Édouard Louis Väkivallan historia – Uhri, joka jäi vangiksi toisten tarinaan

Édouard Louisista on kirjoitettu ja puhuttu paljon. Kohun kohteen ei ollut nyt lukemani Väkivallan historia vaan Ei enää Eddy – kirja, jota en itse ole vielä lukenut.

 
Édouard Louis. Väkivallan historia.

Vaikka en ole Ei enää Eddyä lukenut olen ymmärtänyt, ettei se ainakaan ole iloinen kirja vaan kirja julmasta epäoikeudenmukaisuudesta. Julmissa tunnelmissa jatkaa myös Väkivallan historia, nimensä mukaisesti.

Ensimmäinen huomioni Väkivallan historiasta oli havaita, kuinka monipolvisesti, jopa salamyhkäisesti, teksti aukeaa lukijalle.

Édouardin kertomus – kyllä: tässä kirjassa on äänessä nimenomaan Édouard Louis – alkaa vimmaisella siivoamisella. Puhdistusoperaation kohteena ovat väkivallan kosketus ja haju. On tapahtunut tapon yritys, mutta kenen toimesta? Pitkään pelkäsin, että Édouardin itsensä, mutta sittemmin selvisi, että hän olikin uhri.

Tapahtui nimittäin niin, että Édouard uskoi kuolevansa omassa kodissaan jouluaattona. Reda-nimisen pohjoisafrikkalaisen kuristamana, naurettava Ascot-huivi kaulassaan. Redasta ei paljon tiedetä – hän oli yhden illan tuttavuus. Kuitenkin Pohjois-Afrikka on tärkeä, koska totta kai tapahtuneen avaamiseen tulee liittymään myös rasistisia näkökulmia.

Louis lainaa kirjassaan William Faulknerin Kaikken pyhin -kirjaa. Siinä Temple kokee saman kuin Édouard. "Nyöryyttävintä on se, että on omituisella ja selittämättömällä tavalla pakotettu pysymään nöyryyttävässä  tilanteessa."

Kirjassa kertoo minä, joka on peloissaan, mutta niin rohkea, että uskaltaa kääntyä viranomaisten puoleen ja tehdä rikosilmoituksen. Édouard selvisi hengissä, mutta on henkisesti raunioina, raiskattu, ryöstetty ja häpäisty. Sellaiset tunnelmat eivät luonnollisesti katoa, vaikka kuinka rajusti siivoaisi tai jynssäisi.

Viikon päästä sinä mietit: Tapahtuneesta on jo kokonainen viikko, anna mennä, ja vuoden päästä mietit: Tapahtumasta on jo kokonainen vuosi.

Vaikka ajan kuluminen vaikuttaisi hieman lohdulliselta, pääsee Édouard Väkivallan historian aikana korkeintaan psyykkisen toipumisen alkumetreille. Kirjan aikana koetaan Édouardin tunnemyrsky häpeästä, likaiseksi kokemisesta ja silmittömästä halusta olla väkivaltainen itsekin. Siinä käydään läpi puhumisen vimmaa, halu kertoa tarina kaikille kaikin mahdollisin tavoin – ja niinhän Louis kirjoittamalla kirjan tekeekin. 

Tarinan kertominen eteenpäin aiheuttaa klassisen ketjureaktion. Édouardin kokemuksesta tulee muiden tulkitsema, värittämä ja edelleenkertoma tarina. Ystävät, poliisit, sairaalahenkilökunta – kaikilla on mielipide tapahtumista. Poliiseille pohjoisafrikkalainen tarkoittaa rupusakkia ja roistoja. Édouardin siskolla Claralla on kaikkein eniten sanottavaa. Claran äänestä tulee niin valtava, että Louis joutuu laittamaan oman äänen sulkeisiin.

Niin karkasi Édouardin kamala kokemus häneltä pois. Édouard ei enää tunnista siitä itseään. 

he haluavat teljetä sinut tarinaan, joka ei ole sinun, he haluavat että kannattelet tarinaa jota et halunnut...he ovat Redan jatke...Rukoilet, että he lopettaisivat, mutta eivät he lopeta

Idea henkilökohtaisen tarinan ryöstämisestä on mielenkiintoinen ja varmasti sellainen, jonka meistä jokainen on tavalla tai toisella kokenut. Louisin tarinan vaikuttavuus ei kuitenkaan olisi vaatinut näin suuren painoarvon antamista Claralle. Kirjan pieneen kokoon nähden hänen hengästyttävät monologinsa olivat suhteettoman pitkiä ja paukahtivat usein ohisektorille. Toteutustapa halusi mahdollisesti toisaalta alleviivata uhrin vaikeutta saada oma ääni kuuluviin ja toisaalta saada lukija pohtimaan sitä, millaiset äänet kuullaan ja miten niitä kuunnellaan.

Väkivallan historialla Louis uskoakseni halusi puhua kokemustasoa yleisemminkin väkivallan syistä ja seurauksista. Voiko kuka tahansa vajota murhanhimoiseen hulluuteen? Janota verta ja väkivaltaa?

Tekijä-uhri -asetelmaa monimutkaistaessaan Louis jopa kyseenalaistaa Édouardin aseman. Ehkä Édouardkin pystyisi pahaan? Clara muistaa samankaltaisen tarinan veljen nuoruudesta: yksi jengiläisistä meni sänkyyn häneen ihastuneen tytön kanssa – samanaikaisesti loppujengi Édouard mukaan lukien putsasi tytön kotitalon.

Louisin kirjaa on analysoitu toisaalta peittelemättömän autofiktiivisena kokemuksena, toisaalta yhteiskunnallisena katsauksena väkivallan mekanismeihin. En ole ottanut selvää autofiktiivisuuden asteesta, mutta teksti vähintäänkin pyrki henkilökohtaisuuden tunteeseen ja tunnelmaan. Ja onnistui siinä. Se toinen teema, väkivallan rakenteet, oli sen sijaan mielestäni liian kunnianhimoinen tulkinta.

Minua mietityttikin, miksi kirja oli nimetty näin suureellisesti ollakseen kutenkin hyvin kompakti toteutus. Näkökulma voi olla kaupallinen, mutta se kääntyy helposti mahtipontiseksi. Kyse on myös näkökulmasta: kuinka paljon rakenteita ja historiaa voi ymmärtää yhden tapauksen ja muutaman tulkinnan kautta?

Väkivallan historia oli henkilökohtaisella otteella kirjoitettu rohkea kirja vakavasta aiheesta. Se kannattaa lukea, vaikka toteutuksena se jäi uljaan nimensä jalkoihin.

Tarinansa lopuksi Louis lainasi Imre Kertezsia. Teen samoin, koska lainaus kuvasi osuvasti Louisia kirjailijana: "en kirjoita löytääkseni ilon, päinvastoin, kirjoittamisellani tähtään tuskaan, mahdollisimman viiltävään."

Kommentit

Susanna Rautio Goodreadsissä

Susanna's books

Sons and Lovers
it was amazing
Jos ottaisin jonkun kirjan autiolle saarelle, se olisi tämä. Luin kirjan ensimmäistä kertaa 19-vuotiaana ja sen jälkeen useasti suomeksi ja englanniksi. Se on todella harvinaista. En yleensä lue kirjoja uudelleen. 19-vuotiaana samaistui...

goodreads.com