Aleksander Solženitsyn Ensimmäinen piiri – Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää

Jos haluat lukea yhteiskunnallisen fiktion klassikon, lue Aleksander Solženitsynin Ensimmäinen piiri. Ei kannata pelästyä 87 lukua, 690 sivua ja ilmestymisvuotta 1968. Eikä sitä, että ensimmäinen piiri on dantelaisittain helvetin esikartano. Eli karsina. Eli vankila.

Aleksander Solženitsyn. Ensimmäinen piiri.

Ensimmäinen piiri on paljastusromaani vankilaoloista Stalinin diktatuurin aikana. Moskovan lähellä sijaitsevaan erikoisvankilaan, Marfinon laboratorioon, oli sijoitettu parisensataa vankia. Vangit oli valittu tarkoin, sillä he tekivät salaista akustiikkatutkimusta Stalinin toimeksiannosta.

Vangit olivat saapuneet Siperian keskistysleireiltä tai rintamalta. Rintama- tai keskistysleirioloihin verrattuna vankila vaikutti lähes taivaalliselta paikalta. Vankilassa sentään saatiin riittävästi ruokaa, vuode nukkumapaikaksi ja mahdollisuus työskennellä oman ammattialan tehtävissä. Vankila tunnettiin myös Gulafin (Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin osasto) inhimillisimpiin kuuluvana paikkana. 

Ensimmäisen piirin 690 sivulla ovat pääosassa älykkäät ja tieteellisesti lahjakkaat vangit. Heitä on kymmeniä – aivan kuten klassisessa venäläiskirjallisuudessa on usein tapana. Aluksi henkilöhahmojen kavalkadi hirvittää, mutta satojen sivujen aikana heistä tulee hyviä tuttuja. 

Yllätyin siitä, että Ensimmäinen piiri oli lopultakin hyvin klassisenoloista venäläisproosaa. Solženitsyn kirjoitti älykkäästi ja ihmisen näkökulmasta vaikeasta, mutta itse koetusta, aiheesta. Monet kirjailijan viisaudet olisi voinut hyvin lukea vaikka Tolstoin kirjoista.

Mutta minä en pyrikään täydellisyyteen: viisautta on maailmassa paljon, hyvyyttä vähän.

Kirjasta jäävät mieleen poikkeukselliset persoonat ja monet persoonallisuudet. Dialogit ovat suuressa roolissa. Vangit keskustelevat moraalista, tieteesta ja taiteesta juuri niin intohimoisesti ja oppineesti kuin slaavien ajatellaan keskustelevankin. Vangit tunteineen, unelmineen ja inhmissuhteineen ovat tärkeitä, vaikka olosuhteet ovat poikkeukselliset. Usein kävi jopa niin, että unohdin miesten olevan vankilassa ollenkaan!

Silti edes erikoisvangin status ei poistanut sitä tosiasiaa, että vankilaan joutunut mies oli merkitty mies. Hän pilasi sukunsa maineen sekä perheidensä mahdollisuuden seuraelämään ja yhteiskunnalliseen kansalaisuuteen. 

...karkoittamaton murhe taas oli alati ja ympärillä, se piti otteessaan koko ajan – se oli menneisyydessä ja nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Ja sen hampaista oli mahdotonta tempautua – pyöriä miten tahansa ja tarttuipa mihin tahansa.

Erityisen hienosti Solženitsyn kuvasi vankilayhteisön sosiaalista verkostoa. Mukana oli paljon toivoa ja tunteita – lähes sammuneina, mutta helposti roihahtavina. Vankilan henkilökunnassa oli paljon nuoria naisia, joihin miesvangit muodostivat erilaisia suhteita. Ne jäivät hailakanoloisesti ihmissuhteiden yrityksiksi. 

Kaikesta huolimatta vangit rakastivat maataan ja kansaansa. Monet uskoivat edelleen kommunismiin – tai ainakin jonkinlaiseen ihmisarvoiseen sosialismiiin. Korkea moraali oli kunniakysymys. Vangit olivat omanarvontuntoisia eivätkä koputtelijoiden (etuisuuksia saaneet paljastajat) kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta alentuneet hännystelijöiksi.

Heidät oli vallannut lopullisesti kaiken menettäneiden ihmisten pelottomuus. Vaikeasti hankittava mutta luja pelottomuus.

Vankien ohella kirjan pääosassa oli nimetön, mutta kaikkialla läsnäoleva hallinto- ja turvallisuuskoneisto. GPU eli polisii, GULAG eli ojennustyöleirien hallinto ja MGB eli pelottava turvallisuusministeriö.

Jo varhaisessa lapsuudessaan hän...omaksui yleisen fraasin "kaikki ihmiset ovat roistoja". Ja elämän myötä tämä totuus vain vahvistumistaan vahvistui. Mitä lujemmin se häneen juurtui, sitä enemmän hän havaitsi sille todisteitakin ja sitä helpompi hänen oli elää.

Kirjassa esiintyy myös itse Stalin. Hänet kuvattiin äkkipikaiseksi, ennalta-arvaamattomaksi, luulotautiseksi ja julmaksi. Pelko ja jännitys Stalinin esikunnassa oli käsinkosketeltavaa. Yksi mieleenjäävimmistä Stalinin uhreista oli diplomaattikuntaan ja Moskovan seurapiireihin kuuluva Innokenti Volodinin, jonka nousujohteinen ura katkesi aivan kirjan lopussa väijytykseen ja tutkintovankeuteen.

Stalin oli pelottava siksi, että hänen suhteensa tehty virhe oli yhtä peruuttamaton kuin räjähdyspanoksen käsittelyssä tehty kohtalokas erehdys.

Solženitsynin kirjoista ei voi kirjoittaa kirjoittamatta jotain miehestä itsestään. Mies oli nuorena neuvostojärjestelmän kannattaja. Toisen maailmansodan aikaan hän palveli puna-armeijassa, mutta joutui passitetuksi vankileirille ja myöhemmin moskovalaiseen erikoisvankilaan. 

Solženitsynin erikoisvankila oli niin sanottu šaraška, laitos jonne joutuivat korkeasti koulutetut vangit, tiedemiehet, joiden pakkotyötä oli tieteellinen tutkimus. Solženitsyn työskenteli elektronisen äänentunnistusprojektin parissa – siis samoissa tehtävissä kuin Ensimmäisen piirin vangit.

Solženitsynille Ensimmäinen piiri oli siis kokemuskirjallisuutta, mutta mikään dokumenttise ei ole. Kirjailija kritisoi satiirisin ottein Stalinia ja stalinismia. Samoin hän arvostelee moraalittomuutta ja yhden totuuden yhteiskuntaa, jossa rehelliset ja itsenäisesti ajattelevat ihmiset säilötään vankiloihin valtion vihollisina.

Ensimmäinen piirin aihe ja suorasukainen käsittelytapa oli uskalias eikä Solženitsyn saanut kirjaa julkaistuksi Neuvostoliitossa. Lännessä Ensimmäistä piiriä julkaistiin sekä lyhentämättömänä 98 luvun että karsittuna 87 luvun versiona. Keltaisessa kirjastossa on julkaistu lyhyempi versio. Siitä puuttuu lähteiden mukaan (esimerkiksi Wikipedia) ainakin luku, jossa kaksi vankia väittelee sosialismin arvosta ja atomipommiin liittyvistä moraalikysymyksistä.

Marfinon laboratorio saattoi olla vankiloiden taivas, mutta mitä tulee vankilan jälkeiseen elämään, ei vankilaan joutuneilla miehillä ollut takeita vapautumisesta. Ensimmäisestä piiristä matka helvettiin oli yhtä nopea kuin äkkipikaisen Stalinin uusin sääntöpykälä. 

– Me olemme muuttuneet puupökkelöiksi! Me emme edes tunne suuttumusta Lähettäkää kuljetukseen! Matkatavaraa voidaan lähettää mutta kuka on antanut oikeuden lähettää ihmisiä?!