sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Lindgren - minun hengenmieheni

Kun lukee Torgny Lindgreniä, tulee hengellinen ja levollinen olo. Ehkä siksi, että tämä viisas kirjailija kirjoittaa niin kunnioittavasti vanhuudesta, kuolemasta ja kyläyhteisöistä.

Akvaviitti on viimeinen siunaus. Siinä annetaan anteeksi niin Kaarle Viidelletoista kuin herätyspastori Olof Helmerssonille.

Västerbottenin sisämaassa Olof oli saarnannut 1950-luvulla Jumalan sanaa ja kasannut oman seurakunnan. Pelastanut sieluja, parantanut sairaita ja opettanut, siinä sivussa, myös hampaiden harjauksen tärkeyttä. Saanut nimensä jopa tietosanakirjaan.

Sittemmin Olof hylkäsi seurakuntansa ja poistui maisemista. Vuosikymmenet hän tutkiskeli uskoaan ja päätyi ateismiin. Ja kärsi kavalia tunnontuskia ihmisten harhauttamisesta.

Kahdeksankymmenvuotiaana Olof saa viimein rohkeutta palata takaisin. Hänellä on jälleen missio: käännyttää seurakuntalaiset pois uskosta.

Olof on kuitenkin auttamattoman myöhässä. Kyläläiset ovat muuttaneet pois, kuolleet tai luopuneet uskostaan. Jäljellä on enää Avabäckin kahden uskollisen seurakunta, kuolemaisillaan oleva Gerda ja - Olofin suureksi yllätykseksi - hänen oma tyttärensä Marita.

Totuudenjulistus Gerdalle ei enää onnistu, mutta viimeinen seurakuntalainen Marita päättä kuopata sen lopullisesti ja tutustua etelän synteihin.

Olofin tarinan rinnalla Lindgren kuljettaa tarinaa Kaarle Viidennentoista vierailusta Pohjois-Ruotsissa. Kuningas halusi nähdä omin silmin, kuinka alamaiset ahersivat ojittaessaan turvesuot pelloiksi. Ojista tulee kyläläisten teitä, jotka pitävät seutua koossa. "Kun pysyy ojassa, ei voi koskaan eksyä".

Ihaninta kirjassa onkin Me, jota viimeiset parrat niin uskottavasti edustavat. Kotiseuturomaanissa kukkivat Pohjois-Ruotsin kesä, metsät, joet, lyhyt kasvukausi ja taivaalla sinnittelevä aurinko. Punamultaiset torpat ja kasvimaat. Koko se idylli, joka on kuin Akvatiitti. Jotain jo lähes kadonnutta, kuihtuvaa ja viimeisen kerran nautittavaa.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Mestaripianistin elämä, kuolema ja sen jälkeinen elämä

Pianossa on varmaankin niitä kirjoja, joita kutsutaan veijaritarinoiksi. Sympaattinen kaveri tämä pariisilainen huippupianisti Max Delmarc. Hän kärsii mahtavasta esiintymiskammosta ja etsii edelleen kaihoten väkijoukosta nuoruudenrakkautta Roséa.



Maxin lähipiiri on myös herttaista. Max jakaa yhteisen huoneiston ronskin sisarensa Alicen kanssa. Alicen lisäksi Maxia holhoavat manageri Patsy ja assistentti Bernie. Ja holhoaminen onkin tarpeen, sillä Max kulauttaa lasillisen aina kuin mahdollista. Se on parasta lääkettä esiintymiskammoon. Osansa Maxin huomiosta saa samalla kadulla asuva koiranainen, jota herra pianisti ihailee intohimosesti - tietysti välimatkan päästä.

Tätä rataa Maxin elämä kulkee kirjan ensimmäisen kolmanneksen. Vaikka hassunkuriset sankarit eivät oikeastaan ole minun juttuni, sujuu lukeminen hymy suupielessä.

Kunnes kirjailija Jean Echenoz päästää luovuuden valoilleen ja antaa Maxin kuolla väkivaltaisesti.

Pianossa vaihdetaan nuotteja ja siirrytään fantasiaan. Max ei sittenkään kuole, vaan saa ikuisen elämän välitilassa. Hintana on uusi identiteetti, joka plastiikkakirurgien toimesta rakennetaan Keskuksessa ja paperit, joiden takia matkataan Etelä-Amerikkaan.

Maxista tulee Paul, joka ei saa tavata entisiä ystäviään eikä harjoittaa omaaa ammattiaan. Hän pääse takaisin rakkaaseen Pariisin, ryhtyy tarjoilijaksi ja onnistuu löytämään naisystävän. Kunnes tapaa assistentti Bernien, joka rohkaisee Paulia ottamaan takaisin edes palasen Maxin elämästä. Max-parka, melkein kaikki on käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan.

Lukuelämästäni ei olisi jäänyt puuttumaan mitään, jos tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Kirjailijalle kiitos siitä, että hän teki tarinasta pienen. Eikä venyttänyt sitä tuhansiin sivuihin - kuten ison K:n pitkästyttävin kirjailija Peter Carey. Pianossa nousee listalleni kirjoista, joita ei olisi koskaan pitänyt julkaista Isossa K:ssa.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Aikuisia ihmissuhteita

Kun iskee halu lukea laatutekstiä aikuisista ihmissuhteista, kannattaa valita Richard Ford. Sellainen oli tunnelma, joten luin Syntien paljouden.

Novellikokoelma [Fordin ainoa, ainakin suomennetuista?] sisältää kymmenkunta ihmissuhdesyntiä. Kyse on yleensä uskottomuudesta, mutta myös valheellisuudesta, itsekkyydestä ja petollisuudesta. Niihin sotkeutuvat mies ja nainen, joilla useimmiten ei ole siihen mitään perusteltua syytä. He ovat riittävän onnellisissa avioliitoissa, joten uusia suhteita napataan arjen piristykseksi. Vähän niin kuin nauttisi illallisen Michelin ravintolassa vähän useammin, kuin on varaa.

Ford kirjoittaa hienosti niistä hetkistä, kun suhde syttyy ja sitten äkkiä sammuu. Kun ensin ihastut illalliskumppanin roisiin huumoriin tai viileään tyylikkyyteen. Ja sitten muutaman intohimoisen tapaamisen jälkeen saapuu mykistävän viileyden henki, joka muuttaa sen toisen moukkamaiseksi tai laskelmoivaksi. Elämän keveys on kuitenkin ennallaan:

Tunteet eivät olleet mitäänkään pahoja, eron hetki ei ollut ennenkokematon, eikä mikään johtanut lohduttomuuteen.

Tarinat on kirjoitettu hyvin intensiivisesti henkilöidensä näköisiksi ja näkökulmista. Nämä miehet ja naiset voivat aivan hyvin löytyä osoitekirjastasi tai tuttavapiiristäsi, niin arkista ja helposti samaistuttavaa heidän elämänsä on.

Fordin teksteissä naiset vievät ja miehet vikisevät. Tai sellaiseksi tilanne lopulta paljastuu, vaikka lukija käsitti kuvion alussa aivan toisinpäin.

Tutka -novellissa Marjorie Reeves kertoo miehelleen Stevenille suhteestaan. Ennen paljastusta Marjorie on tekopirteä, miellyttämishaluinen ja vähän yksinkertainen tytönhupakko, johon ystävät arvelevat Stevenin kyllästyvän nopeasti. Paljastus muuttaa voimasuhteet radikaalisti: Marjorie nostaa kirjalmellisesti kytkintä. Ja siinä oli sekin avioliitto.

Vieraalla maalla -novellissa kanadalainen Madeleine kyykyttää työtoveriaan Henryä. Pariskunta on päättänyt lopettaa kaksivuotisen suhteensa, joka Henryn mielestä osoitti kuihtumisen merkkejä jo aiemmin. Madeleinen mies saa Henryn ja Madeleinen kiinni rysän päältä hotellihuoneesta. Tapaus selviää ansaksi, jolla Madeleine halusi varmistaa suhteen päättymisen. Sillä on niin vaikeaa lopettaa jotain, joka ei kunnolla edes alkanut.

Hienon, ja tunnelmaltaan varsin erilainen, teksti on pienoisromaani Kuilu. Juttu alkaa Fordille tyypillisesti: kaksi hänen suosikkiammattinsa edustajaa, kiinteistövälittäjää, tapaa palkintojenjakotilaisuudessa ja hullaantuu johonkin mystiseen toisissaan. Seuraa intohimoinen suhde, joka huipentuu retkeen Grand Canyoniin. Francesille sen merkitsee henkistä eheytymistä, Howardille vain pientä seksitrippiä. Avautuu kuilu, josta tulee dramaattisempi kuin kumpikaan saattoi etukäteen aavistaa.

Jos ei muun, niin Kuilun takia kannattaa lukea Syntien paljous.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Sulatusuuni intialaismaustein

Etukannen mukaan Jhumpa Lahirin esikoisteos Tämä siunattu koti pääsi ilmestyttyään palkintosateeseen.

Samaa kohtaloa ei kokenut seuraaja, Kaima. Kakkosteos on sympaattinen tarina kahden Gangulisukupolven suhteesta Yhdysvaltoihin ja toisiinsa. Ensimmäistä sukupolvea edustavat Kalkuttasta Bostoniin muuttavat - ja Kalkuttaan ikuisesti kaipaavat - Ashima ja Ashoke, toista heidän kovin erilaiset lapsensa Gogol ja Sonia.

Gangulien perheessä arvostetaan koulutusta ja kouluttautumista. Isä-Ashoke on yliopistomiehiä, ja koululaitos akateemisine ammatteineen toimii sopeutumisreittinä myös lapsille.

Ashima ja Ahoke yrittävät poimia Yhdysvalloista vaurautta, uraa ja tulevaisuutta - ja samalla ylläpitää perheyhteisöä intialaistapoineen.

Lapsille tämä on liikaa. Lapsista Gogol, johon kirja keskittyy siskoa enemmän, haluaa maantieteellistä etäisyyttä, amerikkalaisia tyttöystäviä, länsimaista ruokaa - epäaasialaista elämäntyyliä kaikkinensa. Ongelma kulminoituu Gogolin nimeen: isää se muistuttaa venäläiskirjailijasta, joka pelasti hänen henkensä junaonnettomuudessa - Gogolia verenperimästään, jonka hän muuten onnistuu peittämään. Silti amerikkaisuus osoittautuu monin tavoin elämäntapakokeiluiksi, vaikkei avioliitto toisen intialaisen expatriaatin kanssa onnistu sen paremmin.

Kauneinta kirjassa on sovinnon kehä, joka sulkeutuu äidin ja lasten ympärille isän äkillisen sairauskohtauksen jälkeen. Kun valinta on tehtävä, voiton vie kuitenkin äiti-Intia, länsimaisine mausteineen.

Kaima oli sujuva, vaivattomasti etenevä ihmiskeskeinen siirtolaisdraama. Kaikki nämä monikulttuurisuuden ongelmat, yhteentörmäykset, kotiutumisvaikeudet ovat kuitenkin niin kovin tuttuja televisiosarjoista, lehdistä ja monista romaaneista. Kirjasta puuttu kaikki se roso, särmä ja huumoria, jonka parhaimmat tämän genren kirjailijat - kuten vaikkapa ihailemani Hanif Kureishi - sekoittavat omiin tuotoksiinsa. Valitettavasti.

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Kotiin halusin palata, en kuolla

Huokaan syvään aina, kun aloitan uuden Orhan Pamukin. Neljänteni - Uusi elämä - muistutti minua jälleen, miksi.

Pamuk saattaa olla, Elias Canettin ohella, Ison K:n älykkäin ja sivistynein kirjailija. Hän kuljettaa läpi kirjojensa hengästyttävän määrän uskonnollista, taiteellista ja yhteiskunnallista symbolikkaa, vertauskuvia, jalanjälkiä ja historiallisia kerrostumia. Omatunto soimaa, kun ei jaksa ottaa vastaan ja ajatella sitä kaikkea.

Pamukin kirjoissa toiset kirjat ovat tärkeitä. Myös Uuden elämän tärkein esine on Kirja, joka saa päähenkilö opiskelija-Osmanin näkemään elämänsä täysin erillaisena ja tuntemaan itsensä valituksi. Kirja on vaarallinen, koska sen vuoksi kuollaan ja uhraudutaan, hylätään perhe, koulutus ja ammatti ja lähdetään etsimään Enkeliä ja Maailmaa.

Kirja voisi epäilemättä olla Raamattu, tai Koraani, tai jonkun muun uskonlahkon kantateos. Uuden elämän voi helposti lukea uskonnollisena kritiikkinä tai kertomuksena fanaatikon psykologiasta.

Kirja ei olisi kuitenkaan Osmanille niin tärkeä, ellei hän samalla tutustuisi Cananiin, Kirjalle elämänsä omistaneeseen tyttöön. Canan puolestaan on samoista syistä rakastunut kadonneeseen Mehmetiin. Käynnistyy kolmiodraama, jossa ensin Osaman etsi Canania, sitten Osaman ja Canan yhdessä Mehmetiä, ja lopussa Osman löytää yksin, ja ampuu, Mehmetin.

Murhan motiivi on rakkaus Cananiin, jonka Osman kuitenkin lopullisesti menettää teon seurauksena. Jääräpäisesti Osman ei luovuta, vaan jatkaa Cananin etsimistä vuosikausia.

Pamuk rakastaa ajatusta jakautuneesta, salaperäisestä persoonasta. Kirjan päähenkilöistä kukaan ei ole se, joksi häntä ensin luullaan. Arvot, motiivit ja luonteet muuttuvat useaan otteeseen. Osmanille tulee jopa mahdollisuus alkaa elää Mehmetinä, ja Mehmet on ottanut peitenimekseen Osamanin. Se, jota rakastetaan, ei rakasta toista, sitä, joka tapetaan, myös rakastetaan kuin veljeä.

Ne salaisuudet, joihin minä en koskaan voinut yltää mutta jotka toivoni ja rakkauteni olivat joskun nähneet, olivat tuon äärettömyyden ja pimeyden keskellä, ja minä ajattelin, että syvän yön todellinen kuiskinta, johon minun kaltaiseni ei koskaan ulotu, alkaa muodostua sanoiksi sitä mukaan kuin Cananin rakastama mies kirjoittaa.
Uudessa elämässä ollaan useimmiten matkalla. Junat, linja-autot, matkustajat ja Turkin asemat tulevat lukijalle tutuksi. Liikennevälineet edustavat samanaikaisesti elämää ja kuolemaa, mahdollisuutta ja lopullisuutta. Pamuk kirjoittaa paljon myös elokuvista, joita katsellaan linja-autoissa. Ne ovat väärän elämän heijastuksia, utopioita, joita ei kuitenkaan voi olla ottamatta vakavasti.

Uudessa elämässä kohtasin myös Mustasta kirjasta tutun kolumnistin Celal Salikin. Uusi elämä, joksi Pamuk mielellään nimeää hotelleja ja majataloja, on tällä kertaa turkkilainen karamelli, joka unohtuu amerikkalaistuotteiden vallatessa markkinat. Kirjan voikin lukea antikapitalisena kannanottona ja turkkilaisen kulttuurin puolustuspuheena.

Yllättäen Uuden elämän kirjoittajaksi paljastuu Osmanin Rifki-setä, joka oli ottanut kirjaan lainauksia ja mallia monista aiemmista kirjoista, kuten lastenkirjoista. Enkelin etsinnässä ei ole mitään uniikkia - johan sitä ovat jahdanneet Rilket, Dantet ja Vernet. Huomio, joka saisi uskonnolliset fanaatikot tarttumaan aseisiin.

Tähän olisi toivonut kirjan loppuvan. Olisin voinut inhota ja halveksia murhamiestä ja hurrata sille, että Canan jäi ikuiseksi unelmaksi.

Pamuk päätti kuitenkin kirjoittaa epilogin, jossa Osman on hyvä isä ja aviomies. Joka lähtee viimeiselle linja-automatkalle etsimään Uutta elämää. Ja näkee viimein enkelinsä - aivan toisenlaisen kuin kuvitteli. Ja kuolee sillä odotetulla tavalla.

Kotiin minä halusin palata enkä kuolla, minä en todellakaan, todellakaan halunnut kuolla.
Ja tämäkin kannattaa muistaa:

Olin halunnut tehdä pesäeron muihin, nähdä itseni aivan erityisenä yksilönä, jolla on täysin toinen päämäärä kuin kaikilla muilla. Se on täällä päin anteeksiantamaton rikos.
Tällä kirjalla on varmasti tuhat tulkintaa.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Uuden maailman vimma ja epäoikeudenmukaisuus

Riemulla ei ollut rajoja, kun äkkäsin kotikirjastoni hyllystä uuden Toni Morrisonin. Armonlahja on tosin julkaistu jo 2009, joten aivan painoltatuoksuvaa kappaletta en saanut käsiini.

Morrisonin kohdalla odotukset eivät koskaan ole suuria. Ne ovat huikeita. Tämä nainen, jos kuka, ansaitsee Pulitzerinsa, Nobelinsa ja epäilemättä lukuisat muut saamansa tunnustukset.

Suoraan sanottuna odotin, että kirja satuttaisi ja liikuttaisi yhtä järisyttävästi kuin Sinisimmät silmät tai Minun kansani, minun rakkaastani. Inhimillistä maanjäristystä ei syntynyt, joten siksi vähän petyin.

Toni Morrisonin. Armonlahja.
Armonlahjassa käsitellään orjuutta ja uudisraivaajien elämää 1600-luvun lopun Amerikassa. Kirjan nimi kertoo etenkin Florensin kohtalosta: pelto-orjuus on äidin lahja lapselle, joka muuten joutuisi isännän seksiorjaksi.

Armonlahjassa ei ole keskushenkilöä, keskuspaikka kylläkin. Se on Jakob Vaarkin maatila, jonne asettuu Eurooppaa paennut uudisasukaspariskunta ostettuine orjineen ja synkeine kohtaloineen. Pieni yhteisö oppii luottamaan toisiinsa ja eristäytyy muusta maailmasta. Onnen hymy on hetkellinen: isäntä rikastuu, emäntä saa hoivata kahta eloonjäänyttä lasta. Itsellinen johtajaorja Lina ystävystyy emännän kanssa ja hoivaa rakkaudenkipeää Florensiä. Kolmas orja Suru [kuinkahan monesta kirjasta löytyy Suru-niminen henkilö? Irvingiltä ainakin.] voimaantuu tultuaan äidiksi.

Orjien ja uudisasukkaiden maailma on täynnä synkkiä varjoja. Kulkutauti vie isännän ja rakkaus seppään orjuttaa Florensin. Emäntä menettää paitsi aviopuolison, myös kaikki lapsensa. Naisyhteisö repeytyy, kun emäntä hakee pelastusta kveekareilta. Ja niin tapahtuu, että uuden maailman vimma ja epäoikeudenmukaisuus hotkaisee pikkuyhteisön.

Armonlahjassa upeinta on kieli. Sen jos minkä aikanaan englannin kielen opettajana työskennellyt Morrison hallitsee. Jokaisen kirjan henkilön - luonteen, aseman, oppineisuuden, henkilökohtaisen historian jäljet - tunnistaa puhetavasta. En muista lukeneeni toista kirjaa, jossa kolonisoituvaa Pohjois-Amerikkaa tarkasteltaisiin kielellisesti näin kyvykkäästi.

Armonlahjasta kirjoitetaan, että se olisi alkusoittoa kirjalle Minun kansani, minun rakkaani - eli kirjoittaa orjuuden historiaa ennen rotuerottelua. Jos et ole lukenut kumpaakaan, kannattaa kirjat varmasti lukea tässä, ei julkaisujärjestyksessä.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Kesäviihdyttäjä 2010: Irving

Helpotuksen huokaus. Taidan taas pitää John Irvingistä ja hänen absurdeista hahmoistaan.

Neljäs käsi oli mainiosti viihdyttävää kesälukemista. Mutta varauksella: on pieni mahdollisuus, että ihastus johtui kesälomasta.

Kirja on katastrofijournalisti ja uutisankkuri Patrick Wallingfordin kasvutarina. Katastrofijournalistiksi Patrick päätyy, kun raportointikeikalla intialaisessa sirkuksessa Leijona puraisee häneltä käden.

Patrikille tehdään kädensiirto, historiallisesti maailman ensimmäinen. Siirrännäinen yhdistää Patrikin ja Doriksen, lesken, joka luovuttaa menehtyneen miehensä käden Patrikille. Ennen kädensiirtoa Doris haluaa myös kädeltä lapsen [!].

Neljäs käsi on hauskasti rönsyilevä seksifarssi. Naiset vetävät kuin pässiä narusta vastustamatonta söpöläistä ja seksuaalisesti haluttavaa Patrikia.

Kun rakkaus viimein iskee, kasvaa Patrikista aviopuoliso ja isä - irvingiläiseen tapaan pelastus saapuu sydämmestä. New Yorkin hillittömyys vaihtuu wisconsinilaisen baseball-joukkueen lipunmyyjä Dorikseen, hiljaisuuteen ja vakavuuteen. Väistämättä onneen.

Patrick, ja kaikki muut kirjan hahmot, ovat ihmisinä enemmän tai vähemmän kummallisia, mutta silti vastuttamattoman inhimillisiä. Sivuhahmoista rakastettavimpia on kädensiirron tekevä tohtori Zajac. Zajac on ammatillinen nero, mutta kollegoidensa pilkkaama pakkomiellekimppu. Pakkomielteet ovat absurdeja - kuten voi odottaakin - esimerkkinä koirankakan hävitysvimma. Hellästi kuvataan Zajacin suhde avioerolapsi Rudyyn, joka jakaa lähes kaikki isänsä neuroosit.

Neljännen käden viihteen sekaan on yritetty upottaa vakampaa mediakritiikkiä. Sen kohteena ovat sensaatiojournalismi ja jenkkiläiset uutiskriteerit.

Netistä löytyy lukuisia arvioita Neljännestä kädestä. Taidan olla ainoa, joka luki kirjan loppuun positiivisella mielellä. Hyvää lukumieltäni eivät häirinneet edes lukuisat sivujounet feministiseminaareista lastenkirjoihin.

Irving-ongelmastaan kirjoitti HS:n Suvi Ahola, ja päädyimme Neljännen käden osalta hieman erilaiseen lopputulokseen, mm. koirankakan suhteen ;) Ja toisin kuin Suvi Aholan mielestä, minusta Irving puhui kovin kauniista erilaisista naiskauneuksista.
Pekka Vartiaisen mukaan taas tuli huti.
Elegian mukaan lupaavan alun jälkeen tuli lässähdys.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Tertualinon toinen minä

José Saramago on yllätysten kirjailija. Lukemissani kirjoissa - Luola, Kertomukset näkevistä ja sokeista - on uskallettu käsitellä jäävuoren kokoisia ongelmia Portugalin yhteiskuntamurroksesta scifimäisiin ihmiskohtaloihin.

Kaikki kolme kirjaa ovat olleet poliittisia, viisaan näkijän yhteiskunta-analyysejä. Epäilemättä Nobelin arvoisia suorituksia, vaikka kirjallisuutena ne eivät minua hurmanneet.

Toisen minä on aiheeltaan edellisiä selvästi pienimuotoisempi. Kirjassa käydään läpi Tertualiano Máximo Afonson identiteettikriisi ja kyseenalaistetaan ihmisen ainutkertaisuus. Saramagon kyseessä ollessa sanoma on varmasti vieläkin suurempi - esimerkiksi takakansi ehdottaa kirjaa kannanotoksi kloonaukseen - mutta halutessaan kirjan voi lukea kepeämmin uskomattomana ihmiskohtalona.

Tertuliano on neljääkymmentä lähentelevä, eronnut historianopettaja Lissabonista. Hän elää järjestelmällistä ja johdonmukaista elämää, joka ajan myötä nukuttaa apatiantapaiseeen hämäryyteen. Väljähtyneet ihmissuhteet voi laske yhden käden sormilla. Päivän kohokohta on nukahtaminen Mesopotamiaa käsittelevän historiankirjan ääreen, ei lemmiskely tyttöystävän kanssa.

Draama käynnistyy, kun Tertuliano päättää piristää itseään kollegansa suosittelemalla elokuvalla. Elokuvan sivuroolista Tertuliano löytää kaksoisolentonsa Daniel Santa-Claran. Kaksoisolento on paitsi samannäköinen, myös samanääninen ja syntynyt samaan aikaan. Kaksoisolentojen kohtaamisesta ei puutu dramatiikkaa, kun kumpikin pohtii onko hän alkuperäinen vai kopio.

Kohtaaminen muuttaa kummankin elämän. Tertuliano rohkaistuu ottamaan aikuisemman asenteen elämäänsä. Uuteen järjestykseen kuuluu muun muassa kihlautuminen tyttöystävän "Rauhan Marian" kanssa, äitisuhteen kypsyminen ja rehtorin suosioon pääsy.

Toinen minä on niitä kirjoja, joissa todella yllätyksellinen loppu on tärkeimpiä syitä lukea kirja lopppuun. Tertuliano ei päädy naimisiin Mariansa kanssa, eikä palaa koskaa historianopettajaksi.

Kirjallisuutena Toinen minä ei ole niin vaativa kuin aiemmat Saramagoni. Keskushenkilön asema on vahvempi, eivätkä virkkeetkään ole tututun marathonmittaisia. Tuttua on kuitenkin etäinen ja raportoiva - kaikkitietävä - kirjoitustekniikka, joka välillä tuntuu melkein journalismilta. Ehkä juuri se on minun ja Saramagon suhteen ongelma.