Kun lukee Torgny Lindgreniä, tulee hengellinen ja levollinen olo. Ehkä siksi, että tämä viisas kirjailija kirjoittaa niin kunnioittavasti vanhuudesta, kuolemasta ja kyläyhteisöistä.Akvaviitti on viimeinen siunaus. Siinä annetaan anteeksi niin Kaarle Viidelletoista kuin herätyspastori Olof Helmerssonille.
Västerbottenin sisämaassa Olof oli saarnannut 1950-luvulla Jumalan sanaa ja kasannut oman seurakunnan. Pelastanut sieluja, parantanut sairaita ja opettanut, siinä sivussa, myös hampaiden harjauksen tärkeyttä. Saanut nimensä jopa tietosanakirjaan.
Sittemmin Olof hylkäsi seurakuntansa ja poistui maisemista. Vuosikymmenet hän tutkiskeli uskoaan ja päätyi ateismiin. Ja kärsi kavalia tunnontuskia ihmisten harhauttamisesta.
Kahdeksankymmenvuotiaana Olof saa viimein rohkeutta palata takaisin. Hänellä on jälleen missio: käännyttää seurakuntalaiset pois uskosta.
Olof on kuitenkin auttamattoman myöhässä. Kyläläiset ovat muuttaneet pois, kuolleet tai luopuneet uskostaan. Jäljellä on enää Avabäckin kahden uskollisen seurakunta, kuolemaisillaan oleva Gerda ja - Olofin suureksi yllätykseksi - hänen oma tyttärensä Marita.
Totuudenjulistus Gerdalle ei enää onnistu, mutta viimeinen seurakuntalainen Marita päättä kuopata sen lopullisesti ja tutustua etelän synteihin.
Olofin tarinan rinnalla Lindgren kuljettaa tarinaa Kaarle Viidennentoista vierailusta Pohjois-Ruotsissa. Kuningas halusi nähdä omin silmin, kuinka alamaiset ahersivat ojittaessaan turvesuot pelloiksi. Ojista tulee kyläläisten teitä, jotka pitävät seutua koossa. "Kun pysyy ojassa, ei voi koskaan eksyä".
Ihaninta kirjassa onkin Me, jota viimeiset parrat niin uskottavasti edustavat. Kotiseuturomaanissa kukkivat Pohjois-Ruotsin kesä, metsät, joet, lyhyt kasvukausi ja taivaalla sinnittelevä aurinko. Punamultaiset torpat ja kasvimaat. Koko se idylli, joka on kuin Akvatiitti. Jotain jo lähes kadonnutta, kuihtuvaa ja viimeisen kerran nautittavaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Keltaiset kiitokset kommentistasi.