Valitsin Colm Tóibínin Nora Websterin matkalukemiseksi Sardinian matkalle yksinomaan kirjan kannen takia. Hiekkaranta, Noran takana rantaan särkyvä aallokko ja sininen horisontti kuiskivat korviini houkuttelevasti Atlantin ääniä.
Meri liittyy kirjan tarinaan vahvasti. Kannessa surullisenoloinen Nora on kääntänyt sille selkänsä. Nyt tiedän miksi. Pahimmassa kriisivaiheessa leskeksi jäänyt Nora oli hakemassa lopullista lohtua merenpohjasta.
Colm Tóibínilla on tapana kuvata tavallisia naisia, jotka tunnistaa irlantilaisiksi saman tien. He elävät Irlannin kansakunnan vaiheissa ja välittävät sukupolvikokemuksia. He, jos ketkä, ovat täydellisiä samaistumiskohteita ja siksi sympaattisia - tai vähintäänkin tekoineen ja tunteineen hyvin ymmärrettäviä.
Nelikymppinen Nora jää leskeksi 1960-luvulla. Avioliiton tarjoama vapautus tulonhankinnasta on taakse jäänyttä elämää. Historiaa ovat myös omat joutilaat hetket lasten koulupäivien aikana. Enää ei voi tukeutua opettajamiehen auktoriteettiin lastenkasvatuksessa tai vetäytyä kuuntelijan rooliin sosiaalisissa tilanteissa.
Noran tarina on yhden naisen wake up call. Tarinan aikana Nora kohtaa monenlaiset arkielämän haasteet ja oppii leskenä ja naisena selviytymään niistä itsenäisesti. On ahdistavaa olla kumpikin vanhempi kouluikäisille pojille ja tukea arvomaailmalta jo hyvin erilaisia tyttäriä oman elämän alkuun. Lisäksi pitäisi antaa anteeksi koko yhteisön arvostamalle puolisolle, joka jättikin perheensä taloudellisen vararikon partaalle.
Noran itsenäistymistarina on varmasti irlantilaisten naisten sukupolvitarina. Askel kerrallaan Nora toteuttaa elämänhallintaansa, nielee ylpeytensä ja itsenäistyy tavalla, jota yhteisö ei aina katso hyvällä.
Tällaiset pienet askeleet tunnistan kaikkein tyypillisimmäksi Tóibiniksi. Hänellä on kärsivällisyyttä kuvata pieniä rohkeita tekoja aina hiustenvärjäyksestä muodikkaamman talvitakin ostoon ja johdattaa lukija niiden kautta Noran mielenmaisemaan. Vähitellen rohkeiden tekojen piiri laajenee: Nora liittyy levysoitinkerhoon, ottaa laulutunteja ja uskaltaa ilmaista poliittisia mielipiteitä.
Tóibinin tarina - kuten kirjan nimestä voi jo arvata – on päähenkilökeskeinen. Tarina ja koko lukukokemus rakentuu Noran varaan. Kirjaa ei voi lukea vain kertomuksena vaan on pakko ottaa kantaa itse Noraan. Pitääkö hänestä ja miten hänen valintoihin ja tekoihinsa suhtautuu.
Minulle Nora oli klassisen suomalaisen miehen irlantilaisinkarnaatio. "Prkl" kuulen hänen sanovan ja tästähän minä selviän! Samalla hän on kipsissä tunteineen, oikea paleface ja siksi tahtomattaan karkottaa monia luotaan. Eikä luota kovin moniin ja hautoo murheita yksinään. Kärsii tunnekylmyydestään samalla, kun lukija säälittelee tämän takia Noran poikia. Mutta silti Noran ympäriltä löytyy ihmisiä, jotka pitävät häntä pystyssä vaikka väkisin.
Pystyssäpitäjät ovat niitä ja heitä, jotka tunnistan Tóibinin aiemmista irlantilaistarinoista. Sisarukset ja suku, joista ei elinikänään pääse eroon. Katolinen kirkko, joka ahdistaa, mutta joka auttaa myös kyynisiä. Tärkeässä roolissa on yhteisö: kirjassa ollaan taas Pohjois-Irlannissa Enniscorthyn pikkukaupungissa.
Kun Noran tarina loppuu, ajat ovat muuttuneet. Nora pärjää omillaan ja veikkaan, ettei hän edes tunne vetoa avioelämään. Tyttäret itsenäistyvät ja opettavat Norallekin huomattavasti vapaampaa naisen elämää. Irlantilainen idylli elää viimeisiä päiviään: Pohjois-Irlannissa levottomuudet ovat alkaneet.
Kirjan kannen meri on saanut uusia merkityksiä. Se ei enää ole elämän pakopaikka vaan uuden energian lähde. Viimeisillä sivuilla Nora lomailee ensimmäistä kertaa elämässään ulkomailla ja tekee pitkiä aamu-uinteja Atlantin aalloilla. Nyt meri kannattelee ja uimari tahtoo pysyä pinnalla.
Minulle yhteen naiseen keskittyvä kirja oli perushyvä valinta lomakaveriksi. Tosin pakko myöntää, että ihastuin Sardiaan enemmän kuin Nora Websteriin: lomakokemus oli kirjakokemusta sävähdyttävämpi.
Ja kiitos sinulle Colm Tóibinin, että olet jättänyt taaksesi tyttökirjamaailman [Brooklyn - ja vinkki: voit bongata Nora Websterin myös siitä kirjasta!] ja näytät itsestäsi aikuisemman puolen.
PS. Ihan toisen kuvan Nora Websteristä antaa tulkinta, jonka mukaan se olisi Tóibínin yritys ymmärtää äitään. Tulkinnan löysin Pekka Jäntiltä ja Savon Sanomista >>
Minulle Brookllyn oli The Kirja ja Nora pettymys. En tykännyt. Ei yhtäkään kyyneltä vierähtänyt.
VastaaPoistaMulla kävi paremmuusjärjestyksen kanssa just toisinpäin! Tosin en Norankaan seurassa itkeskellyt 😏
VastaaPoistaKummatkin kirjat ovat muuten hyviä elokuvakäsikirjoituksia. Brooklynistähän jo ehdittiin tehdä elokuva.