sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Irvingin ihmeiden tiellä

John Irving. Ihmeiden tie. 
John Irvingin Ihmeiden tie kuljettaa lukijan läpi Juan Diego Guerreron ihmeellisen elämän. Juan Diego on varttuneesti keski-ikäinen meksikonamerikkalainen romaanikirjailija. Hän on huoran lapsi ja kaatopaikkakeisarin kasvattama, myöhemmin entisen jesuiittapapin ja transvestiitin adoptiopoika.

* Hyvä Juan: Alkuun pahoitteluni äsken käyttämästäni kansallisuuskäsitteestä. Painotit syntyneesi meksikolaisena, olleesi sittemmin amerikkalainen, etkä missään vaiheessa meksikonamerikkalainen. Onneksi kuitenkin olen naislukija, joita arvostit parhaimpina lukijoinasi.

John Irvingin uutuus edustaa aitoa maagista realismia. Juanin [Amerikan Johnin] elämä on ihmeitä tulvillaan ja tajuttomassa tilassa. Häneltä ovat hukassa sekä muistot että unet.

* Juan: Sinua täytyy moittia lääkkeiden seka- ja väärinkäytöstä. Ensin popsit pillereitä liikaa ja sitten holtittomasti.

Pillerit vievät Juan Diegolta unet, muistot ja seksihalut, väärinkäytettynä sekoittavat todellisuuden, unelmoidun ja muistellun. Vapaat pudotukset ja siirtymät eri tilojen välillä rytmittävät kirjan kerrontaa ja rikkovat tarinan kronologian.
Kun ihminen muistelee rakkaitaan tai uneksii heistä...ei voi estää sitä, että heidän loppunsa loikkaa muun elämäntarinan edelle. Unet eivät tule kronologisesti eivätkä muistot tapahtumajärjestyksessä.
Irvingin lukija on tottunut monipolviseen tarinaan, lukemattomiin ja toistuviin teemoihin, eksentriseen päähenkilöön ja monilukuiseen henkilögalleriaan. Mutta nyt seisoin sadantien vartioimattomassa tasoristeyksessä ajoittain kauhusta täristen. Ihmeiden tie tarjoaa kaikkea tuttua, mutta kymmenkertaisesti enemmän!

Rauhoituin ymmärtäessäni kaikkien teiden johtavan samaan suuntaan. Maali oli Graham Greeneltä lainattu erityinen hetki, joka avaa tulevaisuuden: "Jokaisen elämässä tulee hetki, jolloin on päästettävä irti - molemmat kädet...se on unelma tulevaisuudesta...se on unelma kuolemasta."

Irvingin lukijat tietävät, että sitä ennen on käytävä läpi satoja sivuja muita tarinoita. Saadaan tietää Juan Diegoon olleen kaatopaikan [basueron] roskiksentonkija, ällistyttävä lukija, kielinero ja jalkavammainen. Tärkein sivuhenkilö on ilmiömäinen sisar Lupe. Selvännäkijä ja ennustaja, jonka puheesta saa selvää ainoastaan veli. Puhevikansa takia ja aistiensa ansiosta Lupe on tarinaa tulkitseva rinnakkaiskertoja.

Tarinan edetessä sisarukset orpoutuvat ja heidät siirretään Oaxacan slummista katoliseen orpokotiin. Sieltä siirrytään sirkukseen, jossa veli opettelee taivaskävelyä ja sisaren on määrä toimia ihmisten ja leijonien ajatustenlukijana. Lopulta Yhdysvaltoihin adoptiovanhempien kanssa muuttaa enää Juan Diego.

* Juan-parka: Olisiko se auttanut, jos veli olisi osannut lukea siskoa kuin sisko veljeä? Olisitko nähnyt nuoren tytön kuolemankaipuun? Olisitko rohkaissut häntä matkalla tytöstä naiseksi?

Kaikkeen tähän tarvitaan runsain määrin ihmeitä, joita kuvaa paremmin alkuperäisteoksen nimestä löytyvä mysteries. Niitä tarjovat naispyhimykset ja heistä tärkeimpänä Meksikon ikioma neitsyt-Maria Guadalupe.

Ihmeitä löytyy myös kirjan nykyhetkeen sijoittuvasta tarinasta, joka johdattaa keski-ikäistyneen ja sairastelevan Juan Diegon Manilaan ja Filippiinien saaristoon. Ohjat kirjailijan elämästä ottaa mystinen naiskaksiko Dorothy ja Miriam. Suojelusenkeleinä, ja nolonoloisesti myös seksin ylipapittarina, näyttäytyvät naiset ovat oudosti fyysisen maailman lainalaisuuksien ulottumattomissa.

Tunnetko Pateronin?


Peter Høeg. Hiljainen tyttö.
Ihmeiden tie ei ollut minulle helppo kirja. Jos päähenkilö liikkui moniulotteisten kokemusten rajamailla, koin lukijana jotain samankaltaista itsekin. Ajatuksiini ilmestyi tuon tuostakin Tanskan lahja lukevalle maailmalle, Peter Høeg. Ja blogini lukijat tietävät, ettei Høeg todellakaan ole lempikirjailijoitani!

Tunnistin samaa maagista realismia, samoja teemoja [kuten sirkus, lasten selvännäköisyys], absurdeja hahmoja sekä juonen ja tapahtumisen pyörremyrskyjä. Jos aiemmin kiittelin Høegia yhdestä historian ikimuistoisimmista tyttöhahmoista Tiltestä [Norsunhoitajien lapset], oli Lupekin melkoinen nokkelikko. Lupe muistuttaa selvännäköisyydessään myös KlaraMariaa [Hiljainen tyttö], jolla ei ole äänessä lainkaan sointia.

Siis mitä ihmettä, onko näillä herroilla suhde? Onko John Irving Peter Høegin lukija, tuttava tai jopa ystävä? Julkaiseeko Iso K kohta miesten kirjeenvaihtokirjan jatko-osaksi Austerille ja Coetzeelle? Onko syntynyt maagisen realismin Bradgelina Peteron?

* Juan hyvä: Valitettavasti loputon kiinnostuksesi yksityiskohtiin oli minusta erittäin rasittavaa. Että pitikö vaikkapa päivittäisistä lääkeannoksista rapotoida jatkuvasti? Vaikka naislukija olenkin, en taida olla ihannelukijasi. Yksityiskohtia enemmän arvostan suuria linjoja, tunnelmaa ja utuista epäselvyyttä - lukijan omaa tilaa.

Ihmeiden tien lukeminen tuntui samalaiselta suorittamiselta kuin liian raskas reittivalinta. Silti heräsin pohtimaan, kuinka paljon arvostan Irvingiä erilaisuuden ymmärtäjänä. Hän on transvestiittien, köyhien, vammaisten, hairahtaneiden, syrjittyjen ja monien muiden puolestapuhuja.

Tarinoiden edetessä Ihmeiden tie rauhoittui. Kun sivujuonet oli saatu solmittua, pystyi keskittymään päätarinaan. Kirjan lopussa tunnelma kääntyi hartaaksi, jopa uskonnolliseksi.

* Juan hyvä: Menneisyys oli ottanut sinut omakseen. Hyvä niin.

**
Tämän bloggauksen rakennetta inspiroi Lumiomena, joka kirjoitti arvionsa John Irvingille.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Routakuun aika - salainen sota-ase

John Steinbeck. Routakuun aika.
Tuntuu aina hämmentävältä kirjoittaa arviota kirjasta, jonka tarina kiinnostaa vähemmän kuin kirjasta kertova tarina. Nyt on edessä sellainen tilanne. Kyse on John Steinbeckin Routakuun aika -kirjasta.

Aloitan kuitenkin siitä vähemmän kiinnostavasta - kirjan tarinasta. Se on tiivis ja nopeasti kuitattu.

Rauhallisena sunnuntaiaamuna kaupunki vallataan ilman vastarintaa. Sotilaat pöllähtävät paikalle mereltä, ilmasta ja kaikista ilmansuunnista.

Routakuun aika on ottanut kirjallisen muotonsa ennemmin näytelmästä kuin fiktiivisestä romaanista. Näyttämönä toimii pormestarin palatsin sali. Sinne miehittäjän armeija perustaa komentokeskuksen.

Pormestari Orden ottaa ihailtavan tyylikkäästi ja elettömästi vastaan uuden komennon kaupungissa. Tapahtumien edetessä tossukanoloinen pormestari, jonka outfittiä touhukas vaimo tuon tuostakin parantelee, osoittautuu päteväksi poikkeusolojen johtajaksi. Orden sekä ylläpitää asukkaiden uskoa tulevaisuuteen että harjoittaa harkittua diplomatiaa onnistuen torjumaan tarpeettoman verenvuodatuksen.

Miehittäjäkaupungissa tapahtuu odotetunoloisia asioita. Lukijalle selviää kavaltaja, laskelmoiva ja petetyksi joutuva takinkääntäjä. Miehittäjän tavoite päästä käsiksi strategisiin resursseihin johtaa sabotaaseihin. On maanalaista vastarintaa sekä välienselvittelyjä. Muutama tappo, murha tai isompi kahakka.

On sotilaita, joilla on samanlaisia haluja kuin nuorilla miehillä yleensä. Tarve hetkiseksi unohtaa sotiminen ja kokea hellyyden ihania tunteita. Sekä sotilaprotokolla, jossa joku kasvoton komentaja tai ohjesääntö huolehtii sotilaskurista ja joukkojen moraalista.

Ollaan jossain kylmässä paikassa lumihuippuisten vuorien reunustamassa laaksossa, meren rannalla. Kuulutaan laajempaan sotilasoperaatioon. Miehittäjät ovat kovin kurinalaisia ja käskytykselle kuuliaisia. Miehitetty kansa kuvataan kovin vaaleana, vaitonaisena ja kyräilevänä.

Niinpä: miehittäjän täytyy olla Saksan natsi-armeija. Maa puolestaan oli "kylmä ja ankara kuin Norja, ovela ja leppymätön kuin Tanska ja järkevä kuin Ruotsi". Suomea ei mainittu.

Itse olin tyytyväinen, kun sain tietää ennen kirjan lukemista tarinan kirjasta. Ilman kehystarinaa olisin pitänyt Routakuun aikaa mitättömänä ja ihmetellyt kovasti, miksi Steinbeck meni sellaisen kirjoittamaan.

Steinbeck julkaisi kirjansa vuonna 1942 - keskellä maailmansotaa. Julkaiseminen oli Steinbeckille tarkoituksellinen ja harkittu fasisiminvastainen teko.

Kirjassa yritetään jopa neuvoa miehitettyjä natsivastaisessa taistelussa. Ettei kannata suostua alistumaan ja yksittäisenkin ihmisen vastarinta voi auttaa kansaa vaikeuksien edessä. Sellaista arjen sankaruutta.

Ja todella: kirja vaikutti. Natsit ja Italian fasistit julistivat Routakuun ajan pannaan ja se levisi vain maanalaisilla markkinoilla. Kirjan hallussapidosta saattoi saada jopa kuolemantuomion.

Tähän kaikkeen on pakko sanoa vau. Routakuun ajasta tuskin on enää mitään hyötyä Aleppon asukkaille tai kybersodan uhreille, mutta silti se on huikea kunnianosoitus kirjallisuuden voimalle. Ja pasifistisille arvoille, edelleen niin tärkeille.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Elämän ja kuoleman anarkisti

José Saramago. Kaikkien nimet.
Luen ja olen äimistynyt. Mistä näitä kirjoja oikein putkahtelee! Kuka keksii kirjoittaa kirjan Väestörekisterikeskuksesta, viraston pilkuntarkoista virkasäännöistä ja rekisterinpitämisestä. Valita päähenkilöksi kaikkein näkymättömin virkailija José-herra, Portugalin Jussi Jokamies, joka omistaa elämänsä virkansa velvollisuuksien täyttämiselle.

On pölyistä ja pinoista. On laakeita hyllyrivejä. On virastonruskeaa. Niin kuin kirjan kansi - vastenmielinen ja luotaantyöntävä. Väestörekisterikeskuksen työntekijöitä lukuun ottamatta kukaan ei ikimaailmassa lukisi Kaikkien nimet -kirjaa, jos sitä ei olisi kirjoittanut José Saramago.

Saramagolle ei tunnetusti mikään aihe ole vieras. Eikä niin tavanomainen, ettei siihen saisi liitettyä yhtä kirjailijan lempiteemoista: itsestäänselvyyksillä hulluttelua. Someaikakaudella lukijat voisivat heitellä Saramagolle, jos hän yhä eläisi, aiheiksi ihan mitä tahansa. Eikä niin tylsää aihetta löytyisi, ettei Saramago taikoisi siitä valloittavaa luettavaa.

Kaikkien nimet -kirjassa Väestörekisterikeskus ei ole pelkkä virasto vaan rajatila elämän ja kuoleman välillä. Näiden kahden olotilan rajanveto konkretisoituu lappusessa nimeltä henkilötietokortti sekä valtavissa hyllyrivistöissä, joissa elävät ja kuolevat erotetaan omille puolilleen. Kuin jonglöörin pallot henkilötietokortit alkavat lennellä puolelta toiselle. Ja koska Saramagon kirjoissa eletään teknologiatonta maailmanaikaa, rajoja kyseenalaistetaan fyysisin keinoin. Se on symbolisesti paljon vaikuttavampaa kuin tietokoneen valintatoimintojen kliksuttelu.

Itsellinen virkamies José-herra asuu työsuhdeasunnossa, jonka erottaa virastosta vain väliovi. Saramagon kirjoissa aiheena on usein virkakoneisto eikä herra kirjailija todellakaan säästele ironisoidessaan kotimaansa hallintokulttuuria.

José-herran maailman mullistaa eräs tietty nainen. Ei tietenkään verta ja lihaa oleva nainen vaan naisen henkilötietokortti.

Henkilötietokortti on aivan vastustamaton! José-herra rakastuu. R-sanaa ei kirjassa käytetä, mutta mikäs muu se voi miehen mielen hullaannuttaa. Pakkomielteisesti José selvittää naisen henkilöllisyyttä. Itsensäkin yllättäen hän murtautuu tuntemattoman naisihmisen lapsuudenkouluun, lintsaa töistä, kohtaa ennenkuulumatonta myötätuntoa virastojohtajalta, soittelee naisen entisen naapurin ovikelloa muka työasioissa ja selättää korkeanpaikankammon viraston hyllyrivejä tutkiessa.

Vaikka kuinka olisin toivonut, José-herra ei onnistu löytämään naista henkilötietokortin takaa. Mies ei saa kuulla eikä kokea sitä r-asiaa. Mutta jotain muuta matkalta jää käteen: muitakin elämän ja kuoleman anarkisteja. José-herra ei olekaan ainoa, joka on kyseenalaistanut ne elämän ja kuoleman rajat, joita eri viranomaiset on tiukasti laitettu valvomaan.

Kaikkien nimet on rinnakkaisteos sitä seuranneelle Toinen minä -kirjalle, joka on tulkittu kannanotoksi kloonaukseen. Suosittelen kumpaakin varauksetta. Kirjoissa Saramagon yhteiskuntakritiikki ei ole katkeraa ja piikikästä [kuten Lissabonin piirityksen kirjurissa] vaan vauhdikasta ja ratkiriemukasta.

Lukunautinnon kruunaa Saramagon kirjoitustyyli, joka on tutun ihanasti ristiriidassa järjestelmällisen virastokulttuurin ja säntillisen José-herran kanssa. Ehkä tyylissä pulpahtaa Josénkin pimeä puoli, virkamiehen sisäinen anarkisti. Saramagon pitkät virkkeet ja merkitsemättömät dialogit näyttävät keskisormea oikeakielisyysfasisteille ja mahdollisesti myös byrokratialle sellaisena kuin se Saramagon kirjoissa kuvataan. Kieltä, joka on syvällistä itseilmaisua pilkunpaikasta alkaen.

torstai 29. joulukuuta 2016

Puuvillan perässä

Lukeekohan enää kukaan muu kuin minä Yashar Kemalia? Ainakaan blogeista häntä ei juuri löydä ja muutoinkin 2000-luvulla tunnetuimman turkkilaiskirjailijan nimen on voihkinut Kemalilta Orhan Pamuk.

Mutta Isoa K:ta luettaessa Kemaliin törmää usein, kymmenkunta kertaa. Aika paljon yhden yhteiskunnan omaltatunnolta. Kemalin kirjoissa ei koskaan mene hyvin. Alkuperäiskansat, paimentolaiset, talonpojat ja kalastajat kohtaavat tuhannet vääryydet ja jäävät maallistuvan ja länsimaistuvan yhteiskunnan jalkoihin.

Kemalin Puuvillatie on tarinatyyliltään tuttuakin tutumpi: tavoitellaan palkintoa, joka oli alunperinkin saavuttamattomissa. Ponnisteltiin sankarillisesti, mutta tarpeettomasti. Lukija tiesi tämän varmasti jo alussa, myös päähenkilöillä oli aavistuksensa.

Yashar Kemal. Puuvillatie.
Puuvillatiessä yksi kylä, ja etenkin yksi perhe, vaeltaa poimimaan puuvillaa. Matka on vuoden tärkein - sadosta ja poiminnan tuloksesta riippuvat kyläläisten vuosiansiot. Ohdakepalleroiden lentely vuorille asti on matkan merkki. Mukaan pakataan koko perhe juniorista senioriin.

Alkaa pitkä ja vaivalloinen poimintamatka yli laaksojen, kukkuloiden ja vuorien. Välillä täristään rankkasateessa, välillä paahdutaan helteessä. Matkalla kuolee kapinen, mutta raihnaiselle isoäidille korvaamattoman arvokas, hevonen ja puhki kuluvat ainoat kengät. Vanhuudenkangistama isoäiti  kiukuttelee omaa tilaansa. Välillä hän kieltäytyy jatkamasta, välillä eksyy, toisinaan yrittää karata takaisin kylään. Välillä poika ja miniä jättävät isoäidin oman onnensa nojaa, välillä jäävät yöunet väliin isoäitiä etsien, välillä kantavat häntä selässä viimeisillä voimillaan. Lähes yliluonnolliset vaikeudet voitettuaan urhea perhea saapuu puuvillapellolle koko seurueen viimeisenä. Vain huomatakseen, ettei sinä vuonna ole mitään poimittavaa.

Puuvillatie edustaa Kemalin tunnetuksi tekemiä kyläromaaneja. Kyläromaanit ylistävät köyhien ja omaa elämäntyyliään jatkavien paimentolaisten sitkeyttä. Sen pukee sanoiksi isoäiti nähdessään tyhjät pellot:
Mitä sitten?...Mehän pääsimme perille. Tässä me nyt olemme.
Isoäiti on yksi kirjan sankareista ja vahvasti kuvatuista henkilöistä. Kemalin ihmisillä on hurja eloonjäämisvietti ja sisua kuin suomalaisilla. Kyläläiset elävät hetkessä voimallisesti eikä tunneilmaisussa säästellä. Mielialat leimahtavat: ystävä tai rakastettu voi hetkessä olla saatanasta seuraava, tai sitten taas rakkain maailmassa.

Yashar Kemal tietää, mistä hän kirjoittaa. Kemal oli itse syntynyt kurdilaisessa vuoristokylässä ja työskenteli lapsuudessaan muun muassa paimenena. Poliittisena kirjailijana Kemal oli vankasti sitä mieltä, että vuorilta ja maaseuduilta löytyy Turkin tulevaisuus. Kunhan kyläläiset ensin hankkiutuvat eroon muhtareistaan, juonikkaista ja itsekkäistä kyläjohtajista. Puuvillatiessä kapina on jo oraalla.

Yashar Kemal kuoli 2015 helmikuussa. Suomalaislukijat ovat kuitenkin tainneet Kemalin jo unohtaa - ainakin kirjastoissa ne näyttävät elävän hyllyelämää. Toisin kävi Günter Grassille, jonka kuoltua joutui kirjalainojen varauslistoille.

En tiedä, kirjoittaako Yashar Kemal elämääsuurempaa kirjallisuutta vai onko hän enemmän katoavan kulttuurin tallentaja. Ainakin hän antoi äänen niille, joita ei yleensä kuulla eikä kuunnella. Ja kun Kemalia lukee, voi takuuvarmasti varautua elämään surullisia tunteita ja kokemaan myötätunnon lämpimät aallot.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Kolonialismi ja lapsenryöstö

Richard Hughesin Rajumyrsky Jamaikassa on todennäköisesti useimmille tuiki tuntematon romaani. Suomenkielinen Google-haku tuottaa vain muutaman antikvariaattiosuman. Tämä Pasilan kirjavaraston aarre olisi varmasti jäänyt minultakin lukematta ilman Iso K -harrastusta. 

Jännä kirja, joka kirjaston kokoelmissa on luokiteltu aihesanoihin kolonialismi ja lapsenryöstö. Ja jonka Kaari Utrio [!] mainitsee blogissaan pahennusta herättäneenä kirjana. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön mahdollisuus onkin uskalias teema - yhä edelleen.

Rajumyrky Jamaikassa tarjoaa muutakin: siirtomaaeksotiikkaa ja huiman meriseikkailun. Yhdistelmä oli varmasti shokeeraava kirjan ilmestyessä vuonna 1929. Harva oli siihen aikaan ylittänyt Atlantin tai päässyt vierailemaan siirtomaissa. Kovinkaan moni ei ollut purjehtinut valtamerialuksella tai kokenut tropiikin luonnonmullistuksia. Ja kirjan hurjin seikkailu, merirosvous, se vasta jäisikin monelta kokematta. Olihan kyseessä paitsi poikkeva kokemus myös hiipuva elinkeino.

Richard Hughes. Rajumyrsky Jamaikassa.
Kirjan monista teemoista aivan jokainen ei ollut poikkeuksellinen. Valitettavasti. Etäinen vanhemmuus, tunnekylmä kasvatus sekä viime vuosituhannen vähättelevä kasvastuskäsitys puistattavat edelleen. Lapsilta voi esimerkiksi odottaa koiramaista kiintymystä ja kuvitteellisia ihmissuhteita, jotka toteutuvat yhtä paljon mielikuvituksessa kuin eletyssä maailmassa. Toisaalta lapsille vanhemmat ovat vain aikuisia muiden heidänlaistensa joukossa. 

Rajumyrsky Jamaikassa sai nimensä Hughesin kirjan käännekohdasta. Bas-Thorntonit lapsineen viettävät puuhakasta elämää plantaasilla Jamaikassa. Lapsikatras John, Emily, Edward, Rachel ja Laura temmeltävät trooppisessa paratiisissa, kun taas vanhempien energian vievät siirtomaakauppa ja maatilan pyöritys.  

Toimeentulo on niukkaa, mutta vakaata aina siihen saakka, kun troppiikki näyttää paholaiskasvonsa. Hurrikaanimyrsky hajottaa perheen talon ja tuhoaa plantaasin. Liian vaarallista lapsille, toteavat vanhemmat, ja lähettävät heidät takaisin Englantiin.

Harkittu päätös tuntuu vähemmän viisaalta siinä kohdassa, kun lukija ymmärtää lasten tekevän laivamatkan ilman aikuisia huoltajia tai saattajia. Lapset lastataan Clorinda-alukselle, jonka hups vaan, merirosvot kaappaavat pian Jamaikalta lähdön jälkeen. Lapset siirretään laivan irtaimen tavaran mukana merirosvoalukselle. 

Merirosvoaluksella matkustelu on ensialkuun lapsille samanlainen seikkailu kuin mikä tahansa laivamatka. Meri kimmeltää, iso laiva on jättikokoinen leikkikenttä ja vierailut tropiikin kauppasatamissa ikimuistoisia.  

Pidemmän päälle tarinasta tulee mieleen Piin elämä tai Gulliverin retket.

Onko laivalta mahdollista pelastua?
Kun kapteenin askelet kuuluivat portaissa, ne saattoivat merkitä sitä, että kapteeni toi hänelle keittolautasta, tai ne saattoivat merkitä sitä, että kapteeni tuli tappamaan hänet.
Miten kehittyvät aikuisten ja lasten suhteet?
Jokaisessa uudessa lasten ja aikaihmisten välisessä suhteessa on erityinen vaihe, ensimmäisen tutustumisen ja ensimmäisten nuhteiden välinen aika, jota voidaan verrata vaikka eedenin puutarhan rikkeettömään onneen. Kun ensimmäinen nuhde kerran on lausuttu, sen vaikutusta ei koskaan voi korjata.
Kun kadotetaan suunta ja suuntimet, laivan tunnelmissa alkavat viipyillä väkivallan ja hylkäämisen mahdollisuudet. Yksi lapsista heitetään laidan yli, yksi lähinnä katoaa. Yksi aikuinen tapetaan ja vihjaillaan joidenkin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Pitkän merilläolon jälkeen lapset pelastetaan hyöryalukselle. Kaapatuista lapsista tulee julkkiksia ja legendan aineksia paitsi pelastumisen ansiosta myös siksi, että Clorindan kapteeni oli pistänyt liikkeelle huhun heidän surmaamisestaan.

Yksi kirjan opetus on se, ettei ihmisiin ole luottamista - edes lapsina. Lapsikatraan johtohahmoksi noussut Emily on se, joka joutuu todistamaan ja se, jota kaikki yrittävät manipuloida. Niin merirosvojen kapteeni, oikeuslaitos kuin Emilyn oma mieli. Kenen pahat teot Emily lopulta tunnustaa, omansa vai muiden kokemat, jää vaille vastausta. Syyllinen lain edessä on kuitenkin merirosvoaluksen kapteeni. 

Rajumyrsky Jamaikassa ei ollut lukuelämyksenä aivan yhtä raju kuin sen saama aikalaiskritiikki voisi antaa ymmärtää. Ehkä se siksi on aikansa tuote, jo hieman vuosien laimentama. Sen sijaan manipulaatio ja viattomuuden menetys ovat teemoja, jotka eivät ole ehtineet vanhentua sadassakaan vuodessa. 

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Entiset ystävämme

Alice Munro. Nuoruudenystävä.
Ohimenevien tuokioiden ja elämänvaiheiden tallentaja Alice Munro teki sen taas: kirjoitti tarinoita, joiden aiheiksi kelpaisi meistä jokainen.

Nuoruudenystävät - kenelläpä ei heistä riittäisi kerrottavaa.

Nuoruudenystävä sisältää kymmenen tarinaa menneistä tuttavuuksista. Novellien naiset ovat Brendoja (jotka eivät halua hellittää äitinsä muistosta), Floria (kypsempiä kesäheiloja), Hazeleitä (wanna-be runoilijoita aikana, jolloin lukevaa naista katsoi paha silmä), Barbaroita (liian kauniita ollakseen vilpittömiä), Juneja (jotka tietävät toisten salaisuudet), Georgioita (parhaan ystävän pettämiä), Margotteja (jotka karkaavat varatun miehen kanssa) ja Anitoja (jotka olisivat mielellään itse olleet skandaalin aihe).

Munron lukija tietää, ettei arkinen välttämättä ole tylsää sille, joka näkee pinnan alle. Eikä tyydy silmäilemään vain tapahtuvaa vaan ymmärtää sen vaihtoehdot - mitä ei tapahtunut tai mitä olisi voinut tapahtua.
Ihmiset tekevät kohtalokkaita siirtoja, mutta eivät niitä, jotka ovat kuvitelleet.
Tulee mieleen se yksi runo (Aila Meriluoto?), jossa mikään ei päättynyt, koska mikään ei ehtinyt edes alkaa. Sellainen satuttaa melkein eniten.

Ylitetäänkö joskus rajat, aukeavatko elämän solmut tai järkkyykö elämisen tyyneys?

On risteilymatkailijatar, jolle kapteeni osaa kertoa hänen tarinansa. Siinä on kuolema ja siinä on viettely.
Hänen huolensa oli rakkaus, jota kenelläkään ei ollut lupa nähdä.
Havaijille muuttava entinen mies ja paikalleen jäävä entinen vaimo. Mies, joka katoaa yhtä täydellisesti kuin jää, jollei ruumis nouse pintaan keväällä. Ja alaspäin valuva nainen, jolle jää muistoksi tietämisen epätavallinen yhdysside.
Ihmiset liukenevat pois kuin veden huuhde. Kerros kerrokselta muisto himmenee.
Äidin salaperäinen nuoruudenystävä, jonka onnettoman kohtalon muisteleminen on pysyvä pala kurkussa. Sille on pakko kuvitella onnellinen loppu. Siitä seuraava huojennus tuntuu huijaukselta.

Tai miehen nuoruudenrakkaus, jo nimeltään ihana Antoinette, aviosängyn näkymätön kolmas osapuoli. Vaimo yrittää jäljittää kuolleen miehensä jalanjälkiä vain huomatakseen olevansa ainoa, jolla on miehestä muistoja.
Eikä mies tiedä mitä tapahtuu? Ehkä sen tietääkseen on koettava kosolti avioriitoja. Tietääkseen, että lopullisena pidetty - ja hetkellisesti toivottu - ero saattaakin osoittautua uuden aluksi.
Lukemisen lomassa on kiinnostavaa arvuutella, millaisia valintoja Munro sankarittarilleen kirjoittaa. Pysäyttääkö hän heidät rajalle vai jatketaanko sen ylitse?

Tuntematon runoilijatar vuodelta 1854. Ajalta ennen Virginia Woolfia, kun naimakelpoisen naisen ei kuulunut lukea tai kirjoitella. Uteliaana ihmisenä Munro on kiinnostunut hänestä ja yleisesti ottaen yhdentekevistä asioista, mutta palkinnokseen löytää niistä yllättäviä yhteyksiå. Siihen Alice Munro meitä houkuttelee: arjen uteliaisuuteen.

Munron tarinat ovat täynnä tunteita ja myötätuntoa. Tunteet ovat lämpimiä silloinkin, kun aiheista puuttuu kaikkinainen kauneus.

Slaavilaissiirtolaisten tytär saa vahempiensa liiketoiminnan kukoistamaan. Mutta addiktoituu seksistä niin pahasti, että alkaa ostaa sitä pikkukaupungin nuorukaisilta.

Alice Munro ei ole lempikirjailijoitani. Silti usein luen häntä mielelläni. Niin nytkin: Nuoruudenystävä oli täynnä raikkaita tarinoita. Vaikka välillä jaeltiin deittohjeita tyttärentyttärille ("Seuraava kerta on aina kiperä kun on tunnustettu rakkautta."), en tällä kertaa tuntenut olevani sunnuntaiteellä isoäidin seurassa. Vaan ehkä sen entisen parhaan kaverin - äitini sellaisen.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Halkaistu elämä

Kiinnostaako moraalifilosofia ja itsestäänselvyyksien haastaminen? Oletko huomannut, ettei pahuus yksiselitteisesti lisää julmuutta ja epätoivon tunteita eikä hyvyys automaattisesti tuota onnea ja paranna elämänlaatua?

Tämäntyyppisten teemojen ja kysymysten äärellä lukijan johdattaa Italo Calvinon Halkaistu varakreivi.

Italo Calvino. Halkaistu varakreivi. 
Halkaistu varakreivi kertoo Medardo di Terralban puolittumisesta, kahden puolikkaan eroajasta ja yhdistymisestä uudelleen kokonaiseksi.

Nuorukaisena, jolloin ihminen on "siinä iässä jolloin tunteet ovat vain sekavia mielijohteita jotka eivät tee eroa hyvän ja pahan välillä", varakreivi Terralba lähtee sotimaan.

Sodassa nuorukainen ammutaan halki, mutta hän ei suinkaan kuole vaan palaa sodasta takaisin puolikkaana. Aavemaisella ihmisraadolla on jäljellä kasvonpuolikas, yksi käsi, kylki ja jalka. Puuttuvan puoliskon peittoaa hulmuava viitta.

Palaava puolikas on matkalle jäävää pahempi. Pahis terrorisoi kreivikuntaa julmin ottein. Mustaan viittaan pukeutunut ratsumies jättää jälkeensä halkaistuja kasveja, eläimiä ja kaikenlaisia puolitettuja asioita. Julmuuksilta ei säästy eläin- eikä ihmiskunta.

Jälkijoukoissa sodasta palaa myös parempi puolikas. Hyviksen hyväntahtoisuus on rajatonta, mutta muuttuu ensihelpotuksen jälkeen kiusalliseksi. Moraalisaarnat, toisten elämään ja elintapoihin puuttuminen tuottavat vahinkoa ja aiheuttavat mieliharmia. Kreivikuntalaiset karsastavat hyvää puoliskoa jopa pahaa enemmän.
Näin kuluivat päivät Terralbassa ja tunteemme tulivat värittömiksi ja tylsiksi koska tunsimme elävämme yhtä epäinhimillisen pahuuden kuin hyvyyden keskellä.
Kaiken lisäksi puoliskot eivät tule toimeen keskenään. Tilanne kärjistyy hyvän ja pahan puolikkaan kaksintaisteluun.

Tästäkin tragediasta selvitään. Kun hyvä ja ilkimys syöksyvät toisiaan vasten saadaan puoliskot sidottua yhteen. Varakreivi Terralbasta tulee jälleen inhimillinen: ei paha, ei hyvä, vaan sekoitus kumpaakin.

Calvinon tarinaan halkaistusta varakreivistä sisältyy opetus etätäydellisen maailman täydellisyydestä - inhimillisesti katsottuna. Kokonaisena oleminen on luonnollisuudessaan myös tylsää. Halkaistuna eläminen tarjoaa ymmärrystä asioihin, jotka helposti jäävät käsityskykymme ulkopuolle. Sama toisin katsomisen teema on tuttu jo Calvinon Paroni puussa -kertomuksesta. Siinä aatelisperheen poika ryhtyy loppuiäkseen puuasukiksi.

Hauskaa Halkaistussa varakreivissä on tapa kertoa keskiaikaisesta elämästä. Tarina on tulvillaan hiukkasen sekopäisiä hahmoja virvatulien perässä juoksentelevasta lääkäristä orgioita viettäviin spitaalisiin ja luolissa lymyileviin hugenotteihin. Yhteisökuvauksesta mieleen jää suvaitsemattomuus.

Perinteisen keskiaikaisen tarinan lainalaisuuksia noudattaen Calvino lisää omaansa ripauksen rakkautta. Tosin varakreiville se on korjaamista kaivaapa puutotila: "voimakkaitten tunteitteni joukossa ei ole mitään, joka vastaisi sitä, mitä kokonaiset ihmiset sanovat rakkaudeksi". 

Rakkauden kohde Pamela kauhistuu pahiksen kylmäverisiä rakkaudenosoituksia, mutta vielä ahdistavampaa on hyviksen rajaton lempeys. Puolikkaiden kaksintaistelun jälkeen tyttöäkin onnistaa: ”Lopultakin saan miehen jolla on kaikki paikallaan.”

Calvinon Halkaistu varakreivi on tarina, joka pitäisi lukea ääneen kirjapiirissä tai nuotiotulen äärellä. Hyvyys ja pahuus ovat ymmärrettäviä niin lapsille kuin aikuisille, mutta tarina täydentyisi vasta jälkipohdinnoilla siitä, miksi ilman toista ei synny hyvää elämää. Vai syntyykö? 
Ylipäätään kirjallisuuden, moralisoinnin ja pedagogiikan liitto on aina hivenen kyseenalainen. Nyt luin tiiviin kertomuksen, joka sijoittui keskiaikaan, mutta jonka opetus kestää ikuisuuden. Melkein saman tarinan olisi voinut lukea satukirjasta. Tarinan muoto oli keksitty jo antiikin Kreikassa. Ajankohtainen teema tekee Halkaistusta varakreivistä ikuisen, mutta kirjallisuusmuotona jo ikääntyneen. 

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Yhden sanan sabotaasi

Jo pelkkä José Saramagon miettiminen pistää minut leijumaan. Olen fani, ehdottomasti.

Näin kirjoitettuani haluan unohtaa, että Saramagon tuotannosta löytyvät Baltasar ja Blimunda sekä tämänkertaisen arvioni kohde Lissabonin piirityksen kirjuri.

José Saramago. Lissabonin piirityksen kirjuri.
Luokittelen Lissabonin piirityksen kirjurin Saramagon oodeiksi ammateille. Tällä kerralla ammatiksi on valittu oikolukija.

Oikolukijat uurastivat työelämän kulisseissa. He olivat valkokaulustyöläisten duunareita - huomaamattomia prosessityöläisiä. Työnantaja kohtasi tunnollisen työntekijänsä aniharvoin - kirjassa vain aikatauluja vahtivana nouto ja lähetys -palveluna.

Eipä ihme, jos alkaa vähän ketuttaa. Kyllä valkokauluskansassakin löytyy uskallusta anarkiaan tai jopa tietoiseen sabotaasiin. Saramagoa, vakaumuksellista kommunistia, kiehtoi varmasti ajatus tietoisen vahingonteon vaarallisuudesta.

Kuka voisi muuttaa Portugalin tai Lissabonin historiaa? Kuka tahansa. Kuten oikolukija lisäämällä yhden sanan ja se on "ei".

1980-luvulla elävä Raimundo Silva saa työtehtäväkseen oikolukea kirjan Lissabonin piirityksen historiasta vuodelta 1147. Oikolukija keksii, etteivät ristiretkeläiset auttaneet Portugalin kuningasta Lissabonin takaisinvalloituksessa. Ajatus maurien hallitsemasta Lissabonista saattoi olla monille portugalilaisille radikaali ajatus.
Oikeastaan minä uskon, että suurin jakolinja ihmisten välillä on siinä, sanovatko he kyllä vai ei.
Romaanin ajanjaksot Saramago yhdistää rohkeasti jopa samoihin virkkeisiin. Niihin tutusti ja tunnetusti loputtoman pitkiin sellaisiin. Niissä Saramago leikittelee ajatuksella kieltää historialliset faktat ja muuttaa mahdoton mahdolliseksi. 

Ajatuksen samanlaisesta pienten hetkien sabotaasista Saramago esitteli Kaikkien nimet -romaanissa. Siinä väestörekisterikeskuksen rekisterinpitäjä José-herra rakentaa pakkomielteisen suhteen henkilötietokorttiin. Kun José-herra pääsee valloilleen, syntyy hulvaton seikkailu ja kutkuttava yhteiskunnallinen satiiri. Kun Raimundo-herra lisää oikolukiessaan yhden ei-sanan, seuraa piiiiiiiitkästyttävä kertomus historian kieltämisestä, harmaanoloisesta herrasta ja paperilta maistuvasta rakkaudesta.

Ja kun tuntee kirjailijan aatetaustan tulee tunne, että lukija joutuu salamyhkäisen agitaation kohteeksi. Ärsyttää.

Jos unohdan politiikan ja palaan tarinan ihmisiin ja ihmissuhteisiin, on pakko antaa tylyä palautetta. Eipä paljon marraskuutani piristänyt Raimundo-herrankaan seura. Vähän äreä ja juro, eristyneisyyteen ja maneereihin taipuvainen. Turhantarkka ja turhamainen. Herra hiusväri - tällä nimellä varmasti muistan hänet myöhemminkin.

Ja sitten on vielä sanottava, että rakkaus on Saramagolle vaikea aihe. Rakkaudesta haaveillessaan - kuten Ricardo Reisin viimeinen vuosi - Saramago valloittaa lukijan. Rakkauden tekoja ja haluja kuvatessaan Saramago tylsistyttää lukijan.
Miksi te soititte minulle, Enpä tiedä, huvittaako minua enää vastata, Minä en sitten olekaan ainoa pelkuri, En muista puhuneeni mitään pelkuruudesta, Puhuitte rohkeuden puutteesta, Ei se ole sama, Kolikolla on kaksi puolta mutta kolikko on yksi ja sama...
Kun ei tämä Raimundon ja Maria Saran suhde tunnu missään. Että millä tempulla herra hiusväri, oikolukija-joka-lisäsi-ein, salamavalloitti hienostuneen esinaisensa. Ja miten tästä muka kehkeytyi molemminpuolin tyydyttävää rakkautta. Taisit tässäkin huijata lukijaasi, herra Saramago!

Lissabonin piirityksen kirjuri oli ankea kuin ikkunastani näkyvä marraskuu. Mikään siinä ei sytytä, ei kosketa, ei pysäytä. Ei saa ajattelemaan toisin - edes historiaa.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Sukupuu ja ripaus runoutta

Onnelliset perheet muistuttavat onnessa toisiaan ja vain onnettomat ovat ainutlaatuisia, sillä se houkutteli meidät ansaan ja nosti viehtymyksen onnettomuuteen, ikään kuin vain se olisi mainitsemisen arvoista.
Lainaus Leo Tolstoin Anna Kareninasta avaa Katja Petrovskajan Ehkä Esther-sukutarinan. Oli odessalaisia kenkätehdaan työläisiä, monia opettajia, jotka perustivat orpokoteja kuuromykille lapsille, isoäiti Roza, joka odotti miestään sodasta kauemmin kuin Penelope ja isä, joka uuden ajan neuvostokansalaisena nimesi suvun uudestaan.

Katja Petrovskaja. Ehkä Esther. 
Ja sitten oli Esther, ehkä Esther - toinen isoäiti, jonka etunimestä ei ole täyttä varmuutta.

Katja Petrovskajan kirja kertoo aiheesta, johon Ison K:n lukija tutustuu kaikkein todennäköisimmin. Se on juutalaisen suvun tarina, jonka natsiaika ja Euroopan kahtiajako siirsi onnellisten leiristä onnettomien valtakuntaan. Se on ukrainalais-puolalaisen suvun tarina, joka päättyy Berliiniin ja Moskovaan. Siksi siiheen kuuluu Babi Jarin rotkoon ammuttuja sekä ehkä Esther ja muita puhdistettuja.

Omaelämänkerrallisen romaanin kertojana on Katja minämuodossa. Kirjan alkuhetkillä hän lähtee matkalle Itä- ja Keski-Eurooppaan tavoitteena selvittää isän- ja äidinpuolen sukunsa vaiheet. 

Äidinpuolen suku Krzewinit eli pääosin Puolassa ja paneutui opettamaan kuuromykkiä. Alun perin Sternit, isänpuoleinen suku, johdattaa Katjan Moskovaan. 

Kirjailija itse syntyi Kiovassa ukrainalais-puolalaiseen sukuun. Jonka äidinkieli on venäjä, mutta joka kirjoittaa saksaksi. Jonka suku rakasti Puolaa antaumuksetta. Ja jonka lapsuudessa maailma katsoi tulevaisuuteen, mutta oli unohtanut menneisyyden. 

Sillä tavalla Petrovskaja kadotti sukunsa tarinan.  

"Mutta ketään ei ole unohdettu, mitään ei ole unohdettu", päättää Katja. Suku lahjoitti kahdensadan vuoden ajan kuuromykille kielen ja vuorovaikutuksen mahdollisuuden. Katjan lahja suvulle on menneisyys ja sukutarina.

Aluksi Petrovskaja joutuu miettimän kysymystä sitä, tarvitseeko ihminen sukulaisia suhteutuakseen historiaan. Laittaessaan sukulaiset ja itsensä tapahtumien keskipisteeseen, ihminen ei ole kiinnostunut historiasta vaan ihmisestä on tullut historian keskipiste.

Ehkä Estheriä on oikeastaan vaikea kutsua romaaniksi, sillä kirja koostuu sarjasta katkelmia. Petrovskaja tallentaa sukunsa vaiheita apunaan Google, Facebook ja digiteknologia. Hän vierailee myös arkistoissa, käy pitkiä puhelin- ja nettikeskusteluja, jäljentää oikeuden pöytäkirjoja ja kerää todistusaineistoja matkustellessaan ympäri Itä- ja Keski-Eurooppaa. Satunnaisiin löydöksiin lisätään ripaus runoutta, ja kas, syntyy sukutarina. 

Aiheet ovat synkkiä, mutta murheen aaltoon vajoamisen estää Petrovskajan musta huumori ja monet humaanit ihmishahmot.
Katja, suuret kiitokset luodeista. Sinun ajatuksesi lentävät suoraan haavoihin...Meidän pitäisi puhua niistä aina ja aina.
Ehkä Esther oli Katja Petrovskajan esikoisromaani. Jatkossa on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan kirjailija etenee näin henkilökohtaisen aiheen jälkeen.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Hidas viettelys

Andrés Neuman, Vuosisadan matkustaja.
Jos tehtävänä olisi etsiä Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja -romaanille kuvio tähtitaivaalta, valitsisin vaa'an. Vuosisadan matkustaja on nimittäin toisaalta ja toisaalta -kirja, joka jakaa mielipiteitä. Yhtäaikaa hämmentävä ja hämmästyttävä.

Genreltään Vuosisadan matkustaja edustaa eurooppalaista taidekirjallisuutta ja sopii hitaan kirjallisuuden ystäville. Ensimmäisen puolikkaan lukeminen, vaivaiset kolmisensataa sivua, eteni kuin ultramaraton räntäsateessa. Mutta loppua kohti taivas aukeni ja aurinko alkoi pilkotta - lukijan loppumatka taittui lentävin askelin.

Siispä: jos et ole vielä lukenut tätä kirjaa, suosittelen sitkeää asennetta. Jos aloitit ja jätit kesken, kannattaa avata kirja keskeltä ja yrittää jatkaa sieltä uudelleen. Ja aina jos alkaa pitkästyttää, voi ihastella kirjan kantta, joka on itsessään taideteos.

Vuosisadan matkustajan päähenkilö on herra Hans. Salaperäinen matkailija, lukija, kirjailija ja kääntäjä. Hans saapui Wandernburgiin vain yöpymään, mutta pikavisiitti venyi vuoden mittaiseksi. Sillä vaikka Wandernburgiin on helppo saapua, sieltä on vaikea lähteä.

Wandernburg on kuin 1800-luvun EU:n parlamentti. Siellä kohtaavat ajan aatteet ja säädyt. Sivistynyt ja vapaamielinen Hans ei ole europoliitikko, mutta voisi hyvin olla, sillä hän julistaa ajatuksiaan wandernburgilaisille säätyyn katsomatta. Hansia inspiroivat syvälliset keskustelut ja radikaalit aatteet.

Luonnehtisin Vuosisadan matkustajaa keskusteluromaaniksi. Hansin asettuminen kaupunkiin käynnistää loputtoman vuolaan - ja ajoittain myös pitkästyttävän - moniäänisen seurustelun. Kyseessä on sikäli tyylipuhdas taideromaani, että sellaisen pystyy kirjoittamaan vain eurooppalaiseen filosofiaan, kulttuuri-, aate- ja kirjallisuushistoriaan syvällisesti perehtynyt ihminen.

Romaanin lukemista ei helpota yhtään Neumanin postmoderni tapa sijoitella kertomuksia kertomuksiin aina paikallispapin huolipäiväkirjoista päähenkilöiden kirjeisiin ja lukemattomiin kirjalainauksiin.

Vuosisadan matkustajassa ei ole varsinaista tarinaa vaan ainoastaan juonen tynkiä. Tässä kirjassa oikeastaan vain vuosi kuluu Wandernburgissa.

Wandernburgin salongeissa ja oluthuoneissa kohtaavat 1800-luvun vapaamieliset aatteet, mutta myös romantiikka, kansallismielisyys ja monarkismi. Avarakatseinen maailmanmatkaaja Hans hurmaa pikkukaupungin asukit sivistyksellä ja lukeneisuudella. Mies nauttii retorisista mittelyistä ja selviää niistä usein voittajana. Keskustelut täyttyvät ajan kirjallisista ja filosofisista suuruuksista, mutta mukaan mahtuu paljon viisastelua ja demagogiaa.
Käännös ei ole petturi eikä korvike, se on yksi tekijä muiden joukossa, yksi tönäisy lisää tekstiin, joka on jo vauhdissa, kuin hyppäisi liikkuviin vaunuihin.
Mutta ikävä tulee niitä aikoja, kun ihmisiä hurmattiin lukeneisuudella ja vaikutuksen saattoi tehdä sillä, että osasi vieraita kieliä ja pystyi kääntämään. Ja valtaa oli niillä, jotka osasivat lukea ja saivat viettää aikaa painetun sanan parissa.

Hitaasti viettelevä kirja alkaa herättää kiinnostusta siinä vaiheessa, kun Hansin elämässä ja ylipäätään kaupungissa alkaa tapahtua muutakin kuin salonkiseurustelua. Syntyy ihmissuhteita ja syttyy tunteita. Rikotaan soveliaisuussääntöjä ja tehdään rohkeita valintoja. Porvarissalongissa Hans kohtaa sielunkumppaninsa Sophien. Joka on valitettavasti jo varattu, vaikka pariskunta ei anna sen itseään loputtomiin estellä.
...tämä ei ole onnenpotku vaan pikemminkin rohkea teko, meidän rohkea tekomme. Sinä olisit voinut lähteä mutta jäit. Minä olisin voinut jättää sinut omaan arvoosi mutta tein kaikkea muuta. Tämä on kaikki tapahtunut vapaasta tahdosta...
Ja ah, Hansin ja Sophien suhde oli oikeasti ihana ja sydäntäsärkevä. Oi, miten romanttiselta tuntuikaan tapakulttuuri, jossa intiimeimmät keskustelut käydään kirjeillä. Ja jossa elämän tärkeimmät sanat eivät katoa bittiavaruuteen vaan jäävät vastaanottamatta mustasukkaisen sanasaattajan toimesta.
Miten outoja hyvästit ovat. Niissä on jotain hyytävää, kuoleman kaltaista, ja kuitenkin ne herättävät epätoivoisen elämisen halun.
Tämän aluksi etäännyttävän romaanin viimeisessä luvussa tuuli nousee ja nostattaa kyyneleet lukijan silmiin.

Pidin Hansista etenkin siksi, että hän selvästi liputti tasa-arvon puolesta sukupuoleen ja säätyyn katsomatta sekä rohkaisi naisia opin tiellä. Naislukíjana oli helppo samaistua Sophieen, älykkääseen ja sivistyneeseen nuoreen naiseen, jolle 1800-luvulla oli tarjota huomattavasti vähemmän vaihtoehtoja kuin ikätoverilleen Hansille. Toiselle kääntäminen ja kirjoittaminen oli elämää, toiselle unelmaa.

Kirjailija Neuman oli nähnyt paljon vaivaa miettiessään Wandernburgia tapahtumapaikkoineen. Kaupunkia itseään ei löydy Euroopan kartalta, mutta fiktiivinen keskiaikainen kaupunki on hyvä näyttämö muutoksen ajalle - majatalon pitäjäkin on nimetty herra Zeitiksi. Neuman otti myös 1800-luvun tapakulttuurin vakavasti ja ehkäpä siksi kirjassa elettiin niin hidasta aikaa.

Mutta kaikkein hauskinta minulla oli silloin, kun kirjailija rikkoi tarkoituksellisesti tyylipuhdasta ajankuvaa heittäen väliin 2010-lukua. Näin villiksi henkilöt heittäytyivät vapaamielisyyden puuskissa ja kaikkein intiimeimpinä hetkinään. 

Vuosisadan matkustaja oli hidas viettelys. Kun alkukankeudesta päästiin, en enää malttanut laskea kirjaa kädestäni. Haluaisin sanoa, että rakastin tätä romaania ja sytyin sille täysin. Mutta tunnelma kirjan loputtua oli sietämätön, kun en pystynyt päättämään mielipidettäni. Taisin jäädä itsekin loukkuun sekä-että -maailmaan. Varmaankin sinne Wandernburgiin, josta näyttää lukijankin olevan vaikea irtaantua.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Itämereen uponneet

Günter Grass. Ravunkäyntiä.
Luin taas yhden Günter Grassin. Kirjan nimeltä Ravunkäyntiä. Niin huikea kirjailija kuin Grass olikin, lukijana haluaisin lausua hänelle jäähyväiset. Toki lämminhenkiset - luovuttihan Grass lukevalle maailmalle palvottaviksi Peltirummun ja Kampelan.

Niitä lukuun ottamatta muusta tuotannosta on jäänyt mieleen katkera itsetilitys, selittelevä muisteleminen ja myöhemmin vanhemman herran änkyröinti.

Ei silti, etten ymmärtäisi. Grass joutui eläessään aivan kohtuuttoman ajojahdin kohteeksi sen jälkeen, kun ryhdyttiin kaivelemaan nuoren miehen elämää natsi-Saksassa. Josta ei sitten ylenpalttisesti kauhisteltavaa löytynytkään.

Ravunkäyntiä oli teeman osalta yllättävä. Vuonna 2002 kirjoitetussa kirjassa kiihkoillaan netissä ja heimoudutaan äärioikeistolaispiireissä. Aihe on valitettavan ajankohtainen vihasivujen ja -viestinnän kultakaudella.

Käytännössä Grass pisti paperille tämän vuosikymmenen vanhempien pahimman painajaisen.

Mieti itse, mitä tekisit, jos lapsesi osoittautuisi ääri joksikin. Hän uhoaisi yksiäänistä totuutta kaikin teknologian tarjoamin mahdollisuuksin. Löytäisi chateista liittolaisensa ja heimoutuisi. Etsisi vihalleen kohteen, saisi rangaistuksen eikä katuisi lainkaan.
"Se ei lopu, Se ei koskaan lopu!
Vanhempana näkisit vihan kasvavan, teon lähestyvän, etkä saisi ketään puolellesi. Vaan päinvastoin: pojan arjesta poissaolevana eroisänä saisit psykologisen käsittelyn ja tulkinnan, jonka mukaan se syyllinen olitkin sinä.

Ravunkäynnissä syyllisyys ei ole yksiselitteistä. Isä Paul Pokriefke saattaa todeta syytöksen pojan laiminlyönnistä osittain oikeiksi. Niin etäiset ovat vanhemman ja lapsen välit, että toimittajaisä tutustuu poikansa nettielämään - tai peräti itse poikaan - vasta kirjoittaessaan omaa juttuaan.

Yleismaailmallisen vanhemmuuspainajaisen lisäksi Grassin kirjasta löytyy paljon sota-Saksaa ja historian salailua.

Oikeastaan Ravunkäynnin päähenkilö on laiva. Wilhelm Gustloff, natsi-Saksan kraft durch freude-alus, jolla saksalaiset pääsivät säätyyn ja varallisuuteen katsomatta matkustamaan ulkomaille.

Wilhelm Gustloffin toimitti merenpohjaan vuonna 1954 neuvostosukellusvene. Siitä oltiin hissukseen, koska itäpuoliskolle se oli salaisuus, länsipuoliskolle nolo tapaus.

Yksi laivan viimeisen merimatkan kokeneista oli viimeisillään raskaana oleva Tulla Pokriefke, toimittaja-Paulin äiti. Danzig-trilogiasta (Kissa ja hiiri, Koiranvuosia, Rottarouva) tuttu hillitön Tulla olikin kirjan pippurisin hahmo. Järkähtämätön matriakka ja pitelemätön akka. Puolueaktivisti anarkistin sydämmellä.

Kirjassa Paulin isästä ei ollut tietoakaan, mutta Tullan elämän mies taisi olla Wilhelm Gustloff - siis se laiva. Kun oma poika ei suostunut tarttumaan laivan tarinaan vapaaehtoisesti, siirsi isoäiti tarinan yhdestä Saksan suuremmista laivaonnettomuuksista pojanpojalleen. Siinä samassa siirtyi lastillinen historiantulkintaa, josta poika sai sytykettä omalle radikalismilleen. Ja mitä siitä seurasi, kerroinkin jo alkajaisiksi.

Ravunkäynnin ilmestyttyä Grassia onniteltiin taas kerran saksalaisen itsesensuurin uhmaamisesta. Historia ei lakkaa vaikuttamasta sillä, että se kielletään.

Itse en jaksanut innostua moisesta paatoksesta. Kirjallisuutena Ravunkäyntiä oli lattea kuin laakakivi. Upotan sen mielelläni Itämereen Wilhelm Gustloffin kaveriksi.

lauantai 27. elokuuta 2016

Auroran yllätykset

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on kirja, joka muistetaan parin vuoden takaisena best sellerinä. Kiinnostusta lisäsi entisestään se, että kirjaa markkinoitiin Ison K:n [Keltainen kirjasto] ensimmäisenä dekkarina.

Joël Dicker. Totuus Harry Quebertin tapauksesta.
Aavistelen, että myyntiluvut tyydyttivät kustantajaa myös Suomessa. Sen sijaan monien dekkaristien arvelen pettyneen. Jos murhamysteerin selvittely tekee kirjasta dekkarin, niin nimeän dekkariksi myös Jayne-Anne Phillipsin Murhenäytelmän. Muista Ison K:n kirjoista dekkarista käy sitäkin parammin Graham Greenen Kiveä kovempi. Siinä, kuten Greenen kirjoissa monesti, saa aidon dekkarijännityksen ohella nauttia mestarillisesta kirjailijantyöstä.

Dekkarifaneja enemmän pettyivät monet Ison K:n ystävät. Totuus HQ:n tapauksesta ei täytä laatusarjan kriteereitä, eikä siitä varmasti tule vuosisadan, tai edes vuosikymmenen, klassikkoa.

Epäilen kirjan nousseen julkaisuvuotensa myyntimenestykseksi vetävän juonensa ansiosta. Sen lisäksi kirja on kaiken maailman mahdollisten teemojen jättipotti. Totuus HQ:n tapauksesta on kirja kirjoittamisen teoriasta ja kirjailijaksi kasvamisesta. Menestyksestä ja kirjallisuusbisneksestä. Se sisältää tarinan ystävyydestä, luottamuksesta ja valheesta. Rakkaustarinoiden ystäville Totuus HQ:n tapauksesta tarjoilee intohimoa ja tarinan sopimattomasta rakkaudesta. Ja lopuksi lisään luetteloon pikkukaupunkikuvauksen: auroralaisten tarinat ja ihmisuhteet itsessään.

Näistä teemoista valitsen suosikikseni Auroran pikkukaupunkimaailman, jonka tunnelmaa maalaillessaan Joël Dickert on parhaimmillaan.

Mutta aloitetaan murhasta. Se alkaa näin:
Tästä puhelusta käynnistyi tapahtuma, joka ravisutti newshamphirelaisen Auroran kaupunkia. Sinä päivänä katosi jäljettömiin tyttö nimeltä Nola Kellergan.
Marcus Goldmannin luottoystävä Harry Quebert on pahassa pulassa: häntä epäillään nuoren tytön murhasta. Viranomaiset uskovat pitkään mysteerinä säilyneen murhan vihdoin selvinneen. Sinnikäs Marcus rientää tapahtumapaikalle: hän on päättänyt pelastaa ystävänsä pulasta.

Mutta ennen murhaa on ongelma nimeltä kirjailijantauti. Marcus on kuvattu, varmasti tarkoituksellisesti, vähän kuin Dickeriksi itsekseen. Nuori menestyskirjailija potee kirjoittamiskammoa kun kakkoskirja ei ota syntyäkseen. Kirjoittamisen tuska selätetään vanhemman lajitoverin ja mentori Harryn opein.
- Harry, jos minun pitäisi muistaa opetuksista yksi ainoa asia, niin mikä se olisi?
- Se, että on osattava kaatua.
- Olen ihan samaa mieltä. Elämä on yhtä putoamista. On osattava kaatua.
Harry Quebertin tapaus on ratkaisu tähänkin ongelmaan - sen kirjoittaminen on upotettu tähän tarinaan.

Kirjan päätarina, sen murhan selvittäminen, tarjoaa kaikkine käännekohtineen huikean määrän yllätyksiä. Noin sadan sivun jälkeen katselen kirjapaksukaista epäuskoisena: mitä ihmettä voi sisältyä jäljellä oleviin satoihin sivuihin kun kirjan nimen lupaus on jo lunastettu? Tulen höynäytetyksi ratkaisuvaihtoehto kerrallaan. Tarina palaa lähtöpisteeseensä ja kirjan alkusanoihin yhä uudelleen - mutkikkaita käänteitä riittää monensadan sivun verran. Jos hyvän dekkarin tunnusmerkki on se, että loppuratkaisu luo lukijan ällikällä, Dickert onnistui mainiosti.

Tällainen pitkittely voisi olla raivostuttavaa, mutta nyt siedän sen. Epäilen tämän johtuvan siitä, että Totuus HQ:n tarinasta saattaa olla selkokielisin Isossa K:ssa koskaan julkaistu kirja. 800 sivusta huolimatta yksinkertaisen kielen ja lakonisen kerronnan takia kirja on nopeasti lukaistu. Kertoja on rehdisti minämuodossa ja tapahtumia raportoidaan realistisesti, melkeimpä yliasiallisesti.

Onkohan harkittu tyylikeino sekin, että välillä kuvittelin lukevani poliisiraporttia?

Minulle Totuus Harry Quebertin tapauksesta - kirjan pelasti joutumasta Näitä en haluaisi Isoon K:hon -listalleni lukemisen kepeys. Helposti kulutettavien kirjojen etu on se, ettei niille ehdi raivostua.

Sitten on se ystävyys. Yksi Harryn kirjoittamisopeista kuuluu näin: "Kirjan kirjoittaminen on samalaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti." Niin satutti myös ystävyys ja sen menetys.

Jos kuvaisin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -kirjaa yhdellä sanalla, se sana olisi yllätyksellisyys. Sellainen oli murhamysteerin käänteiden lisäksi myös Marcuksen ja Harryn ystävyys ja Harryn persoona kaikkinensa. En paljasta, mitä tapahtui, mutta lopussa matkataan kirjailijan paratisiin ja ollaan samojen teemojen äärellä kuin Kerstin Ekmannin Huijareiden paratiisissa.

Sitten on se rakkaustarina. Rakkauden kanssa olin ymmälläni. Rakkauteen uhrattiin paljon sivuja, mutta niin epäuskottavasti, että epäilen Nolan ja Harryn tarinankin olleen huijausta. Mutta ihan varmaa on, ettei kukaan kaltaiseni Twin Peaks-fani voi olla lukematta kirjaa vertaamatta Nolaa Laura Palmeriin, pikkukaupungin prinsessaan, josta kuoleman jälkeen paljastui vähemmän puhtoisia puolia.

Twin Peaks tulee ihan väkisin mieleen myös Auroran pikkukaupungista, joka minusta oli parasta koko kirjassa. En tiedä, miksi pidän miljöökuvauksista kirjallisuudessa niin paljon. Ehkä niistä iloitsee sisäinen matkailijani, joka uskoo löytäneensä taas yhden uuden idyllisen, kiehton tai muuten vaan hohdokkaan maailmankolkan. Säilytän sydämessäni Harry Quebertin ihastuttavan huvilan ja autioilla rannoilla kirkuvat lokit.

lauantai 20. elokuuta 2016

Meritähden hiljaisuus

Ensihetket E. L. Doctorowin Danielin kirjan parissa herättivät ikäviä aavistuksia: olinko tarttunut yhteen Ison K:n vastenmielisimmistä kirjoista? Kannen kuvassa taitaa olla sähköshokki. Aloitussitaateissa yhdistellään riehakkaasta Danielin mahtipontisia profetioita Whitmannin ja Gingsbergin runoihin. Vietetään kaatuneiden muistopäivää ankeissa tunnelmissa.

E. L. Doctorow. Danielin kirja.
Kirjan nimihenkilön Danielin olen saattanut tavata ennenkin. Kirjassahan taitaa lymyillä Sebastian kakkonen, samalainen superääliö kuin Patrick Donleavyn Holtittomassa miehessä. Uhmakas persläpi aukomassa jokaiseen ilmansuuntaan: lapsivaimolleen [jota hän kutsuu siitoseläintyypiksi ja hiekkakinokseksi, joka on luotu tallattavaksi], vanhemmilleen [jotka paljastuvat kasvattivanhemmiksi], valistuneelle liberalismille ja ihan kaikelle autoilusta Amerikkaan. 

Mutta kun onnistuu antautumaan kirjallisuudelle ennakkoluulojen seireenihuudoista piittaamatta, voi hiekanjyvä muuttua jalokiveksi. Danielin kirja ei päässytkään Martin Walserin kavaljeeriksi vaan ihan toiselle listalle yhdeksi ehdottomista suosikeistani. Danielin kirjasta kehittyi kesän hienoin lukukokemus. Hyvin koskettava, erityisen liikuttava.

Danielin hahmosta on mahdoton pitää, mutta hänen tarinansa voi kohdata, kun tietää pari faktaa. Sen, että eletään 1960-lukua ja että Daniel on 25-vuotias hippivasemmistolainen. Jonka vanhemmat olivat kommunisteja, itäisestä Euroopasta lähteneitä amerikansiirtolaisia, hyvin idealistisia. Jotka teloitettiin maanpetturuudesta ilman demokraattista oikeudenkäyntiä.

Danielin profetian sanoin:
"Ja se on oleva ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut..."
Aika pian ymmärsin lukevani Isaacsonien perheen tarinan kautta kirjoitettua amerikkalaisen vasemmiston historiaa. Sellainen kirjailija Doctorow oli - todellisuuden ja fiktion yhdistäjä. Sukupolvelta seuraavalle siirtyessään vasemmistolaisuus muuttui neuvostomyönteisestä idealismista hippiliikkeen uuden mantereen vasemmistolaisuudeksi. Sellainen kirjailija Doctorow oli - yhteiskunnallisen fiktion mestariluokkalainen.

Tämän kirjan taustalla on tositapahtumia. Julius ja Ethel Rosenberg tuomittiin 1950-luvun alussa kuolemaan lavasteoikeudenkäynnissä syytettyinä atomivakoilusta.

Danielin kirjassa juutalaisperheen Paul ja Rochelle Isaacson poika Daniel avautuu 13 vuotta myöhemmin menneisyydestään, jota on ryhtynyt selvittämään osittain siskonsa Susanin painostuksesta. 

Ja vaikka Danielia voi sittenkin ymmärtää, Yhdysvaltojen kylmän sodan politiikkaa ei mitenkään. Olihan se käsittämätöntä syytellä Stalinin vainoja, rautaesiripun takaisia ihmisoikeusloukkauksia ja kommunistiaaltoa ja samalla kehitellä ydinasetta ja tappaa toisinajattelijoita jopa omassa maassa.

Danielin kirjassa politiikka tulee iholle. Olipa kerran vaatimattomasti elävä onnellinen perhe, jonka elämän täytti puuhakas poliittinen aktivismi. Jota kylmä sota alkoi ahdistella. Niistä jäävät Doctorowin kirjasta elämään vavahduttavat hetket:  
Kun äitini viimeksi nähtiin...Hän jätti jälkeensä siistin talon ja jääkaappiin maapähkinävoileivän ja omenan lounaaksi. Iltapäivällä join maitoa ja söin pikkuleipiä. Eikä hän enää milloinkaan tullut kotiin.
Jälkeen jäivät Daniel ja Susan, orporukat kasvatukodeissa, ottovanhemmilla ja pakotettuina muuttaan sukunimensä ja kieltämään sukunsa. Ja nuorina aikuisina kauhuissaan omasta itsestään etsimässä sydämen kotia hippiliikkeestä.
Muista kuitenkin, että tämän taakan säilyttäminen lasten harteille on meillä sukuperinne.
Doctorowin kerronnassa käytössä ovat taidokkaat siirtymät aikakaudelta toiselle. Tarina kerrotaan yhden Danielin vuoden sisällä kaatuneiden muistopäivästä jouluun siten, että se aukeaa loppuun saakka. Ja kun vielä kertojana vuorottelevat minä, hän ja he, ei lukijalla ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa suorituksesta kunnioituksen hattua

Ja ennen kuin kirjan kannet sulkeutuvat, lahjoittaa Doctorow lukijalle yhden hienoimmista lukemistani lopetuksista. Siinä yhdistyvät äidin ja tyttären aika ja pojan menetys. Ja vaikka palavasti haluaisin lahjoittaa sen sinulle, jätän kuitenkin liikuttumisen ja yllättymisen hetken lukijalle.

Vaikka minusta Danielin kirja on suuri kirja, ei siitä voinut tulla Suurta Amerikkalaista Romaania [Tästä aiheesta enemmän erinomaisessa Deadline Torstaina -blogissa]. Sellaiseksi se kuvasi liian marginaalisia kokemuksia. Mutta se voisi hyvinkin olla yksi niistä romaaneista, joista yhteensä tulee Suuri Amerikkalainen Siirtolaistarina.

Viime vuonna kuollut Doctorow jätti meille loistavien kirjojensa lisäksi meritähden hiljaisuuden. Se on elämänasteikon syvin hiljaisuus. Sitten mennään jo elottoman puolelle. Meritähti tarkoittaa mielenrauhaa, sopusointua maailman kanssa ja sen takia suurinta onnea.

Sellainen voi olla myös lukijan onni, kun hänelle oli lahjoitettu Danielin kirja.

maanantai 8. elokuuta 2016

Ennen kuin Edgarista tuli E. - kirjailija Doctorow

E. L. Doctorow. Maailmannäyttely.
Ilmeisen omaelämänkerrallinen lapsuudenkuvaus löytyy monen kirjailijan tuotannosta. Siitä on helppo aloittaa, siitä on loogista jatkaa ja viimeistään siihen on syytä lopettaa. E. L. Doctorowin (synt. 1931) muisteloteos Maailmannäyttely sijoittuu jonnekin ennen tuotteliaan uran puoltaväliä kirjailijan käydessä kuuttakymmentä.

Doctorow kuoli viime vuonna (2015) ja viimeistään nyt jokainen Doctorow-fani - kuten minä [!] - on kirjasta iloinen.

Maailmannäyttelyn päähenkilöllä on sama nimi kuin kirjailija "E:llä", Edgar. Edgar elää 1930-luvulla lapsuuttaan New Yorkissa, alemman keskiluokan Bronxissa. Edgar kuuluu maallistuneiden venäjänjuutalaisten, muusiikin yhdistämien siirtolaisten lapsikatraaseen.

Kirjassa Bronxia ja 1930-lukua kuvataan pääsääntöisesti lapsen näkökulmasta, minkä lisäksi Doctorow on lisännyt muisteloihinsa myös aikuisia näkökulmia. Välillä äänessä ovat äiti Rose, isoveli Donald ja täti. Heitä tarvitaan valaisemaan aikakautta ja perheen suhteita. Luin kirjaa myös siirtolaisuuden kuvauksena: ensimmäinen sukupolvi pitää kiinni identiteetistä ja arvoista, jolloin myös pettymykset ja ennakkoluulot ovat vaarassa siirtyä eteenpäin.
Me polveudumme itäeurooppalaisista, jotka ovat luonnollisempaa ja inhimillisempää väkeä ja tiesivät mitä kärsimys oli.
Aikuisten puheesta välittyy aikakauden ja ajanjakson kovuus. Rose-äiti pyörittää perhettä, kokkaa, pyykkää, putsaa ja huolehtii muista. Isällä ei ole omaa ääntä, mutta muiden aikuisten tarinoista selviää, kuinka suuria uhrauksia hummaileva hurmuri perheeltään vaatii. Näistä rankimpana konkurssin aiheuttama ja kirjan edetessä syvenevä taloudellinen ahdinko.

Edgarin, pienen lapsen, maailma on vielä kovin konkreettinen. Se täyttyy Bronxin kaduista, hajuista, ruoasta, peleistä, puistoista, ystävistä, perheestä, juutalaisista traditioista... Varaudu lukemaan hidasta kirjallisuutta ilman suuria tarinallisia käännekohtia, sillä paljon poimitaan värejä, valoja ja tuntemuksia.

Lapsinäkökulman ansiosta Maailmannäyttely ei takerru perheen vaikeuksiin tai aikakauden kurjuuteen. Sen ansioista lukija voi käsitellä Edgarin isään kohdistuvan aiheettoman jumaloinnin sekä perhesuhteet, jossa äiti jää puurtavaksi ja huolehtivaksi sivuhenkilöksi.

Kirjailijan oma ikä tuo tarkasteluun välimatkaa, jonka ansiosta kerronta voi soljua rauhassa eikä selittelyitä tarvita. Näin Doctorow kunnioittaa myös lukijaa. 

Edgarin ensimmäisen vuosikymmenen kohokohta oli New Yorkissa 1939-1940 järjestetty maailmannäyttely. Sellainen se oli myös monille Amerikan siirtolaisille. On selvää, että tapahtuma merkitsee kirjassa paljon enemmän kuin edistyksen ihmeillä huikaisevaa näyttelyä. Se symboloi illuusiota maailman yhtenäisyydestä, pian katoavaa, kun maailma repeää eri leireihin, sotiin ja kylmän sodan synkkyyteen.

Sitä, mitä tapahtui maailmannäyttelyn jälkeen Edgarille ja hänen perheelleen, ei enää kerrota. Valitettavasti kirja antaa aavistaa kasvavien vaikeuksien aikaa.

Doctorowin Maailmannäyttelyssä on autenttisen ajankuvauksen tunnelmaa. Se on säilynyt raikkaana ja helposti lähestyttävänä vuosikymmenien jälkeenkin. Ripaus vintagea ja nostalgiaa tekee hyvää meistä jokaiselle!

Etenkin monissa amerikkalaisarvioissa Maailmannäyttely on saanut aliarvostetun klassikon leiman. Mitä mieltä sinä olet?

Minulle Maailmannäyttely ei ole suosikki Ison K:n lapsuusaiheisessa omaelämänkertakirjallisuudessa. Sydämeni ovat vieneet traagisemmat Elias Canettin Pelastunut kieli ja Amos Ozin Tarinoita rakkaudesta ja pimeydestä.

Omasta lukukesästäni näyttää muodostuvan pienimuotoinen Doctorow-suvi, sillä luin Maailmannäyttelyn jälkeen Danielin kirjan. Joka muuten on huikea! Nyt on enää lukematta se kaikkein parhaimpana pidetty Doctorow eli Ragtime. Kuinkahan kauan maltan pitkittää näitä jäähyväisiä!

lauantai 6. elokuuta 2016

Kirjahuijauksen koreografia

Kerstin Ekman. Huijareiden paratiisi.
Kerstin Ekmanin Huijareiden paratiisi on kirja kirjoittamisen valheesta. Huijareiden paratiisissa valekirjoittaminen on huijaus ja suunniteltu petos.

Tarvitaan kaksi naista. On Babba Andersson, lahjakas ja älykäs. Se oikea kirjailija, joka uskoi, ettei habitukseltaan epäedustavana ja taustaltaan junttimaisempana koskaan saisi kirjojaan edes julkaistuksi. Ja sitten löytyy Lillemor Troj, Babban valitsema edustuskulissi kirjailijan teksteille.

Kirjailijan ja valekirjailijan kuviosta tulee elinikäinen paritanssi. Kuten jokainen pitkä parisuhde, myös Babban ja Lillemorin suhde on katkolla, ja jopa vähällä paljastua, monesti. Alkuvaiheessa tukalanoloisista rooleista sukeutuu elämäntapa, jossa toinen nauttii kulisseista katsomisesta ja toinen pärjäilee mainiosti länsinaapurin kirjailijaeliitissä.

Huijareiden paratiisi ei missään tapauksessa ole Ekmannin parhaita kirjoja, mutta onneksi siitäkin löytyi pari kiinnostavaa teemaa. Toinen on arvattavasti hitusen dekkarinkaltainen tarina, jossa joutuu alusta loppuun asti jännittämään huijauksen paljastumista.

Tämän kutkutuksen Ekman kirjoitti kirjaansa taitavasti. Pantteri-ikäinen Babba lähettää kustantajalle autofiktion, petoksen paljastavan elämänkerran. Koko kirja alkaa siitä hetkestä, kun Lillemor saa käsikirjoituksen käsiinsä. Näin lukija pääsee sisälle kummankin naisen tarinaan ja versioon tapahtuneesta.

Kirjallinen petos on perustavanlaatuinen analyysi kirjallisuudesta ja sen kirjoittamisesta, sillä se pakottaa kysymään, mikä on kirjallinen totuus. Harva kirjailija on lopultakaan oman todellisuutensa "kaappinero". Kirjailija tarvitsee virikkeitä ja inspiraatiota, sparrausta ja dialogia. Siinä on Lillemorin, muusan ja peilikuvan, paikka Babban elämässä.
Eräät eivät koskaan kutsu itseään muulla nimellä kuin sillä, joka heille on alun perin annettu tai jonka he saivat naimakaupassa...Minä kutsun itseäni nimellä Lillemor Troj.
Entä minä sitten, sanoi Lillemor. Kuka minä olen.
Se on kysymys, joka olisi piinannut sinua, vaikken minä olisi koskaan tullut sinun elämääsi.
Niin, Lillemorille tilanne näyttää aiheuttavan Babbaa enemmän hämminkiä. Mutta on toisaalta hänelle onneksi, sillä Lillemorin inhimillinen kehityskaari on Babbaa vaikuttavampi.

Toinen, minusta paljon kiinnostavampi, on ruotsalaisen yhteiskunnan ja luokkaerojen kuvaus, jota työväenluokkainen Babba ja nousukasperheen ainokainen Lillemor edustavat. Lukiessa sai muutamaan otteeseen hykerrellä kuin Solsidania katsoessa parhaimmillaan.

Sama näkyy myös yhteiskuntakuvauksessa, sillä Ekman luotsaa lukijan 1950-luvulta nykyaikaan. Yhteiskunta ja sen muutokset peilautuvat henkilökohtaisten elämien läpi. Romaanin myötä ruotsalainen kansankoti ja sosiaalidemokratia antautuvat markkinatalouden edessä. Yhteiskunnallinen muutos näkyy selvästi Lillemorin elämässä. Porvariskodin kasvatti ajautuu tyhjänpäiväisen avioliiton kautta mielisairaalaan ja asettuu punavihreään kuplaan. Babban hahmossa on, kirjallisesta lahjakkuudesta huolimatta, enemmän sosialistisen kansankodin peruskalliota.

Jos tunnet hyvin ruotsalaista yhteiskuntaa, saat kirjasta varmasi irti paljon minua enemmän!

Huijareiden paratiisiin on varmasti tahallisesti sisällytetty lukuisia viitteitä Ekmannin itseensä. Babba aloittaa dekkaristina, mutta siirtyy sitten lajikokeiluiden kautta vahvempaan draamaan. Ja onnistuu laajentamaan lukijakuntaa saaden arvostusta yli genrerajojen. Lisäksi päähenkilö - tai päähenkilöt - ovat ehtineet kypsään ikään, joten kirjaa voi lukea myös "ekmannilaisena" retrospektiivinä. Tuleeko Huijareiden paratiisin jälkeen vielä muita kirjoja vai tässäkö oli päätös?

Niin tai näin, en erityisemmin innostunut Huijareiden paratiisista. Vaan haikailin Sudentalja-trilogiaa, yhtä suosikkiani upeiden Isojen K:den listalla.

Yhtä asiaa en ymmärrä. Miksi kirjan suomenkieliseksi nimeksi on valittu "Huijareiden paratiisi". Huijausta toki esiintyy, mutta onko Ruotsi huijariparatiisi vai onko kyse huijaamisen "paratiisimaisuudesta"? Kirjan alkuperäisnimi muuten on "Grand final i skojarbranschen".