Alberto Moravia Tyhjä kangas – Tarina pitkäveteisyydestä ja ikävystymisestä

Alberto Moravia. Tyhjä kangas.

Tässä sitä ollaan taas: Kirjoittamassa arviota iki-inhokkini Alberto Moravian kirjasta. Moravialta on syntynyt upea Kaksi naista, mutta muutoin hän jatkaa samoista aiheista ja näkökulmista kirjasta toiseen. Moravian lukeminen on yllätyksetöntä ja pitkästyttävää!

Nyt luin Moravian kirjan nimeltä Tyhjä kangas. Kirjan nimi on italiaksi La Noia – ikävystyminen tai pitkäveteisyys. Siinäpä vasta kirjailijalle haaste: Kuinka kirjoittaa pitkäveteisyydestä ilman, että ikävystyttää lukijan.

Moravian kirjoilla on usein hänelle tunnusomainen rakenne. Tarinaa kehystää minämuotoinen taustoittava esipuhe, joka valitettavasti kertoo niin paljon, että kirjan lukeminen tuntuu lähes turhalta. Näin kävi tämänkin kirjan kohdalla.

Tyhjän kankaan päähenkilö, rikas Dino, on ikävystynyt kaikkeen. Ikävä ei ole Dinolle elämänilon vastakohta vaan pimeyden musta aukko, elämänhalun katoaminen. Nykyisin olotilaa kutsutaan masennukseksi.

Niin pitkälle kuin muistini yltää, on minua aina vaivannut ikävä, kyllästys.

Dino on jopa yrittänyt kirjoittaa ikävän maailmanhistoriaa. Sen alussa Jumala loi Aatamin ja Eevan pelastuakseen ikävältä ja yhä jatkoi maailmankaikkeuden rikastamista samasta syystä.

Tyhjä kangas on kirja olemassaolon kriisistä. Minusta se on rikkaiden ylellisyyttä. Vaikka Dino halveksii äitinsä yltäkylläistä elämäntyyliä äidistä puhumattakaan, ei hänelle ole mikään ongelma olla äitinsä elätti vielä 35 vuotiaana. Ehkä tämäkin oli provokatiivista 1960-luvulla ikonisen mammarakkauden maassa.

Ammatiltaan Dino on taiteilija. Hänen aikansa kuluu sätkiä polttaessa ja arvuutellessa, kuinka monta naista hänen viriilillä naapurillaan, Balestrieri-nimisellä vanhalla taiteilijalla on.

Vaikka Dino on olevinaan maalari, Via Marguttan ateljeessa taulukangas pysyy tyhjänä. Balestrierin kuoltua Dino houkuttelee mallikseen kuolleen taiteilijan mallin Cecilian. Cecilian seura on tasan yhtä ikävystyttävää kuin Dinon muukin maailma.

Lukiessa mietin onko Cecilian vaiteliais yksinkertaisuus tylsämielisyyttä vai laskelmoitua arvoituksellisuutta. Mietiskelyn lomassa sain lukea Keltaisen kirjaston ankeimpia dialogeja. Kuten:

- Miltä sinusta tuntuu, kun sinun on ikävä?
- Minun on ikävä?
- Mitä ikävä sitten on?
- Miten minä sellaista voisin selittää? Ikävä on ikävä.

Tyhjässä kankaassa vastaan tulee taas se tuttu ja ikivanha tarina, jossa mies kehittää pakkomielteen nuoreen naiseen.

...ja minä tahdon mennä naimisiin kanssasi, jotta minun olisi ikävä sinun seurassasi, jotta minä en enää rakastaisi sinua ja jottei sinua enää yleensä olisi olemassa ajatuksissani.

Dinon elämä ilman Ceciliaa olisi yksinkertaisesti täysin toimetonta – toimeliaaksi sitä ei saa taivaallisinkaan muusa. Suhteen edetessä sattuu sentään jotain, kuten petollisuutta, itsemurhayritys ja auto-onnettomuus – eikä kangaskaan pysy ikuisesti tyhjänä.

Moravia oli vuosikymmeniä sitten kiinnostava kirjailija, joka porautui päähenkilöiden alitajuntaan, ei kaihtanut inhimillisiä pakkomielteitä ja kirjoitti seksuaalisuudesta rohkeasti. Parhaimmillaan hän on aistillinen ja arvoituksellinen sekä etevä amatööripsykologi.

Sekä mies- että naiskuvat vaan ovat tylsiä ja yksiulotteisia. Usein myös vastenmielisiä. Seksuaalisuuden poliittisuus on onneksi nykyään jo muutakin kuin luokkakysymys.

Eksistelialistiseen tyyliin tarinassa ei tapahdu vaihtelua tai muutosta, on vain kerrontaa ja olotiloja toisensa perään. Ehkä Dinon kannalta suurin muutos on se, että vaikka hän on lopussa edelleen masentunut, hän ei ole masentunut yhtä paljon. Oma kiinnostukseni sen sijaan hiipui hiipumistaan – tällaisten kirjojen parissa voisi omakin mielentila ankeutua vakavasti.