Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja – Vuoden neljäkymmentäyksi tytöt

Sota on aihe, josta on kirjallisuudessa kerrottu loputtomasti. Voisi luulla, ettei toisesta maailmansodastakaan ole enää yhtään kiveä kääntämättä tai tarinaa kertomatta.

Svetlana Aleksijevitš Sodalla ei ole naisen kasvoja.

Svetlana Aleksijevitšin Sodalla ei ole naisen kasvoja on löytänyt maailmansodasta aiheen, joka todellakin oli jäänyt kertomatta. Nämä tarinat tuntuvat raskailta ja melkein uskomattomilta. Tarinoita on monta, sillä yksi kertoja ei riittänyt vaan tarvittiin useita. Ukrainalaisnaisia, jotka olivat taistelleet kommunismin puolesta Saksaa vastaan. Rintamalla miesten keskellä ja heidän kanssaan.

Aleksijevitšin aihetta on pidetty niin tärkeänä, että hän sai siitä Nobelin. Lukuisat sodassa olleista naisista avautuivat Aleksijevitšille kokemuksistaan ensimmäistä kertaa. Kirjassa julkaistiin muistoja, joista monet olivat siihen saakka olleet yksityisiä.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on kirja, joka ei ole tarina. Se on kokoelma menneisyyden muistoja, kokemuksia ja välähdyksiä.

Minä etsin muuta....Kuljen sielujen elämän jäljillä, kartoitan sielua. Sielu on minulle itse tapahtumaa tärkeämpi....Minua ahdistaa ja minut tekee levottomaksi aivan toinen kysymys: mitä ihmiselle tapahtui siellä.

Kirjassa saa äänen yli 200 toiseen maailmansotaan osallistunutta tyttöä ja naista. Alikersantti, liikenteenjohtaja, kirurgi, viestimies, sotamies, ilmatorjuntasotilas, tarkka-ampu, lentäjä, partisaani.

Meidät oli kasvatettu ajattelemaan, että ilman meitä itseämme ei maassamme olisi mitään. Meidät oli opetettu rakastamaan maatamme...Kun sota kerran oli alkanut, meidän oli voitava auttaa."

Kirjassa naisten tarinoita yhdistää toisiinsa rakenne. Se on sodan aikajana siitä, kun nuoria tyttöjä halutaan sotaan miesten rinnalle. Jos he selviävät hengissä, he palaavat takaisin vieraaksi muuttuneeseen kotimaahan ja Stalinin hirmuhallinnon painajaisiin.

Ensin oltiin nuoria naisia – monesti ei edes täysi-ikäisiä: "Menkää tytöt kotiin kasvamaan...Olette vielä liian nuoria." Usein rintamalle lähtee koko perhe naiset mukaan lukien. Monet tytöistä eivät olleet koskaan nukkuneet poissa kotoa tai matkustaneet yksin. Kokemukset ovat usein kovin yllättäviä:

Sodassa minusta tuli parempi ihminen, koska siellä oli paljon kärsimystä. Siellä katoaa heti kaikki, mikä ei ole tärkeää.

Kirjassa on monia koskettavia hetkiä. Yksi niistä kuului tytölle, jonka ensisuudelma on salaisen rakastetun ruumiin suuteleminen. Tai saksalaisten vangitsemalta naiselta, jonka kidutus rampauttaa, mutta joka ei murru. Hän ei voinut sodan jälkeen edes silittää, sillä sähkötuolissa kitunut ei vankileirin jälkeen voinut kestää sähkövirtaa. Toinen pelkäsi sodan jälkeen taivasta eikä uskaltanut edes nostaa katsettaan.

Kirja on oikeastaan muistamisen aikajana siitä, kun ensin ei saa eikä halua muistella ja myöhemmin ei enää halua lopettaa. Jotkut naisista kieltäytyvät ensin puhumasta, mutta aloitettuaan solmivat Aleksijevitšiin siteen kuin sukulaiseen.

Miksei haluttu muistella? Sodassa naisia oli kohdeltu kunnioittavasti ja tasa-arvoisesti. Siviilissä sotinut nainen oli henkisesti tahriintunut ja mennyt piloille raaoista kokemuksista. Sanottiin: "Vaimoksi en sellaista ottaisi". Jotkut epäilivät naisten lähtenee sotaan vapaan rakkauden perässä. Siksi ne, jotka menivät sodassa naimisiin olivat usein kaikkein onnellisimpia aviopareja.

Aikoinaan me piilottelimme, emme kantaneet edes kunniamerkkejä...Miehet olivat voittajia, sankareita ja aviomiehiä...mutta meihin suhtauduttiin aivan toisella tavalla...meiltä riistettiin voitto pois. Kaikessa hiljaisuudessa se vietiin ja vaihdettiin tavallisen naisen elämään.

Sotineita naisia alettiin juhlia vasta kolmekymmentä vuotta sodan jälkeen.

Ennen sotaa elämä oli jakaantui sotaan ja rauhaan. Sodan jälkeen se jakaantui sotaan ja voittoon. Kun juuri oli opeteltu vihaamaan, oli opeteltava jälleen rakastamaan.

Toiseen maailmansotaan osallistui lähes miljoona neuvostonaista. Aleksijevitš haastatteli yli 800 veteraaninaista. Tuskalliselle aiheelle oli lähes mahdotonta löytää julkaisijaa. Sensuurin lisäksi vaivasi itsesensuuri.  

Sodalla ei ole naisen kasvoja on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta. Kirjallisuutena siinä ei silti ole mitään ylimaallisen koskettavaa. En oikein ymmärrä, miksi journalistinen ja antropologinen kirja julkaistiin Keltaisessa kirjastossa tai miksi tällainen lajityyppi ansaitsee kirjallisuuden Nobelin. Sellaisille kirjoille löytyy varmasti toisenlaisia tunnustuksia.