Uwe Johnsonin Kolmas kirja Achimista – Löytyikö urheilijasankarista ihminen?

Uwe Johnsonin Kolmas kirja Achimista -kirjassa toimittaja Karsch ylittää Saksojen välisen rajan väärään suuntaan. Ainakin useimpien mielestä. Viisikymmentäluvulla Saksassa, kun yksi kansa oli erotettu kahdeksi valtioksi, harva halusi lännestä itään.

Uwe Johnson. Kolmas kirja Achimista.

Sanomalehtimies Karsch teki poikkeuksen. Hän ohitti muurit, piikkilanka-aidat, tykit ja rajavartijat.

Tosin vierailun alkuperäinen syy oli entinen tyttöystävä Karin. Josta oli tullut palvottu elokuvatähti. Varsinainen syy matkan pidentymiselle oli kuitenkin Achim. Urheilusankari ja pyöräilijä. Sellaisista palvotuista urheilujumalista kannattaa kirjoittaa kirjoja. Vaikka se sitten olisi järjestyksessään kolmas.

Mitä Uwe Johnson itse sanoo kirjasta?

Henkilöt eivät ole todellisia. Tapahtumat eivät viittaa samantapaisiin tapahtumiin vaan rajaan: eroon: välimatkaan ja yritykseen kuvata niitä.

Millainen kirja sitten oli?

Toimittaja Karsch onnistui kirjoittamaan kirjansa. Karsch ei kuitenkaan kerro Achimin tarinaa vaan häneltä kysellään. Joku haluaa ymmärtää, millaista siellä sitten oli? Mistä Karsch sai ajatuksen kirjoittaa kirjan Achimista?

Kolmas kirja Archimista on luettuna pitkä haastattelu. Tai ehkä kuulustelu. Ensin haastattelijaa kiinnostavat juonelliset kysymykset, sitten hän tivaa motiiveja ja lopuksi antaa kertojalle yhä laajemman tilan.

Kolmas kirja Achimista on kokeellinen romaani. Väläyksellinen ja tutkiva. Ei mikään helppo kirja lukea, nauttia tai ymmärtää.

Kuka sitten oli Achim?

Archim T. oli nuori sodan raunioissa. Hän asui maalla, rakensi taloja, polkupyöräili ja siitä valtio auttoi tekemään hänelle ammatin ja elämäntehtävän. Urheilusankaruuden.

Hän ajoi lujaa ja voitti palkintoja. Kaikkialla hän kohtasi palvovia väkijoukkoja Karin käsipuolessaan.

Karsch halusi rakentaa elämänkerran, mutta Achim halusi vain, että häntä katsotaan. Tai halusiko sitäkään?

Miten Karsch koki Saksojen väliset eroavuudet?

Karch ei nähnyt suuria eroja. Hän näki enimmäkseen katukuvan.

Katukuva on yksitoikkoisempi, mutta kun hän yrittää vertailla niitä hän alkaakin yhdistää. Yhteenkuuluvaisuuden illuusio.

Karschilta kysytään: Kun menee rajan yli näyttääkö toinen puoli sunnuntaiselta ja toinen maanantailta? Eikä hän osaa vastata.

Rakastiko Achim valtiota?

Hän näytti rakastavan valtiota ja valtio häntä. Onhan urheilu keino kasvaa sosialismiin. Varmasti pyöräily on portti urheilun ylpeään maailmaan.

Mutta miksi Karsch halusi kirjoittaa kirjan Achimista?

Achimista oli kerrottu vain kilpapyöräilijänä. Puuttui koko ihminen. Miten siihen liittyi neuvostoarmeijan maahanmarssi, uusi talousjärjestelmä ja itäisen kansan elämänilo?

Ja sitten oli niitä tuttuja ja vaiettuja salaisuuksia. Kuuluiko Achim Hitlerjugendiin? Oliko koskaan rakkautta ja miten sille sitten kävi?

Paljasti Achim mitään itsestään?

Saksalainen poika ei pelkää ja tietää, että maailma vain pahuuttaan raunioittaa Saksan kauniita kaupunkeja. Achim pelkäsi.

Ajaessa kone toimii täydellisesti ja pyöräilijä on ajatuksettomassa tilassa. Tiedostamiskyvyllä oli siinä vaiheessa silmälaput. Se Achimille oli opetettu ja sen hän oli oppinut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntui, että hän sellaisina hetkinä muisti lapsuutensa, miten hän ensimmäistä kertaa oli tuntenut ajopelinsä nopeuden ja sen miten hän oli yhtä sen kanssa, sillä tunne ja tunnelma, joka hänellä tässä tilanteessa oli, oli värittynyt samalla lailla kuin silloisten vuosien muisto.

Kolmas kirja Achimista on epäilemättä Ison K:n erikoisimpia kirjoja. Kirjana tarkoituksellisen etäinen. Samalla lailla se on Ison K:n historiaa kuin toisistaan erotetut Saksat ovat yhden Saksan historiaa.

Karschin yritys löytää Achim T:n elämä ja vakaumus epäonnistuu. Ehkä se onkin niin, ettei keinotekoisia rajoja voi ymmärtää.

Samalla tavoin olin hämilläni itse kirjan kanssa. En pitänyt juuri minään, mutta nyt kun siitä kirjoitan, kirja tuntuu arvoitukselta ja jotenkin kiehtovalta.