Elizabeth Strout Olive Kitteridge – Stroutin kirja Olivesta, joka eli ja oli oma itsensä, tinkimättömästi

Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge on kiinnostava kirja aiheesta, josta ei ole helppoa kirjoittaa kiinnostavasti. Kirjan aikana Olive Kitteridge ikääntyy, leskeytyy ja vanhenee jopa vähemmän tarinallinen kuin Alice Munron epädramaattiset naishahmot.

Elizabeth Strout. Olive Kitteridge.

Stroutin tavalle kirjoittaa on tyyppillistä se, että niissä jostakin hyvin tavallisesta ja huomaamattomasta tulee mielenkiintoista. Vaikka Stroutin kirjassa on selkeästi vain yksi keskushahmo, Olive, Strout onnistuu tekemään hänestä kiinnostavan, koska hän ei pidä Olivea esillä jatkuvasti. 

Kirjassa on 13 tarinaa, joissa osassa Olive on läsnä, osassa vain pyörähtämässä. Välillä Olive on keskipiste omassa tarinassaan, välillä vain vilahtava ilmestys muiden tarinoissa. Tämän lisäksi kirjan sivuilla seikkailee valtava määrä mainelaisen Crosbyn pikkukaupungin asukkaita. He tulevat, menevät ja häviävät lopulta jonnekin huomaamattomiin.

Olive Kitteridgen elämä on asettunut uomiinsa. Kun häntä katsoo kauempaa, juuri mikään ei muutu – päivät vain jatkavat kulkuaan. Poika muuttaa pois kotoa. Aviopari jää ihmettelemään kahdenkeskistä elämää. On työpäiviä ja -viikkoja, joista tulee yllättävän nopeasti viimeisiä työviikkoja. Tulee sairauksia, uupumista, laitoselämää ja läheisten kuolemia. Kohdataan tunteita, joissa on enemmän menetyksen kuin saaminen tuntua. Tulee viimeisiä mahdollisuuksia ylipäätään kokea tunteita – ja varsinkin onnen kaltaisia positiivisia tunteita.

Rehellisesti sanottuna Olive on yhtä hohdokas kuin nukkaantunut villasukka – kirjasta tehdyssä sarjassakin opettaja-Olivella on päällään maantienvärinen neuletakki. Hän on keski-ikäinen, kohta eläkeläinen, pian leski ja äitinä epäonninen. 

Ennen kaikkea Olive ei ole sympaattinen. Hän on autoa ajaessaan kiroileva kiukkupussi ja yleisesti ottaen hapannaama. Hän  murjottaa ja mulkoilee. Olive on pelottava ja koreilematon. Hän piereskelee ja ripuloi. Olive puhuu tylsistä asioista ja inhoaa typeryyttä muissa. Hän ei keräile kokemuksia eikä etsi elämyksiä. Pitkänä naisena hän tarkkailee elämää yläviistosta – kookkaana naisena hän rymistelee paikoilleen kuin kömpelö elefantti. 

Olive on ristiriitainen persoona, joka herättää tunteita. Toiselle hänen sanansa toimivat kimmokkeena jättää epäterve kasvuympäristö, kun taas toisesta äkkiväärä luonne on ahdistava ja koetaan alistavaksi. Pahinta tietysti oli, että Oliven poika Christopher kuului jälkimmäisiin. Aviomies, lempeä apteekkari Henry, taas oli pehmentävä vastavoima.

Hän oli poikansa luona, häntä tarvittiin. Mikä välirikko vuosia sitten oli alkanutkin, yhtä harmittomana kuin ihottuma Annin poskessa ja levinnyt vieroittaen hänet pojastaan – se voitiin parantaan. Arpia jäisi, mutta arpiin tottuu aikaa myöten ja elämä jatkui...

Muutos on sana. joka ei kuulu Oliven suosikkeihin. Hän paheksuu muutoksia kotikaupungissaan ja pelkää niitä omassa elämässään. Mutta pikkuhiljaa, aivan kuin sattumalta, Olivekin uskaltautuu katsomaan itseään toisten silmin. Kun on elänyt vuosikymmenen jos toisenkin muussa uskossa, se satuttaa.

Ihan kamalalta tuntuu. Helvetilliseltä. Ja varmaan syy on minun, vaikka en tajuakaan sitä.

Kitkerää Olive Kitteridgeä voisi inhota, tai jopa sääliä. Tai vaihtoehtoisesti nähdä satiirisena hahmona, jopa karikatyyrinä. Tarinoiden henkilöissä ei nähdä psykologisia kehityskaaria, mutta pieniä muutoksia ja onnettomia käänteitä esiintyy.  

Mietin, mitä niin erityistä Olive Kitteridgessä on, että Strout sai siitä Pulizer-palkinnon? Mietin myös, miksi kirjaa on luettu ja rakastettu niin monen toimesta? Syy saattaa olla se, että Strout sekä haluaa että osaa kuvata inhimillisiä kokemuksia poikkeuksellisen rehellisesti. Strout itse on kirjailija, joka varmasti kykenisi loihtiman kenestä tahansa tavanomaisesti naisesti lukemisen arvoisen.

Koska niinhän se on, että kun vuosia kertyy elämää on väistämättä eletty. Kaikilla meistä henkilökohtaisten valintojen seuraukset kantavat vuosikymmenien päähän. Kuten Olivella.