Mitä lukija mahtaa odottaa Zaharia Stancun Miten sinua rakastinkaan -kirjalta? Toivoin, että kirjasta löytyisi samaa vimmaa, johon ihastuin Stancun Hullu metsä -kirjassa. Hullu metsä on maaginen kirja taiteilijuuden synnystä ja melkein yhtä erinomainen kuin James Joycen mestarillinen Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta.
Halusin tietää, ketä kirjassa rakastettiin ja – menneen aikamuodon takia – miten rakkaus päättyi.
Miten sinua rakastinkaan -kirjalla ei ollutkaan mitään tekemistä aiemman rakkauden kanssa. Tai ainakaan tavanomaisen.
Ketä sitten rakastettiin? Äitiä, kertojapojan äitiä, joka on juuri kuollut.
Kirjan nimi voisi olla Rakkautta kuoleman jälkeen tai jotain kuolemaan liittyvää, sillä kuolema on tarinassa läsnä joka sivulla. Kaikki ihmiset pelkäävät kuolemaan, mutta ennen kaikkea he pelkäävät yksinäisyyttä: yksinäisyyttä täällä maan päällä ja yksinäisyyttä toisella puolen.
Kirjassa ollaan Romaniassa Omidan kylässä Calmatuilaaksossa. En tiedä ihan tarkkaan koska, mutta veikkaan toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ajanjakso on kuitenkin sillä tavalla repaleinen, että osa uudesta sukupolvesta kaupungistuu ja menettää juurensa – osa jää asuinsijoilleen elämään jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa. Kertojakin asui jo Bukarestissa, työskenteli toimittajana ja kulutti aikansa caféissa ja viinilasillisilla. Ja kävi aniharvoin Omidassa, jossa kahviloiden ja ravintoloiden virkaa toimitti ryyppääminen ja sammuminen luonnon helmaan – vaikka kotoisasti hautausmaalle.
Hautajaisvieraita ei tunnu enää yhdistä muu kuin verisiteen tai yhteinen lapsuus. Kohdataan, kun joku sovusta nai, saa jälkeläisiä tai päättää päivänsä. Ja ollaan kovin vieraita toisilleen jopa sisarusten kesken.
Miten sinua rakastinkaan on hautajaiskansan kollektiivinen suruvirsi. Varmaan niin kuin karjalaisilla aikoinaan. Kun yksi kuolee, niin siinä yhdistyvät muistot muistakin kuolleista. Tulee tilaa kokea omia suruja ja murheita – ehkä myös omaa hiipuvaa elämää.
Kaikista surkein tuntuu olevan naisten kohtalo: Yhäkin riippuvaisia miehistä ja huolissaan lapsikatraan ruokkimisesta ja kasvattamisesta. Joukkoon mahtuu sentään joku tyttönen, joka haluaa kouluttautua insinööriksi.
Yksi kirjan verevimmistä surijoista on köyhä Costadina. Se sama Costadina, jolle Stancu on omistanut kokonaisen kirjan!
Kyläyhteisö itkuvirsineen on katoavaa kansanperintöä. Sen tunnistaa kaupunkilaistunut kertoja, joka tarkkailee vähän ymmällään kylään jääneitä sukulaisia ja paikallissankareita. Häneltä kysytään:
Saitko selville, mitä on kuolema? – Ei, en ole saanut. No sittempähän olet lukenut turhaan kaikki mitä luit.
Siitä olen sentään hyvilläni, että Stancun kirjan nimessä on rakkaudentunnustus. Äiti-vainaa ei nimittäin sellaisia elinaikanaan pahemmin saanut. Puolisikaan ei sanonut vaimolleen r-sanaa ikinä tämän eläessä – haudalla sitä hoetaankin kaikkien menneiden vuosien edestä.
Kaikista kiinnostavinta Stancun kirjassa on kuoleman kohtaaminen. Tästä näkökulmasta kirja voisi olla kiinnostavaa luettavaa antropologille.
Kolme vuorokautta kuolema hiipii talon ympärillä, pihamaalla, käsikkäin kuolleiden kanssa. Sielu joka on erotettu ruumiista itkee, mutta sielun kyyneleitä ei näy.
Kun ihminen on kuollut, vaeltaa sielu talossa jossa hän asui....Se kuulee kaiken mitä sanotaan ja näkee kaiken mitä tapahtuu. Vasta kolmen päivän ja kolmen yön kuluttua musta enkeli tarrttuu sielua kädestä ja johdattaa sen avaruuden seitsemän portin kautta taivaaseen.
Stancun kirja on hyvin maanläheistä naturalismia: köyhää, hankalaa ja viinanhajuista. Tulee mieleen Ilmari Kianto tai muu ryysykansa. Sellaisia hetkiä minkä tahansa köyhyydestä nousseen maan historiasta, joka jäisi jälkipolville täysin kokematta ilman kirjallisuutta ja taidetta.
Halusin tietää, ketä kirjassa rakastettiin ja – menneen aikamuodon takia – miten rakkaus päättyi.
Miten sinua rakastinkaan -kirjalla ei ollutkaan mitään tekemistä aiemman rakkauden kanssa. Tai ainakaan tavanomaisen.
 |
| Zaharia Stancu. Miten sinua rakastinkaan. |
Mitä me tiedämme kuolleista?...Saamme tietää hiukkasen enemmän kuolleista sitten, kun olemme itse kuolleet, emme voi kertoa eläville siitä minkä kuolleena kuulemme tai näemme.Kertojapoika on nimeltään Zaricuta. Todennäköisesti siis kirjailija itse. Hän katsoo mennyttä elämää silmät pyoreänä, jotenkin epäuskoisen oloisena ja hämmentyneenä.
Kirjan nimi voisi olla Rakkautta kuoleman jälkeen tai jotain kuolemaan liittyvää, sillä kuolema on tarinassa läsnä joka sivulla. Kaikki ihmiset pelkäävät kuolemaan, mutta ennen kaikkea he pelkäävät yksinäisyyttä: yksinäisyyttä täällä maan päällä ja yksinäisyyttä toisella puolen.
Kirjassa ollaan Romaniassa Omidan kylässä Calmatuilaaksossa. En tiedä ihan tarkkaan koska, mutta veikkaan toisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Ajanjakso on kuitenkin sillä tavalla repaleinen, että osa uudesta sukupolvesta kaupungistuu ja menettää juurensa – osa jää asuinsijoilleen elämään jonkinlaista pysähtyneisyyden aikaa. Kertojakin asui jo Bukarestissa, työskenteli toimittajana ja kulutti aikansa caféissa ja viinilasillisilla. Ja kävi aniharvoin Omidassa, jossa kahviloiden ja ravintoloiden virkaa toimitti ryyppääminen ja sammuminen luonnon helmaan – vaikka kotoisasti hautausmaalle.
Hautajaisvieraita ei tunnu enää yhdistä muu kuin verisiteen tai yhteinen lapsuus. Kohdataan, kun joku sovusta nai, saa jälkeläisiä tai päättää päivänsä. Ja ollaan kovin vieraita toisilleen jopa sisarusten kesken.
Kaikista surkein tuntuu olevan naisten kohtalo: Yhäkin riippuvaisia miehistä ja huolissaan lapsikatraan ruokkimisesta ja kasvattamisesta. Joukkoon mahtuu sentään joku tyttönen, joka haluaa kouluttautua insinööriksi.
Yksi kirjan verevimmistä surijoista on köyhä Costadina. Se sama Costadina, jolle Stancu on omistanut kokonaisen kirjan!
Saitko selville, mitä on kuolema? – Ei, en ole saanut. No sittempähän olet lukenut turhaan kaikki mitä luit.
Siitä olen sentään hyvilläni, että Stancun kirjan nimessä on rakkaudentunnustus. Äiti-vainaa ei nimittäin sellaisia elinaikanaan pahemmin saanut. Puolisikaan ei sanonut vaimolleen r-sanaa ikinä tämän eläessä – haudalla sitä hoetaankin kaikkien menneiden vuosien edestä.
Kaikista kiinnostavinta Stancun kirjassa on kuoleman kohtaaminen. Tästä näkökulmasta kirja voisi olla kiinnostavaa luettavaa antropologille.
Kolme vuorokautta kuolema hiipii talon ympärillä, pihamaalla, käsikkäin kuolleiden kanssa. Sielu joka on erotettu ruumiista itkee, mutta sielun kyyneleitä ei näy.
Kun ihminen on kuollut, vaeltaa sielu talossa jossa hän asui....Se kuulee kaiken mitä sanotaan ja näkee kaiken mitä tapahtuu. Vasta kolmen päivän ja kolmen yön kuluttua musta enkeli tarrttuu sielua kädestä ja johdattaa sen avaruuden seitsemän portin kautta taivaaseen.
Stancun kirja on hyvin maanläheistä naturalismia: köyhää, hankalaa ja viinanhajuista. Tulee mieleen Ilmari Kianto tai muu ryysykansa. Sellaisia hetkiä minkä tahansa köyhyydestä nousseen maan historiasta, joka jäisi jälkipolville täysin kokematta ilman kirjallisuutta ja taidetta.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.