sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Tähtitiedettä, evoluutiota ja kirjallisuutta

Kaikille kuuhulluille ja maailmankaikkeudesta huikaistuneille häikäisevä sekoitus fantasiaa ja faktaa: Italo Calvinon Koko kosmokomiikka. Sattumoisin juuri tänään on täysikuu, mutta hieman erilainen kuin Calvinon kirjan avaustarinassa. Siinä muistellaan aikaa, kun saatoimme soutaa täysikuun alle, koskettaa sitä ja loikata kuunkamaralle. Kun maa ja kuu olivat enemmän tasavertaisia planeettoja eikä toinen toiselle alisteinen kiertolainen.Tuntuu, kuin olisin ollut mukana itsekin.

Italo Calvino. Koko kosmokomiikka.
Maailmankaikkeuden kehitys tapahtuu Calvinon kirjassa tässä ja nyt. Outo olento Qfwfq kertoo ikimuistoisimpia hetkiä seikkailuistaan linnunradan vaiheissa. Qfwfq on erikoinen ääni: välillä silkkaa pölyä, välillä nilviäinen tai simpukka. Välillä aurinkotuulissa ja alkusumussa, välillä maapallolla tai vaikkapa Siriuksen tähdellä. Välillä mammutti tai ihminen, mutta ei rajallisen elämän vanki vaan ikuisesti matkaava sielu.

Koko kosmokomiikka paketoi maailmanhistorian synnyn 24 kertomukseen. Epämääräinen ja muuntautumiskykyinen Qfwfq on kuvassa mukana, kun sumuiset planeetat jakautuvat hyytelömäisiksi massoiksi. Linnunradan ydin hajoaa planeetoiksi ja muiksi kiertolaisiksi, kun värittömään maahan alkaa versoa vihreää elämään. Ensimmäiset elollisten merkit tulevat näkyviin ja nousevat merestä maalle. Millaista olisi ollut silloin elää rajattomasti ja tuntea rajallisesti. Ja lopussa odotetusti Qfwfq käpertyy omaan mustaan aukkoonsa.

Calvinon kirja on kauniin marraskuinen. Taivas näkyy kirkkaimmin kun luonto on paljas, lumeton,  lehdetön ja pilkkopimeä. Vain avaruuden valaisema, huimia tarinoita täynnä.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Pikkaisen pölyisesti väärästä ja oikeasta taiteesta

Robertson Davies. Mikä verissä on.
Robertson Davies oli minulle ei-koskaan-kuullutkaan -kirjailija. Mikä verissä on -kirjan jälkeen hän saattaa sellaiseksi jäädäkin. Takakannessa herra Burgess hehkuttaa herra Daviesin ansaitsevan maailmanlaajuisen lukijakunnan. Mielipide ei voi tulla suoraan sydämestä, jotain anovaa kaverimyötätuntua siitä kuultaa läpi.

Mikä verissä on -kirjalla on silti hetkensä. Kehyskertomus toimii tässä hyvin ja se alku kannattaakin lukaista viimeisen sivun jälkeen. Kehys muistutti kirjan ideasta, joka lopussa oli minulta unohtunut.

Kirjan keskipiste ja sisäkkäistarinan päähenkilö on Francis Cornish, taidemaalari, -keräilijä ja suuren omaisuuden haltija. Lapseton ja perheetön vanhaherra jättää perintönsä veljenpojalleen Arthurille, joka perustaa setänsä kunniaksi säätiön. Säätion maine on uhattuna, kun pastori Darcourtin Francis -elämänkertaan on hiipimässä skandaalimainen paljastus: Francis ei ehkä olekaan ansiokas taidemaalari vaan väärentäjä.

Tilanteen selvittämiseksi lukija pääsee seuraamaan Francisin elämää kronologisesti kanadalaisesta pikkukaupungista Oxfordin kautta Tancredi Saracenin oppiin ja takaisin kotikonnuille Torontoon. Parhaat hetket kirjalla on Francisin lapsuudessa ja kanadalaisuuden kuvaamisessa. Kandalaisuudessa on hohtoa, väistämättä, ainakin yllätyksettömään amerikkalaisuuteen verrattuna. Julmaa junttimaisuutta ja takamaiden ahdasmielisyyttä, ihan kuin Alice Munroella. Näillä seuduilla ei raharikkaan suvun vesa Francis, jonka vintillä vartioidaan vähämielistä veljeä, suurta salaisuutta, pääse juhlimaan kaveripiirin suosikkina.

Oudoista oudoin Francisista tulee, kun hän kiinnostuu maalaustaiteesta ja maalaamisesta. Onneksi on rahaa ja Oxford, jonne Francis pääsee toteuttamaan itseään. Ja koska lahjat eivät välttämättä yllä kovin korkealle, päätyy Francis Saracenin oppiin suureen sukukartanoon, jossa hän, toden totta, väärentää mestarinsa rinnalla muiden suuruuksien tauluja. Eikä ihan huvikseen, sillä väärennykset ovat hyvää kauppatavaaa etenkin toisen maailmansodan aikana Saksassa. Taide tukee politiikkaa, vaikka siitä ei tässä kirjassa varsinaisesti kirjoitetakkaan.

Sodan kynnyksellä Saksasta on häivyttävä ja väärentäjämestari päätyy ensin Englantiin ja sitten takaisin kotimaahan. Englannissa Francis työskentelee vastavakoilun miehenä toimien uralla, johon hänen Oxford-koulutuksensa tähtäsi. Isänsä jalanjäljissä.

Syntymästä kuolemaan etenevä tarina piirtää kuvan aika huumorintajuttomasta, suuria tunteita kaihtamattomasta, tunneköyhästä ja lopulta yksinäiseen itaruuteen vuorautuvasta herrasta. Vanhasta sielusta, jonka olisi pitänyt elää ja syntyä 1800-luvulla. Francisin ihmissuhteet ovat kovin vaisuja. Suurin rakkaus Ismay käytti häntä hyväkseen ja parhaiten Francisille sopi toverillinen naissuhde, jossa fyysiset tarpeet tyydytetään käytännöllisesti. Francisin itaruus koitui monien kohtaloksi, kuten nuoren kulttuurikriitikon ja -poliitikon Rossin, jonka elämän Francis olisi tahtoesssan voinut pelastaa.

Mikä verissä on varmasti lukijalle Ison K:n helpoimpia kirjoja. Sellainen vanhahtava, joka jo uutena tuoksahtaa pikkaisen pölyltä. Aikana, jolloin abstrakti kuvataide on popularismia ja esittävä jotenkin hyvin passé.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Vampyyrien veikeä valtakunta

Viktor Pelevin on astunut Daniil Harmsin saappasiin ja loikauttanut venäläisen absurdismin kaksituhattaluvulle. Tämä ei ole kirjallisuustieteellinen fakta, enkä minä venäläisen kirjallisuuden tai kulttuurin tuntija. Mutta jotenkin kaltaiseni yleistyksiin taipuvainen lukija voisi ajatella, että juuri peleviläistä ajankuvausta Venäjällä juuri nyt syntyy.

Viides maailmanvalta on vampyyrien valtakunta. Vampyyrit ovat sellainen tyypillinen alakulttuuri, valtakulttuuria mahtavampi, salaisempi ja kiihottavampi. Pelevin päähenkilöllä Romalla ei tietenkään ole mitään moraalisia ongelmia hypätä valintamyyläduunista ja äidin pilkkakirveen alaisuudesta vampyyrien kiehtovaan glamourin ja diskurssien maailmaan.

Kuten millä tahansa lahkolla, vampyyrien valtakunnassa on omat riittinsä ja vihityt jäsenet. Vampyyrit ovat uusi yläluokka ja eliitti. Romasta tulee Rama toinen, äidin elättämästä drop outista itsevarma vampyyrinuorukainen. Ennen täysivaltaista yhteisön jäsenyyttä Rama käy läpi opetussessiot vaikutusvaltaisten vampyyrien johdolla. Ensimmäinen puraisu, huumehöyryiset hetket, fyysiset harjoitteet, pukeutumiskoodi, elämäntavat, vampyyrien kulttuurihistoria...

Pelevin huulilla on ollut kirjaa kirjoittaessaan varmasti yhtä leveä hymy kuin takakannen kuvassa. Sen, mikä kirjassa on sarkasmia, mikä totta ja mikä fiktiota, jätän jonkun kirjailijaan ja venänäläiseen yhteiskuntaan paremmin perehtyneen lukijan pohdittavaksi.

lauantai 27. elokuuta 2011

Rotta - ihmisen pahin ystävä

Tämä piristävä, uuvuttava, raivostuttava, loistava, hauska ja kerta kaikkiaan järkyttävä romaani kertoo ihmiskunnan lopusta, juonen lopusta, syntaksin lopusta
- näin on lainattu kriitikko Janette Turnerin sanoja Günter Grassin Rottarouvan takakanteen.

Kriitikon sanat kuvaavat ytimekkäästi Grassin romaanin kompleksisuutta. Sanoisi kriitikko. Mutta lukija voisi myös allekirjoittaisi kriitikon yhteenvedon, sillä se kiteyttää romaanin sekavuuden. Minusta kirja oli sisäänpäinkääntynyt. Sellainen, joita omaan päänsisäiseen maailmaansa eksyneet kirjailijat kirjoittavat itselleen ja sisäpiirilukijoilleen.

Günter Grass. Rottarouva.
Olen lukenut, että uusimmassa romaanissaan Grass on mennyt vielä pidemmälle. Siinä hän kirjoittaa Saksan kielen uusiksi, joten kirjaa on mahdotonta kääntää muille kielille. Sitä ei siis julkaista, eikä tarvitse lukea, Isossa K:ssa!

Olin kauhean tuskastunut Grassiin ja hänen tyyliinsä. Otetaan vaikka tuo kriitikon mainitsema syntaksin, eli sanojen kieliopillisen luokittelun, loppu. Lukeminen on hidasta kun sanajajärjestykset kääntyvät ja vääntyvät. Huomasin, että lauseiden katsominen kokonaisuutena oli ainoa tehokas lukustrategia. Voisi olla mielenkiintoinen kokeilu, jos kirjan sisältö ei olisi näin tylsistyttävä.

Rottarouvassa sisäkkäistarinoita riitti. Välillä olin aivan ymmälläni niiden keskinäisistä riippuvuuksista.

Ensinnäkin oli joululahjaksi saatu rotta. Kertoja keskustelee rotan kanssa ajoittain unissa, välillä maata kiertävässä avaruusaluksessa. Unissa rotta antaa kertojalle ihmissuvun kasvatusta käsitteleviä runoja [!]. Rottarouva ei siis ole ihan perinteinen lemmikki vaan selvännäkijä, jonka tarinoissa käydään läpi rottien ja ihmisten symbioottista historiaa. Ja ajaudutaan ihmiskunnan, ei rottakunnan, loppuun.

Sitten tähän kirjaan on saatu Peltirummun Oskar, jo korkeaa ikään ehtineenä. Ja Kampela, joka puhuu merentutkimusaluksen naisille. Käsitellään ympäristökysymyksiä ja ihmiskunnan tilaa ja monia muita aiheita. Sain jotain kiinnostavaa irti merielämän ja Itämeren kuvauksista. Rügen ja Visby olivat keskeisesti esillä, tarinanarvoisia paikkoja molemmat. Suomesta mukaan pääsi maailmankuulu arkkityyppimme humalainen merimies.

Ja sitten oli se sisäkkäistarina, jota kammoksuin syvästi. Oskar tuottaa elokuvaa Grimminveljeksistä ja heidän hahmoistaan. Juonta selostetaan laajasti kun Hannu ja Kerttu pakenevat käsikädessä, Ruususen uni loppuu, Tähkäpää skalpeerataan, Lumikki on kääpiöiden seksilelu...ja sitä rataa.

Tämä lukukesä Ison K:n seurassa oli upea Høegin jälkeen ja ennen Grassia. Onneksi Grassilta taitaa olla lukematta enää Sipulia kuoriessa. Taidan pitää todella todella pitkän tauon ennen sitä kirjaa.

tiistai 23. elokuuta 2011

Älä rakasta vaimoa liikaa, siitä ei hyvää seuraa

Mielenkiintoinen konsepti: miniatyyrinovellit. Yli viisikymmentä sellaisia mahtuu Yasumari Kawabatan Kämmenenkokoisiin tarinoihin.

Kämmentarinat on ryhmitelty sujuvasti kronologiaan. Ensimmäiset ovat orvon, isoisän kasvattaman Kawabatan nuoruusvuosilta. Kun isoisä kuolee, herättää enemmän uteliaisuutta kuin surua arvailla, kuinka orvon nyt maailmassa käy. Viimeisessä tytär tarkkailee vanhenevaa, ehkä dementoituvaa, isäänsä, joka näkee oudoissa ihmisissä tuttavia vuosien takaa.

Kaikki kämmentarinat ovat ihmistarinoita. Ja tottahan se on, että pariin sivuun saa taitava kirjailija hyvin mahdutettua jopa ihmiskohtaloita. Ja peruskaava on Kawabatalla hallussa: hetki, joka saa näkemään tutun uusin silmin, vanha tunne tai tunnelma katosi, ihminen rohkaistui johonkin uuteen.

Osaksi kämmentarinoista tekee kiinnostavia vieras kulttuuri. Ihmisten motiivit ja päätökset ovat kummallisia. Totutusta poiketen kirjan japanilaiset eivät ole pidättyväisiä eivätkä konservatiisivia. Helposti kyllästytään ja hypätään tuntemattoman rakastajaan matkaan. Ollaan kevytmielisiä geishoja ja monen miehen naisia ihan avoimesti. Erotaan vaihtelunhalusta ja vaihdetaan kaupunkia. Ja vanhempien ja lasten välit ovat ihan yhtä mutkikkaat kuin lännessäkin.

Silti näissä muutoksissa ei ole liioiteltua dramatiikkaa, kohtalo vain punoo seittejään. Kertomuksia hallitsevat hienovireiset tunnelmat, sillä liiallisissa tunnekuohuissa on aina jotain kohtuutonta. Ei vaimoa voi rakastaa liikaa, siitä rangaistaan.

Vaikka Kawabata kuvaa novelleissaan eri aikakausia, on niissä kaikissa vahva menneen maailman tuntu. Ja onhan näiden tekstien kirjoittamisesta jo useita vuosikymmeniä, sillä vuonna 1968 Nobelilla palkittu Kawabata kuoli muutama vuosi palkitsemisen jälkeen.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Vaeltajan rengasmatkat

Ei ole aihetta, josta W. G. Sebald ei tekisi kirjallisuutta. Sillin fysiologiasta, orjataloudesta, Taipingin kapinasta ja monesta muusta luonnonhistoriallista episodista voi lukea Saturnukset renkaista. Sebaldin seurassa on mahdollista kokea lukijan flow, lukemisen huumaava toinen todellisuus.

Saturnukset renkaat on aivan yhtä loistava, ja tyylillisesti hyvin samankaltainen, kuin Sebaldin kaksi muuta aiemmin suomennettua romaania: Austerlitz ja Vieraalla maalla. Näiden lisäksi kymmenisen vuotta sitten auto-onnettomuudessa kuollut Sebald ehti kirjoittaa vain yhden romaanin.

Saturnukset renkaat on kuvitettu dokumentti ihmiskunnan mikrohistoriasta. Natsiupseerin jälkeläisen historiankäsitys on raadollisen fatalistinen:
Historia on pelkkiä onnettomuuksia ja viettelyksiä, jotka käyvät meidän kimppuumme, vyöryvät aalto aallolta niin kuin meren rantaan...niin että me emme maisten päiviemme ajan saa kokea ainuttakaan hetkeä, jossa ei ole lainkaan pelkoa.
Siteeraus on lainattu kovasti mieleeni painuneenlta hahmolta, leskikeisarinna Cixiltä, joka raaoin ottein hallitsi Kiinan keisari-istuinta vuosikymmeniä.

Tarinallisesti Saturnukset renkaat on matkakertomus vaelluksesta Suffolkin kreivikunnassa. Suffolk on Britannian Saturnukset renkaat: mystinen jäänne, joka on pölynä, hiekkana, kivikasoina ja rauniona jäänyt elämään omaa pysähtynyttä elämäänsä. Aiemmin vilkkaat rannikkokaupungit ovat autioituneet, kansainväliset satamakaupungit taantuneet ja kokonaiset rakennukset hävinneet eroosion voimasta meren hiekkaaan ja aaltoihin. Surumielistä, mutta ehdottomasti myös romanttisen nostalgista.

Sebald on intohimoisen kiinnostunut siitä, mikä joskus oli merkityksellistä. Sisäkkäiskertomus seuraa toistaan, kun matkalainen kertoilee tarinoita rauniokasoista ja niiden entisistä asukeista.

Usein kyse on omalaatuisista persoonallisuuksista, jotka eivät aivan ylitä virallisen historiankirjoituksen kynnystä. Tällainen on esimerkiksi umpimielinen Edward FitzGerard. Hän hylkää yläluokkaisen elämäntyylin ja seurapiirit, asustelee vaatimattomissa majoissa ja purjehtii yksinäisillä ulapoilla. Ja käy ikuista taistelua säännöllisesti kimppuun rynnistäviä raskasmielisiä sinisiä paholaisia vastaan. Tai sitten heidät nähdään toisin, hyvin inhimillisesti, kuten Joseph Konradina tunnettu Konrad Korzeniowski. Konrad joutui loppuelämänsä kantamaan valkoisen miehen taakkaa osallistuttuaan Kongon valtaamiseen.

Käsialaltaan Sebald on 1600-luvulla eläneen, siteeraamansa kirjailija Thomas Brownen jälkeläinen. Brownesta kirjailijana minulla ei tietenkään ole mitään käsitystä, mutta Sebaldin mukaan hän tuottaa jopa kahdenkin sivun mittaisia lauseita, jotka kuljettavat mukanaan uuvuttavan määrän oppineisuutta, sitaatteja, kielikuvia ja labyrinttimaisia rakenteita. Samanlaisella haarautuvien polkujen matkalla ollaan nytkin, mutta Sebaldia kiehtovampaa matkaopasta Suffolkista ei varmasti ole tarjolla.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Singerin varsovalainen välipala

Isaac Bashevis Singer on yksi Ison K:n tuottoisimmista ja laadukkaimmista kirjailijoista. Vaikka kaikki hänen kirjansa eivät välttämättä yllä valioluokkaan, ovat ne mutkattomia välipaloja. Juuri tällainen snack-kirja oli muutamassa tunnissa luettu Parantumaton.

Kirjassa yritetään parantua impotenssista ja ollaan kaikkien himojen vietävänä. Max Barabander palaa parinkymmenen vuoden kuluttua Argentiinasta Varsovaan, Singerin rakkaaseen kotikaupunkiin. Maailmanmiehen taskut pursuavat seteleitä ja muutenkin löytyy kiinteistöomaosuutta loppuelämää varten.

Max pyörii Varsovan juutalaiskortteleissa "lihassa ja turmelluksessa" ryhtäillen intohimosta toiseen. Varakas mies otetaan avosylin vastaan ja muutamassa päivässä Max onnistuu kihlautumaan, jättämään morsiamensa, solmimaan naiskauppaa koskeva liikekumppanuuden, hankkimana talon ja sotkeutumaan okkultismiin.

Max on parantumaton hamesankari ja elostelija, vähäoppinen ja uskonnoton. Tämän lisäksi Max on myös epätoivoinen, sillä Argentiinaa on jäänyt suuri määrä surua: ainoan lapsen yllättävä kuolema ja vaimon kylmettyminen. Mikä pahinta, Maxista on tullut impotentti.

Seksuaalisia iloja Varsovassa ei siis koeta, vaikka Max on flirtin mestari ja hameenhelma nousee ahkerasti. Kun viimein ollaan pääsemässä itse asiaan, Max laukeaa yllättävällä tavalla. Hänen taskussaan ollut ase tappaa naiskauppakumppanin ja Max päätyy vankilaan.

Maxin Varsovan-matka saa viimen tarkoituksen. Se on pahan sovitus.

torstai 28. heinäkuuta 2011

Medeia - nainen aikaansa edellä

Kuinka pitkään pidät pääsi pystyssä ja uskot omaan vakaumukseesi, jos koko lähiyhteisö kääntyy sinua vastaan? Kuinka nopeasti tuomitset oudonlaiset, oman etusi nimissä, oman nahkasi pelastaaksesi?

Näitä, ja monia muita, toiseuteen liittyviä kysymyksiä joutuu pohtimaan lukiessaan Christa Wolfin hienoa kirjaa Medeia. Kysymyksiä on pohtinut varmasti itsekin entisestä Itä-Saksassa lähtöisin oleva Wolf.


Wolf entisöi taitavasti Euripideen klassisen Medeian. Rakenteellisesti Wolfin tekstistä löytyy uskollisuutta alkuperäiselle, mutta Medeian henkilöhahmo kirjoitetaan täysin uusiksi.
kaikki mitä olen tehnyt
on rakkauden työtä
Olen nyt Medeia
kärimyksestä syntynyt
Seneca: Medeia
Wolfin Medeia ei ole varsinainen draama, mutta siitä saa helposti näytelmäsovituksen. Kuusi ääntä ja kuusi henkilöä on äänessä vuorollaan.

Kiinnostavin ääni on varattu Medeialla. Kuninkaantytär, parantaja, kaunotar lähtee Kolkhiista, Mustanmeren rannalta argonautti Jasonin matkaan. Intohimoisen rakkauden liekki sammahtaa Korintissa, jossa laskelmoiva Jason huomaa suhteen virheliikkeeksi. Pystypäinen, omavaltainen ja osaava Medeia on aivan liian näkyvä hahmo korinttilaisille. He näkisivät mieluummin pakolaisen katoavan seinänvieruksiin.

Tarina on aito tragedia, jossa ylpeä Medeia kulkee päättäväisesti kohti omaa turmiotaan. Yksilöllisen tragedian rinnalla se on yhteisöllinen tragedia, sillä Medeian mukana tuhoutuvat hänen poikansa, Jason, kuninkaantytär ja koko Korintin kuningashuone.

Euripiden Medeia oli häikäilemätön lapsenmurhaaja, mutta Wolfen Medeia saa lukijan puolelleen. Nainen, joka oli ajastaan vuosisatoja edellä: syvästi tunteva, oikeudenmukainen ja periaatteilleen uskollinen. Syystäkin hän kysyy:
Entä minä. Onko jossain maailma, voisiko olla jokin aika johon minä sopisin.
Nautin tästä kirjasta erittäin paljon. Ja mietin, miksi Isossa K:ssa on julkaistu niin ällistyttävän vähän [kymmenesosa?] naiskirjailijoita.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Loppuunpalanut tapaus

Taas Afrikassa, tällä kertaa Graham Greenen Kongossa.

Olen lukenut Greeneä vain vähän, iäisyys sitten, mutta muistelen, että hän oli nuoruudessani Nimi. Joka tunnettiin dekkareista. Siksi hämmästyin, kun löysin hänet Isosta K:sta.

En hämmästele enää. Loppuun palaneessa on kaikki kohdallaan. Se on vangitseva kertomus kuuluisuuden kiroista ja kolonialismista mustassa Afrikassa. Kirjassa pohditaan maineen kiroja, valkoisen miehen ja kristinuskon moraalia, uhreja ja uhrautumista. Isoja, filosofisia teemoja.


Mieleen jäävät etenkin päähenkilö, maailmankuulu arkkitehti Querry, ja lepsarairaalaa ylläpitävä tohtori Colin. Kirjan helmiä ovat miesten keskustelut elämän tarkoituksesta ja hitaasti viriävä yhteisymmärrys.

Querry pakenee Afrikkaan kuuluisuutta ja mielen tyhjyyttä. Aluksi vaiteliaan muukalaisen motiivit vaikuttavat hämäriltä. Onko kyseessä rikollinen, kuolemansairas vai itsetuhoinen miesparka. Salaisia tarkoitusperiä ei olekaan vaan Querry on "burnt-out case" jo ennen 2000-lukua. Elämänhimosta, naisista ja kutsumuksesta on tullut hänelle inhottava taakka, jonka hän haluaa jättää menneisyyteen.

Tohtori Colin on eri mieltä. Kutsumuksesta ei vetäydytä syrjään. Ilman tarkoitusta Querry ei voi jäädä sairaalaan. Colinin kutsumuksesta ei ole epäselvyyttä. Hän haluaa teltan tilalle oikean sairaalan ja parantaa lepran. Mietin, onko Colinia kirjoittaessaan Greenellä ollut mielessään Albert Schweitzer.

Kun Querryn henkilöllisyys paljastuu, jokainen haluaa kuuluisasta miehestä osansa: Colin sairaalan piirrokset, toimittaja Parkinson menestysjuttunsa sankarin, tehtailija Rycker sydänystävän, viidakkoelämään kyllästynyt Ryckerin vaimo Maria henkilökohtaisen pelastajan ja leprasairalaa ylläpitävä papisto kuuluisuutta lähetysasemalle.

Querrystä löytyy viidakossa, omaksi yllätyksekseenkin, paljon hyvyyttä. Hän pelastaa orjansa itsemurhalta, ryhtyy piirtämään Colinille leprasairaalaa ja auttaa rouva Ryckerin kaupunkiin raskaustestiin.
Olipa onnen päivä meille kaikille, kun hän saapui tänne...Vielä onnekkaampi päivä hänelle...On paljon vaikeampi parantaa sielua kuin ruumista, ja kuitenkin luulen, että paranaminen on melkein täydellistä.
Kun kirjan loppupuolella juhlitaan sairaalan harjaannostajaisia on onni lähes täydellistä.
Olen luullakseni parantunut melko hyvin kaikesta, jopa inhostakin. Olen ollut täällä onnellinen.
Juhlatunnelman takana kulkee kuitenkin toinen tarina. Ryckerin raivo. Querry on tahtomattaan aiheuttanut kyläskandaalin, kun Maria Rycker ilmoittaa hänet, aiheettomasti, lapsensa isäksi.

Ensimmäisinä rangaistuksia ovat jakelemassa katoliset nunnat ja papit. Ja seuraavan kiven heittää herra Rycker, joka ampuu Querryn.

Yhden miehen menehtyminen toisen miehen luotiin on pieni tappio paikassa, jossa lepraan kuolee päivässä kymmeniä. Querry haudataan ja taistelu lepran voittamiseksi jatkuu. Epäilemättä oikeudenmukainen johtopäätös amputoitujen, norsutautisten ja typistyneiden keskellä. Tapaus Querry, loppuunkäsitelty.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Aivan ensimmäinen!

Hyvät lukijani ja tähän blogiin satunnaisesti eksyvät. Saanko esitellä: aivan ensimmäinen Iso K. Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky. Ilmestynyt 1953, kirjailija syntynyt vuonna 1903 Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan täytyy olla hyvin erityinen saadessaan tällaisen kunnian. Ja vaikket ole ikinä Alan Patonista kuullutkaan, saatika mitään mieheltä lukenutkaan [en ollut minäkään!], älä ole huolissasi. Kirja on avausosuuden arvoinen.

Vesipääsky käsittelee aihetta, jota eteläafrikkalaiselta romaanilta ensimmäiseksi odottaa. Rotukysymystä. Mutta kaikkien Nadine Gordimerien ja André Brinkin mahdollinen oppi-isä tekee sen erityisen koskettavasti.

Vesipääsky on inhimillinen tragedia kohtaloonsa sortuvasta miehestä. Kerronnassa riittää kiinnostavuutta, sillä kertojana on arvostetun van Vlaanderin perheen naimaton käly. Hän pistää tuhoutuneen perheen tuskan paperille. Tuhon syy on veljenpoika Pieter, jonka päiväkirjaotteet sekoittuvat tädin testiin.

Pieter itsessään on mystinen, janusmainen hahmo. Pieter on jumalaisen komea afrikaaneri, sotasankari, luutnatti ja rugbymestari. Joka ei siltikään voi päästä rangaistuksetta siveyslain, mustan ja valkoisen seksisuhde, rikkomisesta.

Koskettavinta kirjassa on Pieterin oma taistelu viettejään vastaan. Tie kohti henkilökohtaista romahdusta on vastustamaton. Siitäkin huolimatta, että henkilökohtaista ei ole ilman yhteisöllistä. Pieterin himo on vesipääskyn viimeinen lento myrskypilveen.

Yksilön ja yhteisön lisäksi Patonin kirjassa vastakkain ovat miehet ja naiset.Yhteisön näkökulmasta Pieterin ongelma on sielullinen outous ja liiallinen herkkyys - kaikki sellainen, jota naismaisuudeksi kutsuttiin. Kun vertailukohtana on edellisen sukupolven ja oman isän ehdoton patriarkaalisuus, itsetietoisuus, taipumattomuus ja ehdottomuus, on ristiriita väistämätön. Kun Pieterin teko käy ilmi, suljetaan isän talon etuovi ikiajoiksi ja pojan nimi pyyhitään perheraamatusta. Sen sijaan perheen naiset täti ja käly, surustaan huolimatta, ovat täynnä rakkautta, anteeksiantoa ja raastavia itsesyytöksiä.
Sinun on sanottava pojalleni, että laki tosin pakottaa hänet kärsimään, mutta ettei mikään laki voi kieltää häneltä meidän rakkauttamme...Hänen elämänsä kuuluu Jumalalle...ja niimpä hänen on pidettävä arvossa elämäänsä, eikä hän saa vajota epätoivoon.
Alan Paton itse toimi aktiivisesti rotuerottelua vastaan ja sai toiminnastaan kansainvälistä tunnustusta.

Valaiseva postaus Vesipääskystä Kirsimarian blogissa >>
Ja sitten huomasin, että joku muukin on lukemassa Isoa K:ta >>
Patonin bibliografia ja lisätietoa Apartheidistä 1940-50 -luvun Etelä-Afrikassa
Authors Calendarista >>

Baskimaan bussiromaani

Bernardo Atxagan Yksinäinen on ehdottomasti ollut yksi isoimmista Ison K:n löydöistäni. Baskikirjailijalta on julkaistu sarjassa kaksi muutakin kirjaa, ensimmäisenä oletettava läpimurtoteos Obababoak ja nyt lukemani Tuolla taivaalla.


Tuolla taivaalla on sellainen minieepos, jonka on vaikea uskoa yltävän lähellekään Yksinäisen tuskaista syvyyttä. Aihe on kuitenkin sama tuttu, baskiterrorismi. Ei kai vain tuore ihastukseni Atxaga ole yhden aiheen kirjailija!

Tuolla taivaalla on omalla pikkuruisella tavallaan liikuttava kirjanen. Kolmikymppinen Irene vapautuu neljän vankilavuoden jälkeen täyteen tyhjyyteen:
perhe, ystäväpiiri, jopa itse yhteiskunta - joka oli vain perheen jatke - olivan lapsuudessa olleet hyvä pakopaikka, jonkinlainen pehmeä matto jota pitkin saattoi kulkea huolettomastia, astua jäääkylmälle lattialle...mutta myöhemmin, sitä mukaan kun ihminen kasvoi ja aikuistui, tuo matto alkaa kulua tai purkautua tai vielä pahempaa...esti liikkumasta mihinkään suuntaan.
Kirja kattaa Irenen ensimmäinen vuorokauden vapaudessa ja pelonsekaisen bussimatkan Barcelonasta Bilbaoon. Bussimatkasta tulee raastava, kun Ireneä seuraavat poliisit tai terroristit, jotka kyseenalaistavat entisen vangin vapauden. Ja Yksinäisen jälkeen on valmis löymään suuriakin summia vetoa traagisesta lopusta. Mutta yllätys on suuri kun Bilbaon taivas ei olekaan harmaa vaan pilvien välistä pilkistää!

Tuolla taivaalla on kirja kirjallisuuden lohduttavasta voimasta. Vankilassa sellikaverit Irene, Margarita ja Antonia pitivät lohduttavaa, ja erittäin laadukasta, lukupiiriä. Lähtiessään vankilasta Irene valitsee mukaansa kymmenkunta kirjaa, joista tärkein ovat Stendhalin Punaista ja mustaa ja Emily Dickinsonin runot.
Ruoholla on niin helppoa:
vain olla vihreä
Mutta ei-kasvinkaltaisten ihmisten maailmassa ongelma on se sama, jonka Michelangelo kuvasi freskossaan: edes Jumala ei kykene koskettamaan Aatamia vaan aina väliin mahtuu pienenpieni yksinäisyys.

PS. Isoa K:ta voisi analysoida myös luettelemalla ja pohtimalla, mistä muista kirjoista kirjat kertovat. Ja sitten lukea ne. Jätän tämän tehtävän jollekulle toiselle.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Luojan ja ihmisen töitä

Hyvä John Irving. Kiitos, että pelastit lukukesäni kirjalla Oman elämänsä sankari! Kiitos John, että kirjasi on niin ihanasti vanhanaikainen. Olet kirjoittanut siihen kronologisesti etenevän tarinan, tunne-elämältään uskottavat henkilöhahmot, liikuttavat ihmiskohtalot ja mieleenpainuvat tapahtumapaikat.

Peter Høegin jälkeen tuntui upealta lukea kirjaa, joka on kirjoitettu lukijoille [Høegin kohderyhmää en rupea edes arvailemaan]. Ehkä jaksan sittenkin vetää tämän projektin, ja jäljellä olevat vajaat kaksisataa Isoa K:ta, loppuun.

Mitä tahansa negatiivisiä mielipiteitä olenkin kirjoittanut ensimmäisen huipputriplan jälkeisistä Irvingeistä [erit. Vesimies], perun sen nyt. Oman elämänsä sankari oli Irvingin neljäs kirja ja aivan yhtä hyvä kuin kolme edeltäjäänsä.

Hyvin ymmmärrettävää, että kirjasta on syntynyt menestyselokuva. Ensinnäkin, kirjan kaksi päätapahtumapaikkaa ovat suoraan lavastettavissa. St. Cloud'sin orpokoti ja synnytyssairaala Mainen kukkuloilla ja näkymät sumuisiin laaksoihin. Ocean View:n monilajikkeinen omenatila siideritaloineen lähempänä merta, myös Mainessa.

St. Cloud'sin sairaalassa eetteriaddiktoitunut synnytyslääkäri Wilbur Larch tekee jumalan ja ihmisen töitä, siis synnytyksiä ja abortteja [synnytyslääkäri? Mistäs tämä nyt tuli? Selityksistä löytyy tieto, jonka mukaan Irvingin isoisä toimi aikoinaan samassa ammatissa]. St. Cloudissa syntyy myös kirjan sankari, orpo Homer Wells. St. Cloud'sista Homer päätyy Ocean Viewiin abortoidun Candyn ja tämän poikaystävän Willyn matkassa. Kolmikko rakastaa toisiaan ratkaisemattomalla tavalla. Lojaalisti ja totuutta karttaen.

Teemaltaan Irvingin kirja onkin moraliteettipohdinta ihmisen ja luojan töistä. Oman elämänsä arvoja joutuu pohtimaan kukin kirjan henkilöistä vuorollaan, niin aborttilääkäri Wilbur kuin Candyn kanssa lapsen saava Homerkin. The Cider House Rules - kirjan alkuperäinen nimi - on pienyhteisön sanaton laki ompa sitten kyse poimijaneekereiden nokkimisjärjestyksestä, mustien ja valkoisen suhteista tai Wallyn ja Homerin käyttöoikeutta ihanaan Candyyn.

Ikuisia teemoja, kauniisti kirjoitettuna. Tämän kirjan ääreen kannatti pysähtyä.

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Äänekästä hiljaisuutta

Peter Høegin Hiljainen tyttö on äänekäs kirja. Päähenkilö Kasper Kronea on siunattu ilmiömäisellä sävelkorvalla. Kasperin kuudes aisti kuulee sävellajit ja -asteikot, soinnut, teemat, modulaatiot ja jopa kappaleet aina tavatessaan ihmisiä. Niiden avulla on helppo nousta tilannetajun mestariksi.

Tilannetajua Kasper tarvitseekin. Hän on pikku nilkki, tai sittenkin sankariainesta. Kasperin ammatti on klovni, kansainvälisesti tunnettu sellainen. Mutta paradoksaalinen Kasper on sankari lain ulkopuolella. Verot maksamatta, poliisit perässä, vastuunotto omasta elämästä kateissa.

Hiljainen tyttö on toisaalta tyypillinen päähenkilön kasvutarina. Nilkistä sankariksi -kasvukaaren avainhenkilö on pikkutyttö KlaraMaria, jonka Kasper tapaa tarinan alkajaisiksi. Ihme ja kumma: KlaraMarialla ei ole lainkaan sointia. Täydellisen hiljaisuuden tyttö pyytää Kasperilta apua: hänet on siepattu.

Ja jos tähän asti tuntui, että pysyit perässä, huti tuli.
Høeg kirjoitti kirjaa lähes kymmenen vuotta. Siinä ajassa uuteen kirjaan upposi aivan liikaa lastia. Selkeän päähenkilön lisäksi sivuhenkilöitä on vähemmän, mutta vahvoja avainhenkilöitä aivan liikaa. Etenkin kirja on turvoksissa intertekstuaalisia viittauksia, jotka saivat minut totaalisen pyörryksiin. Kasper ei todellakaan ole tyhjäpäinen klovni eikä Høeg sivistymätön kirjailija!

Itse olisin lukiessani tarvinnut rinnalle seliteosan, jossa käydään läpi kaikki nämä intertekstuaaliset vittaukset [jos jollekin kirjallisuustieteen tunnille, tai muuten vaan lukupiiriin, tarvitaan esimerkkiä intertekstuaalisuudesta, tätä parempaa esimerkkiä on vaikea löytää]. Jos esimerkiksi klassinen musiikki sävellajeineen ei ole selkäytimessä, voi voi lukijaa. Voi voi samoin, jos sirkustaiteen-, kulttuuri-, tanskan- ja uskonnonhistorissa on puutteita. Paljon jää ymmärtämättä.

Kaiken tämän lisäksi Hiljaisen tytön tarina on täysin fragmentaalinen. Siis postmoderni [saimpas senkin mukaan!]. Tämä on scifi uppoavasta Kööpenhaminasta rikollisjengeineen? Ja myös dekkari kidutuksineen, murhineen, takaa-ajoineen, piilottelevine nunnineen?

En voi sano ymmärtäneeni Hiljaisesta tytöstä paljoakaan. Mutta ikäväkseni kirja ei myöskään jäänyt vaivaamaan, kutittamaan mieltä - jättänyt jälkiä. Jos en olisi lainannut tätä kirjastosta, voisin heittää sillä vesilintua.

No Høegin hyväksi täytyy sanoa, että kirjan kieli pelasti hieman. Jotain rauhaa, viisautta ja kypsyyttä kaaoksen keskellä.

Kun nyt kerran olen ryhtynyt antamaan Høegeille pisteitä Hiljainen tyttö saa 3. Enkä varmasti lue vähään aikaan niitä yhtään enempää!

PS. Tasapuolisuuden nimissä on pakko muistuttaa, että Hoeg on ihmisenä hieno mies.

Hiljaisen tytöt kirja-arvoteluita Kirsi Pihan lopetetussa Lukipiirissä
ja HS:n Jukka Petäjältä. Minusta kuvaavaa, että vaikka Piha kirjoittaa pitäneensä kirjasta paljon, ei hänellä ole siitä juurikaan sanottavaa sitaatteja lukuun ottamatta.


torstai 23. kesäkuuta 2011

Tanskan 500 vuoden yksinäisyys

Peter Høeg, Euroopan ikioma Gabriel Garcia-Marques. Laimeampana ja epäuskottavampana.

Luin Naisen ja Apinan ensin. Oivallus siitä, miksi se kirja piti kirjoittaa tai julkaista tai lukea jäi arvoitukseksi. Asteikolla 0-10 annan kirjalle arvosanan 1.
Sitten oli jossain vaiheessa pakko lukea lisää Høegeja kun on tähän projektiin ryhtynyt. Nappasin kirjaston hyllystä Kuvitelmia 20. vuosisadasta. Se on tanskalaisen esikoisromaani. Takakannen mukaan kirja saa lukijan haltioihinsa.

No ei saanut. Mutta ideaa siitä sentään löytyi, varmasti ainakin tanskalaisille, onhan kirja fiktiivinen tulkinta juutinmaan 500 viimeisestä vuosikymmenestä. Høegin itsensa avaussanoin "Tanskan unelmien historia, lyhyt selostus siitä mitä me tällä vuosisadalla olemme pelänneet, uneksineet, toivoneet ja odottaneet."

Unelmia ja odotuksia edustavat kahden sukuhaaran edustajat, sekoitukset fantasiahahmoja ja hyvin tunnistettavia arkkityyppejä. Kyyninen liikemies Carl Laurids, herätysliikkeen pyhimys-tytär Anna Bak, ryöstelemällä itsensä elättävä sirkustaiteilijapariskunta Ramses ja Prinsessa, heidän onnenmyyränsä Adonis, häiriintynyt pikkurikollinen Maria, luksushuora Amalie ja ylikunnollinen suorittaja Carl.

Sukuperinnöstä ei tule kenellekään onnenpotkua. Häikäilemätön ei kestä riippuvuutta rakkaudesta, pyhimys uupuu pettumyksiin, onnenmyyrä pakenee arjen taakkaa, kunnollinen vaipuu mielisairaalakuntoon.

Sinänsä tavanomaista. Mutta kun Høeg pistää Marques-vaihteen päälle elävät ihmiset ikuisesti, katovat kävelyllä vetten päällä ja hehkuvat pyhimysten valoa.

Kuvitelmia on sentään vähän siedettävämpi kirja kuin Nainen ja apina. Annan sille arvosanaksi 2. Ja urheudenpuuskassa luen seuraavaksi Hiljaisen tytön.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Pahanneuvon vuoren juurella

Amos Oz on palannut Luvattuun maahan. Ozin Pahanneuvon vuoren kolmen novellin sankarit ja sankarittaret saapuivat sinne suurin odotuksin. Se oli sitä aikaa, kun britit olivat luopumassa Palestiinan hallinnasta ja arabisota väijyi kulman takana.

Heistä jotkut, kuten Ruth, vain jäivät. Ruth oli ihailtu lausuja, jonka halusi lähteä Amerikkaan. Olihan häntä jopa komea Tadeuszkin rakastanut. Mutta se oli silloin Puolassa, kun rodulla ei ollut väliä. Myöhemmin oli, ja Ruth löysi itsensä siirtokunnasta Hansin kanssa. Josta piti tulla runoilija, mutta ei, tuli lääkäri. Ja joille syntyi erikoinen poika, hiljainen eikä ystäviä. Ruthin päätä särki usein, liikaa aurinkoa, liikaa yksitoikkoista arkea. Kunnes kerran tuli kutsu Sir Alainin juhliin ja Ruth tanssi brittiamiraalin käsivarsilla kauas pois.

Vaikka luvatussa maassa ollaan, kalvaa Ruthia ja muita Ozin henkilöitä kaipaus. Kaipauksessa riutuu myös kuolemansairas tohtori Emanuel Nussbaum. Hän kirjoittaa kirjeitä Minalle, entiselle rakkaalleen. Jota ei ole nähnyt vuosiin ja joka ei ikinä vastaa.

Ozin kirjassa on myös nuoria miehiä, jotka kuuluvat vastarintaliikkeeseen ja unelmoivat juutalaisten maailmanvallasta. Rakennetaan räjähteitä ja pommeja, kadotaan sissileireille ja piilotellaan poliittisia aineistoja. Jewish Agency ja brittiarmeija kohtaavat kotitarkastuksissa. Perheestä tulee surullinen käsite kun miesten ajan vievät sotasuunnitelmat ja naiset kuihtuvat kotona. Lapset pysyvät poissa jaloista kostaakseen kaiken välinpitämättömyyden toisilleen julmissa pihaleikeissä.

Ozin kirjoissa on paljon henkistä yksinäisyyttä ja tukahdutettua surua. Niistä kirjoittaessa tulee samanlainen olo: paljon jää sanomatta ja ymmärtämättä. Itse taidan ihailla Ozina ja hänen kirjojaan ehkä enemmän kuin ketään toista Isossa K:ssa.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Yölentäjän matkassa

Miten sujuu Pikku Prinssin tekijältä aikuisten ihmisten romaanin kirjoittaminen? Kerrotaankohan siinä planeetoista, tähdistä ja pienistä, merkityksellisistä asioista? Ja suhtautuuko aikuisten Antoine de Saint-Exypéry kirjoittamiseen kovin sentimentaalisesti ja vakavasti?


Jotain tunnistettavasti samaa Siipien sankareissa, Yölennossa ja Pikku Prinssissä todellakin on. Ainakin taivas, tähdet ja lentokoneet. Saint-Exupéry valitsi kirjojensa aiheeksi asioita, jotka tunsi parhaiten.

Kuten nimet kertovat, Siipien sankareissa ja Yölennossa pääosassa on lentäminen. Mutta ei mikään tavanomainen reitti- tai harrastelijalentäminen vaan postilentäminen 1920-luvulla. Silloin kartoitettiin yöllisiä, mantereet ylittäviä rahtireittejä, ja yritettiin osoittaa, että yölentäminen on mahdollista ja kaupallisesti kannattavaa. Ainakin minulle kiinnostava katkelma historiaa!

Tarinoita lukiessa arpoo, mikä on ammattikirjallisuutta ja mikä kirjallisuutta. Seikkailuja aikuisille ja kaikille maailmanvalloittajille. Tämähän on tuttu kirjallisuusgenre, vuosikymmeniä sitten etenkin nuorten miesten suosiossa.

Tutustumme lentäjiin Andien, Atlantin ja Saharan yllä. Sääilmiöihin, ilmanpaineisiin ja niiden vaikutukseen lentokoneisiin. Lentäjän tunnelmia ensilennollaan tai kokeneen ammattilentäjän selviytymistarina Saharan aavikoilla tai Andien vankina.

Opin, ettei pakkolaskupaikkaa kannata hylätä vaan sinne palataan löytäjien toivossa yöpymään. Autiomaassakin kangaskappaleet viritetään yön ajaksi kuprulle kasteveden toivossa. Ja aliravittu näkee paitsi kangastuksia, myös kadottaa helposti tarpeellisimmatkin tavaransa. Silloin sydän on heiveröinen kuin linnulla ja voi herkästi pettää.

Kiinnostava yksityöskohta kirjassa on Yölentoa edeltävä André Giden esipuhe. Siinä Gide ottaa esiin yhden Sain-Exupéryn kirjojen pääpiirteen, henkilökeskeisyyden. Kaikista hahmoista ristiriitaisin, ja siksi kiinnostavin, ei olekaan kukaan lentäjistä vaan lennonjohtaja Riviere. Paradoksi kovuutta ja lempeyttä.

Lisää mystisiä kerroksia näihin tarinoihin tuo se, että Saint-Exypéry itse katosi jäljettömiin tiedustelulennolla Korsikan yllä. Ollessaan vain 44 vuoden ikäinen.

torstai 5. toukokuuta 2011

Elämän kestämätön koleus

Isaac Bashevis Singerin Varjoja Hudsonin yllä niputtaa yhteen kirjaan toisenkymmenen holokaustista selvinneen juutalaisen tarinat.

Heti avausluvussa pääsee tutustumaan heistä keskeisimpiin, vanhenevan ja äveriään Borin Makaverin hovin illanistujaisiin New Yorkissa. Koolla on älykäs sakki, joka hakee elämän ideaa tieteestä, politiikasta, uskonnosta, seksistä, liike-elämästä ja urasta. Amerikka on tuonut taloudellista vaurautta ja arkista elämänjatkuvuutta, mutta mieltä painavat keskitysleireillä kuolleet vaimot, lapset ja läheiset. Ja loputtomasti piinaavat kysymykset elämän oikeutuksesta, tarkoituksesta ja tarkoituksettomuudesta.

Varjoja Hudsonin yllä julkaistiin alunperin jatkokertomuksena vuosina 1957-58 juutalaisessa aikakauslehdessä. Tämä näkyy tekstin tyylissä, sillä luvut katkaisevat episodeja ja kohtauksia.

Jo ensilehdiltä ilmassa on suuren draaman ja jännityksen tuntua. Makaverin ainokainen Anna-tytär on heittäytymässä seikkailuun Hertz Greinin kanssa. Kahden jo naimisissa olevan aikuisen julkinen suhde ajaa Makaverin lähipiireineen kaaokseen.

Mutta kirjan edetessä tarjolla on paljon muutakin. Ihmiskohtaloita käydään läpi yksi kerrallaan ja rakkaus- ja sukudraama muuttuu fatalistiseksi kertomukseksi vääristä valinnoista. Annan ja Hertzin suhde ei kestä, sillä kumpikin on uskoton omalla tavallaan. Rauhaton Hertz etsii tarkoitusta uskonnosta ja luonnonmukaisesta elämästä erakoituakseen lopulta Palestiinaan. Tohtori Margolin päätyy yhteen entisen vaimonsa kanssa, joka hylkäsi tohtorin aiemmin saksalaisnatsin takia. Viisas professori Shrage alistuu spritisti-asuinkumppanin tyranniaan ja vieraantuu tieteestä.

Singerin kirjassa ovat mukana kaikki 1950-luvun suuret aatteet kapitalismista sionismiin ja kommunismiin. Uskovaisia löytyy, mutta onnellisia ei. Murhe hyökkää päälle sivu sivulta kun kaikki toiveet murenevat. Singerille niin tyypilliseen tapaan tuska huipentuu vielä viimeiseen iskuun, kun selviää, että Makarovin uusi vaimo on synnyttänyt sairaan lapsen. Alakuloa tästä hienosta lukukokemuksesta on lukijalle tarjolla useammaksi päiväksi.

Varjoja Hudsonin yllä on paitsi loistava amerikkalais-juutalainen ihmiskuvaus, myös hieno kuvaus New Yorkin noususta, pilvenpiirtäjistä, Broadwaysta ja Manhattanista. Mutta kun kaupunki kohoaa, ihmiset hiipuvat kaupunkikuvasta kuin pilvenpiirtäjien tieltä raivatut hökkelit.

PS. Tämän kirjan kaveriksi sopisivat Jumpha Lahirin kertomukset bengalisiirtolaisista Amerikassa.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Alice Munro - novellien MasterChef

Julkisia salaisuuksia näyttää, että Alice Munrolla on novellireseptiikka hallussa. Sen sijaan, että ottaisi riskejä, tuottaisi yllätyksiä ja joutuisi välillä harhapoluille, parantaa Munro annoksiaan harkituin maustein. Novellit ovat turvasatama sekä lukijoille että niille, jotka haluavat opetella novellikirjoittamisen tekniikkaa.

Persoonaltaan Alice Munro on vanha sielu, jolla on silmää ja sydäntä kuvata Kanadan hiljaisia pikkukaupunkeja ja karua erämaata. Munron sankarittaret, ja harvemmat sankarit, ovat niitä, joista harva kirjailija on löytänyt kirjoittamiselleen aiheita.

Munron arkkityyppi on vanhapiikaikää lähentelevä kirjastonhoitaja. Kiinnostuksen kohde on naisen asema pienyhteisöissä ennen 1900-luvun naisliikettä tai sukupuolista vallankumousta.

Tällaisessä "vaaankielistatuksessa" elelee kirjastonhoitaja Louisa. Carstairsin pikkukaupungissa hän on muukalainen: nainen, jolla on selvästi historia ja hivenen uskaliaita tapoja. Eikä vahvaa tarvetta miellyttää tai sopeutua.

Munron naisilla on pieniä tai suurempia salaisuuksia. Kirjesuhde varattuun mieheen, hätävalhe, peitelty henkilöllisyys, piinaava inho tai kartettavia ihmisiä. Mutta miksi ne ovat julkisia? Eivät Munron naiset varsinaisesti paljastu vaan salaisuudet säilyvät heillä itsellään Ehkä siksi, että sellaisia salaisuuksia löytyy meiltä kaikilta.

Ja novellimestari tietää, mikä on tekstilajin paras mauste
...ja jokin liikahtaa hänen muistoissaan mutta ei aivan palauta mieleen hetkeä, jolloin hän tuntee katsovansa silmästä silmään julkista salaisuutta, jotain sellaista joka säpsähdyttää vasta kun siitä yrittää puhua.
Se on loppu, joka jatkaa kertomuksen vielä paljon pistettä pidemmälle.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Sydäneläin yhä tallessa?

Oletko huolehtinut sydäneläimestäsi? llman huolenpitoa se vilistää karkuteille kuin lauma harmaita hiiriä. Joskus liian tukalat olot pakottavat lähtemään. Sellaista on tapahtunut Herta Müllerille kommunistisessa Romaniassa ja ehkä monella parhaillaankin Libyassa tai muualla.

Kun sydäneläin karkaa vääntyvät nauru ja itku pelkiksi ilmeiksi, sanat merkitysten kiertolaisiksi. Kenkä, pilkku, vilustuminen ja kynsisakset - kuulustelu, kuolema, vankila, vakoilu.

Sellaisen kielen kehittävät Müllerin nuori nainen ja hänen kolme miesystäväänsä. He tutustuvat opiskelija-asuntolassa, jossa heidät yhdistää hirttäytyneen Lolan muisto. Lola, sellainen samanlainen köyhä ja yksinkertainen, ja se näkyy poskipäistä tai ehkä suupielistä. Elämänköyhyys, tunteenköyhyys, mielenköyhyys.

Kun nelikko kiinnostuu Lolasta ja muista sattumuksista, joita ei saisi nähdä, kiinnostuu vastavakoilu heistä. Herra Pleje koirineen. Nuuhkii joka nurkan, kirjeen ja ovenpielen, vanhempien talot ja ajatukset. Löytää yksinäiset hiukset kirjekuorista.

Kun koulu loppuu, nelikko päätyy eri puolille Romaniaa. Joku kuolee, joku selviää Saksaan. Mutta kadonnut sydäneläin siirtää apatian, pelon ja syyllisyyden yli maidenkin rajojen.
jokaisella on ystävä joka pilvenhattaralla
niin käy ystävien siellä missä maailma on kauhua täynnä
äitikin sanoi, ei siinä mitään outoa
älä huoli ystävistä
mieti tärkeämpiä asioita
Herta Müller kirjoittaa proosarunoutta, tiiviitä sanoja ja painokkaita lauseita. Kauneinta kieltä, joka romaaneista voi lukea. Olen mykistynyt tälle kauheudelle ja kauneudelle. Parhaimpien listalle, ehdottomasti.

Sydäneläimestä näyttää bloganneen myös Leena Lumi >>

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Ja tästä pääsemmekin avarammille aloille...liian avarille

Günter Grass eksytti minut aivan liian Avarille aloille. Pitkäveteinen eepos, johon Grass on upottanut käsittämättömän määrän aikakausia, kirjallisia otteita ja yhteiskunnallis-historiallisia viittauksia. Jos joku on lukenut tämän, kuulisin mielelläni, miksi melkein tämä kaikki Kampelassa toimii, mutta tässä ei ollenkaan.

Günter Grass. Avarammille aloille.
Loppusanoissa suomentaja Oili Suominen kirjoittaa lohduttavasti "alkuun monikin seikka voi tuntua lukijasta kummalliselta, mutta teksti alkaa vähitellen selittää itse itseään".

Ehkäpä. Epäilen. Joten monieräiseksi painiksi meni. Ja Avarammille aloille tuuletti selätyksellä. Olen vieläkin hyvin hengästynyt.

Kirjasta jäi mieleen intertekstuaalinen tarina kahdesta vanhuksesta Theodor Wuttkesta, tuttavallisemmin Fontysta, ja Hoftallerista, jotka kansigrafiikassa harppovat yhtäjalkaa Berliinin kadulla. Hoftaller on ensimmäisen yötäpäiväävarjo, herkullinen uudissana sinänsä. Ensimmäisen hahmo sekoittaa perheenisää ja aviomiestä ja Fontyn intohimoista tutkimuskohdetta, kirjailija Theodor Fontanea, jota tekstissäkin siteerataan ahkerasti.

Vanhukset ovat tietysti joskus olleet nuoria, aikuisia ja keski-ikäisiä ja ennen muuta saksalaisia. Ja Saksasta tässä kirjassa on ensisijaisesti kysymys. Päähenkilöiden kypsän iän takia on helppo liukua 1800-luvulta ohi maailmansotien muurin ja puolueen jakamaan maahan. Ja törmätä yhdistyvään Saksaan, jossa länsi hotkaisee itäisen.

Ja yhteentörmäyksiä seuraa. Kiinteistökeinottelijana omaisuuden hankkinut vävymies kuolee autobahnalla kolaroidessaan Trabanttiin. Miehen omaisuuden perivästä tyttärestä tulee jämäkkä liikenainen - joka liittyy takaisin puolueeseen opettaakseen kommunisteille businesta.

Asiat ovat toisaalta absurdeja, toisaalta symbolisia. Fonty on vielä eläkkeellä töissä yksityistämisvirasto Treuhandin arkistossa, jonne on koottu saksalaisten salaiset kansiot. Yötäpäiväävarjossa ruumillistuu vakoilukoneisto, joka antaa Fontyn tyttärelle häälahjaksi, tietysti, morsiamen henkilökohtaisen kansion. Ja ensimmäistä kertaa käydään KaDeWeessä ja McDonaldsilla juhlitaan 80-vuotispäiviä. Ja aina välillä on äänessä mystinen me, joka näkee kaiken, kuulee kaiken ja raportoi kaiken.

Grassin kirjaa on arvosteltu enemmän poliittisista kannanotoista kuin kirjallisista ansioista. Ymmärrän hyvin. Ulkosaksalaiset, ei-saksaa-harrastavat, uppoavat tähän kirjarämeeseen hiustupsua myöten. Sillä jotenkin kirjailija-Grassia kovempaa tässä kirjassa huutaa henkilökohtainen mielipide ja katkeruus. Enkä oikein saa kiinni, mistä kaikesta se puhuu.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Murha ja muodonmuutos

Nuori Firmino. Leipiintynyt uutistoimittaja, jota leipätyötä enemmän huokuttelee kirjallisuustutkielman viimeistely ja hengailu morsiamen kanssa. Hänelle päätoimittaja työntää puoliväkisin - ilman mitään merkkejä ammatillisesta kyvykkyydestä tai kunnianhimosta - uran muhkeimman skuupin.

Hienosti kirjaimellinen nimi tällä kirjalla. Damasceno Monteirolta on todellakin katkaistu pää. Vaikkei Firmono millään viitsisi vaivautua, käy päätoimittajalta käsky uutisoida päättömän ruumiin arvoitus.

Mutta kun työ alkaa, tulee jutun selvittämisestä, paljastamisesta ja kertomisesta Firminon henkilökohtainen tsunami. Vyöryvän aallon harjalla ratsastaa, omaksi yllätyksekseenkin, rivitoimittajasta kehkeytynyt sankaritoimittaja.

Johtolangat syötetään Firminolle Dona Rosan majatalossa. Avainlähteeksi osoittautuu muodottoman lihava, mutta aatteiltaan jalo asianajaja Fernando de Mello Sequiera.

Italialainen Antonio Tabucchi on hullaantunut Portugalista, jonne hän mielellään sijoittaa kirjansa. Matkakirjan mausteet ryydittävät tätäkin kirjaa, joka tuo siihen hienosti dokumentaarisuuden tuntua. Oporton vanhan kaupungin, nihkeän kuumuuden ja Duoro-joen penkereet jäävät syvälle mieleen. Ja runsaasti sivutilaa uhrataan ruoalle ja juomalle, joita ilman tuskin on havaittavaa älyllistä elämää. Ja erityisesti Tripalle, jota ainakin minä aion välttää loppuelämäni.

Odottamatta muuttuneet olosuhteet voivat aiheuttaa inhimillisen metamorfoosin. Toukasta kuoriutuu perhonen, haaveilija kasvaa vastuunkantajaksi. Siinä yksi Antonio Tabucchin lempiaiheista. Joista hänen kertomaan ainakin minä pidän poikkeuksellisen paljon.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Varsovassa, juutalaisgetton lähellä

Ahdistavaa lukea kirjaa, jonka nimeä ei ymmärrä. Miksi Alku eikä Loppu? Andrzej Szczypiorski käyttää tuttua, mutta ärsyttäväää, tekniikkaa. Nimi avataan vasta viimeisellä sivulla, viimeisessä kappaleessa.

Loppu olisi saattanut olla nimeksi liian ilmeinen. Sillä Alkukin, Szczypiorskin toinen iso K., sisältää tutun aiheen. Juutalaiskohtaloita toisessa maailmansodassa. Tällä kertaa Varsovassa.

Alulle silmiinpistävää on värikäs henkilömosaiikki. Pieni kirja on täytetty kymmenillä elämänkerroilla, joihin sota-aika viiltää "mustan, valottoman ja värittömän kuilun". Tässä siteeraan sinisilmäistä, joskin juutalaista, rouva Irma Seidenmania. Hänet ystäväketju pelastaa getton kynnykseltä.

Onneksi Alku ei ole tavanomainen episodiromaani toisiaan leikkaavine ihmiskohtaloineen. Alun ihmiset ovat sarja hiipuvia fragmentteja. Heistä osalle elämä päättyy gettoon, osa haistaa kuolemantuoksua getton ulkopuolella. Sisällä tai ei-sisällä, kuitenkin vaarallisen lähellä. Kuolema vai menetys -kirjan tärkein kumman kaa -kysymys. Vaikea vastata, surettaako enemmän ainoan ystävänsä ja rakkautensa menettävän Pawelekin kohtalo, vai perheensä kanssa kuolevan Heinion aivan liian lyhyeksi jäävä elämä.

En tiedä [enkä juuri nyt halua googlata], millainen kirjailija Szczypiorski on puolalaisille. Ainakin Puola tuoksuu ja tuntuu tässä kirjassa vahvasti ja ristiriitaisesti. Maa, jonka yli kaikki eurooppalaiset suurvallat kävelivät.

Ja mikä se Alku oli? No lapsi, jonka Israeliin asettuva Josia synnyttää. Ensin hän säikkyy ja kiroaa kohtunsa. Mutta onneksi lopulta tuntuu helpotus.

Ja sitä tunsin minäkin, kun tämä kirja loppui. Kun on lukenut kirjan yhdestä lähihistorian surullisimmasta aiheesta, mutta joka ei tämän kirjailijan kirjoittamana sittenkään enää liikuttanut tarpeeksi.

**

Luin muuten pari viikkoa sitten yhden tylsistyttävän kirjan. Taikalaatikkoa ei olisi ikinä julkaistu Isossa K:ssa, jos kirjailija sen takana ei olisi Günther Grass.

Eikä voi mitenkään olla totta, että Taikalaatikon on kirjoittanut sama kirjailijanero, jonka mielikuvituksesta ovat syntyneet hätkähdyttävä Kampela ja nokkela Peltirumpu. Taikalaatikon takana on väsähtänyt ja aavistuksen katkeroitunut isoisä. Kirjassa lapset yhdestä jos toisestakin avioliitosta muistelevat kaihoisasti Günther-isää, lapsuutta ja perhekuvia tallentaneen Marian Agfa-Boxia.

Lapset ajelehtivat vähän, etsivät paikkaansa pikkaisen ja kritisoivat isäänsä kohtuudella. Sellaisia lapsiahan kaikki haluaisivat. Mutta sellaisia kirjoja ei monikaan jaksa lukea.

Ilmeisesti kirjanen on ennen kaikkea perheystävä, Maria Raman muistomerkki. Suotakoon se hänelle.

Kehoitan pysymään kaukana Taikalaatikosta. Mikäli et ole kuin minä ja päättänyt lukea koko Isoa K:ta. Ja olenkin jo päässyt yli puolenväli, seuraava on numero 213!

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Naturistin Pariisi puhekielellä

Kuolema luotolla, Niin kauas kuin yötä riittää -kirjan jatko-osa vei minut yli sadan vuoden takaiseen Pariisiin. Kirja on vangitseva: synkkä ja ahdistava, mutta hurjissa käänteissään leikkisä, hauska ja mukaansatempaava.

Pariisissa asuu Ferdinard Passagen lasikattojen alla. Ferninard, Clémencen ja Augusten ainokainen, auttaa polion sairastuttamaa äitiään pitsikaupissa, käy koulussa kun käsketään ja yrittää kehitellä uraa liike-elämässä.

Clémence ja Auguste raatavat kuin siat ja puhuvat kuin pirulaiset. Kannustavan kotikasvatuksen vuosituhannella on vanhempien väkivaltainen, negatiivinen ja julma
kasvatusmetodi inhaa luettavaa. Vanhemmat näkevät Ferdinardissa todennäköisen murhaajan, varkaan, laiskurin ja raiskaajan. Parasta ottaa luulot pois pikkupojalta heti paikalla.

Mutta eihän sitä Ferninardia niin helpolla nitistetä. Viha ja epäoikeudenmukaisuus kalvavat sisintä aina vain kamalammin. Ikävät ennustukset toteuttavat itseään, kun poikarukka epäonnistuu työpaikoissaan pahansuopien esimieshen ja hyväksikäytön seurauksena. Ristiriidat räjähtävät liekkeihin isän ja pojan tappelussa, jossa Ferdinard on vähällä tappaa isänsä.
Ferdinardin pelastaa setä suojelusenkeli, Edouard-enonsa, joka järjestää pojalle uuren uran. Ferdinardista tulee keksijä Courtial des Pereiresin apulainen ja luotettu. Yhdessä järjestetään ilmapallolentoja, innostutaan sukeltamislaitteista, huijataan väkijoukkoja ja vararikon edessä paetaan maaseudulle viljelijöiksi. Courtialin vaimon lisäksi tilalle muuttaa myös epämääräinen joukko lapsia, kun duo keksii rahoittaa toimintansa perustamalla Uusi Rotu -sisäoppilaitoksen. Kuvaan sopii, ettei vekaroille opeteta mitään. Heistä kasvaa seudun kauhu, varasteleva lapsijoukkio, joka pitää isännät hengissä.

Huikeita tapahtumankäänteitäkin tärkeämpi syy kirjakolossin synnyttämään ahmintaefektiin [varoitan, niin siinä tulee käymään!] on Louis-Ferdinard Céline kieli. Céline oli ensimmäinen ranskalainen kirjailija, joka sai modernin slangin ja puhekielen kuulostamaan taiteelta. Kirjoittaessaan kirjan 1930-luvulla Céline rikkoi taatusti kaikki yläkulttuuriset kirjallisuuskonventiot.

Célinen henkilöitä kaikkein räävittömintä kieltä käyttää isä-Auguste. Hänen päivittäisissä vihanpuuskissaan ilotulitetaan kaikissa myrkyn väreissä.

Jos kirjallisuudessa yleensä innostutaan idealisoimaan Pariisia ja ranskalaista maaseutua, ei Céline taatusti sorru tähän. Hänen kuvaamansa aikakausi ja miljööt ovat inhottavia ja saastaisia. Kadut ja asunnot löyhkäävät, tilaa ei ole juuri nimeksikään, vessajutuistakin kelpaa kirjoittaa sivutolkulla. Céline ei ole edes realisti vaan perinpohjainen naturalisti.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kehityskertomus, pessimistinen kuvaus ihmisen pyrkimysten turhuudesta. Sellainen tarina, jossa lapsuutta, poikaikää ja nuoruutta ei kehystetä kultakehyksiin.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Kaikki haluaa mustan miehen elämää

Toni Morrison on afro-amerikkalaisen kirjallisuuden professori. Hänen romaaneissaan kirjoitetaan mustan Amerikan historiaa vastavirtaan oppineesti ja hyvin dramaattisesti.

Siksi en väitä ymmärtäneeni Salominen laulun intertekstuaalisuudesta tai kulttuurikannanotoista juuri mitään. Sen sijaan tarina, Deadien sukutarina kolmessa polvessa, vangitsee taianomaisesti. Nettikeskustelussa joku luonnehti tätä kirjaa "elämänsä ikimuistoisimmaksi kirjaksi, jota ei enää ikinä uskalla lukea uudelleen".

Tarinan osallisista, oudonnimisistä neekereistä Macon Deadeista ensimmäinen vapautui orjuudesta ja ammuttiin valkoisella luodilla omalle aidalleen Virginiassa. Toinen rikastui kiinteistökaupalla Michiganissa ja nuorin, Maitomies, vähät välittää.

Miesten liepeillä lymyilee naisia ja satoja tarinoita suhteista, vaelluksista ja pettymyksistä. Ensimmäinen Macon rakasti intiaanivaimoaan Laulaa niin paljon, ettei vaimon kuoltua enää lausunut tämän nimeä. Kakkos-Macon kieltää työväenluokkaiset juurensa ja hylkää afrikkalaisempaan elämäntyyliin viehtyneen, noitataitoisen sisarensa Pilatuksen. Kakkosen Ruth-vaimo kipeytyy rakkaudennälkään ja lohduttaa itseään isänsä haudalla.

Nuorin, Maitomies-Macon, on perheen keskipiste, hemmoteltu keikari, joka alaluokkaistaa rakkaus- ja ihmissuhteensa. Hän kiikkuu elämänkeinussa kiikkerästi. Tappoaikeissa ovat niin oma isä, raivopäinen rakastajatar Hagar kuin anarkistinen paras ystävä Kitara. "Kaikki haluaa mustan miehen elämää", Morrison kirjoittaa.

Kirjan kepeähköä alkuosaa seuraa prologi, jossa Morrisonin teksti iskee lukijan lähes kanveesiin. Se keskittyy Maitomiehen retkeen Virgianiaan. Aluksi on kyse kullasta, mutta myöhemmin matka muuttuu hohdokkaaksi kertomukseksi identiteetin löytämisestä. Aarteen sijasta Maitomies saa lahjaksi eheytyneen sukutarinan.

Virginian ylämaalta, karusta, vedettömästä ja lähes tiettömästä maasta löytyvät sukulaiset ja ykkös-Maconin hautapaikka. Jonka äärelle ammutaan Pilastus. Ja vain odotetaan hetkeä, jolloin siitä tulee myös Maitomiehen hautapaikka.

"sillä nyt hän tiesi...Jos vain heittäytyi ilmaan, sitä pystyi liitämään."

Joka intiaanitaruissa tarkoittaa itsemurhalentoa [lähde: internetin ihmeellinen maailma].

Toni Morrison on se syy, joka sai minut rakastamaan uudelleen kirjallisuutta kuutisen vuotta sitten. Sinisimmät silmät on edelleen suosikkini, mutta Salomonin laulu yltää lähelle.