Jean Rouaud on kirjoittanut omaelämänkerrallisen kvartetistinsa erikoisesti. Ensimmäinen osa, Kunnian kentät, sai mainetta ja kunniaa ihan aiheesta [kuuluu omiin suosikkeihinikin]. Seuraavat osat, Kuuluisia miehiä ja Maailma, likimain olisi minun puolestani voinut jättää julkaisematta.Siksi nelikon viimeinen, Lahjojanne varten, pääsi yllättämään. Hyvällä tavalla.
Nyt oli vuorossa äidin tarina. Tässä kirjassa, toisin kuin isän tarinassa Kuuluisia miehiä, Jean Rouaud on päättänyt kuvata äitinsä ihmisenä, ei marttyyrinä.
Äiti saattaisi olla kiinnostava persoona satunnaisena tuttavana omine erikoisuuksineen. Äitinä hän on tunnekylmä ja itsekäs elättäjä, joka perheen isän kuoltua vain 41-vuoden iässä käpertyy omaan suruunsa. Ja tästä päästyään, työhönsä, lahjapuodin pitämiseen. Varmaan jo arvasittekin, että äidin asiakassuhteet ovat melkoisesti lapsisuhteita intensiivisempiä.
Jean-poika on äitiä kohti aivan liian kärsivällinen ja alistuva. Maailma, likimain -kirjasta saimme lukea Jeanin synkeästä poika-ajasta sisäopilaitoksessa. Sinne äiti hänet lähetti työviikkojen ajaksi. Viimeisen osa luettuani näen, kuinka se oli kirjoitettu äidin pilkallisen naurun lävistämä.
Äidin ja pojan suhteen puhumattomiin sääntöihin kuului esimerkiksi se, ettei isän kuolemasta tai sisäoppilaitoksen ankeudesta puhuta [sii vähän niin kuin näitä tyypillisiä suomalaisia isä-poika -tarinoita]. Rouaud kirjoitti isän tarinan äidin vielä eläessä. Siksikö siitä tuli B-sarjan draama? Äidin tarina viimeisteltiin vasta äidin kuoleman jälkeen. Siksikö siihen pystyi upottamaan myös luonteen karheita piirteitä?
Vuosien kuluessa äidistä on tullut pojalle vankila. Äidin kuoltua vapaus muuttuu lottovoitoksi. Siitä on haaveiltu vuosia, mutta kun haave toteutuu, sillä ei oikein osaakaan tehdä mitään. Kirja kirjoitettiin vuosikymmen sitten. Toivon, Jean, todellakin, että olet jo oppinut käyttämään vapauttasi.
Eikä tämä kyllä ole hellä äitikuva, kuten kustantajan takakansi ehdottaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.