Jenny Erpenbeck Päivien loppu – Entä jos elämät olisivatkin menneet toisin?

Uuden kirjailijan löytäminen Keltaisesta kirjastosta on aina uteliaisuutta herättävä ilonaihe. Nykyään uutukaiset ovat yhä useammin naisia, ja saattavat myös tulla angloamerikkalaisen maailman ulkopuolelta. Tammi onkin selkeästi laventanut maailmankirjallisuuden tulkintaansa, koska hyvin pitkään Keltaisen kirjaston käsitys maailmankirjallisuudesta oli mieskirjailijoihin kallellaan ja maantieteellisesti rajoittunutta. 

Päivien loppu tutustutti minut taitavaan ja lyyrisesti kirjoittavaan saksalaiskirjailijaan nimeltä Jenny Erpenbeck. Erpenbeckin tekstistä huokui itäsaksalainen vaatimattomuus ja kaiho. Päivien loppu oli puhutteleva, koskettava ja jännällä tavalla rakennettu tarina.

Jenny Erpenbeck. Päivien loppu.

Erpenbeckin kirjassa ihmiselämän päivät loppuvat – monta kertaa. Vuonna 1902 Itävalta-Unkarissa syntyy tyttölapsi, jonka kohtalona on kuolla useasti: vauvana, vankileirillä, vanhainkodissa ja muissa paikoissa. 

Yhden naisen rinnakkaisista elämistä kutoutuu tutkielma ihmisen elämän merkityksestä ja merkityksettömyydestä maailmanhistorian pyörityksessä. Taustalla kulkee 1900-luku, joka kohteli hyvin eri tavoin esimerkiksi juutalaisia ja saksalaisia.

Erpenbeck pistää lukijan miettimään, kuinka eri tavalla kaikki voisikaan mennä, jos jokin pieni asia muuttuisi. Miten valinnat vaikuttavat? Olisimmeko voineet valita toisin? Tai vaikka olisimme valinneet toisin, olisiko kohtalo jättänyt meidän rauhaan vai olisimmeko taaskin sattumien armoilla?

Päivien lopussa on viisi kirjaa ja niiden välissä intermezzoja välinäytöksinä siitä, jos kaikki olisi toisella tavalla. Intermezzot kokoavat yhteen eletyt ja elämättömät elämät.

Päivien loppu alkaa kuolemalla. Juutalainen tyttövauva on kuollut pienessä galitsilaiskaupungissa. Kuolema ei kuitenkaan merkinnyt kaiken loppua. 

Kun kuolema on kohdannut jotakuta ja päivä kulkee kohti päätöstään, se ei suinkaan vielä ole kaikkien päivien loppu.

Mitä jos pieni tyttö ei olisikaan kuollut? Jos joku olisi ottanut kourallisen lunta ja pelastanut sillä kuolemaisillaan olevan lapsen. Entä jos lapsi olisi oppinut kävelemään, kasvanut ja varttunut? Mitä jos he sittenkin olisivat perhe, joka seitsemännen hääpäivän kunniaksi matkustaisi Wieniin katsomaan keisaria ja muuttaisi sinne asumaan?

Tyttären äiti ja tyttären lapsien isoäiti, kauppiasrouva ja leski, jonka yksityiskohdista on visusti vaiettu – tytär, jonka isoisä hylkäsi ja hylätty aviovaimo – kuollut tyttärentytär tai kaksi tyttärentytärtä, huoraksi kutsuttu ja pikkuiseksi kutsuttu, jotka pysyivät elossa. Isoisä – kadonnut mies, jonka paholaiset ehkä tappoivat – yhdennentoista palkkaluokan virkamies Andrej, joka mahdollisesti pakeni Amerikkaan tai sitten vei perheensä Wieniin. 

Juutalaisuus, siirtolaisuus, maailmansodat, fasismi ja kommunismi, Saksojen yhdistyminen eli periaatteessa koko eurooppalainen 1900-luku muovaavat näiden tyttärien, äitien ja vaimojen ja heidän miestensä kohtaloita. 

Juutalainen suku meni pilalle kun tytär nai gojn, vääräuskoisen. Suku oli asunut Saksassa holokaustin aikaan ja selvisi hengissä nipin napin. Tarina siitä oli karmiva. Goj oli yhdennentoista palkkaluokan virkamies eikä miehen taloudellinen asema suinkaan kohonnut, vaikka hän nai juutalaiskauppiaan tyttären. Niin hän taisi luulla ja siksi pettyi.

Kauppiaan tytär myi itseään ja joutui myytäväksi. Oliko maailmassa niin vähän rakkautta, ettei se riitä liimaamaan mitään yhteen, miettii tyttärentytär, jota äiti kutsuu huoraksi.

Juutalaisten laiva alkoi upota kaikkialla Euroopassa. Rotu tunnettiin myös nimellä iilimato, heinäsirkka, rutto, loinen tai täi. Wieniläinen kotka olikin korppikotka, joka vaani heidän poismenoaan. Wieniin pystyi pelastumaan vain kuollakseen siellä nälkään. Joidenkin on määrä jäädä jälkeen, joidenkin on tarkoitus jatkaa kulkua, ja kolmansien päästä perille.

Jonotettiin, nähtiin nälkää, sota syttyi ja puhkesi, kuoltiin nuorena kotona tai rintamalla. Wienissä kaikkivaltias oli ottanut miehen elämän tyttären sijaan.

Daavidin sukuun kuuluva isoäiti ei saanut koskaan nähdä kristityiksi kastettuja tyttärentyttöjään. Isoäiti raahasi mukanaan maasta toiseen Goethen teoksia. Tieto siitä miksi, jäi siirtymättä sukupolvelta seuraavalle.

Ehkä ratkaisevin hetki ei olekaan juuri taakse jäänyt hetki. Ehkä elämä on täynnä erilaisia syitä, miksi jokin olisi voinut päättyä tai samalla myös jatkua tai muuttua.

Nainen oli kääntynyt kannattamaan maailmanvallankumousta ja saanut muuttoluvan Neuvostoliittoon ensimmäistä maailmansotaa seuraavina vuosina. Hän löysi itsensä paperikaupan myyjänä ja kirjoitti ensimmäistä romaaniaan. 

Naista kuulusteltiin, eikä oleskelulupaa jatkettu. Öisin hän ei nukkunut vaan kirjoitti elämäntarinaansa, jolla haki Neuvostoliiton kansalaisuutta.

Miksi tulevaisuuden maassa kuolema kuitenkin toimii vielä maksuvälineenä, jolla maksettaisiin syyllisyydestä, jota ei itse tunnista?

Hän syntyi itävaltalaisen virkamiehen tyttärenä Brodyssä, varttui Wienissä, ja oli vuodesta 1920 kommunistisen puolueen jäsen. Vuonna 1933 hän lähti Prahan kautta maanpakoon Moskovaan. Maanpaosta palattuaan hän asettui Berliiniin ja nousi merkittäväksi romaanikirjailijaksi. Hänen kirjalliset työnsä vaikuttivat ratkaisevasti DDR:n taiteiden ja kulttuurin kehitykseen.

Erpenbeckin tarina alkoi kuolemalla ja päättyi jo ensimmäisillä sivuilla. Päättymisestä huolimatta sammunutta sukua oli kirjan lopussa seurattu neljänteen sukupolveen. Ja kaikkien kuviteltujen tai todellisten sukupolvien muistot piirtyivät mieleen kuin kaikkien maan päällä kulkevien, tai sieltä poistuneiden, ihmisten hiljaiset äänet.