lauantai 4. elokuuta 2018

Heinrich Böll Ei sanonut sanaakaan – Sodan jälkeen jäi vain tyhjyys ja rauniot

Heinrich Böll. Ei sanonut sanaakaan.
Heinrich Böllin Ei sanonut sanaakaan on minimalistista kirjallisuutta. Ostetaan makkaroita, kinutaan savukkeita, yritetään lainata rahaa, halutaan tavata ja vuokrata hotellihuone, juodaan kuppi kahvia ja piipahdetaan iltamessussa. Kaikki muu on turhaa paitsi Fred ja Käte, vaikka valitettavasti heidänkin suhteensa on melkein yhtä raunioina kuin toisen maailmansodan jälkeinen Köln.

Koko sinun elämäsi, koko meidän elämämme on alusta asti kulunut makkarabaareissa, gulassibaareissa, siivottomissa kapakoissa, viidennen luokan hotelleissa, tivoleissa, ja tässä likaisessa kopissa, jossa olemme asuneet kahdeksan vuotta.

Köyhyys, sodanvastaisuus, myötätunto. Suuria aiheita sisältyy kirjan arkisiin ja kurjiin aiheisiin.

Olen viime aikoina lukenut monta – liian monta – sotakirjaa, joissa sotakokemukset ovat läsnä, mutta niistä ei puhuta. Ei sanonut sanaakaan -kirjassa sodasta puhutaan ja hyvä niin, sillä mies ja hänen elämänsä menee sodasta rikki.

Ei sanonut sanaakaan (kirjoitettu 1953) on upea kirja kuolemalta pelastuneiden elämän tuskasta.

Sodassa rikkoutunut Fred Bogner on jonkun verran yli nelikymppinen. Fredillä on harmaat kasvot ja katseessa lohduttomuus. Hän on mies, joka on sotinut natsi-Saksan riveissä ja palannut pommitettuun Kölniin vieraalta tuntuvaan aviomiehen arkeen. Elämästä ei saa otetta, vaikka vaimo on rakas ja lapset ryntäävät syliin aina kun tavataan. Fred tuskin tulee selviämään sotamuistoista, mutta elättelen toivoa, että hän alkaisi huolehtia edes Kätestä.

Fredillä ja Kätellä on paljon yhteistä uskosta rakkauteen, mutta yhdessä on vaikea elää, jos mies pelkää itseään. Kirjassa he kertovat rinnatusten joka toinen luku -periaatteella, mutta oikeassa elämässä he eivät mahdu saman katon alle.

Tuntui kauhealta, kun en voinut kenellekään puhua, kenellekään selittää, miten asian laita todellisuudessa oli - minä tarvitsin rahaa, tarvitsin rahaa vain nukkuakseni yhdessä vaimoni kanssa.

Ei Kätekään selvinnyt sodasta helpolla. Häneltä kuolivat ummehtuneessa pommisuojassa kaksoset. Se sodan voittanut maa oli Kätelle vain tuntematon syöpäläisarmeija, joka toi kuoleman hänen lapsilleen.

Sodan jälkeen Käte jatkaa taistelua kurjuutta vastaan. Omaisuus liukeni inflaatioon. Hän asuu lapsineen pienessä ja kosteassa huoneistossa, jossa seinät rapisevat ja kalkkipöly peittää huonekalut.

Tähän kohtaan liittäisin mielelläni kuvan pommitetusta Kölnistä. Kuvassa voisi näkyä raunioita ja rumasti paikkailtuja kortteleiden julkisivuja. Luhistuneiden julkisivujen välistä pilkistää katukojuja ja niiden edessä näkyy jonottavia asiakkaita. .

Kun Fred ramppaa yksinään Kölnin katuja, katujen rumuus puistattaa jokaisella sivulla. Heinrich Böllin sanotaan kirjoittaneen rauniokirjallisuutta. Rauniokirjoissa lyhyet kertomukset käsittelivät pienen ihmisen näkökulmasta suuria inhimillisiä kokemuksia.

Usko ja epäusko ovat tässä Böllin tarinassa yhtä vankassa roolissa kuin Graham Greenen kirjoissa. Niissä miespuoliset päähenkilöt etsivät Jumalaa ja armahdusta epätoivoonsa ripistä ja muista katolisen kirkon uskon rituaaleista.

Fred ei tunnu saavan synnynpäästä, sillä hän on jatkuvasti vihainen. Häntä vaivaa väkivallan himo kuten hillitön halu lyödä jotakuta kasvoihin. Sellaisen miehen lapset ovat etääntyneitä, nimettömiä ja kuuliaisia. Hillittyyn käytökseen tottuneet lapset eivät riehaannu edes silloin, kun se on sallittua.

Ei sanonut sanaakaan on poikkeuksellisen koskettava kirja. Vähäeleisyydessään liikuttava ja hyvin inhimillinen. Böll kertoo tarkkaillen, eleettömästi ja yksityiskohtiin tarttuen. Romaanin nimi tulee muinaisesta orjien laulusta. Joskus sanomatta jättäminen voi olla vaikuttavampaa kuin sanominen.

Ei sanonut sanaakaan on upea osoitus siitä, ettei hieno fiktio aina tarvitse tarinaa. Böll antoi yksityiskohtien kuvata rauniokaupungin lohduttomuus eikä luonut tarinankaarta turhille unelmilla.

Loppujen lopuksi Fredin elämän tyhjäksi syövyttämät kasvot olivat niin tyhjät ja kunnianhimo niin mitätöntä, että hän tuskin kykeni tarttumaan itseään niskasta kiinni. Näiden monien sodan traumatisoimien "Fredien" takia tuntuukin käsittämättömältä, että seuraavan sukupolven Saksa sai aikaan talousihmeen. Uuden sukupolven luomisvoima on aina maagista, vaikka tässäkin tapauksessa vanhemman sukupolven traumoja tulvillaan.

Toivon silti Fredille ja Kätelle kaikkea hyvää. Ja palasithan kotiin Fred, palasithan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Keltaiset kiitokset kommentistasi.