua?

Waters kuvaa ensi sijassa lesborakkautta, toissijaisesti sitä irrationaalisuutta ja yllätyksellisyyttä, jota poikkeukselliset olosuhteet tuovat perheiden ja rakastavaisten suhteisiin. Erikoisen taitava hän on kuvatessaan valokuvamaisesti elämän traagisia käännekohtia. Lyhyitä hetkiä, jotka muuttavat kaiken. Vivienin abortti ja Duncanin ystävän Alecin itsemurha. Tässä kirjan huippukohdat. Näistä et selviä tunteitta.