Günter Grass eksytti minut aivan liian Avarille aloille. Pitkäveteinen eepos, johon Grass on upottanut käsittämättömän määrän aikakausia, kirjallisia otteita ja yhteiskunnallis-historiallisia viittauksia. Jos joku on lukenut tämän, kuulisin mielelläni, miksi melkein tämä kaikki Kampelassa toimii, mutta tässä ei ollenkaan.
Loppusanoissa suomentaja Oili Suominen kirjoittaa lohduttavasti "alkuun monikin seikka voi tuntua lukijasta kummalliselta, mutta teksti alkaa vähitellen selittää itse itseään".
Ehkäpä. Epäilen. Joten monieräiseksi painiksi meni. Ja Avarammille aloille tuuletti selätyksellä. Olen vieläkin hyvin hengästynyt.
Kirjasta jäi mieleen intertekstuaalinen tarina kahdesta vanhuksesta Theodor Wuttkesta, tuttavallisemmin Fontysta, ja Hoftallerista, jotka kansigrafiikassa harppovat yhtäjalkaa Berliinin kadulla. Hoftaller on ensimmäisen yötäpäiväävarjo, herkullinen uudissana sinänsä. Ensimmäisen hahmo sekoittaa perheenisää ja aviomiestä ja Fontyn intohimoista tutkimuskohdetta, kirjailija Theodor Fontanea, jota tekstissäkin siteerataan ahkerasti.
Vanhukset ovat tietysti joskus olleet nuoria, aikuisia ja keski-ikäisiä ja ennen muuta saksalaisia. Ja Saksasta tässä kirjassa on ensisijaisesti kysymys. Päähenkilöiden kypsän iän takia on helppo liukua 1800-luvulta ohi maailmansotien muurin ja puolueen jakamaan maahan. Ja törmätä yhdistyvään Saksaan, jossa länsi hotkaisee itäisen.
Ja yhteentörmäyksiä seuraa. Kiinteistökeinottelijana omaisuuden hankkinut vävymies kuolee autobahnalla kolaroidessaan Trabanttiin. Miehen omaisuuden perivästä tyttärestä tulee jämäkkä liikenainen - joka liittyy takaisin puolueeseen opettaakseen kommunisteille businesta.
Asiat ovat toisaalta absurdeja, toisaalta symbolisia. Fonty on vielä eläkkeellä töissä yksityistämisvirasto Treuhandin arkistossa, jonne on koottu saksalaisten salaiset kansiot. Yötäpäiväävarjossa ruumillistuu vakoilukoneisto, joka antaa Fontyn tyttärelle häälahjaksi, tietysti, morsiamen henkilökohtaisen kansion. Ja ensimmäistä kertaa käydään KaDeWeessä ja McDonaldsilla juhlitaan 80-vuotispäiviä. Ja aina välillä on äänessä mystinen me, joka näkee kaiken, kuulee kaiken ja raportoi kaiken.
Grassin kirjaa on arvosteltu enemmän poliittisista kannanotoista kuin kirjallisista ansioista. Ymmärrän hyvin. Ulkosaksalaiset, ei-saksaa-harrastavat, uppoavat tähän kirjarämeeseen hiustupsua myöten. Sillä jotenkin kirjailija-Grassia kovempaa tässä kirjassa huutaa henkilökohtainen mielipide ja katkeruus. Enkä oikein saa kiinni, mistä kaikesta se puhuu.
Günter Grass. Avarammille aloille. |
Ehkäpä. Epäilen. Joten monieräiseksi painiksi meni. Ja Avarammille aloille tuuletti selätyksellä. Olen vieläkin hyvin hengästynyt.
Kirjasta jäi mieleen intertekstuaalinen tarina kahdesta vanhuksesta Theodor Wuttkesta, tuttavallisemmin Fontysta, ja Hoftallerista, jotka kansigrafiikassa harppovat yhtäjalkaa Berliinin kadulla. Hoftaller on ensimmäisen yötäpäiväävarjo, herkullinen uudissana sinänsä. Ensimmäisen hahmo sekoittaa perheenisää ja aviomiestä ja Fontyn intohimoista tutkimuskohdetta, kirjailija Theodor Fontanea, jota tekstissäkin siteerataan ahkerasti.
Vanhukset ovat tietysti joskus olleet nuoria, aikuisia ja keski-ikäisiä ja ennen muuta saksalaisia. Ja Saksasta tässä kirjassa on ensisijaisesti kysymys. Päähenkilöiden kypsän iän takia on helppo liukua 1800-luvulta ohi maailmansotien muurin ja puolueen jakamaan maahan. Ja törmätä yhdistyvään Saksaan, jossa länsi hotkaisee itäisen.
Ja yhteentörmäyksiä seuraa. Kiinteistökeinottelijana omaisuuden hankkinut vävymies kuolee autobahnalla kolaroidessaan Trabanttiin. Miehen omaisuuden perivästä tyttärestä tulee jämäkkä liikenainen - joka liittyy takaisin puolueeseen opettaakseen kommunisteille businesta.
Asiat ovat toisaalta absurdeja, toisaalta symbolisia. Fonty on vielä eläkkeellä töissä yksityistämisvirasto Treuhandin arkistossa, jonne on koottu saksalaisten salaiset kansiot. Yötäpäiväävarjossa ruumillistuu vakoilukoneisto, joka antaa Fontyn tyttärelle häälahjaksi, tietysti, morsiamen henkilökohtaisen kansion. Ja ensimmäistä kertaa käydään KaDeWeessä ja McDonaldsilla juhlitaan 80-vuotispäiviä. Ja aina välillä on äänessä mystinen me, joka näkee kaiken, kuulee kaiken ja raportoi kaiken.
Grassin kirjaa on arvosteltu enemmän poliittisista kannanotoista kuin kirjallisista ansioista. Ymmärrän hyvin. Ulkosaksalaiset, ei-saksaa-harrastavat, uppoavat tähän kirjarämeeseen hiustupsua myöten. Sillä jotenkin kirjailija-Grassia kovempaa tässä kirjassa huutaa henkilökohtainen mielipide ja katkeruus. Enkä oikein saa kiinni, mistä kaikesta se puhuu.
Kiitos hienosta blogista! Kauan etsin uutta hyvää kirjablogia, ja tässä minulla on sellainen! (Toinen, jonka hiljattain löysin, on johiltunen.wordpress.com)
VastaaPoistaEn ole KK:n suurkuluttaja, mutta joitain teoksia olen lukenut. Grassin luin ehkä 16 vuotta sitten. Silloin koin uivani maailmaan, joka juurikin itse selittää itseään. Grass on huima kertoja, ottaa kyytiin ja vie, ja kieli palkitsee koko ajan ja aina, on yllätyksellinen. Kertoja on suvereeni ja tulee tunne, että hän on koko ajan lukijaa yhdeksän askelta edellä.
Kiitos mieltä lämmittävästä kommentista! Antaa puhtia jatkaa pienen talvipaussin jälkeen.
VastaaPoistaGrass oli lempikirjailijoitani 20 + -ikäisenä, mutta huomaan, etten enää nykyään uppoudu hänen teksteihinsä yhtä intensiivisesti.