W. G. Sebald Ilmasota ja kirjallisuus – Saksalaisen kirjallisuuden hävettävä muistinmenetys

W. G. Sebald. Ilmasota ja kirjallisuus.

Ensinnäkin varoitus. W. G. Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus ei ole fiktio vaan esseekokoelma, jonka voisin kuvitella kuulevani luentona kirjallisuusseminaarissa. Näin tapahtuikin: Sebald piti 1990-luvun lopulla Zürichissä luentoja samalla teemalla.

Ilmasodan ja kirjallisuuden aihe on sävähdyttävä: Toinen maailmansota tavallisten saksalaisten näkökulmasta. Toisessa maailmansodassa Saksassa kuoli 600 000 siviiliä ja 7,5 miljoonaa menetti kotinsa. Liittoutuneet pommittivat yli 130 saksalaista kaupunkia – monet maan tasalle. On karmivaa ajatella, kuinka Saksan talousihme nousi miljoonien ruumiiden raunioille.

Kaupungeista kuutiometreissä mitattuna pahoin kärsivät esimerkiksi Köln ja Dresden. Tuttuun tyyliin kirjasta löytyy ennen ja jälkeen -kuvia. Yksi hätkähdyttävimmistä on kuvapari Frankfurtista 1947 ja puoli vuosisataa myöhemmin.

Frankfurt 1947 ja 1997.

Ilmasodan ja kirjallisuuden ydinviesti on syytös: 

Saksan kirjallisuudesta yhä puuttuu suuri eepos, joka kertoisi sodanaikaisista ja sodanjälkeisistä vuosista.

Sebaldin mielestä kolmanteen valtakuntaan jääneet kirjailijat vaikenivat sodan inhimillisistä kärsimyksistä ikään kuin he kärsisivät kollektiivisesta muistinmenetyksestä. Tämä on ollut myös ilmasotaa harjoittaneiden liittoutuneiden intressi.

"Muistamattomuuden" lisäksi Sebald luettelee saksalaiskirjailijoita, jota ovat "korjailleet" historiaa jälkikäteen. Rankimman käsittelyn saa Alfred Andersch, joka nimesi itsensä kolmannen valtakunnan kirjallisuuden "terveimmäksi ja omintakeisimmaksi kyvyksi". Luennoista saamansa palautteen takia Sebald päättelee joidenkin kärsivän muistinmenetyksestä edelleen. 

Oma saksalaisen kirjallisuuden tuntemukseni on tietysti paljon vaatimattomampaa kuin itävaltalaisen ja saksankielisen Sebaldin. Silti olen Sebaldin kanssa osittain samaa mieltä. Kukapa ei taiteen ja historian kautta tuntisi juutalaisten, kommunistien, miehitysvaltioiden, liittoutuneiden tai vastarintaliikkeisiin osallistuneiden kohtaloita. Keltaisessa kirjastossakin aiheet ovat suosituimpien joukossa. Eikä varmasti ole yhtään toiseen maailmansotaan osallistunutta maata, josta ei löytyisi Tuntemattoman sotilaan kaltaista, sotaklassikon asemaan noussutta kirjaa.

Toisaalta itsekin olen lukenut rauniokirjallisuutta. Niissä kansakunnan tragediat viedään ihmisten kokemuksiksi. Keltainen kirjasto on julkaissut Heinrich Bölliä. Sebaldilta saavat synninpäästön minulle täysin tuntemattomat Herman Kasack, Hans Erich Nossack, Arno Schmidt ja Peter de Mendelssohn. 

Yksittäisistä poikkeuksista huolimatta Sebaldin mielestä Saksassa: 

...kokonainen saksalaiskirjailijoiden sukupolvi oli kykenemätön kuvaamaan näkemäänsä ja kokemaan ja säilömään sitä kansakunnan muistiin.

Tyrmistynyt Sebald kysyy: Mistä johtuu aavemainen hiljaisuus? Kirjasta löytyvän psykologilausunnon mukaan ihmisillä on luontainen halu kertoa kokemastaan, mutta traumaattisissa tilanteissa meiltä voi kadota psyykkinen voima. Katastrofin kohdatessamme turvaudumme ilmiselviin fraaseihin kuten "helvetti on irti, yö oli kohtalokas tai he jäivät liekkien saaliiksi".

Käsittelemättömyyden lisäksi saksalaiset yrittivät kaikin tavoin jatkaa porvarillista elämäänsä – iltapäivän kahvikutsuja vietetään raunioituneiden talojen parvekkeilla ihan kuin ennenkin. Samaan aikaan katutasolla kärsitään nälästä. Tunteeton eloonjäämisvietti on tyypillistä hyönteisyhdyskunnille, mutta ihmisille vierasta. Miltä sinusta tuntuisi jäädä lähes ainoana henkiin katastrofista? Miten itse toimisit?

Sebald tekee parhaansa, jotta alunperin kuulija, mutta nyt siis lukija, pystyisi sijoittamaan itsensä pommitusten aikaiseen tai raunioituneeseen Saksaan. Rauniorotat vilistävät, kaikkialla leijuu savun katku ja kalman haju, jäseniin imeytyy loisia. Hän kuvaa häitä pommitusten keskellä. Myöhemmin raunioista kaivetaan hääseurueen ruumiit.

Sebaldilla on painavaa sanottavaa kollektiivisesta muistinmenetyksestä, eikä tämä "oireyhtymä" tietenkään ole globaalissa mittakaavassa saksalaisten yksinoikeus. Siitä huolimatta en haluaisi lukea Keltaisesta kirjastosta esseitä enkä kaikkea sitä, mitä jo kuolleiden kirjailijoiden jäämistöistä saadaan raavittua kasaan.

Itselle tuntemattomien kirjailijoiden nimeäminen ja analysointi teki mielipiteen muodostamisesta vaikeampaa ja lukemisesta raskasta. Jos et tunne saksalaista kirjallisuutta hyvin – ja minua paremmin – en suosittele Ilmasotaa ja kirjallisuutta.

Se, että Sebald on pysäyttävä ja erityinen tajunnanvirran mestari ei tarkoita sitä, että kaikki mitä hänen kynästään on lähtenyt, on maailmanluokan fiktiota. Ja eikö sen pitäisi olla Keltaisen kirjaston julkaisukriteeri? Nämäkin luennot olisi voinut julkaista kuunneltavina artikkeleina tai taustoittavina sarjana jossain digiformaatissa.