sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Kirjekaverit Paul Auster ja John Coetzee

Paul Austerin ja J. M. Coetzeen Tässä ja nyt -kirjeitä ystävyydestä on kirjeenvaihtokirja. Kirjeenvaihto on hämmentävä kirjallisuuden muoto! Toisaalta henkilökohtaisuuden lupaus kutkuttaa, toisaalta hiertää. Kuinkahan iholla tässä ollaan ja seuraako paljastuksia?

Paul Auster ja J. M. Coetzee: Tässä ja nyt -kirjeitä ystävyydestä.
Tässä ja nyt ei sisällä lööppejä tai kummoisiakaan avautumisia ammatillisesti tai yksityiselämän puolelta. John ja Paul ovat ensijaisesti kaksi arvostettua ja uransa vakiinnuttanutta kirjailijaa, jotka tapailevat kirjallisuusfestareiden paneeleissa, kirjallisuuskiertueilla ja niitä seuraavilla lomamatkoilla maailman eri kulmilla.

Sanon suoraan, etten olisi halunnut lukea koko kirjaa. Mikä voi olla pitkästyttävämpi kirjallisuuden muoto kuin kirjeenvaihto - poikkeuksena tietysti fiktiivinen kirjeenvaihto. Ja kun en edes fanita Austeria - Coetzeetä kylläkin. Ajattelin, että suhde jälkimmäiseen herraan pelastaisi lukukokemuksen. Eipä niin käynyt. Austerilla oli hieman intohimoisempi suhde itse kirjeenvaihtoon. Joten pisteet Austerille siitä, että kirjan lukeminen sujui lukemisesta pitävältä ihmiseltä tutulla rutiinilla.

Ensimmäiset kirjeet matkaavat Australian ja New Yorkin välillä vuonna 2008: Auster ja Coetzee ystävystyivät välittämästi ensitapaamisella.

Kirja alkaa näin:
Hyvä Paul,
olen pohdiskellut ystävyyksiä, kuinka ne kehkeytyvät, miksi jotkut niistä kestävät niin pitkään, pitempään kuin kiihkeät kiintymykset, joiden kalpeina jäljitelminä niitä toisinaan (väärin) pidetään.
ja loppuu arabikevääseen ja vanhenemisen pohdintaan vuonna 2011.

Tässä ja nyt -kirjan kirjeenvaihdossa Auster ja Coetzee ovat ensisijassa (perhe)ystäviä, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita ja sama ammatti. Kiinnostavimmissa kirjeissä käsitellään kirjallisuutta, julkaistua ja valmistumassa olevaa tuotantoa sekä jonkin verran, silti harmittavan vähän, aikalaiskirjailijoita ja kirjailijoiden kirjallisuusmakua. Ruoditaan kriitikoita, omia haastattelulausuntoja ja kirjojen saamaa vastaanottoa.

Kirjailijana Auster kuvaa pääasiassa älykköjen ja taidepiirien New Yorkia ja itärannikkoa, Coetzeen rajummat pääteemat nousevat Etelä-Afrikan rotusyrjinnän jälkimainingeista. Jos Auster yrittää kohahduttaa sopimattomilla suhteilla, kuitenkin kesyillä, ammentaa Coetzee hurjat aiheensa kotimaansa rotuennakkoluuloista.

Kirjailijaksi alunperin ajautuneesta Austerista on tullut sekä kultti- että älykköseurapiirien hahmo, jonka brändille lahjakas skandinaavivaimo Siri Hustvedt on vain plussaa. Auster on kirjailijana moniulotteisempi, sillä hänen tuotantonsa sisältää perinteisten fiktioiden lisäksi paljon muutakin.

Kirjeitä kirjoittaessaan Auster ja Coetzee ovat jo myöhemmässä keski-iässä ja kirjailijanurallaan vakiintuneessa vaiheessa. Kirjailijoiden teknopelko on vähän surkuhupaisaa luettavaa. Sähköposteja ei vaihdella ja faxikin [!] tuntuu ylivoimaiselta.

Coetzee puolestaan on kirjaillisuudenopettaja, yliopistomiehiä, ja ehkä siksi pidättyvämpi.

Kun on maineensa ansainnut ja jääkaapista loistaa muukin kuin valo, kirjailijakin voi ammatinharjoittamisen ohelle tehdä vaikka mitä. Etenkin penkkiurheilla - mikä viehättävän inhimillinen piirre! Varsinkin Austerilla riittää aikaa ja kiinnostusta käsitellä urheilun estetiikkaa ja lajifilosofiaa.

Kriketin, pesäpallon, shakin ja tenniksen lisäksi Auster ja Coetzee pohtivat maailmanpolitiikkaa ja talouskriisiä. Kirjeet ovat niin myötäsukaisia, että kirjan ainoa mahdollinen konfliktiteema saa lukijan oikein hihkumaan.

Erimielisyyttä nousi ilmoille Lähi-Idästä keskusteltaessa, kun Coetzeen palava omatunto pääsi valloilleen eikä Auster asettunut ihan samoille linjoille. Auster osoittautui juutalaiseksi - sitä en olisi hänen kirjojensa perusteella arvannut - joten suhtautuminen Israeliin oli amerikanjuutalaisille tyypilliseen tapaan ristiriitaista. Coetzeen minäkuva on voimakkaan moralistinen ja näkemykset Lähi-Idän tilanteesta sen mukaiset.

En oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin tai keistä se löytäisi lukijansa. Kirjeenvaihdon perusteella en pidä Johnista enkä Paulista yhtään vähempää tai enempää kuin aiemmin. Kirjeenvaihto ei avaa uusia ovia herrojen kirjallisuuteen tai sen tulkintaan. Kirjan parissa en kokenut vau-hetkiä, en analyyttisiä enkä tunteellisia.

Lukijana olin myös täysin puolueellinen, sillä kirjeenvaihdon osapuoliin minulla on kovin erilainen suhde.

Parahin John: Sinun kirjojesi parissa olen järkyttynyt ja vaikuttunut. Kirjallisuutesi muuttaa maailmoja ja järisyttää maailmankuvia. Esimerkiksi Michael K:n maailma ja Häpeäpaalu ovat mestariteoksia.

Hyvä Paul: Sinulla on vakaumuksellinen lukijakunta, mutta minut kirjasi ovat jättäneet kylmiksi. Maailmasi on viileän elitistinen ja jotenkin itsekeskeinen. Sellaiseen en tunne vetoa. Onneksi olet osannut astua sieltä myös muihin tarinoihin. Minusta suurteoksesi on Mr Vertigo.

Osuvasti miesten kirjeenvaihdon on suomentanut kirjailijoiden suomentajakaksikko Erkki Jukarainen-Seppo Loponen. Jälkisanoista olisi ollut hausta lukea, onko heilläkin jonkilainen ystävyys. Tai lähtikö suomennosidea peräti heiltä itseltään?

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Grassin vuosisata

Günter Grass, yhteiskunnallisen satiirin mestari, katkeroitui vanhemmiten ja muuttui ikäväksi tilittäjäksi. Ymmärrettävää sikäli, että entinen itäsaksalainen joutui inhimillisestä näkökulmasta epäoikeudenmukaisen aikalaiskritiikin uhriksi [aiheesta enemmän omaelämänkerrallisessa Sipulia kuoriessa]. Valitettavasti henkilökohtaisella katkeruudella ei sulkeudu kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijan suosioon.

Siksi on aina paha paikka aloittaa uusi Grass. Kumpi kirjasta paljastuu: säkenöivä veijari vai mököttävä ikämies?

Günter Grass: Minun vuosisatani.
Günter Grassin Minun vuosisatani -kirjan kohdalla pyydän anteeksi. Ei olisi kannattanut luokitella kunnioitetun ja edesmenneen herra kirjailijan tuotantoa kategorisesti. 

Minun vuosisatani on Grassin tuotannossa poikkeuksellinen. Minun vuosisatani on kunnianosoitus 1900-luvulle ja sen jokaiselle vuodelle. Kirja on historiallinen, mutta myös omaelämänkerrallinen retrospektiivi sekä kirjalijan omaan elämään että hänen tuotantoonsa. 

Vuosille omistetuissa luvuissa kohtaavat ja sekoittuvat toisiinsa Grassin kirjalliset ja henkilökohtaiset tarinat, oman elämän ja kirjallisuuden ihmiset, niistä rakennetut hahmot sekä Saksan kulttuuri- ja maailmanhistorialliset merkkipaalut. 

Kertojiksi on värvätty historian ja omien teosten hahmoja sekä oman elämän henkilöitä. Varmasti sieltä löytyvät niin Oskarit (Peltirumpu), Fontyt (Avarammille aloille), Rottarouva kuin äiti, vaimot ja lapset. 

Tarinat sisältävät useimmiten jotain konkreettista ja symbolisesti merkityksellistä kyseiseltä vuodelta. 

Mieleeni jäivät vaikkapa sotilasasut ja etenkin kypärät. Teräskypärä vai piikkikypärä - kenttäharmaa vai liittokanslerin sinisenharmaa. Tai raha - sekin ehti 1900-luvulla vaihtaa niin valuuttaa kuin arvoa muutamaan otteeseen.

Tekniikka ei ole kovin omaperäinen, mutta se auttaa lukijaa hyppäämään kyseessä olevan vuoden tunnelmiin. Tosin veikkaan, että jos olet nuorempi lukija, joka ei tunne Grassin tuotantoa tai Saksan historiaa, saatat hyvinkin pitkästyä kirjaa lukiessasi. Ja edelleen: mitä enemmän sinulla on hallussa kaikkea noista kolmesta, sitä yltäkylläisempää lukukokemusta voit odottaa.

Vuosisadan minäkertojalle 1900-luku alkoi - no vauhdikkaasti. Ammattina on sotilas ja jo vuosituhannen alussa Baijerin poika pääsee sotamatkailemaan Kiinaan saakka. Vuosisadan kuluessa hallitsijat vaihtuvat, mutta sodat jatkuvat ja aatteet vievät mennessään. 

Kaikki edellämainittu kiteytyy Grassin Remarque-lainaukseen vuodelta 1914 siitä, miten rintamakokemus katkeroittaa koko sukupolven ja miten sodalle uhrataan myös henkiinjääneet. Vuotta 1914 seuraaviksi vuosiksi Grass astuu Remarquen saappaisiin ja kuvaa pasifismin synnyn. Loogisesti sodan jälkeen vuorossa on maajussi, joka on saanut tarpeekseen sotakeinottelusta eikä kaipaa muuta kuin tuoreita kananmunia.

Vuosien joukosta on pakko poimia 1927, Grassin syntymävuosi. Se oli poikkeuksellisen kultareunainen.
Sodan, nälän ja inflaation jälkeen, kadunkulmassa kerjäävien raajarikkojen ja köyhtyneen keskiluokan vielä muistuttaessa menneestä, elämää saattoi nyt juhlia "heitettynä-olemisena"...nauttiessaan kuohuviiniä...
Huolettomuuden vuosia ei kauan riitä kun veljet kääntyvät toisiaan ja perheitään vastaan. Toinen kumartaa SA:lle ja toinen kommunisteille. Valtiollinen ja ideologinen kahtiajako on sitä kaikkein tutuinta jaksoa Saksan historiassa. Tälle Grass antaa inhimilliset kasvot. Osittain kirja onkin kunnianosoitus schölermaneille, keskivertosaksalaisille, joista joka maassa puhutaan aavistuksen ylenkatseisesti.

Sodanjälkeisen Saksan vuodet vaientaa vaikeneminen. Tarinoiden minäkertojat ovat usein paossa ja itsensä kadottaneita, tutkivien katseiden ympäröimiä.

Tärkeä teema ovat oman elämän kokemukset, kirjoittamisen tuska, avioerot, isän, aviomiehen ja kirjailijan syyllisyys:
Vuosi toisen joukossa? Vaiko vain lyijynraskasta aikaa ja me kuuroina omasta huudostamme?
Vuosisadan päättää Grassin tunnetuin hahmo, kirjallisuushistoriassa ikuisen elämän ansainnut Peltirummun Oskar. Minäkertoja on satavuotias ja yhä voimissaan - sellainen hän on ollut oskarinkokoisesta saakka. Viimeinen luku kokoaa sopivasti minäkertojan vuosikymmenen ja päättyy siihen, kun vanhaherra seuraa parvekkeelta skeittailevia lapsenlapsenlapsenlapsiaan ja pohtii, ettei sota vaan taas ole tulossa.

Minun vuosisatani ilmestyi tarkoituksellisesti juuri vuosituhannen viimeisenä vuonna. Se on oikein kiinnostava ja jotenkin täydellisesti sopiva arvovaltaiselle kirjailijalle, joka on lisäksi historiafriikki itsekin. Tulee sellainen tunne, että nyt on Saksan Jörn Donner puhunut. Piste. Ja pulinat pois.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Irvingin ihmeiden tiellä

John Irving. Ihmeiden tie. 
John Irvingin Ihmeiden tie kuljettaa lukijan läpi Juan Diego Guerreron ihmeellisen elämän. Juan Diego on varttuneesti keski-ikäinen meksikonamerikkalainen romaanikirjailija. Hän on huoran lapsi ja kaatopaikkakeisarin kasvattama, myöhemmin entisen jesuiittapapin ja transvestiitin adoptiopoika.

* Hyvä Juan: Alkuun pahoitteluni äsken käyttämästäni kansallisuuskäsitteestä. Painotit syntyneesi meksikolaisena, olleesi sittemmin amerikkalainen, etkä missään vaiheessa meksikonamerikkalainen. Onneksi kuitenkin olen naislukija, joita arvostit parhaimpina lukijoinasi.

John Irvingin uutuus edustaa aitoa maagista realismia. Juanin [Amerikan Johnin] elämä on ihmeitä tulvillaan ja tajuttomassa tilassa. Häneltä ovat hukassa sekä muistot että unet.

* Juan: Sinua täytyy moittia lääkkeiden seka- ja väärinkäytöstä. Ensin popsit pillereitä liikaa ja sitten holtittomasti.

Pillerit vievät Juan Diegolta unet, muistot ja seksihalut, väärinkäytettynä sekoittavat todellisuuden, unelmoidun ja muistellun. Vapaat pudotukset ja siirtymät eri tilojen välillä rytmittävät kirjan kerrontaa ja rikkovat tarinan kronologian.
Kun ihminen muistelee rakkaitaan tai uneksii heistä...ei voi estää sitä, että heidän loppunsa loikkaa muun elämäntarinan edelle. Unet eivät tule kronologisesti eivätkä muistot tapahtumajärjestyksessä.
Irvingin lukija on tottunut monipolviseen tarinaan, lukemattomiin ja toistuviin teemoihin, eksentriseen päähenkilöön ja monilukuiseen henkilögalleriaan. Mutta nyt seisoin sadantien vartioimattomassa tasoristeyksessä ajoittain kauhusta täristen. Ihmeiden tie tarjoaa kaikkea tuttua, mutta kymmenkertaisesti enemmän!

Rauhoituin ymmärtäessäni kaikkien teiden johtavan samaan suuntaan. Maali oli Graham Greeneltä lainattu erityinen hetki, joka avaa tulevaisuuden: "Jokaisen elämässä tulee hetki, jolloin on päästettävä irti - molemmat kädet...se on unelma tulevaisuudesta...se on unelma kuolemasta."

Irvingin lukijat tietävät, että sitä ennen on käytävä läpi satoja sivuja muita tarinoita. Saadaan tietää Juan Diegoon olleen kaatopaikan [basueron] roskiksentonkija, ällistyttävä lukija, kielinero ja jalkavammainen. Tärkein sivuhenkilö on ilmiömäinen sisar Lupe. Selvännäkijä ja ennustaja, jonka puheesta saa selvää ainoastaan veli. Puhevikansa takia ja aistiensa ansiosta Lupe on tarinaa tulkitseva rinnakkaiskertoja.

Tarinan edetessä sisarukset orpoutuvat ja heidät siirretään Oaxacan slummista katoliseen orpokotiin. Sieltä siirrytään sirkukseen, jossa veli opettelee taivaskävelyä ja sisaren on määrä toimia ihmisten ja leijonien ajatustenlukijana. Lopulta Yhdysvaltoihin adoptiovanhempien kanssa muuttaa enää Juan Diego.

* Juan-parka: Olisiko se auttanut, jos veli olisi osannut lukea siskoa kuin sisko veljeä? Olisitko nähnyt nuoren tytön kuolemankaipuun? Olisitko rohkaissut häntä matkalla tytöstä naiseksi?

Kaikkeen tähän tarvitaan runsain määrin ihmeitä, joita kuvaa paremmin alkuperäisteoksen nimestä löytyvä mysteries. Niitä tarjovat naispyhimykset ja heistä tärkeimpänä Meksikon ikioma neitsyt-Maria Guadalupe.

Ihmeitä löytyy myös kirjan nykyhetkeen sijoittuvasta tarinasta, joka johdattaa keski-ikäistyneen ja sairastelevan Juan Diegon Manilaan ja Filippiinien saaristoon. Ohjat kirjailijan elämästä ottaa mystinen naiskaksiko Dorothy ja Miriam. Suojelusenkeleinä, ja nolonoloisesti myös seksin ylipapittarina, näyttäytyvät naiset ovat oudosti fyysisen maailman lainalaisuuksien ulottumattomissa.

Tunnetko Pateronin?


Peter Høeg. Hiljainen tyttö.
Ihmeiden tie ei ollut minulle helppo kirja. Jos päähenkilö liikkui moniulotteisten kokemusten rajamailla, koin lukijana jotain samankaltaista itsekin. Ajatuksiini ilmestyi tuon tuostakin Tanskan lahja lukevalle maailmalle, Peter Høeg. Ja blogini lukijat tietävät, ettei Høeg todellakaan ole lempikirjailijoitani!

Tunnistin samaa maagista realismia, samoja teemoja [kuten sirkus, lasten selvännäköisyys], absurdeja hahmoja sekä juonen ja tapahtumisen pyörremyrskyjä. Jos aiemmin kiittelin Høegia yhdestä historian ikimuistoisimmista tyttöhahmoista Tiltestä [Norsunhoitajien lapset], oli Lupekin melkoinen nokkelikko. Lupe muistuttaa selvännäköisyydessään myös KlaraMariaa [Hiljainen tyttö], jolla ei ole äänessä lainkaan sointia.

Siis mitä ihmettä, onko näillä herroilla suhde? Onko John Irving Peter Høegin lukija, tuttava tai jopa ystävä? Julkaiseeko Iso K kohta miesten kirjeenvaihtokirjan jatko-osaksi Austerille ja Coetzeelle? Onko syntynyt maagisen realismin Bradgelina Peteron?

* Juan hyvä: Valitettavasti loputon kiinnostuksesi yksityiskohtiin oli minusta erittäin rasittavaa. Että pitikö vaikkapa päivittäisistä lääkeannoksista rapotoida jatkuvasti? Vaikka naislukija olenkin, en taida olla ihannelukijasi. Yksityiskohtia enemmän arvostan suuria linjoja, tunnelmaa ja utuista epäselvyyttä - lukijan omaa tilaa.

Ihmeiden tien lukeminen tuntui samalaiselta suorittamiselta kuin liian raskas reittivalinta. Silti heräsin pohtimaan, kuinka paljon arvostan Irvingiä erilaisuuden ymmärtäjänä. Hän on transvestiittien, köyhien, vammaisten, hairahtaneiden, syrjittyjen ja monien muiden puolestapuhuja.

Tarinoiden edetessä Ihmeiden tie rauhoittui. Kun sivujuonet oli saatu solmittua, pystyi keskittymään päätarinaan. Kirjan lopussa tunnelma kääntyi hartaaksi, jopa uskonnolliseksi.

* Juan hyvä: Menneisyys oli ottanut sinut omakseen. Hyvä niin.

**
Tämän bloggauksen rakennetta inspiroi Lumiomena, joka kirjoitti arvionsa John Irvingille.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Routakuun aika - salainen sota-ase

John Steinbeck. Routakuun aika.
Tuntuu aina hämmentävältä kirjoittaa arviota kirjasta, jonka tarina kiinnostaa vähemmän kuin kirjasta kertova tarina. Nyt on edessä sellainen tilanne. Kyse on John Steinbeckin Routakuun aika -kirjasta.

Aloitan kuitenkin siitä vähemmän kiinnostavasta - kirjan tarinasta. Se on tiivis ja nopeasti kuitattu.

Rauhallisena sunnuntaiaamuna kaupunki vallataan ilman vastarintaa. Sotilaat pöllähtävät paikalle mereltä, ilmasta ja kaikista ilmansuunnista.

Routakuun aika on ottanut kirjallisen muotonsa ennemmin näytelmästä kuin fiktiivisestä romaanista. Näyttämönä toimii pormestarin palatsin sali. Sinne miehittäjän armeija perustaa komentokeskuksen.

Pormestari Orden ottaa ihailtavan tyylikkäästi ja elettömästi vastaan uuden komennon kaupungissa. Tapahtumien edetessä tossukanoloinen pormestari, jonka outfittiä touhukas vaimo tuon tuostakin parantelee, osoittautuu päteväksi poikkeusolojen johtajaksi. Orden sekä ylläpitää asukkaiden uskoa tulevaisuuteen että harjoittaa harkittua diplomatiaa onnistuen torjumaan tarpeettoman verenvuodatuksen.

Miehittäjäkaupungissa tapahtuu odotetunoloisia asioita. Lukijalle selviää kavaltaja, laskelmoiva ja petetyksi joutuva takinkääntäjä. Miehittäjän tavoite päästä käsiksi strategisiin resursseihin johtaa sabotaaseihin. On maanalaista vastarintaa sekä välienselvittelyjä. Muutama tappo, murha tai isompi kahakka.

On sotilaita, joilla on samanlaisia haluja kuin nuorilla miehillä yleensä. Tarve hetkiseksi unohtaa sotiminen ja kokea hellyyden ihania tunteita. Sekä sotilaprotokolla, jossa joku kasvoton komentaja tai ohjesääntö huolehtii sotilaskurista ja joukkojen moraalista.

Ollaan jossain kylmässä paikassa lumihuippuisten vuorien reunustamassa laaksossa, meren rannalla. Kuulutaan laajempaan sotilasoperaatioon. Miehittäjät ovat kovin kurinalaisia ja käskytykselle kuuliaisia. Miehitetty kansa kuvataan kovin vaaleana, vaitonaisena ja kyräilevänä.

Niinpä: miehittäjän täytyy olla Saksan natsi-armeija. Maa puolestaan oli "kylmä ja ankara kuin Norja, ovela ja leppymätön kuin Tanska ja järkevä kuin Ruotsi". Suomea ei mainittu.

Itse olin tyytyväinen, kun sain tietää ennen kirjan lukemista tarinan kirjasta. Ilman kehystarinaa olisin pitänyt Routakuun aikaa mitättömänä ja ihmetellyt kovasti, miksi Steinbeck meni sellaisen kirjoittamaan.

Steinbeck julkaisi kirjansa vuonna 1942 - keskellä maailmansotaa. Julkaiseminen oli Steinbeckille tarkoituksellinen ja harkittu fasisiminvastainen teko.

Kirjassa yritetään jopa neuvoa miehitettyjä natsivastaisessa taistelussa. Ettei kannata suostua alistumaan ja yksittäisenkin ihmisen vastarinta voi auttaa kansaa vaikeuksien edessä. Sellaista arjen sankaruutta.

Ja todella: kirja vaikutti. Natsit ja Italian fasistit julistivat Routakuun ajan pannaan ja se levisi vain maanalaisilla markkinoilla. Kirjan hallussapidosta saattoi saada jopa kuolemantuomion.

Tähän kaikkeen on pakko sanoa vau. Routakuun ajasta tuskin on enää mitään hyötyä Aleppon asukkaille tai kybersodan uhreille, mutta silti se on huikea kunnianosoitus kirjallisuuden voimalle. Ja pasifistisille arvoille, edelleen niin tärkeille.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Elämän ja kuoleman anarkisti

José Saramago. Kaikkien nimet.
Luen ja olen äimistynyt. Mistä näitä kirjoja oikein putkahtelee! Kuka keksii kirjoittaa kirjan Väestörekisterikeskuksesta, viraston pilkuntarkoista virkasäännöistä ja rekisterinpitämisestä. Valita päähenkilöksi kaikkein näkymättömin virkailija José-herra, Portugalin Jussi Jokamies, joka omistaa elämänsä virkansa velvollisuuksien täyttämiselle.

On pölyistä ja pinoista. On laakeita hyllyrivejä. On virastonruskeaa. Niin kuin kirjan kansi - vastenmielinen ja luotaantyöntävä. Väestörekisterikeskuksen työntekijöitä lukuun ottamatta kukaan ei ikimaailmassa lukisi Kaikkien nimet -kirjaa, jos sitä ei olisi kirjoittanut José Saramago.

Saramagolle ei tunnetusti mikään aihe ole vieras. Eikä niin tavanomainen, ettei siihen saisi liitettyä yhtä kirjailijan lempiteemoista: itsestäänselvyyksillä hulluttelua. Someaikakaudella lukijat voisivat heitellä Saramagolle, jos hän yhä eläisi, aiheiksi ihan mitä tahansa. Eikä niin tylsää aihetta löytyisi, ettei Saramago taikoisi siitä valloittavaa luettavaa.

Kaikkien nimet -kirjassa Väestörekisterikeskus ei ole pelkkä virasto vaan rajatila elämän ja kuoleman välillä. Näiden kahden olotilan rajanveto konkretisoituu lappusessa nimeltä henkilötietokortti sekä valtavissa hyllyrivistöissä, joissa elävät ja kuolevat erotetaan omille puolilleen. Kuin jonglöörin pallot henkilötietokortit alkavat lennellä puolelta toiselle. Ja koska Saramagon kirjoissa eletään teknologiatonta maailmanaikaa, rajoja kyseenalaistetaan fyysisin keinoin. Se on symbolisesti paljon vaikuttavampaa kuin tietokoneen valintatoimintojen kliksuttelu.

Itsellinen virkamies José-herra asuu työsuhdeasunnossa, jonka erottaa virastosta vain väliovi. Saramagon kirjoissa aiheena on usein virkakoneisto eikä herra kirjailija todellakaan säästele ironisoidessaan kotimaansa hallintokulttuuria.

José-herran maailman mullistaa eräs tietty nainen. Ei tietenkään verta ja lihaa oleva nainen vaan naisen henkilötietokortti.

Henkilötietokortti on aivan vastustamaton! José-herra rakastuu. R-sanaa ei kirjassa käytetä, mutta mikäs muu se voi miehen mielen hullaannuttaa. Pakkomielteisesti José selvittää naisen henkilöllisyyttä. Itsensäkin yllättäen hän murtautuu tuntemattoman naisihmisen lapsuudenkouluun, lintsaa töistä, kohtaa ennenkuulumatonta myötätuntoa virastojohtajalta, soittelee naisen entisen naapurin ovikelloa muka työasioissa ja selättää korkeanpaikankammon viraston hyllyrivejä tutkiessa.

Vaikka kuinka olisin toivonut, José-herra ei onnistu löytämään naista henkilötietokortin takaa. Mies ei saa kuulla eikä kokea sitä r-asiaa. Mutta jotain muuta matkalta jää käteen: muitakin elämän ja kuoleman anarkisteja. José-herra ei olekaan ainoa, joka on kyseenalaistanut ne elämän ja kuoleman rajat, joita eri viranomaiset on tiukasti laitettu valvomaan.

Kaikkien nimet on rinnakkaisteos sitä seuranneelle Toinen minä -kirjalle, joka on tulkittu kannanotoksi kloonaukseen. Suosittelen kumpaakin varauksetta. Kirjoissa Saramagon yhteiskuntakritiikki ei ole katkeraa ja piikikästä [kuten Lissabonin piirityksen kirjurissa] vaan vauhdikasta ja ratkiriemukasta.

Lukunautinnon kruunaa Saramagon kirjoitustyyli, joka on tutun ihanasti ristiriidassa järjestelmällisen virastokulttuurin ja säntillisen José-herran kanssa. Ehkä tyylissä pulpahtaa Josénkin pimeä puoli, virkamiehen sisäinen anarkisti. Saramagon pitkät virkkeet ja merkitsemättömät dialogit näyttävät keskisormea oikeakielisyysfasisteille ja mahdollisesti myös byrokratialle sellaisena kuin se Saramagon kirjoissa kuvataan. Kieltä, joka on syvällistä itseilmaisua pilkunpaikasta alkaen.