José Saramago Kaikkien nimet – Elämän ja kuoleman anarkisti

José Saramago. Kaikkien nimet.

Luen ja olen äimistynyt. Mistä näitä kirjoja oikein putkahtelee! Kuka keksii kirjoittaa kirjan Väestörekisterikeskuksesta, viraston pilkuntarkoista virkasäännöistä ja rekisterinpitämisestä. Valita päähenkilöksi kaikkein näkymättömin virkailija José-herra, Portugalin Jussi Jokamies, joka omistaa elämänsä virkansa velvollisuuksien täyttämiselle.

On pölyistä ja pinoista. On laakeita hyllyrivejä. On virastonruskeaa. Niin kuin kirjan kansi – vastenmielinen ja luotaantyöntävä. Väestörekisterikeskuksen työntekijöitä lukuun ottamatta kukaan ei ikimaailmassa lukisi Kaikkien nimet -kirjaa, jos sitä ei olisi kirjoittanut José Saramago.

Saramagolle ei tunnetusti mikään aihe ole vieras. Eikä niin tavanomainen, ettei siihen saisi liitettyä yhtä kirjailijan lempiteemoista: itsestäänselvyyksillä hulluttelua. Someaikakaudella lukijat voisivat heitellä Saramagolle, jos hän yhä eläisi, aiheiksi ihan mitä tahansa. Eikä niin tylsää aihetta löytyisi, ettei Saramago taikoisi siitä valloittavaa luettavaa.

Kaikkien nimet -kirjassa Väestörekisterikeskus ei ole pelkkä virasto vaan rajatila elämän ja kuoleman välillä. Näiden kahden olotilan rajanveto konkretisoituu lappusessa nimeltä henkilötietokortti sekä valtavissa hyllyrivistöissä, joissa elävät ja kuolevat erotetaan omille puolilleen. Kuin jonglöörin pallot henkilötietokortit alkavat lennellä puolelta toiselle. Ja koska Saramagon kirjoissa eletään teknologiatonta maailmanaikaa, rajoja kyseenalaistetaan fyysisin keinoin. Se on symbolisesti paljon vaikuttavampaa kuin tietokoneen valintatoimintojen kliksuttelu.

Itsellinen virkamies José-herra asuu työsuhdeasunnossa, jonka erottaa virastosta vain väliovi. Saramagon kirjoissa aiheena on usein virkakoneisto eikä herra kirjailija todellakaan säästele ironisoidessaan kotimaansa hallintokulttuuria.

José-herran maailman mullistaa eräs tietty nainen. Ei tietenkään verta ja lihaa oleva nainen vaan naisen henkilötietokortti.

Henkilötietokortti on aivan vastustamaton! José-herra rakastuu. R-sanaa ei kirjassa käytetä, mutta mikäs muu se voi miehen mielen hullaannuttaa. Pakkomielteisesti José selvittää naisen henkilöllisyyttä. Itsensäkin yllättäen hän murtautuu tuntemattoman naisihmisen lapsuudenkouluun, lintsaa töistä, kohtaa ennenkuulumatonta myötätuntoa virastojohtajalta, soittelee naisen entisen naapurin ovikelloa muka työasioissa ja selättää korkeanpaikankammon viraston hyllyrivejä tutkiessa.

Vaikka kuinka olisin toivonut, José-herra ei onnistu löytämään naista henkilötietokortin takaa. Mies ei saa kuulla eikä kokea sitä r-asiaa. Mutta jotain muuta matkalta jää käteen: muitakin elämän ja kuoleman anarkisteja. José-herra ei olekaan ainoa, joka on kyseenalaistanut ne elämän ja kuoleman rajat, joita eri viranomaiset on tiukasti laitettu valvomaan.

Kaikkien nimet on rinnakkaisteos sitä seuranneelle Toinen minä -kirjalle, joka on tulkittu kannanotoksi kloonaukseen. Suosittelen kumpaakin varauksetta. Kirjoissa Saramagon yhteiskuntakritiikki ei ole katkeraa ja piikikästä [kuten Lissabonin piirityksen kirjurissa] vaan vauhdikasta ja ratkiriemukasta.

Lukunautinnon kruunaa Saramagon kirjoitustyyli, joka on tutun ihanasti ristiriidassa järjestelmällisen virastokulttuurin ja säntillisen José-herran kanssa. Ehkä tyylissä pulpahtaa Josénkin pimeä puoli, virkamiehen sisäinen anarkisti. Saramagon pitkät virkkeet ja merkitsemättömät dialogit näyttävät keskisormea oikeakielisyysfasisteille ja mahdollisesti myös byrokratialle sellaisena kuin se Saramagon kirjoissa kuvataan. Kieltä, joka on syvällistä itseilmaisua pilkunpaikasta alkaen.