tiistai 29. joulukuuta 2009

Mies ja Hän

Mies ja hän [vaimo]. Toinen kierros kummallakin. Lapset hankalimmassa murrosiässä, tai sitten aloittelemassa kituutellen omaa elämää. Sukulaisia. Kaikki kaukana toisistaan, jossain päin Amerikkaa. Tärkeimmät huonekalut: televisio, sohva, vuode ja jääkaappi. Useimmin mainittu nautintoaine: whisky.

Rauhallista, tasaista, ennakoitavaa elämää. Mutta vain päällepäin. Työhuoneen alta putkahtaa vaimon erokirje. Vakava keskustelu, joka sittenkin jäi käymättä. Sanat, joita harkittiin kauan, eikä silti sanottu. Yllättävä käänne keskustelussa vuokralaisten, pikkuveljen tai rakastajattaren kanssa. Aikana, jolloin puhelin soi harvoin ja kirjoitetaan paljon kirjeitä. Ajellaan autolla lujaa ja kännissä. Jos ei erota, alkoholisoidutaan.

Keski-iässä elämään tulee käännekohtia. Väistämättä, täytyy Raymond Carverin ajatella.

Vielä yksi asia -kirjaan on valittu 18 tekstiä vuodelta 1988, Carverin viimeiseksi jääneestä novellikokoelmasta. Hienosyisiä pikkutarinoita, joissa kirjoitetaan muistiin tavallisten miesten elämänkertoja.

Tarinat ovat alunperin kirkasvärisiä ikkunaverhoja, jotka haalistuneina valahtavat alas viimeisenkin pidikkeen pettäessä. Kuin katsoisi vanhanaikaista väritelevisiota, jonka sarjoissa näkyy yhtä paljon tupankansavua kuin henkilöitä. Väljähtänyttä, alakuloista, nostalgista.

Poikkeuksen tekevät ensimmäinen ja viimeinen: nuoren miehen kalastustarina ja riipaiseva kertomus Tsehovin viimeisistä elinkuukausista.

Nautin näistä jokaisesta.

PS. Aiemmin kirjoitin Carverin novelleista, jotka julkaistiin nimellä Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta.

maanantai 28. joulukuuta 2009

Hiljaista kun marssi loppui

Marraskuussa ajattelin, että Ison K:n lukeminen loppui tähän. Ozit olivat vieneet lukuhalut - synkkiä, monimutkaisia ja -merkityksisiä kirjoja kannattaa lukea lomalla, mieluiten valoisampaan vuodenaikaan. Blogitekstinikin Mustasta laatikosta on jälkeenpäin luettuna pelkkä nihkeä referaatti.

Kenraali Shermannin Marssin alkukilometrit itäisessä konfederaatiossa kestivät viikkoja. Kunnes viimein joululoman kynnyksellä päädyin Doctorowin marssin vietäväksi.

Kirja kokoaa Yhdysvaltain sisällissodan loppuvaiheen: pohjoisvaltojen armeija valtaa Georgian kautta Etelä- ja Pohjois-Caroliinan. Joku edellinen lukija oli leikannut Hesarista kirjan väliin kartan, joka näyttää tärkeimmät käännekohdat tapahtumineen ja päivämäärineen.
Perinteisiä sotakirjoja - olkoonkin ne kuinka realistisesti tai traagisesti kirjoitettu - en ole koskaan jaksanut lukea. Sen sijaan nämä Marssin tapaiset, joissa sotaa seurataan osallisten ihmisten perspektiivistä, ovat toista maata [Lajityypin helmenä tietysti Tolstoin Sota ja Rauha).

Doctorowin sisällisota on moniääninen. Marssin aikana mukaan liittyy yhä uusia kertojia. Sota saa erilaisia kasvoja, joista jokainen liittää kertomukseen oman tulkintansa historiallisista hetkistä. Syvimmin mieleeni jäivät plantaasilta vapautuva, neuvokas mulattityttyö Pearl, mestarillinen taktikko kenraali Sherman ja sodan lääketieteellisenä tutkimusaineistona näkevä kyyninen Sartorius.

Kun luin tätä kirjaa, olin mukana marssimassa. Olin polttamassa Atlantaa, ja etenkin Columbia loimusi. Näin Savannahin jokiveneet ja katoavan hienosyisen vaurauden. Huomasin, kuinka etelän nuorten neitojen silmät aukenivat, plantaasi-isäntien ikiaikainen ylpeys karisi ja vapautetut neekerit tunsivat itsensä neuvottomiksi oudon vapauden edessä. Äidit menettivät miehensä ja näkivät omien poikiensa maineen katoavan. Selvimmin tunsin marssin upottavilla rämeillä, lääkäriteltoissa ja poltetun savun hajuisissa metsissä.

Marssi loppui 26.4.1865, kun kenraali Johnston antautui Durhamissa. Tuntui hyvin hiljaiselta, ja outoa kyllä toivoin, että marssi olisi jatkunut.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Mustassa laatikossa

Mustalla laatikolla on omintakeinen rakenne. Se on kokoelma kirjeitä ja muutamia telefakseja [Koskahan Iso K. julkaisee ensimmäinen meilikokoelman?].

Kirjeitä ja vastauskirjeitä kirjoittelevat Ilana ja hänen miehensä Alexander Gideonin (ex) ja Michael Sommo (nykyinen). Näiden väliin on pujahtanut Ilanan ja Alexanderin pojan Boazin sepustuksia, sekä A:n asianajajien viestejä. Kirjedialogiin osallistuu pari kertaa myös Ilanan sisar Rahel.

Kirjeenvaihto käynnistää uudelleen Ilanan ja Alexanderin vuosia katkolla olleen suhteen. Yhteydenoton syy osoittautuu käytännölliseksi: ei-niin-kovinkaan kunnollinen Boaz on taas hankkiutunut vaikeuksiin.

Pian äidinrakkauden rinnalle tulvivat muutkin motiivit. Varaton herra Sommo alkaa verottaa maineikkaan professori-Alexanderin omaisuutta ja Ilana yrittää lämmitellä Sommon selän takana vanhaa rakkauttaan. Kylmäkiskoinen professori heltyy vähitellen kumpaankin painostukseen: Sommo rikastuu ja Ilana päätyy kuolemansairaan ex-miehen hoitajaksi.

Päähenkilöiden tarinat ja persoonat paljastetaan kirjailija kuorii sipulia -menetelmällä. Ensin näkyy kiiltävä ja pyyteetön pinta, mutta kirjan lopussa ollaan jo traagisissa tunnustuksissa.

Tunnustusten syvetessä henkilöiden persoonat muuttuvat. Pahis-Boazista kuoriutuu sankarillinen uudisraivaaja, Alex intoutuu traagisiin paljastuksiin ja Sommosta kuoriutuu vastenmielinen sionisti.

Amos ozimaisesti Musta laatikko ei kuitenkaan ole pelkkiä ihmissuhteita, vaan myös tiivistys Israelin nykyhistoriasta. Juutalaisten ja arabien kyvyttömyys elää sovussa ja hallita yhdessä maata, poliittiset ääriliikkeet, venäjänjuutalaisten tarinat - ainakin nämä kaikki teemat ovat mahtuneet tähän kirjaan.

Musta laatikko oli minusta vaikea kirja lukea. Ihmettelenkin, että se on ollut bestseller! Enkä vieläkään keksi merkitystä kirjan nimelle. Ihmismieli?

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Vainoharhaa ja vaeltelua

Harmistuneena siitä, ettei Amos Oz saanut Nobelia, päätin lukea ne Ison K:n "Ozit", jotka minulta vielä ovat lukematta.

Ensimmäisenä sai vuoron Kuolemaan asti. Pikkukirja, jonka sisältä löytyy kaksi erillisromaania. Miksi ne oli pistetty samoihin kansiin? Ehkä siksi, että molemmissa ovat suuressa osassa kuoleman läheisyys, vainoharhaisuus ja juutalaisuus.

Puolet kirjasta ollaan ristiretkellä, valtaamassa takaisin lumottua Jerusalemia. Ristiretki -tarinan pää-äänenä pauhaa matkaa johtavan kreivi Guillaume de Touron uskottu kätyri, Claude Kyttyräselkä. Vähä-älyinen, psykopaattinen mystikko.

Matkalaiset etenevät Ranskan halki itäisempään Europpaan, jossa ilmasto muuttuu ankaran talviseksi ja kaupungit yksittäisiksi kyläpahasiksi. Onnettomuudet toisensa perään kohtaavat retkikuntaa. Ja mitä muu tähän onkan oletettu syyllinen, kuin seurueen sekaan sujahtanut salakavala juutalainen.

Ristiretki on erittäin julma kertomus. Lähes jokainen sen kolmestatoista luvusta päättyy verenvuodatukseen, kidutuskuvauksiin, tappoihin, kuolemaan tai muuhun raakuuteen - ehtaan keskiaikaiseen tapaan [kuvotti]. Juttu loppuu onneksi oikeudenmmukaisesti siten, että ristiretkeläishirvöt eivät ikänä pääse Jerusalemiin vaan jäävät utuna vaeltamaan Balkanin maisemaan.

Sen paremmin juutalaisilla ei mene 1970-luvun Tel Avivissa, jossa toisen kertomuksen päähenkilö asustelee. Myöhäinen rakkaus on juutalaisveteraani Shraga Ungerin tilitys.
Unger on fyysisesti vastenmielinen heppu. Ulospäin laajeneva ja sisältä mätänevä, pahanhajuinen ketjupolttaja ja puhekone. Elantonsa hän ansaitsee puoluetta palvelemalla. Kiertelee kibbutsilta toiselle paasaamassa vuosikymmenten takaista bolsevikkiteoriaa jatkuvasti ikääntyvälle kuulijakunnalle. Perhettä ei ole, ei naista eikä edes kosketussuhdetta. Kuolema kolkuttelee ovelle yön hiljaisina hetkinä. Kertomuksen lopuksi Unger suostuu siirtymään jäähdyttelyvaiheeseen, näkymättömiin hommiin puoluetoimistoon.
Rauhanaktivisti Oz on ladannut Ungeriin mahtavan määrän anekdootteja ja yhteiskunnallisia kannanottoja, jotka eivät juutalaispolitiikkaan perehtymättömälle [kuten minulle] oikein aukea.
Eniten minua mietityttää Tammen suhde juutalaiskirjailijoihin. Heitähän on sarjassa monia: Oz, Singer, Sebald, Bellow, Canetti - keitä muita? Matka kärsimyksestä taiteeseen ei ole tunnetusti pitkä, varsinkaan kulttuurissa, joka arvostaa kirjallista kulttuuria tavattomasti.

torstai 8. lokakuuta 2009

Paperinukkejen rakkaustarina

Tämä arvio on yhtä lyhyt kuin luettu kirja. Tai pikemminkin tuomio. Ainoa oikea on tylsä ja tylsistyttävä sepitelmä, jonka rakkaustarina [kuten nimestä voi päätellä] kokee täyttymyksensä toisen osapuolen, Amyn, entisen miehen haudansiirtäjäisissä. Niissä se toinen osapuoli - empä muista miehen nimeä, mutta kiinalaisjuutalaisen ulkonäön sitäkin paremmin - viimein neljänkymmen vuoden odotuksen jälkeen KOSII.

Reiluun 140-sivuun, suurella rivinvälillä, on upotettu hurja määrä henkilöitä, ihmistarkkailua ja näsäviisasta dialogia. Näyttämönä pääasiassa juutalaissiirtokunnan Chigaco. Vastakkain bisneksen seurapiirit ja anarkistisemmat [amerikkalaisessa mittakaavassa monikulttuurisesti boheemit] arvot.

Ainoan oikea henkilöt jäävät pelkäksi paperiksi [en ymmärrä, mistä takakansiarvion "koskettavat" ja "surumieliset" on kaivettu]. Ehkä Bellowilla ei ole heihin muuta kosketuspintaa, kuin 1990-luvun lopun nousevasta taloudesta hekumoiva media.

Saul Bellowin kynästä on lähtöisen suuremmoinen Herzog. Ainoan oikea ja Herzogin väliin onkin ehtinyt jo reilut kolmekymmentä vuotta, ja muutama muukin mestariteos kuten Dekaanin joulukuu.

Tämä on se päivä, jolloin Herta Müller sai Nobelin. Miksei Amos Oz :(

tiistai 6. lokakuuta 2009

Munro kirjoittaa tavallisuudesta taianomaista ja koskettavaa

Alice Munro oli, Toni Morrisonin ohella, toinen keskeinen syy aloittaa pari vuotta sitten tämä Iso K-projekti. Silloinkin oli lokakuu, ja toinen lapseni oli syntynyt. Tähän päivään mennessä Karkulainen onkin Munron kuudesta Ison K:n julkaisemasta suomennoksesta ainut, joka minulta oli vielä lukematta.

Munron novelleissa tavalliset kanadalaiset naiset elävät, kokevat ja vanhenevat. Heistä lukiessa tulee hyvin lämmin ja tuttavallinen olo. Tavallisuudesta tulee taianomaista ja koskettavaa.

Usein naisten nuoruus ajoittuu 1900-luvun ensimmäiseen vuosipuoliskoon. Nuoren naisen elämä on viatonta, kohtalonomaista ja sattumanvaraista. Elämän mullistavimmat tapahtumat ovat elämysyhteiskunnan mittapuulla kovin vähäpätöisiä. Kuten teatteriin hurahtaneen Robinin, joka kääntää selkänsä ainoalle mahdolliselle suurelle rakkaudelle yhden vastoinkäymisen takia.

Useissa novelleissa eletään yksi ihmiselämä. Lukija tapaa Munron naiset novellin loppupuolella muuttuneessa elämäntilanteessa. Siinä vaiheessa ymmärretään, mitkä ratkaisevat virhevalinnat tuli tehtyä, mutta muutoshalua ei enää ole.

Rakenteellisesti kaikken upein jakso Karkulaisessa on Julietista kertova kolmen novellin kokonaisuus. Niistä syntyy pienoisromaani novellikokoelman sisälle. Juliet-novelleista jokaisen voi lukea itsenäisenä miniromaanina, mutta kolme novellia tekee Julietista jo niin läheisen ja kiinnostavan persoonan, ettei hänestä haluaisi luopua.

Ensimmäisessä novellissa Juliet on nuori, älykäs tutkijanalku. Toisessa novellissa hän tekee äkkipäätöksen siirtyä perheenäidiksi ja setvii välejään jo iäkkäisiin vanhempiinsa. Kolmannessa novellissa hän on kadottanut yhteyden, todennäköisesti lopullisesti, ainoaan tyttäreensä vähäpätöiseltä tuntuvan kasvatuspäätöksen takia.

Novellikokoelman viimeisen kertomuksen päähenkilö on huoleton ja sanavalmis Nancy. Hän ajautuu hyviin naimisiin ja kadottaa kiehtovimmat ystävänsä, kun elämänpiiri kutistuu ydinperheen ympärille. Vielä vanhanakin toisenlaiset valinnat olisivat mahdollisia

"Mutta syvällä tuossa hetkessä odottaa epävarmuus, jonka Nancy on päättänyt jättää huomiotta. Mitä se hyödyttäisi. Hän tajuaa jo että on siirtynyt, jättänyt nuo kaksi ja palannut takaisin itseensä."

Niinkö helppoa muuttumattomuus meille kaikille on?

Kannattaa lukea Janna Kantalan arvostelu HS.fi:stä Empatian oppitunti Alice Munron tapaan, jossa hän avaa myös novellien antiikkiteemoja ja ihmettelee, miksei Munro ole yhtä kuuluisa kuin Marghareth Atwood [vaikka on yhtä hyvä].

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Surutunnelmissa Vieraalla maalla

Sebaldin Vieraalla maalla lamaannuttaa lukijan. Olo on niin surullinen, että toivoisin vain voivani henkäistä ajatukseni tähän tekstiin. Ymmärrät varmasti tunnelmat, kun katsot tätä kirjailijan kuvaa kirjan takakannessa.

Etukansi ei ole sen iloisempi. Siihen on otettu kuva juutalaisten hautausmaasta. Tällaisia näkee kaikkialla Keski-Euroopassa. Niihin päätyi yksi Selbaldin päähenkilöistä, hänen saksalainen kansakoulunopettajansa Paul Breyter.

Kirjassa sisältää opettajan lisäksi kolmen muun Euroopan juutalaisen tarinan. Näistä yksi on entinen kirurgi, Sebaldin englantilainen vuokraisäntä, joka erakoituu ja lopulta päätyy itsemurhaan.
Seuraava on manchesterilainen taidemaalari Max Aurach, jonka badkissingeriläiset vanhemmat lähettivät pojan ulkomaille, mutta päätyivät itse kansikuvan kaltaiselle hautausmaalle. Max maalasi koko elämänsä hiilitöitä ja koki turvaa vain hiilipölyn keskellä. Maxin tarina sisältää myös viiltävän kauniisti kuvatun äidin, Luisan, tarinan. Nuori tyttö pelkää jo varhain loppuelämän alamäen alkaneen: huolettomuus kutistuu epätoivoksi juutalisvihan yltyessä.
Eniten pidin Amerikkaan muuttuneen isoenon Ambros Adeltwarthin tarinasta. Hän vältti vainot, mutta lankesi hulluina vuosina hillittömään elämäntyyliin. Viimeisenä vuosinaan Ambros haki synninpäästöä hakeutumalla vapaaehtoisesti mielisairaalaan shokkihoitopotilaaksi.
Sebaldin kirja on neljästä ihmiskohtalosta kertovaa mikrohistoriaa. Kertoja matkustelee henkilöidensä jalanjälkiä ja kokoaa elämäntarinaa pala palalta. Mukana on myös paljon kuvia. Mikrotarinoista koostuu Natsi-Saksan tarina, joka - Sebaldin sanoin - on niin siististi lakaistu menneisyyteen.
Tämän kirjan lisään suosikkeihini, kuten aiemmin Austerlitzin.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Kuvaraamatusta vastaukset elämiseen ja kuolemiseen

Minunkin isovanhemmillani oli kuvaraamattu. Sen sivuilla elivät elämäänsä helvetin kymmenpäiset pedot, sekasikiöiset ihmiseläimet, lasten massamurhaajat ja taivaiden ihanat enkelit. Sen sivuja pelotti avata. Kun sitä oli selannut tiesi, että edessä oli huonoja unia monena yönä peräkkäin.

Sellaisen Raamatun kautta sanelee Torgny Lindgrenin kirjassa Dorén raamattu sanasokea aikapoika elämäntarinansa. Västerbottenissa Avabergetin laella asuva mies ei osaa lukea eikä kirjoittaa, mutta näkee Dorén Raamatun kuvissa vastaukset kaikkiin elämän ja kuoleman kysymyksiin.

Kuvien avulla poika yrittää selittää omaa elämäänsä: suhdetta omaan isään, kodin tuhoutumista tulipalossa, äidinisän ja parhaan ystävän kuolemaa.

Kouluvuosien jälkeen päähenkilö hylätään heikkolahjaisten hoitokotiin. Samalla häneltä viedään Dorén raamattu. Tätä kirjaa hän hän pakkomielteisesti etsii lopun elämänsä. Sen jäljentämisestä kuva kuvalta tulee hänen elämäntehtävänsä.

Lindgrenin kirjassa kerrotaan kahta tarinaa. Toista sanelee elämänvalheessa elävä mies. Hän on vallinainen, mutta uskoo olevansa siltä poikkeuksellisella tavalla valittu ja suuresti rakastettu.

Toinen tarina on se, jonka lukija tunnistaa todemmaksi. Lukija näkee jo hyvin varhain sen suuren vastenmielisyyden, jota päähenkilö herättää ympäristössään ja omissa vanhemmissaan.

Tämä vastakohta on kovin surullinen. Kyyneleet vierähtävät silmiin kirjan loppupuolella, kun lukijalle sanellaan isän pojalle kirjoittama kirje. Päähenkilö kuvittelee sitä isänrakkauden tunnustukseksi. Lukija aavistaa, aivan oikein, että se onkin isän inhonsekainen tilitys vammaispojalle.

Lindgrenin kirja on rakenteeltaan nerokas risteytys erilaisia kerrontatekniikoita, kuvituksen kera. Se on myös surumielisen kaunis, ei vähiten siksi, että Västerbottenin maisemat tulevat iholle. Suomen Kuvalehden hienossa haastattelussa Västerbottenia kuvataan Ruotsin "hurskausvyöhykkeeksi" ja Lindgren määrittelee Raamatun maailman pessimistisimmäksi kirjaksi.

Dorén kuvituksista saa vihiä wikipediasta.

Dorén Raamattu on osa trilogiaa, jonka muut ovat nimeltään Pylssy ja Kimalaisten mettä. Näistä jälkimmäisen olen lukenut ja Dorén Raamattuun sitä yhdistää värterbottenilaisuus.

maanantai 17. elokuuta 2009

Kaalikorvien kantaesitys

Vesimiestä tuskin olisi julkaistu Isossa K:ssa - tai edes suomennettu - jos se ei olisi John Irvingin esikoinen. Enkä edes ole varma, olisiko tilannekomiikkaan ja sanaleikkeihin perustuvaa kirjaa välttämättä edes tarvinnut kääntää.

Esimerkiksi päähenkilön lempinimi, Juksu, ei huvita äidinkielellämme kovinkaan paljon. Kirjan nimi puolestaan on suomennos The Water-Method Manista. Vesimetodilla hoidetaan Juksun ahdasta virtsaputkea [asiasta toiseen, ainakaan kansikuvasymboliikka ei ole liian vaikeatajuista!].


Vesimiehen on tarkoitus olla hauska kirja. Juksu on väikkäriä [aihe tietysti diibadaabaa, muinaisnorjalainen taru Akhelt ja Gunnel] valmisteleva jahnus, joka ei osaa evätä seuraansa halukkailta naisilta tai omintakeisilla erityisongelmilla varustetuilta hepuilta. Tästäpä selviytymisstrategiasta kertova lempinimi juksuttaminen [en tiennyt, että tätä sanaa edes oikeasti käytetään muualla kuin meidän perheessä!].

Voin hyvin kuvitella nuoren Irvigin antamassa, itsetietoisesti, toimittajahaastattelua esikoisen julkaisemisen jälkeen. - Halusin rikkoa perinteisen romaanikerronnan rajoja sekoittamalla esikoiseeni elokuvallista dialogia, epäkronologista kerrontaa ja arkisia tarinamuotoja asikaskirjeenvaihdosta laskuihin [löytyisiköhän netistä, mitä haastatteluissa todella sanottiin]. Sittemmin Irving on päätynyt hieman sovinnaisempaan kerrontatekniikkaan, luonnostuu häneltä paremmin.

Toisin kuin vuodatuksestani voisi kuvitella, kirja ei ollut surkea vaan aika viihdyttävä. Jo nuorempi Irving osaa luoda persoonallisia henkilöhahmoja ja kasvutarinoita. Teemoissakin on tuttuuden tuntua: miesparat pahasti ulapoilla ja naiset (Biggie ja Tulpen, ensimmäisen ja toisen lapsen äidit) pärjäilevät heistä huolimatta ihan mainiosti omillaan. Ja Euroopassakin liikutaan, etenkin Wienissä, mutta myös Alpeilla. Ja tietysti Juksu on harrastanut nuoruudessaan painia! Parhaimmat kaalikorvat omistaa kuitenkin autonkuljettaja.

PS. Tässä kirjassa on yksi todella, todella hauska kertomus ("Muuan oikein emäpitkä päivä") epäonnisesta lemmiskelyreissusta opiskelijatytön kanssa, joka päättyy sorsanmetsästykseen. Empäs kerro enempää, lue itse!

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Pysyväisvaiheesta kaiken ikäisille

Harmittaa, etten voi 55-vuotiaana miehenä lukea Richard Fordin Maan laulua. Uskon, että kirjan Frank Bascomben ajatukset Pysyväisvaiheesta voi suuri osa elämän puolimatkan ohittaneista allekirjoittaa universaalisti. Elämä jatkuu omalla painollaan ja illuusiot itsestä, perheestä ja urasta on kuopattu ilman dramaattisia mielenkuohuja.

Kuten:


  • tunnustaa toisen lapsen sukulaissielukseen (vaikka hän on lesbo Clarissa) ja sen, että toisen vaivoin tunnistaa omaksi lapseksi (vaikka hän on hetero Paul).

  • antaa toiselle vaimolleen (Sally) anteeksi parin kuukauden suhdekokeilun vaimon aiemmin kadonneen miehen kanssa (Willy hävisi teille tietymättömille Vietnamin jälkeen) ja toivottaa hänet rakkaudella tervetulleeksi takaisin milloin vain.

  • tuntea ammattinsa (kiinteistövälittäjä) perinpohjin (raportoi Sea-Cliftin ja Haddamin, kumpikin New Jerseyssä, kiinteistömarkkinoiden suhdannekäänteet ja kiinteistöt perustuksista kattoon).

  • suoda, kateutta tuntematta, amerikkalaisen unelman etnisille amerikkalaisille (jopa liikekumppani on tiibetiläinen "Mike").

  • olla melko hyvin perillä sopivan ja sopimattoman rajoista (koskaan ei kannata kertoa keskustelukumppanille, miltä hänestä tuntuu - yksi esimerkki mainitaseni).

  • tuntea olevansa kypsä jakamaan hyväntekeväisyystyönä ystäväpalvelussa kelle tahansa neuvoja arjen pikku ongelmiin (vaikka omiakin on kasaantunut mm. eturauhassyövän merkeissä).
Todellisuudessa Maan laulu on uskomaton paketti. Kuusisataa sivua ja vain kolme päivää kiitospäivän odotusta. Mikroskooppisen tarkkoja havaintoja amerikkalaisesta elämästä: eroista, kulttuureista, politiikasta, brändeistä, ihmistyypeistä. Useimmat annettu auton ratin takaa.

Lisäksi Frank ennättää parissa päivässä pulaan jos toiseenkin, aina tappelusta ampumavälikohtaukseen. Aikamoinen antisankari tämä Frank, verrattuna Hemingwayn aikoihin.

Maan laulu on jatkoa Itsenäisyyspäivälle, joka kertoo Frankin elämänkulusta nelikymppisenä. Suosittelen näistä kumpaakin - kaikenikäisille. Lisäksi Frank B on esiintynyt suomentamattomassa The Sportwriterisssa (1986).

Maan laulusta löytyy netistä poikkeuksellisesti muutama arvostelu. Omaani vastaa parhaiten Hannu Waaralan Savon Sanomista. Hesarin Jukka Petäjän mielestä "Maan laulu on kirjoitettu niin täyteen ja tiheään, että lukijan on vaikea väliin hengittää vapautuneesti." Minä taas nautin "tiheydestä", sillä sen ansiosta saattoi lukemisen sijasta kuvitella katsovansa elokuvaa Frankin maailmasta.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2009

Byebye painimolski - squah on parempi lajivalinta

Neljäs kerta toden sanoo - John Irvigin Leski vuoden verran on jäänyt minulta kesken kolmasti [mm. yhden kerran unohdin sen junaan].

Kirjan lähes 600 sivua hirvittivät, koska Irvingin tarina lähtee käyntiin kovin hitaasti. Pitkät jaaritukset Ted ja Marion Colen päättymässä olevasta avioliitosta, heidän auto-onnettomuudessa kuolleista pojistaan (talon seinät on vuorattu poikien kuvilla, ja niistä vasta riittääkin tarinaa) sekä Tedin 16-vuotiaasta kesäapulaisesta Eddiestä (jolta Marion vie poikuuden noin 600 kertaa).

Arvasin kuitenkin, että jaksan tämän kirjan loppuun loman voimin [kun olet ulkomailla, eikä ole oikein muutakaan tarjolla]. Oikeassa olin. Irvingin tarinan kiinnostavuus nousi kohisten, kun hän antoi puheenvuoron Tedin ja Marionin aikuistuneelle tyttärelle Ruthille. Neljääkymppiä lähentelevä Ruth kärsi syvästi siitä, että äiti-Marion hylkäsi hänen kolmivuotiaana - katosi mustaan aukkoon, josta ei ole sen koomin palannut takaisin.

Ruthista, ja Ruthin onnenetsinnästä, tulee kirjan päähenkilö, ja päätarina. Kiinnostavinta kirjassa ovat kuitenkin henkilöiden suhteet, erilaisine käänteineen. Koska melkein kaikki henkilöt ovat kirjailijoita, taitaa Irving kuvata aika tavalla itseään kirjailijana. Esimerkiksi Ruth-kirjailija nautiskelee suunnattomasti seuraavan kirjansa suunnittelusta, henkilöiden piirteiden pohdinnasta, ja siitä, että hänellä on valta punoa kohtalot ja juonenkäänteet yksityiskohtaisesti oman halunsa mukaan. Juuri sellainen kirjailija Irving on: tarina on täsmällinen ja harkittu jokaisen yksityiskohdan osalta.

Tästä Ruthista kuitenkin pidin kovasti. Henkisesti hukassa oleva, mutta ammatillisesti upeasti pärjäävä nainen uskaltautuu lopulta äidiksi. Ja löytää ei-ihan-onnistuneen kokeilun jälkeen oikean puolisonkin amsterdamilaisesta poliisista [tähän jaksoon liittyy eroottinen rikostarina - kylläpä tässä kirjassa on tapahtumia!]. Ihan viime sivuilla myös seitsemänkymppinen Marion palaa Ruthin elämään.

Irving ei olisi Irving, jos urheilulla ei olisi suurta roolia tarinassa. Tällä kertaa [kiitän suuresti] ei kuitenkaan puhuta painista, vaan squashista, isän ja tyttären taistelukentästä. Ja koska Irving rakastaa yksityiskohtia, muistan varmasti vielä pitkään Ruthin poikkeuksellisen hyvin kehittyneet oikean käsivarren lihakset.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Barcelonan hullut vuodet

Jos olet kiinnostunut yhteiskuntahistoriasta [tai aikeissa lähteä Barcelonaan], ja otat siitä selkoa mieluiten ihmisenkokoisista tarinoista, kannattaa lukea Meduardo Mendozan Ihmeiden kaupunki.

Eduardo Mendoza. Ihmeiden kaupunki.
Kirja alkaa vuodesta 1887, kun Barcelonassa hekumoi ensimmäisen maailmannäyttelyn rakentamishuumaa. Espoonkokoisessa katalonialaiskaupungissa näyttömölle astuu pojanulikka Onofre Bouvila. Onofre on paennut Barcelonaan Kaakkois-Pyrenneitten karuutta, synkeyttä ja vakivaltaisuutta [juuri tuolla alueella vietin tänä vuonna kesälomaa - ja taisin kokea maisemat vähän eri tavoin].

Barcelonan jättiläistyminen kerrotaan Onofren elämäntarinan avulla. Onofre on kunnianhimoinen, häikäilemätön, säälimätön, mutta barcelonalaiset näkevät hänessä oman self made maninsa. Käärmemies-Onofre ei pelkää anarkiaa, kommunismia, monarkiaa, vallankaappauksia tai hallitsijanvaihdoksia - aina hän löytää taloudellisesti kannattavan katsankannan kulloiseenkin talous- ja valtiomuotoon. Muutamassa vuosikymmenessä Onofresta tulee Espanjan rikkain mies. Omasta mielestään maailman valtias.

Mendoza on sopivasti kirjoittanut romaanin veijarityyliin. Tämähän sopii, sillä Onofre on aikamoinen velikulta, hyvässä ja pahassa, ei lainkaan ristiriidaton henkilö.

Vastenmielisimmillään hän on kääntäessään selkänsä perheelleen [kieltämättä isä oli huikenteleva pelle, mutta äiti olisi silti ansainnut muutaman pesetan] ja ystävilleen [lapsuudenkaverista ei ihan jokainen ole valmis lavastamaan murhaajaa]. Kauneimmillaan hän on outojen, groteskien ja omituisten ihmispolojen ymmärtäjä. Näin hän tutustuu myös keksijä Santiago Bertalliin, jonka tyttärestä Onorfe viimein löytää Sen Oikean.

Kirja päättyy Barcelonan maailmanäyttelyyn 1929, jossa Onorfe ja Maria syöksyvät keksijäisän suunnittelemalla helokopterilla mereen. "Minä kuvittelin että pahuudellani pitäisin maailmaa käsissäni, ja kuitenkin olin väärässä: maailma on minua pahempi."

Mendozasta ei löydy netistä juuri mitään suomeksi, eikä varsinkaan Ihmeiden kaupungista. Enkku-Wikipediasta perustiedot 1943 syntyneestä kirjailijasta >>

Kirjasta on tehty La ciudad de los prodigios -elokuva, ohjannut Mario Camus vuonna 1999.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Opaskirja naisista ja heidän haluistaan

Perjantain huvila koostuu kolmesta laajemmasta ja kolmestatoista pikaisesti luetusta novellista.

Alberto Moravia kertoo tarinansa hänelle kotoisalla pelikentällä. Miehet - monet nuoria, useimmat kesänvietossa - yrittävät selviytyä viettien ristiaallokossa. Kertomusten miehet katsovat himoitsemaansa naista ja kuvaavat visuaaliset havaintonsa vertauskuvin: Kirahvi-vaimo, kullanpainava Venusruumis, kreikkalainen tanssijatar.
Miesten suhde afroditeihinsa on kuvattu poikkeuksetta seksuaalisuus etukenossa. Seksifantasioista ei aina päästä tekoihin, välillä päädytään ihan toisenlaisiin tekoihin.

Kiinnostavimmillaan Moravia on pidemmissä novelleissa, joissa himo ja kuolema hipaisevat toisiaan pelottavan läheltä. Novellien loput ovat arvaamattomia. Eikä näissä Moravian myöhemmissä teoksissa - toisin kuin aivan varhaisemmissa, ks. postaukseni 1934:stä - enää pakoteta naisia yksinomaan miesten leikkikaluiksi. Paljon kiinnostavampaa näin!

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Jos isä on myytti, voi äiti olla ihminen

Jean Rouaud on kirjoittanut omaelämänkerrallisen kvartetistinsa erikoisesti. Ensimmäinen osa, Kunnian kentät, sai mainetta ja kunniaa ihan aiheesta [kuuluu omiin suosikkeihinikin]. Seuraavat osat, Kuuluisia miehiä ja Maailma, likimain olisi minun puolestani voinut jättää julkaisematta.

Siksi nelikon viimeinen, Lahjojanne varten, pääsi yllättämään. Hyvällä tavalla.

Nyt oli vuorossa äidin tarina. Tässä kirjassa, toisin kuin isän tarinassa Kuuluisia miehiä, Jean Rouaud on päättänyt kuvata äitinsä ihmisenä, ei marttyyrinä.

Äiti saattaisi olla kiinnostava persoona satunnaisena tuttavana omine erikoisuuksineen. Äitinä hän on tunnekylmä ja itsekäs elättäjä, joka perheen isän kuoltua vain 41-vuoden iässä käpertyy omaan suruunsa. Ja tästä päästyään, työhönsä, lahjapuodin pitämiseen. Varmaan jo arvasittekin, että äidin asiakassuhteet ovat melkoisesti lapsisuhteita intensiivisempiä.

Jean-poika on äitiä kohti aivan liian kärsivällinen ja alistuva. Maailma, likimain -kirjasta saimme lukea Jeanin synkeästä poika-ajasta sisäopilaitoksessa. Sinne äiti hänet lähetti työviikkojen ajaksi. Viimeisen osa luettuani näen, kuinka se oli kirjoitettu äidin pilkallisen naurun lävistämä.

Äidin ja pojan suhteen puhumattomiin sääntöihin kuului esimerkiksi se, ettei isän kuolemasta tai sisäoppilaitoksen ankeudesta puhuta [sii vähän niin kuin näitä tyypillisiä suomalaisia isä-poika -tarinoita]. Rouaud kirjoitti isän tarinan äidin vielä eläessä. Siksikö siitä tuli B-sarjan draama? Äidin tarina viimeisteltiin vasta äidin kuoleman jälkeen. Siksikö siihen pystyi upottamaan myös luonteen karheita piirteitä?

Vuosien kuluessa äidistä on tullut pojalle vankila. Äidin kuoltua vapaus muuttuu lottovoitoksi. Siitä on haaveiltu vuosia, mutta kun haave toteutuu, sillä ei oikein osaakaan tehdä mitään. Kirja kirjoitettiin vuosikymmen sitten. Toivon, Jean, todellakin, että olet jo oppinut käyttämään vapauttasi.

Eikä tämä kyllä ole hellä äitikuva, kuten kustantajan takakansi ehdottaa.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Nádas - parasta pääsiäiseen

Ihmeellistä, kuinka puhdas vaisto välillä valitsee puolestani juuri tähän hetkeen täydellisesti sopivan Ison K:n. Näin tapahtui jouluna, kun luin Ozin Tarinan rakkaudesta ja pimeydestä. Ja näin kävi heti toistamiseen, kun luin pääsiäisenä Pétes Nádasin kirjan Erään sukuromaanin loppu. Pääsiäiskirjan Sukuromaanista teki kärsimyksen symbolinen kuvaus, jota hieno kirja on tulvillaan.

Sukuromaanin loppu on aika pieni kirja sivuiltaan, mutta ei lainkaan pienimuotoinen sisällöltään. Kuka tahansa kynäniekka ei upota kahteensataan sivuun juutalaissuvun tarinaa kantaheimosta kylmän sodan Unkariin, johon lisätään kommunistivainojen kuvaus 10-vuotiaan pojan muurahaisperspektiivistä. Paljon kerrotaan symbolein: lasten roolileikeissä, tarinoissa tarinoiden sisällä, raamatullisin viittauksin. Jan Saxell arvioi Kiilotomadossa tämän johtuneen osin poliittisesta pakosta. Itse haluan uskoa, että enemmän kirjailijan taitavuudesta.

Pienen pojan silmillä ikuistettu historia ei sisällä poliittista selittyä vaan sattumanvaraisiin muistoihin perustuvia fragmentteja eri elämänvaiheista. Miltä tuntuu, kun isyyden sijasta poliittisen taistelun valinnut isä näyttäytyy vain satunnaisvierailuilla? Miltä tuntuu, kun naapurin leikkikaverit katoavat ilman selityksiä? Miltä tuntuu viettää yksin päivä kotona, kun isoisän jälkeen kuolee isoäiti - ja on siinä talossa ihan yksin?

Nádas tarjoaa vastauksen voimakkaasti, taitavasti ja syvästi. Suuria tunteita voi tuoda esille niitä nimeämättä. Sellainen on minusta ikimuistoinen kirja - ja kirjalija.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Pitkittynyt suhde ranskalaismiehiin

Suhde Jean Rouaudin isään ja poikaan kesti kauemmin, kuin olisin halunnut.

Isän tarinan sain lukea Kuuluisista miehistä, Rouaudin oman sukutarinan kakkososasta. Pojan kolmososasta Maailma, likimain.

Isä oli traagisesti vain 41-vuotiaana kuollut kauppamatkustaja: sotasankari, komea, pitkä, hurmaava seuramies, perheelle lojaali suvun sielu, kylän kunnioittama - liian täydellinen figuuri bretagnelaiseen pikkukaupunkilaiselämään.

Poika oli surkimus, kaikin tavoin: ujo, yliherkkä, kiusattu, yksinäinen, ei mikään naistenmies - ja 12-vuotiaasta saakka isätön.

Ehkä olisin voinut kiinnostua tästä stereotyyppisestä parivaljakosta, jos suhteeseen olisi tuotu edes hiukka komediaa tai ironiaa. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Rouaud harrasti vallatonta itseruoskintaa lisäämällä nuo piirteet poikaan. Viimeisellä sivulla poika löytää itsensä kuraojasta, jonka lähemmäksi kuolemaa hän ei voi päästä (!).

Rouaud on kaiken lisäksi erittäin taidokas kirjailija - eli rankalaisittain liiankin tietoinen kielestä ja tyylistä.

Näissä kirjoissa minua ei koskettanut lähes mikään. Vain nämä kaksi. Jos olet hullaantunut Bretagnesta, isätarinassa sinua saattavat kiinnostaa isän systemaattisen pakkomielteiset Bretagnelomat. Pojassa kiehtovinta oli kirjan nimestäkin löytyvä likimain. Likinäköinen poika kieltäytyi käyttämästä silmälaseja, minkä ansiosta tarinan kuvaukset ja pojan elämänasenne ovat aina vähän sinnepäin.

maanantai 23. maaliskuuta 2009

Tarttetko kaveria, Jerry Battle?

Ryhtyisin oitis kaveriksesi, yksinäinen Jerry Battle. Voisit vähän opettaa vanhempana olemista ja elämänarvoja.

Ilman oppejasi minulla olisi varmasti vaikeuksia kunnioittaa syöpää sairastavan tyttäreni [ja todella ärsyttävä tapaus muuten!] päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan tai seurata sivusta, kuinka ylivarakkaasti elävä poikani kuluttaa perheyrityksen konkurssiin. Todellakin Jerry, olet hyväntahtoinen ja auttavainen kuin pieni spanieli.

Nämä ja pari muuta elämän pikku vastoinkäymistä herra Battle kesti kärsivällisesti, liiemmälti niitä läheistensä kanssa penkomatta. Onneksi Jerry sentään sai korjattua välinsä Ritan, pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa. Tämä tuntui oikeudenmukaiselta etenkin siksi, että Jerryn naissuhteissa oli ilmennyt muutamia ongelmia: mm. ensimmäinen vaimo hukuttautui uima-altaaseen [tästäkään ei tosin liiemmälti puhuttu].

Chang-rae Leen Ilmassa oli erittäin ilmavasti kirjoitettu kirja. Samanlaista ihmissuhdekerrontaa yhden, selkeästi kuvatun keskushenkilön kautta kuin Richard Fordin kirjoissa. Ford tykkää autoilla, Leelle ovat lentokoneet enemmän mieleen - samalla tavalla ongelmia voi paeta highwaylle kuin taivaallekin.

Täydet pisteet Ilmalle matkalukemistosarjassa [luin tätä lomaillessani Lähi-Idässä].

PS. Edellisestä blogimerkinnästä on kulunut kauan, koska eksyin Rouaudin ranskalaiselämään. Enkä tahto päästä sieltä millään pois :(.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Optimismi on surullinen olotila

Heti Yövartion perään toinen brittiläisen, nelikymppisen, kirjallisuudentohtorin [onkohan tämä hahmo 2000-luvulla suomennettujen Isojen K:den kirjalijoiden stereotyyppi?] Lontooseen sijoittama Iso K.

Toisin kuin Yövartiossa, Lontoo on tässä kirjassa vain lähtö- ja pääteasema, sillä päähenkilö, valokuvaaja Clem, ehtii romaanin aikana käydä Ruandassa, Torontossa, Brysselissä, Skotlannissa ja Englannin maaseudulla.

Optimistissa tarinoidaan vuodesta 1994. Ruandan kansannmurhan kuvaaminen suistaa Clemin elämän raiteiltaan. Hän käy läpi trauman kaikki vaiheet: kauhun, kostonhimon, hyväntekeväisyyden, kieltämisen, kohtaamisen, koston ja itsetuhon. Andrew Miller kuljettaa Clemin kaikkien näiden vaiheiden läpi yhtenä kappaleena ja uskottavana henkilöhahmona, mikä oli hienoa suoritus häneltä!

Ihmetteletkö kirjan nimeä? No minä ainakin. Keitä ne optimistit olivat? Kirjan henkilöt, Clem ja hänen perheensä? Isä viettää eläkepäiviä miesretriitissä saarella, aktivistiäiti kuoli ennen aikojaan, Clem toimii depressiivisen siskonsa omaishoitajana eikä Clemillä itselläänkään tunnu olevan koukuttavaa työtä, harrastusta, rakasta, ystävää tai mitään muutakaan kiinnipitämisen arvoista elämässä. Vai ovatko optimisteja ne muut ihmiset, jotka kieltäytyvät kokemasta maailman pahuutta yhtä henkilökohtaisesti kuin Clem? Vai ovatko optimisteja ne kirjan
henkilöt, jotka kuvittelevat muuttavansa maailmankulkua omilla - globaalisti väistämättä vähäpätöisillä -teoillaan?

Optimistit oli erittäin hyvä kirja ja Miller edellistä kirjallisuuden tohtoria (Waters) tasokkaampi kirjailija. Tämän haluan tallentaa: "Hän ajatteli kuolleita, kuinka kuolleet kuljeksivat elävien lomassa kuin lehdet...Heille oli jäänyt vain äänet...Työntämällä kiveä tai ihoa he eivät pystyneet liikuttamaan mitään, mutta äänellään, hyrinällään, he värväsivät eläviä, vaikka ehkä kätkivätkin heiltä mahdollisimman pitkään kaipaamansa oikeudenmukaisuuden..."

Ja sitten on vielä kirjan loppu, hienosti arvoituksellinen. Lumi on kirjallisuudessa perinteisesti kuoleman symboli, ja sille kannalle taidan kallistua myös Clemin kohdalla. Valitettavasti.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Naisrakkautta sodan keskellä

Päätin vaihteeksi valita lähikirjastostani naiskirjailijan kirjoittaman Ison K:n. Käteeni osui Sarah Watersin muutaman vuoden takainen Yövartio.

Waters on kirjallisuuden tohtori, ja sen kyllä luki läpi kirjan kerronnasta. Tarina etene kronologisesti takaperin: vuodesta 1947, vuoteen 1944 ja viimein 1941:een. Tarinaan oli tuotu myös [nykyään hyvinkin tavanomainen] episodimaisuus, jossa neljä päähenkilöä ovat olleet joissain suhteissa toisiinsa jossain merkityksellisessä elämänvaiheessa.

Ensin esitettiin päätösepisodi vuodelta 1947, jolloin kaikki keskushenkilöt olivat tavalla tai toisella epätyydyttävässä elämäntilasteessa. Jotkut heistä - naimisissa olevaan Reggieen suhteessa oleva Vivien ja vankilasta vanginvartijan suojiin vapautunut Vivin veli Duncan - saivat rohkeutta ottaa uuden askeleen elämässään. Muut kaksi - entiset rakastavaiset Helen ja Kay -eivät tehneet yhtä radikaaleja ratkaisuja, mutta heidänkin tulevaisuutensa kyseenalaistuu.

Aiempiin vuosiin sijoittuvat episodit selittivät keskushenkilöiden suhteet ja sen, kuinka nykytilaan oli päädytty. Erittäin toimivaa, mutta liian laskelmoitua?

Waters kuvaa ensi sijassa lesborakkautta, toissijaisesti sitä irrationaalisuutta ja yllätyksellisyyttä, jota poikkeukselliset olosuhteet tuovat perheiden ja rakastavaisten suhteisiin. Erikoisen taitava hän on kuvatessaan valokuvamaisesti elämän traagisia käännekohtia. Lyhyitä hetkiä, jotka muuttavat kaiken. Vivienin abortti ja Duncanin ystävän Alecin itsemurha. Tässä kirjan huippukohdat. Näistä et selviä tunteitta.

lauantai 3. tammikuuta 2009

Ozin 649 koskettavaa, kipeää sivua

649 loistavaan sivuun mahtui kymmeniä tarinoita. Oz keri niitä esiin lankavyyhdestä, josta näppeihin lipsahteli uusia keriä, ja välillä saatiin jokunen kerittyä kokoonkin.

Kuten kertomus siitä, kuinka Oz löysi kirjailijan itsestään. Huldan kibbutsilla hän valaistui Sherwood Andersonia lukiessaan: kirjailijan tarinat ovat hänen oman kätensä ympärillä, eikä niitä ole pakko etsiä pakonomaiseen Hemingway-tyyliin - kaulukset pystyssä salaperäisiä kaunottaria jahdaten - maailmanhistorian seikkailuista ja metropoleista.

Oz valaisee myös sitä, kuinka hän on sijoittanut kokemuksiaan omiin romaaneihinsa. Näistä olen lukenut, kiinnostavuusjärjestyksessä
  • Kibbutsiin sijoittuva Täydellinen rauha, jossa suulas ja kaunopuheinen Azariah kantaa hahmossaan piirteitä Ozista itsestään.
  • Naisen ikävä, keski-ikäisten vaikeita ihmissuhteita, myös Helsinki mainitaan
  • Ehkä jossain muualla, kertomus kibbutsielämästä, ei niin kovin sulokkaasti
Suomenkielisessä wikipediassa on niukasti tekstiä Ozista, samoin englanninkielisessä wikipediassa kuvataan enemminkin Ozin poliittisia näkemyksiä, kuin kirjallista tuotantoa [sääli - ja tämän lisäksi A Tale of Love and Darkness luokitellaan non-fictioniksi, joopa joo.].

Kaksi langanpätkää tässä kirjassa sai silmäni kyyneliin. Ensimmäinen oli kuvaus YK:n yleiskokouksen äänestyksestä 1947, jossa Israelille tunnustettiin oma valtion. Toinen on melankolisen äidin tarina, jonka itsemurhan kuvaukseen -melkein tänä samana päivänä vuoden 1952 tammikuussa - kirja päättyy.

Koskettava, kipeä kirja. Mette Söderman tiivistää kirjan upeasti.

torstai 1. tammikuuta 2009

Tämä mies on se kirja

Amos Oz. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.
Näin telkkarista pari kuukautta sitten dokkarin Amos Ozista. Siinä Oz kertoi haaveilleensa lapsena tulevansa kirjaksi, ei kirjailijaksi. Kirjailijat katoavat ja kuolevat selittämättömistä syistä. Kirjat odottavat kärsivällisesti vaikka vuosikymnmeniä kirjahyllyissä ja ties missä kasoissa.

Tuo toivoin olleeni kirja en kirjailija löytyy Ozin fiktiivisestä sukuomaelämänkerrasta Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Tämä on niin upea kirja, että minulla ei ole sanoja. Jos äsken suosittelin Saramagoa, suosittelen tätä tuhannesti enemmän.

Kirjassa on kymmenisä tasoja, joita kaikkia voisi analysoida tuhansin sanoin. Esimerkiksi eurooppalainen sivistys. Ehkä ihailen eniten 1900-luvun alun eurooppalaista sivistyneistöä, joka ymmärsi puhtaimmillaan kulttuurisen sivistyksen idean. Ei ollut mitään ihmeellistä siinä, että mies tai nainen puhui kahdeksaa-yhdeksää kieltä, ja ymmärsi toista kymmentä. Ja oli todellinen kosmopoliitti siinä mielessä, että vaikkei hänellä ollut meidän sukupolvemme mahdollisuutta matkustella, hän oli kiinnostunut muista kansoista ja kansalaisuuksista. Hänen ystäväpiirissään oli kymmeniä eri kulttuureihin kuuluvia ystäviä, jotka olivat eriskummallisista syistä eksyneet juuri tähän maailmankolkkaan. Hän ahmi romaaneja ja sanomalehtiä alkuperäiskielillä, ja analysoi lakkaamatta kieltään, kieliään ja sen vivahteita [tästä mahtava esimerkki on Canettin Särkynyt kieli, myös Canetti oli näitä huikaisevan sivistyneitä euroopan juutalaisia].

Tämä johtui siitä, että vielä 1920-luvulle asti ei haaveiltu mistään yhtä paljon kuin omasta valtiosta. Euroopassa nationalisteja vilisi, ja oma valtio näyttikin löytyvän kansalle kuin kansalle [myös suomalaisille], mutta juutalaiset olivat kaikialla liikaa.

Ja yksi taso on itsessään juutalaisuus, joka kulttuurisesti kavennetaan sinonismiin, tai ties mihin, liian heppoisesti. Ozin romaanissa on kultturelleja juutalaisia, akateemisia juutalaisia, sosialistisia juutalaisia, uskonnollisia juutalaisia [joista hienosti kirjoittaa Singer].

Ozin äidin kotikylä oli kuulunut Saksalle, Venäjälle, Puolalle, Ukrainaille ja Valko-Venäjälle. Ei ihme, jos oma identiteetti jää hieman hataraksi.

Äitä, Fania, teki itsemurhan 39-vuotiaana. Amos oli silloin kaksitoista ja puolivuotias. Se kerrottiin sivulla 270, mutta ei yllätyksenä. Ja ne tunteet: rakkautta ja pimeyttä, kumpa ymmärtäisi, ei Amos ymmärrä koskaan.